101.osa - Päättäjäiset

29.6.1978

Lily veti syvään henkeä katsoessaan kuvaansa peilistä. Peili heijasti hänelle kahdeksantoistavuotiaan, noin 166 senttimetriä pitkän tytön, jolla oli yllään musta, ohutolkaiminen tanssiaispuku ja jonka posket punoittivat, joko hermostuksesta tai innosta. Hahmo näytti Lilyn silmissä paljon vanhemmalta kuin se tyttö, joka syksyllä oli noussut junaan siisteissä joskin hieman kuluneissa vaatteissaan ja julistanut vihaavansa James Potteria yli kaiken. Kyllä, hahmo todella oli vanhempi - ja ehkä hieman viisaampikin, Lily hymähti ajatuksissaan. Hän pyörähti ympäri peilin edessä tuntien itsensä oudolla tavalla innostuneeksi pian alkavista päättäjäisistä huolimatta siitä, miten monen asian loppua nuo yhdet tanssit merkitsivät. Loppua, mutta myös alkua. Kuluneiden päivien aikana Lily oli peloistaan huolimatta oppinut arvostamaan ajatusta tulevaisuudesta, toivomaan asioita, joita hän ei ollut aiemmin uskaltanut toivoa. Kuten onnellisuutta. S.U.P.E.R-kokeiden päätyttyä oli jotenkin helpompi luottaa siihen, että asiat voisivat itse asiassa sujua hyvin.

Lily hymyili peilikuvalleen ihmetellen mielessään, miten lapsellinen hänen hymynsä oli edelleen huolimatta siitä, mitä kaikkea hän oli kokenut. Se oli pikkutytön hymy, aivan kuin tuo pieni, juuri koulunsa aloittanut tyttö olisi yhä elänyt hänen sisällään, vaikka viime aikojen tapahtumat olivatkin pyrkineet tappamaan tuon lapsen täydellisesti.

"Minulleko hymyilet?"

Lily hätkähti ja kääntyi ympäri kuullessaan karhean pojan äänen tyttöjen makuusalin avonaisen ikkunan suunnalta. Hän katsoi ikkunan suuntaan yrittäen erottaa puhujan, vaikka kesäkuun viimeisten päivien laskeva aurinko häikäisikin hänen silmiään.

"Sirius", Lily huokaisi tunnistettuaan ikkunan takana leijuvan tummatukkaisen pojan, joka katseli häntä virnistellen. "Etkö osaa pysyä omassa makuusalissasi edes viittä minuuttia?"

Sirius ohjasi luudanvartensa sisään tyttöjen makuusalin ikkunasta välittämättä Lilyn huomautuksesta. Hän pysähtyi keskelle huonetta ja hyppäsi ketterästi alas luudaltaan. "Tietojeni mukaan olen ollut siellä jo aika kauan. Mutta ei siellä kukaan pysy järjissään - Matohäntä hermoilee tanssitaidoistaan, Kuutamo hermoilee Cinnamonista ja Sarvihaara hermoilee - no, antaa sen olla nyt tällä kertaa", Sirius lopetti vältellen. Lily loi häneen epäluuloisen katseen, mutta poika ei värähtänytkään, vaan istui muitta mutkitta lähimmän, eli Cinnamonille kuuluvan sängyn laidalle niin, että Lily saattoi nähdä hänet, vaikka olikin kääntynyt jälleen peilin suuntaan järjestelemään hiuksiaan. Lilyä nauratti, kun hän näki oman, juhlapukuisen hahmonsa ja sen takana Siriuksen, jolla oli polvista revityt farkut ja löysä t-paita, joka mainosti Rapakon Palloseuraa.

"Onko minun lempityttöystäväni täällä?" Sirius kysyi hypähdellen samalla levottomasti Cinnamonin sängyllä ylös ja alas.

"Montako tyttöystävää sinulle sitten on?" Lily kohotti pojalle kulmiaan peilin kautta.

Siriuksen kasvoille levisi vallaton hymy. "Tällä hetkellä vain yksi. Tilastotietoni taas saat kuulla puheessani myöhemmin."

"Onko puheesi valmis?"

"Jotakin siihen suuntaan", Sirius vastasi vältellen, mistä Lily päätteli, että pojan puhe ei ollut lähelläkään valmista. Lily pidätti huokauksen ja pienen hetken ajan hän jopa harkitsi ryhtyvänsä saarnaamaan Siriukselle asiasta, mutta sitten hän päätti antaa olla. Hän ei halunnut tuhlata viimeistä iltaansa Tylypahkassa haukkumalla poikaystävänsä parasta ystävää.

"Mitä sinä oikein teet täällä?" Lily vaihtoi puheenaihetta.

"Johan minä sanoin." Sirius hymyili. "Tulin etsimään tyttöystävääni."

"Käännettynä: elättelit toivoa siitä, että näkisit Ariannan vaihtamassa vaatteita?" Lily arvasi.

Sirius huokaisi. "Sarkasmi ei sovi sinulle, kultaseni."

Lily mulkaisi poikaa. "Pysy vain omassa kullassasi."

"Mutta hän ei ole ilmeisesti paikalla."

"No, etsi hänet", kehotti Lily. "Nouda, nouda!"

"Minä en ole mikään noutaja", Sirius sanoi ärtyneesti.

Lily hymyili. "Olenkin aina miettinyt, mikä sinun rotusi oikein on."

"Minä olen sekarotuinen."

"Puhdasverinen ja sekarotuinen. Mielenkiintoista."

"Siinä on kyse persoonasta", Sirius tokaisi äänessään arvokas sävy. Sitten poika vaikeni ja alkoi leikkiä Cinnamonin sängynpeiton kulmalla samalla kun käänteli päätään puolelta toiselle, ikään kuin olisi yrittänyt rekisteröidä mieleensä jokaisen pienen yksityiskohdan tyttöjen makuusalista. Lily seurasi hänen toimiaan sivusta pieni hymy huulillaan.

"Tiedätkö, Arianna ei ole täällä", tyttö sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Eikö sinun pitäisi mennä etsimään häntä?"

Sirius siristi silmiään hänen suuntaansa. "Yritätkö sinä hankkiutua minusta eroon?"

"Ehkä..."

"Miksi?"

Lily kohautti olkapäitään. "Minun pitää ajatella, luulisin", hän sanoi hajamielisesti. Sirius ei ilmeisesti pitänyt verukkeesta, sillä ruma irvistys kohosi pojan kasvoille vääristäen hänen muuten niin symmetriset, hienot piirteensä. Poika kohotti turhautuneena kätensä ilmaan.

"Minä en tajua, miksi kaikken pitää ajatella", poika valitti tarpeettoman kovalla äänellä. "Sarvihaara käytti tuota samaa tekosyytä hankkiutuakseen minusta eroon!"

Lily väläytti pojalle nenäkkään hymyn. "Sinun täytyy vain yrittää ymmärtää sitä, että jotkut meistä haluavat ajatella, vaikka sinä et niin tekisikään."

"Hyvä on, hyvä on!" Sirius silmäili häntä ärtyneesti, ponnahti ylös Cinnamonin sängyltä ja poimi luudanvartensa helposti takaisin käteensä. Hän kumarsi arvokkaasti Lilyn suuntaan. "Minä menen ja jätän rouva Potterin - anteeksi, neiti Evansin - tänne omaan rauhaansa. Mutta yksi juttu ensin - " poika vakavoitui yllättäen ja katseli Lilyä melkeinpä vaivautuneena, toinen käsi vaaleansinisten farkkujensa taskussa.

"Anna tulla."

"No, tuota niin - syy siihen, miksi alunperin tulin tänne - tyttöystäväni kiusaamisen ohella, tietenkin - oli se, että minä halusin kiittää sinua."

"Kiittää minua?" Lily toisti yllättyneenä. Sirius nyökkäsi. "Mistä?"

Sirius virnisti lauhkeasti ja levitteli käsiään. "Siitä, että lakkasit vihaamasta parasta ystävääni. Siitä, että annoit hänelle vihdoinkin periksi - tästä vuodesta olisi tullut todella kamala, jos meidän olisi täytynyt kestää koko ajan Sarvihaaran valitusta siitä, miten hän ei saa sinua vaikka haluaisi. Eli kiitos, pikkusisko. Ja pidä mielessä - " Sirius sulki suunsa ja käänsi katseensa peilin suuntaan. Lilyn peilikuva katseli häntä sen kautta hämmentynyt ilme mantelinmuotoisissa, smaragdinvihreissä silmissään.

"Pidä mielessä mitä?"

"Että James tarvitsee sinua", Sirius totesi. "Mitä tahansa tänä iltana tai tämän jälkeen tapahtuukin, niin muista, että hän todella, todella, todella tarvitsee sinua." Sirius hymähti huvittuneesti. "Minä jos kuka sen tiedän. Onko sinulla aavistustakaan siitä, missä Arianna voisi olla?"

"Kokeile Tuleemeneehuonetta", Lily ehdotti liian yllättyneenä Siriuksen sanojen johdosta saadakseen suustaan mitään järkevämpää. Sirius nyökkäsi päätään kiitokseksi, tarttui molemmin käsin luudanvarteensa ja heilautti itsensä helposti sen selkään. Sitten poika väläytti Lilylle vielä viimeisen ärsyttävän kelminvirneensä, iski hänelle silmää ja lennähti ulos ikkunasta.

Lily hylkäsi paikkansa peilin edessä ja käveli ikkunaan nojaten vasten auringonlämmittämää ikkunalautaa. Hän tuijotti Siriuksen loittonevaa hahmoa puolittain huvittuneena, puolittain ihaillen. Jos hän ei olisi tiennyt, että hän ja Sirius pysyisivät aina ystävinä siinä missä Sirius ja Jameskin, hän olisi ikävöinyt poikaa jo silloin.

Sirius oli inhottavan hyvällä tuulella palatessaan poikien makuusaliin puolta tuntia myöhemmin. James vilkaisi häntä lyhyesti, nyökäytti päätään ja käänsi sitten katseensa taas kohti huoneen seinällä roikkuvaa peiliä. Hän istui sänkynsä reunalle tuntien olonsa pahemmaksi kuin koskaan ja siltä hän myös näytti. Vaikka hän olikin pukeutunut siististi mustaan kauluspaitaan, solmioon ja housuihin, oli hän kalpeampi kuin koskaan - melkein sairaannäköinen. Hänen kätensä hikosivat, kun hän vain ajattelikin edessäolevaa iltaa ja sitä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Entä jos Lily sanoisi ei? Entä jos Lily ei haluaisi enää koskaan puhua hänen kanssaan? Hän ei tiennyt, mitä tekisi silloin. "Ajattelitko tervehtiäkin minua?" Sirius tiedusteli kävellen peilin eteen ja peitti Jamesin näkyvyyden. Poika alkoi vetää t-paitaa päänsä ylitse.

James huokaisi. "Johan minä tervehdin. Minä nyökkäsin."

"Voisi melkein kuvitella, että et halunnut nähdä minua", Sirius syytti.

"Minulla on paljon mielessä."

"Vastakkainen sukupuoli ei ole ikinä ystäviä tärkeämpää, muista se", varoitti Sirius. Poika käveli vaatekaapilleen ja veti esiin mustan kauluspaidan, joka oli lähestulkoon samanlainen kuin Jamesin. Hän veti sen ylleen ja alkoi napittaa sitä kiinni jättäen kuitenkin ylimmät napit huolimattomasti auki. James seurasi sivusta kulmiaan kohottaen.

"Etkö sinä tuon siistimmin aio pukeutua?"

"Mistä lähtien sinua on kiinnostanut minun vaatetukseni?" Sirius kysyi samaan sävyyn, nappasi kaksi ohutta mustaa nauhaa sivupöydältä ja solmi ne ranteidensa ympärille.

James kohautti olkapäitään. "Ei se minua kiinnosta. Mutta Minervaa voi kiinnostaakin", hän lisäsi merkitsevästi. Puolittain napitetussa kauluspaidassaan, rannenauhoissaan ja polvista puhjenneissa farkuissaan Sirius näytti kaikkea muuta kuin herrasmiesmäiseltä ja aikuiselta.

Sirius voihkaisi kärsivänä. "Sarvihaara, KILTTI - " hän pyysi. "Älä vain sano, että aiot jättää Minervan täysin rauhaan tänä iltana! On meidän viimeinen iltamme, pahus!"

"Tiedetään! Mutta minä, toisin kuin sinä, olen johtajapoika. Ja minulla, toisin kuin sinulla, on tyttöystävä, joka tappaa minut, jos en ole pukeutunut siististi", muistutti James. Hän heittäytyi kyynärpäidensä varaan sängylle ja katseli Siriusta kulmiensa alta.

Sirius hymyili ylimielisesti. "Sinä olet tossun alla."

James nyökkäsi - hitaasti, varmasti ja jokseenkin kärsivästi, mutta nyökkäsi kuitenkin, eikä hänen kasvoiltaan paistanut kovinkaan suurta pahoittelua, mikä järkytti Siriusta enemmän kuin mikään muu. "Niinhän minä olen", poika myönsi. "Mutta voisi kai sanoa, että olen ohittanut sen pisteen, jolloin vielä jaksaa välittää asiasta."

"Inhottavaa", mutisi Sirius. Poika kääntyi taas peiliin päin ja alkoi järjestellä kriittisesti otsahiuksiaan. "Toivottavasti minulle ei ikinä käy noin."

"Se käy ennemmin kuin arvaatkaan", James varoitti.

"Ei minulle."

James kohautti harteitaan ohut hymyn varjo huulillaan. Hän tiesi aivan hyvin, että Sirius puhui vain lämpimikseen, kuten aina ennenkin.

"Onko kaikki valmiina huomista varten?" James kysyi haluten unohtaa koko puheenaiheen, sillä se tuntui aivan liian inhottavalta ja hermostuttavalta ottaen huomioon sen, mitä hänen oli tarkoitus sinä iltana tehdä. Hän työnsi kätensä mustien housujensa taskuun ja värähti tuntiessaan taskun pohjalla pienen, kylmän renkaan.

"Suurta luihuiskepposta?" Sirius kohotti kulmiaan katsellen Jamesia peilin kautta. "On tietenkin. Ja arvaa mikä siinä on kaikista parasta?"

"Me emme voi joutua jälki-istuntoon", virnisti James.

Sirius nyökkäsi, hylkäsi paikkansa peilin edessä ja käveli Jamesin sängyn reunalle istumaan. Hän nappasi pergamenttikäärön Jamesin yöpöydältä ja alkoi pyöritellä sitä käsissään ikään kuin yrittäen päätellä, mikä käärö oikein oli. Kun hän ei itse pystynyt löytämään vastausta, hän nakkasi käärön takaisin Jamesille kasvoillaan ilme, joka suorastaan huusi selitystä.

James asetteli pergamentin huolellisesti takaisin yöpöydälleen. "Se on kirje Rediltä", hän paljasti samalla.

"Ohhoh! Joko Red on alkanut taas puhua?" Sirius tiedusteli sarkastisesti.

James loi ystäväänsä katseen, joka oli puoliksi moittiva, puoliksi epäuskoinen. Vain Sirius saattoi sanoa jotakin noin täydellisen tunteetonta Redistä ottaen huomioon kaiken sen, mitä Redille oli tapahtunut. Totta kyllä, 'siitä kaikesta' oli kulunut jo kuukausi, mutta James ei todella uskonut, että aika merkitsi Redille jotakin. Hän ei myöskään uskonut, että kumpikaan, hän tai Sirius, pystyisivät koskaan ymmärtämään kaikkia niitä tapoja, joilla Red oli antanut itsensä tuhoutua. Eikä hän oikeastaan tahtonutkaan; se oli liian syvää, liian tuskallista, että hän olsii voinut ymmärtää siitä jotakin.

"Minä kirjoitin Redille", hän sanoi aavistus jäähileitä äänessään. "Kysyin häneltä VVV:stä. Tiedäthän, Kuutamo ei ole onnistunut selvittämään mitään ja Red nyt tietää kaiken, tai niin voisi olettaa, joten - "

"Niin, niin", Sirius hoputti kärsimättömästi. "Mitä Red vastasi?"

James hymyili nurjasti. "Että ei aio haaskata pergamenttia selittääkseen koko kuviota kirjeessä. Hän odottaa meitä, tai minua, tai miten vain, asunnollaan ensi kuun alussa."

"No, sitten minä tulen ehdottomasti mukaan", Sirius sanoi hypähtäen pienesti paikallaan. "Mitä tarkoittaa 'ensi kuun alussa'?"

"Tarina ei sitä kerro", James kohautti olkapäitään ja oli aikeissa sanoa enemmänkin, kun suihkun ovi aukeni ja Remus astui sisälle makuusaliin pukeutuneena siistiin mustaan juhlakaapuun, vaaleat hiukset suihkun jäljiltä kosteina. Remuksen kasvoille heijastui yllättynyt hymy, kun hän näki Siriuksen.

"Minä luulin sinun jäävän pysyvästi tiellesi tyttöjen makuusaliin", hän huomautti ja virnisti. Jollakin tapaa Jamesista vaikutti, että Remus oli paremmalla tuulella kuin aikoihin. Oli vaikeaa sanoa miksi, eikä sillä ollut oikeastaan merkitystäkään. James hymyili.

"Ei Anturajalka voi lähteä tanssiaisiin vaihtamatta vaatteita ensin."

"Oletko sinä vaihtanut juhlavaatteet? En olisi uskonut", Remus mutisi tarkastellessaan Siriuksen huolettoman sotkuista, mutta silti ärsyttävällä tavalla tyylikästä oletusta.

Sirius suki kiihtyneenä hiuksiaan. "Miksi kaikki oikein kuvittelevat, että minä olen jotenkin epäsiisti?" hän puuskahti. "Jos jo TEIDÄN reaktionne on tuollainen, voin vain ihmetellä, mitä MINERVA sanoo - sitä paitsi kaikki meistä eivät vain jaksa käyttää juhlakaapua", hän lisäsi luoden Remukseen murskaavan katseen, jonka poika kuitenkin jätti huomiotta alkaessaan kammata hiuksiaan sivuun silmiltään.

"Minullakaan ei ole juhlakaapua", James huomautti rauhallisesti. "Enkä minä silti näytä mantikorinpelättimeltä."

"Minä olen vetävän näköinen, se teitä vain kiusaa", Sirius sanoi ylpeästi. Sitten, kuin kokonaan keskustelun unohtaneena hän alkoi käännellä päätään ympäri makuusalia ikään kuin etsien jotakin. "Missä Matohäntä on?"

James kohautti olkapäitään. "Lähti jonnekin vähän aikaa sitten. Luulisin, että hän oli menossa pöllölään tai jotakin - "

Remus ravisti hiuksiaan. "Se poika on kyllä katoamistemppujen maailmanmestari!"

Peter istui pöllölän ikkunalaudalla vilkuillen vuoroin kelloa, vuoroin ikkunan ulkopuolella levittäytyvää, jo hitaasti hämärtyvää pihamaata ja kaukana sen takana olevaa Tylyahoa. Kaukaa oli mahdoton nähdä Tylyahon raunioita, jos niitä enää olikaan. Peter ei ollut käynyt Tylyahossa kertaakaan toukokuun viimeisen päivän jälkeen, eikä hän ollut varma, halusiko hän edes. Tylyahoon liittyi liikaa huonoja muistoja. Taistelu, kuolevat ihmiset, huudot... Bellatrix Black vauhkossa hulluudessaan, ennen kuin tyttö oli paennut. Bellatrixin sanat olivat piirtyneet Peterin mieleen tulikirjaimin, jääneet vaivaamaan hänen mieltään enemmän kuin hän olisi uskonut. Joskus hän heräsi yöllä siihen, että näki Bellatrixin seisovan hänen sänkynsä vierellä, valvoen ja vartioiden, kuin tunteeton suojelusenkeli. Tytön kasvot olivat silloin aina yhtä kylmät, aivan yhtä huvittuneet ja hänen silmistään paistoi mielipuolisuus, joka kaikessa voimassaan sai Peterin kavahtamaan taaksepäin ja hikoamaan, kunnes hän tajusi, että tyttö oli vain hänen oman mielensä kuvitelmaa, eikä edes OLLUT siinä.

Peter käänsi taas katseensa pöllölän seinällä roikkuvaan ikivanhaan, pöllönmuotoiseen kelloon, jonka numerot olivat lähes kokonaan pöllönjätöksien peitossa. Päättäjäistanssiaisten alkuun oli vielä kaksikymmentä minuuttia, eikä Peterillä ollut mitään aikomusta lähteä pöllölästä ennen sitä. Hän oli pukeutunut jo valmiiksi juhlakaapuun, eikä välittänyt kovinkaan paljon siitä tosiasiasta, että saattaisi sotkea sen kylmällä ikkunalaudalla istuessaan. Hänen täytyi ajatella. Kaikkea mennyttä ja olevaa ja tulevaa, kaikkea sitä, mitä hän tekisi Tylypahkan jälkeen.

Hän oli lupautunut mukaan Feeniksin Kiltaan. Ajatus tuntui pelottavalta, melkein pahalta. Ei hänellä ollut mitään voimia, joilla voisi pelastaa maailman. Ei mitään erityisiä taitoja tai vahvuuksia ja hän tiesi, että hän tulisi tuhotuksi siinä missä kaikki muutkin. Hän tiesi. Hän vain halusi auttaa ystäviään - Remusta, Jamesia ja Siriusta, jotka olivat uskoneet häneen aina, luottaneet häneen tavalla johon kukaan muu ei ollut pystynyt ja vaikka muut Kelmit olivatkin aika ajoin kohdelleet häntä tavalla, joka sai hänet poikkeuksetta nolostumaan, olivat he hänen ystäviään. He tarvitsivat häntä siinä missä hän tarvitsi heitä, eikä hänellä ollut mitään aikomustakaan pettää heidän luottamustaan ilmoittamalla, että ei halunnut liittyä Kiltaan. Hän ei ikinä tekisi mitään sellaista.

Killasta huolimatta tulevaisuus vaikutti pahalta. Dumbledore itse oli sanonut, että Feeniksin Kilta ei tulisi tuomaan heille mitään ylimääräistä turvaa. Päinvastoin, se asetti heidät entistä suurempaan vaaraan ja vaikka Peter halusikin suorastaan epätoivoisesti seistä ystäviensä rinnalla loppuun asti, ei hän voinut mitään sille tosiasialle, että pelkäsi kuolemaa. Hän ei ymmärtänyt, miten hänen ystävänsä saattoivat olla pelkäämättä - tai siltä se ainakin vaikutti - sillä hän itse oli elänyt koko seitsemännen luokan pelon ja epäluulon vallassa. Hän oli käyttänyt aivan liian monta yötä yrittäen keksiä, mikä oli oikea puoli. Lopulta hän oli ymmärtänyt sen, että oikea puoli oli se, missä hänestä pidettiin huolta. Eivätkä hänen ystävänsä ikinä lakkaisi huolehtimasta hänestä -

"Pete?"

Peter käänsi päätään kuullessaan tytön - Admiren - äänen kutsuvan häntä pöllölän ovensuusta. Admire astui sisälle pöllölän ovesta nyrpistäen pientä nenäänsä nähdessään lattiaa peittävät pöllönjätökset ja sulat. Tyttö kohotti inhoavasti vaaleanpunaisen, vanhanaikaisen juhlapukunsa helmoja ja käveli huoneen poikki Peterin luokse.

Peter hymyili ja kietoi käsivartensa Admiren vyötärölle, kun tyttö pääsi kosketusetäisyydelle saakka. "Hei, Ad."

"Mitä sinä täällä teet? Ja ihan ypöyksin!" Admire mutristi huuliaan.

"Enhän minä yksin ole." Peter hymyili ja viittasi kädellään pöllölän katon suuntaan. "Onhan täällä pöllöt.

"Niitä ei voi sanoa kovin hyväksi seuraksi", Admire julisti ja kiirehti vetämään Peteriä alas ikkunalaudalta. "Tanssiaiset alkavat kohta, et sinä voi täällä istua, Pete! Sitten sinun juhlakaapusi on ihan likainen ja kaikki kyselevät meiltä, mitä me olemme oikein tehneet, enkä minä oikeastaan haluaisi sitä, Peter."

Peter hymyili ja nyökkäsi ja laskeutui säyseästi alas ikkunalaudalta seuraten Admirea ulos pöllölästä. He pysähtyivät pöllölän ovien ulkopuolelle ja Admire alkoi nyppiä pöllönsulkia Peterin juhlakaavusta nyrpeä ilme sievillä kasvoillaan.

"Ihanaa, että minäkin pääsen tanssiaisiin, Pete", Admire lörpötteli käännellen päätään puolelta toiselle niin, että hänen vaaleat, korkealle poninhännälle sidotut hiuksensa keinahtelivat puolelta toiselle. "Tai siis, minähän olen vasta kuudesluokkalainen - mutta nämä ovat minun päättäjäiseni siinä missä sinunkin, kun minä kerran aion lopettaa koulun tähän - "

"Kiitä Jamesia ja Lilyä", Peter kehotti hieman vaivautuneesti. "He päättivät, että seitsemäsluokkalaiset saavat tuoda tyttö- tai poikaystävänsä tansseihin, jos haluavat."

"James ja Lily ovat niiiin ihania", Admire huudahti kehräävään sävyyn, joka toi väistämättä Peterin mieleen professori Flaemencan. "Sinun ystäväsi ovat hyvin jännittäviä. Haluaisin todella oppia tuntemaan heidät paremmin."

"Kyllä sinä opitkin", Peter vakuutti, vaikka ei voinutkaan olla täysin varma asiasta. Hän tiesi, että vaikka hänen ystävänsä omalla tavallaan pitivätkin Admiresta, eivät he koskaan tulisi arvostamaan Admirea samalla tavalla kuin Lilyä, tai Ariannaa, tai Cinnamonia. Jollakin tasolla Peteristä oli aina tuntunut siltä, että hänen ystävänsä pitivät Admirea jotenkin huvittuneena, vaikka hän ei itse kyennytkään ymmärtämään syytä siihen.

"Niin", Admire huokaisi onnellisesti. "Meillä on paljon aikaa sitten, kun olemme lähteneet Tylypahkasta. Mehän muutamme yhteiseen asuntoon, vai mitä, Pete?"

"Totta kai me muutamme", vakuutti Peter.

Admiren hymy leveni entisestään. "Ja olemme yhdessä ikuisesti?" tyttö vaati toinen käsivarsi Peterin kaulan ympärillä.

Peter sujautti käsivartensa Admiren vyötärölle ja vastasi hymyyn. "Olemme yhdessä ikuisesti."

Aivan kuten hän ja Kelmitkin.

"Minä inhoan poikia", Arianna tokaisi seisoessaan tyttöjen makuusaliin johtavien portaiden alapäässä odottamassa, että Sirius ja muut Kelmit suvaitsisivat ilmestyä paikalle. Hän, Cinnamon ja Lily olivat odottaneet poikia jo yli viisi minuuttia, mitä joku toinen olisi voinut pitää suhteellisen lyhyenä aikana, mutta joka oli Ariannalle yhtä kuin ikuisuus. Arianna lähestulkoon polki jalkaansa punaisessa, olkapäät paljaaksi jättävässä puvussaan - tosin oli vaikeaa sanoa, tekikö hän sen suuttumuksesta vai lämmittääkseen itseään.

"Ihan kuin sinä itse et ikinä olisi ollut myöhässä", Cinnamon huomautti järkevästi.

Arianna vilkaisi häntä pahantuulisesti. "On tyttöjen etuoikeus olla myöhässä. Mutta Sirius - "

" - ei ole tyttö", Siriuksen ääni keskeytti jostakin heidän takaansa. Arianna käännähti taidokkaasti ympäri korkeilla koroillaan ja kohotti leukaansa nähdessään mustaan kauluspaitaan pukeutuneen Siriuksen hyppelevän portaita alas ärsyttävä hymy huulillaan.

"Pyyhi tuo virne kasvoiltasi, Black", Arianna kivahti. "Sinä olet myöhässä!"

"Ja sinä näytät upealta", Sirius vastasi rauhallisesti loikittuaan viimeisetkin portaat alas. Hän pysähtyi suoraan Ariannan eteen jääden kuitenkin vähän matkan päähän seisomaan siltä varalta, että Arianna päättäisi jostakin syystä osoittaa suuttumuksensa fyysisin keinoin. Lily ja Cinnamon vaihtoivat huvittuneita hymyjä keskenään samalla kun perääntyivät taka-alalle jättäen Ariannan ja Siriuksen selvittelemään kiistaansa.

"Sinä annat minun odottaa seitsemän minuuttia, eikä sinulla ole muuta sanottavaa kuin että minä näytän hyvältä?" Arianna kysyi epäuskoisena.

"Mitä minun olisi pitänyt sanoa?"

"Miten olisi vaikkapa 'anteeksi'?" Arianna ehdotti kuivasti. "Pahus, Sirius - sinä et voi vain myöhästyä ja antaa tytön odottaa itseäsi ja sitten jättää pyytämättä anteeksi! Eikö sinulla ole ollenkaan käytöstapoja? Tiedätkö sinä edes, mitä on kohteliaisuus? Koska minusta vaikuttaa siltä, että - "

Sirius harppasi aivan Ariannan eteen tytön vielä puhuessa, kietoi käsivartensa salamannopeasti tytön niskaan ja suuteli tytön hiljaiseksi.

"En olisi uskonut", Cinnamon nojautui mutisemaan Lilyn korvaan kääntäessään katseensa pois toisiinsa kietoutuneesta kaksikosta. "Joku poika on itse asiassa oppinut käsittelemään Arianna Belliä."

Lily virnisti vastaukseksi. "Tarkoitus pyhittää keinot, vai miten se nyt meneekään - " hän vaikeni, kun Sirius ja Arianna irrottautuivat toisistaan. Arianna näytti siltä, että ei tarkalleen tiennyt, oliko hänen tarkoitus olla vihainen vai ei. Lopulta tyttö tyytyi mulkaisemaan kerran omahyväisesti virnistelevää Siriusta, tarttui sitten pojan käsivarteen ja lähti taluttamaan tätä kohti oleskeluhuoneen ovea. Sirius seurasi perässä kääntyen katsomaan olkapäänsä ylitse Lilyä ja Cinnamonia. Pojan huulet muodostivat äänettömästi sanat: 'Voitin taas'.

Lily ravisti hiuksiaan katsellessaan, kuinka kaksikko katosi muotokuva-aukon kautta käytävään.

"Nuo kaksi ovat kyllä aivan uskomattomia."

"He ovat rakastuneita. Sitä se vain on", Cinnamon sanoi arvostelevaan sävyyn. Tytön huulilla oli vino, melkein ironinen hymy, joka ei tuntunut lainkaan kuuluvan hänen kasvoilleen. Leveähelmaisessa, vaaleansinisessä puvussaan Cinnamon näytti lähinnä joltakulta, joka oli pudonnut maahan suoraan pilvien keskeltä. Poikkeuksen mielikuvasta tekivät vain hänen kasvonsa, joiden ilme oli sillä hetkellä kaikkea muuta kuin enkelimäinen - se oli huvittunut, se oli naurava ja kaikkea muuta kuin etäinen. Lily hymyili tytölle tahtomattaankin.

"Anteeksi, että olemme myöhässä", Jamesin hieman hengästynyt ääni huudahti poikien makuusalien portaikosta. James suorastaan juoksi portaita alas mustat hiukset harakanperämäisesti pystyssä, yllään musta kauluspaita kuten Siriuksellakin - Lilyn onneksi tosin hieman siistimpi sellainen. Jamesin kannoilla oleskeluhuoneeseen tuli Remus, joka näytti olevan paremmalla tuulella kuin aikoihin.

"Oikeasti, ei ollut tarkoitus myöhästyä", James jatkoi pysähtyessään Lilyn eteen portaiden alapäähän. Hän suuteli Lilyä nopeasti poskelle. "Näytät hienolta, johtajatyttö", hän sanoi ohimennen. "Ja se myöhästyminen oli kokonaan Anturajalan vika, minä yritin saada hiuksiani siistimmin sillä uudella hiustensilotusaineella - tiedäthän, sillä, mitä matami Malkin aina lykkää juhlakaapujen mukaan - mutta Anturajalka oli varastanut sen, joten - "

"Käyttääkö Sirius hiustensilotusainetta?" Lily kohotti kulmiaan.

"Ei", huokaisi James. "Hän vain varasti ja piilotti sen, että ei olisi ainoa, joka myöhästyy. Joka tapauksessa, tässä minä olen - ja tuossa on Kuutamo - "

"Kiitos, huomasin kyllä", Cinnamon sanoi Jamesille herttaiseen sävyyn ja kääntyi sitten väläyttämään Remukselle leveän hymyn. "Haluatko sinä taluttaa minut arvokkaasti alakertaan, ennen kuin johtajaoppilaamme ehtivät kehittelemään mitään katastrofeja?"

Remus kumarsi syvään. "Teidän toiveenne on minun toiveenne, neiti Bellini." Hän virnisti kaikkea muuta kuin aikuismaisesti, tarjosi kätensä Cinnamonille ja lähti sitten suunnistamaan kohti oviaukkoa.

Lily vilkaisi Jamesia. "Pitäisikö meidän seurata heitä?"

James nyökkäsi. Yllätyksekseen Lily näki hermostuneen, melkein pelokkaan ilmeen kohoavan pojan kasvoille, aivan kuin tanssiaisiin meneminen olisi jostakin syystä kauhistuttanut Jamesia.

"Kaikki hyvin?" Lily kysyi otsaansa rypistäen.

James kiirehti taas nyökkäämään. "On, on, totta kai on", hän änkytti sekavasti. Hänen kasvonsa muuttuivat hitaasti mutta varmasti tulenpunaiseksi. "Mennään nyt, ennen kuin unohdamme - tosin ei sillä, että niin voisi käydä, tai voihan niin, mutta kuitenkin - "

Lily tuijotti poikaa kummastuneena. Ei ollut Jamesin tapaista seota tuolla tavalla ajatuksissaan, olihan poika kuitenkin Kelmi ja kylmähermoisimpia ihmisiä, jotka Lily oli tavannut. Lily oli aikeissa kysyä, mikä Jamesia oikein vaivasi. James kuitenkin talutti häntä jo kohti oleskeluhuoneen oviaukkoa tavalla, joka kieli, että poika ei aikonut vastata mihinkään kysymyksiin. Lily pidätti huokauksen seuratessaan poikaa. Hän ei voinut kuin toivoa, että James saisi jossakin vaiheessa kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoakseen, mikä poikaa oikein vaivasi.

Suuri Sali oli kauttaaltaan koristeltu kukkasin ja pienin kynttilöin, jotka antoivat valoa muuten niin hämärään saliin. Tupapöydät oli siirretty syrjään ja niiden tilalle oli tuotu pienempiä, eri tupien liinoilla koristettuja pöytiä. Salin keskellä oleva tila oli raivattu tanssilattiaksi ja opettajanpöydän sijasta salin etuosassa oli nyt esiintymiskoroke, jonka uusin suosiota kerännyt velhoyhtye Animagia pian valtaisi.

James astui Suuren Salin ovista sisään. Hän tunsi outoa ylpeyttä antaessaan katseensa kiertää ympäri koristeltua, kaunista salia ja sen täyttäneitä ihmisiä. Taas yksi merkki siitä, miten monin tavoin hän oli muuttunut, hän ajatteli lievästi huvittuneena. Viisitoistavuotias James Potter ei olisi voinut vähempää välittää siitä, millä tavalla Suuri Sali oli koristeltu tai kuinka juhlavaa kaikki oli. Viisitoistavuotias James olisi ollut kiinnostunut vain mahdollisuudesta häiriköidä juhlia erilaisten kepposten ja kirousten muodossa. Tänä iltana ei kuitenkaan ollut luvassa ainuttakaan kepposta, niin oudolta kuin se tuntuikin. Kelmit olivat sopineet tekevänsä Tylypahkanaikojensa viimeisen pilan vasta seuraavana aamuna, jolloin kaikki koulun oppilaat olisivat kerääntyneet Suureen Saliin pitoja varten.

Pitojen ajatteleminen sai Jamesin jollakin tasolla hermostumaan. Seuraavana päivänä he kuulisivat, mikä tupa oli voittanut tupamestaruuden ja vaikka James toivoikin yli kaiken, että kyseessä olisi rohkelikko, ei hän voinut olla asiasta varma. Loppujen lopuksi he eivät olleet voittaneet huispausmestaruutta, eivätkä niin ollen saaneet tarvittavia ylimääräisiä lisäpisteitä. Yllättävää kyllä, tänä vuonna luihuisilla ei ollut toivoakaan tupamestaruuden voittamiseen (James ja Lily olivat pitäneet siitä ansiokkaasti huolen) vaan mestaruus ratkaistaisiin rohkelikon ja korpinkynnen välillä.

"James." Poika havahtui siihen, että Lily nykäisi häntä hihasta. "Mennäänkö muiden meikäläisten luokse?"

James vilkaisi pikaisesti kohti esiintymiskoroketta yrittäen tavoittaa Dumbledoren katseen. Korokkeen laidalla seisova rehtori nyökkäsi hänelle ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa ja viittasi kädellään kohti pöytää, jossa Kelmit, Arianna, Cinnamon ja Admire jo istuivat. James hymyili rehtorille nopeasti ja käänsi sitten taas katseensa Lilyyn. Hän nyökkäsi.

"Löysittehän tekin perille", Sirius totesi, kun James ja Lily istuivat hänen vasemmalle puolelleen rohkelikon väreillä koristetun pöydän ääreen.

"Tännehän onkin niin vaikeaa suunnistaa", James hymähti vastaukseksi. "Olisin yllättyneempi siitä, että SINÄ löysit perille."

"Minä neuvoin hänelle tien", Arianna virnisti.

"Etkä neuvonut!" Sirius vilkaisi tyttöä ärtyneenä.

Lily pyöritti silmiään. "Minä luulin teidän lopettaneen jo tappelun", hän huomautti luoden merkitsevän katseen Ariannan mustien hansikkaiden verhoamiin käsiin, jotka tyttö oli ristinyt siististi syliinsä.

"Me lopetimmekin", Arianna aloitti. "Me vain - "

" - aloitimme uudelleen", lopetti Sirius.

"Miten ihastuttavaa!" Admire pisti väliin korkealla äänellään saaden toiset vaihtamaan huvittuneita katseita keskenään lukuunottamatta Peteriä, joka piteli käsivarttaan tytön tuolin olkapäällä ja hymyili aivan kuin olisi ottanut Admiren täysin vakavasti. Niin kuin aina, James hymyili mielessään - mutta jos Admiren yksinkertaisuus teki Peterin onnelliseksi, ei James aikonut valittaa. Oli vain hyvä, että kukaan heistä ei ollut enää täysin yksinäinen susi. Ei edes Remus.

James hymyili itsekseen, kietoi käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille ja keskittyi kuuntelemaan toisten puhetta.

Kaikkien seitsemäsluokkalaisten löydettyä tiensä Suureen Saliin Dumbledore astui esiintymiskorokkeen keskelle ja viittasi oppilaita vaikenemaan. Kelmit sulkivat suunsa ja käänsivät kaiken huomionsa vanhaan rehtoriin, joka katseli heitä partansa takaa huulillaan hymy, joka kieli, että rehtori ei olisi ollut mieluummin missään muualla sillä hetkellä. Puolittain rehtorin takana seisoivat tuvanjohtajat - professori McGarmiwa, professori Verso, professori Patapalo sekä matami Pomfrey, joka paikkasi koulusta lähtenyttä professori Mahiskaa, vaikka ei selvästikään nauttinut tehtävästään.

"Taas on yksi vuosi mennyt", Dumbledore aloitti vakavasti, kun saliin laskeutui hiljaisuus. "Teille kaikille se on ollut viimeinen vuosi, enkä voi kuin toivoa, että se on ollut hyvä. Viime aikoina on tapahtunut paljon - niin hyviä kuin huonojakin asioita ja vaikka on olemassa joitakin tapahtumia, joita emme olisi ehkä tahtoneet käydä läpi, voimme aina lohduttautua sillä ajatuksella, että ne tapahtumat ovat kasvattaneet meitä paremmin kuin mikään muu."

Dumbledore piti tauon ja antoi katseensa kiertää ympäri Suurta Salia, kunnes se viimein tuntui lukkiutuvan suoraan Kelmeihin. James hymyili rehtorille tuntiessaan oudon ylpeyden tunteen leviävän sisälleen. Se oli toisenlaista ylpeyttä kuin se ylpeys, josta James Potter oli aina tunnettu. Se ei ollut kylmyyttä, se ei ollut ylimielisyyttä tai toisten väheksymistä. Se oli lämmintä iloa siitä, että hän oli vihdoin pystynyt kasvamaan ulos niistä kengistä, joita oli käyttänyt melkein koko kouluaikansa.

"Kun tulitte tänne seitsemän vuotta sitten, näin silmieni edessä joukon lapsia. Kaikki erilaisia, omalla tavallaan älykkäitä ja loistavia lapsia. Mutta kuitenkin lapsia", Dumbledore jatkoi kaikuvalla äänellä. "Kun tänään katson teitä, katson jotakin aivan muuta - nuoria aikuisia, ihmisiä, jotka ovat kasvaneet ymmärtämään keitä ovat ja mitä heiltä odotetaan. Se on hieno tunne. Te olette joutuneet kasvamaan isoiksi aikana, joka ei ole ollut helppo meille kenellekään - mutta kaikkein vähiten teille. Teiltä on odotettu rohkeutta ja voimaa kohdata vaaroja. Teiltä on odotettu kestävyyttä, kun olette joutuneet kokemaan aivan liian suurta surua. Mutta ennen kaikkea - " rehtori hymyili surullisesti puhuessaan. " - ennen kaikkea teiltä on vaadittu ymmärrystä ja viisautta. Teitä on vaadittu päättämään, mihin uskotte ja mihin ette, vaikka tällaisena aikana teille on tarjottu lukemattomia eri kuvia erilaisista maailmoista. En voi kuin toivoa, että olette tehneet oikeita päätöksiä. Ja vaikka ette olisikaan, on meille kaikille onneksi tarjottu mahdollisuus korjata virheemme. Emme ehkä voi jättää tekemättä niitä asioita, jotka jo olemme tehneet. Mutta voimme oppia siitä. Sitä minä toivon teiltä kaikilta - luottamusta, uskallusta kääntyä ja korjata virheet."

Rehtori oli taas hiljaa, aivan kuin olisi halunnut antaa sanojensa vaikuttaa heihin kaikkiin. Katsoessaan Dumbledorea James näki vanhan velhon silmissä ylpeyttä, mutta myös surua, ikään kuin rehtori olisi ollut pahoillaan siitä, että joutui sanomaan heille ne asiat, jotka oli juuri sanonut. Rehtorin takana seisova professori McGarmiwa taputteli silmiään nenäliinalla.

"Tänä iltana kukaan ei odota teiltä minkäänlaisia päätöksiä." Dumbledore säteili. "Tämä ilta on tarkoitettu ainoastaan teille, tämä ilta on teidän nuoruuttanne varten. Kehottaisin teitä siis nauttimaan tänään olostanne niin hyvin kuin voitte, sillä kukaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Ja ennen kuin päästän teidät rientoihinne - voisivatko johtajapoika ja -tyttö ystävällisesti ilmaista olemassaolonsa?"

James vilkaisi Dumbledorea hämmentyneenä, tarttui sitten Lilyn käsivarteen ja kiskaisi tytön mukanaan jaloilleen.

"James Potter ja Lily Evans ovat nähneet suuresti vaivaa järjestääkseen teille tämän illan. Lisäksi he ovat olleet esimerkilliset johtajapoika ja -tyttö koko vuoden ajan. Kiitos heille siitä. Ja nyt virallinen osuus on ohitse - syökää, juokaa ja halailkaa toisianne. Kiitos. Möykky."

"Möykky?" James suhahti kysyvästi Lilylle heidän istuessaan taas alas taputusten seuraamina.

Lily kohautti olkapäitään. "Dumbledore on kahjo", hän sanoi pystymättä peittämään äänestään paistavaa ihailua.

Dumbledore oli tuskin ehtinyt jättää esiintymiskorokkeen, ennen kuin lavalle jo ilmestyi joukko pitkätukkaisia miehiä, jotka leijuttivat taikasauvojensa avulla raskaita soittimia lavalle. Miehiä seurasi kaksi naista, joilla oli yhtälailla pitkät (toisella vihreät, toisella siniset) hiukset ja tiukat mustat t-paidat, joiden etumukseen oli painettu nimi yhtyeen ANIMAGIA. Lily taputti käsiään yhtyeelle muiden mukana, vaikka bändin näkeminen toikin hänen mieleensä ikäviä muistoja. Muistoja toisesta bändistä, joka oli esiintynyt samassa salissa noin puoli vuotta sitten. Lily saattoi edelleen nähdä silmiensä edessä Jazzin kitaran ylle taipuneen, räikeiden vaatteiden verhoaman hahmon. Silloin Jazz oli ollut vielä elossa ja onnellinenkin, Lily ajatteli alakuloisesti. Hän puisteli päätään puolelta toiselle häivyttääkseen mielestään Jazzin ja Redin kuvat.

"Lily?" Peterin ääni puhutteli häntä pyöreän pöydän toiselta puolelta. "Mitä mietit?"

Lily kohotti katseensa ja näki huolestuneen ilmeen Peterin pyöreähköillä kasvoilla. "En mitään erikoista", hän valehteli kiireesti. "Tiedäthän, viime vuotta ja kaikkea sellaista - "

Peter nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Meillä ei ole ollut aivan helppo vuosi", poika mutisi vilkaisten syrjäsilmällä Cinnamonia, joka oli todennäköisesti kokenut heistä kovimmat iskut. Nyt kaikesta tytön surusta ei kuitenkaan ollut jälkeäkään. Tyttö oli uppoutunut keskusteluun Remuksen ja Peterin vieressä istuvan Admiren kanssa ja hymyili ja nauroi, aivan kuin mikään ei olisi voinut olla vikana. Peter ja Lily hymyilivät tahtomattaankin, mutta eivät ehtineet sanoa toisilleen enempää, ennen kuin Animagian vihreätukkainen laulaja astui esiintymislavan reunalle ja alkoi puhua melutusloitsun voimistamalla äänellä. Nainen esitti heille pikaisen tervehdyksen huojuen samalla epäterveen näköisesti puolelta toiselle aivan liian korkeissa saappaissaan. Sitten nainen esitteli itsensä, muut yhtyeen jäsenet sekä yhtyeen ensimmäisen laulun (sen nimi oli Ajankäännin.)

Lily kääntyi vilkaisemaan Ariannaa ja Cinnamonia. "Haluatteko te tanssia?"

Tytöt nyökkäsivät ja nousivat kiireesti ylös pöydästä kävellen tanssilattialle suomatta silmäystäkään pöydän ääressä istuville pojille. James katseli ällistyneenä heidän menoaan.

"Hylkäsivätkö he meidät tosiaan noin vähän tähän?"

Sirius hymyili huvittuneena. "Sarvihaara-poju, eivät he tarvitse meitä ennen kuin tulee hidas tanssi! Ja sitä ennen me voimme - " hän antoi katseensa harhailla juomatarjottimien suuntaan.

" - älä edes kuvittele sitä", James sähähti. "Sinä pysyt täysin selvänä siihen saakka, että olet pitänyt puheesi, onko SELVÄ?"

Sirius vilkaisi säikähtäneenä Remusta. "Uhkaileeko Sarvihaara minua?"

Remusta hymyilytti. "Koskaan ei voi olla liian varma. Eli koeta kestää, poikaseni." Hän taputti Siriusta lohduttavasti olkapäälle. Sirius huokaisi ja lysähti hieman syvemmälle tuoliinsa murjottava ilme kasvoillaan.

"Nämä juhlat ovat tylsät", poika puuskahti. "Ei alkoholia, ei kepposia... Miten minun on muka tarkoitus kuluttaa aikani?"

"Samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin", Peter neuvoi. "Jos katsot ympärillesi huomaat kyllä selvästi, että MUILLA ei ole tylsää."

"Mutta McGarmiwakin on aina sanonut, että minä en ole niin kuin kaikki muut pojat", puolustautui Sirius.

"Ja McGarmiwa on edelleen samaa mieltä asiasta", sanoi tiukka naisen ääni Siriuksen selän takaa. Sirius käännähti salamannopeasti ympri ja melkein hätkähti nähdessään professori McGarmiwan seisovan tuolinsa takana kasvot aina yhtä ankarina ja paheksuvina, vähitellen harmaantuvat hiukset kireälle nutturalle vedettynä. Sirius virnisti heikosti.

"Et kai sinä ENÄÄ aio antaa minulle jälki-istuntoa, Minnie?"

McGarmiwa naksautti kieltään. "Ikävä kyllä en enää voi tehdä sitä, vaikka haluaisinkin", hän tokaisi ja nosti sormensa varoittavasti pystyyn nähdessään Siriuksen ilmeen kirkastuvan hänen sanojensa myötä. "MUTTA sinä olet siitä huolimatta tänä iltana kiltisti! Minulla on yhä keinoni sinun rankaisemiseesi."

"Älä viitsi, Minerva-kulta", Sirius huokaisi lepyttelevästi. "Emmekö voisi edes yhden illan ajaksi luopua keskinäisestä kaunastamme ja teeskennellä, että olemme itse asiassa ystäviä?"

McGarmiwan ilme ei värähtänytkään. Sirius vilkaisi merkitsevästi Jamesia ennen kuin jatkoi suostutteluaan.

"Olen aina kunnioittanut sinua opettajana, Minerva", poika sanoi äänessään sävy, joka olisi sulattanut jopa taikaministerin lätäköksi lattialle huolimatta siitä, että taikaministeri oli itse asiassa mies. "Olet ollut paras opettaja, joka minulla on ollut. Miksi emme siis voisi tämän yhden illan ajan kunnioittaa toisiamme myös ihmisinä?"

Yllätyksekseen Kelmit saivat nähdä McGarmiwan suupielten nytkähtävän hieman, aivan kuin naisen olisi ollut vaikeaa pitää kasvojaan peruslukemilla. Nainen puristi taikasauvaansa melkein kouristuksenomaisesti toisessa kädessään katsellessaan Kelmejä.

"Minä olen ylpeä teistä", McGarmiwa puuskahti täysin varoittamatta niin painokkaasti, että Kelmit hätkähtivät. "Te olette olleet hyviä oppilaita -parhaita vuosiin - tavoistanne huolimatta - " nainen keskeytti, tietämättä selvästikään mitä sanoa. Sitten naisen suu napsahti taas tiukasti kiinni ja ankara katse ilmaantui kuin pakotettuna hänen vihreisiin silmiinsä.

"Älä unohda pitää puhettasi, Black", nainen tokaisi tiukasti, käännähti kannoillaan ja katosi takaisin muiden opettajien luokse. Kelmit näkivät hänen taputtelevan mennessään silmäkulmiaan myrkynvihreällä, pitsikankaisella nenäliinalla.

Sirius katsoi Jamesia ällistyneenä. "Tuleeko McGarmiwalle IKÄVÄ meitä?" hän kysyi liian järkyttyneenä saadakseen mitään muuta sanotuksi. "Meitä, vihattuja oppilaitaan, Kelmejä?"

"Siltä vähän vaikuttaisi." James nyökkäsi katsellen mietteliäästi suuntaan, jonne vanha muodonmuutosopettaja oli vain hetkeä aiemmin kadonnut. "Näyttää siltä, että vanhalla kunnon kanahaukalla on sittenkin sydän."

Tuntia myöhemmin James oli jättänyt paikkansa Kelmien pöydässä ja suunnistanut Lilyn seuraksi tanssilattialle. Animagia soitti vaihteeksi hidasta kappaletta (jonka nimi oli 'Maailman vahvin lemmenjuoma') ja James saattoi lopultakin vain keskittyä tanssimiseen ja rentoutua - sikäli kuin se oli hänen tapauksessaan mahdollista. Hän oli ollut hermostunut koko illan. Päinvastoin kuin hän oli toivonut, tunne ei hellittänyt minuuttien kuluessa, vaan pikemminkin kasvoi, kunnes hänestä lopulta tuntui, että hän voisi syöksyä Suuren Salin katon lävitse pelkän jännityksensä voimalla.

James sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain hengittämään ja olemaan olemassa. Hän ei halunnut, että jälkeenpäin ainut asia, jonka hän päättäjäistansseista muistaisi olisi se, että hän oli ollut kaiken aikaa tajunnanmenettämisen partaalla. Hän halusi muistaa sen viimeisenä iltana, jolloin hän oli todella ollut lapsi ja pitänyt hauskaa - viimeisenä iltana, jolloin hän saattoi olla oma itsensä pelkäämättä mitään. Vaikka James ei ollutkaan koskaan ollut pelkuri, tuntui ajatus Tylypahkan turvan jättämisestä jollakin tapaa vastenmieliseltä.

"James?" Lilyn hiljainen ääni mutisi hänen korvaansa musiikin ylitse.

"Mmm?"

"Onko sinulla aavistustakaan siitä, miksi professori Flaemenca kiusaa Animagian toista laulajaa?"

"Mitä?" James nykäisi yllättyneenä päätään taaksepäin. Hän ei tiennyt, mitä tarkalleen ottaen oli odottanut Lilyn sanovan, mutta ei ainakaan sitä, mitä tyttö oli juuri sanonut. Hän käänsi katseensa kohti esiintymiskoroketta ja näki professori Flaemencan seisovan sen edessä punaoranssiraidallisessa kaavussaan. Professori huitoi kiihtyneesti käsillään samalla kun selitti jotakin Animagian toiselle laulajalle, joka yritti keskittyä laulamiseen samalla kun kuunteli professorin sanoja.

"Tuo ei voi merkitä mitään hyvää", James jupisi Lilylle. "Pitäisikö meidän mennä keskeyttämään hänet?"

Lily silmäili häntä huvittuneena. "Mitä sinä oikein kuvittelet hänen tekevän? Tappavan toisen laulajista?"

"Epäilisin hänen tekevän jotakin pahempaa."

"Kuten?"

James oli aikeissa vastata, mutta juuri silloin Animagia keskeytti soittamisen. Yllättynyttä hiljaisuutta seurasi hämmentynyt puheensorina, jota kuitenkin vaimeni, kun Animagia alkoi soittaa seuraavaa kappaletta - tangoa.

James voihkaisi. "Minähän sanoin, että hän tekee jotakin typerää", poika sanoi voitonriemuisesti samalla kun kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja alkoi pyörittää häntä ympäri salia tangon otteiden mukaisesti.

Lily hymyili pojalle. "Sanotko sinä tätä typeräksi?" hän kysyi, kun James taivutti häntä kohti lattiaa ja veti hänet sitten takaisin syliinsä. "Koska minusta tämä on oikein mukavaa - "

Hän nojautui lähemmäs Jamesia. "Professori Flaemenca saattaa olla hieman höyrähtänyt, mutta ei kai sen meitä tarvitse häiritä?" hän uteli matalalla äänellä.

Jamesin silmät laajenivat, kun poika ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Sitten poika hymyili ja nojautui suutelemaan häntä.

"Tämä tango sujuu huomattavasti paremmin kuin viimeksi", Sirius arvosteli keinauttaessaan Ariannaa kevyesti kohti lattiaa. "Vähemmän - kivuliasta, jos et loukkaannu ilmaisusta."

Arianna kohotti kulmiaan. "Minä luulin, että sinä pidit arvista", hän huomautti.

"Niin, silloin kun olen ansainnut ne sankarillisesti taistelussa. Tangoa ei voi sanoa kovin sankarilliseksi."

"Miksi sinä sitten nimittäisit sitä?" Arianna tiedusteli kasvoillaan pirullinen virne, joka ulottui aina hänen orvokinsinisiin silmiinsä asti. Sirius vastasi hymyyn vähintään yhtä leveästi ja tiukensi otettaan tytön vyötäröltä heidän painautuessa vieläkin lähemmäs toisiaan kesken tanssin.

"Ajanvietteeksi", poika paukautti ja hänen virnistyksensä leveni entisestään, kun hän nojautui lähemmäs Ariannaa ja mutisi tytön korvaan: "Pirun seksikkääksi sellaiseksi."

"Hillitsehän nyt itsesi." Arianna tönäisi poikaa vähemmän hellästi kylkeen. "Ellet halua kehitellä suurta draamaa keskellä tanssilattiaa."

Sirius kallisti päätään mukamas-mietteliäästi. Tapa, jolla hän katsoi Ariannaa toi tytön mieleen lähinnä pahoja tekoja suunnittelevan koiran. "Olen aina pitänyt draamasta", Sirius sanoi sitten. "Mitä enemmän, sen parempi."

"Haluatko sinä tosiaan kuluttaa päättäjäistanssiaisesi riitelemällä minun kanssani?" Arianna kysyi epäuskoisesti.

"Jaa-a", pohti Sirius. "En ole aivan varma siitä, olenko oikeassa mielentilassa fyysisiä vammoja varten. Sitä paitsi olisi jokseenkin noloa olla vailla paria päättäjäistansseissa, joten - "

"Kalkaroksella ei vielä näytä olevan paria", Arianna huomautti katsellessaan Siriuksen olkapään ylitse suuntaan, jossa mustatukkainen, kelmeäkasvoinen poika istui juron näköisenä pöydän ääressä, eikä puhunut kenenkään kanssa. Arianna oli kiitollinen korkeakorkoisista kengistä, jotka hänellä oli jalassaan - ne olivat hyödylliset paitsi siltä varalta, että Sirius kävisi hänen hermoilleen ja hänen täytyisi potkia poikaa, myös siksi, että niiden ansiosta hän oli lähestulkoon yhtä pitkä kuin parisenkymmentä senttiä pidempi Sirius, mikä tarkoitti sitä, että hän saattoi vaivattomasti katsella ympärilleen pojan olkapään ylitse kesken tanssin.

Sirius irvisti. "Ruikuli ei ole minun ihanneparini, kiitos vain", hän torjui pahoinvoiva ilme kasvoillaan. "Ei edes vaikka päättäisin yhtäkkiä olla suuntautunut miehiin."

"Parempi olla päättämättä", Arianna varoitti ja antoi kynsiensä painautua syvemmälle Siriuksen olkapäähän, kun Sirius taivutti häntä hieman turhankin rajulla eleellä lattian suuntaan. Sitten poika keikautti hänet helposti takaisin käsivarsilleen ja suuteli häntä täysin äkkiarvaamatta huulille. Arianna vastasi suudelmaan kietoen käsivartensa pojan kaulaan unohtaen kaikki tangon jokseenkin säädylliset otteet. Hän kuljetti käsiään Siriuksen tummissa hiuksissa sotkien niitä niin, että muutenkin puolihuolimattomasti pukeutunut poika näytti entistäkin sotkuisemmalta. Hän antoi Siriuksen kuljettaa käsiään hänen paljailla olkapäillään ja selkää pitkin alemmas, kunnes pojan molemmat käsivarret viimein lukkiutuivat tiukasti Ariannan vyötärölle. Arianna tarttui toisella kädellään Siriusta paidankauluksesta vetäen poikaa vieläkin lähemmäs itseään -

"Hei, hei, hei", Cinnamonin tyynnyttelevä, joskin selvästi huvittunut ääni kantautui Siriuksen selän takaa. Sirius murisi turhautuneena irrottaessaan otteensa Ariannasta ja kääntyessään katsomaan takanaan seisovaa vaaleatukkaista pikku tyttöä, joka piteli Remusta tiukasti kädestä.

"Pitäkää te kaksi vain huolta omista asioistanne", Sirius kehotti hyväntuulisesti.

"Miten vain." Cinnamon kohautti olkapäitään. "Ajattelin vain muistuttaa teitä siitä, että olette edelleen julkisella paikalla. Tähtitorni on parempi tuollaista varten - "

" - tai makuuhuone", Remus lopetti tuskin kuuluvalla äänellä.

Sirius katsoi poikaa uteliaasti. "Oletko sinä ihan vaivautunut ottamaan tuollaisista asioista selvää, Kuutamo?" hän tiedusteli naureskellen. "Minä luulin, että MINÄ olen täällä se, jolla on likainen mielikuvitus."

"Niin sinä oletkin, älä pelkää", Remus hymähti. "Mutta se ei tarkoita sitä, että me muutkin emme voisi ilmaista tietävämme, mitä sinun päässäsi liikkuu. Miten tanssiminen sujuu?"

"Kuin kotitontun pyykinpesu. Teillä?"

Remuksen kasvoille kohosi irve, kun hän nyökäytti päätään pikkuruisen professori Lipetitin kanssa tanssivan professori Flaemencan suuntaan. Sirius tunsi sääliä professori Lipetitiä kohtaan nähdessään, kuinka pienikokoinen vanhus oli suorastaan hukkua Flaemencan vaakaraitaisen, häikäisevän räikeän kaavun sekaan.

"Olen saanut olla vähän väliä väistelemässä professori Flaemencaa", Remus huokaisi kärsivänä. "Hän ilmeisesti haluaisi tanssia tangoa minun kanssani - Cinnamon on ollut ainoa suojautumiskeinoni, eli tavallaan onni, että me tulemme taas toimeen keskenämme - "

"Minusta se, että te 'tulette toimeen keskenänne' on hieman laimea ilmaisu", Arianna huomautti nyökäten merkitsevästi Remuksen ja Cinnamonin yhteenkietoutuneiden käsien suuntaan.

Cinnamon punastui. "Älä viitsi, Ria - "

"Viitsinpäs! Te keskeytitte minun hauskanpitoni, eli vähintä, mitä minä voin tehdä, on nolata teidät!"

Remus ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan pakokauhuisen näköisinä. "Minusta tuntuu, että meidän pitäisi lähteä, Cin", Remus ehdotti sitten ja pyöräytti Cinnamonin ympäri lähtien taluttamaan tyttöä toiseen suuntaan. Arianna katseli hetken aikaa kuinka kaksikko katosi väkijoukkoon. Sitten hän suoristi pukunsa etumusta ja kohotti katseensa Siriukseen.

"Pääsimmehän me heistä eroon..."

"Niin Anturajalan tapaista", Remus totesi Cinnamonille heidän istuessaan Kelmien pöydän ääreen pitämään taukoa tanssimisen jäljiltä.

Cinnamon katsoi häntä uteliaasti. "Ai kaulaileminen tanssiaisissa?"

"Sekin", Remus huokaisi ja hymyili tytölle kohottaessaan kuplaviinipikarinsa huulilleen. Tuntui oudolta juoda jotakin alkoholipitoista koulun juhlissa ilman, että yksikään opettaja syöksyi valittamaan asiasta. Toisaalta asiassa ei ollut ainakaan toistaiseksi ollut mitään pahaa, sillä yksikään koulun oppilas ei ollut riittävän typerä juodakseen itseään humalaan kesken päättäjäistanssiaisten - edes Sirius. Remus olisi ihmetellyt Siriuksen yllättävää hyvätapaisuutta ellei olisi tiennyt, että poika oli pitänyt yksityisen juomahetken jo edellisenä iltana Tuleemeneehuoneessa. Remus ei ollut itse ollut paikalla, mutta hän oli nähnyt, kun Sirius oli raahautunut aamuyöllä päänsärkyisen näköisenä takaisin makuusaliin. Oli ollut ihme, että Sirius oli ylipäätäänsä ollut seuraavana päivänä tarpeeksi hyvässä kunnossa suorittaakseen muodonmuutoskokeensa.

Remus ravisti Siriuksen irti ajatuksistaan ja tarttui Cinnamonin käteen kääntäessään katseensa takaisin tanssilattian suuntaan. Professori McGarmiwa tanssi vain vähän matkan päässä heistä yhdessä Hagridin kanssa, eikä Remus voinut olla nauramatta kaksikon kokoerolle, sekä McGarmiwan kasvoilta selvästi paistavalle kärsimykselle. Oli selvää, että Hagrid ei ollut mitenkään kovin lahjakas tanssija, eikä Remus voinut muuta kuin tuntea kiitollisuutta siitä, että hän oli miespuolinen, eikä Hagridille todennäköisesti tulisi mitään intoa pyytää häntä tanssimaan kanssaan.

"James näyttää hermostuneelta", Cinnamon sanoi yllättäen saaden Remuksen kiinnittämään katseensa Lilyn kanssa tanssivaan ystäväänsä. Cinnamon oli oikeassa - Jamesin kasvoilla oli kireä ilme ja hän näytti siltä, että oli valmis pyörtymään hetkellä millä hyvänsä. Lily ei kuitenkaan näyttänyt onneksi huomaavan asiaa, sillä tyttö oli sulkenut silmänsä ja nojasi päätään Jamesin olkapäähän. Remus hymyili.

"Sillä on todennäköisesti jotakin tekemistä Lilyn kanssa", hän päätteli huolettomasti. "Ei mitään kovin vakavaa, siis."

"Mistä tiedät?" Cinnamon uteli.

Remus naurahti. "Jos sinä tuntisit James Potterin yhtään paremmin tietäisit, että KAIKELLA on hänelle jotakin tekemistä Lilyn kanssa. Se poika on pakkomielteinen."

"Enpä tiedä", Cinnamon sanoi kallistaen mietteliäästi päätään sivulle niin, että muutama kiharrettu vaalea hiussuortuva valahti hänen kampauksestaan hänen olkapäilleen. "Minusta hän on lähinnä suloinen."

"Suloinen?" Remus toisti. Cinnamon nyökkäsi.

Remus hymyili niukasti. "No, ehkä sinun sitten pitäisi mennä pyytämään Jamesia tanssimaan", hän ehdotti. "Tai voisit pyytää minua järjestämään sen, tunnen Jamesin melko läheisesti, eli voisin varmasti välittää pyyntösi hänelle - "

"En minä sellaista tarkoittanut!" nauroi Cinnamon. "Hän on suloinen LILYN kanssa!"

"Onko tuo nyt sitten varma?" Remus loi Cinnamoniin epäluuloa pursuilevan katseen. Cinnamon hymyili ja liikahti lähemmäs suudellakseen häntä poskelle.

"On se varma", tyttö vakuutti hyväntuulisesti. "Minulla ei ole tapana pitää ympärilläni monta poikaa yhtä aikaa - ja kuten näet, sinä olet siinä nyt. Eli minä olen vähän niin kuin varattu."

"Vähän niin kuin?"

Cinnamon läimäytti häntä olkapäähän.

James oli alkanut voida pahoin. Hän ei osannut sanoa, milloin tai miten se oli alkanut, mutta syyn pahoinvointiinsa hän tiesi sataprosenttisen varmasti. Syy oli noin satakuusikymmentäviisi senttimetriä pitkä, pukeutunut mustaan juhlapukuun ja omisti punaiset hiukset ja vihreät silmät. Vielä tarkemmin sanottuna tuo syy seisoi suoraan hänen edessään ja oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Lily.

James nielaisi. Illan aikana hän oli tullut siihen tulokseen, että jos hän olikin joskus ollut rohkea, ei hän ollut sitä enää. Päinvastoin, hän tunsi itsensä pienemmäksi ja pelokkaammaksi kuin ensiluokkalaisena ikinä, eikä tunnetta voinut missään tapauksessa kuvata mukavaksi. Hän ei voinut kuin ihmetellä, miten Lily ei ollut huomannut hänessä mitään outoa, sillä hänestä tuntui kuin kaikki veri olisi paennut hänen kasvoiltaan ja hän pystyi vain vaivoin olemaan vapisematta pidellessään käsivarsiaan Lilyn ympärillä. Hän oli sotkeutua jalkoihinsa kesken tanssin.

"Mennäänkö vähäksi aikaa ulos?" hän paukautti lopulta pystymättä jatkamaan tanssia enää hetkeäkään. Lily liikahti yllättyneenä kauemmas hänestä, mutta hänen onnekseen tytön silmissä ei ollut ihmetystä tai epäluuloa. Tyttö yksinkertaisesti nyökkäsi ja pujotti käsivartensa hänen vyötärölleen heidän lähtiessään luovimaan tietään ulos tukahduttavan kuumasta ja meluisesta salista.

James oli kiitollinen heidän astuessaan ulos linnan raskaiden ulko-ovien kautta. Hän pysäytti Lilyn Tylypahkan ulkoportaille ja istui itse yhdelle portaalle painaen päänsä käsiinsä. Hän yritti keskittyä vain hengittämään rauhallisesti sisään ja ulos, pysymään tajuissaan, pysymään rauhallisena... Animagian musiikki kantautui ulos asti, ei kuitenkaan onneksi yhtä painostavana kuin sisällä Suuressa Salissa.

"James? Onko sinulla paha olo?" Lily kysyi huolestuneesti ja James kuuli kankaan kahisevan, ennen kuin Lily keräsi mustan pukunsa helmat ja istui hänen vierelleen viileälle portaalle. Tyttö pujotti toisen käsivartensa hänen olkapäilleen saaden hänen hartiansa tuntumaan raskaammilta kuin koskaan. Ainoa asia, jonka James sai päähänsä oli, että Lilyn kosiminen päättäjäisiltana oli ehdottomasti ollut huono ajatus.

"Vähän vain", James mutisi tukahtuneesti käsiinsä. "Sisällä oli niin kuuma - "

"Tiedän." James ei nähnyt Lilyä, mutta hän saattoi kuvitella, kuinka ymmärtävä ja aivan liian myötätuntoinen ilme kohoaisi tytön kasvoille. "Minusta tuntui ihan yhtä pahalta."

Ei varmasti tuntunut, James ajatteli sarkastisesti mielessään. Lily ei ollut kosimassa ketään, Lily ei pelännyt kuollakseen, mitä hänen rakastamansa ihminen sanoisi vain yhden kurjan lauseen jälkeen -

"Onko sinulla ollut hauskaa tanssiaisissa?" James pakotti itsensä kysymään. "Minun sekopäisyydestäni huolimatta?"

Hän siirsi kädet sivuun kasvoiltaan juuri ajoissa nähdäkseen Lilyn hymyilevän ja nyökkäävän. "Totta kai minulla on ollut hauskaa", tyttö sanoi yksinkertaisesti. "Hyvää seuraa, hyvää musiikkia - Sirius ja Arianna hölmöilemässä - "

James vastasi hymyyn tuntien solmun vatsansa sisällä hellittävän hieman otettaan ja hän pystyi taas kunnolla hengittämään. "Minullakin on ollut kivaa", hän sanoi latteasti ja veti syvään henkeä - nyt hän tekisi sen - nyt hän kosisi Lilyä, ennen kuin hermostuisi taas liikaa ja jättäisi sen tekemättä -

Hän työnsi toisen kätensä housujensa taskuun ja värähti tuntiessaan sormiensa puristuvan sormuksen kylmän metallin ympärille. Pienen hetken ajan hän vain istui siinä, toinen käsi Lilyn ympärillä ja toinen taskussaan, yrittäen keskittyä siihen, mitä hänen oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Sitten hän kohotti päätään katsoakseen suoraan Lilyn kauniisiin vihreisiin silmiin. Hän nielaisi.

"Lily", hän hengähti, yrittäen muistaa, mitä hänen kuului sanoa seuraavaksi. Hänen päänsä tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ja sanojen muodostaminen oli vaikeaa. Lily katseli häntä tutkimaton ilme kasvoillaan.

"Lily", James aloitti uudelleen. "Lily, minä - "

"Hei, kyyhkyläiset!" Ariannan ääni huusi ovensuusta. "Sirius aikoo pitää sen puheensa nyt!"

James kirosi äänettömästi. Hän ei ymmärtänyt, miten kaikki saattoi mennä niin inhottavalla tavalla pieleen - juuri nyt, kun hän oli melkein onnistunut tekemään sen teon, jota oli kaavaillut jo aivan liian pitkään. Hän nieli kaiken, mitä oli aikonut sanoa, kätki huokauksensa ja ojensi Lilylle kätensä auttaen tytön takaisin jaloilleen.

"Mitä sinä halusit sanoa?" Lily kysyi, kun he kävelivät takaisin sisälle.

James pudisti päätään. "Ei se ollut mitään tärkeää. Unohda vain koko juttu."

Kun James ja Lily ehtivät Suureen Saliin asti, he näkivät Siriuksen seisovan jo esiintymiskorokkeen reunalla. Kuten aina, poika näytti tyyneltä ja hermoilemattomalta ja James arveli, että poika oli vain halunut odottaa heitä, sillä heti nähdessään heidät poika virnisti typerästi ja nyökäytti päätään. Sitten Sirius veti syvään henkeä, tarttui taikasauvaansa ja mutisi melutusloitsun. James luovi Lilyn kanssa tietään lähemmäs lavaa, kun Sirius alkoi puhua.

"Ihan aluksi haluaisin varoittaa kaikkia siitä, että muutamia ensimmäisiä rivejä lukuunottamatta en ole suunnitellut tätä puhetta tippaakaan", Sirius sanoi kuuluvalla äänellä. "Anteeksipyyntöni erityisesti Lily Evansille, jos tämä ärsyttää häntä jotenkin. Lupaan, että en puhu asiattomuuksia - ainakaan kovin paljon."

Lily vilkaisi kärsivänä Jamesia. "Miksi sinä et varoittanut minua?" hän suhisi pojalle.

James kohautti olkapäitään. "Anturajalkahan teki sen minun puolestani - hei, ei tarvitse lyödä!" James loi Lilyyn murhaavan katseen samalla kun hieroi olkapäätään, johon Lily oli juuri suunnannut varsin lujan iskun.

"No niin", Sirius jatkoi puhettaan saaden Jamesin ja Lilyn unohtamaan kiistansa ja keskittymään lavalle seisovaan poikaan, joka haroi otsahiuksiaan sivuun silmiltään varsin paheellisen näköisenä, kuten aina. "Olen ollut Tylypahkassa seitsemän vuotta. Tuona aikana olen suudellut neljääkymmentäkolmea tyttöä. Olen seurustellut kahdenkymmenenseitsemän tytön kanssa - ja kaksikymmentäkolme heistä on lyönyt minua, kun olen jättänyt heidät. Tästä minun tulisi ilmeisesti päätellä, että olen heidän mielestään todella paskamainen tyyppi - anteeksi kielenkäyttöni, Minerva." Sirius virnisti lavan edessä seisovalle opettajalle, jonka kasvot punehtuivat hitaasti mutta varmasti kiukusta. Sitten Sirius kiinnitti taas kaiken huomionsa yleisöön ja jatkoi puhettaan työntäessään toisen kätensä puolihuolimattomasti mustan vyönsä lenkkiin.

"Nuo tytöt saattavat olla oikeassa sanoessaan, että olen kamala ihminen. Minut on tunnettu naistenmiehenä, Kelminä - jostakin näkökulmasta katsottuna kai koulukiusaajanakin. En aio ryhtyä esittämään yhtäkään julkista anteeksipyyntöä, koska olen siinä huono ja koska se on mielestäni aiheetonta. Olen tehnyt typeriä asioita, mutta niin ovat kaikki muutkin tässä salissa. Kuten rakas rehtorimme asian niin kauniisti ilmaisi, meidän on vain opittava virheistämme.

"Totuus on, että en ole enää sama ihminen kuin ennen. Olen kokenut lukemattomia muutoksia sinä aikana, jolloin olen ollut Tylypahkassa", Sirius sanoi vetäen syvään henkeä. "Ensin minut tunnettiin pelkkänä Blackina, pahana poikana, joka on joutunut jostakin syystä väärään tupaan. Jopa parhailla ystävilläni oli tapana vitsailla siitä, että uskomattoman hyvä ulkonäköni hämäsi lajitteluhattua - kun vertaa minua ja minulle uskomattoman rakasta herra Kalkarosta, on helppoa sanoa, kumpi meistä näyttää enemmän luihuisen perikuvalta."

Sirius väläytti vahingoniloisen hymyn luihuisten suuntaan. "Vähitellen se tosiasia, että minä olen rohkelikko lakkasi olemasta vain vitsi siinä missä minäkään en enää ollut vain Black. Minun ystäväni opettivat minut näkemään mikä on oikein ja mikä on väärin - ainakin jossakin määrin. Remuksella varsinkin oli tapana sanoa, että olen toivoton tapaus kuolemaani saakka. Luulen, että hän tarkoitti sillä sitä, että kiusasin opettajia ja luihuisia. Ja tyttöjä." Sirius virnisti Ariannalle, joka vastasi hymyyn.

"Sanoo Remus mitä tahansa, minä en kuitenkaan haluaisi olla kiltti poika", Sirius jatkoi. "Yksi sellainen on tarpeeksi meidän porukassamme. Jos se on jonkun mielestä hirvittävä rikos, että en tottele sääntöjä ja näytän aivan liian hyvältä, sitten se on. Totuus on, että minä en voi enää tehdä asialle mitään. Olen iskenyt ne naiset, jotka olen iskenyt. Olen satuttanut niitä ihmisiä, joita olen satuttanut. Mielestäni en kuitenkaan ole yhtä paha kuin muut sukuni jäsenet. Kuin serkkuni Bellatrix, joka ei ole täällä tänään. Siitä on kiittäminen hänen omaa valintaansa mennä väärälle puolelle ja ryhtyä tappamaan ihmisiä. Minä en ole niin kuin hän. Ja olen ylpeä siitä. Olen julistanut enemmän tai vähemmän koko koululle, että en aio koskaan kasvaa aikuiseksi ja aion pitää tuosta lupauksesta kiinni. Totta kyllä, olen muuttunut. Olen muuttunut pahasta pojasta vähemmän pahaksi pojaksi. En enää kiusaa ihmisiä ja metelöi yhtä paljon, en juo yhtä paljon ja olen surullisesti seurustellut saman tytön kanssa jo melkoisen monta kuukautta. Voisi kai sanoa, että olen ihmistynyt. Ja jos vertaan tätä muutosta siihen muutokseen, jonka koin puhdasverisestä ihmisolennoksi, voisin ilmeisesti jollakin tavalla olla ylpeä itsestäni. Mutta vielä enemmän olen ylpeä ystävistäni, jotka ovat saaneet tämän muutoksen aikaan. Eli tällä puheella yritän kai kiittää teitä kaikkia. Kiitos James Potter, Remus Lupin ja Peter Piskuilan. Kiitos Arianna Bell ja Lily Evans, kiitos Cinnamon Bellini. Kiitos jokaiselle koulun tytölle, jota olen yrittänyt iskeä. Pidän lyöntejänne suuressa arvossa - ne ovat näyttäneet minulle, kuka minä todella olen. Ja todennäköisesti minun pitäisi kiittää myös luihuisia", Sirius sanoi kärsivä ilme kasvoillaan. "En siksi, että olette mitä olette, koska minä vihaan teitä. Vaan siksi, että olette näyttäneet minulle, mitä en mistään hinnasta haluaisi olla. Kiitos ja hyvää jatkoa kaikille."

Sirius kumarsi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, teki äänenvaimennusloitsun ja hyppäsi esiintymiskorokkeelta alas suoraan Ariannan syliin niin yllättäen, että Arianna kaatui lattialle Siriuksen alle. Vieressä seisova Remus kiirehti auttamaan kaksikkoa ylös aplodien kaikuessa salissa.

"Anturajalka-kiltti", Remus murisi kiskoessaan Siriusta takaisin jaloilleen. "Tuo EI ole sopiva tapa puheen lopettamiseen."

Sirius mulkaisi Remusta puistellessaan pölyjä vaatteistaan. "Minkä minä voin sille, että Arianna ei ottanut minua kiinni?"

"Minä en ole mikään sinun Prinssi Uljaasi", Arianna tiuskaisi noustuaan ylös lattialta. "Sitä paitsi sinä painat kaksi kertaa enemmän kuin minä."

"Ei ole minun vikani, että sinä olet tuollainen tikku", protestoi Sirius.

Arianna tuijotti Siriusta vihaisesti. "TIKKU?"

"Hyvä on, minä - minun täytyy olla jossakin - " Remus mumisi ja tarttui kiireesti lähellä seisovan Cinnamonin käsivarteen jättäen Ariannan ja Siriuksen väittelemään keskenään. "Mennäänkö tanssimaan?"

Cinnamon nyökkäsi kiitollisena. "Odota vain vähän", hän pyysi kääntyen samalla Siriuksen puoleen. "Se oli hieno puhe, Sirius!"

Sirius kumarsi hymyillen omahyväisesti. "Tiedetään, Cin-kulta. Tiedetään..."

Illan kuluessa James lakkasi olemasta vähemmän pahoillaan siitä, että ei ollut ehtinyt kosia Lilyä. Loppujen lopuksi hän olisi kuitenkin onnistunut sotkeutumaan sanoissaan, tai pyörtymään kesken lauseen, tai jotakin muuta yhtä katastrofaalista. Ehkä hän ei vain ollut valmis vielä mihinkään sellaiseen, hän ajatteli alakuloisesti pyörittäessään Lilyä ympäri salia Animagian 'Minä en halua taikaministeriksi'-kappaleen tahdissa. Lähettyvillä Peter tanssi Admiren kanssa, kun taas Sirius oli hylännyt Ariannan ja yritti parhaillaan suostutella McGarmiwaa tanssimaan kanssaan.

"Hän ei voi mitenkään saada Minervaa suostumaan", James arvosteli metelin ylitse. "Se on yksinkertaisesti mahdottomuus."

"Enpä tiedä." Lily hymyili katsellessaan, kuinka Sirius huitoi käsillään ja hymyili McGarmiwalle maanittelevasti. "Sirius on lahjakas."

"Mutta McGarmiwa ei ole aivan hänen perinteinen naisensa."

"Jos puhut 'aivoton blondi'-mallista, Ariannakaan ei ole sellainen", Lily muistutti. Hän tunsi voitonriemuisen hymyn kohoavan huulilleen, kun Sirius yllättäen saikin McGarmiwan suostumaan tanssiin ja lähti taluttamaan naista mahdollisimman arvokkaasti kohti tanssilattiaa.

"Katso nyt!" huudahti Lily. "Mitä minä sanoin?"

"Pahus", James manasi. "McGarmiwa on heikompaa tekoa kuin luulinkaan!"

He jatkoivat tanssimista hiljaisuuden vallitessa, kumpikin omiin ajatuksiinsa vajonneena. James leikki hajamielisesti Lilyn hiuksiin kiinnitetyllä vihreälehtisellä kukalla ihmetellen mielessään sitä, miten rajusti kaikki tulisi muuttumaan. Hän ja Lily eivät enää asuisi samassa paikassa, he eivät viettäisi tuntikausia yhdessä oppituntien ja partioinnin muodossa, tai väittelisi aamiaisella siitä, montako paahtoleipää Sirius söisi milloinkin. Pelkkä sen ajatteleminen tuntui oudolta - ja sai Jamesin taas katumaan sitä, että hän ei ollut ehtinyt kosia Lilyä. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, ettei hän koskaan pystyisikään siihen. Se tuntui yksinkertaisesti mahdottomuudelta.

"Oletteko sinä, Ria ja Cin jo löytäneet itsellenne asunnon?" James uteli rikkoen hiljaisuuden.

Lily kohautti olkapäitään. "Ariannan veli kirjoitti hänelle vähän aikaa sitten jostakin asunnosta, jota voisimme käydä katsomassa. Se oli Viistokujalla, mikä sinänsä ei olisi kovin paha. Toisaalta se ei ole mikään maailman turvallisin paikka nykyaikana."

James murahti. "Nykyään mikään paikka ei ole enää kovin turvallinen."

"Niin se kai on", Lily hengähti ja tytön kasvot puhkesivat leveään hymyyn. "Mutta emmekö me vain voisi olla ajattelematta sitä? Se on loppujen lopuksi vasta huomenna - tai sitä seuraavana päivänä - "

"Lily, nyt ON huomenna", James huomautti hienovaraisesti. "Kello on viisi minuuttia yli keskiyön."

"Onko sillä todella väliä?" Lily hymyili kietoessaan käsivartensa Jamesin kaulaan kesken tanssin. Hän pysäytti pojan keskelle tanssilattiaa ja suuteli poikaa huulille niin yllättäen, että James onnistui vain vaivoin pysyttelemään vakaana ja liikkumattomana. James sulki silmänsä ja antoi itsensä upota Lilyn läheisyyden aiheuttamaan tunteeseen, joka jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui pyyhkivän pois kaikki hänen pelkonsa. Hän olisi halunnut sen hetken kestävän ikuisesti...

Päättäjäistanssit loppuivat vähän yhden jälkeen yöllä. Kelmit ja heidän tyttöystävänsä suuntasivat yhteisestä, äänettömästi sopimuksesta kohti tähtitornia viettääkseen yhdessä vielä muutaman tunnin ennen kuin heidän olisi pakko mennä nukkumaan ja hyväksyä se tosiasia, että Tylypahka oli todella ohitse.

Lily istui tähtitornin lattialla Jamesiin nojaten. Hän antoi katseensa kiertää ympäri huonetta ja siellä istuvia ihmisiä - Remusta ja Cinnamonia, Peteriä ja Admirea, joka heistä ainoana näytti täydellisen hyväntuuliselta. Arianna ja Sirius olivat kerrankin sovussa keskenään ja istuivat vierekkäin Lilyä vastapäätä.

"Tuntuu tosi oudolta", Peter huomautti. "Tiedättekö - kuin olisin täällä ja kuitenkaan en olisi."

"Se johtuu siitä, että meidät unohdetaan niin pian", Remsu huomautti. "Huomisen jälkeen kukaan ei edes muista meitä."

Sirius pärskähti epäuskoisesti. "Et voi tosissasi kuvitella, että joku itse asiassa unohtaisi MEIDÄT!"

Siriuksen sanojen jälkeen keskustelu vaimeni, ikään kuin olisi ollut mahdotonta keksiä jotakin sanottavaa kaiken jälkeen. Lily tunsi olonsa epätodelliseksi, jollakin tapaa yhtä aikaa sekä kulutetuksi että innokkaaksi. Hän pelkäsi seuraavaa päivää ja kaikkia sitä seuraavia päiviä, koska ne merkitsivät vain sitä, että hänen täytyi itse tietää, mitä hän halusi - ja saada se. Toisaalta taas ajatus omasta vastuusta täytti hänet innolla ja kärsimättömyydellä, aivan kuin hän olisi halunnut saada sen kaiken heti, eikä olisi voinut saada siitä tarpeeksi.

"Me kaikki olemme ystäviä vielä huomisen jälkeenkin, emmekö olekin?" hän kysyi hiljaisella äänellä. "Meistä ei tule inhottavia aikuisia, jotka ovat työssä toimistossa ja unohtavat ystävänsä?"

"Tekevätkö jästit sellaista?" James rypisti otsaansa.

"Jotkut. Eivätkö velhot tee?"

"Jotkut", myönsi James. "Mutta sillä ei ole väliä. Me emme ole muut. Tietenkin me olemme ystäviä, Lils - ja jotkut meistä vähän enemmänkin kuin ystäviä", poika lisäsi ilkikurisesti.

Lily läimäytti häntä käsivarteen. "Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä?" hän kysyi sitten.

Arianna kohotti päätään. "No?"

"Ottaa valokuva. Viimeinen ilta koulussa ja kaikkea - "

"Onko kenelläkään kameraa?"

"Minulla on", Cinnamon sanoi ottaen käsilaukustaan esille pienen kameran. Hän ojensi sen Admirelle pyytäen tyttöä hoitamaan kuvaamisen. Sitten he asettuivat jokseenkin siististi ryhmään tähtitornin ikkunan eteen. James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille onnellisena siitä, että SAI tehdä niin. Hän ei voinut olla ajattelematta, miten eri tavalla asiat olivat olleet vuosi sitten, jolloin hän olisi päätynyt sairaalasiipeen, jos olisi edes ehdottanut mitään halaamisen tapaistakaan Lilylle.

"Kaikki valmiina?" Admire kysyi kirkkaalla äänellä. "Sanokaa 'Hattara'!"

James ja Sirius jakoivat huvittuneet katseet. "Hattara!" he sanoivat kameran valon välähtäessä.

Admire ojensi kameran takaisin Cinnamonille ja riensi paikalleen Peterin syliin. Heidän välilleen laskeutui raskas hiljaisuus, kun he kaikki syventyivät miettimään, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. James toivoi, että olisi voinut nauttia vähän enemmän viimeisestä illastaan Tylypahkassa. Hän toivoi, että olisi voinut pakottaa itsensä unohtamaan sen tosiasian, että tulevaisuus odotti heitä vain muutaman tunnin päässä, pahana ja painostavana...

"Onko se nyt tosiaan tässä?" Sirius kysyi synkällä äänellä. "Koko Tylypahka?"

James nyökkäsi hitaasti. "Seitsemän vuotta. Tuntuu niin - "

" - tyhjältä?" ehdotti Remus. James nyökkäsi uudelleen. Hän oli jo valmis vajoamaan takaisin hiljaisuuteen, kun -

"Mitä me nyt teemme?" Peter kysyi.

James kohautti olkapäitään. "Ei aavistustakaan."

"Minulla on jotakin." Sirius työnsi kätensä housujensa taskuun ja veti esille pienen, hieman hyrrältä näyttävän esineen. Toiset katselivat sitä ymmällään.

"Ostin näitä laatikollisen ensimmäisellä luokalla", Sirius selitti. "Tohtori Jarrumiehen pienoisilotulitteita. Tämä on ainoa, joka on säästynyt siitä erästä."

Toiset odottivat hiljaisuuden vallitessa, kuinka Sirius sytytti pikku hyrrän palamaan ja heitti sen sitten ilmaan. Se alkoi pyöriä vinhasti ympäri ja kipunoi tuoden Lilyn mieleen monet paljon kauniimmat ilotulitukset jästimaailmassa. Lily tunsi surullisen hymyn kohoavan huulilleen nojatessaan vasten Jamesia.

He katselivat äänettöminä, kuinka pikku ilotulite kipinöi ja sammui.