72.osa -

Kelmit eivät saaneet tilaisuutta kysyä Rediltä, kenen kanssa tämä oli riidellyt ennen maanantain pimeyden voimilta suojautumisen tuntia. Siihen mennessä James oli ehtinyt jo tulla hulluksi uteliaisuudesta ja kehitellä mielessään vähintään kolmesataaseitsemänkymmentä erilaista vaihtoehtoa siihen, mitä Redillä ja tuntemattomalla miehellä oli oikein ollut meneillään keskenään. Hänen teoriansa olivat kaikki kuitenkin yhtä heikkoja ja hän oli melkein varma siitä, että yksikään niistä ei menisi kohdalleen. Myöskään Sirius, Remus tai Peter eivät olleet onnistuneet keksimään mitään järkevää (ja todennäköistä) syytä kohtaukselle keittiöissä - tosin he eivät todennäköisesti edes yrittäneet kovin ankarasti, James arveli.

Maanantaiaamuna James nousi aikaisin, puki päälleen ja meni alas oleskeluhuoneeseen odottamaan, että toiset Kelmit heräisivät. Hän oli tosin melkein varma siitä, että Siriuksen heräämistä hän saisi odottaa vielä pitkään, mutta ei pystynyt jäämään makuusaliin enää hetkeksikään. Liian monet ajatukset kiersivät hänen päänsä sisällä. Red ja tuntematon mies. Huispausmestaruus. Feeniksin Kilta. Voldemort. James ei itse ollut kuullut asiaa keneltäkään, mutta hän oli kuullut huhuja siitä, että asiat olivat menneet todella pahoiksi Tylypahkan ulkopuolella. Sitä saattoi lukea lehdistäkin - joka päivä Päivän Profeetta julkisti tarinoita uusista murhista ja katoamisista, eikä kukaan pystynyt tekemään yhtään mitään. Edes Dumbledore ei pystynyt tekemään mitään, James ajatteli jurosti, paitsi suojelemaan kouluaan. Oli ihme, että Tylyahon-retkeä ei ollut vielä peruttu. Tylyahonviikonlopun oli tarkoitus olla seuraavana lauantaina - kaksi päivää ennen Siriuksen syntymäpäivää, joten James oli helpottunut siitä, että hän saisi tilaisuuden ostaa lahjan vielä ennen seuraavaa maanantaita. Hänellä ei tosin ollut ainuttakaan ideaa siitä, mitä Siriukselle voisi ostaa lahjaksi.

"Minä luulin olevani ensimmäinen hereillä", sanoi pojan ääni makuusalin portaista ja James kääntyi hitaasti katsomaan. Poika osoittautui Peteriksi, joka seisoi unisen näköisenä portaiden alapäässä ja hieroi silmäkulmiaan. "Mutta näköjään sinä olet vielä kahjompi kuin minä."

"Minerva olisi voinut kertoa tuon tosiasian sinulle vuosia sitten ja säästää sinut pohtimiselta", James hymähti vastaukseksi. "Ja kaikkihan sen tietävät, että minä vaivaan päätäni asioilla enemmän kuin te."

Peter kohotti kulmiaan raahautuessaan sohvalle Jamesin luokse. "Pitäisikö tuo kenties ottaa loukkauksena?"

"Eikä mitä. Kohteliaisuus se oli."

"En kyllä käsitä millä tavalla, mutta se todennäköisesti johtuu siitä, että aivoni ovat vielä sumussa, eli olkoot", Peter mumisi ja lysähti sohvalle istumaan näyttäen siltä, että olisi voinut nukahtaa ja nukkua muutaman vuosisadan yhtään menoon. James katsoi häntä uteliaasti.

"Menikö myöhäänkin eilen?"

Peter levitteli käsiään väsyneesti. "Puoli kahteen, ehkä", hän arvioi. "Olimme Admiren kanssa ulkona."

"Aikarajan jälkeen? Enkä minä saanut teitä kiinni?" James kysyi. Peter virnisti ystävänsä järkyttyneelle ilmeelle.

"Sinä unohdat sen tosiasian, että minäkin olen Kelmi."

"Käännettynä: sinulla oli minun näkymättömyysviittani?" arvasi James. Peter kuitenkin pudisti päätään.

"Se oli itse asiassa Siriuksella", hän oikaisi. James huokaisi päättäen itsekseen, että ei todellakaan halunnut tietää yhtään enempää asiasta. "Olenko minä todellakin meistä ainoa, joka ei hiippaile luvattomasti nuoleskelemaan?" hän ihmetteli ääneen.

Peter tuhahti. "Sinä olet meistä ainoa, joka on johtajapoika ja voi hiippailla LUVAN KANSSA nuoleskelemaan", hän oikaisi.

"Itse asiassa McGarmiwa ei ole luovuttanut johtajaoppilaille 'saa nuoleskella'-passia", James pahoitteli. "Niin mukavaa kuin se olisikin."

"Mutta jos sinä jäät kiinni aikarajan jälkeen hiippailusta, voit aina väittää, että kuulit outoja ääniä käytävästä ja lähdit tutkimaan niitä", Peter muistutti.

James hymähti yrittäessään kuvitella, mitä McGarmiwa sanoisi, jos hän käyttäisi kyseistä tekosyytä. Hän päätti vaihtaa puheenaiheetta.

"Oliko Anturajalka jo hereillä?" hän kysyi toiveikkaasti.

Peter pudisti päätään. "Eikä myöskään Kuutamo, hän on - "

" - selkäsi takana", Remus keskeytti, ennen kuin Peter ehti lopettaa lausettaan. James ja Peter kääntyivät ympäri sohvalla ja katsoivat suoraan ärsyttävän pirteännäköiseen Remukseen, joka nojaili sohvan selkänojaan kaikessa rauhassa. James kohotti kulmiaan.

"Sinähän näytät olevan epätavallisen hyvällä tuulella", hän kommentoi Remukselle.

Remus kohautti harteitaan huolettomasti. "Ratkaisuja, Sarvihaara, ratkaisuja", hän selvitti hyväntuulisesti. "Sillä aikaa kun te kaikki kaulailitte eilen illalla, minä itse asiassa ajattelin - ja sain aikaan tulostakin."

"Ohhoh", James jupisi matalalla äänellä, mutta vaikeni nopeasti Remuksen ilmeen nähdessään. Hän pakotti kasvoilleen äärimmäisen kohteliaan ilmeen. "Ja mitähän sinä mahdoit ajatella?"

"Asioita", Remus virnisti. "Tai no, naisia enimmäkseen - minulla oli pieni lauramainen ongelma, mutta keksin siihenkin ratkaisun."

"Ja se on...?" James jatkoi uteluaan.

"Puhuminen." Remus hymyili vieläkin leveämmin. "On helpointa vain selvittää hänelle tilanne kunnolla."

"Ja sinulla kesti noin kauan tuon päättelemiseen?" James kysyi typerästi.

Peter hymähti. "Itselläsi kesti neljä vuotta päätellä, että et saa Lilyä iskettyä käyttäytymällä kuin ylipaisunut apina."

Remus toteutti suunnitelmansa Lauralle puhumisesta heti aamiaisella. Hän suunnisti suoraan alas Suureen Saliin jäämättä odottamaan Jamesia ja Peteriä, jotka istuivat edelleen uskollisesti oleskeluhuoneessa odottamassa Siriusta - ja istuisivat todennäköisesti vielä pitkään, Remus arveli, ainakin päätellen siitä, miten onnellisesti Sirius oli nukkunut sängyssään vielä puoli tuntia sitten.

Remuksen onneksi Laura oli jo Suuressa Salissa. Tyttö istui kaikessa rauhassa korpinkynnen pöydässä siistissä koulupuvussaan, tummat hiukset poninhännällä. Hän oli syventynyt keskustelemaan Amanda Montaignen kanssa. Remus veti syvään henkeä ja suunnisti korpinkynnen pöytään koputtaen Lauraa olkapäille.

"Hei", hän sanoi typerästi, kun Laura kääntyi ympäri ja vihreänruskeiden silmien katse suuntautui suoraan häneen. "Huomenta, siis."

Laura hymyili hänelle leveästi. "Huomenta. Istu alas."

Remus kohautti olkapäitään ja istui pitkälle penkille Lauran viereen nyökäten pikaisesti Amanda Montaignelle, joka näytti myrtyneeltä keskeytyksen vuoksi. Tai ehkä hän vain inhosi Kelmejä, Remus arveli, eikä se olisi ollut hänen Siriukselta saamansa kohtelun jälkeen mikään ihmekään.

"Kuule, Laura", Remus aloitti nielaisten, haluten saada asian pois päiväjärjestyksestä niin pian kuin mahdollista. "Lähdetkö käymään vähän ulkona?"

Lauran silmät laajenivat hiukkasen, aivan kuin hän olisi miettinyt mielessään, mitä mahdollisia taka-ajatuksia Remuksella oli. Sitten hän näytti tulleen siihen tulokseen, että mikä tahansa olikin kyseessä, se ei voinut olla kovin vaarallista ja nyökkäsi hymyillen. Hän hylkäsi ruokalautasensa pahantuulisen Amandan viereen ja lähti Remuksen kannoilla ulos Suuresta Salista.

Ulkona oli vielä puoli kahdeksan aikaan hiljaista, mistä Remus oli helpottunut. Hän ei halunnut järjestää mitään suurta kohtausta väkijoukon edessä - eikä tästä sellaista tulisikaan, hän päätti vakaasti mielessään pysäyttäessään Lauran ja istuessaan Tylypahkan kylmille ulkoportaille.

"Minulla oli - asiaa - ", Remus sanoi vaikeasti. Ohitsekiitävän hetken ajan hän toivoi olevansa James tai Sirius, jotka varmasti osasivat torjua tytöt edes kunnolla asiaa ajattelematta. Hän itse ei ollut koskaan ollut kovin hyvä sellaisessa - enimmäkseen siksi, että hänelle tuli harvoin tarvetta torjua tyttöjä. Hän vain ei ollut yhtä itsevarma ja suosittu kuin Sirius ja James.

Laura kohotti kulmiaan. "Ja aiotko sinä kertoakin sen asian jossakin vaiheessa?" hän kysyi edelleen hymyillen, eikä Remus voinut olla ajattelematta, että tyttö ehkä kuvitteli keskustelun johtavan jonnekin muualle kuin hän itse oli päättänyt sen johtavan. Hän hengähti syvään.

"Minä - oletko sinä ihastunut minuun?" hän kysyi sitten suoraan, arvellen sen olevan paras tapa lähestyä asiaa. Lauran hymy leveni entisestään, jos se oli ylipäätäänsä mahdollista ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

"Olen minä", hän myönsi katsellen toiveikkaasti Remukseen. Remus pidätti huokauksen, tietäen, että tästä osuudesta ei tulisi mitenkään helppo. Hän kohotti päätään ja katsoi Lauraa suoraan silmiin.

"Niin minä arvelinkin", hän sanoi rehellisesti ja piti kasvonsa vakavina. "Mutta ikävä kyllä minä en ole ihastunut sinuun."

Jälkeenpäin hänen mielessään kävi, että asian olisi voinut ilmaista monella tavalla ja varmasti vähintään yhdeksänkymmentäviisi prosenttia niistä tavoista olivat kohteliaampia kuin se, jota hän oli juuri käyttänyt. Hän katsoi Lauraa aidosti pahoillaan ja näki Lauran silmien laajenevan, aivan kuin tyttö ei olisi ollut aivan varma siitä, että oli kuullut oikein hänen sanansa. Sitten Lauran posket punastuivat entisestään ja hän käänsi katseensa toiseen suuntaan. Remus huokaisi.

"Minä olen oikeasti pahoillani, Laura", hän jatkoi selitystään. "Mutta minulla on niin paljon tekemistä, että minulla ei olisi aikaakaan ihastua."

Laura nyökkäsi synkkänä. "Miksi sinä sitten autoit minua aina läksyissä?" hän kysyi hiljaisella äänellä näyttäen siltä, että ei oikeastaan halunnut tietää vastausta. "Olit aina tarjoamassa apuasi ja kaikkea - mitä ideaa siinä on, jos ei välitä yhtään?"

"On olemassa monenlaista välittämistä", Remus sanoi pehmeästi. "Minä vain en ole juuri nyt kiinnostunut kenestäkään tytöstä sillä tavalla."

"Etkä voinut sanoa sitä yhtään aikaisemmin?" Lauran ääni ei ollut surullinen, vaan pettynyt ja nöyryytetty. Remus tunsi olonsa kamalaksi.

"En osannut", hän myönsi. "Minä kai toivoin - jotakin - "

"Että minä lakkaisin pitämästä sinusta?" Laura arvasi.

"Tai että minä alkaisin pitää sinusta", Remus oikaisi ja hymyili varovasti Lauralle pyyhkäisten tummat hiukset sivuun tytön silmiltä, joista paistoi loukkaantuneisuus ja jonkinasteinen häpeä. "Minä olen pahoillani", Remus toisti. "Minä vain en voi mitään sille, että - "

"Että sinä olet vieläkin sen Bellinin perään?" Laura kysyi hitaasti ja nousi ylös portailta. "Mikä hänen nimensä on - Cinnamon - ?"

"En minä enää hänestä pidä", Remus sanoi kiireesti nousten ylös itsekin. "Se on ollut ohi jo kauan sitten - eikä kukaan nyt voi koko ajan olla ihastunut johonkuhun - "

Laura kohautti olkapäitään. "Ei kai sinun mielestäsi, mutta sillehän minä en voi mitään. Minä vain toivon, että olisit sanonut vähän aikaisemmin, niin en olisi mennyt nolaamaan itseäni", tyttö sanoi kuulostaen lievästi katkeralta. Remus riiputti päätään, eikä ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Laura jatkoi puhettaan.

"Minä taidan mennä nyt takaisin Saliin", hän tokaisi. "Ikävää, että tämä keskustelu ei mennyt toisella tavalla, mutta, no - kiitos avusta läksyjen kanssa, Lupin."

Hän nousi portaat ylös ja katosi sisälle Tylypahkan suurista ovista. Remus kohotti katseensa ja katsoi hänen loittonevaa selkäänsä hetken aikaa, kiroten itseään siksi, että ei ollut saanut sanottua asiaa jotenkin toisella tavalla. Hänestä alkoi tuntua, että hän ei osannut tehdä enää mitään muuta kuin virheitä.

Laura harppoi kovaa vauhtia käytävää pitkin takaisin Suureen Saliin yrittäen samalla epätoivoisesti pitää kasvonsa peruslukemilla. Hän ei halunnut ruveta itkemään - hän ei AIKONUT ruveta itkemään - jonkun Remuksen vuoksi. Hän kirosi mielessään Remusta siitä, että poika ei ollut voinut varoittaa häntä etukäteen. Mutta vielä enemmän hän kirosi itseään siksi, että oli antanut itsensä uskoa typeriä. Kuka tahansa saattoi nähdä, että Remus omistautui mieluummin koulukirjoilleen kuin jollekin tytölle. Ellei tyttö sitten ollut Cinnamon, Laura ajatteli katkerasti nähdessään vaaleatukkaisen tytön marssivan Alice Prewettin ja Shawn Colen kanssa ohitseen. Jos Cinnamon ei olisi ollut sellainen kuin oli, Remuskaan ei ehkä olisi päättänyt mennä naimisiin ainoastaan koulukirjojensa kanssa.

Laura oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei ollenkaan kiinnittänyt huomiota kulman takaa esiin ilmestyvään hahmoon, joka juoksi pitkin käytävää eteenpäin kovalla vauhdilla ja onnistui törmäämään häneen niin, että he molemmat kaatuivat lattialle. Laura kirosi ääneen, vaikka sellainen ei hänelle sopinutkaan - tämä päivä oli selvästi niitä päiviä, jolloin hänen ei olisi pitänyt nousta ylös ollenkaan.

"On kohteliasta katsoa vähän, minne kävelee", hän sanoi epäluonteenomaisen terävästi häntä päin juosseelle henkilölle.

"Anteeksi", toinen pahoitteli hengästyneellä, syvällä äänellään. "Oli vähän kiire - Ruikuli kannoilla, nimittäin - "

Laura kohotti päätään rajusti ja tajusi katsovansa suoraan Sirius Blackin pahankurisiin silmiin. Hän huokaisi. "Te kaikki Kelmit olette ihan samanlaisia?" hän kysyi, kylmemmin kuin oli aikonutkaan.

Sirius rypisti hämmentyneenä otsaansa. "Miten niin - eivät Remus ja Peter ole - hetkinen - ", hän keskeytti katsoessan tyttöä tarkemmin. Tummat hiukset, ruskeanvihreät silmät... kyllä, hän oli nähnyt tytön jossakin, Sirius päätteli, mutta missä? Hän alkoi epätoivoisesti käydä päänsä sisällä lävitse tuntemiensa tyttöjen listaa nimi nimeltä. Ikävä kyllä nimien etsiminen sujui hitaasti ottaen huomioon sen, miten monta tyttöä hän sattui tuntemaan. Kyseessä ei ollut Clara... eikä varmastikaan Amanda, Amandalla oli ollut vaaleammat hiukset... tytöllä oli kuitenkin korpinkynnen värit solmiossaan, Sirius rekisteröi hämärästä mieleensä. Korpinkynsi - ja sitten hän tajusi. "Sinähän olet Laura Vialli, vai mitä?"

"Kylläpä se kesti", Laura mutisi. "Pitäisikö minun ymmärtää tuosta, että Remus ei ole ikinä maininnutkaan minua?"

"Voi, on hän maininnut", Sirius sanoi kiireesti ja väläytti aivan vain tavan vuoksi Lauralle kuuluisan hurmaushymynsä, jota hän tavallisesti käytti enimmäkseen Ariannaan ja McGarmiwaan. Hän ei viitsinyt sanoa Lauralle, missä yhteydessä Remus oli tytön nimen maininnut. Remus oli puhunut tytöstä viimeksi lauantai-iltana, jolloin hän oli sanonut olevansa ongelmissa tytön kanssa. "Minulla vain on lyhyt muisti. Kelmin aivot, tiedäthän - "

"Tiedän kyllä. Oikein hyvin", Laura tokaisi ja nyt hän kuulosti selvästi katkeralta. Samalla hänen silmänsä alkoivat kyyneltyä. Sirius kirosi tilannetta vähintään yhtä paljon kuin tyttö itsekin - hän vihasi tyttöjen lohduttamista ja oli kaiken lisäksi huono siinä, ellei suutelemista sitten laskettu lohduttamiseksi.

"Hyvä on", hän huokaisi, kun Laura alkoi pyyhkiä kyyneliä poskiltaan. "Mikä nyt on ongelmana?"

"Sinun ystäväsi", Laura sanoi kiihtyneesti.

"Remus?" Sirius arvasi. "Vai James - ei, ei hän tekisi mitään sellaista Lilylle, eikä Peter - eli Remus siis. Mitä hän on tehnyt?"

"Kyse on pikemminkin siitä, mitä hän EI tehnyt", Laura sihahti ja Sirius hymähti. Remus oli selvästikin sanonut tytölle, että ei ollut kiinnostunut - eikä ollenkaan niin kohteliaasti kuin Remuksella oli tapana, tai muuten Laura ei olisi ollut noin pahalla tuulella. No, mestarinkin täytyi horjua joskus, Sirius päätteli taputtaessaan Lauraa kömpelösti olkapäälle ja mutistettaan puolihuolimattomasti jotakin sen suuntaista, että asiat paranisivat kyllä pian.

"Sinullahan kesti", Arianna huomautti Siriukselle, kun poika ilmestyi viime tipassa pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen.

Sirius nyökkäsi ja muljautti silmiään jurosti. "Kiitä siitä Kuutamoa", hän tokaisi luoden jäätävän silmäyksen Remukseen, joka käänsi kiireesti katseensa poispäin. "Hänen tyttöystäväehdokkaansa alkoi käytännöllisesti katsoen itkeä syliini."

"Sinun syliisi?" Arianna toisti epäluuloisesti.

Sirius nyökkäsi huokaisten. "Ilman mitään taka-ajatuksia, Ria", hän vakuutti. "Tai no, kuka sitä nyt tyttöjen kieroutunutta mieltä ymmärtäisi, mutta silti - "

"Tuo on todella lohduttavaa, jos saan huomauttaa", Lily pisti väliin.

"Älä viitsi, Lils", Sirius tokaisi ärtyneesti. "Ei minun sinua tarvitse lohduttaa! Sinulla on James!"

Lily hymähti. "Eri asia ONKO minulla Jamesia", hän mumisi luoden merkitsevän katseen vähän matkan päähän, missä James seisoi keskustelemassa huispaustaktiikoista Casper Halliwellin kanssa. James otti huispausmestaruuden voittamisen aivan liian vakavasti ottaen huomioon, että ratkaiseva mestaruusottelu pelattaisiin vasta toukokuun viimeisenä päivänä. Eli vähän alle kahden kuukauden päästä.

"James varmaan käyttää koko lauantain Tylyahonkin huispauksen harjoitteluun", Lily jupisi itsekseen. "Ryhtyy huispaamaan pitkin Kolmea Luudanvartta tai jotakin."

"Älä huolehdi, ei hän sellaista tekisi", Sirius lohdutti toinen käsivarsi Ariannan olkapäiden ympärillä. "Hän odottaa Tylyahossa käyntiä ihan liikaa. Sitä paitsi hänen pitää ostaa minulle syntymäpäivälahja ensi maanantaiksi, joten hänellä ei myöskään ole aikaa sellaiseen."

Lily ei viitsinyt sanoa Siriukselle, että tämän sanat eivät olleet kovinkaan lohduttavat, joten hän päätti pitää suunsa kiinni ja nojasi käytävän kylmää kiviseinää vasten sulkien silmänsä. Mielessään hän alkoi laskea sekunteja, miettien, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin James lopettaisi huispauskeskustelunsa ja palaisi hänen luokseen. Ei sillä, että hän olisi halunnut olla joka sekunti Jamesin seurassa - se olisi käynyt enemmän kuin ahdistavaksi, pidemmän päälle.

"Tylyahosta puheenollen", Arianna avasi suunsa yllättäen. "Minä en taida päästä sinne."

"Mitä?" Sirius älähti irrottaen käsivartensa Ariannan olkapäiltä. "Ollenkaan?"

"No, kyllä minä jossakin vaiheessa pääsen, mutta en tiedä milloin", Arianna sanoi kuulostaen syylliseltä. "Minulla vain on - menoa - "

Sirius pudisti päätään. "Minä en tajua, mikä on niin tärkeää menoa, että jättäisit väliin Tylyahon."

Arianna liikahti syyllisesti. "Minä lupasin auttaa Tomia yhden jutun kanssa - ", hän aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, ennen kuin Sirius oli jo keskeyttänyt hänet.

"Lupasit auttaa Tomia?" hän matki kiukkuisesti. "Et voi olla vakavissasi!"

"Olen minä!"

"Olet valmis jättämään Tylyahon väliin jonkun MIEHEN takia?" Sirius varmisti kuulostaen syvästi loukatulta. Lily ravisti hiuksiaan ja huokaisi syvään välittämättä kuunnella enää Ariannan vastausta. Kaksikko saisi kuitenkin aikaan vain riidan, joka lopulta aiheuttaisi hänelle päänsärkyä. Hän kääntyi ympäri ja katsoi Remukseen, joka näytti olevan täysin omissa maailmoissaan.

"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi varovasti Remukselta.

"Mitä...?" Remus käänsi hitaasti katseensa häneen ja hymyili sitten kohauttaen olkapäitään. "Olen huomannut, että asiat ovat harvoin hyvin, mutta en ole vielä vajonnut lattiasta läpi masennukseni vuoksi, joten kaikki taitaa olla ihan kohtalaisesti. Niin ainakin voisi kuvitella."

Lily hymyili pojalle myötätuntoisesti. "Sinä tosiaan pidit siitä tytöstä, eikö niin?" hän varmisti. "Laurasta?"

Remus oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten hitaasti. "En sillä tavalla kuin Cinnamonista, kuitenkaan", hän lisäsi kiireesti. "En seurustelumielessä, siis. Miksi käy aina niin, että ne, joista itse pitää, eivät varmasti pidä sinusta, mutta ne, joista sinä et pidä, pitävät sitten sinusta?"

"Luonnonlakeja, kai", Lily vastasi ja tunsi suupielensä nykivän. "Olen itsekin miettinyt tuota aika monta kertaa. Jamesin takia, enimmäkseen."

Remus vastasi hymyyn. "Mutta nyt te olette kuitenkin onnellisesti yhdessä."

"Niinhän me olemme", Lily sanoi vetäen syvään henkeä. "Ainakin silloin, kun James ei ole liian kiireinen huispauksen kanssa."

"Rohkeutta, Lily. Toukokuun lopussa se on vihdoinkin ohi."

"Mikä on ohi?" Redin ääni kailotti käytävästä.

Lily kääntyi ympäri ja näki Redin ilmestyvän salamyhkäisesti esiin kulman takaa. "Jamesin huispauspakkomielle", hän vastasi.

Red kohautti synkästi olkapäitään. "En menisi vannomaan. Miehet pystyvät ihmeisiin, mitä siihen tulee", hän tuhahti.

"Sinäpäs nyt kuulostat pahantuuliselta", paikalle ilmestynyt Sirius totesi hilpeästi. "Ongelmia, kenties?"

"Voit uskoa", Red sanoi huokaisten kärsivästi. "Olen hukannut Jazzin."

"Ja mitenkähän se on mahdollista?" Sirius uteli.

"Voi, on se." Red levitteli käsiään. "Minä vain en yksinkertaisesti pysy sen naisen perässä - tosin ei se mikään ihme ole, minua on varoitettu alusta asti siitä, että Jazz on kiero, itsepähän en uskonut - joka tapauksessa, siitä naisesta ei kukaan ota selvää - katoaa vähän väliä jonnekin mutisten jotakin epämääräistä itsekseen, kai hän haluaa murhata McGarmiwan kertomatta minulle, tai jotakin."

"Erittäin professorimaisesti sanottu", Remus kommentoi.

Red hymähti. "Sitten voi olla hyvä, että minä en ole professorinne kovin pitkään. Vuoden loppuun asti, tarkalleen."

"MITÄ?" Sirius parahti. "Minne sinä sitten menet?"

Red kohautti olkapäitään. "Yksi piileskelemisen tärkeimmistä säännöistä on: älä koskaan pysy paikallasi kovin pitkään. Ja vaikka minä en yleensä noudata sääntöjä, satun arvostamaan niitä, jotka pitävät minut hengissä. No niin, mennäänpä sitten tunnille - "

"Hei, ei niin nopeasti", keskeytti James ilmestyessään paikalle ja laskiessaan kätensä Lilyn olkapäälle. Lily ravisti sen ärtyneenä irti.

"Kas vain", Red tokaisi. "Sinäkin sait itsesi irti luudanvarresta?"

James virnisti. "En sanoisi välttämättä Casperia luudanvarreksi - ja EI, Anturajalka, minä en ollut juuttunut Casperiin mitenkään - joka tapauksessa, PROFESSORI Red, minua kiinnostaa tietää, kenen kanssa sinä tappelit lauantaina keittiössä - "

"Sarvihaara!" Remus suhahti. "Hänen ei ollut tarkoitus tietää siitä!"

Red sulki silmänsä tuskastuneen näköisenä. "Minun olisi pitänyt arvata, että te olitte siellä", hän manasi itsekseen. "Tai siis, tehän olette aina joka paikassa, mutta silti - niin paljon kuin teitä kiinnostaakin tietää, mitä siellä keittiössä tapahtui, minä en aio kertoa teille."

"Et voi olla tosissasi!" James puuskahti. "Se on tärkeä tieto ja sinä tiedät ihan hyvin, että voit luottaa meihin, sinä - "

Red nosti kätensä pystyyn. "Minä en TIEDÄ, että voin luottaa teihin", hän tokaisi. "Tiedän, että olen tehnyt niin aikaisemmin, mutta jotkut asiat ovat pelkästään 'tietyn ryhmän' asioita, ettekä te minun tietääkseni kuulu siihen ryhmään."

"Vielä", Sirius huomautti.

"Paino sanalla 'vielä", Red myönsi. "Te saatte kuitenkin vielä odottaa vielä jonkin aikaa, ennen kuin kuulette loput. Alkakaahan laputtaa, te kaikki! Tällä professorilla on parempaakin tekemistä kuin seisoa käytävässä keskustelemassa syvällisiä! Kiroukset kutsuvat."

"Red on liero", James nurisi illalla istuessaan Lilyn kanssa tyttöjen makuusalissa. "Ei voi muka kertoa meille... Mitä kumiankkoja me muka olemme?"

Lily huokaisi. Hän oli saanut kuunnella Jamesin ja Siriuksen valitusta koko päivän ja alkoi vähitellen kyllästyä siihen. "Oletko sinä ollenkaan harkinnut, että egosi on päässyt paisumaan niin suureksi, että et yksinkertaisesti kestä kieltävää vastausta?"

"Jos asia olisi niin, olisin ollut haudassa jo kauan sitten", James sanoi paljonpuhuvasti. "Mutta onneksi minun nahkani on paksu kuin norsulla ja osaan suodattaa ikävät asiat turvallisesti sivuun."

"Niinhän sitä voi aina väittää..." Lily mumisi ja tarttui pöydällä olevaan lehteen. "Minä henkilökohtaisesti säälin Rediä. Hän on täysin Jazzin tossun alla ja sen lisäksi hänen täytyy vielä kestää teitä."

James kohottautui kyynärpäänsä varaan sängylle ja loi häneen loukkaantuneen katseen. "Emme me nyt niin hirveitä ole!" hän protestoi.

"Ette tietenkään", Lily sanoi vähemmän vakuuttavasti ja pörrötti hänen hiuksiaan. "Ehkä vähän hermoillekäyviä, välillä. Onko sinulla mitään ideaa siitä, mitä voisin ostaa Siriukselle syntymäpäivälahjaksi?"

James voihkaisi, kun puhe kääntyi Siriuksen syntymäpäivään. Hänen oli tarkoitus olla Siriuksen paras ystävä, eikä hänellä siltikään ollut aavistustakaan siitä, mitä Siriukselle voisi antaa lahjaksi.

"Täysikokoinen Kalkaroksen näköispatsas voisi olla hyvä idea", hän mutisi puoliääneen.

Lily katsoi häntä uteliaasti. "Mihin Sirius sellaista tarvitsee? Kaulailemiseen vai viipaloimiseen?"

"Siriuksen kieroutuneesta mielestä ei kukaan ota selvää... täytyy lähettää hänet varjostamaan Kuutamoa Tylyaho-päivänä, tai hän nyhjää koko päivän meidän kannoillamme, emmekä me saa mitään ostetuksi", James sanoi pahaenteisesti. "Pahuksen Arianna. Hän on selvästi unohtanut säännön, jonka mukaan hänen kuuluu viihdyttää poikaystäväänsä, että me saamme olla rauhassa."

"Kuka sellaisen säännön on keksinyt?" Lily kysyi nousten istumaan sängyllään ja nappasi muodonmuutoskirjansa lattialta. "Minua kiinnostaisi enemmän tietää, miten muodonmuutoslait toimivat."

James virnisti. "Minä voin selittää - ainakin pientä maksua vastaan."

"Minä en taida haluta tietää, mikä sinun maksusi on..." Lily jupisi. "Joka tapauksessa, kello on puoli kahdeksan, meillä on kaksi ja puoli tuntia aikaa ennen - "

"PUOLI KAHDEKSAN?" James toisti järkyttyneenä. "Voi ei - voi ei - voi EI - "

"Mitä nyt?" Lily rypisti otsaansa.

"Minä olen myöhässä huispausharjoituksista", James murahti ja nojautui suutelemaan Lilyä pikaisesti huulille. "Pakko mennä - Sirius hirttää minut - me häviämme mestaruuden - minä autan sinua joku toinen ilta, jooko?"

Lily ehti juuri huokaista myöntävän vastauksen, ennen kuin James oli tarttunut luudanvarteensa ja liitänyt ulos tyttöjen makuusalin ikkunasta jättäen Lilyn tuijottamaan synkkänä sängylle.

73.osa - uusia ja vanhoja ihmissuhteita

"Minua ei sitten tippaakaan huvita mennä Tylyahoon", Sirius julisti lauantaiaamuna, kun hän seisoskeli muiden Kelmien, Lilyn ja Admiren kanssa Tylypahkan portailla odottamassa, että Tylyahoon vievät vaunut saapuisivat. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän aamulla ja kaikki olivat jäätymispisteessä huolimatta siitä, että oli jo huhtikuun kymmenes päivä ja sään olisi pitänyt alkaa lämpenemään vähitellen. Lily oli kuitenkin huomannut, että Tylypahkassa säätilatkin vaihtelivat täysin oman mielensä mukaan, eivätkä mitkään jästien sääennustukset olisi osoittautuneet oikeiksi, jos sellaisia olisi ylipäätäänsä tehty.

James veti pitkähihaisen paitansa hihat alas ja vilkaisi Siriusta pikaisesti. "Jos sinua ei huvita tulla mukaan, niin miksi sinä tulet?" hän kysyi järkevästi, tietäen varsin hyvin syyn Siriuksen äkilliseen pahantuulisuuteen. Arianna oli pysynyt sanassaan ja kieltäytynyt lähtemästä mukaan Tylyahoon vedoten kiireisiinsä Tom Knightin kanssa.

"Ei minua huvita tännekään jäädä", Sirius murahti ja irvisti sitten. "Katsomaan, kuinka Ria kuhertelee sen porkkanapään kanssa."

"Punapään, ei porkkanapään", Lily korjasi loukkaantuneena. "Siinä on ero. Eikä auttamista voi sanoa kuhertelemiseksi."

"Paitsi jos Ariannasta on kyse."

James hymähti ja pysyi vaiti keskittyen katselemaan, kuinka mustien vaunujen jono alkoi lähestyä Tylypahkaa Tylyahon suunnalta. Hän itse oli odottanut Tylyahonviikonloppua niin paljon, että kun lauantai viimein oli tullut, ei hän ollut uskoa sitä todeksi. Kulunut viikko oli ollut kamalampi kuin mikään pitkään aikaan - oli McGarmiwa, S.U.P.E.R-kokeisiin harjoittelua, salaileva Jazz ja pahantuulinen Red, sekä Lily, joka oli kohdellut Jamesia tavallista viileämmin maanantain jälkeen. James ei osannut tarkalleen sanoa, mistä se johtui, mutta hän arveli, että sillä oli jotakin tekemistä hänen jatkuvien huispausharjoitustensa kanssa. Hän painoi mieleensä, että muistaisi puhua asiasta Lilyn kanssa myöhemmin - jos sellainen oli ylipäätäänsä mahdollista, Lily kun osasi halutessaan olla melkoisen hankala. Se johtui todennäköisesti punaisista hiuksista, James ajatteli huvittuneena.

He odottelivat hiljaisina, että Tylyahon-vaunut ajoivat hitaasti Tylypahkan pihaan ja McGarmiwa ja Voro alkoivat käydä läpi Tylyahoon lähtevien oppilaiden nimilistaa. Samalla Voro sohi oppilaita jollakin, joka näytti epäilyttävästi jonkinlaiselta tunnistimelta. James rypisti otsaansa ja vilkaisi Remusta, joka vain levitteli käsiään, ihmetellen itsekin, mitä Voro oikein puuhasi.

Päästyään läpi Voron tarkastuksesta Kelmit, Lily ja Admire kapusivat kaikki yhteen vaunuun ja yrittivät jotenkin mahtua kunnolla istumaan. Admire kiipesi Peterin syliin istumaan ja Remus litisti itsensä penkille heidän viereensä samalla kun Lily, James ja Sirius valtasivat toisen penkin.

"Huomasiko kukaan sellaista pikku tosiasiaa, että tämä vaunu on itse asiassa tarkoitettu NELJÄLLE?" Lily kysyi tuskastuneena istuessaan litistyneenä Jamesin ja Siriuksen väliin.

"Totta kai huomasi", Sirius vastasi yksinkertaisesti. "Mutta olisi ollut typerää ottaa toinen vaunu, kun meitä on kerran näin vähän."

"Meitä on kuusi, jos saan huomauttaa", Lily tokaisi hieman jäätävään sävyyn.

Remus huokaisi, kun Lily ja Sirius aloittivat kiivaan väittelyn siitä, kuinka suuri lukumäärä 'vähän' oikeastaan oli. Hän itse ei voinut olla ajattelematta, että oli vähän kuinka vähän tahansa, oli heidän lukumääränsä vähentynyt kuluneen vuoden aikana. Kaiken järjen mukaan heitä olisi pitänyt olla kahdeksan. Hän, James, Sirius ja Peter sekä Cinnamon, Lily, Arianna ja Admire. Nyt heitä oli vain kuusi. Cinnamon oli pudonnut kokonaan joukosta pois, kun taas Arianna oli vain päättänyt hylätä heidät jonkun tuntemattoman miehen vuoksi. Remus ravisti päätään ja antoi ajatustensa harhailla Cinnamoniin. Hän ei tehnyt sitä kovinkaan usein, se oli liian epämukavaa, mutta silloin tällöin, kun hän oli oikein ikävystynyt, hän unohti kokonaan sen tosiasian, että Cinnamonin ajatteleminen oli turhaa. Hän oli nähnyt Cinnamonin aamulla seisomassa portailla yhdessä Alice Prewettin kanssa. Cinnamon oli näyttänyt mielettömän kyllästyneeltä, Remus muisteli, niin harvinaista kuin se olikin.

Vaunut pysähtyivät Tylyahon edessä ja Remus hyppäsi kiireesti ensimmäisenä alas vaunusta haluten ravistautua irti ikävistä ajatuksista. Hän odotti hiljaisena, että toiset seurasivat häntä, vaikka se kävikin huomattavasti hitaammin. Varsinkin Sirius valitti, että hänen jalkansa olivat kuolioituneet matkan aikana.

"Itsehän halusit meidän kaikkien ahtautuvan samaan vaunuun", Lily näpäytti vaivautumatta teeskentelemään olevansa pahoillaan Siriuksen jalkojen puolesta. "Ehkä sinun pitäisi juosta muutaman kerran Tylyahon pääkatua edestakaisin, niin jalkasi alkaisivat taas liikkua."

"Sellainen toiminta ei sovi minulle", Sirius ilmoitti arvokkaasti. "Se on lapsellista. Kuutamo, mennäänkö Hunajaherttuaan?"

Remus kohautti olkapäitään ja lähti seuraamaan Siriusta pääkatua pitkin kohti karkkikauppaa jättäen toiset seisomaan neljästään keskelle katua. James virnisti tyytyväisenä nähdessään Siriuksen ja Remuksen katoavan kulman taakse.

"No niin", hän sanoi läimäyttäen kätensä yhteen. "Meillä taitaa olla syntymäpäivälahja ostettavanamme, vai mitä sanotte, kaverit?"

Kävellessään Jamesin, Peterin ja Admiren kanssa kohti kirjakauppaa Lily ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli muuttunut Tylyahossa. Kaduilla oli tavallista vähemmän ihmisiä - itse asiassa lukuunottamatta Tylypahkan oppilaita kadut olivat täysin hiljaiset, eikä Lily voinut kuin ihmetellä, mikä oli vikana. Silloin tällöin heidän ohitseen käveli kiireesti noitia tai velhoja, jotka kaikki näyttivät poikkeuksetta hyvin hermostuneilta, eikä kukaan pysähtynyt keskustelemaan kenenkään kanssa. Outo, hermostunut mieliala tarttui myös Tylypahkan oppilaisiin ja Lily sai huomata nopeuttaneensa itsekin askeliaan päästäkseen mahdollisimman äkkiä kirjakauppaan, vaikka ei osannutkaan sanoa, mistä se johtui.

"Tämä on ihan omituista", Lily huomautti Jamesille, kun he työnsivät kirjakaupan oven auki ja astuivat sisälle hämärään, hiljaiseen kauppaan. Kaupassa oli heidän lisäkseen vain pitkä mies, jonka Lily oli tunnistavinaan jostakin. Mies seisoi olkapäät kyyryssä hyllyjä tutkiskellen ja näytti syvästi ahdistuneelta. Kaupan myyjä seisoi vakavana tiskin takana edessään kyltti, jossa luki suurin, hohtavin kirjaimin: TÄMÄ KAUPPA ON LONTOON AURORIAKATEMIAN SUOJELUKSESSA. Lily kurtisti kulmiaan, ei ainoastaan kyltille, vaan myös myyjälle, joka ei varmastikaan ollut sama myyjä kuin edellisellä kerralla.

"Oletteko te uusi myyjä?" hän kysyi keskustelusävyyn myyjältä astuen lähemmäs tiskiä. Myyjä tiiraili häntä hermostuneena neliskanttisten silmälasiensa ylitse ja näytti siltä, että olisi kaikista mieluiten vain kadonnut paikalta. Lily ei lainkaan ihmetellyt sitä - uusi myyjä oli vanha, tutiseva mies, jonka velhonkaapu oli nuhraantunut ja paikattu ja jonka silmäluomet roikkuivat raskaasti peittäen melkein kokonaan säikyt, vetistävät silmät.

"Melko uusi, kyllä", myyjä vastasi hinkuvalla äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Lilyn selkärankaa. Lily vilkaisi Jamesia hermostuneena ja James astui askeleen lähemmäs laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Amadeus Dickens, hauska tavata, neiti - ?"

"Ev - " Lily aloitti, mutta ei ehtinyt sanoa sukunimeään loppuun, ennen kuin James oli puuttunut puheeseen lujalla äänellä.

"Potter", James tokaisi terävästi saaden Lilyn vilkaisemaan itseään ihmeissään, Admiren silmät pyöristymään ja Peterin pidättelemään nauruaan. Herra Dickensin vuotavat silmät suurenivat hiukan, mutta hän ei sanonut mitään. Lily tuijotti Jamesia edelleen silmät suurina, yrittäen keksiä, mitä Jamesilla oli oikein mielessä, mutta Jamesin katseesta ei voinut tulkita mitään muuta kuin käskyn olla vaiti ja korjaamatta virhettä.

"Mitä edelliselle myyjälle tapahtui?" Lily kysyi hitaasti haluten vaihtaa puheenaihetta.

Herra Dickens yskäisi muutaman kerran kuuluvasti ja kohensi sitten silmälasejaan. "Hän joutui hyökkäyksen kohteeksi", hän sanoi luoden säikähtäneen katseen jonnekin kaupan ikkunan suuntaan. "Kuolonsyöjät - ei mitään mahdollisuuksia - aurorit löysivät hänet kuolleena kaupan eteisestä kaksi viikkoa sitten - "

James ja Peter vaihtoivat ihmetteleviä katseita keskenään. "Ja siksikö tuo kyltti on tuossa?" James kysyi sitten ymmärtävästi. "Voldemortin vuoksi?"

Herra Dickens sai uuden rajun yskänpuuskan taipuen melkein kaksin kerroin tiskinsä takana. Lily vilkaisi Jamesia varoittavasti.

"Älä - sano - sitä - nimeä - ", vanha myyjä raakkui luonnottoman korkealla äänellä pystyessään jälleen saamaan happea.

"Anteeksi", James pahoitteli pidättäen huokauksen. "Tarkoitin häntä-joka-jääköön-nimeämättä. Hänenkö vuokseen tuo kyltti on tuossa?"

Myyjä nyökkäsi. "En haluaisi toista samanlaista sattumaa tähän kauppaan", hän mutisi tuijottaen samalla tiukasti hyllyjä tutkivan miehen viitan verhoamaa selkää. "Varsinkaan nyt, kun minä olen myyjänä - "

"Ymmärrettävää", James mutisi, päättäen jatkaa kyselyään vielä hetken aikaa. Hän loi pikaisen katseen Lilyyn ja Peteriin, jotka seisoivat hänen vierellään valmiina painamaan mieleensä jokaisen mahdollisesti kuulemansa tiedonmurusen, kun taas Admire oli vaeltanut haaveksivan näköisenä kauemmas tutkimaan hyllyjä ja luki nyt jonkin kirjan takakantta näyttäen olevan kokonaan omissa maailmoissaan.

"Asiat ovat sitten menneet huonompaan päin, vai mitä?" James kysyi mahdollisimman kevyesti ja nojasi mustan paidan peittämää käsivarttaan myyntitiskiin tehden myyjälle täysin selväksi, ettei ollut aikeissa lähteä minnekään. "Ihmisiä ei ole kaduilla - kaikki ovat hiljaa - koko paikka tuntuu KUOLLEELTA - "

Herra Dickensin silmät rävähtivät ammolleen. "Te olette Tylypahkasta, vai mitä?" hän kysyi. James, Lily ja Peter nyökkäsivät yhtä aikaa ja herra Dickens huokaisi raskaasti. "Kyllä kai minä voin sitten yhtä hyvin teille kertoakin. Tiedät-kai-kuka on ilmoittanut käyvänsä aina vain rankempiin toimiin, kunnes Bagnold luopuu ministerin paikastaan - ja sen myös huomaa. Kolmetoista ihmistä kuoli tällä viikolla - ministeriö on julkistanut oppaan kodin suojaamiseksi, ihmisiä kehotetaan pysymään poissa kaduilta - "

"Siksi siis täällä on niin hiljaista?"

"Vähemmästäkin", herra Dickens mutisi vilkuillen hermostuneena ympärilleen aivan kuin peläten näkevänsä jonkun ilmestyvän selkänsä taakse. "Tämä paikka on niin lähellä Tylypahkaa - ja kaikkihan tietävät, että tiedät-kai-kuka aikoo hyökätä Tylypahkaan - "

"Mitä?" Lily keskeytti kovaan ääneen. "Mistä te sellaista olette kuulleet?"

Vanha myyjä näytti etäisesti pahoittelevalta. "Vanhan miehen tietoja - ei olisi pitänyt sanoa teille, neiti Porter - "

"Potter", James korjasi loukkaantuneena ja Lily ja Peter vilkaisivat huvittuneena toisiaan. Admire vaelteli edelleen ympäri kauppaa tutkien kirjojen takakansia.

Kauppaan laskeutui epämukava hiljaisuus. Lily tuijotti kengänkärkiään yrittäen miettiä, oliko myyjä puhunut totta sanoessaan, että Voldemort aikoi hyökätä Tylypahkaan. Senhän piti olla käytännössä mahdotonta, Lily mietti, ottaen huomioon sen, että Dumbledore oli rehtori - ja kaikki tiesivät, että Voldemort pelkäsi Dumbledorea - Voldemort ei varmastikaan olisi niin typerä, että hyökkäisi Tylypahkaan, vai olisiko?

"Me tulimme etsimään kirjoja", Lily sanoi lopulta kestämättä enää hetkeäkään hiljaisuutta.

"Aivan, aivan..." herra Dickens hätkähti hereille transsistaan ja linkutti esiin tiskinsä takaa alkaen penkoa kirjahyllyjä helpottuneen näköisenä.

"No niin", Lily tokaisi vaativasti heti kun he olivat päässeet ulos kaupasta ja lähtivät kävelemään kohti Kolmea Luudanvartta haluamatta viipyä kadulla kovin pitkään herra Dickensin selityksen kuultuaan. "Mistä tuossa oikein oli kyse?"

"Missä niin?" James kysyi laiskasti tartttuessaan häntä käsivarresta ja lähtiessään taluttamaan häntä Peterin ja Admiren jäljessä katua pitkin eteenpäin. Toisessa kädessään James kantoi laukkua, johon hän oli tunkenut Siriuksen syntymäpäivälahjan.

"Koko 'neiti POTTER'-jutussa, tietenkin", Lily kivahti kärsimättömästi. "Tai siis, minä en tietääkseni ole mennyt naimisiin sinun kanssasi ja siinäkin tapauksessa minä olisin rouva - ja toivon mukaan minä en ole sinulle sukua, koska SE tästä vain puuttuisi - "

"Lily, rauhoitu", James pyysi kietoessaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja hidastaessaan kävelytahtia melkein huomaamattaan. "Ei mitään tarvetta kiihtyä."

Lily huokaisi. "Minua vain kiinnostaa tietää, miksi sinä innostuit valehtelemaan minun sukunimeni?"

"Toiveajattelua, Lils", Peter virnisti kääntyessään ympäri. "Sarvihaara ei jaksa odottaa, että sinun sukunimesi ON Potter, joten hän päätti vähän vauhdittaa tapahtumia."

James mulkaisi Peteriä kiukkuisesti. Hän ei halunnut ottaa koko naimisiinmenoasiaa puheeksi, ei ainakaan nähtyään, miten pahasti Lily oli järkyttynyt pelkästä leikillisestä ehdotuksesta. "Se oli vain järkevää", hän selitti ärtyneesti. "Kuulitte itsekin, mitä se tyyppi sanoi - Voldemortilla menee lujaa ja niin edespäin - siinä tapauksessa ei ole mitenkään järkevää mennä kertomaan jollekulle ventovieraalle omaa sukunimeään, varsinkaan sinun tapauksessasi. Jos saan muistuttaa, Red on sanonut aika montakin kertaa, että Voldemortilla on tiettyä kiinnostusta sinua kohtaan."

"Aivan yhtä paljon kuin sinuakin kohtaan", Lily sanoi. "Eli siinä tapauksessa sinunkaan sukunimesi ei ole kovin turvallinen käytettäväksi."

"No, se oli ensimmäinen, joka minulle tuli mieleen", James puolusteli. Hänen kasvonsa punehtuivat hieman. "Sitä paitsi 'neiti Potter' johtaa heidät kyllä vähäksi aikaa väärille jäljille, jos he sattuivat kuulemaan sen nimen. Koska, kuten niin ystävällisesti muistutit, siinä tapauksessa, että me olisimme naimisissa sinä olisit 'rouva', et 'neiti' ja minulla ei tietääkseni ole elossaolevia naispuolisia sukulaisia."

"Entä sinun äitisi sitten?" Peter kysyi typerästi.

James pyöritti silmiään. "Hän on minun tietääkseni 'rouva'. Joka tapauksessa, oli asia miten hyvänsä, kyse oli harhautuksesta, ei mistään minun sairaista mielikuvistani. Minä en pitänyt siitä miehestä."

"Miksi et?" Admire kysyi silmät pyöreinä. "Minusta hän oli suloinen!"

"Minulla ei ole hänestä mitään mielipidettä", Peter julisti. "Paitsi että hänellä oli paha hinkuyskä."

Remus ei muistanut, että Kolmessa Luudanvarressa olisi koskaan ollut yhtä hiljaista kuin nyt. Paikalla oli hänen ja Siriuksen lisäksi vain tavanomainen lauma koulun oppilaita, sekä muutama muu asiakas, joita Remus ei tunnistanut. Yli puolet pöydistä oli tyhjinä ja matami Rosmerta istui kutomassa baaritiskin takana näyttäen vakavammalta kuin ikinä. Voldemortin käden täytyi olla todella pitkä, Remus ajatteli alakuloisesti, jos se ylettyi aina Tylyahoon saakka.

"Täällä on masentavaa", Sirius valitti matalalla äänellä laskiessaan kermakaljamukinsa pöydälle. "Kuollutta. Inhottavaa. Hiljaista. Tuskastuttavaa - "

"Tajusin jo kuvion", Remus hymähti. "Ja niin varmaan kaikki muutkin täällä. Ihmiset eivät ole typeriä, Anturajalka."

"Ei sitä koskaan tiedä", Sirius mutisi juro ilme tavallisesti niin pahankurisilla kasvoillaan. Hän oli ollut hiljainen ja pahantuulinen koko päivän ajan, eikä Remus voinut olla toivomatta salaa, että hän olisi jäänyt kokonaan Tylypahkaan. Sirius tuskin tajusi itsekään, kuinka naurettavasti - ja epäkelmimäisesti - oikein käyttäytyi. Sirius oli aina julistanut jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan, kuinka ei tarvinnut ainuttakaan tyttöä. Kuinka tytöt olivat täysin turhia. Ja nyt hän istui kärsivänä lämmittelemässä Kolmessa Luudanvarressa ja toivoi olevansa Ariannan kanssa.

"Miksi sinä et vain mene takaisin linnaan?" Remus kysyi hieman epätoivoisesti. "Sinä selvästi haluat olla Ariannan kanssa, joten - "

"Hän ei selvästikään halua olla minun kanssani", Sirius murahti ennen kuin Remus ehti lopettamaan lausettaan. "Enkä minä siinä tapauksessa aio ryhtyä tunkemaan hänen ja Tomppa-kullan väliin."

"Anturajalka!" Remus voihkaisi. "Nielisit kerrankin ylpeytesi ja käyttäytyisit kuin mies!"

"Minähän käyttäydyn!" Sirius puolustautui synkästi. "Muuten olisin jo mennyt ruikuttamaan Ariannan jalkojen juureen kuin mikäkin Matohäntä."

"Etkö sinä mitenkään voi ajatella kiltisti Matohännästä?" Remus kohotti kulmiaan ottaen kasvoilleen rauhallisen, mutta moittivan valvojaoppilasilmeensä, jota sekä Sirius että James olivat aina vihanneet. Nytkin Sirius voihkaisi tukahtuneesti ja kätki kasvonsa käsiinsä haluamatta katsoa.

"En minä aliarvioi Matohäntää", hän mutisi kädet edelleen silmillään. "Paitsi silloin, kun olen pahalla tuulella. Ja sinunkin on pakko myöntää, että - "

"Että hän on huonompi kuin sinä tai Sarvihaara, koska ei kiroa jokaista vastaantulevaa luihuista?" Remus kysyi järkevästi.

"Ei!"

"Kylläpäs", Remus sanoi lujasti ja kiskaisi Siriuksen kädet pois hänen silmiltään. "Te voitte ihan rauhassa jatkaa Matohännän aliarvioimista - tai siis, ei Peter siitä näytä pahemmin järkyttyvän - mutta minusta teidän kannattaisi harkita vähän tarkempaan, mitä teette. Koska joskus aliarvioiminen voi olla kohtalokasta."

Sirius nauroi viileästi. "Väitätkö sinä, että Matohäntä suunnittelee murhaavansa meidät?"

Hänen yllätyksekseen Remus ei näyttänyt välittävän kysymyksestä. "Sanon vain, että minun mielestäni teidän kannattaisi harkita asennettanne", Remus sanoi yksinkertaisesti ja nosti kermakaljansa ärsyttävän tyynesti huulilleen. Sirius huokaisi syvään - hän oli aina inhonnut Remuksen järkevyyttä, sekä Remuksen taitoa saada toiset tuntemaan huonoa omatuntoa.

"Pakko myöntää, että Matohännästä on tulossa mies", Sirius sanoi vastahakoisesti. "Vuoden alussa en uskonut sitä mahdolliseksi. Mutta se hattarapää Admire näyttää tekevän hänelle hyvää."

Remus ei ehtinyt vastata, ennen kuin häntä koputettiin olkapäälle. Vastapäätä istuva Sirius katsoi hänen olaknsa ylitse koputtajaa ja Siriuksen silmien yllättynyt ilme sai Remuksen ihmettelemään. Remus kääntyi hitaasti ympäri ja tajusi katsovansa suoraan Cinnamon Bellinin rauhallisiin, vakaviin kasvoihin. Cinnamonin vaaleansinisissä silmissä oli lievästi kysyvä ilme.

"Hei", Remus sanoi tavoitellen vakaata äänensävyä, mutta Siriuksen suunnalta kuuluva tukahtunut pyrskähdys paljasti hänelle, että hän epäonnistui surkeasti. Hän yritti sulkea Siriuksen pois ajatusmaailmastaan ja keskittyi kokonaan Cinnamoniin.

"Hei", Cinnamon vastasi parhaillaan kuulostaen varmemmalta kuin aikoihin - tosin Remus ei voinut sanoa, mitä 'aikoihin' tarkoitti, sillä hän ei ollut pitkään aikaan vaivautunut kiinnittämään Cinnamoniin mitään huomiota. Vaikka olisi toisinaan ehkä halunnutkin. "Minä - " Cinnamon jatkoi hieman epäröiden. " - voitko sinä tulla ulos vähäksi aikaa? Tarvitsisin apua yhteen taikuuden historian juttuun."

"Niin varmaan tarvitset", Sirius mutisi itsekseen tuskin kuuluvalla äänellä, mutta Remus sai selvää sanoista joka tapauksessa. "'Kuka teki maailmanennätyksen Kuutamo Lupinin iskemisessä? Vastaus: Cinnamon Bellini' - "

"Pää kiinni, Sirius", Remus paukautti kyllästyneenä. "Minä tulen kohta takaisin, jooko? Odota sen verran."

Sirius kohautti olkapäitään. "Mene ihmeessä", hän sanoi kuulostaen selvästi myrtyneeltä. "Mitäpä minusta? Hyvä, että teillä kaikilla on naiset, minä voin ihan hyvin istua täällä - "

Remus ei vaivautunut kuuntelemaan Siriuksen valitteluja loppuun, vaan tarttui Cinnamonia kyynärpäästä ja ohjasi tytön ulos Kolmesta Luudanvarresta. He jäivät seisomaan oven ulkopuolelle vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa.

"No niin", Remus sanoi sitten läimäyttäen epäröiden kätensä yhteen. Liike ei tuntunut yhtä itsevarmalta kuin silloin, kun James teki niin. "Sinä tarvitsit apua?"

"Tavallaan kyllä", Cinnamon hymyili posket punaisina. "Mutta en taikuuden historian kanssa. Minä halusin vain - jutella - "

"Ai", Remus töksäytti. "Tässäkö?"

Cinnamon pudisti päätään. "Kaduilla seisoskeleminen ei tunnu olevan enää mikään maailman turvallisin vaihtoehto", hän huomautti lievän huvittuneena. Remus naurahti.

"Minne sitten - "

"Mennään Rääkyvään Röttelöön", Cinnamon sanoi päättäväisesti.

Remus nyökkäsi lyhyesti ja lähti kävelemään tytön edellä pääkatua pitkin kohti Tylyahon laitaa ja Rääkyvää Röttelöä.

Sirius katseli ikkunan lävitse, kuinka Remuksen ja Cinnamonin hahmot lähtivät liikkumaan katua pitkin eteenpäin pienentyen pienenemistään, kunnes Cinnamonin valkoisen takin verhoama selkä oli kokonaan kadonnut näköpiiristä. Sirius huokaisi ja pudisti päätään, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Remus oli koukussa, edelleen ja toivottomasti, vaikka olikin väittänyt vaikka kuinka kauan, että oli unohtanut koko Cinnamonin. Kaikki Kelmit olivat aivan yhtä pahoja, Sirius ajatteli huvittuneena. Hän itse. Hän oli jankuttanut kaiken aikaa, että ei tarvinnut Ariannaa ja nyt hän kärvisteli mustasukkaisena samalla kun Arianna oli Tylypahkassa jonkun toisen pojan - MIEHEN - kanssa. James, joka oli piilotellut ihastumistaan Lilyyn vuosien ajan, vaikka samalla oli yrittänyt epätoivoisesti tehdä Lilyyn vaikutusta. Peter, joka - no, Peter tuntui olevan kohtalaisen normaali, Sirius totesi ajatuksissaan. Vielä syksyllä Peter oli yrittänyt kätkeä ihastumistaan siihen luihuistyttöön, Jessica Laheneyhin, mutta nyt hän tuntui olevan melkoisen onnellinen Admiren kanssa, eikä enää edes puhunut Laheneysta. Tuskin Peter Jessicaa ajattelikaan, tai ainakaan hänen silmänsä eivät olleet enää harhailleet siihen suuntaan, mistä Sirius oli syvästi helpottunut. Luihuisista oli tarpeeksi vaikeuksia ilmankin, että yksi heistä meni ihastumaan heihin.

Sirius laski mukinsa pöydälle ja antoi katseensa kiertää ympäri hiljaista Kolmea Luudanvartta. Hän ei ollut tottunut istumaan yksin juomassa kermakaljaa. Hän oli aina ollut jonkun seurassa - Jamesin, Remuksen, Peterin, tai jonkun tytön. Nyt hän oli yksin. Sellainen ei todellakaan sopinut Sirius Blackille, hän päätti, eikä voinut olla tuntematta omantunnon pistosta ajatellessaan, miten toisin asiat olisivat, jos kukaan heistä ei olisi mennyt rakastumaan.

Oli outoa, miten tytöt muuttivat asioita. Ensimmäistä kertaa elämässään Kelmit eivät olleetkaan täysin erottamattomia. Oli muutakin tekemistä, muutakin ajateltavaa kuin hankaluuksienaiheuttaminen ja hauskanpito. Totta kai he yhä pitivät yhtä - ja tulisivat pitämään yhtä kuolemaansa saakka - mutta äkkiä heillä oli muutakin huolehdittavaa kuin toisensa ja se tuntui oudolta. Se tuntui jotenkin... epämukavalta, Sirius tajusi. Tylypahkan jälkeen he eivät olisikaan ikuisesti yhdessä, niin kuin olivat yksitoistavuotiaina suunnitelleet. James muuttaisi jossakin vaiheessa Lilyn luokse, siitä ei ollut epäilystäkään. Peter ja Admire olivat jo nyt niin erottamattomat, että menisivät todennäköisesti naimisiin sillä sekunnilla kun vapautuisivat Tylypahkasta. Remus... no, Remuksesta ei ikinä tiennyt. Ehkä hän saisi sovittua asiansa Cinnamonin kanssa, ehkä - mutta Sirius ei ollut kovin luottavainen. Ehkä hän ja Remus voisivat perustaa oman poikamiesboksin, ellei joku tyttö - kuten Arianna - ryhtyisi sotkemaan asioita.

Sirius työnsi otsahiukset sivuun silmiltään ja joi mukinsa tyhjäksi haluten ravistaa itsensä irti epämukavista, epäsiriusmaisista ajatuksista. Hän nousi ylös ja käveli baaritiskille tilaten vielä toisen kermakaljan. Sitten hän silmäili pikaisesti läpi Kolmen Luudanvarren asiakkaat, kunnes viimein näki Laura Viallin istuvan yksin nurkassa punaisessa paidassaan ja käveli tytön luokse.

"Voinko minä istua tähän?" hän kysyi toiveikkaasti.

Laura nosti katseensa lehdestään ja katsoi häntä etäisen huvittuneesti. "Missä sinun kaverisi ovat?" hän kysyi ja Sirius pani merkille, että hänen äänestään paistoi katkeruus.

"James ja Peter ovat iskemässä naisia, Arianna on Tylypahkassa ja Remus on... jossakin", Sirius päätti valehdella, haluamatta sanoa, että Remus oli lähtenyt Cinnamonin kanssa. Hän ei kestäisi sitä, että Laura alkaisi taas itkeä hänen syliinsä.

Laura kuitenkin vain hymähti. "Minä näin hänet kyllä", hän sanoi kuivasti. "Remuksen, siis. Sen Bellinin tytön - sen Cinnamonin kanssa."

Sirius tarkkaili tytön ilmeitä nähdäkseen, näyttikö Laura erityisen onnettomalta. "Cinnamon tarvitsi apua jossakin asiassa", hän sanoi varovasti, tuntien olonsa vaivautuneeksi tällaisessa tilanteessa.

Laura nyökkäsi, hieman surullisesti. "Remus todella pitää hänestä, eikö niin?"

"Kyllä kai - ei - en tiedä", Sirius katsoi poispäin. Hän vihasi ihmissuhdeasioista puhumista. "Se ei oikeastaan ole minun asiani, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

"Enköhän minä ymmärrä." Laura naurahti, ei kuitenkaan huvittuneesti. "Merlin, minä inhoan tällaisia päiviä! Tuntuu, että seitsemännellä luokalla kaikilla on parempaa tekemistä kuin ystäviensä kanssa oleminen. Kuten - "

" - tytöt - " Sirius huokaisi.

Laura hymyili. "Olin itse asiassa aikeissa sanoa 'pojat', mutta kai tuo sopii sinun tilanteeseesi ihan hyvin. Sinutkin siis hylättiin vastakkaisen sukupuolen vuoksi?"

"Voit uskoa." Sirius ravisti päätään ja katsoi sitten Lauran vihreänruskeita silmiä. "Mutta hyvä, että täällä on sentään joku kohtalotoveri."

Laura virnisti pienesti.

Cinnamon ei sanonut sanaakaan koko matkalla Rääkyvään Röttelöön, eikä Remus voinut olla miettimättä, mikä syy tytöllä ylipäätäänsä oli tapaamiseen. Hän ei tiennyt, mitä olisi ajatellut. Osa hänestä oli iloinen siitä, että hän oli taas Cinnamonin seurassa. Toinen puoli taas huusi, että hän oli hölmö ja että hänen olisi pitänyt vain lähteä ja jättää Cinnamon kävelemään yksin. Ja vaikka tuo toinen puoli huusikin lujempaa, ei hän toiminut sen käskyjen mukaan, vaan käveli Cinnamonin vierellä koko matkan Rääkyvään Röttelöön.

Röttelö ei ollut ensimmäinen paikka, jonne Remus olisi halunnut mennä keskustelua varten. Synkät muistot heräsivät aina, kun hän oli siellä, vaikka oli hänellä tietenkin hyviäkin muistoja täydenkuun ajoilta. Niin kuin se kerta, kun hän, James, Sirius ja Peter olivat melkein eksyneet Kiellettyyn Metsään, tai se, kun James ja Sirius olivat jääneet kiinni hiippailusta luvattomasti ja James oli valehdellut Vorolle, että Sirius oli "hänen koiransa". Remuksen suupieliä nyki, kun kyseinen muisto kohosi hänen mieleensä.

"Kaikki OK?" Cinnamon kysyi hitaasti. Remus kääntyi katsomaan tyttöä ja näki ihmettelevän ilmeen tytön kasvoilla. Hän tajusi Cinnamonin nähneen hänen typerän hymynsä ja kohautti harteitaan.

"Minä vain muistelin", hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi heidän edessään olevaa Rääkyvää Röttelöä. Cinnamon nyökkäsi ja harppoi hänen edellään Rääkyvän Röttelön ovelle.

"Kuule", Remus puuskahti lopulta, kun he olivat sisällä Rääkyvässä Röttelössä ja kiipesivät portaita yläkertaan. "Miksi sinä halusit meidän tulevan tänne? Miksi sinä et ole Alicen ja sen Colen tyypin seurassa?"

Cinnamonin kasvot olivat edelleen täysin rauhalliset, aivan kuin mikään, mitä Remus ikinä sanoisikin, ei voisi saada häntä hätkähtämään. "Shawn jäi Tylypahkaan", hän vastasi täysin asiallisesti ja istui sen pienen huoneen lattialle, jossa Remus muisti istuneensa useinkin vahtimassa Augustoa - ainakin niinä iltoina, jolloin Siriuksella ei ollut ollut jotakin kahdenkeskeitä tekemistä Ariannan kanssa Röttelössä. "Ja Alicella oli parempaa seuraa - Frank Longbottom, tarkalleen ottaen."

"Frank?" Remus toisti hivenen yllättyneenä. "Minä luulin, että hän on Lontoossa."

Cinnamon pudisti päätään. "Alice sanoi, että hänellä on jotakin työtehtäviä Tylyahossa - ja voin kyllä arvata, mistä on kyse."

"Mistä?"

"Frank on Killassa", Cinnamon totesi, aivan kuin asian olisi pitänyt olla ilmiselvä. "Dumbledore on varmaan määrännyt hänet vahtimaan Tylyahoa. Joka tapauksessa, voit uskoa, että Alice oli onnessaan. Viimeksi kun näin heidät, he olivat uppoutuneet tutkimaan toisiaan erittäin syvällisesti."

Remus irvisti. "En usko, että haluan tietää enempää."

Cinnamon pudisti päätään pienesti hymyillen ja otti mukavamman asennon lattialla ristien jalkansa. "No niin - minulla OLI itse asiassa syyni kutsua sinut tänne - "

"Ja mikähän se mahtaa olla?" Remus kysyi sarkastisesti. Hän näki loukkaantuneen ilmeen kohoavan Cinnamonin kasvoille ja kirosi itseään.

"Sinulla kai on oikeus olla loukkaantunut", Cinnamon hymähti. "Taisin olla aika epäkohtelias, silloin aikoinani."

"Sinulla oli siihen syysi", Remus vastasi lyhyesti. Hän ei uskonut kestävänsä vielä yhtä Cinnamon Bellinin itsesäälikohtausta, eikä halunnut itse asiassa edes yrittää. Cinnamon näytti ymmärtävän, mitä hän ajatteli, sillä hieman kitkerä hymy leikki tytön huulilla.

"Minulla oli siihen syyni", Cinnamon myönsi. "Ja ne olivat hyviä syitä. Ainakin silloin. Mutta vähitellen minusta on alkanut tuntua, että olin ehkä sittenkin väärässä silloin. Minun ei olisi ehkä pitänyt olla niin pelkuri."

Remus ei sanonut mitään. Cinnamon huokaisi. "Oikeasti, Remus. On niin paljon helpompaa kieriskellä itsesäälissään kuin olla oma itsensä."

"Sen minä olen huomannut." Remus naurahti. "Mutta mitä sinä nyt haluat? Entisen elämäsi takaisin, kenties?"

Cinnamon hätkähti. Mielessään Remus ihmetteli itsekin itseään - mistä lähtien hänestä oli muka tullut näin kylmä ja ilkeä, varsinkin kun hän väitti, että Cinnamon ei edes merkinnyt hänelle mitään?

"Anteeksi", hän mumisi tuskin kuuluvasti. "Tuo oli asiatonta. Minä vain - minä en tajua, miksi sinä nyt muutit mielesi, kun aikaisemmin et ollut valmis tekemään sitä, vaikka me kuinka pyysimme?"

"Ehkä se johtui juuri siitä", Cinnamon pohti kallistaen päätään sivulle. "Silloin minulla OLI teidät ravistelemassa itseäni. Minulla ylipäätäänsä oli joku auttamassa, mikä tietenkin tyttöjen aivoilla ajateltuna tarkoittaa sitä, että minun ei täytynyt itse tehdä mitään. Oikeastaan se alkoi kai siitä, kun Dumbledore kutsui meidät Kiltaan. Minutkin, vaikka olen sellainen surkimus."

"Et sinä ole surkimus", Remus sanoi automaattisesti.

Cinnamon ei kallistanut korvaansakaan kerjäämälleen vahvistukselle, vaan jatkoi puhettaan. "Sitten Lily alkoi valittaa sitä, että ei halua mennä näin nuorena naimisiin ja minä rupesin oikeasti ajattelemaan. Lily oli oikeassa sanoessaan silloin vuonna Voldemortin klyyvari, että on typerää pelätä, koska kaikki kuolevat kuitenkin."

"Ja...?" Remus odotti jatkoa.

Cinnamon oli hetken hiljaa ja kohautti sitten olkapäitään. "En oikeastaan tiedä. Minä vain halusin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olen ollut sellainen typerys. Olisin kai voinut käyttää viime kuukaudet paljon paremminkin."

"Niin olisit." Remus ojensi kätensä ja kosketti sillä Cinnamonin vaaleita hiuksia. "Mutta ei se mitään."

Matkustaessaan vaunuilla takaisin Tylypahkaan Lily ja James saivat huomata, että heidän matkaseuransa oli vaihtunut. Remuksen sijasta heidän kyydissään istui nyt Laura Vialli, joka jutteli hyväntuulisesti Siriuksen kanssa. Sirius oli sanonut, että Remus oli mennyt jonnekin Cinnamonin kanssa, eikä Lily voinut olla tuntematta helpotusta siitä asiasta. Hän oli aina toivonut, että Remus ja Cinnamon tekisivät jonkinlaisen sovinnon - että Cinnamon tulisi takaisin heidän joukkoonsa, vaikka muut eivät asiaa ehkä yhtä helpolla hyväksyisikään. Arianna nyt ei ainakaan, Lily hymähti. Arianna ei ollut ikinä ollut kovin anteeksiantavainen ihminen, eikä varmasti tekisi asiasta poikkeusta Cinnamoninkaan kohdalla.

"En millään jaksaisi mennä partioimaan tänä iltana", Lily valitti Jamesille nojatessaan päätään pojan käsivartta vasten. "Jalkoihini sattuu."

"Sen siitä saa, kun tekee liikaa ostoksia", James virnisti vaivautumatta tuntemaan myötätuntoa Lilyn jalkojen vuoksi. "Minä sen sijaan olen teräkunnossa. Ja pakko ollakin, koska tänään on huispausharjoitukset."

"Taas?" Lily kysyi ja James erotti hieman pettyneen sävyn tytön äänestä. "Sinä et sitten varmaan ehdi tekemään mitään hauskaa tänä iltana."

James pudisti pahoittelevasti päätään. "Mutta huomenna minulla on koko päivä vapaata", hän lisäsi kiireesti Lilyn ilmeen nähdessään. "Ei huispausharjoituksia, ei mitään menoa."

"Paitsi läksyt", Lily huomautti hieman jäätävästi. "Ehkä sinun pitäisi vain tehdä luudanvarrestasi rouva Potter ja asia olisi sillä selvä."

James oli aikeissa vastata, mutta Lilyn kylmä ilme sai hänet pitämään suunsa kiinni. He ajoivat painostavassa hiljaisuudessa takaisin Tylypahkaan ja Lily hyppäsi perillä kiireesti alas vaunuista lähtien kiirehtimään makuusalinsa suuntaan. James katsoi hänen jälkeensä otsa rypyssä.

"Mitä minä nyt tein väärin?" hän kysyi, ei oikeastaan keneltäkään, mutta Sirius vastasi silti.

"On epäkohteliasta laittaa huispaus tyttöystävän edelle, kaveri."

"Tyttöystävästä puheenollen - " Peter osoitti kädellään vähän matkan päähän pihalle, missä Arianna parhaillaan halasi Tom Knightia. Siriuksen ilme muuttui kivettyneeksi, kun hän katseli, kuinka Arianna irrottautui Tomin sylistä ja lähti kävelemään heitä kohti leveä hymy huulillaan. Sitten Sirius kääntyi Lauran puoleen ja hymyili.

"Minulla oli kiva päivä tänään", hän sanoi vilkaisten samalla syrjäsilmällä Ariannan suuntaan. "Kiitos."

Hän halasi lujasti Lauraa. Peter ja James katsoivat toisiaan kärsivinä, kumpikin ajatellen samaa asiaa. Sitten James vilkaisi Ariannaa ja näki yhtä myrtyneen ilmeen Ariannan sinisissä silmissä kuin Siriuksenkin kasvoilla.

74.osa - Birthday Knightmare

Siriuksen syntymäpäivän aamuna Lily heräsi siihen, että Cinnamonin sängystä kuului puhetta. Eikä edes mitään hiljaista mutinaa, vaan selkeää, normaalia puhetta. Pienen hetken ajan Lily luuli, että heidän makuusalissaan oli joku asiaankuulumaton, mutta sitten hän kuunteli hetken ja tajusi, että puhuja oli Cinnamon. Ja Cinnamon puhui itsekseen. Lily nousi istumaan sängyllään ja katsoi otsaansa rypistäen Cinnamonin sängyn suuntaan. Cinnamon makasi sängyllään silmät suljettuna, vaaleat hiukset kasvoja kehystävänä pilvenä tyynyllä ja toinen käsi kasvojen suojana, aivan kuin hän olisi halunnut piiloutua jotakin. Cinnamonin suu oli auki ja muotoili kaiken aikaa sanoja, joiden tarkoitusta Lily ei ymmärtänyt.

"Minä olen pahoillani", Cinnamon hoki, ei edes mitenkään unisen kuuloisesti vaan täysin selvästi. "Minä olen pahoillani. Niin mielettömän pahoillani. Minä olen pahoillani. Minä olen pahoillani..."

Lily rypisti otsaansa yrittäen keksiä, mitä Cinnamon oikein tarkoitti. Todennäköisesti hän vain näki unta, Lily arveli ja mietti ohitsekiitävän hetken ajan, pitäisikö hänen herättää Cinnamon, sillä tyttö näki selvästi painajaisia. Hän oli jo aikeissa nousta ylös ja kävellä lattian poikki Cinnamonin luokse, mutta sitten Cinnamon vaikeni yllättäen ja hänen hengityksensä muuttui täysin rauhalliseksi, aivan kuin hän ei olisi mitään sanonutkaan. Lily istui vielä hetken ajan sängyllä odottaen, että Cinnamon sanoisi vielä jotakin. Mutta hän odotti turhaan - uni, mikä tahansa se sitten oli ollutkin, oli lopullisesti poissa ja Cinnamon pysyi vaiti.

Lily heittäytyi pitkälleen sängylleen ja yritti nukkua. Hän sulki silmänsä antaen ajatustensa harhailla vapaasti ympäriinsä. Siriuksessa ja Ariannassa, jotka onneksi olivat vielä sovussa keskenään huolimatta siitä, että heidän välinsä olivat kiristyneet aavistuksen verran Tylyahon jälkeisen välikohtauksen jälkeen. Hänen vanhemmissaan. Hän ei ollut kirjoittanut kotiinsa aikoihin, vaikka hänen olisi pitänyt. Jotenkin kirjoittaminen vain tuntui niin vaikealta. Asiat menivät koko ajan pahempaan suuntaan, eikä hän halunnut huolestuttaa vanhempiaan. Ja hän oli aina ollut huono valehtelija. Lily huokaisi syvään ja teki mielessään lupauksen siitä, että kirjoittaisi vanhemmilleen myöhemmin. Sitten hän kutsui silmiensä eteen Jamesin kuvan, haluten karkottaa pahat asiat mielestään saadakseen unen päästä kiinni. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Puolen tunnin päästä Lily antoi periksi, nappasi muodonmuutoskirjansa lattialta ja nousi ylös suunnistaen alakertaan oleskeluhuoneeseen.

Hän laahusti lattian poikki ja lysähti lähimpään nojatuoliin istumaan tarttuen taikasauvaansa ja muuttaen lähimmän tyynyn huovaksi, jonka hän sitten kutsui nopeasti luokseen. Hän levitteli huovan ylleen ja käpertyi nojatuoliin yrittäen löytää mahdollisimman hyvän asennon ennen kuin alkoi selata muodonmuutoskirjan sivuja läpi. Animaagit, metamorfimaagit, muodonmuutoksia koskevat lait, ihmismuodonmuutokset... kaikki tuntui jostakin syystä olevan vieraskielistä tekstiä, josta Lily ei kyennyt ymmärtämään sanaakaan. Jos S.U.P.E.R-kokeet olisivat yhtä vaikeat... Lily ei jaksanut ajatella ajatusta loppuun, vaan käänsi esille kirjan viimeisen sivun - sivun numero 239, jonka yläreunaan oli kirjoitettu suurin kirjaimin: YLEISIMMÄT KEINOT IHMISMUODONMUUTOKSIIN.

Lily nosti kirjan lähemmäs kasvojaan yrittäen epätoivoisesti saada selvää kirjan tekstistä. Jostakin syystä sivu näytti siltä, että ei kuulunut lainkaan muodonmuutoskirjaan, hän ajatteli hämärästi. Tekstin sävy tuntui liian kevyltä muuhun kirjan sisältöön verrattuna. Otsikon alle oli listattu erilaisia keinoja ihmismuodonmuutoksiin ja ensimmäisenä listalla luki: Muutu ihmissudeksi. Helppoa ja vaivatonta, eikä kirpaise kuin kerran joka kuukausi.

Ihmissudeksi muuttumisen alapuolelle oli listattu muita keinoja, muunmuassa monijuomaliemi, jota kehuttiin äärimmäisen loistavaksi keinoksi kenen tahansa huijaamiseen. Lilystä tuntui siltä kuin joku huumorikirjailija olisi kirjoittanut kyseisen kirjan sivun, niin epätodennäköistä kuin se olikin. Varmaa kuitenkin oli, että viimeinen sivu ei ollut kirjantekijän itse kirjoittama - McGarmiwa ei olisi ikinä antanut oppilaidensa lukea sellaista roskaa... Lily olisi ajatellut asiaa tarkemminkin, mutta sitten hän tunsi keskittymiskykynsä alkavan herpaantua ja hänen silmänsä alkoivat painua kiinni...

Lily ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta hän havahtui siihen, että joku ravisteli häntä varovasti. Hän raotti silmiään yrittäen nähdä selkeästi ympärilleen näkökenttäänsä peittävän udun lävitse. Hitaasti, mutta varmasti sumu hänen silmistään alkoi hälventyä paljastaen takaansa James Potterin hymyilevät ruskeat silmät. Hetken kuluttua Lily oli tarpeeksi valveilla paikantaakseen silmien lisäksi muutkin piirteet Jamesin kasvoista, sitten olkapäät, koko vartalon... James oli polvistunut nojatuolin eteen ja katseli häntä lämpimän huvittuneesti.

"Huomenta", James hymyili ja suuteli häntä nopeasti huulille, ennen kuin hän oli herännyt tarpeeksi tajutakseen kunnolla, mitä tapahtui.

"Huomenta..." hän mutisi vastaukseksi yrittäen hieroa silmiään kunnolla hereille. "Kuinka kauan minä olen nukkunut?"

James naurahti. "Ei aavistustakaan", poika vastasi kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja nostaen hänet syliinsä niin, että James pystyi itse istumaan hänen alleen nojatuoliin.

"Paljonko kello on?" Lily kysyi hitaasti.

"Seitsemän aamulla", vastasi James. "Toiset tulevat kohta alas."

"Seitsemän?" Lily parahti. "Minä olen nukkunut tässä yli tunnin - "

James kohotti kulmiaan. "Et siis koko yötä?"

"En tietenkään", Lily vastasi närkästyneenä. "Minä tulin tänne vähän aikaa sitten. En saanut unta, koska Cinnamon puhui unissaan. Yritin lukea - " hän viittasi kädellään lattialla avonaisena lojuvaan muodonmuutoskirjaan. "Mutta nukahdin näköjään kesken kaiken. Sääli - tuossa kirjassa on jotakin todella mielenkiintoista - "

Hän kumartui ja poimi kirjan lattialta syliinsä kääntäen kiireesti viimeisen sivun esille, innokkaana näyttämään Jamesille omituisen kirjan sivun. Mutta kääntäessään viimeisen sivun esille hän sai huomata, että se ei ollutkaan siinä. Sen paikalla - sivulla numero 239 - oli kirjantekijän koukeroisella käsialalla kirjoitettu sivu, jonka otsikko oli lyhyesti ja ytimekkäästi "Loppusanat."

Lily hieroi silmiään. "Se ei ole tässä!" hän huudahti epäuskoisena.

"Mikä?" James nappasi kirjan häneltä.

"Tässä oli alunperin toinen sivu", Lily selitti kiihtyneesti. "Sivu numero 239."

"Lily, tuon sivun numero ON 239", James huomautti.

"Nii-in, mutta se ei ole sama sivu kuin se, jota luin aamulla!" Lily intti tarttuen uudelleen kirjaan. "Se oli ihan eri sivu - tosi outo - siinä puhuttiin ihmissusista ja monijuomaliemestä - siinä oli jopa monijuomaliemen ohje, vaikka se ei edes kuulu tähän kirjaan - ja nyt tässä on vain tämä sivu!"

James näytti siltä, että ei ymmärtänyt tippaakaan siitä, mitä hän yritti pojalle selittää. Lily huokaisi epätoivoisena. "James, minä tarkoitan sitä! Tämän sivun paikalla oli aikaisemmin tänä aamuna eri sivu ja nyt se ei enää ole siinä!"

James ei sanonut mitään. Lily katsoi poikaa pitkään, sitten epäluulo valtasi hänen mielensä. "Se on sinun tekemisiäsi, eikö olekin?" hän tivasi vihaisesti. "Sinä laitoit sen sivun siihen - "

" - en laittanut", James puolustautui ällistyynenä. "Minä en edes tiedä, mistä sinä puhut!"

"Älä viitsi", Lily kivahti. "Sinä laitoit sen sivun tuohon kirjaan ja nyt sinä otit sen pois, ihan vain, että voisit nauraa minulle!"

"Enkä!" James protestoi tietämättä tarkalleen, pitäisikö hänen suuttua vai nauraa. "Minä en tee sellaista!"

"Älä valehtele! Sinä olet Kelmi - totta kai sinä teet sellaista! Sivut eivät katoa itsestään, James - ja sinä olit siinä, kun minä nukuin - tai sitten joku sinun ääliömäisistä kavereistasi - "

Jamesin ilme synkkeni ja hän nappasi Lilyä lujalla otteella ranteista kiinni saaden tytön hätkähtämään.

"Päästä irti!" Lily huusi välittämättä siitä, että joku saattoi mahdollisesti olla vielä nukkumassa. "James - IRTI - "

"Rauhoitu, Lily", James komensi lujasti. "Sinä olet hysteerinen!"

"Enkä ole!"

"Olet sinä!" James katsoi Lilyä kasvoillaan ilme, joka vaiensi Lilyn nopeammin kuin tuhat sanaa. Lily sulki suunsa ja rentoutui hieman, mutta loi edelleen epäluuloisia katseita Jamesiin. "Ensinnäkin", James aloitti terävästi. "Minun ystäväni eivät ole 'ääliömäisiä' - ja minä luulin, että sinäkin pääsit jo tuosta käsityksestä eroon."

Lily avasi suunsa vastatakseen, mutta James ei antanut hänelle tilaisuutta sanoa mitään. "Toisekseen", poika jatkoi painottaen jokaista sanaa. "Minä en tiedä, mistä sivusta sinä puhuit. Enkä minä varmasti ole vienyt sitä - tai laittanut sitä tuonne, sen puoleen. Eivätkä minun ystävänikään tekisi sellaista - pahus, Lily, me keksimme kyllä parempiakin piloja!"

"Anteeksi." Lily tunsi poskiensa polttelevan kun hän tajusi typeryytensä. "Minä olen täysi ääliö."

"Sinä et ole ikinä ääliö", James hymyili vastaukseksi unohtaen oitis äskeisen hermostumisensa Lilylle.

Lily vastasi hymyyn kiitollisena. "Unohdetaanko koko juttu?"

"Kahdella ehdolla. Ensinnäkin, sinä kerrot minulle, mistä sivusta tässä on kyse. Rauhallisesti", James vaati. Lily nyökkäsi epäröiden ja kertoi Jamesille koko tarinan siitä, miten oli kuullut Cinnamonin puhuvan outoja, tullut oleskeluhuoneeseen lukemaan ja löytänyt oudon sivun kirjan viimeisen sivun paikalta. Hän kertoi, miten oli nukahtanut ja saanut herättyään huomata poikkeuksellisen sivun olevan poissa.

"Minä vain en tajua, miten se on voinut kadota", Lily lopetti kertomuksensa. "Tai miten se oli ylipäätäänsä joutunut sinne - se ei nimittäin voinut kuulua tähän kirjaan - joka tapauksessa, eivät kai sivut itsestään katoa, vai mitä?"

James pudisti päätään. "Oletko sinä ihan varma, Lily, että - " hän piti pienen tauon, yrittäen miettiä, miten muotoilisi asian niin, että Lily ei loukkaantuisi hänelle ikihyviksi.

"Että mitä?" Lily kallisti odottavasti päätään.

James veti syvään henkeä. "Että sinä et nähnyt vain unta?" hän kysyi lopulta, puolittain odottaen, että Lily alkaisi huutaa hänelle siitä, että hän ei uskonut tyttöä. Lily kuitenkin vain nyökkäsi lujasti.

"Minä olen varma siitä, mitä näin", hän vakuutti. James nyökäytti päätään mietteliäästi.

"Sitten jonkun muun on täytynyt laittaa se sivu sinun kirjaasi", hän mutisi. "Eivät sivut kävele itsestään - ellei Anturajalka käske niiden tehdä niin - "

Lily huokaisi. "Sinä siis väität, että joku tuntematon on hiippaillut näpertämään minun kirjaani sillä aikaa, kun minä nukuin?" hän kysyi hieman epäuskoisesti. James nyökkäsi.

Lily oli pitkään hiljaa ja harkitsi Jamesin sanoja. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joku kävi tutkimassa hänen tavaroitaan hänen ollessaan unessa. Hän saattoi ainoastaan lohduttautua ajatuksella, että se, joka oli muuttanut hänen kirjaansa, oli melkein varmasti rohkelikko - kenelläkään muulla ei ollut sisäänpääsyä rohkelikkotorniin. Hän ei kuitenkaan pystynyt keksimään ketään, joka haluaisi muuttaa hänen kirjaansa sillä tavalla, varsinkin kun siihen ei ollut mitään syytä.

"Minä vain en tajua", hän sanoi ravistaen väsyneesti hiukset sivuun silmiltään. "Mitä ideaa koko jutussa on - ensin laittaa joku outo sivu minun kirjaani ja sitten ottaa se pois, ennen kuin sinä ehdit näkemään sitä?"

James kohautti olkapäitään yrittäen ravistaa koko epämiellyttävän ongelman pois mielestään. "Siinä ei ole mitään ideaa, Lily", hän myönsi. "Mutta maailma on täynnä ääliöitä - ääliöitä, joita minä en erityisemmin halua muistella. Voidaanko me vaihtaa puheenaihetta?"

"Mihin?" Lily kysyi siristäen epäluuloiesti silmiään.

James virnisti pirullisesti. "No, minähän sanoin, että unohdan sinun ääliömäisyytesi kahdella ehdolla - ja tuossa meni vasta yksi, jos laskin oikein - "

"Ja mikähän se toinen mahtaa olla?" Lily tiedusteli, vaikka olikin melkein varma siitä, mikä ehto oli kyseessä. Aivan kuten hän oli arvannutkin, James hymyili ilkikurisesti ja suuteli häntä sitten pitkään huulille. Lily kietoi käsivartensa kunnolla Jamesin ympärille ja vastasi suudelmaan, innokkaana unohtamaan koko kirjaselkkauksen ainakin toistaiseksi. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt kunnolla edes unohtaa koko asiaa, ennen kuin iloinen viheltely poikien makuusaleihin johtavista portaista keskeytti heidät. James vetäytyi ärtyneenä kauemmas ja kääntyi katsomaan portaisiin. Ärsyttävän railakasta vihellystä seurasi äänen aiheuttaja, eli Sirius ja Remus seurasi hänen kannoillaan.

"Huomenta, Sarvihaara", Sirius kailotti pirteästi ja pysähtyi kuin paikoilleen naulittuna portaiden alapäähän suunnaten sieltä epäluuloisia katseita Jamesiin ja Lilyyn. "En kai minä vain keskeyttänyt mitään?"

James avasi suunsa antaakseen Siriukselle terävän vastauksen, mutta Lily laski kätensä hänen käsivarrelleen neuvoen häntä pitämään suunsa kiinni. "Et mitään tärkeää", Lily sanoi rauhoittavasti ja nousi ylös sohvalta. Hän käveli lattian poikki Siriuksen luokse ja lennähti Siriuksen kaulaan, ennen kuin Sirius ehti tekemään yhtään mitään.

"Hyvää syntymäpäivää", Lily toivotti leveästi hymyillen astuessaan askeleen taaksepäin. "Fossiili."

Sirius näytti kärsivältä. "Minä en tajua, mitä hyvää tässä on - " hän sanoi riiputtaen päätään. "Kahdeksantoista vuotta! Minä en ole enää kauneimmillani!"

"Ja silti sinä sait parhaan ystäväsi tyttöystävän halaamaan itseäsi", Remus huomautti sivusta. Sirius näytti piristyvän kommentista, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, sillä James katseli häntä varsin mustasukkaisesti. Lily pyöritti silmiään ja käveli takaisin nojatuoliin Jamesin luokse.

"Hyvää syntymäpäivää minunkin puolestani", James lisäsi Siriukselle kietoessaan käsivartensa väljästi Lilyn vyötärölle. "Saat lahjan illalla."

"Kunhan et unohda, poju", Sirius varoitti siristäen silmiään. "Milloin minun juhlani ovat?"

Remus huokaisi syvään. "Anturajalka tässä on pikkuisen kärsimätön..."

"No totta vie minä olen kärsimätön!" murahti Sirius synkästi. "Olen kuluttanut koko viikonlopun siihen, että olen yrittänyt selvittää, millaiset yllätysjuhlat te olette minulle suunnitelleet - ja kaikki väittävät, että he eivät tiedä mitään koko asiasta!"

Lily ei voinut olla nauramatta Siriuksen kiukkuiselle ilmeelle. Hän vilkaisi ensin Jamesia ja sitten Remusta ennen kuin käänsi katseensa takaisin Siriukseen, yrittäen taikoa kasvoilleen mahdollisimman viattoman ilmeen.

"Onko mieleesi juolahtanut, että he väittävät sellaista, koska sattuvat puhumaan totta?" hän kysyi merkitsevästi.

"Ei tietenkään ole! Ei yllätysjuhlia voi järjestää, jos kukaan ei tiedä asiasta mitään!"

James hymähti. "No, sinun täytyy kestää vielä vähäsen, Anturajalka", hän tokaisi, salaa nauttien tilanteesta suunnattomasti. "Koska me emme aio paljastaa sinulle yhtään mitään."

"On tämäkin syntymäpäivä..." Sirius jupisi. "Kotitontutkin olisivat parempaa seuraa kuin te!"

"No, ehkä sinun pitäisi siinä tapauksessa mennä etsimään niitä kotitonttuja", Lily ehdotti suloisesti.

Sirius vilkaisi häntä epäilevä ilme kasvoillaan. "Sinä yrität päästä minusta eroon, etkö yritäkin?" hän syytti.

Lily kohautti olkapäitään. "Voi olla - mutta, kuten tiedät, syntymäpäivänä on salaisuuksia..."

"Salaisuuksia?" Sirius pärskähti lähtien kävelemään myrtyneen näköisenä kohti ovea. "Aivan kuin se olisi joku salaisuus, että sinä haluat kaulailla Sarvihaaran kanssa ilman minun läsnäoloani..."

Hän harppoi ulos muotokuva-aukosta ja pamautti muotokuvan kiinni perässään niin lujaa, että Lihava Leidi kirkaisi tuskasta. James, Lily ja Remus katselivat toisiaan yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla.

"Hänpä otti sen hyvin..." Remus mutisi pystymättä enää estämään suupieliään nykimästä.

James levitteli käsiään. "Ei ole meidän vikamme, että hän on yliherkkä. Sitä paitsi, minulla OLI sinulle vakavaa asiaa - missä kunnossa Siriuksen lahja on?"

"Melkein valmis", Remus kehaisi ja hänen kasvoillaan käväisi epäluonteenomaisen itsetyytyväinen ilme. "Se kaipaa vielä pientä viimeistelyä, tosin - "

James huiskautti kättään. "Painu sitten viimeistelemään sitä, tolvana! Minä haluan kaulailla rauhassa Lilyn kanssa!"

Remus huokaisi, nappasi "Näin lumoat jästiesineitä luvattomasti"-kirjan pöydältä ja suunnisti ulos muotokuva-aukosta jättäen Jamesin ja Lilyn kahdestaan oleskeluhuoneeseen.

"Etkö sinä nyt ollut vähän turhan epäkohtelias Remukselle?" Lily kysyi hitaasti rypistäen otsaansa.

James hymyili ja kohautti harteitaan. "Voi olla. Mutta minä olin täysin vakavissani."

Hän nojautui eteenpäin ja suuteli Lilyä.

Tuntia myöhemmin James ja Lily saapuivat Suureen Saliin, missä muut Kelmit jo istuivat syömässä aamiaistaan kaikessa rauhassa - lukuunottamatta ehkä Siriusta, joka tosin söi, mutta ei kovin rauhallisen näköisenä. Hän vilkuili kaiken aikaa ympärilleen sen näköisenä, että odotti jotakin tapahtuvaksi. James virnisti. Hän, Remus, Peter, Lily ja Arianna olivat todella saaneet Siriuksen varpailleen syntymäpäiväsuunnitelmillaan. Sirius ei voinut olla varma, oliko hänelle suunniteltu yllätysjuhlia - eikä ollut kukaan muukaan. Mutta kuten aina, Jamesilla oli suunnitelmansa ja se tulisi myös toimimaan.

"Mikä teillä oikein kesti?" Remus kysyi kohottaen kulmiaan, kun James ja Lily istuivat alas.

Lily kohautti olkapäitään. "Olen hidas tänä aamuna", hän ilmoitti. "Cinnamon puhui unissaan ja piti minua valveilla."

"Puhui unissaan?" Remus toisti ja kiinnostus häivähti hänen silmissään. "Mitä hän sanoi?"

"Jotakin outoa", Lily vastasi, eikä pystynyt peittelemään hymyään nähdessään Remuksen ilmeen. "Hän hoki koko ajan olevansa pahoillaan?"

"Pahoillaan mistä?" ääni kysyi yllättäen Lilyn selän takaa. Lily seurasi vastapäätä istuvan Remuksen katsetta olkapäänsä ylitse ja tajusi katsovansa suoraan Cinnamonin haaleansinisiin silmiin. Cinnamon seisoi hänen edessään kädet lanteilla ja utelias ilme kasvoillaan. "Sinä puhut minusta, eikö niin?"

Lily nielaisi. "Niin puhun", hän sanoi sitten rehellisesti. "Sinä puhuit unissasi viime yönä."

Ilmeet vaihtelivat Cinnamonin kasvoilla hämmästyksestä kiukkuun ja lopulta - jostakin selittämättömästä syystä - pettymykseen, kun hän avasi suunsa puhuakseen taas.

"Olisi pitänyt arvata", hän puuskahti ja sitten, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän kääntyi Siriuksen puoleen ja sanoi: "Onnea."

Sirius nyökkäsi jurosti. "Kiitos vain. Mutta ei millään pahalla, minä vastaanottaisin mieluummin onnitteluja joltakulta toiselta tytöltä - et sattuisi tietämään, missä hän on?"

"Riippuu siitä, kenestä puhut", Cinnamon vastasi kuivasti. "Jos tarkoitat Admire Speiriä, en tiedä. Jos puhut itse asiassa Ariannasta, hän on huispauskentällä."

"Huispauskentällä?" Sirius toisti ja hänen kulmakarvansa kohosivat melkein katonrajaan saakka. "Mitä hän siellä tekee?"

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Ei ainakaan tanssinut valssia McGarmiwan kanssa, jos sitä epäilit. Luulisin sen liittyvän jotenkin lentämiseen. Tai sitten johonkin hämäräperäiseen, Ariannasta kun ei koskaan tiedä. Joka tapauksessa, hän tulee kyllä tänne pian."

"Ja sitä odotellessasi sinä voisit istua alas, Cin", Remus pyysi pienesti hymyillen. Cinnamon vilkaisi häntä ja vastasi hymyyn, mutta pudisti kuitenkin päätään aavistuksen pahoittelevan näköisenä.

"Minulla on ylimääräinen tapaaminen professori McGarmiwan kanssa", hän selitti sujuvasti. "Olen ilmeisesti jäänyt viime aikoina jälkeen tietyissä opinnoissa - McGarmiwa haluaa varmistaa, että pysyn asioissa mukana. Enkä itsekään suoraan sanottuna haluaisi käydä seitsemättä luokkaa toista kertaa. Nähdään tunnilla."

Hän hymyili poissaolevasti ja kääntyi kannoillaan astellen tasaisesti ulos Suuresta Salista. Sirius katsoi hänen jälkeensä kulmat kurtussa.

"En tiedä, mitä hänelle on tapahtunut", hän sanoi mietteliäästi. "Mutta minun on pakko sanoa, että se on melkein pelottavaa."

"Eikä ole", Remus protestoi lievästi ärtyisän näköisenä. "Se on vain normaalia."

"Miten vain", keskeytti James haluamatta ystäviensä aloittavan mitään typerää riitaa jonkun tytön luonteenpiirteiden kehityksestä, olkoonkin, että tyttö oli Cinnamon ja oli aikoinaan ollut hyvinkin läheinen heille kaikille. "Anturajalka, meillä on sinulle pienimuotoinen syntymäpäivälahja."

Siriuksen katseeseen syttyi oitis valo ja hän näytti unohtavan kokonaan aiheen Cinnamon. Hän kääntyi katsomaan Jamesia toiveikkaasti. "Ei kai?" hän kysyi typerästi.

"Ei kunnollinen", James myönsi. "Saat kunnollisen lahjasi vasta juhlissa."

"HAH! Sinä myönsit, että minulla on juhlat!" Sirius sanoi voitonriemuisesti. "Anna tulla, Sarvihaara-poju! Milloin ne ovat? Minä saan tietää joka tapauksessa, joten voit yhtä hyvin paljastaa."

James haroi ärsyttävästi hiuksiaan. "Jos sinä kerran selvität sen itsekin, minun ei tarvitse kertoa, vai mitä?" hän väläytti Siriukselle omahyväisen hymyn. "Joka tapauksessa, mitä tulee siihen lahjaan - " hän nousi seisomaan pitkälle penkille, veti taikasauvansa esille vyöstään ja osoitti sillä kohti luihuisten pöytää. "SYYHYÖS LUIHUISET!"

Heti kun James oli lausunut sanat, luihuisten kädet lennähtivät kiinni heidän ihoonsa ja tuskaiset ilmeet kohosivat heidän kasvoilleen. Lily ei voinut olla tuntematta hienoista sääliä luihuisen pöydässä istuvia oppilaita kohtaan nähdessään, kuinka he yrittivät raapia kutinaansa pois. James ja Sirius eivät kuitenkaan välittäneet. Heidän kasvoillaan olevat ilmeet kuvastivat ainoastaan puhdasta, lapsenomaista iloa. Aivan kuin joku olisi juuri ilmoittanut heille, että joulu oli seitsemäntoista kertaa vuodessa. Lily pudisti päätään - hän ei selvästikään oppisi ikinä ymmärtämään Kelmien mielen salaisuuksia. Eikä hän halunnutkaan.

"POTTER!" luihuisten pöydän suunnalta kuuluva kirkaisu herätti Lilyn ajatuksistaan. Hän näki Bellatrix Blackin nousevan ylös paikaltaan ilmeisen kärsivän näköisenä ja kaikki säälinkaltaiset tunteet katosivat hänen mielestään, kun hän näki ilmeen Bellatrixin kasvoilla. Se heijasti loppumatonta, puhdasta vihaa. Lily värähti.

"LOPETA TÄMÄ JA HETI!" Bellatrix kirkui raivoissaan vääntelehtien aivan kuin jonkun näkymättömän voiman pauloissa. Hän lähti astelemaan luihuisten pöydästä kohti rohkelikkojen pöytää taikasauva käsissään. James vain levitteli käsiään avuttoman näköisenä ja virnisteli salaa Siriukselle, joka nauroi avoimesti.

"Anteeksi, Bella, mutta ei onnistu", James pahoitteli hilpeästi. "Minä en pysty siihen - ainoastaan sinä pystyt - odotahan - " hän vetäisi jälleen taikasauvansa esille ja suuntasi sen kohti Suuren Salin ovea huutaen: "TULEJO OHJEET!"

Outo, haviseva ääni kantautui jostakin Tylypahkan käytäviltä. Lily kallisti päätään yrittäen selvittää, mistä ääni oikein johtui. Hänen ei kuitenkaan täytynyt miettiä pitkään, sillä seuraavaksi lepattavien papereiden parvi lennähti sisään Suuren Salin ovesta, kiersi kerran salin ympäri kuin lauma valkoisia, kahisevia lintuja ja pyrähti sitten kohti luihuisten pöytää. Paperit laskeutuivat siististi jokaisen luihuisen eteen ja Lily päätteli, että kyseessä olivat jonkinlaiset ohjeet. Mutta jos olivat, hän ajatteli, ne eivät voineet olla kovin mieluisat - Bellatrix näytti, jos mahdollista, entistäkin raivostuneemmalta ja muutamat muutkin luihuiset alkoivat nousta ylös paikoiltaan näyttäen siltä, että olivat valmiita kiroamaan pojan nimeltä James Potter.

Lily hymähti ja nojautui lähemmäs Jamesia kysyen: "Mitä niissä papereissa oikein luki?"

"Jokaisen täytyy laulaa Anturajalalle onnittelulaulu, ennen kuin kutina menee ohitse", James vastasi, ilmeisen ylpeänä itsestään. Lily huokaisi tietäen, että hänen olisi pitänyt alkaa moittia Jamesia kuten kunnon johtajatytön kuului, mutta jostain syystä hän ei saanut kerättyä tarpeeksi voimaa sen tekemiseen. Hän katsoi avuttomana sivusta, kuinka James ja Sirius läppäsivät käsiä tyytyväisenä, kuinka luihuiset repivät raivostuneina papereitaan, kuinka Edgar Flint nousi lopulta luihuisten pöydästä Jessica Laheney kannoillaan ja lähti astelemaan kärsivänä kohti rohkelikkojen pöytää. Lily vilkaisi Siriusta ja Sirius iski hänelle silmää ennen kuin keskittyi kuuntelemaan, kuinka Edgar ja Jessica lauloivat hänelle onnittelulaulua ilmeisen kärsivinä, Jessican silmät kaiken aikaa Peterissä.

"Minulla ei ole pitkään aikaan ollut yhtä hauskaa", Sirius sanoi haaveellisesti istuessaan nojatuolissa oleskeluhuoneessa puoli yhdeksän jälkeen illalla. "Bellatrix laulamassa minulle onnitteluja... hän yritti vaikka kuinka monta kertaa luistaa asiasta, mutta kutina palasi, jos hän ei tehnyt sitä oikein! Sarvihaara, sinä olet nero!"

James pöyhi hiuksiaan omahyväisen näköisenä. "Niin jotkut ovat minulle väittäneet..."

Lily tönäisi häntä terävästi kyynärpäällään kylkeen. "Sirius, sinun on parempi pitää pienempää suuta", hän neuvoi. "Jamesin ego saattaa muuten paisua kattoon asti. Ja sitähän me emme haluaisi, vai mitä?"

"Emme haluaisi, emme..." Sirius irvisti korjatessaan asentoaan nojatuolissa. "Asiasta nakkisämpylään, Jamesie-poju: milloin minun yllätysjuhlani oikein alkavat? Kello on jo puoli yhdeksän. Teille tulee kohta kiire."

"Älä ole niin kärsimätön, Anturajalka", James neuvoi ärsyttävästi. "Kaikki aikanaan. Matohäntä, näkivätkö minun vetistävät silmäni harhoja, vai tuijotteliko Laheney sinua jotenkin kaipaavasti tänään?"

Peter piti katseensa tiukasti kiinnitettynä takan liekkeihin. "Parempi oli olla katsomatta", hän mutisi, ei kuitenkaan kovin vihaisesti. "En taida olla valmis uudelle Jessica-hyökkäykselle. Admire ei pitäisi siitä."

"Entä pitäisitkö sinä siitä?" Remus kysyi hienovaraisesti ottaen osaa keskusteluun ensimmäistä kertaa koko iltana. Hän istui yhdessä punaisista nojatuoleista kädessään astrologian kirja, jota hän oli tutkinut tiukasti koko illan. Lily saattoi hyvin päätellä, mitä hän katseli niin kiinnostuneena. Kuukarttaa. Täysikuu oli tulossa neljä päivää ennen Redin ja Jazzin häitä ja se huolestutti Remusta, vaikka poika ei mitään sanonutkaan.

Peter liikahti tuolissaan näyttäen siltä, että istui jossakin hyvin epämukavassa paikassa. "Tietenkään minä en pitäisi!" hän kivahti oktaavia tavallista korkeammalla äänellä. "Se on vanha juttu! Et itsekään istu koko iltaa nyhjäämässä jonkun Cinnamonin perään!"

"Tuota, Matohäntä - " Sirius nyökäytti päätään oleskeluhuoneen nurkan suuntaan. Peter siirsi katseensa nurkkaan haluamatta tarkalleen tietää, kuka siellä istui. Hän katsoi kuitenkin ja näki Cinnamonin istuvan pöydän ääressä katse tiukasti kirjaan kiinnitettynä. Siitä huolimatta saattoi selvästi nähdä, että Cinnamon oli kuunnellut keskustelua. Peter huokaisi syvään.

"Tämä tästä vielä puuttuikin", hän mumisi, enemmän itselleen kuin toisille. Sitten hän nousi rajulla liikkeellä ylös paikaltaan. "Minulla on asiaa Admirelle."

Hän lähti muotokuva-aukon kautta käytävään. Lily ja loput Kelmeistä jäivät tuijottamaan hänen jälkeensä.

"No, tuopas oli kiusallista." Sirius läimäytti kätensä yhteen rikkoakseen inhottavan hiljaisuuden. "Minäkin taidan lähteä. Arianna, tiedättehän."

Lily nyökkäsi ymmärtävästi. "En tosin ole varma siitä, missä hän on", hän lisäsi. "Viimeksi hän oli huispauskentällä tai jotakin."

Sirius irvisti. "Olisi pitänyt arvata!" hän tokaisi, ilmiselvästi turhautuneena. "No, jos näette häntä, sanokaa, että etsii minut joskus. Minä menen etsimään jotakin maitoa vahvempaa syntymäpäiväni piristykseksi."

Toiset pysyivät vaiti, kunnes myös Sirius oli lähtenyt huoneesta. Vasta kun Lihavan Leidin muotokuvan peittämä aukko oli sulkeutunut pojan jäljessä, he uskalsivat katsoa toisiinsa.

"Minä luulin, että hän ei ikinä lähtisi", Remus mutisi päätään pudistellen. "Mennäänkö heti hoitamaan Suuri Sali valmiiksi?"

Lily heräsi yöllä siihen, että joku töni häntä vähemmän hellästi kylkeen. Hän hieroi silmiään ja nousi istumaan huitaisten samalla herättäjäänsä kiukkuisesti, yrittäen mielessään keksiä syyn siihen, miksi joku tuli häiritsemään häntä keskellä yötä. Sitten hän muisti - Siriuksen syntymäpäivä.

"Paljonko kello on?" hän kysyi hitaasti, yrittäen saada ajatuksensa jälleen järjestykseen.

"Puoli kaksitoista", vastasi tukahtunut ääni jostakin lattialta. "Ja sinä voisit vähän katsoa, minne mätkit. Se oli minun nenäni. Ja minä satuin olemaan hyvin kiintynyt siihen."

"Anteeksi, James", Lily pahoitteli aidosti. "Minä olin vielä unessa - "

"No, etpä ole enää", James sanoi päättäväisesti, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja nosti hänet jaloilleen. "Koeta nyt pysyä tolpillasi ja selvittää päätäsi. Meillä on paljon töitä tehtävänä. Minä herätän toiset."

Lily kietoi käsivarret rinnalleen yrittäen pitää itsensä lämpimänä. Hän katseli sivusta, kuinka James ravisteli hereille Ariannan, Cinnamonin ja Alicen ja siirtyi sitten takaisin Lilyn luokse napaten luudanvartensa lattialta Lilyn vierestä.

"No niin", hän sanoi reippaasti. "Ria, Cin, Alice - pukekaa päällenne ja raahautukaa sitten Suureen Saliin. Siellä järjestetään Siriuksen syntymäpäiväjuhlat noin puolen tunnin kuluttua. Lily, sinä voit tulla minun mukaani. Mennään herättämään toiset."

"Toiset?" Alice toisti hieman epäröiden. "Ja se tarkoittaa - ?"

"Kaikkia seitsemäsluokkalaisia rohkelikkoja, korpinkynsiä ja puuskupuheja", James vastasi. "Luihuisia ei kutsuta. Lisäksi herätettäviin kuuluu pari muuta henkilöä - kuten esimerkiksi Jazz ja professori Red. Joka tapauksessa, teidän on paras alkaa pukemaan. Lily - "

Lily nousi Jamesin avustuksella luudanvarrelle ja tarttui lujasti kahvaan kiinni, kun James kiipesi hänen taakseen ja potkaisi luudan liikkeelle. He lennähtivät ulos avonaisesta ikkunasta ja kylmään yöilmaan. Lily toivoi, että olisi tajunnut pukea takin päälleen - huhtikuu oli vasta puolessavälissä, eikä ilma ollut vielä kovin lämmin. Hän nojautui lähemmäs Jamesia pojan ohjatessa heitä kohti sitä käytävää, jonka kautta pääsi sisälle korpinkynsien makuusaliin.

"Miten sinä aiot päästä tuonne sisälle?" Lily kysyi otsaansa rypistäen, kun James laskeutui korpinkynsien tupaa vartioivan muotokuvan eteen.

James väläytti hänelle omahyväisen Kelminvirneensä. "Vakoilemalla, Lilyseni, vakoilemalla", hän vastasi hyväntuulisesti ja kääntyi sitten puhuttelemaan muotokuvaa. "Terävä mieli on sydämen kieli."

Muotokuvan mies vilkaisi heitä epäluuloisesti silmälasiensa takaa. "Te ette kuulu minun tupaani", mies huomautti.

"Me tiesimme tunnussanan", James vastasi nenäkkäästi.

"Nyt on yö."

"Hyvä huomio. Onhan sinulla edes vähän korpinkynsien älykkyyttä."

"James." Lily nykäisi poikaa varoittavasti hihasta. James ei välittänyt, vaan jatkoi muotokuvan tuijottamista, kunnes muotokuva lopulta heilahti vastahakoisesti sivuun päästäen Lilyn ja Jamesin kömpimään sisään.

"No niin", James huokaisi helpottuneena heidän päästyään sisään. "Olipa inhottava muotokuva! Vain korpinkynnet voivat viilata pilkkua tuolla tavalla. Joka tapauksessa, etsi sinä seitsemäsluokkalaisten tyttöjen makuusali. Minä voin hoitaa pojat."

Lily ja James saivat huomata, että oppilaiden herättäminen ei ollut lainkaan niin helppoa kuin he olivat kuvitelleet. Useimmat heidän uhreistaan tuntuivat olevan sitä mieltä, että oli typerää pitää yllätysjuhlat keskellä yötä ja olla vielä kertomatta oppilaille asiasta etukäteen. James kuitenkin kuittasi mahdolliset protestit olankohautuksella ja sangollisella kylmää vettä ja hänen avustuksellaan Lilykin selvisi urakastaan loppuun. Saatuaan lähestulkoon kaikki pukeisiin ja Suureen Saliin James ilmoitti, että he siirtyisivät viimeiseen ja hauskimpaan hyökkäyskohteeseen, eli Rediin.

"Entä jos Red ei nuku Tylypahkassa?" Lily kysyi viisaasti. "Hän on voinut mennä sinne kartanoon - Fox's Deniin, vai mikä sen nimi nyt onkaan?"

"Ei hän ole", James vakuutti. "Minä kysyin häneltä. Hän sanoi, että aikoo kuulemma nukkua tänä yönä täällä. Ei kestä enää Auguston ulinaa tai jotakin."

"Ja silti sinä aiot mennä herättämään hänet?" Lily ihmetteli. "Jos häntä kerran väsyttää - "

"Lily, hän ei ole varmastikaan ainoa, jota väsyttää", James vastasi järkevästi laskien kätensä Lilyn olkapäälle rauhoittavasti. "Mutta Red on Siriuksen ystävä - ainakin luulisin niin, hänen epämääräisyyksistään ei koskaan voi olla varma - joten minun mielestäni hänen yksinkertaisesti pitäisi olla paikalla."

Lily kohautti olkapäitään, välittämättä väitellä enempää Jamesin kanssa. Hän häviäisi kuitenkin. "Jos sinä välttämättä haluat tulla kirotuksi, niin siitä vain", hän tokaisi. "Minä vain satun uskomaan sanontaan: 'älä herätä nukkuvaa lohikäärmettä.'"

James vain virnisti, nappasi Lilyä kädestä kiinni ja puolittain talutti, puolittain raahasi hänet pimeyden voimilta suojautumisen luokan luokse. Luokan ovi oli, kuten odottaa saattoi, lukossa, mutta James avasi lukon näppärästi Siriukselta lainaamallaan veitsellä ja tönäisi oven hitaasti auki. Ovi aukeni vaimeasti narahtaen, eikä Lily ollut oikeastaan lainkaan yllättynyt nähdessään Redin ilmestyvän pimeyden voimilta suojautumisen luokan takana olevasta ovesta luokkahuoneeseen ärtynyt ilme kasvoillaan.

"Ai, te", Red huokaisi sitten kyllästyneesti ja haroi hiuksiaan. "Minä luulin, että se on joku tunkeilija."

"Siksikö sinulla ei ole paitaa?" Lily kysyi merkitsevästi.

Red murahti väsyneesti, pyörähti ympäri ja palasi takaisin omaan huoneeseensa. Hetken kuluttua hän ilmestyi takaisin paikalle, tällä kertaa kunnolla vaatetettuna.

"Kiitos, tuo on parempi", Lily virnisti. "Ei sillä, että sinua ei katselisi huvikseen, mutta - "

"Mutta sinä olet varattu", James keskeytti lujasti. "Ja niin on myös Red."

"Kiitos muistutuksesta", Red mumisi ja haukotteli leveästi. "Olisin melkein voinut unohtaa muuten - ainakin, jos minulla ei olisi tätä kiusankappaletta, jota myös sormukseksi kutsutaan."

"Ja sormuksesta puheenollen, missä on Jazz?" James tiedusteli vilkuillen ympärilleen, puolittaen odottaen, että oranssihiuksinen nainen hypähtäisi jostain esiin tikarin kanssa.

Red ravisti hiuksiaan kyllästyneen näköisenä. "Ei aavistustakaan", hän vastasi happamasti. "Hän on taas kadonnut - voisi melkein kuvitella, että hän on yllättäen päättänyt, ettei haluakaan minun kanssani naimisiin."

"Sehän olisi sinulle helpotus, vai mitä?"

"Olisihan se", Red myönsi näyttäen lievästi vaivaantuneelta. "Ja samalla melkoinen loukkaus. Hänen on parasta olla perumatta koko juttua - muuten olen saanut sydänkohtauksen aivan turhaan. Joka tapauksessa, te ette varmaankaan ole seonneet vielä niin pahasti, että tulisitte tänne vain kyselemään minun ja Jazzin väleistä?"

"Niin houkutteleva ajatus kuin se olisikin, niin emme", James virnisti. "Me tulimme kiskomaan sinut Siriuksen syntymäpäiväjuhliin."

Red kohotti kulmiaan. "Keskellä yötä? Kuinka mielenkiintoista."

"Hyvä, jos olet sitä mieltä. Menehän nyt järjestelemään kutrisi ja ilmesty sitten Suureen Saliin", James komensi. "Me menemme herättämään päivän- anteeksi, yön - sankarin."

Hän tarttui Lilyä käsivarresta, kiepautti tytön ympäri ja ulos ovesta. Lily seurasi poikaa hieman vastahakoisesti, ihmetellen mielessään, miksi ihmeessä oikein suostui Jamesin riepoteltavaksi.

James ja Lily kävelivät käsi kädessä takaisin rohkelikkotorniin ja sitten portaat ylös poikien makuusaliin, missä Sirius nukkui edelleen onnellisen tietämättömänä häntä odottavista syntymäpäiväjuhlista. James pysäytti Lilyn makuusalin ovella, iski tytölle silmää ja käveli sitten Siriuksen sängyn luokse muuttaen taikasauvallaan Siriuksen kurpitsamehupikarin vesisangolliseksi ja kumoten sen sisällön suoraan pojan niskaan. Reaktio oli raju ja välitön - Sirius päästi suustaan vertahyytävän karjaisun, pomppasi istumaan sängyllään ja tavoitteli käsillään Jamesia kurkkua kaikki väsymys jääkylmän veden mukana pois valuneena.

"Sinä inhottava kukonpoika", Sirius kivahti Jamesille, kun ei pystynyt kuristamaan turvallisen välimatkan päässä seisovaa poikaa. "Onko tuo sinun käsityksesi syntymäpäivälahjasta?"

"Ei", James vastasi leveästi hymyillen. "Minun käsitykseni sinun syntymäpäivälahjastasi odottaa alakerrassa - Suuressa Salissa, tarkalleen - mutta sitä varten sinut piti saada ensin hereille."

"Etkä keksinyt yhtään hienovaraisempaa tapaa?" Sirius kysyi kylmällä äänellä luoden edelleen kyräileviä katseita kohti Jamesia. James kohautti olkapäitään välinpitämättömästi ja kehotti Siriusta pukemaan päälleen.

"Meillä on keskimäärin seitsemän ja puoli minuuttia aikaa ehtiä Suureen Saliin", hän tiedotti ystävällisesti. "Joten sinuna pistäisin vauhtia. Vaatteita päälle ja äkkiä nyt! Eikä sinun tarvitse ujostella sitä, että Lily on läsnä", hän lisäsi huomaavaiseen sävyyn. "Minä huolehdin siitä, että hän ei katso."

Sirius vilkaisi heitä inhoavasti. "Jos kaulailua tarkoitat, voitte mennä oleskeluhuoneeseen tekemään sitä", hän ilmoitti jäätävästi. "Minä haluan pukeutumisrauhan."

James huokaisi valheellisen murheellisena ja asteli ulos makuusalista Lily kannoillaan.

Sirius tuli alakertaan viittä minuuttia myöhemmin. Hän näytti edelleen kiukkuiselta ja väsyneeltä. Hänen ylikasvanut otsatukkansa valui silmille ja hänen kauluspaitansa oli puoliksi napittamatta. James ei kuitenkaan jäänyt huolehtimaan ulkonäköasioista, vaan viittasi peukalollaan kohti ovea ja Sirius lähti laahustamaan heidän edellään Suuren Salin suuntaan, kiroten itsekseen puolet matkasta heidän "mielipuolista käsitystään hauskuudesta."

"Hän katuu kyllä vielä asennettaan", James kuiskasi Lilyn korvaan, kun he kävelivät hitaasti Siriuksen jäljessä käytäviä pitkin Suureen Saliin. "Tarkalleen puolen minuutin kuluttua, itse asiassa."

"En olisi niinkään varma siitä", Sirius murahti laskeutuessaan viimeiset portaat alas ja marssiessaan päättäväisesti Suuren Salin suljettujen ovien luokse. Hän nykäisi ne terävästi auki. "Tai siis - APUA, TÄÄLLÄ ON IHMISIÄ!"

"Totta vie siellä on ihmisiä", James tokaisi vaivautumatta enää esittämään salaperäistä. Hän irrotti käsivartensa Lilyn ympäriltä ja käveli Siriuksen luokse laskien käsivartensa Siriuksen olkapäälle ja tönäisten pojan päättäväisesti sisälle Suureen Saliin. "NO NIIN, KAVERIT, JUHLIKAA: FOSSIILI ON TULLUT!" hän kailotti.

"Onko tuo aivan välttämätöntä?" Sirius ärähti. Lily ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että hänen ilmeensä oli jo paljon pehmeämpi kuin äsken.

James nyökkäsi murheellisena ja taputti Siriusta olkapäälle. "Pelkäänpä, että on, kaveri", hän sanoi pahoittelevasti. "Mutta jotta en masentaisi sinua kokonaan, on aika esitellä sinulle syntymäpäivälahjasi."

Kuin taikaiskusta Suureen Saliin kokoontuneet oppilaat kerääntyivät lähemmäs Jamesin sanojen myötä. Remus ja Peter ilmestyivät varjoista heidän luokseen. Kummallakin oli taikasauvat käsissään ja heidän kasvoillaan olevat ilmeet heijastivat silkkaa itsetyytyväisyyttä. Sirius voihkaisi.

"Te olette hankkineet minulle pienois-McGarmiwan, ettekö olekin?"

"Anturajalka-kulta, me emme vajoaisi niin alas", James huokaisi teatreelisesti ottaen kasvoilleen syvästi loukatun ilmeen. "Itse asiassa kyseessä on jotakin paljon hyödyllisempää. Augusto II, tarkalleen ottaen."

Lily ei voinut estää virnettä kohoamasta kasvoilleen nähdessään Siriuksen järkyttyneen ilmeen. Sirius vilkaisi hätäisesti ympärilleen, aivan kuin olisi odottanut näkevänsä jossakin valtavan, vihreänmustan lohikäärmeen. James kuitenkin vain hymyili ja viittasi Remusta ja Peteriä astumaan lähemmäs. Kaikki kolme kerääntyivät jonkin mustalla kankaalla peitetyn esineen luokse. Sirius katseli sitä epäilevästi.

"Mikä tuossa on?" hän kysyi hitaasti. "Pienois-McGarmiwa, joka RATSASTAA LOHIKÄÄRMEELLÄ, kenties?"

James pudisti päätään ja antoi merkin toisille Kelmeille. Remus ja Peter vetivät lakanan sivuun paljastaen sen alta kookkaan, kiiltävänmustan moottoripyörän. Kohahdus kävi läpi salin, sitten se kääntyi taputuksiksi. Ainoastaan Sirius seisoi liikkumattomana paikoillaan.

"No, Anturajalka, mitä sanot?" James kysyi, selvästi ylpeänä heidän lahjastaan. "Idea oli meidän kaikkien, mutta lahjasta saat pääasiassa kiittää Kuutamoa. Me emme olisi osanneet - tehdä sille tarvittavia asioita - "

"Onko minun tarkoitus osata käyttää tuota?" Sirius paukautti silminnähden järkyttyneenä. "Tai siis, minä en ole jästi, joten - "

"Kyllä sinä opit, poikaseni", vakuutti James. "Tulet huomaamaan, että tuo on aika käytännöllinen kapine. Me vain olimme niin pahoillamme siitä, että menetit erikoisen kulkuvälineesi Auguston muodossa, joten vaihdoimme sen toiseen erikoiseen kulkuvälineeseen. Tuon ainakin pitäisi olla aika ainutlaatuinen - se osaa lentää."

"Se osaa lentää?" toisti Sirius ja toiset näkivät valon syttyvän hänen silmiinsä. "Voinko minä kokeilla sitä?"

"Siitä vain, kaveri." James levitteli käsiään. "Se on sinun."

Sirius hypähti salamana lähemmäs ja nousi kevyesti moottoripyörän selkään. Hän antoi katseensa kiertää väkijoukkoa. "Missä Arianna on?" hän kysyi. "Haluan järkyttää heti häntä tällä välineellä."

"Minä olen täällä", sanoi Ariannan kirkas ääni. Kesti hetken, ennen kuin Sirius pystyi paikantamaan tytön väkijoukosta, mutta kun hän viimein löysi Ariannan, hänen ilmeensä synkkeni. Arianna seisoi Tom Knightin vieressä.

Lily seurasi jännittyneenä, kuinka Siriuksen katse siirtyi vuoroin Ariannaan, vuoroin Tomiin. Sirius näytti kaiken aikaa siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin vähemmän kohteliasta ja ohitsekiitävän hetken ajan Lily ehti kuvitella, että Sirius lähtisi juhlista pois yhtä nopeasti kuin oli sinne ilmestynytkin. Sitten Siriuksen piirteet kuitenkin rentoutuivat ja hän teki pienen kumarruksen Ariannan suuntaan. Ariannan kasvot sulivat hymyyn Siriuksen eleen myötä ja hän kumartui sanomaan jotakin Tomille, ennen kuin astui väkijoukosta Siriuksen luokse ja kiipesi moottoripyörän selkään pojan taakse.

"No niin..." Sirius mutisi. "Nyt kun vielä selvitän, miten tätä käytetään..."

Hän tutki hetken aikaa moottoripyörän ohjaustankoa, onnistui sitten saamaan sen päälle ja ohjasi sen suoraan kohti väkijoukkoa, joka heittäytyi sivuun hänen tieltään. Lily katsoi kauhusta jäykkänä, kuinka Sirius ajoi moottoripyörällä suoraan lähintä seinää kohti, onnistui sitten kääntämään viime tipassa ja nousi moottoripyörällä lentoon.

James virnisti tyytyväisenä. "OK, juhlien virallinen osuus on ohi!" hän ilmoitti. "Eli, pitäkää hauskaa: tarjolla on juotavaa alkoholittomana ja vähemmän alkoholittomana, Remus pelaa kierroksen räsypokkaa halukkaiden kanssa ja - "

" - enkä pelaa!" Remus keskeytti hätäisesti. James vain huiskautti kättään.

"Totta kai pelaat!" hän sanoi päättäväisesti. "Ja päätarkoitus on pitää hauskaa. Tanssiakin saa, jos uskaltaa."

Sen sanottuaan hän siirtyi taas Lilyn viereen ja mutisi tukahtuneella äänellä: "Minä jo luulin, että Sirius tappaa jonkun tuolla kapineella."

"Sirius ei näytä nauttivan juhlistaan kovinkaan paljon", Lily huomautti Jamesille tanssiessaan pojan kanssa noin tuntia myöhemmin. James nosti päätään ja vilkaisi Lilyn pään ylitse suuntaan, missä Sirius seisoi myrtyneen näköisenä ja tuijotti tyhjyyteen. James rypisti otsaansa. Juhlissa mököttäminen oli kaikkea muuta kuin Siriuksen tapaista, eikä hän pystynyt keksimään mitään syytä, miksi Sirius olisi nyt - ellei sitten, Arianna, James tajusi yllättäen ja käänsi katseensa takaisin väkijoukkoon Ariannaa etsien. Hetken kuluttua hän löysikin Ariannan väkijoukosta. Ariannalla oli yllään musta paita ja farkut ja hän oli uppoutunut keskusteluun Tom Knightin kanssa.

"Helvetti", James kirosi matalalla äänellä. "Kuka tuon Tomin oikein kutsui tänne?"

Lily lopetti tanssimisen ja seurasi Jamesin katsetta Ariannan ja Tomin suuntaan. "Arianna, luulisin", hän sanoi ympäripyöreästi. "Tai siis, sinä et tehnyt sitä, enkä minä tehnyt sitä, enkä usko, että Remus tai Peter, joten - "

"No, sillä ei ole väliä, miksi hän on täällä. Vain sillä on väliä, että hän ON täällä", James sanoi puristaen kätensä nyrkkiin. "Hän pilaa koko kuvion!"

Lily huokaisi. "Mene puhumaan Siriukselle järkeä, jooko?"

James nyökkäsi huulet tiukkana viivana, suuteli Lilyä ohimennen poskelle ja harppoi lattian poikki Siriuksen luokse. "Miten menee, kaveri?" hän kysyi, antamatta Siriuksen maailmaavihaavan ilmeen häiritä itseään.

Sirius käänsi rajusti päätään ja katsoi häntä raivoa tummissa silmissään. "Miten luulisit?" hän äsähti vihaisesti. "Tyttöystäväni on viettänyt koko illan jonkun vieraan tyypin kanssa, vaikka nyt on minun syntymäpäiväni!"

"Taidat ottaa asian vähän turhan raskaasti", James huomautti ottaen kaikkein järkevimmän äänensävynsä. "Hänellä on todennäköisesti täysin hyvä syy olla kyseisen vieraan tyypin kanssa. Tai siis, hän on Arianna, ei mikään ilkimys."

Sirius naurahti kylmästi. "Hyvä syy?" hän toisti. "Kerro ihmeessä minullekin!"

"En minä sitä voi tietää! Mutta sinun kannattaisi kysyä Ariannalta. Hän voisi selittääkin", James neuvoi.

Sirius pudisti päätään. "Ei hän selitä."

"No, sitten hänellä on joku hyvä syy siihenkin. Sinä vain olet vainoharhainen", tokaisi James. Sirius vilkaisi häntä ärtyneesti, kohautti harteitaan ja harppoi tiehensä. James katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen suunnistavan Ariannan suuntaan.

Sirius pysähtyi muutaman askeleen päähän Ariannasta ja katsoi tarkkaavaisesti tummatukkaista tyttöä, joka väläytti hänelle hymyn – aivan kuin kaikki olisi ollut vielä aivan hyvin. Hän vastasi hymyyn hitaasti ja taivutti hieman päätään johonkin, jota olisi ehkä hyvällä omallatunnolla voinut kutsua kumarrukseksi.

"Voinko minä lainata sinua, Ria?" hän kysyi pitäen äänensä tarkoituksellisen kevyenä. Jos James kerran halusi hänen puhuvan Ariannan kanssa, niin sitten hän tekisi sen. Ainakin yrittäisi.

"En näe sille mitään estettä", Arianna vastasi väläyttäen hampaitaan hymyntapaiseen. "Tom, jatketaan myöhemmin."

Sirius vilkaisi viileästi punatukkaista poikaa, joka nyökkäsi lyhyesti. Arianna vilkaisi vielä kerran Tomia, sitten hän pujotti kätensä Siriuksen käteen ja talutti hänet vähän matkan päähän, ennen kuin pysähtyi.

"No niin", hän sanoi, edelleen ystävällisesti, edelleen hymyillen. "Mitä asiaa sinulla oli?"

Sirius kohautti harteitaan yrittäen parhaansa mukaan teeskennellä välinpitämätöntä. "Mietin vain paria juttua", hän sanoi ympäripyöreästi. "Kuten sitä, miksi olet ollut koko illan tuon tyypin kanssa."

Hän näki Ariannan ilmeen kiristyvän, sitten Arianna hymyili hieman pakotetusti. "McGarmiwan asioita", Arianna sanoi nopeasti, eikä Sirius voinut olla varma, tarkoittiko tyttö sitä vai ei. "Ei mitään kovin tärkeää."

"Ei tärkeää? Miksi sinä sitten olet ollut koko illan hänen kanssaan?"

"No, hyvä on – se ON tärkeää", Arianna myönsi. "Mutta ei mitään hengenvaarallista."

"En minä sitä pelkääkään", Sirius kivahti. "Minua vain kiukuttaa yleisesti, että et voi kertoa minulle, mitä on meneillään!"

Hän näki Ariannan hätkähtävän. "Minä haluaisin kyllä, Sirius", Arianna kiirehti sanomaan ja tällä kertaa hänen ilmeensä ja äänensävynsä olivat täysin aidot. "Mutta minä en voi."

"Miksi et voi?"

"Koska se ei ole minun salaisuuteni kerrottavaksi!" Arianna korotti ääntään ristiessään käsivartensa rinnalleen. "Ja minusta sinun pitäisi jo takoa se kalloosi!"

"Ehkä minä en halua!" Sirius huusi välittämättä siitä, että lähellä seisovat korpinkynnet kääntyivät katsomaan häntä.

"No älä sitten halua", Arianna puuskahti kyllästyneesti. "Sitä ei voi kai enää kutsua minun ongelmakseni. Ihan vain tiedoksesi, Tom lähtee huomenna ja sitten saat minut takaisin KOKONAAN ITSELLESI. Eri asia kuinka paljon minä enää nautin siitä tämän jälkeen. Minä oikeasti olisin halunnut kertoa sinulle, mutta minä en voi asialle mitään. Hyvää syntymäpäivää, Sirius Black."

Hän väläytti Siriukselle hymyn ennen kuin käveli pois. Sirius, joka ei ollut ehtinyt sanoa sanaakaan väliin, ei voinut olla varma siitä, oliko hymy tarkoitettu ilkeäksi vai ystävälliseksi. Mietittyään hetken hän päätti, että nykyisissä olosuhteissa asialla ei ollut kovinkaan paljon merkitystä.

75.osa - All That Jazz

Lily heräsi Siriuksen syntymäpäivän jälkeisenä aamuna ennen muita, puki päälleen ja meni alakertaan Suureen Saliin aamiaiselle, ennen kuin kukaan ehti edes näkemään hänen lähtöään. Oikeastaan hänen ei tehnyt mieli olla yksin, mutta hänen täytyi saada ajatella rauhassa, eikä se ikinä onnistuisi makuusalissa, missä hän kaiken aikaa puolittain odotti, että Cinnamon puhuisi taas unissaan. Hän ei tiennyt, miksi odotti sitä - Cinnamon oli vain nähnyt unta, mutta silti -

Suuri Sali oli autio ja hiljainen, kun Lily pääsi alakertaan asti. Hän käveli tyhjää käytävää pitkin rohkelikkojen tupapöydän luokse ja sujahti penkille istumaan ojentaen kätensä kohti kurpitsamehukannua. Samalla hän antoi toisen kätensä punoutua väsyneesti hiuksiinsa, jotka tänä aamuna sojottivat joka suuntaan melkein yhtä itsepintaisesti kuin Jamesin hiukset niiden pahimpina päivinä. Hän oli kuolemanväsynyt - he olivat valvoneet Suuressa Salissa kolmeen asti aamuyöllä. Tosin Lily tiesi hyvin, että toiset olisivat halunneet valvoa pidempäänkin, mutta sitten paikalle oli ilmestynyt McGarmiwa, joka oli uhannut ottaa jokaiselta tuvalta kaksisataa pistettä pois, jos he eivät heti menisi nukkumaan. Red oli yrittänyt väittää vastaan, jolloin McGarmiwa oli ilmoittanut, että vaikka hän ei voisikaan enää jättää Rediä jälki-istuntoon, hän voisi järjestää Redille jonkun muun ikävän yllätyksen. Lily oli saanut keskustelusta vaikutelman, että McGarmiwa ei ollut erityisen kiintynyt Rediin - syitä siihen hän ei uskonut haluavansa tietää.

Lily huokaisi ja hieroi sormillaan ohimoitaan väsyneesti. Hänen päätään särki. Hän oli valvonut sängyssään yli tunnin ja pohtinut omituista kirjan sivua, joka oli jotenkin päätynyt hänen muodonmuutoskirjansa väliin ja sitten kadonnut. Sivulle oli pakko olla olemassa joku selitys - mutta mikä? Jos ei olisi ollut niin aikaista, Lily olisi mennyt saman tien kirjastoon ja alkanut selata kaikkia vanhoja muodonmuutosoppikirjoja lävitse löytääkseen jostakin edes vähän samankaltaisen sivun. Sillä mistä sivu muuten olisi -

"Lily?"

Pojan ääni sai Lilyn keskeyttämään pohdintansa ja kääntymään viivytellen ympäri penkillään, kunnes hän kohtasi vaaleatukkaisen puuskupuhiin kuuluvan pojan katseen. Amos Diggory, Lily tajusi ja onnistui vain vaivoin estämään itseään irvistämästä. Hän ei ollut puhunut pojan kanssa aikoihin, eikä olisi halunnut tehdä sitä nytkään. Kukaan ei kestänyt Diggoryn turhanpäiväistä kiukuttelua, ei ainakaan tähän aikaan aamusta. Lilyn teki mieli vain käskeä poikaa hukuttautumaan Murjottavan Myrtin vessaan, mutta jotenkin hän onnistui hymyilemään kohteliaasti ja pitämään suunsa kiinni.

"Niin?" hän kysyi jokseenkin kohteliaaseen sävyyn.

Diggory kohautti olkapäitään. "Halusin vain toivottaa hyvää huomenta."

"No, hyvää huomenta", Lily tokaisi vastaukseksi terävämmin kuin oli aikonutkaan. Hän tiesi, että Amos Diggory ei koskaan halunnut toivottaa vain 'hyvää huomenta' - poika oli aivan liian omahyväinen sellaiseen ja kaiken lisäksi aivan liian hankala. Aivan kuin hän olisi nauttinut kiukuttelusta aivan vain periaatteesta. "Sinulla varmaan oli jotakin muutakin asiaa?" hän tiedusteli pojalta.

Diggory haroi otsahiuksiaan ja virnisti. "Oli minulla", hän sanoi sitten venyttelevään sävyyn tehden täysin selväksi, että hänellä ei todellakaan ollut kiire minnekään vähään aikaan. Toisin olisi kuitenkin ollut, Lily mietti jurosti, jos Kelmit olisivat olleet paikalla.

"Ja mitähän se asia mahtoi olla?"

Kysymystä ei esittänyt Lily, vaan ääni, jonka tyttö tunnisti Redille kuuluvaksi. Hän käänsi helpottuneena katseensa Suuren Salin oven suuntaan ja näki Redin hahmon harppovan joustavasti lähemmäs. Myös Diggory huomasi miehen lähestymisen ja hänen siniharmaat silmänsä siristyivät ärtyneesti.

"En ymmärrä, miksi minun pitäisi kertoa se teille, PROFESSORI", hän sanoi pakotetun kohteliaalla äänellä, painottaen viimeistä sanaa niin, että Red varmasti ymmärtäisi olla sekaantumatta oppilaidensa asioihin. Lilyn suureksi helpotukseksi Red näytti kuitenkin päättäneen teeskennellä, että ei ymmärtänyt vihjettä, vaan virnisti huvittuneesti.

"Siksi, että minä satun olemaan mahdottoman utelias olento ja työnnän nenäni joka paikkaan", Red vastasi jokseenkin ylimielisesti ja iski silmää Lilylle, ennen kuin kääntyi taas Diggoryn puoleen. "Oliko sinulla tärkeääkin asiaa Lilylle, herra Diggory?"

Diggory silmäili vuoroin Rediä, vuoroin Lilyä ja pudisti sitten jurosti päätään. "Ei mitään sellaista, mistä välittäisin keskustella teidän läsnäollessanne, sir."

"Hienoa!" Red huudahti ilahtuneena ja läimäytti kämmenensä yhteen. Ääni kaikui inhottavasti lähestulkoon tyhjässä salissa. "Sittenhän minä voinkin varastaa neiti Evansin hetkeksi - tärkeää asiaa, koskee hänen S.U.P.E.R-tutkintoaan - "

Hän nappasi Lilyä lujalla otteella kyynärpäästä kiinni, ennen kuin kumpikaan kaksikosta ehti vastustelemaan. Sitten hän pyöräytti Lilyn ympäri ja talutti tytön vähän matkan päähän Diggorysta, ennen kuin pysähtyi.

"En kai minä vain keskeyttänyt mitään tärkeää?" Red kysyi, eikä näyttänyt lainkaan kiinnostuneelta asiasta. Lily ravisti hiuksiaan.

"Minun pitäisi pikemminkin kiittää keskeytyksestä. En kai ole ikinä pitänyt Diggorysta", hän totesi kohauttaen olkapäitään. "Tai sitten en ole muuten vain seurallisella tuulella, joka tapauksessa olisin todennäköisesti päätynyt läimäyttämään Diggorya, jos et olisi tullut paikalle. Oliko sinulla jotakin asiaa?"

"On", Red vastasi nyökäten painokkaasti ja työnsi sitten käden housujensa taskuun. "Ajattelin pyytää sinulta pientä palvelusta - tai tarkalleen ottaen, sinulta tai joltakulta muulta teikäläiseltä, mutta koska sinä satut olemaan paikalla - "

"Mitä palvelusta?" Lily kysyi varovasti muistaen yhä edellisen kerran, kun hän oli ollut tekemässä Redille 'palvelusta'. He olivat menneet vakoilemaan professori Sargonia - joka tietenkään ei enää ollut professori - eikä se retki ollut päättynyt kovinkaan hyvin.

Redin kasvoilla karehti huvittunut virne, joka kieli, että mies ymmärsi täydellisesti, mitä Lilyn päässä liikkui. "Ei mitään kovin vaarallista", hän vakuutti nauttien selvästi tilanteesta suunnattomasti. "Sinun pitäisi vain lähettää yksi kirje minun puolestani."

"Mitä varten?" ihmetteli Lily. "Miksi sinä et voi lähettää sitä itse?"

"Koska viesti menee henkilölle, johon minun tiedetään olevan yhteydessä", Red vastasi kireästi. "Ja tietyt - ihmiset - täällä saattavat tarkkailla postiani."

"Täällä?" Lily toisti takertuen Redin käyttämään sanaan. "Tylypahkassa?"

Red näytti sitä, että katui suuresti ilmauksen käyttämistä. "Sillä nyt ei ole väliä", hän sanoi ympäripyöreästi yrittäen saada Lilyn unohtamaan virheensä. "Joka tapauksessa, en voi itse välittää viestiä, mutta sinä voisit aivan hyvin tehdä sen."

"Kenelle se viesti pitäisi lähettää?" Lily kysyi viivytellen.

"Miehen nimi on Jay Conway", Red vastasi lyhyesti haluamatta selvästikään paljastaa motiivejaan. "Ei mikään kovin vaarallinen tapaus - ainakaan yleensä - eikä viestinkään pitäisi aiheuttaa sinulle hankaluuksia."

Lily harkitsi asiaa. "Saanko kysyä, mikä viesti se oikein on?"

"Uhkausviesti. Sitä normaalia", Red tokaisi ja pieni virnistys käväisi hänen vihreissä silmissään. "Suostutko?"

Lily tiesi, että hänen ei olisi pitänyt - hän oli johtajatyttö ja muiden asioihin sekaantumisesta seurasi aina vain hankaluksia - mutta hän nyökkäsi siitä huolimatta. Red hymyili hänelle kiitollisena ja otti pienen paperikäärön housujensa taskusta painaen sen Lilyn käteen.

"Se on kiireinen viesti", hän sanoi vielä ja kääntyi lähteäkseen Suuresta Salista, mutta Lily kutsui hänet takaisin. Hän kääntyi ympäri ja katsoi Lilyä kohottaen kulmakarvojaan uteliaasti.

"Minä - voinko minä puolestani kysyä palvelusta?" Lily puuskahti ennen kuin ehtisi muuttaa mielensä avunpyytämisen suhteen.

Red hymähti. "Ainahan sitä voi kysyä", hän sanoi, mutta hänen silmiensä ilme rohkaisi Lilyä kertomaan asiasta tarkemmin. Lily nielaisi ja astui askeleen lähemmäksi.

"Oikeastaan haluaisin vain kuulla sinun mielipiteesi", hän aloitti. Red näytti rentoutuvan silminnähden ja nyökkäsi.

"Onnistuu helposti, ellet sitten halua kysyä, millainen hääpuku sinun pitäisi ostaa, kun menet Jamesin kanssa naimisiin", hän tokaisi näyttäen voivan pahoin pelkästä ajatuksesta. "Olen saanut tarpeekseni hääpuvuista muutaman vuoden ajaksi - loppuiäkseni, tarkalleen ottaen."

Lily hymyili myötätuntoisesti ja onnistui estämään itseään punastumasta Redin sanojen myötä. "Kyse on minun muodonmuutoskirjastani", hän selitti haluten päästä nopeasti itse asiaan ennen kuin joku ylimääräinen tulisi Suureen Saliin ja keskeyttäisi heidät. Puhuessaan hän vilkaisi pikaisesti puuskupuhien pöydän suuntaan nähdäkseen, kuunteliko Diggory heidän keskusteluaan. Mutta Amoksen katse oli naulittu kurpitsamehupikariin ja Lily uskalsi jatkaa puhettaan.

"Luin sitä kirjaa eilisaamuna - siis selasin läpi, sivu sivulta - ja kirjan viimeinen sivu oli jotenkin omituinen. Se oli jonkinlainen lista erilaisista muodonmuutoskeinoista -siinä oli yksityiskohtaisia ohjeita monijuomaliemen valmistusta varten, ohjeita ihmissusille ja kaikenlaisia kirouksia - se oli aika karmivaa, oikeastaan - ei sellaista tekstiä, jonka haluaisi päätyvän jonkun luihuisen kirjaan." Lily piti pienen tauon ja naulitsi katseensa Rediin nähdäkseen miehen reaktion. Red näytti lievästi kiinnostuneemmalta ja nyökkäsi kehottaakseen häntä jatkamaan.

"Kun minä olin lukenut sen sivun läpi, minä vähän niin kuin nukahdin", Lily jatkoi, nyt punastuen. "Ja kun minä heräsin joskus tunnin päästä, se omituinen sivu oli poissa. Kadonnut. Sen tilalla oli ihan normaali sivu."

Red kohotti kulmiaan. "Sinä siis sanot, että sinun kirjassasi oli pimeitä muodonmuutoskeinoja käsittelevä lista ja se katosi - noin vain?" hän kysyi lievästi epäuskoisen näköisenä. Lily nyökkäsi painokkaasti.

"Minusta kuulostaa lähinnä siltä, kuin joku haluaisi pilailla sinun kanssasi", Red sanoi sitten kuulostaen vakuuttunelta asiastaan. "Mutta jos näet sen sivun uudelleen, tuo ihmeessä se minulle. No niin, anteeksi nyt, mutta Jazz on tulossa kohta takaisin Tylypahkaan ja minun pitää mennä kuristamaan hänet - nähdään iltapäivän tunnilla - "

Hän käännähti kannoillaan ja pyyhälsi tiehensä, ennen kuin Lily ehti sanomaan sanaakaan.

Lily istui edelleen ajatuksiinsa vaipuneena rohkelikon tupapöydän ääressä, kun Arianna ilmestyi aamiaiselle. Arianna näytti tavallista väsyneemmältä ja hänen silmissään oli hieman alakuloinen katse, vaikka hänen huulillaan olikin sama hymy kuin aina ennenkin. Hän toivotti Lilylle hyvää huomenta tuskin kuuluvalla äänellä ja istui alas ojentaen kätensä kohti leipälautasta.

"Minä olen miettinyt yöllä", Arianna sanoi lujasti ja puraisi ensimmäisen palan paahtoleivästään. "Tulin siihen tulokseen, että kurpitsamehun tarjoaminen aamiaisella on epäterveellistä."

Lily kohotti kulmiaan. Vain Arianna saattoi sanoa jotakin noin omituista heti ensi sanoikseen aamulla.

"Mieti nyt vähän itsekin", jatkoi Arianna ja hänen äänensä soi kiihtyneenä edelleen hiljaisessa Suuressa Salissa. "Se on hyvää, mutta se on mielettömän epäterveellistä. Ja kun sitä juo koko ajan, siitä tulee riippuvaiseksi ja kun ei äkkiä voikaan juoda sitä, on kamalan kiukkuinen. Sitten tekee jotakin typerää, kuten kiroaa Kalkaroksen ja joutuu jälki-istuntoon ja - "

"Arianna." Lily keskeytti Ariannan kiihkeän selityksen kohottamalla kätensä pystyyn. Arianna sulki suunsa ja loi häneen myrtyneen katseen.

"Minä olin tosissani!"

Lily rypisti otsaansa. "Onko sinulla kaikki varmasti kunnossa?" hän kysyi.

"On", Arianna vastasi, aivan kuin ei olisi kunnolla ymmärtänyt kysymystä. "Miten niin?"

"No, sinä vaikutat vähän - oudolta - tänä aamuna - "

Arianna avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta joku toinen ehti ensin. "Olen samaa mieltä Lilyn kanssa", sanoi tutulta kuulostava ääni heidän selkänsä takaa. He kääntyivät yhtä aikaa katsomaan ja näkivät Cinnamonin seisovan selkänsä takana. "Ei millään pahalla, Ria, mutta minun tietääkseni sinulla ei ole tapana sekoittaa kurpitsamehua ja huumeita keskenään. Vai tarkoititko sinä kenties tuolla kurpitsamehupuheellasi Siriusta?"

"Siriusta?" Arianna pärskähti. "Mistä lähtien minä olisin halunnut JUODA Siriuksen?"

"Se on vertauskuva, Ria", Cinnamon sanoi terävästi ja kiersi toiselle puolelle pöytää istumaan. "Sitä paitsi kaikki tietävät, että sinä olet suuttunut hänelle juuri nyt."

"Kaikki?" Arianna toisti ja hänen otsansa rypistyi. Cinnamon nyökkäsi.

"Kuulin, kuinka Chance Brampton selitti siitä jollekin ystävälleen aikaisemmin - hän kuulosti aika innostuneelta - "

"Miksi ihmeessä?" Arianna kysyi ja nyt hänen äänensävynsä kuulosti terävältä. "Emme me ole eronneet!"

"Joten?" Lily puuttui keskusteluun. "Mistä lähtien se on merkinnyt jotakin niille Kelminnälkäisille kanahaukoille?"

Arianna veti syvään henkeä, aivan kuin olisi yrittänyt estää itseään sanomasta jotakin. Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan ja vaihtoivat pikaisen hymyn, niin kuin aina ennenkin. Sitten kumpikin käänsi katseensa pois.

"Siriuksesta puheenollen", Lily aloitti haluten saada Ariannan rauhoittumaan, ennen kuin tyttö hyökkäisi jonkun kimppuun. "OLETTEKO te riidoissa?"

Arianna oli pitkään hiljaa ja kohautti sitten olkapäitään. "En tiedä. Emme kai. Luulisin, että olen suuttunut hänelle juuri nyt, mutta silti - se on eri asia kuin olla riidoissa. Korkeintaan pidän hänelle pientä mykkäkoulua."

"Etkä varmaan kuuntele, jos me sanomme, että se ei auta mitään?" Cinnamon arvasi. Arianna käänsi katseensa häneen ja hänen tummansiniset silmänsä välähtivät, sitten hän kivahti:

"En tietenkään kuuntele."

Cinnamon ja Lily vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään. "Minusta sinä et voi varsinaisesti syyttää Siriusta", Lily sanoi seuraavaksi. "Tai siis, totta kai hän on ylimustasukkainen kurpitsa, mutta sinä et tainnut varsinaisesti auttaa sitä olotilaa. Olisit voinut kertoa hänelle edes jotakin Tomista."

"Minähän kerroin! Minä kerroin niin paljon kuin pystyin - minulla ei ollut lupaa kertoa enempää - " Arianna päästi syvän huokauksen ja antoi katseensa laskeutua jälleen kurpitsamehupikariinsa. "Oli miten oli, sillä ei ole enää väliä. Tom lähti tänä aamuna Tylyahosta - ja, mikäli minä tiedän, hän ei tule enää takaisin."

Heidän välilleen laskeutui painostava hiljaisuus. Cinnamon ojensi kätensä ja nappasi omenan läheisestä korista, mutta ei syönyt sitä. Hän jäi tuijottamaan sitä ja sen täydellisen pyöreää muotoa. Ennen kaikki oli ollut paljon helpompaa, tai siltä se ainakin tuntui. Kelmit olivat vaikeita ihmisiä, eikä Ariannakaan ollut mikään kaikkein yksinkertaisin ihminen. Tai Lily. Ei ihme, jos he olivat törmäyskurssilla. Ja Cinnamon itse taas... hän ei tiennyt, mikä oli.

"Hankalista poikaystävistä puheenollen", hän kuuli Lilyn sanovan. "Kelmit ovat täällä."

Kohottaessaan katseensa ja katsoessaan Suuren Salin ovelle Cinnamon ei voinut olla ihmettelemättä, miksi ei ollut huomannut Kelmien lähestymistä jo aiemmin. Sirius asteli joukon edellä sisälle saliin kädessään kilpi, jota hän paukutti kaiken aikaa jollakin, joka näytti epäilyttävästi peitseltä.

Cinnamon puri huultaan. "Ei Sirius ainakaan näytä ottavan teidän riitaanne kovin raskaasti", hän huomautti Ariannalle.

Arianna tuhahti. "Ellei tuo peitsi ole sitten tarkoitettu minulle..." hän mutisi, rypisti lautasliinansa palloksi ja heitti sen inhoavasti kurpitsamehupikariinsa. Sitten hän ilmoitti lähtevänsä halailemaan kotitonttuja, nousi ylös paikaltaan ja harppoi lujaa vauhtia ulos Suuresta Salista. Hän ei hidastanut tahtiaan edes silloin, kun hän ohitti Siriuksen. Päinvastoin, Cinnamonista ja Lilystä näytti siltä, että hän nopeutti tahtiaan päästäkseen mahdollisimman nopeasti Siriuksen ohitse.

"Hän on toivoton", Lily mutisi ääneen.

Kelmien ilmestyessä rohkelikon tupapöytään Lily sai huomata, että heitä oli paikalla neljän sijasta vain kolme kappaletta ja puuttuva yksilö sattui olemaan James. Hän oli aikeissa kysyä Siriukselta, missä poika oikein oli, mutta ei ehtinyt avata edes suutaan, ennen kuin Sirius oli jo väläyttänyt hänelle ärsyttävän tietäväisen hymyn ja ilmoittanut, että James oli huispauskentällä.

"Huispauskentällä?" Lily toisti järkyttyneenä. "Puoli kahdeksalta aamulla?"

"Ilmeisesti." Sirius nyökkäsi vahvistavasti. "Kyllä sinä tiedät - korpinkynnen ja luihuisen huispausottelu on ylihuomenna ja James haluaa sitä ennen vielä miettiä taktiikoitaan tai jotakin. Minä yritin kyllä sanoa hänelle, että se on ääliömäistä ottaen huomioon, että hän itse ei edes pelaa, mutta kyllähän sinä Sarvihaaran tiedät - kasvanut kiinni luudanvarteensa tai jotakin."

Lily nyökkäsi ja yritti olla tuntematta itseään ärtyneeksi. Huispaus oli Jamesille tärkeää - totta kai James käytti siihen paljon aikaa, varsinkin nyt, kun tänä vuonna oli rohkelikon viimeinen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus. Tämän vuoden jälkeen James ei ikinä pelaisi huispausta - ei ainakaan joukkueessa - joten tietenkin hän halusi uhrata siihen mahdollisimman paljon aikaa. Silti Lilystä tuntui usein, että Jamesin pakkomielle huispaukseen meni joskus yli.

Hän huokaisi ja nousi ylös pöydästä. "Minun täytyy nyt mennä", hän pahoitteli ystävilleen..

"Et kai sinä aio mennä Sarvihaaran perään?" Sirius kysyi järkyttyneesti. "Lily, antaisit hänen olla pakkomielteinen kaikessa rauhassa - "

"En minä mene Jamesin perään", Lily kivahti. "Vaan pöllölään. Minulla on kirje lähetettävänä."

"Vanhemmillesiko?" Remus uteli ymmärtäväinen ilme kasvoillaan. Lily oli aikeissa pudistaa päätään, mutta muutti viime tipassa mieltään ja nyökkäsi.

"He eivät ole kuulleet minusta pitkään aikaan mitään, joten - "

"Mene sitten ihmeessä", Cinnamon kehotti. "Vaikka minusta onkin inhottavaa jäädä ainoaksi tytöksi seurueeseen."

"Mutta sinä aiot jäädä?" Sirius varmisti näyttäen yllättyneeltä. "Entä Alice?

Cinnamon hymähti. "Makuusalissa. Kirjoittamassa kirjettä. Tarvitseeko minun kertoa, kenelle?"

"Veikkaisin Frankia", Remus hymyili. "Ja mitä tulee ainoana tyttönä olemiseen, niin etköhän sinä saa seuraa - " hän vilkaisi paljonpuhuvasti suuntaan, mistä Admire Speir lähestyi lennähtäen Peterin viereen penkille yhtä säteilevänä kuin aina ennenkin. Peter kietoi käsivartensa tytön ympärille ja vastasi hymyyn.

Lily pudisti päätään ja käveli ulos Suuresta Salista.

Lähetettyään Redin kirjeen Darienin mukana Jay Conwaylle Lily jäi nojailemaan pöllölän ikkunaan ja tuijotti ulos. Pöllölän ikkunasta näki huispauskentälle, missä yksinäinen hahmo kierteli maalisalkoja luudanvarrellaan. Lily tunnisti kaukaakin hahmon Jamesiksi - ei mustien hiusten tai punaisen villapaidan vuoksi, vaan siksi, että kukaan muu ei ollut niin hullu, että olisi mennyt huispauskentälle vaivautumatta edes syömään aamiaista. James oli kajahtanut pahemman kerran, Lily ajatteli itsekseen, mutta ei kuitenkaan saanut koottua mistään kunnollista suuttumusta Jamesia kohtaan. Korkeintaan ärtymystä. Lily tiesi, että kun mestaruusottelu olisi ohi, James keskittyisi taas häneenkin - mutta siihen oli aikaa yli kuukausi, eikä hän ollut varma, haluaisiko odottaa niin pitkään.

Hän työnsi hiukset sivuun kasvoiltaan ja lähti pöllölästä ottaen suunnan pääovelle ja sieltä pihamaille. Ulkoilma oli jo alkanut lämmetä, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan. Lily ei enää tarvinnut takkia kävellessään lyhyen matkan Tylypahkan pihamaiden ylitse huispauskentälle. Hän työnsi kädet kaapunsa taskuihin ja nopeutti askeliaan haluten ehtiä Jamesin luokse, ennen kuin kumpikaan heistä myöhästyisi tunnilta. Matkallaan huispauskentälle hän ohitti Hagridin mökin. Sen ikkunat olivat pimeät ja hiljaiset, niin kuin ne olivat olleet koko vuoden. Ohitsekiitävän hetken ajan Lily mietti, minne Hagrid oli mennyt, mutta sitten hän ehti huispauskentälle asti ja James pyyhki kaikki ajatukset hänen mielestään.

James lensi maalisalkoja kohti kovaa vauhtia kaato kädessään ja ellei Lily olisi tuntenut poikaa, hän olisi epäillyt pojan törmäävän suoraan vanteisiin. James kuitenkin vain nakkasi kaadon keskimmäisen vanteen läpi ja nosti sitten viime tipassa luudanvartensa ylöspäin lentäen täpärästä maalisalkojen ylitse. Lily ei nähnyt kunnolla pojan ilmettä, mutta silti hän tiesi pojan hymyilevän itsekseen.

"James!" hän kutsui ja heilutti käsiään. James hidasti vauhtiaan ja kääntyi ympäri. Tuttu, onnellinen hymy syttyi pojan kasvoille, kun hän näki Lilyn. Hän käänsi oitis luudanvartensa hurjaan syöksyyn ja oli muutamassa hetkessä jaloillaan Lilyn edessä.

"Huomenta", hän toivotti ja nojautui suutelemaan Lilyä otsalle. "Mitä sinä täällä teet?"

"Samaa voisi kysyä sinulta", Lily vastasi vinosti hymyillen.

James levitteli käsiään. "Minä pelaan huispausta. En kuitenkaan näe sinulla luudanvartta, joten minulla on parempi tekosyy täällä olemiseen kuin sinulla."

"No, minä tulin etsimään sinua", Lily ilmoitti. "Eli minun tekosyyni on parempi. Tiedätkö, mitä kello on?"

"Ei kai se vielä ole kahdeksan?" James kysyi rypistäen otsaansa. "Professori Mahiska tappaa minut!"

Lily hymyili rauhoittavasti pojan säikähdykselle. "Se on kahtakymmentäviittä vaille", hän sanoi. "Mutta sinä et ole syönyt vielä mitään."

James huiskautti kättään välinpitämättömästi. "Söin minä pari suklaasammakkoa makuusalissa - pihistin Siriukselta - "

"Sinä olet ihan mahdoton, tiesitkö sitä?" Lily kysyi huvittuneen epäuskoisesti. "En ole ikinä tavannut ketään yhtä huispauspakkomielteistä henkilöä ja olen sentään ollut täällä melkein seitsemän vuotta."

"Mitä minä voin sanoa?" Lily irvisti nähdessään, että Jamesin käsi lennähti omahyväisesti haromaan pojan hiuksia samalla kun poika jatkoi puhumistaan. "Olen aina ollut ainutlaatuinen joka asiassa."

"Ainutlaatuisen itsepäinen sinä ainakin olet..." Lily jupisi ja risti käsivartensa päättäväisesti rinnalleen. "Etkö sinä oikeasti voisi vähän hillitä tahtia? Elämässä on muutakin kuin huispaus - "

James keskeytti hänet suutelemalla häntä varovasti huulille. "Kyllä minä tiedän, että elämässä on muutakin", James vastasi ja pojan ruskeat silmät hymyilivät, eivät ilkikurisesti vaan aidosti ja onnellisesti. "Minulla on sinut."

Lilyn teki mieli pyörittää silmiään, mutta hän hillitsi itsensä. "Minä puhun nyt vähän muustakin. Kuten ammatistasi, johtajapojan velvollisuuksista, S.U.P.E.R-kokeista - pahus, ethän sinä edes opiskele!"

"Sinä puhut ihan kuin McGarmiwa!" James tokaisi silmät pyöreinä, mutta sitten hän purskahti nauruun.

"Kiitos vain", Lily puuskahti loukkaantuneena. "Ehkä minun siinä tapauksessa pitäisi mennä sisälle leikkimään McGarmiwaa ja jättää sinut tänne teeskentelemään luutasankaria!"

Hän kääntyi jo kannoillaan, mutta ei ehtinyt ottaa askeltakaan, ennen kuin James tarttui hänen käsivarteensa ja pysäytti hänet.

"Lily", James sanoi pehmeällä, sovittelevalla äänellä. "Minä en tarkoittanut sitä loukkauksena!"

"Minä en tajua, miten muuten sen voi tarkoittaa."

James huokaisi alistuneesti ja astui askeleen lähemmäs. Hän laski otsansa vasten Lilyn otsaa. "Sinä otat kaiken niin vakavasti, Lily", hän sanoi. Hänen äänestään paistoi naurun säikeitä.

"Sitä otat huispauksen niin vakavasti", Lily sanoi hitaasti katsoen Jamesia silmiin.

James vastasi katseeseen ja hymyili pienesti. "Huispaus on minulle tärkeää. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni - tekisin mitä tahansa voittaakseni tämän ottelun", hän sanoi lujasti. "Ja kyllä minä opiskelen - ainakin tunnin illassa."

"Tunnin", Lily toisti ja hymy nyki hänen suupieliään. "Ja kuvittelet pääseväsi sillä läpi kokeista?"

"Totta kai", James vastasi kohauttaen olkapäitään aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. "Minä olen James Potter."

Lilyn teki mieli vastata jotakin terävää, sanoa mitä tahansa saadakseen Jamesiin tajuamaan, että kaikki ei ollut niin helppoa kuin poika kuvitteli, mutta hän piti suunsa kiinni. Loppujen lopuksi, hän ei ollut James eikä James ollut hän - eivätkä he voineet olettaa toistensa ymmärtävän.

"Kunhan muistat huispaukseltasi, että minäkin olen olemassa", hän huokaisi alistuneesti. "Etkä sekoita minua kaatoon silloin kun olemme yhdessä."

"Minä lupaan", James vastasi matalalla äänellä ja hymy leikki pojan suupielissä, kun poika antoi luudanvartensa pudota maahan ja kietoi molemmat käsivartensa Lilyn ympärille, veti Lilyn syliinsä, suuteli häntä -

"Vielä yksi tunti jäljellä", Sirius mumisi astuessaan ulos kasvihuoneesta ja viskasi pinkit ja pörröiset kuulosuojaimet maahan. "En halua enää ikinä nähdä ainuttakaan kasvia, joka kirkuu - tai rupean itsekin kirkumaan."

James virnisti, eikä sanonut mitään, vaikka ei itsekään ollut erityisemmin nauttinut äskeisestä yrttitiedon tunnista. Toisaalta, koko päivä oli ollut kamala lukuunottamatta aamua, jolloin hän oli ollut Lilyn kanssa huispauskentällä. Tosin se huispauskenttävierailu oli saanut heidät myöhästymään professori Mahiskan tunnilta ja hankkinut heidät Lilyn suureksi järkytykseksi jälki-istuntoon. Nyt heitä odotti pöllölän kuuraaminen lauantai-iltana kello seitsemän.

"Onneksi viimeinen tunti sentään on pimeyden voimilta suojautumista", hän totesi ääneen maleksiessaan Siriuksen kannoilla takaisin kohti linnaa. "Kiroaisin ihan mielelläni yhden pienen Kalkaroksen juuri nyt - "

"Tai Bellatrixin", Sirius lisäsi haaveellinen ilme kasvoillaan. James tyrskähti ja Sirius avasi silmänsä loukkaantuneena. "Mitä?" hän kysyi.

"Ei mitään." James pudisti päätään. "Sinä vain olet niin huvittava Bellatrixpakkomielteesi kanssa."

"Minulla EI ole pakkomiellettä Bellatrixista", Sirius sanoi kiihtyneesti. "Ainoastaan hänen tappamisestaan..."

Remus hymähti. "Sano ihan vakavasti, Sirius", hän puuttui sitten keskusteluun. "Pystyisitkö sinä todella tappamaan hänet?"

"Pystyisin", Sirius vastasi oitis puolustelevaan sävyyn. Remus ei kuitenkaan näyttänyt uskovan häntä, kuten ei myöskään James. James tunsi Siriuksen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että Sirius ei tekisi mitään sellaista. Ei tekisi, koska ei halunnut olla samanlainen kuin perheensä. Sirius ei koskaan tappaisi ketään, ellei hänen oma henkensä tai hänen ystäviensä henki riippuisi siitä.

"Juuri nyt me tarvitsisimme Ariannaa", Peter huomautti samalla kun yritti tunkea yrttitiedon kirjaa muutenkin täpötäyteen laukkuunsa. Hän oli lainannut professori Versolta muutamia ylimääräisiä kuvateoksia kasveista päästäkseen kaikesta varmasti jyvälle S.U.P.E.R-kokeisiin mennessä. "Hän osaisi kyllä tuoda Anturajalan erittäin nopeasti maanpinnalle."

"No, ikävä kyllä Arianna ei ole nyt paikalla", Sirius vastasi kitkerästi osoittaen peukalollaan suuntaan, missä Arianna käveli Lilyn kanssa näyttäen siltä, että ei halunnut vilkaistakaan Kelmeihin päin. Kelmien yllätykseksi myös Cinnamon ja Alice kävelivät kaksikon kanssa.

"Arianna voisi olla paikalla, jos sinä pyytäisit häneltä anteeksi", Remus vihjasi hienotunteisesti, mutta Sirius pudisti päätään.

"Minä pyydän anteeksi ainoastaan silloin, kun olen tehnyt virheen", hän tokaisi itsevarmasti ja lisäsi hienoinen virnistys kasvoillaan: "Ja koska minä olen Sirius Black, en tee koskaan virheitä."

James potkaisi Siriusta nilkkaan kävellessään, eikä sanonut mitään. Hän mietti, miten Sirius ja Arianna saisivat ikinä selvitettyä asioitaan, kun kumpikin oli liian itsepäinen pyytäkseen anteeksi. Toisaalta pieni kolaus Tom Knightin muodossa oli saattanut tehdä Siriukselle hyvääkin. Sirius oli elänyt vähän liian pitkään kuvitellen, että tytöt olivat olemassa vain häntä varten.

"Minä kannatan tuota sovinnontekoa, Anturajalka", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ellet ole huomannut, Chance Brampton on tulossa tänne päin. Ja hän näyttää siltä, kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa."

"Voi ei!" Sirius sulki silmänsä aivan kuin pelkkä ajatuskin olisi tuottanut hänelle suunnatonta tuskaa. Sitten hän taikoi kasvoilleen omahyväisen Sirius Black-virnistyksen ja kääntyi katsomaan Chance Bramptonia, joka pysähtyi suoraan hänen eteensä määrätietoinen hymy huulillaan. "Kas, hei, Brampton", Sirius sanoi hieman pakotetusti.

"Hei, Sirius", tyttö vastasi ja oikaisi itsetietoisesti hiuksillaan keikkuvaa baskeria. James, Remus ja Peter pidättivät virnistyksiä. "Voitko sinä auttaa minua läksyjen kanssa tänä iltana?"

Sirius väänsi kasvoilleen murheellisen ilmeen ja pudisti päätään. "Ikävä kyllä siitä ei tule mitään", hän ilmoitti.

"Miksi ei?"

"Koska minä olen varattu. Remukselle, tiedäthän - " Sirius kiskaisi Remuksen lähemmäs itseään ja kietoi käsivartensa pojan olkapäiden ympärille samalla kun Remus yritti pidätellä irvistystään. Chancen ruskeat silmät laajenivat, sitten hän nyökkäsi ja kiirehti poispäin.

Remus ravisti Siriuksen käsivarren irti olkapäiltään. "Tuo oli halpamaista", hän murahti ärtyneesti. "Minulla ei ole sellaisia tunteita sinua kohtaan!"

"Ei minullakaan sinua kohtaan, kaveri. Mutta tarkoitus pyhittää keinot."

"Eli sinun mielestäsi on hyväksyttävää antaa ymmärtää, että minä olen toivottoman rakastunut sinuun?" Remus kysyi tuskastuneena.

Sirius hymyili ja taputti häntä olkapäille. "Se on vain pieni väärinkäsitys, joka on naurettavan helppo korjata, Kuutamoseni", hän sanoi aurinkoisesti. "Isket vain naisen ja se siitä."

Remus mulkaisi häntä ja käveli sanaakaan sanomatta pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan. Sirius iski Jamesille ja Peterille silmää ja katosi Remuksen kannoilla sisälle luokkaan.

Istuessaan paikalleen PVS-luokassa James pani merkille, että Jazz ei ollut paikalla. Jazzia oli näkynyt viime aikoina melko harvoin heidän tunneillaan, eikä James voinut kuin ihmetellä, mistä se johtui. Hän oli miettinyt usein, pitäisikö hänen kysyä asiaa Rediltä, mutta koska Red ei näyttänyt tietävän Jazzin menemisistä sen enempää kuin kukaan muukaan, oli James päätellyt kyselemisen olevan turhaa. Muutenkin Red oli viime aikoina näyttänyt olevan niin pahalla tuulella, että kyseleminen olisi voinut olla melkoisen vaarallista.

"Hyvää iltapäivää, naperot", Red toivotti nousten seisomaan pöytänsä takana, kun kaikki olivat päässeet paikoilleen. "Ottakaa taikasauvat esille ja valitkaa itsellenne pari, sillä tänään - "

James ei saanut selville, mitä 'tänään' tarkoitti, sillä juuri silloin luokan avonaisesta ikkunasta lennähti sisään valkoinen, virallisen näköinen pöllö, joka kiersi kovaa vauhtia luokan ympäri ja lyyhistyi sitten Redin työpöydälle. Red keskeytti puhumisen ja hypähti lähemmäs pöllöä. Hän irrotti viestin pöllön jalasta ja alkoi kääriä sitä auki.

Hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi, kun hän luki kirjettä. Sitten hän pudotti sen lattialle kuin olisi yllättäen tajunnut pitelevänsä erittäin myrkyllistä käärmettä kädessään. Hän näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa pyörtyä.

"Onko kaikki hyvin, professori?" James kuuli Lilyn kysyvän läheisestä pulpetista.

"On. Ei. Ei sillä väliä. Tunti on ohi", Red vastasi kireällä äänellä. "Minulla on tyttöystävä tapettavana."

Hän harppoi ulos luokan ovesta jättäen ällistyneet oppilaat istumaan paikoilleen. Vähän ajan kuluttua kaikki alkoivat kerätä tavaroitaan laukkuihinsa ja tehdä lähtöä luokasta. James tunki sauvansa laukkuunsa ja suunnisti suoraan Lilyn luokse.

"Mitä luulet, mistä tuossa oli kyse?" hän uteli.

Lily ravisti hiuksiaan epätietoisen näköisenä. "En tiedä, hän näytti aika järkyttyneeltä - pitäisikö meidän mennä etsimään hänet?"

"Eikö se olisi aika tahditonta?" James rypisti otsaansa. "Hän on opettajamme - "

"Hän on paljon enemmän kuin opettajamme ja sinä tiedät sen", Lily vastasi samaan sävyyn tarttuen Jamesia käsivarresta. "Mennään etsimään hänet - Ria, tuletko sinä - ?"

Arianna nyökkäsi ja lähti seuraamaan heitä ulos luokasta. Myös muut Kelmit liittyivät joukkoon - jopa Sirius, joka näytti hetkeksi unohtaneen, että hän ja Arianna eivät olleet puheväleissä. He ottivat suunnan pääkäytävälle ja pysähtyivät miettimään, mistä kannattaisi etsiä.

"Jos minä olisin oikein järkyttynyt, menisin keittiöön", Sirius ilmoitti. "Ruoka piristää aina."

"Jostakin syystä tuo ei ole kovin todennäköinen vaihtoehto..." Lily mutisi. "Kokeillaan pöllölää - jos hän haluaa kuristaa Jazzin, hän todennäköisesti lähettää Jazzille kirjeen tai jotakin - "

Sirius kohautti olkapäitään. "Sinä johdat, pomo."

Lily ei jaksanut letkauttaa mitään vastaukseksi, vaan otti suunnan kohti pöllölää. Hän ei tiennyt, miksi oli niin varma siitä, että Red oli mennyt juuri pöllölään. Se oli aavistus, josta hän ei päässyt eroon.

Kiivettyään portaat ylös pöllölään Lily sai huomata, että hänen aavistuksensa oli osunut oikeaan. Red istui pöllölän ikkunalla ja tuijotti ulos ikkunasta näyttäen siltä, että olisi halunnut heittäytyä tornista alas. Mies kääntyi katsomaan heitä, kun he astuivat ovesta sisään.

"Ai, te", Red mutisi synkästi. "Oliko teillä jotakin asiaa?"

"Halusimme kysyä, onko jokin vikana", Lily sanoi myötätuntoisesti astuen askeleen lähemmäs.

"LILY halusi kysyä, onko jokin vikana", oikaisi Sirius. "Me vain seuraamme, koska hän voisi lyödä meitä kaulimella, jos emme tee niin."

Juro hymyntapainen käväisi Redin suupielissä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Lily ei ollut koskaan nähnyt Rediä yhtä pahantuulisena.

"Kaikki on vikana", Red murahti kääntäen katseensa jälleen ulos ikkunasta. "Se kirje oli Pyhästä Mungosta. Minä ja Jazz jouduimme nähtävästi katastrofin uhreiksi."

Lily ja James vaihtoivat katseita, kumpikin miettien, kuka oli kuollut. Muut näyttivät olevan yhtä ymmällään kuin hekin, lukuunottamatta Ariannaa, joka käveli ikkunalle Redin luokse ja kysyi reippaasti:

"Mikä sen katastrofin nimeksi tulee?"

Red nieleskeli näyttäen siltä, että pelkkä sanan sanominenkin voisi tuottaa hänelle suunnatonta kipua. Lily näki ilmeiden vaihtelevan Redin kasvoilla järkyttyneestä maailmanmurjomaan ilmeeseen, sitten Red kakisti sanan ulos suustaan pahoinvoivan näköisenä.

"Narniadara."

76.osa - Järkytyksiä, teinihöpötystä ja lisää järkytyksiä

"Narniadara?" James toisti hitaasti ruskeiden silmien katse Rediin nauliutuneena. Hänestä tuntui, kuin joku olisi lyönyt häntä puulla päähän - joko hän oli käsittänyt koko asian väärin, tai sitten helvetti oli lopultakin jäätynyt umpeen. Ehkä hän olikin käsittänyt asian väärin, hän ajatteli hieman toiveikkaasti. Hän oli mies ja miehet ymmärsivät aina sellaiset asiat eri tavalla kuin piti... mutta toisaalta, Redkin oli mies, joten siitä asiasta ei ollut hänelle kovinkaan paljon iloa.

Red nyökkäsi maailmanmurjoma ilme edelleen kasvoillaan. "Kamala nimi, tiedän", hän murahti kääntäen hitaasti katseensa takaisin heihin. Vihreiden silmien ilme kuvasti syvää järkytystä. "Mutta se kulkee Jazzin suvussa, joten - "

"Eli sinä olet tosissasi? Sinusta tulee isä?" Sirius pamautti.

Red värähti ja sulki silmänsä tuskastuneen ilmeen kohotessa hänen kasvoilleen. "Älä sano sitä ääneen", hän pyysi kärsivänä.

"Miksi?" Sirius tiedusteli huvittuneena. "Sattuuko se?"

"Miehisyyteni koki juuri kovan kolauksen."

Sirius kohotti kulmiaan. "Eikö se Narniamikäonkaan olekaan sinun?"

"On, totta kai on", Red vastasi närkästyneenä, eikä James osannut sanoa, kumpi ajatus suututti miestä enemmän - se, että lapsi oli hänen vai se, että Sirius uskalsi mennä epäilemään asiaa. "Minusta vain tuntuu, että poikamiespäiväni ovat lopullisesti ohitse - ja niin tarkkaan kuin minä niitäkin varjelin..." hänen äänensä vaimeni hiljaiseksi jupinaksi, josta James ei saanut selvää.

James käänsi katseensa pois Redistä yrittäen sulatella ajatusta. Periaatteessa hän oli onnellinen Redin ja Jazzin puolesta, tai ainakin teeskenteli olevansa, että Lily ei saisi syyttää häntä vahingonilosta ja pahoinpidellä häntä, mutta tavallaan hän myös sääli Rediä, joka oli viimeisen puolen vuoden aikana kokenut todennäköisesti enemmän järkytyksiä kuin koskaan aikaisemmin elämässään. Sellainen kävi miehen luonnolle, sen James tiesi. Hän vilkaisi Siriusta ja näki pojan kasvoilla virneen, jota poika ei edes yrittänyt peitellä. Myös Lilyn kasvoilla karehti hymy, tosin hieman hillitympi sellainen ja siihen sekoittui myös järkytystä.

"Lapsiparka", Sirius täräytti hetken kestäneen hiljaisuuden kuluttua. "Niin hankalat vanhemmat..."

"Kiitos vain", Red mutisi.

"Minä vain sanoin!" puolustautui Sirius. "Vaikka voihan asiaa ajatella positiivisesti - pikku Narniamitäonkaan odottaa mielenkiintoinen elämä. Se osaa todennäköisesti heittää tikareita sujuvasti ennen kuin ehtii juhlia ensimmäistä syntymäpäiväänsä ja sen ensimmäiset sanat ovat kirosanoja, joita Minervakin kammoaisi."

"Rohkaisevaa, Sirius, rohkaisevaa", Arianna huomautti vinosti hymyillen.

Sirius kääntyi katsomaan tyttöä ilahtunut ilme kasvoillaan. "Minä luulin, että sinä et puhunut minulle!"

Ariannan kasvoilla käväisi kärsimättömän ja kiukkuisen sekainen ilme. "En minä puhukaan", hän sanoi sitten aivan kuin asian olisi pitänyt olla ilmiselvä. Sirius huokaisi. "Tämä on poikkeustapaus - se johtuu järkytyksestä - mutta muistan kyllä pian, että meidän on tarkoitus pitää mykkäkoulua."

Sirius avasi suunsa protestoidakseen, mutta ei ehtinyt sanomaan sanaakaan ennen kuin James tallasi lujasti hänen varpailleen. Sirius parahti ja loi Jamesiin kyräilevän katseen.

"Oliko tuo välttämätöntä?"

"Ajattelin vain muistuttaa sinua siitä, että me emme ole täällä riitelemässä, vaan lohduttamassa Rediä", James sanoi paljonpuhuvasti.

"Miksi Red tarvitsee lohdutusta?"

Kelmit ja Red kääntyivät katsomaan pöllölän ovelle melkein yhtä aikaa. Oviaukossa seisoi nainen, jolla oli oranssit hiukset, vihreät ja silmät ja kysyvä ilme ja jonka he kaikki tunsivat liiankin hyvin. Jazz. James käänsi katseensa salamannopeasti takaisin Rediin, joka oli valahtanut kasvoiltaan valkeaksi kuin lakana ja lukinnut katseensa jonnekin Jazzin vatsan tienoille. James ei voinut olla nauramatta miehen typertyneelle ilmeelle.

"Onko joku kuollut?" Jazz tiedusteli edelleen ja vasta silloin James tajusi, että Jazz ei tiennyt Redin tietävän... Narniadarasta. Hän pyrskähti nimeä ajatellessaan - jos vanhemmat kerran olivat Red ja Jazz, nimi Narniadara oli todennäköisesti lapselle aivan liian herttainen.

"Kuollut?" Red toisti havahtuen vihdoinkin tuijotuksestaan ja pystyi jopa kohottamaan katseensa Jazzin kasvoihin, kun nainen käveli lähemmmäs ikkunalautaa, jolla hän istui. "Ei. Pikemminkin päinvastoin."

Jazz rypisti kulmiaan. "Miten niin?"

James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ja vaihtoivat keskenäisen virnistyksen kummankin tajuttua sen tosiasian, että Jazz ei ollut kertonut Redille tietystä asiasta sanaakaan. Myös Red näytti huomanneen saman asian, sillä hän katseli Jazzia kasvoillaan ilme, josta oli vaikeaa sanoa, oliko se vihainen vai pirullinen.

"Eikö omatuntosi lainkaan kolkuta?" Red kysyi viattomasti naiselta. Jazzin ilme muuttui vieläkin hämmentyneemmäksi ja samalla James tunsi oman virneensä levenevän entisestään - kunnes hän vilkaisi Lilyä ja näki paheksuvan ilmeen tytön kasvoilla, jolloin hän vakavoitui nopeasti kuten kunnon poikaystävän kuuluikin.

"En tiedä, miksi sen pitäisi", Jazz totesi seisahtuen Redin viereen. "En ole viime aikoina tappanut ketään - ja olen jättänyt McGarmiwan pöllön sulat rauhaan, niin vaikeaa kuin se onkin - ja muutin kyllä Jayn ovenkahvan takaisin ennalleen, sen ei enää pitäisi ehdotella hänelle törkeyksiä tai purra häntä - "

"Jayn ovenkahvan?" Red toisti kiinnostuneesti onnistuen unohtamaan hetkeksi järkytyksensä. "Mitä tekemistä sinulla oli Jay Conwayn ovenkahvan kanssa?"

Jazz huiskautti kättään. "Unohda se", hän sanoi kärsimättömästi. Red näytti pettyneeltä. "Minä haluan tietää, miksi minun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Jos minä sellaista olen ikinä tuntenutkaan", hän lisäsi mietteliäästi kuin olisi vasta silloin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta Red ei antanut hänelle aikaa pohtia asiaa, vaan jatkoi hiillostamistaan kasvoillaan ilme, joka kieli, että jos heidän puheenaiheensa ei olisi ollut niin epämukava - ja niin inhottavan todellinen - hän olisi nauttinut tilanteesta suunnattomasti.

"Minä vain mietin, oletko kenties unohtanut kertoa minulle jotakin, kultarakas", hän sanoi äänensävyllä, joka oli niin epäuskottavan siirappinen, että se sai Jamesin ja Siriuksen voimaan pahoin. Myös Jazz näytti aavistavan äänensävystä, että jotakin oli pahasti vialla, sillä uurteet hänen otsallaan syvenivät entisestään, kun hän yritti keksiä, mikä oli mennyt vikaan.

"Olen ilmeisesti tehnyt jotakin todella kamalaa, jos sinä kutsut minua 'kultarakkaaksi'", hän sanoi irvistäen ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän keksi, mistä oli kyse. Mutta hänen ilmeensä synkkeni melkein välittömästi ja hän puuskahti: "Ai niin. Se. Sinä ilmeisesti sait tietää asiasta."

"Ilmeisesti sain", Red naljaisi kuivasti vastaukseksi. "Sinä et siis aikonut kertoa asiasta?"

"Aioin kyllä", Jazz vastasi ja lisäsi sitten niin hiljaa, että Jamesin täytyi höristää korviaan kuullakseen hänen sanansa: "Sitten kun muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut."

Red huokaisi syvään ja risti käsivartensa puuskaan rinnalleen. "Sinä olet ihan mahdoton, tiesitkö sitä?"

"Tiesin kyllä ja olen ylpeä siitä." Kalpea virnistyksen haamu käväisi Jazzin huulilla, kun hän viittasi Rediä tekemään itselleen tilaa ikkunalaudalla. "Miten sinä sait tietää... asiasta?"

"'Asialla' tuntuu olevan nimikin", Red huomautti hieman huvittuneesti. "Ainakin niin ilmeni kirjeestä, jonka sinulle lähetti Pyhän Mungon hoitaja Silkadara Thomas."

"SINÄ LUIT MINUN KIRJEENI?" Jazz rääkäisi ja olisi pudonnut ikkunalaudalta, ellei Red olisi tarttunut häntä lujalla otteella vyöräröltä. "Minä tapan sinut!"

Red hymyili ilottomasti. "Itse asiassa, MINUN pitäisi tappaa SINUT", hän muistutti. "On tarpeeksi traumaattista, että minun poikamiespäiväni ovat ohitse, mutta saada tietää siitä sillä tavalla - sinä et todellakaan aikonut kertoa, vai aioitko?"

"Johan minä sanoin", Jazz kivahti. "Minä aioin kyllä kertoa!"

Red tuhahti. "Ja McGarmiwalla on salasuhde Albuksen kanssa."

"Onko?" Jazz ja Sirius kysyivät samaan aikaan.

"EI!"

Sirius huokaisi pettyneenä. "Mutta - "

"Me lähdemme nyt, Anturajalka", James keskeytti lujasti tarttuen ystävänsä käsivarteen ja pyöräyttäen tämän pöllölästä ulos käytävään vastusteluista välittämättä. Toiset seurasivat heitä jättäen Redin ja Jazzin tappelemaan keskenään. Vielä ovensuusta James toivotti hilpeästi:

"Hauskaa välienselvittelyä, kultarakkaat!"

Red mulkaisi häntä ärtyneenä, mutta hän ei välittänyt vaan pamautti pöllölän oven reippaasti kiinni ja lähti laskeutumaan pöllölään johtavia portaita alas viitaten toisia seuraamaan itseään.

"Tuo oli ilkeää", Sirius syytti, kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän pöllölästä ja seisoskelivat hylätyllä sivukäytävällä, kaikki omissa - ja melkoisen järkyttyneissä - ajatuksissaan. "Olisin halunnut kuulla, kumpi voittaa riidan!"

Arianna pyöritti silmiään. "En usko, että siinä tilanteessa voittamisella on kovinkaan paljon väliä", hän huomautti pistävästi. Sirius teeskenteli, että ei ollut lainkaan kuullut hänen sanojaan.

"Se oli mielenkiintoinen riita!"

"Niin varmasti heidänkin mielestään", Lily sanoi herttaisesti hymyillen ja taputti Siriusta käsivarrelle. "Mutta en usko, että he halusivat todistajia asialle."

"Saivat jo", muistutti Sirius. "Oikeastaan minä voisin kiristää heitä - "

"SIRIUS!"

"Mitä?" Sirius otti kasvoilleen kaikkein loukkaantuneimman ilmeensä, joka toi Lilyn mieleen koiran, jonka häntä oli jätetty oven väliin kolmetoista kertaa peräkkäin aivan vain huvin vuoksi. "Minä vain olisin halunnut hyötyä tilanteesta."

"Tuollaisesta tilanteesta 'hyötyminen' ei olisi enää vain epäkohteliasta, se menisi jo sadismin puolelle", Lily ilmoitti äänessään jäätävä sävy, jonka ainakin James tunsi jo liiankin hyvin - Lily käytti häneen sitä äänensävyä aina kun hän ehdotti, että he voisivat jättää partiointinsa kesken ja siirtyä luutakomeron puolelle.

Sirius tuhahti. "Minkä minä muka voin sille, että en ole yhtä lapsirakas kuin te?"

"Varo vain, Anturajalka", Peter virnisti hyväntuulisesti. "Tuolla menolla et ikinä pääse Sarvihaaran ensimmäisen lapsen kummisedäksi."

"Ensimmäisen lapsen?" Sirius kohotti kulmiaan. "Ja montakohan jälkikasvulaista herra Sarvihaara suunnittelee hankkivansa?"

James virnisti ilkikurisesti. "Seitsemän, tietenkin", hän vastasi ja hänen virnistyksensä leveni entisestään, kun hän näki Lilyn ja Ariannan vaihtavan tuskastuneita katseita keskenään.

"Anna kun arvaan", Arianna mutisi. "Sinä haluat ikioman huispausjoukkueen?"

"Totta kai minä haluan." James suki hiuksiaan omahyväisen näköisenä. "Joukkueen nimeksi tulee Potterin Pojat ja joukkueen pelikaavuissa on joukkueen perustajan - eli James Potterin - kuva. Luonnollisesti."

Arianna vilkaisi Lilyä inhoavasti. "Voiko kaksilahkeinen tuosta enää itserakkaammaksi muuttua?"

Lily mietti asiaa hetken. "Voi", hän nyökkäsi sitten ja osoitti sormellaan Siriusta. Arianna huokaisi syvään.

"Kiitos muistutuksesta", hän sanoi suoristaen selkäänsä. "En ole puheväleissä Siriuksen kanssa, eli minun on paras kadota paikalta. Hyvää päivänjatkoa kaikille - paitsi tuolle ylimustasukkaiselle hyypiölle, joka seisoo teidän välissänne ja leikkii porkkanaa."

Arianna väläytti toisille säteilevän hymyn, joka vaihtui murhaavaksi katseeksi hänen katseensa siirtyessä Siriukseen. Sitten hän nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi ympäri lähtien kävelemään tiehensä. Toiset katsoivat hänen peräänsä päätään pudistellen.

"Oikeasti, Anturajalka", Remus voihkaisi, kun Arianna oli kokonaan kadonnut kulman taakse. "Sovi asiat hänen kanssaan!"

"Miksi?" Sirius kohotti kulmiaan itsetietoiseen tapaansa. "Minä olen oikeassa!"

Lily katsoi poikaa kylmästi, ennen kuin kohautti olkapäitään. "Itsepähän oman ihmissuhteesi pilaat", hän tokaisi toivoen toteamuksen takovan edes hieman järkeä Siriuksen päähän ja hetken ajan se näyttikin onnistuvan, sillä Siriuksen ilme venähti. Mutta sitten poika kallisti päätään kuin asiaa ajatellen ja hänen ilmeensä kirkastui huomattavasti, kun hän avasi suunsa.

"Ehkä se on parempi niin", hän sanoi viitaten merkitsevästi pöllölään johtavien portaiden suuntaan. "En haluaisi kokea - elämän tiettyjä - ikävyyksiä - vielä vähän aikaan, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tarkalleen sanoen en, ennen kuin olen kahdeksankymmentä ja kuopattu."

"Välillä minä vain en kestä Siriusta", Arianna julisti vaatekaapilleen. Hän makasi vatsallaan sängyllään tyttöjen makuusalissa ja mulkoili vaatekaappiaan kuin se olisi ollut mörkö, joka oli aineellistunut Siriukseksi. Lily istui sängyllä hänen vieressään ja katseli itsekin vaatekaappia yrittäen keksiä, miksi se kiehtoi Ariannaa niin suuresti. Cinnamon ja Alice istuivat toisella sängyllä pelaten räjähtävää näpäystä, vaikka todellisuudessa he olivat yhtä keskittyneet kuuntelemaan Ariannan valitusta kuin Lilykin.

"Hän on niin - niin - itseään täynnä", Arianna valitti parhaillaan ja viskasi samalla tyynynsä lattialle. "AARGH!" hän parahti, haudaten päänsä käsiinsä. "Minä en kestä häntä! Minä en kestä häntä! Minä en kestä häntä!"

Lily kätki hymynsä katsoessaan Ariannaa. "Miksi sinä sitten et eroa hänestä?"

Arianna kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä käsistään ja loi Lilyyn katseen, joka kertoi täysin selvästi hänen olevan idiootti. "Koska sitten hän olisi taas vapailla markkinoilla!" hän puuskahti. "Innokkaiden, alaikäisten teinityttöjen ympäröimänä - hän ei ansaitse sellaista!"

Lily vilkaisi toisella sängyllä istuvaa Cinnamonia yrittäen parhaansa mukaan pysyä vakavana, vaikka se kävikin hetki hetkeltä vakavammaksi, kun hän yritti löytää Ariannan selityksestä edes jonkinlaista järkeä. "Tajusitko sinä, Cin?"

Cinnamon näytti pahoittelevalta pudistaessaan päätään. "Mutta milloin joku meistä muka ON tajunnut Ariannaa?" hän kysyi sitten lausuen ääneen ilmiselvän asian.

"Minä kuulin tuon", Arianna ilmoitti äänellä, joka suorastaan tihkui jäähileitä aivan kuten hänen silmänsäkin. "Ja minun selityksessäni ON logiikkaa."

"Mitä jos sitten vaikka jakaisit sitä meille muillekin?" Alice ehdotti huolettomasti tarkastellessaan kynsiään ikään kuin ne olisivat kiinnostaneet häntä paljon enemmän kuin keskustelu, mikä Lilyn näkemyksen mukaan ei ollut totta. "Kaikki meistä eivät harrasta teletapiaa."

Arianna kohautti olkapäitään myrtyneenä, mutta lopetti joka tapauksessa vaatekaappinsa mulkoilun ja nousi istumaan niin, että pystyi kunnolla katsomaan toisia puhuessaan.

"Sirius käy minun hermoilleni, koska hän on niin mustasukkainen, eikä luota minuun pätkääkään", hän aloitti määrätietoisesti sipaisten puolihuolimattomasti muutaman tumman laineen sivuun silmiltään. "Hän voisi kerrankin hankkia itselleen selkärangan ja myöntää virheensä ja pyytää anteeksi ja - no, lyhyesti sanottuna: minä olen erittäin suuttunut hänelle, mutta en kuitenkaan halua erota hänestä, koska - "

"Koska olet kaulaasi myöten rakastunut häneen?" Lily ehdotti avuliaasti. Arianna kääntyi luomaan häneen katseen, joka olisi varmasti saanut Voldemortin hyppäämään alas tähtitornista, jos sopiva tähtitorni olisi tullut vastaan. Lily oli kuitenkin tottunut Ariannan seitsemännen asteen tappokatseeseen, eikä värähtänytkään, vaan katseli tyttöä odottavasti. Vihainen naamio pysyi jonkin aikaa Ariannan kasvoilla, sitten hän kuitenkin antoi kasvojensa palata peruslukemille ja huokaisi syvään.

"Inhottavaa myöntää, mutta tuo taitaa olla totta", hän mumisi. "Pahuksen Sirius Black - hän saisi varmaan jopa muumion rakastumaan itseensä."

"En olisi niinkään varma", Cinnamon sanoi mietteliäästi utuinen katse haaleansinisissä silmissään. "Tai siis, McGarmiwahan on melko lähellä muumiota, eikä Sirius ole ikinä saanut häntä lämpenemään itselleen."

Arianna kohautti olkapäitään. "Se ei ole kuitenkaan pääasia tässä. Vaan se, että Sirius on ärsyttävä. Ja minä haluan, että hän pyytää anteeksi."

"Käske häntä pyytämään anteeksi", Alice neuvoi järkevästi. Lily, Cinnamon ja Arianna kääntyivät yhtä aikaa katsomaan häntä.

"Toimiiko se muka?" Lily kysyi antaen epäuskon paistaa avoimesti kasvoiltaan. "Ei ainakaan Jamesiin."

"Kyllä se Frankiin ainakin toimii", Alice vastasi lehahtaen punaiseksi kasvoiltaan.

Arianna hymyili kuivakkaasti. "Käännettynä: Frank on tossun alla."

"Eikä ole!"

"Silloin kun te olette yhdessä, kumpi maksaa ruoat?"

Alice viivytteli. "Tuota - Frank - "

Lily, Arianna ja Cinnamon vilkaisivat voitonriemuisina toisiinsa. Sitten Lily kuitenkin vakavoitui muistaen heidän alkuperäisen puheenaiheensa.

"Jos minä olisin sinä, Ria, minä itse asiassa puhuisin asiasta Siriukselle", Lily sanoi vakavasti.

Arianna kohotti kulmiaan huvittuneesti hymyillen. "Itse asiassa et puhuisi", hän protestoi. "Et sinä ikinä puhu Jamesillekaan, paitsi ehkä huutamalla, kunnes hän pyytää anteeksi. Mutta jos se toimii teille, niin mikäpä siinä."

"Toimii se", Lily vahvisti ja tunsi hymyn kohoavan huulilleen. Se oli melkeinpä automaattinen reaktio - ärsyttävä, ehkä, mutta automaattinen silti. Hän vilkaisi kelloa vain nähdäkseen, että hänen ja Jamesin partiointiin oli aikaa vain puoli tuntia. Partiointi oli edelleen yksi hänen päivänsä suosikkihetkistä, sillä silloin Jamesin oli itse asiassa pakko olla paikalla, eikä poika mitenkään voinut karata huispauskentälle jonkun - tavanomaisesti surkean - tekosyyn avulla. Tosin partioinnin hauskuutta varjosti se tosiasia, että aikojen muututtua synkemmiksi Voldemortin myötä Lilyn ja Jamesin täytyi todella partioida, ei vain pitää hauskaa, kuten he olivat vielä vuoden alussa enimmäkseen tehneet. Lily tunsi virnistävänsä typerästi muistellessaan, kuinka oli joskus juossut Jamesin kannoilla käytäviä pitkin jonkun typerän tekosyyn vuoksi. Se oli ehkä ollut täysin turhanpäiväistä hauskanpitoa, hän ajatteli, ja sen ajan olisi voinut käyttää paljon paremmin. Mutta jos joku olisi nyt kysynyt häneltä, olisiko hän halunnut olla vakava vaiko vain pitää hauskaa, hän olisi ehdottomasti valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon - vain siksi, että pystyi siihen.

"Lils?" Lily havahtui siihen, että Arianna heilutti kättään hänen kasvojensa edessä.

"Mitä?"

Arianna hymyili vinosti. "Ei mitään tärkeää. Sinä vain katosit paikalta, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

Lily virnisti lammasmaisesti. "Olisin huolestuneempi, jos olisin kadonnut paikalta RUUMIILLISESTI", hän vastaisi. "Koska se tarkoittaisi sitä, että joku - todennäköisesti Voldemort - on keksinyt tavan poistaa ilmiintymisenvastaiset suojat linnan yltä ja aikoo hyökätä linnaan."

"Tai sitten se tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että James on lopultakin keksinyt näkymättömyyshaavin", Arianna arvasi.

Lily rypisti otsaansa. "Näkymättömyyshaavin?" Hän toisti kysyvään sävyyn, mutta Arianna kuittasi hänen ihmetyksensä yhdellä nopealla kädenheilautuksella ja käänsi katseensa Cinnamoniin kuin koko keskustelua ei ollutkaan. Lily ei voinut kuin hymyillä ystävänsä äkilliselle puheenaiheenvaihdokselle, johon pystyi tuolla tyylillä vain Arianna.

"No, Cin", Arianna sanoi äänensävyllä, joka toi Lilyn mieleen hänen juoruilua rakastavan tätinsä. Myös Ariannan ilme oli kuin kopio hänen tätinsä minä-aion-nyt-urkkia-kaikki-skandaalit-ulos-sinusta-ilmeestä, jota täti käytti aina, kun halusi kuulla jotakin, jota toinen ei olisi halunnut kertoa. "Kuka on sinun elämäsi valo nykyään?"

Cinnamon punastui ja oli hetken ajan hämillään, mutta sai nopeasti itsensä kasaan ja osoitti läheistä lamppua ironisen huvittunut ilme kasvoillaan. "Ellet ole äkkiä antanut tuolle lampulle nimeä, ei kukaan", hän vastasi terävästi.

Arianna hymähti. "Minä annoin tuolle lampulle nimen jo ensimmäisellä luokalla. Sen nimi on Ernesto Banelgotti", hän sanoi välinpitämättömästi. "Enkä minä muuten usko sinua. Kuka se on?"

"Ei kukaan", Cinnamon sanoi lujemmin kuin oli edes tarpeellista.

Arianna huokaisi. "Cinnamon, kiltti, sinä tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että pystyn kiduttamaan vastauksen ulos sinusta lukemattomilla eri tavoilla. Mutta koska en juuri nyt jaksaisi lähteä metsästämään höyheniä ja koska kiduttaminen olisi julmaa meitä kumpaakin kohtaan, olisi suoraan sanottuna helpompaa, jos vain sanoisit sen nimen."

"Minä sanoin jo", Cinnamon intti, hetki hetkeltä punaisempana kasvoiltaan. "Ei kukaan."

Lily katsoi tyttöä tarkkaavaisesti ja näki tytön silmien välähtävän tavalla, jonka hän muisti edelleen yhtä hyvin kuin oman nimensä. Hän hymyili pehmeästi. "Se on edelleen Remus, eikö olekin?"

"Mitä?" Cinnamon hätkähti.

"Sinä pidät edelleen Remuksesta, vai mitä?" Lily toisti hienovaraisesti. Cinnamon pudisti päätään, eikä Lily ollut varma, halusiko tyttö kieltää asian häneltä vai itseltään, mutta sillä ei ollut väliä. Kauhukseen Lily näki Cinnamonin silmien kostuvan. Hän hyppäsi salamannopeasti ylös Ariannan sängyltä ja siirtyi istumaan Alicen sängylle Cinnamonin toiselle puolelle. Hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, mutta tyttö ravisti itsensä irti.

"En minä aio itkeä", hän ilmoitti ja vaikka hänen äänensä vapisikin vähän, Lily uskoi häntä. "Oikeasti. Minä tarkoitan sitä. En minä ole niin epätoivoinen, että itkisin jonkun pojan perään - " hän naurahti kitkerästi, " - lähinnä minä vain itken itsesäälistä. Taisin pilata asiat pahemman kerran, kun sanoin, että haluan erota - "

"Et pilannut", Lily sanoi ja loi Aliceen apua-anovan katseen Cinnamonin vaaleiden hiusten ylitse. "Se oli sillä hetkellä oikein."

"Lily on oikeassa", Alice vahvisti. "Et olisi voinut toimia silloin toisin, sinä olit masentunut - "

Cinnamon pudisti päätään. "Minä olin säälittävä. Ja minä inhoan itseäni sen vuoksi. Enkä minä aio ryhtyä roikkumaan Remuksen kaulassa, jos te sitä pelkäätte - uskokaa tai älkää, minullakin ON ylpeyteni - minä vain toivon, että en olisi ollut silloin niin mielettömän typerä." Hän piti pienen tauon ja kohotti katseensa katsoakseen ikkunasta ulos. Taivas oli pitkästä aikaa täysin kirkas ja tähtien joukossa erottui kasvava kuu. Muutaman yön päästä olisi jälleen Remuksen muodonmuutoksen aika, eikä Cinnamon voinut kuin sääliä häntä, kuten aina. Hän toivoi, että olisi voinut auttaa, niin kuin muut Kelmit, mutta se ei ollut mahdollista - ei edes hänelle, ei vaikka hän olisi halunnut sitä niin paljon. Välittämälläkään ei loppujen lopuksi pystynyt ihmeisiin, Cinnamon hymähti mielessään ja onnistui saamaan aikaan onnellista muistuttavan hymyn. Hän ei halunnut olla enää säälittävä.

"Se vain on hankalaa, tiedättehän - kun tekee oikein hirvittävän virheen, josta ei voi syyttää kuin itseään, eikä voi edes korjata sitä. Tiedättekö te, miltä se tuntuu?"

Lily ja Arianna katsahtivat toisiinsa. Kumpikaan ei uskonut tietävänsä, joten kumpikin pysyi vaiti.

"Ja mahtava kermakaljapullon Henki esittää teille kysymyksen, oi kuuluisa Kuutamo Lupin", Sirius messusi kohottaen kädessään olevan tyhjän kermakaljapullon silmiensä tasalle ja heiluttaen sitä hänen ja Remuksen välissä. "Oletko valmis vastaamaan?"

Remus voihkaisi. "Anturajalka-kiltti, onko tämä aivan välttämätöntä?"

"On, on", Sirius heilautti kättään. "Eikä se nimi ole Anturajalka, vaan 'Pullonhenkijalka.'"

"Pullonhenkijalka?" Remus toisti epäuskoisesti ja kääntyi katsomaan Jamesia. "Onko hänen tosiaan pakko valita juuri tämä hetki lopulliseen kajahtamiseen? Minä en ole nimittäin sillä tuulella."

"Minä en ole lopullisesti kajahtanut, minä olen pullonhenki", Sirius vastusti ylhäisesti.

James virnisti. Hän istui jalat ristissä sängyllään ja pelasi kultasiepillä samalla kun kuunteli puolella korvalla ystäviensä puheita. Sirius oli löytänyt kätköistään vanhan kermakaljapullon ja istui nyt sen kanssa sängyllään kiusaten ystäviään sen avulla. Sirius oli yrittänyt Peterin pyynnöstä manata esille pullonhenkeä, mutta oli onnistunut saamaan aikaan vain epämieluisan pikku räjähdyksen, joten nyt hän piteli pulloa nokea kasvoillaan ja teeskenteli itse olevansa pullonhenki - kenen huvitukseksi, sitä James ei osannut sanoa, sillä James itse ainakin piti Siriuksen pelleilyä hieman rasittavana. Tavallisesti hän olisi vaatinut heti paikalla, että he pelaisivat pullonpyöritystä pullon avulla, mutta juuri nyt hän oli aivan liian stressaantunut siihen. Tosin stressaantunut olotila tuntui olevan hänelle nykyään pysyvä - hän käytti suurimman osan ajastaan huispaustaktiikoiden miettimiseen ja rentoutui kunnolla ainoastaan ollessaan Lilyn kanssa, eli pääasiallisesti partioinnin aikaan. Onneksi partiointiin oli jäljellä enää kaksikymmentäkaksi ja puoli minuuttia, James ajatteli vilkaistessaan kelloa tuhannen kerran sinä iltana. Hän ei ehkä voisi raahata Lilyä luutakomeroon tai lähteä tytön kanssa yökävelylle Tylypahkan maille, kuten olisi todella halunnut tehdä, mutta ainakin he olisivat kaiken aikaa samassa paikassa, he voisivat kävellä lähekkäin, puhua, unohtaa välillä kokonaan asiallisen käytöksen ja -

Remuksen tukahtunut murina sai hänet havahtumaan takaisin todellisuuteen ja hän kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka istui Peterin sängyllä melkoisen synkän näköisenä.

"Anna tulla jo se kysymys, pullonhenki", Remus murahti. "Jos kerran on välttämätöntä."

"On se, on se", Sirius vakuutti. "Katsotaanpas... Pyhää kermakaljapullon Henkeä kiinnostaa tietää, ketä tämän koulun tyttöä sinä mieluiten ahdistelisit."

Remus tuhahti. "Etkö pystynyt yhtään tuon syvällisempään, meedio?"

"Tietenkään hän ei pystynyt", Peter virnisti, ennen kuin Sirius ehti keksimään tarpeeksi terävää vastausta. "Hänhän on Anturajalka!"

"Kiitos vain tuosta", Sirius ärähti, mutta hänen silmänsä välkkyivät samalla hyväntuulisesti. "Sinuna varoisin sanojasi, tai Pyhä kermakaljapullon Henki saattaa suorastaan VAATIA, että sinä pitäisit hänelle yksityisen vaatteidenvähennysnäytöksen."

Peter vilkaisi Jamesia kysyvästi. "Mitä sanot, Sarvihaara?" hän tiedusteli kasvoillaan lievästi huolestunut ilme. "Pitäisikö minun pelästyä siitä, että Anturajalka haluaa minun strippaavan hänelle?"

James kohautti olkapäitään ja ojensi samalla kätensä nappaamaan salamannopeasti siepin ilmasta, ennen kuin se ehti leijailemaan kauemmas hänen sängystään. "Olisin huolestuneempi, jos Anturajalka EI haluaisi sinun strippaavan hänelle, jos ymmärrät mitä tarkoitan."

"HEI!" Sirius kimpaantui. "Minulla ei ole sellaisia tunteita Matohäntää kohtaan! Minulla on Kuutamo!"

"Itse asiassa sinulla EI ole minua", Remus torjui hienotunteisesti. "Olen pahoillani, mutta siihen on tietyt syyt. Kuten se, että sinä olet varattu, että sinä et kiinnosta minua sillä tavalla ja että me olemme molemmat suuntautuneet naisiin."

"Ja minä tarkoitin tuolla huomautuksellani vain sitä, että olen tutkinut käyttäytymistäsi seitsemän vuoden ajan", James jatkoi irvistäen. "Ehkä lähemmin kuin olisin toisinaan halunnutkaan. Ja olen tullut siihen tulokseen, että sinä et välitä siitä, kuka strippari on, kunhan vaatteet vähenevät."

Sirius näytti lievästi loukatulta. "Minulla oli noin yksioikoinen mieli viimeksi silloin, kun olin kaksitoistavuotias."

"Nii-in. Sitten sinusta tuli kaksimielinen..."

"Miten vain." Sirius virnisti onnistuen näyttämään jopa ylpeältä kaksimielisyydestään - mitä hän erittäin todennäköisesti olikin, Remus ajatteli hyväntuulisesti. Hänen hyväntuulisuutensa koki kuitenkin kovan kolauksen, kun Sirius jatkoi puhettaan sanoen: "Olemme muuten eksyneet aika kauas alkuperäisestä puheenaihesta. Kuutamo, rakkaimpani, miten sen vastauksen laita on?"

Remus irvisti. "Pelkään pahoin, että olen unohtanut kysymyksen", hän valehteli.

"Ei hätää, ei hätää", Sirius sanoi hilpeästi. "Minä muistan sen erinomaisen hyvin. Ketä koulun tyttöä haluaisit ahdistella?"

"Riippuu siitä, mitä tarkoittaa ahdisteleminen."

"Se on täysin tulkinnanvarainen juttu. Niin kauan kuin muistat, että muistiinpanojen lainaamista ei lasketa ahdistelemiseen", Sirius lisäsi huomaavaisesti väistäen samalla tyynyn, jonka Remus suuntasi häntä kohti.

"No - minä en osaa oikein sanoa - " Remus mutisi hitaasti yrittäen pelata aikaa, sillä puheenaihe ei todellakaan lukeutunut hänen suosikkeihinsa. "Juuri nyt voisi sanoa, että en ole kiinnostunut kenestäkään sillä tavalla."

Sirius huokaisi. "Eli se on edelleen Cinnamon, vai mitä?"

"Ei", Remus sanoi hätäisesti.

"Laura?"

"Ei."

"Chance Brampton?"

"Ei."

"Arianna?"

"EI!"

"McGarmiwa?"

"EI!"

"Dumbledore?"

"EI!"

"Jazz?"

"EI!"

"SinulleeisiiskelpaakukaanjokaeioleCinnamon?"

"EI!"

"HAH! Voitin TAAS!" Sirius karjaisi voitonriemuisesti ja hypähti sängyllään melkein pudoten siltä alas. Hän vakautti tasapainonsa ja läppäsi edelleen virnistellen kättä Peterin kanssa. Remus sen sijaan näytti siltä, kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen niskaansa.

"Se oli vahinko", hän puolusteli. "Sanavirhe. 'EI' jäi päälle."

"Niinhän sinä sanot..."

"Minä tarkoitan sitä!" Remus huudahti.

Sirius nyökytteli, mutta ei näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta. "Niinhän sinä sanot..." hän toisti.

Remus huokaisi. "Uskoisitko sinä, jos sanoisin, että minulla on niin paljon muuta ajateltavaa, että en ehdi ajatella Cinnamonia?"

"Mitä ajateltavaa?" Sirius siristi silmiään epäluuloisesti ikään kuin olisi odottanut kuulevansa, että Remus oli mennyt kihloihin Ariannan kanssa. Tilanteesta huolimatta Remus nauroi Siriuksen ilmeelle.

"Esimerkiksi S.U.P.E.R-kokeet ja niiden läpäiseminen. Mietin myös sellaisia pikkuasioita, kuten miksi Voldemort haluaa kirjoja, miksi Voldemort haluaa hyökätä Tylypahkaan, kuka on Jay Conway, josta Red ei pidä, mitä epäilyttävää luihuisilla on meneillään, kun he ovat näin epäilyttävän rauhallisia, miten Redin ja Jazzin riita päättyi ja minkä värisistä aamutossuista McGarmiwa pitää eniten. Riittääkö?"

Sirius oli hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätään kasvoillaan ilme, joka oli joko syvää epäuskoa tai ällistynyttä ihailua - oli vaikeaa sanoa, kumpaa.

"Pahus", hän sanoi sitten painokkaasti. "Sinä tosiaan ajattelet paljon."

Remus hillitsi halunsa pyörittää silmiään. "Jotkut meistä tekevät sitä, Anturajalka", hän sanoi kiltisti. "Ja Sarvihaara, sivumennen sanoen, sinä olet myöhässä partioinnista."

"Ei TAAS..."

Seuraavana aamuna Kelmit olivat jo ehtineet aamiaiselle, kun Lily ilmestyi paikalle puoli kahdeksan aikaan väsyneen näköisenä ja ilman Ariannaa. Hän kumartui suutelemaan Jamesia poskelle ja oikoi hameensa helmat, ennen kuin istui alas tavanomaiselle paikalleen Jamesin viereen.

"Huomenta teillekin", hän toivotti Kelmeille ja alkoi lappaa ruokaa lautaselleen.

"Huomenta", Remus ja Peter toivottivat yhteen ääneen ja nieleskeltyään hetken paahtoleipäänsä Siriuskin sai lisättyä oman hyvänhuomentoivotuksensa listaan.

"Missä Ria on?" hän kysyi melkein samaan hengenvetoon.

Lily hymähti. "Jos en tietäisi paremmin, voisin melkein kuvitella, että et halua nähdä minua vaan Ariannan", hän kiusoitteli. Sirius taikoi kasvoilleen kuuluisan hurmaushymynsä ja pudisti päätään.

"Älä koskaan epäile sellaista, oi kaunis Lily-kukkanen", hän sanoi lipevästi ja sulki silmänsä tuntiessaan Jamesin potkaisevan itseään terävästi nilkkaan. Hetken kuluttua hän sai jälleen ilmeensä kohdalleen ja jatkoi: "Läsnäolosi suorastaan piristää päivääni. Jos ei muuten niin siksi, että koskaan ei tiedä, milloin Sarvihaara päättää potkia minua."

"Sinä olet hyvä potkupallo", Lily virnisti. "Ja mitä tulee Riaan, niin hän päätti, että ei jaksa riidellä sinun kanssasi, eikä tule aamiaiselle."

"Riidellä minun kanssani?" Sirius toisti ihmetellen. "Minä luulin, että me pidimme MYKKÄKOULUA."

"Ja minä luulin, että te olette NAURETTAVIA", Peter tokaisi. Sirius päätti teeskennellä, että ei kuullut huomautusta, vaan nappasi sen sijaan itselleen lisää leipää ja vaihtoi puheenaihetta.

"Sinä näytät väsyneeltä, Lily-kukkanen", hän kommentoi. "Mitä sinä oikein teit eilisiltana?"

"Partioin." Lily kohautti viattomasti olkapäitään.

Siriuksen kulmakarvat kohosivat melkein hänen hiusrajaansa asti ja hän oli tukehtua paahtoleipäänsä. "PARTIOIT?"

"Niin, tiedäthän, teen sitä joka ilta. Jameskin on yleensä mukana, en tiedä, oletko huomannut hänen poissaoloaan, mutta - "

"Niin niin, tiedän kyllä", Sirius huiskautti kärsimättömänä kättään. "Mutta partioitko sinä oikeasti - vai teitkö jotakin muuta?"

Lily vilkaisi Jamesia ohimennen ja iski sitten Siriukselle silmää. "Sitähän sinä saat miettiä. Vaikka loppuelämäsi, jos et parempaa tekemistä keksi."

Sirius tuhahti. "En minä sitä jaksa miettiä - niin kauan kuin te ette aio kertoa, että minusta tulee kummisetä näin nuorena", hän lisäsi paljonpuhuvasti katsahtaen opettajien pöytään, missä Red istui syömässä aamiaistaan näyttäen siltä, että ei ollut nukkunut koko yönä. Hänen hiuksensa hapsottivat ja hänen paitansa oli napitettu vain puoleen väliin, mikä oli McGarmiwan mielestä selvästikin suuri skandaali, sillä tämä supisi koko ajan jotakin kiukkuista Redille istuessaan miehen toisella puolella. Red ei kuitenkaan kuullut, tai ei ainakaan välittänyt. Redin toisella puolella istuva Jazz sen sijaan näytti siltä, että olisi halunnut kuristaa McGarmiwan.

James, joka oli seurannut Siriuksen katsetta, virnisti huvittuneena. "Red-parka", hän sanoi päätään pudistaen. "Hänen mielenrauhansa ei ole enää koskaan ennallaan. Ja mitä tulee kummisetäyteen - taipuuko se noin? - no, oli miten oli, niin voin vakuuttaa sinulle, että minä en ole niin huolimaton."

"Hyvä."

"Tajuathan sinä, että tuo ei ollut mikään lupaus?"

Sirius huokaisi. "En tajunnut - ennen kuin sinä niin epäkohteliaasti muistutit asiasta. Kiitos. Nyt voisit pitää suusi kiinni ja tukehtua paahtoleipääsi."

"Sinäpä olet herttaisella tuulella tänään", Lily kommentoi.

"Se johtuu Ariannasta", Remus sanoi tarkkanäköiseen tapaansa. "Hän valvoi koko yön miettien, miksi Arianna on niin nilkki, että ei voi pyytää anteeksi."

Lily katsoi Siriusta, joka näytti valmiilta kiistämään Remuksen puheet, mutta sitten poika tyytyi vain nyökkäämään alistuneesti. "Minä vain en tajua, miten Ria voi olla niin - "

Lily ei saanut loppujen lopuksikaan tietää, mitä Arianna oli, sillä katonrajasta kantautuva postipöllön huhuilu kiinnitti heidän huomionsa ja Sirius vaikeni. Lily nappasi kiitollisena Päivän Profeetan, kun Darien löysi hänen luokseen muiden postipöllöjen joukosta. Sitten hän ojensi pöllölle palkkion lehden kantamisesta ja alkoi kääriä lehteä auki samalla kun Darien lennähti takaisin katonrajaan.

Lily luki hajamielisesti etusivun otsikot läpi etsien jotakin merkkiä Voldemortista ja tämän tekemisistä, mutta niitä ei ollut lukuunottamatta yhtä salaperäistä katoamista Lontoossa, tosin kadonnut nainen saattoi yhtä hyvin olla eksynyt dementiakohtauksen aikana kuin kidnapattu, mutta kuitenkin - sitten Lilyn katse pysähtyi erään tietyn otsikon ylle ja hän nykäisi Siriusta hihasta.

"Sinun on parasta lukea tämä", hän sanoi varovasti.

"Mikä niin?" Sirius nappasi lehden häneltä ja alkoi selata otsikoita läpi, kunnes hänen katseensa pysähtyi sen TIETYN otsikon kohdalle. "Ei voi olla totta!"

"Mikä?" Remus rypisti otsaansa.

"Tämä otsikko", Sirius tokaisi ja luki järkyttävän otsikon ääneen: "'Thomas Knightsdalesta Rapakon Palloseuran uusi kapteeni, lisää sivulla seitsemän...'" Sirius alkoi kiireesti kääntää esille sivua seitsemän.

"Thomas Knightsdale?" James toisti. "Tarkoittaako se...?"

"Tom Knightia, kyllä", Sirius sanoi kiukkuisesti ja syventyi sitten lukemaan lehtijuttua, joka kertoi siitä, kuinka nuoresta Thomas Knightsdalesta oli tullut Rapakon Palloseuran nuorin kapteeni yli sataan vuoteen. "Voi ei! Tässä se on!"

"Lue ääneen", James kehotti.

"'Knightsdale on paljastanut Rapakon Palloseuran kokoonpanon muuttuvan melko rajusti ensi kaudella. Hän on ilmoittanut korvaavansa pitäjä Wilburyn Robertsonilla, joka on lainattu Kadlein Kanuunoilta. Etsijän paikan ottaa Englannin maajoukkueestakin tunnettu Oliver Law ja jahtaaja Robert Huiskin paikka on luovutettu Knightsdalen uusimmalle löydölle, vasta seitsemäntoistavuotiaalle Arianna Bellille - " Sirius lopetti lukemisen kuin seinään ja antoi lehden pudota käsistään. Ällistynyt hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.

Lily oli ensimmäinen, joka sai jotakin sanottua. "Sinä taidat olla Rialle anteeksipyynnön velkaa, Sirius..."

77. osa - Siriuksen omantunnontuskia nöyrtymistä koskien

Niin harvinaista kuin se olikin, Sirius Black istui yksin Tuleemeneehuoneessa ja tuijotti tyhjyyteen. Pelkkään tyhjyyteen, tai ehkä se oli seinä, hän ei ollut varma itsekään. Hän oli liian syvällä ajatuksissaan ja vieläpä epämukavissa sellaisissa. Kiitos erään tietyn lehtijutun, Sirius oli kärvistellyt koko päivän epämääräisten omantunnontuskien vallassa. Hän tiesi, että hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt pyytää Ariannalta anteeksi - todellakin olisi pitänyt, hänhän OLI ollut väärässä - mutta sen suorittaminen oli paljon vaikeampaa kuin ajatteleminen. Sirius Black ei koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Enimmäkseen siksi, että hän ei ollut. Ei ainakaan omasta näkökulmastaan, vaikka jotkut muut saattoivatkin olla asiasta eri mieltä.

Eikä se edes ollut hänen vikansa, Sirius ajatteli kiukkuisesti. Arianna oli ollut epäilyttävä ja salaileva, Ariannan olisi pitänyt selittää hänelle koko juttu, eikä vain vältellä. Ei se mikään ihme ollut, jos hän alkoi ajatella omituisuuksia, kun Arianna ei suostunut kertomaan yhtään mitään. Huispausjoukkue - ugh, Sirius ajatteli. Ainoastaan Arianna saattoi keksiä jotakin sellaista, vaikka enemmänkin hän olisi odottanut sellaista siirtoa Jamesilta, joka oli todennäköisesti lentänyt luudalla ympäri taloa ja aiheuttanut harmaita hiuksia äidilleen ennen kuin oli edes oppinut kävelemään. Arianna taas... Arianna oli aina halunnut auroriksi. Aina. Tai ainakin niin kauan, kuin Sirius muisti ja hän sentään OLI tuntenut Ariannan melko monta vuotta, vaikka he olivatkin käyttäneet suurimman osan siitä ajasta nälvimällä toisilleen silloinkin, kun halusivat todellisuudessa vain syöksyä toistensa kaulaan.

Helvetti, Arianna, Sirius manasi mielessään ja heittäytyi selälleen tulipunaiselle sohvalle, joka muistutti häntä hänen huoneensa sohvasta Potterien luona. Jostakin syystä hän pystyi parhaiten ajattelemaan juuri omassa huoneessaan, huoneessa, jota hän olisi voinut kenties kutsua kodiksi ja sen vuoksi hän oli halunnut myös Tuleemeneehuoneen muuttuvan siksi huoneeksi. Vaikka hän ei ollut asunut Potterien luona kovin kauan, paikka tuntui kodilta enemmän kuin Kalmanhanaukio 12 ikinä. Eikä se tietenkään mikään ihme ollut, Sirius ajatteli huvittuneesti haroessaan otsahiuksiaan pois silmiltään. Pääkallot, lohikäärmeenmunat ja kylmiä ihmisiä kuvaavat vieläkin kylmemmät maalaukset eivät oikein luoneet lämmintä perhehenkeä. Tuskin se oli tarkoituskaan - loppujen lopuksi, hänen äitinsä oli melko... omalaatuinen ihminen.

Sirius oli niin keskittynyt omiin ajatuksiinsa, pääasiassa Ariannaa ja anteeksipyyntöä koskeviin sellaisiin, että tuskin kuuli, kuinka ovi kävi. Hän havahtui vasta sitten, kun inhottavan narisevat askeleet pysähtyivät hänen sohvansa viereen ja joku koputti häntä olkapäähän.

"Terve, Anturajalka", se joku tervehti ja Sirius tunnisti puhujan Jamesiksi. Hän ponnahti oitis istumaan ja katsoi Jamesia otsaansa rypistäen osaamatta päättää, olisiko iloinen vai harmistunut ystävänsä tulosta.

"Minä luulin, että sinun olisi mahdotonta löytää minua Tuleemeneehuoneesta", hän tokaisi viivytellen ja haroi väsyneesti hiuksiaan tavalla, jonka oli oppinut Jamesilta. Jameskin huomasi sen ja virnisti.

"Päätän jättää kokonaan huomioimatta tuon aliarvioivan ja muukalaisvihamielisen toteamuksen", poika sanoi. "Jos siirtäisit vähän noita kanoottikoipiasi, voisin istua alas ja SELITTÄÄ sinulle, miten löysin sinut. Miltä kuulostaa?"

Sirius kyräili häntä kulmiensa alta, osittain toivoen hänen lähtevän, osittain jäävän. "Uskoisin, että pystyt kyllä puhumaan, vaikka seisoisitkin."

"Älä sano", James virnisti omahyväisesti. "Olen juuri tulossa huispausharjoituksista ja jalkojani väsyttää. Ne saattavat saada kohtauksen, jos seison yhtään pidempään."

Sirius huokaisi päätellen, että vastustelu olisi turhaa. Vastustelu oli AINA turhaa, mitä Jamesiin tuli - James sai poikkeuksetta lopulta sen, mitä halusikin, vaikka sitten pitkällä viiveellä, kuten Lilyn tapauksessa oli käynyt. James vain oli niin uskomattoman luupäinen, luupäisempi kuin kukaan, jonka Sirius tunsi, eikä poika ikinä luovuttanut, joten totta kai hän sai mitä halusi. Sirius hymyili vinosti nostaessaan jalkansa ylös sohvalta ja tehdessään tilaa Jamesille.

"No niin", hän kuuli sitten sanovansa. "Se selitys?"

"Varsin yksinkertaista, kultaseni, kun sitä oikein ajattelee", James vastasi huvittuneesti. "Minä tiedän, missä sinä viihdyt kaikista parhaiten. Joten on melko luonnollista, että haluat Tuleemeneehuoneen muuttuvan siksi huoneeksi, vai mitä?" Sirius nyökkäsi hitaasti ja James jatkoi puhumistaan. "Joten minun tarvitsi vain kipittää tänne suloisilla pikku hirvensorkillani - ei kirjaimellisesti, siis, vaikka Ruikulin tallominen olisikin hauskaa - ja keskittyä ajattelemaan sinun rakasta huonettasi, jonka olen nähnyt niin monta kertaa. Sitten ovi avautui ja löysinkin jo Prinsessa Ruususen nukkumasta täältä."

"Se on prinssi Ruusunen, tarkalleen sanottuna", Sirius korjasi jurolla äänellä. "Etkä viitsisi olla noin oksettavan hilpeä."

"Minä en ole hilpeä, minä olen monisanainen."

Sirius huokaisi. "Miten vain", hän tokaisi. "Minä en jaksa nyt riidellä sanojesi kätketystä merkityksestä."

James näytti loukkaantuneelta. "Minun sanoillani ei ole - "

"Anna olla!"

James hätkähti Siriuksen terävää äänensävyä. Sirius hermostui hänelle harvoin ja pääasiassa silloin, kun jokin oli mennyt todella pahasti pieleen. Mikään ei kuitenkaan OLLUT mennyt pieleen, James ajatteli hämmentyneenä. Päinvastoin, asiat olivat muuttuneet parempaan suuntaan, ainakin Siriuksen näkökulmasta. Arianna ei ollutkaan kuolettavasti rakastunut Tom Knightiin, vaan kyse oli vain työasioista. Siriuksen tarvitsi vain pyytää anteeksi ja se siitä.

"Mikä sinua lyhyesti sanottuna vaivaa?" James kysyi ihmettelevä sävy äänessään. Hän alkoi hitaasti rullata punaisen villapaitansa hihoja ylös - ei siksi, että hänellä olisi ollut erityisen lämmin vaan siksi, että hän kaipasi jotakin tekemistä.

"Lyhyesti sanottuna? Ihmisluonnon erehtyväisyys", Sirius tuiskahti. "Minä sitten inhoan - INHOAN - sitä, että olen väärässä!"

James virnisti. "Ei kai ihastuttava egosi vain päässyt puhkeamaan?"

"Vähän myötätuntoa, jos saan pyytää!"

"Aina saa pyytää. Tosin minun mielestäsi paras pyyntö, jonka juuri nyt voisit suorittaa, on anteeksipyyntö. Ei se ole niin vaikeaa. Olet tehnyt niin ennenkin. Kävelet vain paikalle ja pyydät anteeksi. Mielistelet häntä vähäsen ja lopulta lähentelet, jos muu ei auta. Kyllä Sirius Black-charmi tepsii tässäkin tapauksessa."

Sirius ei näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta asiasta, mutta hänen ilmeensä oli jo hieman pirteämpi kuin äsken. "Sinäkin olet siis huomannut uskomattoman charmini?"

"En sillä tavalla", James sanoi kiireesti estääkseen Siriusta saamasta väärää käsitystä. "Mutta pakkohan se on huomata, kun tytöt lakoavat jalkoihisi kuin - kuin - "

" - kuin miss Maailman jalkoihin?" Sirius ehdotti toiveikkaasti.

James rypisti otsaansa. "Tuossa meni nyt jotakin pieleen", hän sanoi viivytellen. "Mutta en kyllä juuri nyt keksi, mitä. Sillä ei ole kuitenkaan väliä. Vaan sillä, että sinä pyydät anteeksi."

"Ja entä jos hän ei anna?"

James tunsi Siriuksen tarpeeksi hyvin ollakseen nauramatta, tai ehdottamatta jotakin kaksimielistä. Siriuksen oli todennäköisesti erittäin vaikeaa edes harkita myöntävänsä olevansa väärässä ja vielä vaikeampaa hänelle oli varmasti siitä puhuminen. Sirius ei ollut ikinä ollut niitä poikia, jotka jakoivat tunneasioitaan toisille. Päinvastoin, hän piti kaiken sisällään ja kätki syvemmät tarkoituksensa naljailun ja omahyväisen käytöksen taakse. Hän ei todennäköisesti tehnyt sitä tarkoituksella, James ajatteli hieman pahoillaan, hänet vain oli kasvatettu sillä tavalla. Niin kuin kaikki Blackin suvun jäsenet.

"Kyllä hän antaa, kaveri", hän vakuutti taputtaen Siriusta olkapäälle. "Loppujen lopuksi, hänen mielestään sinä olet syötävän hyvännäköinen, mikä tarkoittaa, että hän ei voi pysyä sinusta kaukana kovin pitkään."

"Niinkö luulet?" Siriuksen ilme kirkastui.

James kohautti olkapäitään. "No, en ole ikinä nähnyt hänen valuttavan kuolalammikoita lattialle, mutta sikäli kuin minä lainkaan tyttöjä ymmärrän - " hän jätti lauseen kesken ja katsoi Siriusta odottavasti. Ilmeet risteilivät Siriuksen kasvoilla ja James saattoi lukea hänen ajatuksensa aivan yhtä hyvin kuin jos poika olisi sanonut ne ääneen. Ensin näkyi huvittuneisuutta, sitten epäröintiä, sitten pakokauhua, kunnes viimein Sirius suoristi selkäänsä ja nyökkäsi lujasti.

"Hyvä on. Selväksi tuli, kapu", hän sanoi onnistuen virnistämään. "Minä teen sen. Minä pyydän Ariannalta anteeksi ja teen mitä miehen täytyy tehdä - ei siis kaksimielisesti, ei ainakaan keskellä kirkasta päivää." Hän oli hetken ajan hiljaa ja nyökkäsi sitten vaivautuneesti Jamesille.

"Kiitos rohkaisusta, Sarvihaara."

James vastasi samanlaisella nyökkäyksellä, antamatta hymynsä näkyä. "Ei kestä, veli."

Kesti vielä puoli tuntia, ennen kuin Sirius sai pakotettua itsensä lähtemään Tuleemeneehuoneesta ja etsimään Ariannaa. Hän inhosi tulevaa koettelemusta jo etukäteen. Hän olisi mieluummin osallistunut taisteluun kuolonsyöjien kanssa ja joutunut Pyhään Mungoon kuin myöntänyt olevansa väärässä - mitä hän tavallaan tässä tapauksessa oli, ilman pakotietä. Hän pidätti huokauksensa kävellessään Jamesin kanssa käytäviä pitkin alempiin kerroksiin, missä he lopulta lähtivät kumpikin omaan suuntaansa. James Lilyn luokse ja Sirius itse Ariannaa etsimään.

Sirius suunnisti ensimmäiseksi rohkelikon oleskeluhuoneeseen, mutta ei ollut erityisen yllättynyt, vaikka ei löytänytkään Ariannaa siltä. Ariannalla ei ollut tapana istua kovin paljon oleskeluhuoneessa, ei ainakaan yksin ollessaan ja juuri nyt hänellä ei todennäköisesti ollut kovinnkaan paljon seuraa, jos Lily kerran oli jossakin Jamesin kanssa. Arianna saattoi olla puhelias ja suosittu tyttö, mutta varsinaisia ystäviä hänellä ei Lilyn lisäksi ollut, eikä hän sellaisia halunnutkaan, sen Sirius tiesi hyvin. Toisaalta, Ariannan ja Cinnamonin välit olivat lopultakin lämpenemässä ja siinä sivussa Arianna oli alkanut tutustua kunnolla myös Alice Prewettiin, joten -

Sirius pudisti päätään tuskastuneena itseensä. Hän punnitsi asioita kuin tyttö. Jaksamatta enää miettiä Ariannan mahdollisia edesottamuksia hän suunnisti suoraan poikien makuusaliin ja alkoi penkoa Jamesin yöpöydän laatikkoa saadakseen käsiinsä Kelmien kartan, joka säästäisi hänet ylettömältä juoksentelemiselta ympäri koulua. Jamesin laatikko oli sekainen, kuten tavallista - itse asiassa Sirius epäili, että James ei ikinä siivonnut kyseistä laatikkoa, mutta sillä ei ollut väliä, koska hänkään ei siivonnut omaansa - hänen sormensa tarttuivat johonkin, joka muistutti kovasti pergamenttia. Hän veti sen esille ja tajusi suureksi helpotuksekseen pitelevänsä käsissään Kelmien karttaa. Hän oli aikeissa taitella sen auki, mutta sitten hän huomasi, että Kelmien kartan välistä oli pudonnut jotakin lattialle. Jonkinlainen paperinpala, Sirius huomioi ja kumartui nostamaan paperin lattialta aikomuksenaan tunkea se takaisin Jamesin laatikkoon sen tarkemmin sitä tutkimatta, mutta sitten hän näki paperin yläreunaan kirjoitetun otsikon ja se sai hänet unohtamaan hyvät tavat ja istumaan Jamesin sängylle paperinpala käsissään. Paperin yläreunassa luki: "Kosia vai ei?"

Sirius virnisti. James oli pahemmin koukussa kuin hän oli arvellutkaan, hän ajatteli. Totta kai hän oli tiennyt, että James HALUSI kosia Lilyä, mutta että James oli miettinyt sitä noin tarkkaan - no, kaikkihan tiesivät, että Jamesilla oli pakkomielle Lilystä. Hän päätti sivuuttaa järkytyksensä ainakin siksi aikaa, että lukisi listan läpi.

MIKSI KOSIA LILY EVANSIA:

- koska haluan tehdä niin

- koska nolosti myönnän, että en halua kuvitella eläväni ilman Lily Evansia

MIKSI EI KOSIA LILY EVANSIA:

- liian aikaista (?)

- Lily säikähtäisi ja pakenisi Nevadaan asti

- poikamiespäivät menisivät siinä

- Sirius nauraisi itsensä kuoliaaksi

"En edes nauraisi", Sirius mutisi loukkaantuneena ääneen. "En edes harkitsisi sitä - tai ehkä puolen sekunnin verran, mutta silti - " hän tajusi puhuvansa itsekseen kuin joku typerä ennustajaeukko ja taitteli nopeasti Jamesin listan kasaan ja työnsi sen pojan yöpöydän laatikkoon, mistä se oli tullutkin. Pahus, James oli VAKAVISSAAN, hän ajatteli järkyttyneenä. Aikaisemmin hän oli puolittain kuvitellut, että kyseessä oli jonkinlainen mielenhäiriö, mutta nyt... No, Sirius totesi sitten alakuloisesti mielessään, heidän poikamiesboksinsa ei näköjään lopultakaan toteutuisi niin kuin he olivat aina suunnitelleet sen toteutuvan. James varmastikin haluaisi muuttaa Lilyn kanssa jonnekin, eikä enää edes ajattelisi sitä, miten he olivat aina puhuneet asuvansa yhdessä Tylypahkasta lähdettyään. Naisista oli pelkkää haittaa, Sirius kirosi mielessään osaamatta kuitenkaan olla Lilylle vihainen. Hyvähän se vain oli, että James oli lopulta saanut elämänsä naisen... eikö ollutkin?

Naisista Sirius muisti Ariannan ja alkoi huokaisten avata Kelmien karttaa. Hänen oli joka tapauksessa pakko pyytää anteeksi, joten yhtä hyvin hän voisi hoitaa sen heti. Hän veti taikasauvansa esille ja napautti Kelmien karttaa lausuen:

"Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessä."

Virnistäen hän katseli, kuinka heidän kehittelemänsä esittelytekstit käväisivät kartalla ja haipuivat sitten pois paljastaen Tylypahkan kartan ääriviivat. Sirius alkoi heti etsiä kartalta täplää nimeltä Arianna, mutta onnistui vain tavoittamaan Lilyn ja Jamesin Tylypahkan pihamailta. Peter istui yksin kirjastossa - minkä ihmeen vuoksi? Sirius painoi mieleensä, että muistaisi selvittää asian myöhemmin. Sitten hän keskittyi taas etsimään Ariannaa kartalta. Lopulta hän sai selville, että Arianna oli tyttöjen makuusalissa, taitteli kartan syvään huokaisten kasaan ja alkoi etsiä luudanvarttaan.

Arianna istui yksin makuusalissa ja selasi läpi muodonmuutoskirjaansa, vaikka ei ollutkaan siinä mielentilassa, että olisi tajunnut mitään lukemastaan. Hänen ajatuksensa olivat aamulla tulleessa Päivän Profeetassa, joka lojui hänen sänkynsä vieressä melkein koskemattomana - heti luettuaan oman nimensä lehdestä hän oli viskannut lehden lattialle, eikä hänellä ollut pienintäkään mielitekoa koskea siihen uudelleen. Se oli nyt virallista, hän ajatteli. Hänestä todella tulisi ammattilaishuispaaja.

Arianna kierähti selälleen sängyllään ja tuijotti kattoon. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Hän oli toivonut salaa vuosia pääsevänsä ammattihuispaajaksi, peittänyt sen muilta ja itseltäänkin haaveilemalla aurorin urasta ja nyt kun hänen toiveensa oli lopultakin toteutunut, hän tunsi olonsa epäuskoiseksi. Omituiseksi. Totta kai hän HALUSI huispaajaksi. Mutta oli aivan eri asia haluta jotakin kuin todella saada se, Arianna tiesi. Sen saaminen oli paljon... pelottavampaa. Nyt kaikki tiesivät, että hänestä tulisi huispaaja. Kaikki halusivat nähdä, mihin hän pystyi. Ja mitä sitten tapahtuisi, jos hän ei pystyisikään siihen? Jos hän epäonnistuisi surkeasti heti ensimmäisessä pelissään, kadottaisi äkkiä lentotaitonsa, saisi potkut? Oli paljon helpompaa haaveilla, kun kukaan muu ei tiennyt siitä. Silloin ei ollut ketään, jonka luottamuksen voisi pettää. Arianna huokaisi turhautuneena. Hän oli saanut kestää koko päivän kysymyksiä ja onnitteluja huispausurastaan, pakottautunut hymyilemään, kiittelemään, vastaamaan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi ollut joku suurikin sankari vain siksi, että oli sattunut saamaan paikan huispausjoukkueesta. Eikä hän edes ollut mikään sankari, hän ajatteli ja siihen ajatukseen sekoittui niin kiukkua kuin syyllisyyttäkin. Sirius ja James olivat sankareita, ja Lily, ja Remus ja kaikki muutkin, jotka uhrasivat haaveensa palvellakseen yhteistä hyvää. Tai tietenkin he myös HALUSIVAT sitä, Arianna tiesi. He todella halusivat sitä, mitä aikoivat tehdä. Mutta Arianna tiesi myös sen, että ainakin Sirius ja James olivat nuorempina haaveilleet huispaajan urasta, kuten hänkin. He vain olivat luopuneet siitä unelmasta... niin kuin hänenkin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt. Maailma ei kaivannut ammattilaishuispaajia tälläisena aikana. Mutta hän vain ei ollut pystymään luopumaan siitä haaveestaan..

Koputus ikkunaan. Arianna nousi istumaan ja katsahti tyttöjen makuusalin ikkunaan, oikeastaan jo arvaten, että joku Kelmeistä olisi siellä - kukaan muu ei ainakaan hänen tietojensa mukaan ollut keksinyt, että tyttöjen makuusaliin pääsi luudanvarren avulla. Arianna hymähti erottaessaan sotkuisen tumman tukan ikkunan takaa. James, hän ajatteli ensin, mutta sitten hahmo kääntyi paljastaen kasvonsakin, eikä Arianna voinut kuin purra huultaan tietämättä mitä ajattelisi. Sirius.

Hän nousi ihmeissään ylös sängyltään ja käveli lattian poikki avaamaan ikkunaa Siriukselle. Hän ihmetteli, miksi Sirius oli oikein vaivautunut tulemaan. Sirius ei ollut puhunut hänelle koko päivänä, vaikka Lily olikin paljastanut, että poika OLI lukenut Päivän Profeetan. Sirius ei ollut onnitellut, kysynyt mitään - pahus, Sirius ei ollut edes huutanut hänelle siksi, että hän ei ollut paljastanut asiaa! Se ei ollut lainkaan Siriuksen tapaista.

"Mitä asiaa sinulla on?" Arianna kysyi tarkoituksellisen tylysti saatuaan ikkunan auki.

"Mitäköhän asiaa minulla VOISI olla?" Sirius kysyi ja hänen äänessään häivähti iva. "Tulin tarkastamaan, vieläkö teidän makuusalinne on yhtä sataprosenttisen vaaleanpunainen. Voisitko väistää, että pääsen itse asiassa tekemään se tutkimuksen?"

Ariannan teki mieli kieltäytyä väistämästä. Hän oli edelleen suuttunut Siriukselle siitä, että Sirius ei luottanut häneen pätkääkään, että Sirius oli niin ahdistavan mustasukkainen... mutta jos Sirius oli tosiaan tullut puhumaan, mitä hän voisi tehdä? Huokaisten hän siirtyi sivuun ikkunan edestä ja Sirius suhahti sisään lujalla vauhdilla ehtien vain vaivoin jarruttamaan vauhtinsa, ennen kuin olisi törmännyt vastapäiseen seinään.

"Minä ihmettelen, miten oikein olet päässyt huispausjoukkueeseen noilla lentotaidoilla", Arianna sanoi purevasti, kun Sirius hypähti hieman alas luudanvarreltaan. "Ethän sinä osaa edes arvioida vauhtiasi oikein."

"Suu kiinni", Sirius komensi.

Ariannan siniset silmät suurenivat. "MITÄ sinä oikein sanoit?"

"Suu kiinni", poika toisti, aivan yhtä tylysti ja pojan ilme kieli, että hän teki sen vieläpä tarkoituksella.

"Älä komentele minua", kivahti Arianna. "Tämä on MINUN makuusalini, jos muistat."

Sirius murahti. "Vaikeaa olla muistamatta. Poikien makuusalissa ei ole näin - näin - vaaleanpunaista." Hän irvisti inhoavasti. "Voisi kuvitella, että perustajilla on ollut hieman yksitoikkoinen käsitys tyttöjen ajatusmaailmasta."

Arianna risti käsivartensa kyllästyneenä ja katsoi Siriusta haastavasti. "Jos sinä tulit tänne vain komentelemaan minua ja arvostelemaan makuusalimme VERHOJEN VÄRIÄ, niin voisit saman tien kipittää luudanvarrellasi ja lentää tuosta ikkunasta ulos - ellet satu törmäämään seinään ennen sitä", hän lisäsi kylmästi.

"Kuule, anna olla, jooko?" Sirius huokaisi ja Arianna sai yllätyksekseen huomata sekä hänen äänensävynsä että hänen ilmeensä pehmenneen. "Minä en tullut tänne tappelemaan sinun kanssasi, Arianna Bell."

"Kumma juttu." Arianna hymähti. "Koska minusta alkaa tuntua, että sinä tulit."

"Sinä aloitit riitelyn. Totta kai minä vastaan samalla mitalla", Sirius sanoi yksinkertaisesti.

Arianna hymähti. "Ai niin, unohdin jo, että Sirius Black toimii kokonaan omalla logiikallaan, mitä riitelemiseen tulee."

"Ja myös mitä sovinnontekemiseen tulee", Sirius vastasi, eikä Arianna voinut olla hymyilemättä nähdessään pojan kasvoille kohonneen kärsivän ilmeen. Sirius näytti siltä kuin joku olisi tuominnut hänet kuolemaan kidutuskiroukseen kolmen minuutin kuluttua. "Minä tulin pyytämään anteeksi, Arianna", poika sanoi sitten nieleksien ja osoitti merkitsevästi lattialla lojuvaa Päivän Profeettaa. "Näyttää siltä, että minä taisin olla hieman vainoharhainen."

"Väärässä sinä olit", Arianna vastasi kohottaen leukaansa.

Sirius hymyili. "Luovu jo tuosta omahyväisyydestäsi, Ria", hän komensi. "Olen jo myöntänyt olevani väärässä, joten sinun ei tarvitse yrittää ylentää itseäsi turhalla nälvimisellä."

Arianna katsoi häntä syyttävästi. "Sinä kuulostat inhottavan aikuiselta", hän ilmoitti loukkaantuneena.

"Älä pelkää, en kuulosta kauan", Sirius vakuutti. "Sinut vain on vaikeaa saada kuuntelemaan."

Arianna nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi ympäri kävellen sänkynsä reunalle. Hän istui sängylleen jalat ristissä ja loi Siriukseen odottavan katseen samalla kun alkoi letittää pitkiä hiuksiaan yhdelle tiukalle letille. Sirius seurasi häntä ja istui hitaasti vastapäiselle sängylle, joka sattui kuulumaan Lilylle.

"Anteeksi", Sirius sanoi sitten onnistuen vain vaivoin estämään itseään irvistämästä sanan lausuessaan. "Olin ilmeisesti väärässä."

"Niin olit", Arianna vastasi lyhyesti.

Sirius naurahti. "Tuo on minun tietääkseni väärä vastaus, Arianna-kulta."

"Mitä minun sitten pitäisi sanoa? Että rakastan sinua enemmän kuin hiuksiani ikinä ja annan sinulle anteeksi mitä tahansa?"

"Kuulostaa aika hyvältä minun mielestäni." Sirius virnisti vallattomasti ja kohautti sitten olkapäitään. "Mutta jos sinä et pysty taivuttamaan kieltäsi sellaisten sanojen lausumiseen, voisit vaikka sanoa, että 'ei se mitään'. Se on tietääkseni aika yleinen vastaus."

"Mutta kun minä en ole varma, onko se 'ei se mitään'", Arianna vastasi täysin vakavissaan ja vilkaisi Siriusta syrjäsilmällä ennen kuin keskittyi taas hiustensa letittämiseen.

Sirius huokaisi syvään. "Minä pyysin anteeksi. Minä sanoin olevani väärässä."

"Ja minä olen syvästi loukkaantunut siitä, että sinä et uskonut minua heti aluksi", Arianna tokaisi.

"Olisin uskonut, jos olisit vaikkapa KERTONUT minulle totuuuden", Sirius vihjasi samaan sävyyn.

Arianna tuhahti ja nappasi tummansinisen rusettinauhan yöpöydältään sitoen sen hiuksiinsa. Sitten hän sipaisi lettinsä niskansa taakse ja katsoi Siriusta jo keskittyneemmin. "Minä kerroin sinulle sen, minkä voin. Kuten sen, että en ollut kiinnostunut Tomista sillä tavalla"; hän lisäsi purevasti.

"Mutta et voi syyttää minua siitä, että en uskonut", Sirius puolustautui.

Arianna katsoi häntä närkästyneenä. "Totta kai minä voin!"

"Et voi. Koska sinun antamasi tekosyyt olivat lievästi sanottuna surkeita."

"Eivät olleet!" Arianna kiisti.

Sirius ravisti päätään. "Olivat ne. Ne olivat nimittäin juuri sellaisia tekosyitä, joita minä käytin viisitoistavuotiaana tyttöihin." Niukka hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän alkoi imitoida itseään. "Voi, Miranda, älä pelkää, ei Anna minulle mitään sellaista merkitse. Me vain teemme yhteistä ryhmätyötä. Anna-kulta, anna anteeksi, minun pitää mennä Virginian kanssa käymään McGarmiwan luona. Virginia, anna anteeksi, minä ja Kayleigh vain huvittelimme - " hän lopetti ja katsoi Ariannaa päätään kallistan. Ariannan huulilla oli vilpittömän huvittunut hymy. "Joko tajusit, mitä tarkoitan?"

"Eli sinä siis kuvittelit, että minä keksin sinulle tekosyitä voidakseni pitää kahta miestä samaan aikaan? Jos sinua voi kutsua mieheksi, tietenkin." Hymy nyki Ariannan suupieliä..

"Taidan teeskennellä, että en kuullut tuota viimeistä huomautusta", Sirius totesi loukkaantuneena. "Ja kyllä, niin minä kuvittelin."

"Eikä sinun mieleesi tullut, että minulla ei ole tapana tehdä sellaista?"

"Ei."

"Tai että minä sanoin sinulle tuhat kertaa, että asia ei ollut niin?"

"Ei."

"Tai että jos minä olisin halunnut kaulailla Tomin kanssa, emme olisi menneet huispauskentälle vaan luutakomeroon?"

"Ei."

Arianna huokaisi alakuloisesti. "Onko sinulla aivoja laisinkaan?"

Sirius harkitsi asiaa hetken ja pudisti sitten päätään lammasmaisesti hymyillen. "Ei minulla kai ole."

"Ja oliko tuo täydellisen, sataprosenttisen, antaumuksellisen vilpitön anteeksipyyntö?" Arianna jatkoi kuulusteluaan.

"Oli se", Sirius vakuutti käsi sydämellään..

"Ja sinä lupaat, että et tee sitä enää toiste?"

"Minä lupaan."

Arianna oli hetken aikaa hiljaa ja vain tuijotti tyhjyyteen. Sirius sen sijaan tarkkaili häntä, yrittäen keksiä, millaisia ajatuksia tummansinisten silmien takana oikein liikkui.

"Hyvä on." Arianna sanoi sitten kohottaen päätään.

"Hyvä on mitä?" Sirius tiedusteli epäluuloisesti, miettien, oliko Arianna päättänyt heittää hänet ulos ikkunasta ja vilkuttaa hilpeästi hänen jälkeensä.

Arianna puhahti kärsimättömästi. "Anteeksipyyntö hyväksytty, pönttö!"

Hän katseli, kuinka leveä virnistys levisi Siriuksen kasvoille. Sirius näytti kuin koiralta, jolle joku tarjosi luuta, hän ajatteli huvittuneena, mutta päätteli, että olisi turvallisempaa olla sanomatta ajatusta ääneen.

"Aiotko sinä sanoa mitään?" hän kysyi hitaasti.

"Tule tänne", Sirius käski.

"Miksi?"

"Tule tänne."

Arianna nousi vastahakoisesti sängyltään ja otti muutamat tarvittavat askeleet, kunnes pysähtyi Siriuksen eteen. "Mitä nyt?"

Sirius ei vastannut, katseli häntä vain ojentaen kättään. Arianna tarttui siihen. Sitten Sirius kiersi toisen käsivartensa hänen vyötärölleen ja kiepsautti hänet sängylle nopeammin kuin hän ehti sanomaan mitään. Hetken aikaa Sirius vain katsoi häntä, sitten poika laski päätään ja suuteli häntä huulille pitkään ja lujasti. Samalla poika pujotti toisen kätensä hänen niskansa taakse ja avasi hänen lettinsä niin, että hänen tummat hiukset valuivat hänen olkapäilleen.

Arianna ei tiennyt, kuinka kauan he olivat siinä, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta äkkiä Sirius irrottautui hänestä ja ponnahti istumaan sängyllä.

"Mitä?" Arianna kysyi epäluuloisesti.

"Minun täytyy mennä", Sirius tokaisi.

"Nyt jo?"

"Lupasin itselleni, että etsin Matohännän."

Arianna rypisti otsaansa. "Mitä varten?"

Sirius kohautti olkapäitään. "En tiedä. Huomasin hänen mököttävän yksin kirjastossa ja koska en ole puhunut hänen kanssaan ikuisuuksiin kunnolla - no, parempi kai se on tehdä nyt, ennen kuin minun pitää TAAS pyytää joltakulta anteeksi."

"Eli sinä aiot hylätä minut tänne, eikä minulla ole siihen mitään vastaansanomista?" Arianna kysyi teeskennellen murheellista.

Sirius virnisti ja pörrötti hänen hiuksiaan. "Tulen kiusaamaan sinua myöhemmin, jos se yhtään lohduttaa. Siihen saakka - " hän hyppäsi jaloilleen ja nappasi luudanvartensa lattialta nousten sen selkään. "Au revoir!"

Arianna ei ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin Sirius oli lennähtänyt ikkunasta ulos yhtä vaarallisen kovaa vauhtia kuin oli sen lävitse ilmestynytkin. Hän katsoi hetken aikaa hiljaisena ikkunaan, ennen kuin nousi ylös ja käveli sulkemaan sen. Sitten hän vajosi takaisin omalle sängylleen tarttuen muodonmuutoskirjaansa. Häntä inhotti myöntää sitä, mutta hänen keskittymiskykynsä oli parantunut kummasti Siriuksen käynnin jälkeen. Itsekseen hymyillen hän alkoi selata muodonmuutoskirjaansa lävitse, kunnes viimein käänsi sen viimeisen sivun esille -

Arianna pudotti kirjan käsistään, aivan kuin se olisi polttanut häntä. Siinä, viimeisellä sivulla oli koukeroinen, sotkuinen kirjoitus ja jos se ei olisi ollut väriltään smaragdinvihreää, Arianna olisi epäillyt sen olevan verta. Hän tuijotti kirjoitusta mykkänä. Kirjan sivulla luki: HÄN ON TULOSSA.

78.osa - (mielikuvituksettomuus iski, eli tämä on ainakin toistaiseksi nimetön luku)

Arianna ei jäänyt tuijottamaan muodonmuutoskirjan sivua kovinkaan pitkään vaan pomppasi oitis jaloilleen, nappasi kirjan mukaansa ja lähti makuusalista. Hän ei oikeastaan tiennyt, minne oli menossa. Hän vain halusi näyttää kirjan sivua jollekulle... Siriukselle... Sirius oli mennyt kirjastoon, Arianna muisteli ja harppoi kovaa vauhtia oleskeluhuoneen lävitse pamauttaen muotokuvan takanaan kiinni niin lujaa, että Lihava Leidi kirkaisi tuskasta. Arianna ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan ja kun Lihava Leidi alkoi syytää loukkauksia hänen peräänsä, hän oli jo ehtinyt kulman taakse ja laskeutui portaita alas päästäkseen sille käytävälle, joka johti kirjastoon. Siriuksen oli paras olla nauramatta, Arianna ajatteli, tai hän tosiaan peruisi kaikki puheensa anteeksiantamisesta - mutta ei Sirius nauraisi, Sirius ei vain VOISI tehdä niin -

BANG. Arianna törmäsi lujalla vauhdilla päin jotakuta, horjahti ja kaatui lattialle. Kirja levähti auki hänen vierelleen lattialle.

"Helvetti", häneen törmännyt henkilö kirosi. "Mikä pakkomielle minulla on AINA törmätä naisiin?"

Arianna hätkähti. Hän tunsi tuon äänen katsomattakin - Red. Hän tuki itsensä nopeasti jokseenkin istuvaan asentoon ja katsoi kulmiaan kohottaen nuorta professoria, joka makasi kyljellään lattialla farkuissaan ja t-paidassaan, synkeä ilme kasvoillaan.

"Tuota - Red?" Arianna kysyi hitaasti. "Onko kaikki kunnossa?"

"Niin kauan kuin sinä et sano murtaneesi rannettasi, on", Red vastasi terävästi äänensävyllä, joka teki selväksi, ettei hän odottanutkaan Ariannan kunnolla ymmärtävän sanojaan - hän puhui enemmänkin itsekseen. "Pahus, jonkun pitäisi varottaa minua etukäteen kulman takaa lähestyvistä ihmisistä!"

"Tai sinun kannattaisi katsoa eteesi", Arianna ehdotti virnistäen. "Ja minäkin törmäsin sinuun yhtä lailla. Oli - kiire - "

"Niinhän sitä usein on", Red vastasi sarkastisesti ja nousi itsekin istumaan pudistellen pölyjä mustasta, lyhythihaisesta paidastaan. "Miestäsikö olit menossa metsästämään?"

"Häntä tuskin voi sanoa mieheksi", Arianna puuskahti ja alkoi etsiä katseellaan muodonmuutoskirjaansa. "Mutta häntä, joka tapauksessa. Tai jotakuta muuta. Halusin näyttää hänelle kirjaani - " hän nappasi kirjansa lattialta ja näytti sitä Redille. Yllätyksekseen hän näki vieläkin tuskastuneemman ilmeen kohoavan Redin kasvoille, kun hän ojensi kätensä ja otti kirjan Ariannalta.

"Olisi pitänyt arvata", Red mutisi ja alkoi selata muodonmuutoskirjan sivuja, kunnes pääsi viimeiselle sivulle. Hänen kulmansa kohosivat hieman, kun hän luki läpi viimeisellä sivulla olevan kirjoituksen, mutta muuten hän ei näyttänyt kovinkaan yllätyneeltä.

"Saanko arvata", Arianna aloitti. "Olet törmännyt tuollaiseen kirjoitukseen aikaisemmin?"

"En kirjaimellisesti." Red hymyili vinosti. "Enkä tähän nimenomaiseen tekstiin, mutta muihin samankaltaisiin - kyllä. Lily on näyttänyt minulle yhden, samoin muutama muu koulun oppilas. Nämä alkavat vähitellen yleistyä. Haittaako sinua, jos irrotan tämän sivun ja vien sen rehtorille?"

Arianna pudisti päätään inhoavasti. "En erityisemmin halua nähdä tätä sivua enää."

Red nyökkäsi ja repäisi muodonmuutoskirjan viimeisen sivun irti taitellen sen huolellisesti taskuunsa. "Hyvä, että näytit tämän minulle", hän sanoi ilottomasti. "Vien tämän Dumbledorelle. Hän varmaan osaa sanoa siitä jotakin enemmän kuin minä."

"Tiedätkö sinä, mitä varten noita sivuja ilmestyy?" Arianna uteli. Hänen pettymyksekseen Red kuitenkin vain pudisti päätään näyttäen siltä, että toivoi syvästi osaavansa vastata.

"En osaa sanoa. Vielä", hän lisäsi kireästi. "Mutta minulla ja Jazzilla on omat arvelumme."

"Eli te olette tarpeeksi hyvissä puheväleissä voidaksenne muodostaa yhteisiä mielipiteitä?" Arianna hymyili vinosti.

Red vastasi hymyyn omaan synkeään tapaansa ja levitteli sitten käsiään. "Alan vähitellen toipua järkytyksestä", hän tokaisi. "Ja ehkä vielä jonakin päivänä sopeudunkin ajatukseen. Ehkä. Ja paras minun on sopeutuakin, kun kerran - "

"Häät, niin", Arianna lopetti hänen puolestaan. "Joko suunnitelmat ovat valmiit?"

"Mistä minä voisin tietää?" Red hymähti ivallisesti. "Ei kukaan halua minun apuani asiassa - tosin ei sillä, että olisin mitenkään innokas auttamaan, mutta silti - he eivät ilmeisestikään luota minun taitoihini."

"Tai sitten he epäilevät, että karkaat paikalta, jos saat tietää, mitä kaikkea he ovat suunnitelleet", Arianna arvasi alkaen jo tuntea olonsa paremmaksi näytettyään kirjansa sivua Redille.

"Karkaaminen alkaa muutenkin vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta", Red mutisi ja huokaisi sitten syvään. "Ehdotin kerran Dumbledorelle, että hän voisi hankkia minulle ajankääntäjän, jotta voisin muuttaa muutaman pikku - asian - mutta hän sanoi, että se voisi vaikuttaa liikaa tulevaisuuteen. Joten ikävä kyllä olen jumissa, halusin tai en."

"Kyllä se siitä iloksi muuttuu." Arianna taputti Rediä lohduttavasti olkapäälle.

Red naurahti. "Epäilen. Mutta kiitos sympatiasta. Ja kirjan sivusta. Taidan heti lähteä näyttämään tätä Dumbledorelle - " hän nousi ylös lattialta Ariannan seuratessa hänen esimerkkiään. "Jos vaikka onnistuisimme lyömään viisaat päämme yhteen ja saamaan jotakin aikaan tämän asian kanssa. Jos näet Jazzia, niin lähetätkö hänetkin Dumbledoren toimistoon?"

Arianna nyökkäsi ja heilautti kättään Redille, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa käytävällä. Hän ei tiennyt, mitä olisi ajatellut. Redin puheista päätellen kirjan sivut olivat vakavampikin asia kuin hän oli pelännyt. Tai sitten kyseessä oli typerä pila, mihin Arianna ei oikeastaan uskonut, vaikka olisi halunnutkin. Koulua oli jäljellä enää vähän yli kaksi kuukautta, eikä hän halunnut mitään ongelmia niitä kahta kuukautta sekoittamaan.

Siriuksen ajatukset olivat edelleen Ariannassa, kun hän vaelteli pitkin koulun käytäviä aikomuksenaan mennä kirjastoon puhumaan Peterin kanssa. Hän oli helpottunut siitä, että he olivat saaneet tehtyä sovinnon, vaikka kokemus olikin ollut hänelle äärettömän nöyryyttävä ja hän arveli tarvitsevansa jotakin maitoa vahvempaa päästäkseen asian ylitse. Kyllä vain, Sirius päätti. Retki Tylyahoon voisi olla paikallaan tänä iltana, oli se kuinka laitonta tahansa. Ja James voisi lähteä mukaan -

Paitsi että ei voinut, Sirius muisti ja hänen mielialansa laski entisestään. James oli Lilyn kanssa, tai pelaamassa huispausta. Jäljellä olivat kuitenkin vielä Remus ja Peter, joten yhtä hyvin hän voisi pyytää Peterin mukaan, kun oli kerran joka tapauksessa menossa tapaamaan Peteriä.

Hän käveli omissa ajatuksissaan kirjaston luokse ja väläytti omahyväisen virneen matami Prillille, joka tiiraili häntä vihaisesti tiskinsä takaa. Jostakin syystä matami Prilli oli aina vihannut Kelmejä, erityisesti häntä ja Jamesia. Sirius mietti, oliko asialla jotakin tekemistä sen kanssa, että he olivat kerran onnistuneet vahingossa sytyttämään muutamat kirjaston hyllyt palamaan. Kyseessä oli tosiaan ollut vahinko, kyseinen kirous oli itse asiassa kohdistettu luihuisiin, mutta sitä matami Prilli ei ollut suostunut uskomaan. Heille oli määrätty silloin porttikielto kirjastoon, mutta matami Prilli oli kumonnut sen tajuttuaan, että he hiippailivat kirjastoon joka tapauksessa, luvalla tai ilman.

"Täällä ollaan sitten hiljaa", matami Prilli puhisi hänelle, kun hän ohitti naisen.

"Totta kai, matami-kulta, totta kai", Sirius vastasi ei-niinkään vakuuttavasti ja käveli naisen ohitse etsien katseellaan Peteriä. Peter istui nurkkapöydässä edessään jokin kirja, jota hän ei kuitenkaan lukenut - hän oli liian keskittynyt keskustelemaan jonkun erittäin epä-toivotun henkilön kanssa, eikä näyttänyt edes nauttivan tilanteesta. Pöydän toisella puolella Peterin edessä seisoi Bellatrix Black, takanaan Jessica Laheney ja kumpikin katseli Peteriä huvittuneesti kuin rottaa, joka yritti päästä pois satimesta, eikä pystynyt siihen. Sirius tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin ja tavoitteli taikasauvaansa taskustaan lähestyessään kolmikkoa. Hän olikin jo kaivannut pikku tappelua serkkunsa kanssa - tämä oli paikalla kuin tilaisuudesta -

"Terve, Peter", hän sanoi kovalla äänellä ilmestyessään ystävänsä selän taakse. Sitten hän kohotti katseensa Bellatrixiin ja Jessicaan. "Terve saasta. Ja saasta", hän lisäsi ja nyökkäsi kaksikolle vinosti hymyillen. Jessican kauniit kasvot olivat kylmät ja ilmeettömät, kuin posliininukella, joka oli suoraan paholaissadusta. Bellatrix taas hymyili Siriukselle kylmään tapaansa.

"Verenpetturi", hän sihisi samalla hampaidensa lävitse. "Sinäkin päätit siis sotkeutua tähän keskusteluun?"

"Sanotaanko, että keskustelunne näytti melko huonolaatuiselta, joten ajattelin lopettaa sen lyhyeen", Sirius vastasi sulavasti.

Bellatrix nauroi. "Et kai vain huolestunut siitä, mitä voisimme sanoa rakkaalle pikku ystävällesi?"

"Olin enemmän huolissani siitä, mitä rakas pikku ystäväni voisi tehdä TEILLE", Sirius valehteli tyynesti. "Tiedättehän te, en haluaisi, että matami Prilli antaa Peterille porttikieltoa kirjastoon juuri S.U.P.E.R-kokeiden lähettyvillä, vain siksi, että hän on mennyt pahoinpitelemään teitä."

"Väitätkö sinä, että Piskuilan tekisi sellaista?" Bellatrix kohotti leukaansa.

Sirius kohautti olkapäitään. "Sinuna en aliarvioisi häntä liikaa."

"Niin kuin sinä teet, rakas serkku?" nyt Bellatrixin ääni oli samettisen pehmeä ja hän katsoi Peteriä tavalla, joka sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Siriuksen selkää. "Älä pelkää, serkku. En ikinä tekisi sellaista virhettä."

"Hyvä niin", Sirius vastasi kireästi. "Nyt voisit kerätä jalkavaimosi, 'serkku', ja häipyä täältä." Hän loi kylmän katseen Jessicaan, joka näytti siltä, että olisi mieluummin purrut hänen kurkkunsa auki henkilökohtaisesti kuin jäänyt paikalle hetkeksikään. Bellatrixin ilme valahti muutaman sekunnin ajaksi, sitten hän sihahti vihaisesti ja tarttui Jessican ranteeseen kiepsauttaen tytön kovakouraisesti ympäri.

"Hei, älähän nyt hätäile", Sirius sanoi nähdessään tuskaisen ilmeen Jessican kasvoilla. "Etkö sinä tiedä, että orjien pahoinpiteleminen on kiellettyä?"

Bellatrix sylkäisi. Sirius väisti. "Parempi osuma ensi kerralla, saasta."

"Ensi kerralla sinä olet kuollut", Bellatrix vastasi järkyttävällä kylmyydellä.

"En huolehtisi siitä turhan paljon etukäteen."

"Miten vain." Bellatrix kohautti olkapäitään ja käänsi sitten katseensa Peteriin. "Mieti sitä, mitä sanoin, Piskuilan. Saatat huomata, että et loppujen lopuksi olekaan niin oikeassa."

Hän heitti vielä viimeisen kylmän katseen Siriukseen ja lähti sitten kirjastosta raahaten Jessicaa perässään. Sirius katsoi heidän lähtöään kivettynein kasvoin ja vasta kun he olivat kadonneet kirjaston ovesta ulos, hän istui alas ja katsoi Peteriä tarkkaavaisesti. Pojan posket olivat punehtuneet.

"Mitä he halusivat, Matohäntä?" Sirius kysyi hitaasti.

Peter epäröi. Hän nieleskeli, näyttäen siltä, että vajoaisi mieluummin maan alle kuin vastaisi. Hän avasi suunsa. Ja sulki sen taas. Sirius seurasi uteliaana sivusta.

"Mitä he halusivat?" hän toisti.

Peter nosti leukaansa, aivan kuin olisi lopultakin saanut muotoiltua lauseen valmiiksi ja katsoi sitten Siriusta. "Se koski Jessicaa", hän sanoi sitten vakaasti. "Laheneyta, siis. Bellatrix sanoi, että pärjäisin paremmin Jessican kuin Admiren kanssa."

Sirius katsoi Peteriä tarkasti ja näki epävarmuuden häivähtävän pojan silmissä. Hän toivoi, että olisi osannut sanoa, mistä se johtui. Bellatrixin sanoista vai siitä, että hän ei osannut sanoa, oliko oikeassa vai ei? Hän laski kätensä rohkaisevasti Peterin olkapäälle.

"Hän valehtelee, Matohäntä", hän sanoi, yrittäen koota lauseeseen kaiken tahdonvoimansa ja saada sen paistamaan äänestään. "Se Laheneyn typerys vain todennäköisesti on mustasukkainen ja ruinasi rakkaan Bellatrixinsa puhumaan puolestaan."

Peter nyökkäsi. "Niin. Ja he ovat väärässä. Minä pärjään paljon paremmin Admiren kanssa. Minä oikeasti pidän hänestä."

"Hyvä poika." Sirius virnisti helpottuneena. "Pienen hetken ajan minä ehdin jo kuvitella, että kaipaat Laheneyta."

Peter hymähti. "Meistä kahdesta sinä olet tietääkseni se, jolla on pakkomielle aivottomiin blondeihin", hän tokaisi, saaden Siriuksen nauramaan.

"Oli, Matohäntä, OLI", Sirius oikaisi. "Sitten minuun iski huono tuuri nimeltä Arianna. Ja siitä puheenollen, lähdetkö seurakseni Tylyahoon?"

"Miten se liittyy Ariannaan?" Peter kysyi epäluuloisesti.

Sirius virnisti vallattomasti. "Ei mitenkään ratkaisevasti. Kävin juuri vain vähemmän itsetuntoa kohentavan keskustelun ja haluan päästä hukuttamaan sen Rosmertan tuliviskivarastoon. Tuletko mukaan?"

Peter viivytteli. "Eikö Tylyahoon meneminen ole aika vaarallista, ottaen huomioon - tilanteen - " hän lopetti, viitaten Voldemortiin. Sirius harkitsi asiaa hetken - noin puolen sekunnin verran - ja pudisti sitten päätään vakuuttavasti.

"Sen perusteella, mitä minä tiedän, Voldemortin mielipaikkoja ovat tällä hetkellä kohteet, joista löytyy paljon kirjoja. Paljon PIMEITÄ VOIMIA koskevia kirjoja. Ja sinä et kai voi väittää, että Rosmerta pyörittäisi Kolmen Luudanvarren lisäksi salaista kuolonsyöjä-kirjakauppaa?"

Peter hymyili ja ravisti päätään. "Mennään vaan", hän vastasi. "Vien vain tämän kirjan hyllyyn."

Hän nousi ylös vastausta odottamatta, tarttui kirjaansa ja lähti kantamaan sitä takaisin hyllyyn, josta oli sen ottanutkin. Samalla hän pyöritteli mielessään tuhansia ärsyttäviä pikku ajatuksia, päällimmäisenä kuitenkin se, mitä Bellatrix oli hänelle sanonut. Ja se, että hän ei ollut uskaltanut kertoa totuutta Siriukselle. Hän oli valehdellut, väittänyt, että kyse oli Jessicasta, vaikka todellisuudessa kyse oli paljon enemmästä. Peter ei tiennyt, miksi sitä oli niin vaikeaa myöntää, mutta hän häpesi itseään syvästi Bellatrixin kanssa käymästä keskustelun jälkeen. Ehkä sinun pitäisi vaihtaa puolta, Piskuilan, Bellatrix oli sanonut - niin kylmästi, niin silkkisesti, vakuuttavalla taidolla, jota Siriuksellakaan ei ollut. Ystäväsi eivät ole varsinaisesti ystäviäsi, vai ovatko? He halveksuvat sinua - aliarvioivat sinua - Pimeyden lordi ei koskaan tekisi niin, Peter. Hän arvostaisi sinua. Ajattelisit nyt, Piskuilan. Vaihtaisit puolta. Se voisi olla... järkevää.

Peter oli ollut hiljaa ja sitä hän nyt häpesi kaikista eniten. Hän oli ollut hiljaa, hän ei ollut käskenyt Bellatrixia painumaan helvettiin, niin kuin Sirius tai James tai Remus olisi tehnyt. Hän oli vain istunut ja kuunnellut, eikä hän osannut sanoa jälkeenpäin, oliko hän ollut vaiti siksi, että ei ollut uskaltanut vastustaa vai siksi, että hän tiesi Bellatrixin olevan omalla tavallaan oikeassa.

Peter nosti kirjan takaisin hyllyyn ja vilkaisi Siriusta, joka istui edelleen nurkkapöydässä. Hänen ystävänsä olivat loistavia - loistavampia kuin yksikään toinen koulun oppilas. Heillä oli lahjakkuutta, tyyliä, huumorintajua, rohkeutta. He välittivät toisistaan enemmän kuin mistään muusta. He olisivat kuolleet toistensa puolesta. Ja siinä se ongelma oli, Peter ajatteli, ja juuri sen ongelman Bellatrix oli nähnyt, juuri siihen ongelmaan Bellatrix oli tarttunut - hän ei voinut rehellisesti väittää, että olisi pystynyt samaan.

"Ovatkohan Sirius ja Arianna onnistuneet saamaan sovinnon aikaan?" Lily mietti ääneen. Hän makasi Jamesin sängyllä, toinen käsi Jamesin kädessä, silmät kattoon luotuna. Kelmien makuusalin katto oli viime aikoina saanut uusia koristuksia. Entisten tylsien lamppujen joukossa oli nyt toisenlaisia, väriltään punaisia, lamppuja, jotka tarkemmin katsottuna muodostivat kattoon sanat: TÄMÄ MAKUUSALI KUULUU EI-NIIN-HERRASMIEHILLE KUUTAMO, ANTURAJALKA, SARVIHAARA JA MATOHÄNTÄ.

James kohautti olkapäitään, mikä ei ollut helppoa ottaen huomioon, että hän oli selällään sängyllä. "Todennäköisesti kyllä. Sirius osaa olla hyvin... vakuuttava halutessaan."

"Käännettynä: hän ahdistelee Ariannaa niin kauan, että saa tahtonsa lävitse?"

"Sinä sen sanoit, en minä." James virnisti ja käänsi katseensa Lilyyn. Lilyn punaiset hiukset olivat levinneet tyynylle ja toivat Jamesin mieleen tulimeren, joka kehysti tytön kasvoja. Lilyn vihreiden silmien katse oli luotu kattoon ja hän hymyili pienesti. "Mitä sinä mietit?" James kysyi. "Siis muuta kuin Anturajalkaa ja Ariannaa?"

"Teidän kattoanne", Lily vastasi ja naurahti.

"Mitä siitä?" James kohotti kulmiaan ja kääntyi itsekin katsomaan kattoa. Hän ja muut Kelmit olivat kehitelleet uudet lamput vasta muutamaa päivää sitten ja olivat melko tyytyväisiä niihin.

Lily nauroi. "Mietin vain, mitä noille lampuille tapahtuu, kun te lähdette täältä."

"Mitä siitä?" James ihmetteli. "Ne jäävät totta kai tänne."

Lily loi häneen vinon katseen. "Eikö se ole vähän ahdistavaa tulevia asukkaita kohtaan? Kun katossa on jonkun toisen nimi?"

James hymyili leveästi. "Se ei ole Kelmien ongelma, eihän?" hän ei antanut Lilylle tilaisuutta vastata, vaan jatkoi puhettaan. "Sitä paitsi tulevat asukkaat ovat ylpeitä saadessaan tietää, että heidän makuusalinsa on kuulunut Tylypahkan legendaarisimmille oppilaille."

"Etkö sinä nyt vähän liioittele?" Lily kysyi kuivasti.

"En! Minä olen varma siitä, että meidät muistetaan tässä koulussa vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua", James sanoi luottavaisesti. Lily ei voinut kuin hymyillä pojan suurille haaveille.

"Ja lamppujen avullako te sen ajattelitte toteuttaa?"

"Emme tietenkään", James vastasi närkästyneenä. "Emme me niin tyhmiä ole! Me olemme tehneet ikimuistoisuuden eteen töitä koko melkein-seitsemän vuoden ajan!"

Lily virnisti. "No, ainakin voitte olla varmoja siitä, että MCGARMIWA muistaa teidät jälkeenpäin", hän sanoi rohkaisevasti. "En usko, että kukaan aiempi oppilas on harmauttanut hänen hiuksiaan yhtä paljon kuin te."

"Enpä tiedä", James sanoi mietteliäästi. "Niin kovasti kuin haluaisinkin ottaa kaiken kunnian, luulisin, että myös Red on ärsyttänyt häntä jollakin tavalla kouluaikoinaan."

"Ja mistähän sinä niin päättelet?" Lily uteli ojentaessaan kätensä ja sotkiessaan sillä hajamielisesti Jamesin muutenkin sotkuisia hiuksia.

"Vaisto vain sanoi niin", James vastasi ruskeat silmät nauraen. "Näin eilen McGarmiwan sipsuttavan käytäviä eteenpäin. Hän manasi samalla sitä 'Stronin huligaania', kuten hän asian ilmaisi. Enkä minä usko, että koulussa on ketään muuta, jonka sukunimi olisi Stron."

"No, kohtahan McGarmiwa saa uuden Stronin huligaanin vaivoikseen."

James nyökkäsi ja käänsi taas katseensa kattoon antaen ajatustensa harhailla pitkin omia polkujaan - pääasiassa Lilyssä. Hitaasti mutta varmasti hänen ajatuksensa kulkeutuivat myöskin tiettyyn listaan, jonka hän oli kätkenyt yöpöytänsä laatikkoon kaikkien papereiden alle niin, että kukaan muu ei lukisi sitä. Sirius nauraisi, jos tietäisi, James ajattelisi. Sirius oli järkyttynyt jo silloin, kun hän paljasti melkein aikoneensa kosia Lilyä. Ja jos Sirius tietäisi, kuinka vakavissaan hän sitä suunnitteli... James onnistui vain vaivoin nielaisemaan huokauksensa. Joskus hänestä tuntui, että kukaan muu kuin hän itse ei ymmärtänyt, miten tärkeä Lily oikein oli hänelle. Ei edes Lily itse. Eikä hän voinut sanoa sitä tytölle, tai tyttö järkyttyisi ja katoaisi paikalta nopeammin kuin Sirius karkkikaupassa. Jamesilla ei ollut aikomustakaan järkyttää Lilyä sillä tavalla, mutta toisinaan hän toivoi, että olisi ollut olemassa joku, joka olisi ymmärtänyt, miksi hän halusi tehdä mitä halusi tehdä. Remus, James ajatteli hajamielisesti, Remus olisi voinut ymmärtää tai ainakin suhtautua asiaan vakavasti, mutta tuntui luonnottomalta edes harkita puhuvansa Remukselle sellaisesta asiasta, kun Remus itse oli niin katkera ja vaipunut siihen uskoon, että tulisi viettämään loppuelämänsä yksin.

"Mitä sinä ajattelet?" Lily kysyi hiljaisella äänellä - niin hiljaisella, että James pikemminkin tunsi sanat ihollaan kuin todella kuuli ne. Hän käänsi päätään ja kohosi toisen kyynerpäänsä varaan sängyllä niin, että pystyi kunnolla katsomaan Lilyä silmiin. Hän hymyili hajamielisesti ja ojensi toisen kätensä työntäen sillä punaiset hiukset sivuun Lilyn kasvoilta.

"En minä tiedä, mitä minä ajattelen", hän sanoi vakavasti. "Jotakin typerää, todennäköisesti."

Hän ei osannut tulkita ilmettä Lilyn kasvoilla, kun tyttö yritti löytää jonkun järkevän vastauksen, tavan selvittää hänen ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan antanut Lilylle aikaa sanoa mitään, vaan jatkoi puhettaan lausuen ääneen jotakin, joka oli varmasti totta.

"Minä peruutin tämän illan huispausharjoitukset", hän sanoi katsoen Lilyä odottavasti.

Lily kohotti kulmiaan. "Sinä mitä?" hän kysyi ja James virnisti tyytyväisenä kuullessaan tytön äänen epäuskoisen sävyn.

"Peruutin huispausharjoitukset", hän toisti tavoitellen mahdollisimman arkipäiväistä sävyä. "Ajattelin, että kun olen ollut niin kiireinen viime aikoina - no, minä taidan olla aika kamala poikaystävä välillä, vai mitä?"

Lily hymyili nurjasti, vihreät silmät tutkimattomina. "Riippuu siitä, kummalta tyttöystävältäsi kysyt", hän tokaisi. "Luudanvartesi saattaa pitää sinua hyvinkin viehättävänä ja omistautuvana. Minä taas - "

"Sinä inhoat minua nykyään, vai mitä?" James katsoi häntä alakuloisesti.

Lily pudisti päätään. "En minä inhoa", hän mutisi, kohottaen toisen kätensä koskettamaan Jamesin kasvoja. "Korkeintaan olen vähän ärsyyntynyt sinuun. Mutta kyllä minä ymmärrän."

"Ymmärrät?" James ei ollut varma, uskoisiko Lilyä vai ei.

"No, en ole siitä aivan varma", Lily sanoi ja hymykuopat ilmestyivät hänen poskilleen, kun hän katseli Jamesia. "Mutta teeskentelen ymmärtäväni ja odotan samaa sinulta sitten, kun panikointini S.U.P.E.R-kokeiden johdosta on pahimmillaan."

James pyöritti silmiään. "Ja minä kun luulin sen olevan jo NYT pahimmillaan."

"Kaukana siitä", Lily vastasi nenäkkäästi. "Ja tietäisit sen, jos olisit vaivautunut tutustumaan minuun paremmin."

"No, et sinä voi minua oikeastaan syyttää", James totesi. "Viimeksi, kun meillä oli suuret, panikoimisen arvoiset kokeet, olimme viidennellä ja sinä vihasit minun nimeänikin."

Lily oli hetken hiljaa. "En minä sinua vihannut", hän sanoi sitten hiljaisella äänellä.

"Etkö muka?" James hymyili hieman huvittuneesti. "Minusta sinä vihasit. Ainakin sanoit sen minulle aika monta kertaa."

"Voi olla", Lily myönsi. "Mutta se ei tarkoita, että olisin vihannut sinua."

James huokaisi. "Vain tytöillä voi olla noin hankala logiikka."

"Minä vihaan Voldemortia", Lily jatkoi, aivan kuin ei olisi lainkaan kuullut, mitä hän sanoi. "Ja kaikkea, mitä Voldemort tekee. Minä korkeintaan inhosin sinua kuollakseni, myönnetään. Mutta se on eri asia kuin vihata. Silloin viidennellä... En voinut uskoa, että olet niin ääliö kuin olet. Ja siihenkin inhoon, mitä minä sinua kohtaan tunsin, saattoi sekoittua pieni häivä uteliaisuutta siitä, millainen sinä todella olet - " hän vaikeni, leikkien edelleen laiskasti Jamesin hiuksilla.

"Ja silti sinä vain huusit minulle", James sanoi pudistaen päätään, puoliksi ihmetellen, puoliksi ihaillen. Hän ei ikinä oppisi ymmärtämään tyttöjen ajatuksenjuoksua.

"Niin huusin", Lily vastasi vakaasti. "Etkö sinä tajua, James? Minä en olisi ikinä vaivautunut huutamaan sinulle, jos olisit ollut niin yhdentekevä ihminen. Etkö sinä muka ikinä huomannut, miten paljon enemmän minä haukuin sinua kuin muita Kelmejä?"

"Sitä oli vähän vaikeaa olla huomaamatta", James huomautti apeasti. "Päättelin sen johtuvan siitä, että olen paljon kamalampi ihminen kuin muut Kelmit."

Lily ravisti päätään. "Itse asiassa se johtui siitä, että halusin saada hieman järkeä taottua sinun päähäsi. Minua ärsytti suunnattomasti se, että sinä olit niin mielettömän lahjakas kaikessa ja kuitenkin kaikki taitosi menivät hukkaan, koska sinä halusit vain pitää hauskaa."

"Minä taisin olla aika hirvittävä silloin, vai mitä?"

"Miten sen nyt ottaa..." Lily sanoi viivytellen. "Sinulla oli tapana kirota ihmisiä huvin vuoksi, metelöidä tunnilla, jättää läksysi tekemättä, juoda itsesi humalaan joka viikonloppu ja ahdistella minua asiattomasti. Olet kasvanut, James. Ja tarkoitan sitä muutenkin kuin pituussuunnassa."

James hymyili hieman hämillisesti. Oli hän kasvanut miten paljon tahansa, vakavien asioiden puhuminen oli aina ollut hänelle vaikeaa. Se saattoi johtua siitä, että hän oli mies, hän arveli. Miehiä vain ei ollut luotu käymään pitkiä, syvällisiä ja tunnepitoisia keskusteluja, kun samat asiat saattoi ilmaista niin monella muullakin tavalla. Hän ei ollut koskaan sanonut Siriukselle rakastavansa Siriusta, vaikka kyllä hän rakasti - enemmän kuin voisi rakastaa edes omaa veljeään - mutta hän tiesi, että Sirius ymmärsi, koska niin asiat toimivat.

"Oletko sinä ikinä halunnut erota minusta, Lils?" James kysyi sitten. "Siis niin kuin todella-todella-erota. Niin, että et ikinä enää haluaisi puhua minulle uudelleen."

Lily oli hetken hiljaa. "En kai", hän sanoi sitten hitaasti. "Silloinkin kun me OLEMME eronneet, minusta on aina tuntunut, että olen tehnyt sen olosuhteiden pakosta, en siksi, että todella haluaisin hankkiutua sinusta eroon."

James hymyili tyytyväisenä. "Sittenhän se teoria vihasta ja rakkaudesta todella toimii, vai mitä?"

"Niinkin voisi sanoa." Lily kohotti päätään tyynyltä ja kietoi toisen käsivartensa Jamesin niskan taakse niin, että pystyi kunnolla suutelemaan poikaa. James vastasi suudelmaan ja laski päänsä takaisin tyynyjen varaan.

Hetken kuluttua Lily vetäytyi kauemmas. "Missä muut teikäläiset ovat?" hän kysyi ovelasti.

"Sirius ja Peter - en tiedä, mutta olettaisin, että järjestämässä hankaluuksia. Ja Kuutamo on varmaan kirjastossa", James arvasi hymy huulillaan. "Remuksesta ei ikinä tiedä, mutta en usko, että hän tulee tänne ihan vähään aikaan."

Hän taivutti päätään lähemmäs Lilyä ja suuteli tyttöä onnellisena siitä, että oli peruuttanut huispausharjoitukset siltä illasta.

Remus ei ollut kirjastossa, vaan istui sen sijaan pöllölän ikkunalla. Hän oli tullut alunperin pöllölään lähettääkseen kirjeen vanhemmilleen, mutta kun kirje oli lähetetty, ei hän oikeastaan pystynyt keksimään mitään kovin hyvää syytä lähteä takaisin oleskeluhuoneeseen. Kaikki muut Kelmit olivat omilla teillään ja toisin kuin heillä, Remuksella ei ollut tyttöystävää, jonka seuraan hakeutua. Hänellä ei myöskään ollut kovinkaan paljon muita tuttuja, joiden kanssa olisi voinut mennä viettämään aikaa. Se johtui todennäköisesti siitä, että hän oli ihmissusi, mutta hänen oli aina ollut helpompaa eristäytyä ihmisistä kuin hakeutua heidän seuraansa. Kelmit olivat poikkeus, ja samoin Lily ja Arianna. Laura Vialli OLISI voinut olla poikkeus, Remus ajatteli hivenen katkerasti, mutta hän ei voinut sille mitään, että heidän tuttavuudellaan oli ollut lievästi sanottuna erilaiset tarkoitusperät. Hän ei ollut puhunut Lauran kanssa aikoihin, eikä todennäköisesti enää puhuisikaan.

Hän katseli hiljaisena, kuinka valkoinen pöllö ilmestyi taivaanrantaan ja lensi sitten tasaisen varmasti lähemmäs, kunnes lopulta se syöksähti pöllölän avonaisesta ikkunasta sisään ja katonrajaan, missä lukemattomat muut pöllöt istuivat tyynesti omilla paikoillaan.

"Hei, Rem."

Remus kääntyi katsomaan pöllölän ovelle. Alice Prewett seisoi siellä, sylissään pöllö, joka oli väriltään niin tumma, että olisi yhtä hyvin voinut olla musta.

"Hei, Alice", Remus vastasi ja hymy, jonka hän tarjosi tytölle, oli aito. Hän ei tuntenut Alicea mitenkään hyvin, mutta seitsemäsluokkalaiseksi tytöksi Alice oli poikkeuksellisen mukava ja hän oli aina tullut toimeen Kelmien kanssa. "Miksi sinä kannat pöllöäsi?"

"Tulen professori Patapalon luota. Pöllöni oli loukannut itsensä lentomatkalla, sen siipi tarvitsi pientä korjausta - no niin, nyt voit mennä omille teillesi", Alice kääntyi lisäämään pöllölleen levittäen käsivarsiaan. Pöllö huhuili arvokkaasti ja kohosi sitten siivilleen lentäen katonrajaan, missä se istui paikalleen ja alkoi puhdistaa huolellisesti siipiään. Alice katseli hetken aikaa pöllöään ja käänsi sitten katseensa Remukseen.

"Etkö sinä pelkää, että putoat alas ikkunasta?" hän kysyi merkitsevästi.

Remus vilkaisi avonaisesta ikkunasta alas. Maa näytti olevan hyvin kaukana, mutta se ei häirinnyt häntä. "Me Kelmit osaamme lentää", hän vastasi huvittuneesti. "Ja vaikka emme osaisikaan, voin pudotessani aina luottaa siihen, että joko Sirius tai James ilmestyy ottamaan minut kiinni luudanvarren kanssa, ennen kuin osun maahan."

"Entä Peter? Etkö sinä luota siihen, että hän ottaisi sinut kiinni?" Alice kiusoitteli kävellessään hänen luokseen ja hypähtäessään hieman epävarmasti hänen viereensä ikkunalle istumaan.

"Luottaisin, totta kai", Remus hymyili. "Mutta hän ei omista luudanvartta."

Alice vastasi hymyyn. "Sellainen ystävyys on hienoa, vai mitä?" hän kysyi sitten vakavoituen. "Kun tietää, että voi luottaa toiseen joka tilanteessa."

"Onhan se", Remus vastasi ilmeettömästi. "Kyllä minä heistä pidän enemmän kuin Kalkaroksesta."

Alice nyrpisti nenäänsä. "Siihen nyt ei paljon vaadita."

Remus nauroi vapautuneesti. "Ei tosiaan. Mitä Frankille kuuluu?"

"Hyvää, luulisin." Remus erotti tytön äänestä hieman haikean äänensävyn. "En kyllä voi olla täysin varma, koska hän on juuri nyt suorittamassa jotakin Voldemortinvastaista erikoistehtävää, eikä voi siis kirjoittaa minulle."

Remus hymyili tytölle rohkaisevasti. "Kyllä hän hyvin pärjää", hän vakuutti. "Hän on hyvä aurori."

"Niin on." Alicen äänessä oli ylpeyden häivä. "Ja minusta tulee myös."

"Sinä haluat auroriksi?" Remus katsoi tyttöä yllättyneenä. Sitten hän nauroi. "Tänä vuonna Tylypahkasta valmistuu varmaan ennätysmäärä tulevia auroreita!"

"Se johtuu varmaan siitä, että nyt on niin vaikea aika meneillään", Alice vastasi vakavasti. "Kaikki haluavat auttaa."

Remus nyökkäsi. "Minä tosin en vielä tiedä, tuleeko minusta auroria. En ole ehkä tarpeeksi hyvä", hän lisäsi. Se oli puolittain totta - hän ei uskonut pääsevänsä auroriakatemiaan, koska oli ihmissusi.

Alice katsoi häntä ihmeissään. "Totta kai sinä olet tarpeeksi hyvä! Olet parhaita oppilaita vuosikurssillamme!"

Remus hymyili välttelevästi, välittämättä keksiä mitään lisäselityksiä auroriuransa esteeksi, kun ei kuitenkaan voisi koskaan paljastaa koko totuutta. "Jos en pääse auroriksi, keksin jonkun muun tavan auttaa ihmisiä."

"Voithan sinä aina ryhtyä vaikka parantajaksi", Alice ehdotti. "Cinnamonkin aikoo."

Se ei yllättänyt Remusta lainkaan. Hän tiesi, että Cinnamon vihasi ihmisten tappamista, eikä ikimaailmassa tulisi auroriakatemiaan, missä nuoria opetettiin taistelemaan omasta elämästään hinnalla millä hyvänsä. "Hän pärjää varmasti hyvin siinä", hän sanoi ilmeettömästi. "Hän on aina ollut loistava ihmisten auttamisessa."

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jonka Alice jonkin ajan kuluttua rikkoi kysymällä: "Vieläkö sinä pidät Cinnamonista?"

Remus hymähti. "Olen aina pitänyt hänestä."

"Ei sillä tavalla", Alice oikaisi. "Vaan sillä toisella tavalla. Minä nimittäin olen ihan varma siitä, että hän pitää vielä sinusta."

Remus ei vastannut. Hän tiesi, että hänen OLISI pitänyt sanoa jotakin, mutta hän ei vain osannut. Alice katsoi häntä hieman kärsimättömästi ja hän aavisti, että tyttö vaatisi pian vastausta, mutta hänet pelasti se, että Sirius säntäsi sisälle pöllölän ovesta.

"Kuutamo, poikaseni", Sirius komensi terävästi. "Sinun on parasta suoriutua alas sieltä ikkunalaudalta ja makuusaliin. Sillä maanvaiva Redillä on jotakin asiaa meille."

Red istui jo kaikessa rauhassa Jamesin sängyllä, kun Remus ja Sirius ehtivät poikien makuusaliin asti. Myös Arianna ja Lily olivat paikalle, eikä Remus voinut kuin ihmetellä, mistä oli kyse, mutta Redin epäluonnollisen vakavat kasvot eivät luvanneet hyvää. Hän istui hieman epäröiden sänkynsä reunalle ja loi kysyvän katseen Peteriin, mutta poika vain kohautti olkapäitään.

"No niin", Red aloitti heti, kun he olivat ehtineet istumaan alas. "Nyt kun te kaikki olette lopultakin koolla - " hän loi murskaavan katseen Siriukseen ja Peteriin.

Sirius levitteli käsiään. "Me olimme Kolmessa Luudanvarressa! Et voi odottaa, että ehtisimme sieltä aivan heti."

"Varsinkin kun teillä oli vielä kermakaljat kesken", James mutisi hiljaisella äänellä, mutta Sirius kuuli kuitenkin ja läimäytti häntä takaraivoon. Red odotti kärsivällisesti, että he vaikenivat ja aloitti sitten.

"Minä, Jazz ja Dumbledore olemme tehneet tässä viime päivien aikana tutkimusta aiheesta, mitä Voldemort oikein suunnittelee", hän sanoi terävästi. James arvasi jo, mitä oli tulossa ja kietoi käsivartensa melkein hajamielisesti Lilyn olkapäiden ympärille samalla kun odotti, että Red jatkaisi. "Saimme tänään melko hyvän varmistuksen asiasta ja Dumbledore aikoo antaa tilanteesta yleisen varoituksen lähipäivinä. Minä kuitenkin ruinasin häneltä luvan kertoa teille, koska ajattelin että teidän pitäisi tietää - " hän veti syvään henkeä ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, kun hän lopetti lauseensa.

"Kaikkien tämänhetkisten tietojen mukaan Voldemort aikoo hyökätä Tylypahkaan ennen koulun loppua."