102.osa - Jäähyväiset Tylypahkalle

30.6.1978

Kun Lily seuraavana aamuna heräsi, tuntui hänestä siltä, että hän ei ollut oikeastaan nukkunutkaan. Tunne saattoi olla enemmänkin kuin totta, sillä hän oli valvonut edellisenä yönä Kelmien kanssa pitkälle aamuyöhön muistellen menneitä ja kaikkia niitä typeriä temppuja, jotka Kelmit olivat kouluaikanaan tulleet tehneeksi. He olivat istuneet tähtitornissa aina aamun sarastukseen asti ja kun Lily oli lopulta ryöminyt sänkyynsä nukkuakseen, oli kello ollut jo viisi aamulla.

Lily nousi istumaan sängyllään rekisteröiden mieleensä vain hämärästi sen tosiasian, että aamuaurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja että hänellä oli edelleen yllään edellisiltainen yönmusta juhlapukunsa, joka nyt, rypistyneenä ja virttyneenä, näytti huomattavasti aiempaa arkisemmalta. Kuin jokin lumous olisi kulunut pois.

Väsyneenä Lily alkoi kiskoa mekkoa yltään yrittäen parhaansa mukaan olla herättämättä toisia tyttöjä, joilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui. Saatuaan mekon riisutuksi Lily antoi sen pudota lattialle yhdeksi mytyksi ja suunnisti suihkuun vilkaisten samalla seinällä riippuvaa kelloa. Se oli vartin yli seitsemän aamulla ja vaikka lukukauden päättäjäispidot alkaisivatkin vasta yhdeksältä, oli Lily silti enemmän kuin kiireinen - hän ei ollut edes aloittanut pakkaamaan koulutarvikkeitaan. Hän huokaisi turhautuneena.

"Jos minulla olisi tapana puhua itsekseni, tekisin niin nyt", Lily mumisi ajatuksissaan astuessaan suihkuun. Hän napautti suihkun päälle taikasauvansa kärjellä ja sulki silmänsä tuntiessaan kuuman veden valuvan pitkin paljasta vartaloaan. Jollakin tapaa vesi tuntui pyyhkivän mukanaan pois monta ikävää asiaa, parantavan hänen oloaan tavalla, johon mikään muu keino ei olisi oikeastaan pystynyt. Lily tarttui hajamielisesti saippuaan ja alkoi hieroa sitä jo ennestään liukkaalle iholleen antaen itselleen luvan vajota kokonaan omiin ajatuksiinsa.

Koulusta lähteminen ei ollut ikinä ollut helppoa, mutta tänään se tuntui tavallistakin pahemmalta. Pakatessaan tavaroitaan Lilyn täytyisi olla paljon aiempaa huolellisempi, sillä hän tiesi, että yksikään hänen tavaroistaan ei odottaisi häntä ensi vuonna makuusalissa. Heidän makuusaliinsa muuttaisi joukko uusia oppilaita, jotka todennäköisesti olisivat yhtä peloissaan kuin Lily oli ollut yksitoistavuotiaana itsekin. Heillä ei ehkä olisi ystäviä. Ehkä he olisivat jopa jästisyntyisiä ja joutuisivat kokonaan uuteen maailmaan. Lily hymyili muistaessaan, kuinka orvoksi hän oli silloin tuntenut olonsa. Hän oli pelännyt, että olisi koko vuosikurssinsa huonoin oppilas (vaikka varsin pian kävikin ilmi, että hän oli itse asiassa yksi parhaista) ja että hän joutuisi viettämään seitsemän vuotta aivan yksin. Ystävystyminen ei ollut ollut hänelle mitenkään helppoa, sillä vaikka hän yleensä olikin kaikille ystävällinen ja hymyili paljon, oli hän silloin ollut niin hermostunut, että oli yksinkertaisesti sulkeutunut itseensä. Cinnamon oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä ja tuonkin suhteen syntymisessä oli kestänyt aikaa. Aivan liian kauan.

Lily huokaisi toistamiseen ja astui alakuloisena pois suihkun alta. Hän sulki suihkun hanat nopealla loitsulla ja kiirehti kietomaan valkoisen, pörröisen pyyhkeen ympärilleen samalla kun palasi takaisin tyttöjen makuusaliin.

"Sinä herätit minut", Ariannan murjottava ääni sanoi, kun Lily istui takaisin paikalleen sängyn reunalle. "Kävit suihkussa niin kovaäänisesti, että en voinut nukkua."

"Tai sitten sinä olet vain herkkäuninen", Lily ehdotti kääntyen katsomaan tyttöä, joka kurtistuneessa, säärien ympärille kietoutuneessa punaisessa juhlapuvussaan näytti karun todellisuuden kohdanneelta Tuhkimolta. Ariannan hiukset olivat purkautuneet hänen monimutkaisesta kampauksestaan ja hänen silmiään ympäröivät rajaukset olivat valahtaneet poskille. Hän hieroi ohimoitaan kärsivän näköisenä.

"En tajua, miten minulla voi olla näin kamala päänsärky", Arianna valitti puoliääneen. "Tai siis, ymmärtäisin sen, jos olisin päästänyt Siriuksen lisäilemään aineksia minun juomaani, mutta vahdin häntä kuin haukka, enkä edes juonut paljon... Et viitsisi tuoda minulle särkylääkettä?"

Lily hymyili tytölle myötätuntoisesti ja nousi ylös. Edelleen pyyhettään kannatellen hän käveli Ariannan vaatekaapille alkaen penkoa sen kätköistä päänsärkylääkettä sisältävää pulloa. Sen löytäminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Ariannan vaatekaappi oli sotkuisempi kuin yksikään Lilyn aiemmin näkemä vaatevarasto. Lily ei ymmärtänyt, miten Arianna aikoi saada kaikki tavaransa mahtumaan matka-arkkuunsa.

"Kauanko sen lääkkeen löytämisessä vielä kestää?" Arianna voihkaisi kärsimättömästi. "Minä kuolen tähän päänsärkyyn!"

"Asiaa auttaisi huomattavasti, jos vaivautuisit joskus siivoamaan vaatekaappisi", Lily huikkasi vastaukseksi vaatekaapin uumenista. Hän jatkoi määrätietoisesti penkomista sysäten syrjään epämääräisen vaatemytyn, joka lyhyen tarkastelun jälkeen osoittautui Ariannan koulupuvuksi.

"Oikeasti, Ria, milloin sinä olet viimeksi siivonnut - HAH, minä löysin sen", Lily huudahti voitonriemuisesti tuntiessaan sormiensa kietoutuvan pienen, sileäpintaisen pullon ympärille. Hän liikautti päätään niin äkillisesti, että onnistui paukauttamaan sen Ariannan vaatekaapin kattoon.

"Auts!"

"Mitä täällä oikein riehutaan?" Alicen uninen ääni kysyi tytön sängyn suunnalta.

Lily perääntyi kauemmas vaatekaapista hieroen päätään vapaalla kädellään. Hän nakkasi toisessa kädessään olevan pullon Ariannalle, joka ruuvasi sen korkin auki nälkäinen ilme kasvoillaan ja nosti pullon irvistäen huulilleen..

"Minä etsin Ariannan särkylääkettä", Lily sanoi Alicelle pahoittelevaan sävyyn. "Hänen vaatekaapillaan tuntui vain olevan jotakin sitä aikomusta vastaan."

"Ariannan vaatekaapilla on jotakin KAIKKIA vastaan", Alice mutisi väsyneesti. "Vaikka Tylypahkasta lähteminen muuten onkin tosi masentavaa, olen kiitollinen siitä, että pääsen nukkumaan jonnekin, missä jonkun toisen tytön vaatevarasto ei uhkaa hyökätä kimppuuni joka hetki."

"HEI!" Arianna loukkaantui.

Alice hymyili lämpimään tapaansa. "En minä tarkoittanut sitä pahalla, Ria. Minä vain - "

" - iloitset siitä, että pääset tänään takaisin Frank-kullan käsivarsille?" arvasi Arianna. Alice punastui ja kohautti olkapäitään.

"Sinun on helppoa olla ivallinen", hän sanoi sitten tyynesti. "Sinun poikaystäväsi on itse asiassa täällä."

"Toivon mukaan ei AIVAN täällä", Arianna virnisti. "En välttämättä halua häntä huoneeseeni heti ensimmäiseksi aamulla."

"Sitten sinun on paras hylätä ajatukset yhteenmuuttamisesta toistaiseksi", Lily totesi järkevästi ja nojautui taputtamaan järkyttyneeltä näyttävää Ariannaa myötätuntoisesti olkapäälle. Arianna tuijotti hetken aikaa tyhjyyteen, aivan kuin ei olisi kunnolla tajunnut Lilyn sanoja. Sitten hänen kasvoilleen levisi hitaasti mutta varmasti irvistys.

"Niin todellakin on!" hän sanoi painokkaasti. "Ainoat ihmiset, joiden kanssa minä haluan muuttaa samaan asuntoon olette sinä ja Cin. Piste."

"On ne sinun periaatteesi ennenkin nähty", Lily mutisi niin hiljaisella äänellä, että Arianna ei kunnolla kuullut hänen sanojaan. Hän sulki suunsa ja alkoi vetää viimeistä kertaa koulupukuaan ylleen täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Tuntui oudolta laskea leikkiä ja nauraa ja pitää hauskaa, kun kuitenkin sitä tiesi, että asiat tulisivat muutamien seuraavien tuntien aikana muuttumaan varsin rajusti. Äkkiä Lilyn valtasi suunnaton halu alkaa itkeä, vaikka hän ei osannutkaan selittää itselleen, miksi. Hän pyyhkäisi silmiinsä pyrkineet kyyneleet kämmenselällään pois ja keskittyi napittamaan kauluspaitaansa.

"Onko Dumbledore jo puhunut teidän kanssanne?" Alicen epävarma ja paljon aiempaa vakavampi ääni kysyi.

Lily katsoi tyttöä uteliaasti. "Mistä asiasta?"

Alice liikahti vaikean näköisenä. "No, kyllä te tiedätte - siitä lintujutusta", hän kierteli haluamatta selvästikään sanoa sanoja 'Feeniksin Kilta' ääneen, mikä tietenkin oli aivan viisasta. Dumbledore itse oli sanonut heille, että heidän ei kannattaisi edes yrittää kertoa ulkopuolisille mitään Killasta.

"Sinä tarkoitat varmaan Kiltaa", Arianna sanoi reippaasti. Tyttö pakotti itsensä nousemaan ylös sängystään ja raahautui lattian poikki vaatekaapilleen alkaen etsiä koulupukuaan sen hyllyiltä.

Alice nyökkäsi. Tytön hennoilta kasvoilta paistoi helpotus. "Joko hän on kysynyt teitä siihen?"

"On. Ja hän ilmeisesti kysyi sinuakin?" Lily arvasi. Toinen nyökkäys. "Mitä vastasit?"

"Lupasin liittyä", Alice sanoi hermostuneen kuuloisella äänellä. "Frank on myös Killassa - ja minä olen aina halunnut auttaa ihmisiä kuolonsyöjien kanssa - "

"Minä myös", Lily vahvisti. "Me olemme kaikki mukana. Tarkoittaen siis minä, Ria ja Cin. Ja Kelmit."

Alice hymyili. "Sittenhän me tapaamme vielä koulun päättymisen jälkeenkin", hän sanoi onnellisena ja kun Lily avasi suunsa keskeyttääkseen, hän yksinkertaisesti kohotti kättään ja heilautti tytön sanat syrjään. "Minä tiedän, että se on teidän mielestänne itsestäänselvyys. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu - " Alice vilkaisi hieman alakuloisesti lattiaan. "Tai siis, Jewelhan kuoli tänä vuonna ja kaikkea - ja se professori Stronin tyttöystävä - tämä ei ole ollut mitenkään hyvä vuosi."

Lily yritti näyttää rohkaisevalta, vaikka pyyhkikin salaa kyyneliä silmäkulmistaan kun hän vain ajattelikin kaikkea, mitä vuoden aikana oli tapahtunut ja mitä kaikkea tulisi vielä tapahtumaan, ennen kuin kaikki olisi ohitse. Ja millä tavalla ohitse, sitä hän ei voinut tietää. Toisaalta oli vaikeaa uskoa minkäänlaiseen onnelliseen loppuun kaiken jälkeen, toisaalta taas hän ei halunnut kiusata itseään sillä mahdollisuudella, että kaikki saattaisi vain tuhoutua...

"Ei kai sillä ole väliä, millainen vuosi tämä on ollut", Arianna tokaisi raudanlujaan tapaansa. Lily loi tyttöön kiitollisen katseen, jonka tyttö sivuutti aina yhtä säteilevällä hymyllään. Sitten Arianna keskitti taas kaiken huomionsa Aliceen, joka kyhjötti sänkynsä laidalla valkoisessa yöpuvussaan, laihat käsivarret polviensa ympärille kiedottuna.

"Tärkeintä on se, että meillä on yhä ystäviä, joiden kanssa kestää kaikki ne ikävät asiat", Arianna jatkoi äänessään sävy, joka suorastaan kielsi kaikki mahdolliset vastaväitteet jo etukäteen. Ariannan violetinsinisten silmien katse kääntyi Lilyyn ja hänen ilmeensä pehmeni hymyyn.

"Ja meillä on niitä ystäviä. Oikeasti on."

"Minulla on paha olo", Peter parahti nojatessaan päätään vasten käsiään. Hän istui kyyryssä lattialla vaatekaappinsa edessä ja näytti siltä, että olisi voinut milloin tahansa syöksyä kylpyhuoneeseen ja oksentaa. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että ne näyttivät taikinaisilta, melkein muovisilta. Hänen hailakanväriset rotansilmänsä vetistivät liiallisen valvomisen ja kuplaviinin jäljiltä.

Sirius vilkaisi poikaa olkansa ylitse peilin kautta. Poika oli keskittynyt järjestelemään otsahiuksiaan saadakseen ne valumaan juuri oikealla tavalla silmiensä ylitse. James ei voinut estää itseään tuntemasta kateutta katsellessaan Siriuksen itsevarmoja eleitä ja hymyä, joka antoi ymmärtää, että mikään ei ollut vialla. James itse tunsi olonsa lähestulkoon yhtä huonoksi kuin miltä Peter näytti. Hän istui sänkynsä laidalla ja oli jähmettynyt tuijottamaan jo valmiiksi pakattua, tiukasti suljettua matka-arkkuaan, jonka päällä hänen pöllönsä istui kookkaan häkkinsä sisällä.

"Et ole ainoa, jolla on paha olo, Matohäntä", James jupisi itsekseen. "Minusta tuntuu kuin olisin vapissut jo kaikki sisälmykseni pihalle."

"Vapissut?" Sirius toisti lievästi kiinnostunut sävy äänessään. Poika pyyhkäisi otsahiuksensa sivuun silmiltään pitkällisen järjestelynsä päätteeksi ja käänsi katseensa kunnolla Jamesiin. "Miten joku voi vapista sisälmyksensä pihalle?"

"Se oli lähinnä kuvaannollinen ilmaisu, valopää", murisi James. "Pääasia oli se, että minä voin pahoin."

Sirius hymähti, aivan kuin olisi pitänyt Jamesia ja Peteriä naurettavina, mikä ei Jamesin tietojen mukaan voinut olla täysin totta. Herätessään aamulla James oli yllättänyt Siriuksen istumasta ikkunalaudalla. Poika oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja mikäli James ei olisi tuntenut Siriusta paremmin, hän olisi sanonut, että poika oli itse asiassa itkenyt. Oli kuitenkin vaikeaa sanoa, oliko kyseessä tosiasia vaiko vain liian vähäisten yöunien aiheuttama näköharha, sillä heti Jamesin nähdessään Sirius oli loikannut alas ikkunalaudalta ja pyyhältänyt suihkuun.

"Mitä jos yritettäisiin vain ajatella positiivisesti, kaverit?" Sirius ehdotti heittäytyessään Jamesin sängylle istumaan. Hän kietoi käsivartensa ärsyttävän pirteästi Jamesin ympärille ja halasi häntä melkeinpä tyttömäisesti ennen kuin irrotti otteensa ja alkoi tarkastella kynsiään.

"Minä en tajua, miten koulun loppumista VOI ajatella positiivisesti", Peter huomautti surkeasti.

Sirius nauroi. "Sanotaanko vaikka niin, että keksin loistavan tavan juhlistaa koulun päättymistä", poika sanoi arvoituksellisesti hymyillen.

James rypisti otsaansa. "Entä mikä tämä loistava keino mahtaa olla?"

"En aio vaivata sinun pientä päätäsi paljastamalla asiaa sinulle", Sirius tokaisi ylemmyydentuntoiseen sävyyn ja taputti Jamesia päälaelle sotkien hänen jo entisestään joka suuntaan sojottavan tukkansa vieläkin pahemmin. "Mutta sen vain sanon, että Blackin poikaa on turha odottaa kotiin ensi yönä, kultapoju."

James alkoi kakoa. "Seuraavaksi sinä varmaan sanot, että tarvitset minun näkymättömyysviittani, koska aiot hiippailla Ariannan luokse Manchesteriin!"

"No, nyt kun tuli puheeksi - " Sirius aloitti viattomasti.

"EI!" James karjaisi, ennen kuin poika ehti lopettamaan lausettaan. "Ei, ei, ei, ei!"

Sirius katsoi Jamesia järkyttyneenä. "Mikä kultapojulle nyt tuli?"

"Kultapoju ei aio osallistua sinun naistenviettelysuunnitelmiisi", James ilmoitti luoden Siriukseen murskaavan katseen. "Varsinkin kun kyseinen nainen pilasi minun kuvioni eilen."

"Mitä hän teki?"

James ravisti päätään kärsivänä. Hän ei erityisemmin halunnut ajatella eilistä iltaa ja sitä, mitä hän oli melkein, MELKEIN onnistunut tekemään - ennen kuin Arianna oli tullut keskeyttämään hänet. Huolimatta siitä, että hän voi edelleen pahoin ajatellessaankin Lilyn kosimista hänestä tuntui, että olisi sittenkin ollut parempi hoitaa asia pois alta jo edellisenä iltana. Nyt hänestä tuntui, että hän ei saisi ikinä kakistettua kuuluisia sanoja ulos kurkustaan, mikä oli vähintäänkin häpeällistä ottaen huomioon sen, että hän oli Potter ja Kelmi ja kaikkea muuta mahdollista kovanaamaista maan ja taivaan välillä -

"Sarvihaara? Sarvihaara, JUHUU!" James havahtui ajatuksistaan siihen, että Sirius huitoi käsillään varsin uhkaavasti hänen kasvojensa lähettyvillä. "Vieläkö sinun jalkasi ovat maassa, poju?"

"Itse asiassa ne ovat tässä sängyllä, jos haluat mennä yksityiskohtiin", James murahti. "Ja ei, minä EN halua puhua siitä, mitä Arianna teki. Sanon vain sen, että tyttöystäväsi on huonon ajoituksen maailmanmestari."

"Hän on perinyt sen minulta." Sirius nyökytteli ylpeänä päätään.

"Kuka on perinyt mitä Siriukselta?" Remuksen ääni kysyi suihkun suunnalta. Kääntyessään katsomaan James näki Remuksen ilmestyneen suihkusta takaisin poikien makuusaliin yllään - viimeistä kertaa - Tylypahkan koulupuku. Hän virnisti pojalle.

"Keskustelimme vain Ariannan ihastuttavista luonteenpiirteistä", hän selvitti.

Remus huokaisi huojentuneen näköisenä kävellessään peremmälle huoneeseen. "Minä jo luulin, että Anturajalka on ehtinyt hankkimaan jälkikasvua", hän mumisi alkaessaan kerätä vastentahtoisesti koulutarvikkeitaan matka-arkkuunsa.

"En minä nyt NIIN nopea liikkeissäni ole", Sirius tokaisi närkästyneenä.

"Paino sanalla 'niin'..."

Jamesin makuusalissa aikaansaama iloinen mieliala latistui nopeasti hänen astuessaan yhdessä muiden Kelmien kanssa Suureen Saliin vähän ennen yhdeksää aamulla. Sali oli jo lähestulkoon täynnä ja Kelmien oli vaikeaa löytää istumapaikkaa, kunnes he viimein pujahtivat rohkelikon tupapöydän keskivaiheille. James lysähti raskaasti penkille Remuksen ja Peterin väliin ja antoi katseensa kiertää ympäri Suurta Salia tietämättä itsekään tarkalleen, mitä etsi. Sali näytti aivan erilaiselta kuin edellisiltana; kaikki koristeet olivat poissa, eikä taianomaisesta tunnelmasta ollut jälkeäkään. Sali oli koristeltu punaisin ja vihrein värein niin, että se näytti melkein jouluisilta. Väreistä oli mahdotonta päätellä, mikä tupa oli voittanut tupamestaruuden sinä vuonna - vaikutti siltä, että Dumbledore halusi pitää asian salaisuutena mahdollisimman pitkään. Eikä se mikään ihme ollutkaan, James ajatteli apeasti. Viime aikoina oli tapahtunut niin monia ikäviä asioita, että Dumbledoren kaltaiset miehet varmasti kaipasivat jonkinlaista syytä omahyväisyyteen.

"Tämä on tosi outoa", Peter valitti. "Tämän päivän jälkeen minä en näe näitä ihmisiä enää! Tai siis, katsokaa nyt vaikka tuota poikaa tuolla - " Peter osoitti sormellaan vähän matkan päässä istuvaa, ehkä yksitoista- tai kaksitoistavuotiasta rohkelikkopoikaa, joka kaivoi ponnekkaasti korvaansa toisen kätensä etusormella. Poika näytti typertyneeltä ja hieman vähä-älyiseltäkin lasimaisine vihreine silmineen ja melkein kaljuine päälakineen, eikä James voinut kuin ihmetellä, mitä Peter ajoi takaa.

"Et kai sinä väitä, että sinulla tulee tuota poikaa ikävä?" hän paukautti typerästi. "Koska sinä et edes tunne häntä..."

"Se ei taida olla tässä se tärkein asia", Peter sanoi vinosti hymyillen. "Vaan se, että me olemme olleet tuon pojan kanssa samassa koulussa koko vuoden ja nyt hän jää tänne, kun me lähdemme. Eikö se tunnu teistä yhtään oudolta?"

"Minusta tuntuu, että en ihan ymmärrä, mitä tarkoitat", Sirius hymähti.

"Ei millään pahalla, Anturajalka, mutta en usko, että kukaan on kovin yllättynyt tuosta paljastuksesta", virnisti James. Sirius vilkaisi poikaa kasvoillaan syvästi loukkaantunut ilme, joka todennäköisesti olisi saanut gargoilinkin tuntemaan syyllisyyttä olemassaolonsa vuoksi. Ei kuitenkaan Jamesia.

"Näyttää siltä, että kauniimmat puoliskomme ovat heränneet", Remus sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Poika oli kääntänyt katseensa Suuren Salin ovien suuntaan ja hymyili hieman typerästi nähdessään Lilyn, Ariannan ja Cinnamon ilmestyvän salin ovensuuhun kannoillaan myyrännahkaiseen takkiin pukeutunut Hagrid.

"Oli jo aikakin herätä", Sirius puuskahti ja nousi puolittain seisomaan paikallaan huitoen hurjasti käsillään tyttöjen suuntaan. Vain muutamaa hetkeä myöhemmin Cinnamon huomasi heidät ja lähti johdattamaan toisia tyttöjä heidän suuntaansa verkkaiseen tahtiin. Jo kaukaa saattoi nähdä, että kaikki tytöt olivat enemmän kuin väsyneitä. Lily hieroi silmiään kävellessään, eikä Cinnamon näyttänyt edes huomaavan, että hänellä oli eriparisukat jaloissaan. Tytöt kompastelivat heidän luokseen, tervehtivät heitä muutamalla sanalla ja nyökkäyksellä ja istuivat alas täpötäyden tupapöydän ääreen.

"Minä en enää ikinä valvo", Cinnamon julisti painokkaasti ennen kuin nojautui suutelemaan Remusta huulille. "En ole ikinä tuntenut oloani näin kamalaksi."

Peter hymyili tytölle myötätuntoisesti. "Et ole ainoa. Ehdin aiemmin jo kuvitella oksentavani - "

"Kiitos, tuo riittääkin tuolta osalta", Lily keskeytti, ennen kuin Peter ehti jatkaa yhtään pidemmälle. "Minä mieluummin en sairastuisi pahoinvointiin ennen junamatkaa. Sillä voi olla tuhoisat seuraukset, jos ymmärsitte, mitä tarkoitan."

Peter väläytti Lilylle anteeksipyytävän hymyn ja sulki suunsa. Pojan haaleansinisten silmien katse harhaili hajamielisesti ympäri Suurta Salia, kunnes se viimein pysähtyi puuskupuhien tupapöydän kohdalle ja lukkiutui Admire Speirin vaaleanpunaisen röyhelöpaidan verhoamaan selkään. Peter huokaisi kaipaavasti.

"Rohkeutta, Matohäntä." Sirius takoi Peteriä selkään tavalla, jonka oli tarkoitus olla rohkaiseva, mutta joka itse asiassa sai Peterin lähestulkoon yskimään keuhkonsa pihalle. "Vielä muutama tunti ja sitten rakas Admiresi on kokonaan sinun sielua, ruumista ja hattarapäistä hymyä myöten."

"Hän ei ole mikään hattarapää", Peter ynähti.

"Tietenkään hän ei ole", James kiirehti vakuuttamaan vilkaisten samalla syrjäsilmällä Siriusta murhaavasti. "Anturajalan on vain vaikea ymmärtää tyttöjä, jotka eivät ole yhtä monimutkaisia kuin Arianna."

"Minä en ole monimutkainen!"

"Riittää", Lily komensi terävästi. "Minä en halua tuhlata viimeisiä tuntejani Tylypahkassa kuunnellen teidän väittelyänne!"

"Kyllä, rouva Potter..." Arianna vaikeni nöyrästi väistäen sivuun, kun Lily yritti lyödä häntä.

Kello oli vähän yli yhdeksän, kun Dumbledore saapui Suureen Saliin kannoillaan McGarmiwa, joka hapsottavasta nutturastaan huolimatta näytti yhtä kireältä kuin aina ennenkin tummanvihreässä kaavussaan ja ikkunalasisilmälaseissaan, joiden takaa nainen loi moittivia katseita kovaan ääneen naureskeleviin Kelmeihin. Sirius ei kuitenkaan antanut McGarmiwan vihaisten silmäysten häiritä itseään; hän oli aivan liian keskittynyt kertaamaan vuoden takaista kevättä, jolloin hän ja Sirius olivat paisuttaneet luihuisiin kuuluvan Bertram Aubreyn kuuluvan pään kaksinkertaiseksi. Se oli vain yksi niistä lukemattomista muistoista, jotka palasivat Jamesin mieleen nyt, kun oli tullut aika luopua tuosta kaikesta - luvattomista vaelteluista, tappeluista käytävillä ja opettajien ärsyttämisestä...

James oli aina arvostanut ystäviään ja ollut onnellinen siitä, että oli Kelmi, mutta hän ei ollut koskaan aiemmin ollut yhtä kiintynyt muistoihinsa, kaikkeen siihen, mitä hän ja hänen ystävänsä olivat tehneet. Totta kai oli asioita, joista oli vaikeaa olla ylpeä. Kuten se, että Sirius oli melkein tapattanut Kalkaroksen. Kuten se, että Sirius ja hän itse olivat olleet ilkeitä jokaiselle koulun oppilaalle vain siksi, että pystyivät siihen. Ne olivat muistoja, jotka hävettivät Jamesia ja saivat hänet aika ajoin inhoamaan itseään. Siitä huolimatta James ei olisi antanut kenenkään pyyhkiä noita muistoja pois. Hyviä tai pahoja, ne olivat muovanneet hänet ihmiseksi, joka hän nyt oli, ihmiseksi, joka istui rohkelikon tupapöydän ääressä viimeistä kertaa ja pystyi rehellisesti tuntemaan ylpeyttä kaiken sen vuoksi, mitä oli saanut aikaan ja mitä hänestä oli tullut. Tunne oli mukava ja lämmittävä, mutta samalla myös pelottava. James Potter ei kerta kaikkiaan ollut tottunut tuntemaan itseään hyväksi ihmiseksi ilman pienintäkään huonon omantunnon pistosta, joka oli vaivannut häntä lähes koko hänen kouluaikansa ajan ties minkä typerän tempun vuoksi.

James hymyili hieman hämillisesti itsekseen. Ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että Tylypahkasta lähteminen ei ehkä olisikaan niin kamalaa. Surullista kyllä ja enemmänkin, mutta se ei olisi mikään loppu. Se ei olisi mikään loppu, koska James Potter ei enää ollut yhtä kylmä ja ahdasmielinen ihminen kuin vuosi sitten, koska hän oli lopultakin ymmärtänyt, että hänen itsensä ulkopuolellakin oli olemassa maailma, joka itse asiassa tarvitsi häntä -

"Sarvihaara." Sirius nykäisi Jamesin kauluspaidan hihaa. "Dumbledore aikoo puhua."

James pakotti itsensä eroon ajatuksistaan ja käänsi katseensa opettajien pöydän suuntaan. Dumbledore oli noussut ylös paikaltaan ja odotti kärsivällisesti, että kaikki salissa istuvat oppilaat vaikenisivat. Siihen ei kuitenkaan mennyt kovin kauan aikaa. Vuosi oli loppumassa ja useimmat olivat liian masentuneita pitääkseen yllä minkäänlaista keskustelua. Siitäkin oli syyttäminen Voldemortia, James arveli. Hän tunsi kuuman veren kiehahtavan suonissaan. Kukaan ei halunnut kesälomalle, koska kesäloma merkitsi Tylypahkan turvan jättämistä ja paluuta takaisin oikeaan maailmaan, joka oli synkempi ja onnettomampi kuin koskaan.

"Yksi vuosi on mennyt taas", Dumbledorea aloitti syvällä äänellään salin vaivuttua täydellisen, odottavan hiljaisuuden valtaan. Dumbledore ojensi kätensä ja korjasi puolikuusilmälasiensa asentoa nenällään pystyäkseen katselemaan kunnolla oppilaita.

"Ja se on ollut monimuotoisempi kuin yksikään aiemmista aikoihin. Olemme menettäneet ja saaneet uusia professoreita, kokeneet suurta iloa ja vielä suurempaa surua. Toivon mukaan olemme siinä sivussa oppineetkin jotakin, onhan meillä kokonainen kesä aikaa unohtaa onnellisesti kaikki se tieto, joka on saattanut pääkoppiimme takertua.

"Tämä vuosi on ollut monella tavalla niin rankka, että useimmat meistä eivät ole uhranneet ajatustakaan sellaiselle asialle kuin tupapokaali. Siitä huolimatta uskoakseni on tullut aika julkistaa tupa, joka teoillaan ja tiedoillaan on ansainnut tämän vuoden tupamestaruuden. Eli katsotaanpa - neljännellä sijalla luihuisen tupa, 213 pistettä."

Levottomat kuiskaukset täyttivät salin. James ei ymmärtänyt, miten luihuiset saattoivat jäädä viimeiseksi pisteytyksessä. Luihuiset olivat pärjänneet joka oppiaineessa lähestulkoon yhtä hyvin kuin rohkelikotkin ja he olivat saaneet lisäpisteitä huispauksesta -

"Dumbledoren keksintöjä", Sirius arvasi vaivautumatta madaltamaan ääntään. "Hän tietää, mitä luihuiset ovat tehneet ja haluaa rankaista heitä siitä."

James kohautti olkapäitään. Hän avasi suunsa ja oli aikeissa esittää oman näkökantansa asiaan, mutta Dumbledore viittasi jälleen kaikkia vaikenemaan. Miehen uurteisilla kasvoilla karehti lämmin hymy.

"Aivan, jatkakaamme pisteytystä. Kolmannella sijalla puuskupuhin tupa, 290 pistettä", kertoi Dumbledore. "Toisella sijalla meillä on tupa, joka kävi varsin tiivistä kamppailua ensimmäisestä sijasta. Kyseessä oli itse asiassa näiden kahden tuvan välinen tasatilanne, jonka opettajat yksimielisesti ratkaisivat toisen tuvan eduksi."

Kelmit vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään. "Yksimielisesti?"

"Voittajatuvan valitseminen oli varsin vaikeaa", Dumbledore sanoi vakavasti. "Korpinkynsi ja rohkelikko olivat hyvin lähellä toisiaan niin tiedollisesti kuin taidollisestikin. Korpinkynnet tunnetaan viisaudestaan, rohkelikot rohkeudestaan. Kuinka ratkaista, kumpi ominaisuus merkitsee enemmän? Käännyin tässä asiassa meidän kaikkien tunteman lajitteluhatun puoleen ja se antoi minulle vastaukseksi varsin hyödyllisen viisauden. 'Ei toisiinsa voi verrata toista / kukaanhan ei aivan kaikessa loista'. Sanat olivat niin hyvin valitut, että pienen hetken ajan aioin jo luopua tupamestaruudesta ja julistaa tasapelin rohkelikon ja korpinkynnen välille. Se olisi kuitenkin ollut murheellista ja varsin epäreilu palkinto pitkästä vuodesta. Niinpä yritin löytää toisenlaisen näkökulman asiaan. Jos en voi verrata tietoja tai taitoja, tai rohkeutta, mitä sitten vertaisin? Tässä asiassa tarjosi apua eräs ihminen, joka jo nyt on kuollut.

"Kyseinen nainen kävi tätä koulua seitsemän vuotta sitten. Hän oli erittäin lahjakas oppilas ja olisi erottunut edukseen joukosta kaikkien opettajien silmissä, ellei hänellä olisi ollut niin omalaatuista luonnetta, jota useimmat meistä eivät olleet valmiita hyväksymään. Kyse oli siitä, mistä hän välitti. Hän ei uskonut oikeaan eikä väärään. Hän ei uskonut rakkauteen, eikä siihen tosiasiaan, että meidät ihmiset on kerta kaikkiaan luotu pitämään yhtä keskenämme. Hän uskoi ennen kaikkea omaan etuunsa ja omiin kykyihinsä. Jo ennen koulunsa lopettamista hän oli liittynyt Voldemortin joukkoihin rahan vuoksi.

"Minulle tuon naisen valinta oli erityisen vaikea hyväksyä. Olin aina kunnioittanut häntä, niin kuin kunnioitan ketä tahansa, jolla on viisautta, rohkeutta ja lahjoja. Nuo ominaisuudet eivät kuitenkaan kertoneet hänestä kovinkaan paljon. Vaan se, mihin hän uskoi.

"Sain tilaisuuden olla sivustakatsojana, kuinka tuo nainen alkoi kyseenalaistaa omia uskomuksiaan, kunnes viimein hän oli valmis siirtymään toiselle puolelle. Ei kunnian tai omaisuuden vuoksi. Vaan siksi, että se oli hänen mielestään oikein. Hän asetti vaaraan itsensä ja rakkaansa vain puolustaakseen sitä, mitä piti oikeana.

"Oli mahdotonta olla ihailematta häntä", Dumbledore jatkoi ja yllätyksekseen James näki vanhan rehtorin silmäkulmassa jotakin kimmeltävää, kyyneltenkaltaista... "Hän omistautui täysin asialleen ja oli valmis antamaan kaikkensa tehdäkseen maailmastamme vaikka vain aavistuksen verran paremman paikan. Ja niin hän antoikin. Kyseinen nainen menehtyi vain kuukausi sitten puolustaen rohkeasti näkemystään viimeiseen asti. Siitä syystä minä kunnioitan tuota naista. Ja siitä syystä - " rehtori kohotti ääntään antaen sen kaikua ylitse salin aina käytävään saakka. "Siitä syystä minä päätin, että olisi väärin punnita tämän tupamestaruuden osapuolia taitojen tai tietojen perusteella. Kuten tuntemani nainen niin kirkkaasti näytti, nuo pinnalliset ominaisuudet kertovat hyvin vähän siitä, millaiset meidän sydämemme ovat."

James liikahti penkillään täydellisen keskittyneenä Dumbledoren sanoihin. Hänet oli vallannut ikävä tunne siitä, että hän oli tuntenut naisen, josta Dumbledore puhui. Oli mahdotonta olla varma, mutta hän ei keksinyt ketään muutakaan... Pelkkä naisen ajatteleminen sai kyyneleet tulvahtamaan Jamesin silmiin. Hän pyyhkäisi ne kiireesti paitansa hihaan, ennen kuin kukaan ehtisi huomaamaan mitään.

"Tupamestaruuden voittaneella tuvalla on monia ominaisuuksia", Dumbledore sanoi. Tuttu, lämmin hymy hiipi hitaasti takaisin vanhan miehen valkoisen parran ja uurteiden peittämille kasvoille. Dumbledore käänsi puhuessaan katseensa suoraan Kelmeihin. Hänen silmissään pilkahti.

"Kyseisen tuvan jäsenet ovat rohkeita ja peräänantamattomia. He tietävät mihin uskovat ja pitävät siitä kiinni, vaikka muut kyseenalaistavaisivatkin heidät. He ovat valmiita luopumaan niistä asioista, joita eniten haluavat vain tehdäkseen sen, mikä heidän mielestään on oikein. He ovat valmiita hylkäämään säännöt ja asettamaan itsensä koulusta erottamisen uhan alle auttaakseen toisia. He puolustavat toisiaan loppuun saakka, on sitten kyseessä pieni ja mitätön kiista noitarovioiden historiasta, tai suuri taistelu, johon osallistumalla he uhmaavat paitsi kidutusta, myös kuolemaa. Tuollainen luottamus ja vakaa usko ystävyyden voimaan on niin suuri asia, että sen ansiosta olemme päättäneet palkita rohkelikon tuvan kahdellakymmenellä lisäpisteellä. Toisen sijan tänä vuonna saavuttaa korpinkynsi, jolla on 395 pistettä. Tupamestaruuden voittaa näin ollen 415 pistettä kerännyt rohkelikko."

Suuri Sali puhkesi hurjiin taputuksiin ja riemunkiljahduksiin samalla kun seiniä peittävät vaatteet ja liinat saivat epämääräisen vihreän ja punaisen värin sijasta rohkelikon punakultaiset tunnukset. James pomppasi jaloilleen niin reippaasti, että lähestulkoon kaatoi pitkän penkin, jolla oli istunut. Hän halasi niin Siriusta, Lilyä kuin lähellä seisovaa tuntematonta pikkutyttöäkin. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut oloaan niin hyväksi kuin sillä hetkellä. Mitä merkitystä muka oli hävityllä huispausmestaruudella, tai muutamalla muodonmuutostunnilla menetetyllä pisteellä? Rohkelikot olivat saaneet palkintonsa ja he olivat saaneet sen siksi, että olivat todella ansainneet sen, eivät vain kirjallisilla ja muilla silminnähtävillä ansioillaan vaan myös niillä kyvyillä, joita ei voinut nähdä ihmisen silmin. James kietoi käsivartensa Peterin ympärille ja kohotti poikaa halatessaan katseensa kohti Dumbledorea. Rehtori taputti ja suorastaan myhäili Jamesiin katsoessaan. Heidän katseensa kohtasivat ja Dumbledore taivutti päätään nöyrästi, ikään kuin olisi halunnut kumartaa sille kaikelle, mitä hän oli oppilailtaan odottanut ja mitä he olivat saaneet aikaan.

James tunsi säteilevänsä ääliömäisesti istuessaan taas alas paikalleen. Hänen oli vaikeaa istua rauhallisena ja liikkumattomana, kun tosiasiassa hänen teki vain mieli nousta taas ylös ja juosta ympäri Suurta Salia hyppien ja huutaen. Onnekseen hän ei ollut ainoa, jolla oli vaikeuksia keskittyä. Myös Peter hypähteli levottomasti ylös ja alas paikallaan ja pojat kasvot loistivat sillä hetkellä kirkkaammin kuin tuhat kynttilää.

Vähitellen hiljaisuus hiipi takaisin Suureen Saliin ja edelleen opettajanpöydän takana seisova Dumbledore jatkoi puhettaan.

"En vaivaa teitä enempää jo hieman höynähtäneen käppänän puheilla", rehtori lupasi hymy huulillaan. "Kaikki se, mitä teille halusin sanoa, tuli sanotuksi jo aiemmin. Tämän pitkän ja vaikean vuoden jälkeen haluan valaa teihin uskoa ja rohkeutta tehdä se, minkä katsotte oikeaksi. Haluan myös jälleen kerran muistuttaa teitä siitä, että helpoin tie ei välttämättä ole aina se paras valinta. Vaikka selviäisimme niistä syytteistä, joita muut meille asettavat, joudumme aina vastaamaan teoistamme itsellemme. Tämän epäoikeudenmukaisen sodan aikana olen nähnyt monen hyvän noidan ja velhon kuihtuvan itsesyytöksen taakan alle, koska he ovat tehneet väärän valinnan. En halua sen tapahtuvan teille. Harkitkaa siis! Tehkää hyviä päätöksiä ja hyviä tekoja, olette sitten jo seitsemäsluokkalaisiin lukeutuvia fossiileja tai vasta koulunsa aloittaneita lapsia. Mutta ennen kaikkia: nauttikaa juhlasta ja nauttikaa lomastanne. Olette sen hyvin ansainneet. Kiitos."

Rehtori kumarsi heille syvään ja istui taputusten seuraamana takaisin paikalleen. Melkein heti hänen istuuduttuaan pitkän pöydän päällä olevat vadit täyttyivät ruoasta - erilaisista piiraista, leivoksista ja täytetyistä sämpylöistä, joita kaikkia edes Sirius ei olisi jaksanut syödä. James ojensi lautastaan ja alkoi täyttää sitä hiljaisena osaamatta sanoa mitään. Hänestä tuntui kaiken aikaa siltä kuin hänen olisi pitänyt yrittää jollakin tavalla pukea sanoiksi kaikki se, mitä hän sillä hetkellä ajatteli ja tunsi. Se oli kuitenkin mahdottomuus; hän olisi yhtä hyvin voinut repiä sydämensä irti rinnastaan ja yrittää vuodattaa sen sormustimen kokoiseen astiaan.

"Se oli aika hieno puhe, vai mitä?" Remus kysyi matalalla äänellä nielaistuaan sisälmyspiiraanpalasensa.

"Parempi kuin hieno." Cinnamon kääntyi luomaan ihailevan katseen Dumbledoreen, joka oli syventynyt keskustelemaan professori Flaemencan kanssa. "En ymmärrä, miten joku voi olla niin hieno velho - ja niin monella tavalla."

"Dumbledore on loistava", Sirius sanoi lyhyesti näyttäen siltä, että ei oikeastaan halunnut puhua asiasta enempää. James tunsi ymmärtävänsä Siriusta paremmin kuin hyvin. Tuntui turhalta keskustella jostakin sellaisesta asiasta, josta voisi puhua kolme kuukautta yhteen menoon, eikä siltikään saisi sanotuksi sitä olennaista, sitä kaikkein tärkeintä asiaa. Joskus vain sanat tuntuivat loppuvan kesken.

"No", James vaihtoi puheenaihetta. "Tämä on meidän viimeinen juhlamme."

Sirius nyökkäsi kärsivän näköisenä. "Minä inhoan sanaa 'viimeinen'", poika haukahti sitten. "Se saa minut aina tuntemaan, että kuolen huomenna. Ja sehän ei ole tarkoitus, eihän?"

"Ei todellakaan", myönteli James. "Enkä minä alkanut puhua 'viimeisestä' vain aloittaakseni taas yhden kuuluisista syvällisistä keskusteluistamme, koska sen kaltaisiin keskusteluihin suorastaan tarvitaan jotakin alkoholipitoista, eikä sitä ole nyt tarjolla. Halusin vain muistuttaa sinua siitä, että meillä on pieni operaatio suoritettavana, ennen kuin tämä juhla on ohitse. Loppujen lopuksi emme saa tämän jälkeen uutta tilaisuutta, emmehän?"

Sirius pudisti päätään myöntymisen merkiksi ja veti taikasauvansa esiin hitaasti ja nautinnollisesti, ikään kuin olisi halunnut painaa mieleensä sen mukanaantuoman tuntemuksen, tunteen siitä, että hän aikoi kirota jonkun aivan vain omaksi huvikseen. James kuuli Lilyn voihkaisevan.

"Te ette sitten ole vielä kasvaneet tuosta ylitse?"

"Kaikki aikanaan, Lily, kaikki aikanaan", Sirius ilmoitti ylhäisesti.

Remus hymähti. "Tuo tarkoittaa sitä, että he tekevät kepposia vielä yhdeksänkymmentävuotiaanakin."

"Mitä siitä?" ihmetteli James. "Dumbledore on ikivanha ja hän on silti kajahtanut! Sitä paitsi - "

" - me olemme Kelmejä - " Sirius jatkoi.

" - mikä tarkoittaa sitä, että - " Remus lisäsi.

" - meidän kuuluu tehdä kepposia", päätti Peter. Kaikki neljä tarttuivat päättäväisesti taikasauvoihinsa ja painoivat niiden kärjet yhteen pöydän ylitse ikään kuin sinetöidäkseen kaiken sen, mikä heidän välillään oli yhteistä ja mikä sitoi heidät kiinni toisiinsa. James näki ystäviensä kasvojen hehkuvan innosta, kun he vilkaisivat toisiaan ja lausuivat selkeästi yhteen ääneen:

"Pamautus tarjoilumus!"

He olivat hädin tuskin ehtineet vetää taikasauvojaan kauemmas toisistaan, ennen kuin luihuisten tupapöydästä jo kantautui korviahuumaava räjähdyksen ääni, jota seurasi pistävä, joka paikkaan tunkeutuva savun haju. Kelmit kääntyivät nautinnollisen hitaasti katsomaan luihuisten pöydän suuntaan vain nähdäkseen, kuinka luihuiset olivat peittyneet savuun, nokeen ja puunkappaleisiin. Koko tupapöytä oli räjähtänyt kappaleiksi siinä missä pöytää reunustavat pitkät penkitkin. Luihuiset puolestaan olivat lennähtäneet lattialle, mistä he nyt kömpivät jaloilleen varsin pöllämystyneen näköisinä.

Hetken ajan salissa oli täysin hiljaista, kun muut koulun oppilaat yrittivät parhaansa mukaan toipua järkytyksestään. Sitten, hitaasti, yksi toisensa jälkeen oppilaat alkoivat taputtaa käsiään yhteen, kunnes koko Suuri Sali raikui aplodeista. James oli näkevinään jopa Dumbledoren lyövän käsiään yhteen pöydän alla, vaikka rehtori yrittikin istua paikallaan mahdollisimman vakavan ja arvokkaan näköisenä.

"Teemmekö me sen nyt?" Remus kysyi puoliksi kuiskaten.

James, Sirius ja Peter nyökkäsivät. Kaikki neljä nousivat seisomaan paikoillaan, tekivät melutusloitsun ja pyysivät hiljaisuutta. Vähä vähältä aplodit kuolivat, kunnes Suuressa Salissa oli hiirenhiljaista.

James rykäisi. "Kuten varmaan suurin osa teistä arvasikin, juuri näkemänne pikku temppu oli meidän käsialaamme, kuten monet muutkin yllätykset tämän vuoden aikana", hän sanoi. Hän vilkaisi Peteriä, joka nyökkäsi.

"Olemme tehneet parhaamme tarjotaksemme sekä teille että itsellemme viihdettä ja toimintaa viimeisten seitsemän vuoden aikana", Peter jatkoi arvokkaasti.

"Nämä ovat olleet hienot seitsemän vuotta, mutta nyt on tullut aika sanoa hyvästit. Me emme enää palaa tähän kouluun", Remus sanoi pahoittelevaan sävyyn.

"Odotamme kuitenkin, että meidän nimiämme ei unohdeta, vaan että me jäämme Tylypahkan historiaan luihuisten pahimpana painajaisena", Sirius lopetti. Kaikki neljä katsahtivat toisiinsa ja vetivät jälleen taikasauvansa esiin. "Eli - "

"HERRAT KUUTAMO, MATOHÄNTÄ, SARVIHAARA JA ANTURAJALKA KIITTÄVÄT JA KUMARTAVAT HYVIN TEHTYJEN ILKITÖIDEN JOHDOSTA!"

Kelmien taikasauvojen kärjistä purkautui jotakin, joka näytti neljältä erilliseltä hopeiselta nauhalta. Nauhat kohosivat ylöspäin kohti Salin kattoa kietoutuen samalla yhteen yhdeksi paksummaksi nauhaksi ilmentäen toisten silmissä loistavasti kaikkia niitä tapoja, joilla neljä Kelmiä olivat kietoutuneet yhdeksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Katonrajassa nauha pysähtyi paikoilleen ja levisi sitten laajaksi hopeisten säikeiden verkoksi, joka vähitellen muodosti sanat.

KELMIT 1978 - IKUISESTI

"Teidän puheenne salissa oli hieno", Lily onnitteli seisoessaan aivan liian aikaisin Kelmien, Ariannan ja Cinnamonin kanssa juna-asemalla odottamassa, että kello olisi puoli yksitoista ja Tylypahkan pikajuna saapuisi laiturille viedäkseen heidät takaisin jästimaailmaan. "Vaikuttava, mutta hieno."

James hymyili ylpeästi kietoessaan käsivartensa Lilyn ympärille. "Mitä muuta sinä odotit? Me olemme Kelmejä."

Lily nyökkäsi. Jollakin tapaa hän tunsi olonsa entistä surullisemmaksi Kelmien puheen jälkeen, ikään kuin tuon yhden ryhmän loppu olisi syventänyt hänen omaa loppuaan, tehnyt siitä entistäkin kipeämmän - minkä se oli todennäköisesti tehnytkin, Lily mietti. Kelmit olivat olleet monella tavalla Tylypahkan oppilaiden sydän siinä missä opettajat olivat aivot. Kelmit olivat aina saaneet kaikki nauramaan ja tuntemaan itsensä eläviksi, he olivat heijastaneet lukemattomin tavoin kaikkea sitä kurittomuutta ja huoletonta elämisen iloa, jonka kaikki koulun oppilaat omistivat, mutta jonka he olivat oppineet piilottamaan niin syvälle, että sitä tuskin enää tunnisti.

"Minä olen ylpeä sinusta", Lily sanoi hetken mielijohteesta ja liikahti lähemmäs Jamesia suudellakseen poikaa nopeasti.

James kurtisti kulmiaan. "Ylpeä minusta?"

"Kuulit oikein", hymyili Lily. "Sinä olet hankaluuksienaiheuttaja ja pahuksen omahyväinen sellainen, mutta sinä olet kuitenkin tehnyt koululle paljon hyvää. Olet hyvä poika."

James punastui Lilyn sanat kuullessaan. Hän pakottautui peittämään hämmennyksensä näennäisen leikinlaskun taakse. "On aika vaikeaa kutsua hirveä 'hyväksi pojaksi'", hän huomautti teeskennellyn näsäviisaasti. "Kun taas koiralle se sopii paljon paremmin - "

Lily hymähti huvittuneesti katsahtaessaan kohti Siriusta, joka oli niin kietoutunut Ariannan ympärille, että ei edes huomannut, mitä ympärillä tapahtui. "Jostakin syystä en usko, että Siriuksen kanssa saa kovin syvällistä keskustelua aikaan juuri nyt - "

"Tiedättehän te Siriuksen", Remus naureskeli kävellessään heidän luokseen matka-arkkuaan raahaten, toinen käsivarsi Cinnamonin olkapäiden ympärille kiedottuna. "Aina vain naisten perässä. Ja minä kun ehdin jo kuvitella, että hän muuttuisi viimeisen vuoden aikana."

"Muuttuihan hän. Ennen hän kaulaili kaikkien tyttöjen kanssa. Nyt hän kaulailee vain sen yhden kanssa."

"Mutta kaulailee silti", Cinnamon totesi kärsivänä. "Voisi kuvitella, että hän kyllästyisi jossakin vaiheessa."

James kohotti kulmiaan. "Et taida olla tosissasi?"

Cinnamon hymyili ja ravisti päätään. "Minusta tuntuu, että me kaikki olemme olleet aivan tarpeeksi tosissamme yhden päivän osalle", tyttö sanoi vakavasti. "Voisi olla viisasta pitää välillä hauskaakin. Ennen kuin tiedätte-kyllä-mikä kutsuu."

Lily irvisti. "Kieltämättä jästimaailma ei tunnu juuri nyt kovin houkuttelevalta. Petunia menee naimisiin heinäkuun lopussa ja kotona ei hössötetä mistään muusta kuin siitä. Vaikka onhan siinä hyvätkin puolensa - heillä ei ole aikaa hössöttää MINUN asioistani - "

"Vai niin", samettinen ääni sanoi Lilyn selän takaa saaden Lilyn hätkähtämään. "Täällä unelmajoukkio vain keskusteleekin hilpeästi tulevaisuudesta. Kuinka miellyttävää, kerrassaan!"

Lily kohotti vaistomaisesti arkkuaan ylös maasta kääntyessään katsomaan puhujaa, joka varsin pikaisen silmäyksen jälkeen osoittautui Kalkarokseksi. Poika oli saanut puhdistettua tuhkan vaatteistaan ja seisoi nyt jokseenkin siistin näköisenä heidän edessään vihainen ilme kasvoillaan.

"Te varmaan kuvittelitte, että se teidän pikku keksintönne Suuressa Salissa oli todella hauska, vai mitä?" Kalkaros kysyi äänellä, joka suorastaan vapisi raivosta.

"Niinhän me kuvittelimme", James vastasi, vaikka hänen äänensä peittyikin melkein kokonaan laiturille saapuvan pikajunan vihellyksen alle.

"No, sitten minun täytyy ilmeisesti laskea teidän mielialaanne ilmoittamalla, että se EI ollut hauskaa", Kalkaros sihahti myrkyllisesti astuen askeleen lähemmäksi. "Ja se oli viimeinen kerta, kun pääsitte nauramaan meidän kustannuksellamme! Ellette ole unohtaneet, asiat ovat todellisessa maailmassa hieman toisella tavalla."

James tuhahti. "Aivan kuin minä pelkäisin sinun rakasta Voldemortiasi."

"Älä sano sitä nimeä!" Kalkaroksen piirteet vääntyivät raivosta.

James kohautti olkapäitään. "Ihan miten vain. Minä vain ajattelin ilmoittaa - "

"Suu kiinni, Potter! Juuri nyt MINÄ olen se, joka tekee ilmoitukset", Kalkaros ilmoitti hyytävään sävyyn. "En tullut tänne toivottamaan sinulle hauskaa loppuelämää, koska siitä EI tule hauskaa - eikä se tule kestämään pitkään. Kuten varmasti tiedätte, kuraveristenrakastajat ja kuraveriset kuolevat ensin", poika lisäsi luoden merkitsevän silmäyksen Lilyyn, joka kohotti leukaansa luoden Kalkarokseen niin kylmän ja tyynen katseen kuin mahdollista.

James astui askeleen eteenpäin ruskeat silmät vaarallisesti kimaltaen. "Sinä - pidät - näppisi - erossa - Lilystä", hän ärähti kohottaen uhkaavasti taikasauvaansa. Kalkaros vain nauroi.

"Miksi ihmeessä? Että voisit kosia häntä tällä sekunnilla ja elää onnellisena elämäsi loppuun asti?"

"Juuri niin!" James karjaisi.

BANG.

"Auts!"

Jamesin sanoista järkyttynyt Lily oli pudottanut kannattelemansa matka-arkun otteestaan suoraan Kalkaroksen varpaille. Kalkaros huusi tuskastuneena, kun hänen varpaansa rusahtivat tavalla, joka kieli niiden murtuneen. Poika alkoi työntää kuumeisesti raskasta arkkua sivuun varpailtaan ja karjui Lilyä auttamaan häntä. Lily ei kuitenkaan kiinnittänyt poikaan mitään huomiota - hänen huomionsa oli keskittynyt kokonaan Jamesiin, joka seisoi hänen edessään kasvot punaisina ja näytti siltä, että olisi halunnut nielaista kielensä. Lily tuijotti poikaa suurin silmin, liian järkyttyneenä pystyäkseen muodostamaan kunnollisia lauseita. Ajatukset kulkivat hänen päässään aivan liian nopeasti, pyörryttäen häntä, kunnes hän oli jo varma siitä, että oli kuullut harhoja...

"James?" Lily aloitti heikosti. "Minä - sinä - tuo - me - "

James huokaisi ja tarttui Lilyn käteen. Hänen oma kätensä vapisi hillittömästi. "Meidän kannattaa ehkä mennä vähän sivummalle", hän ehdotti epävakaalla äänellä ja vastausta odottamatta lähti johdattamaan Lilyä vähän matkan päähän Remuksesta ja Cinnamonista, jotka tarkkailivat tilannetta silmät suurina.

"No niin." James pysäytti Lilyn paikoilleen ja hieroi käsiään yhteen yrittäen selittää tilanteen jotenkin. Lily katseli poikaa ymmällään, vaikka osa hänestä alkoikin jo ymmärtää, mistä oli kyse, mistä oli ollut kyse jo pidemmän aikaan...

"No niin", Lily toisti osaamatta sanoa mitään muutakaan.

James nielaisi. "Minä - tuota - voi Merlin, minä olen huono tällaisessa", hän puuskahti. "Pitäisi kai jättää tämä kokonaan tekemättä, mutta - "

"Pitäisi jättää mikä tekemättä?"

Toinen nielaus. Lily katseli, kuinka James työnsi sanaakaan sanomatta kätensä farkkujensa taskuun. Kun hän veti kätensä taas esille, olivat hänen sormensa puristuneet nyrkkiin jonkun esineen ympärille. Hänen kätensä vapisi rajusti. Sitten hän avasi kämmenensä paljastaen Lilylle pienen, kultaisen renkaan, jonka pintaa reunustivat mantelinmuotoiset, smaragdinvihreät jalokivet.

Oli Lilyn vuoro nielaista. Hetken aikaa hän vain katseli sormusta mykkänä, aukoen suutaan saamatta mitään kunnollista sanotuksi. Viimein hän repi katseensa irti kultaisesta renkaasta ja kohotti päätään katsoakseen Jamesia silmiin. Jamesin ruskeat silmät olivat vakavammat kuin koskaan aiemmin.

"Lily, minä - no, se on varmaan tullut aika monta kertaa selväksi, mutta minä olen ollut täydellisen rakastunut sinuun aina kolmannesta luokasta lähtien. Minä rakastan sinua ja - Merlin, minä olen huono tässä - " James veti syvään henkeä. "Lily Evans, menetkö kanssani naimisiin?"

James näki Lilyn avaavan suunsa ja sulkevan sen sitten, hän näki Lilyn keikkuvan kantapäillään ja tärisevän melkein yhtä pahasti kuin hän itsekin tärisi. Lukemattomat ilmeet vaihtelivat tytön kauniilla kasvoilla. Ensin se oli epäuskoa, sitten epävarmuutta, sitten pelkoa. Vähitellen pelko kuitenkin kääntyi jonkinlaiseksi itsevarmuudeksi ja sanattomaksi luottamukseksi, kunnes viimein Lily kohotti leukaansa. Tytön kasvoilta paistoi varma, selkeä hymy.

"Olisin typerys, jos sanoisin ei", Lily sanoi leveästi hymyillen.

Kesti hetken, ennen kuin James kunnolla rekisteröi mielessään Lilyn sanat. Kun hän viimein tajusi, mitä tyttö oli sanonut ja mitä tyttö sillä tarkoitti, hämmästyi hän niin pahasti, että lähestulkoon pudotti sormuksen. Hän astui kiireesti askeleen eteenpäin ja suuteli Lilyä suoraan huulille jokainen vartalon jäsen vavahdellen, ei vain hermostuksesta vaan myös helpotuksesta. Hän kietoi käsivartensa tiukasti Lilyn ympärille ja antoi itsensä vajota suudelmaan täydellisesti pystymättä kunnolla uskomaan todeksi sitä, että hän oli todellakin saanut sen, mitä oli halunnut saada aina kolmannesta luokasta lähtien. Sirius oli silloin sanonut häntä typerykseksi, Sirius oli sanonut, että vain ääliöt haaveilivat sellaisista asioista - mutta suudellessaan Lilyä Lilylle tarkoitettu sormus nyrkissään James tiesi täydellisen varmasti, että hän ei ollut ääliö eikä typerys, tai jos hän olikin, sillä ei ollut mitään merkitystä. Muut asiat olivat paljon tärkeämpiä.

"Hoi! Sarvihaara! Ikävä keskeyttää herkkä hetkenne, mutta teidän on paras liikuttaa räpylöitänne tai myöhästytte junasta!" Sirius karjaisi vähän matkan päästä.

James irrottautui Lilystä idioottimaisesti virnistellen. Hän katsoi tyttöä hetken aikaa sanaakaan sanomatta, sitten hän otti taas sormuksen esille ja pujotti sen tytön sormeen. Lily hymyili hänelle. Hän tarttui Lilyn käteen ja kohotti yhdellä taikasauvan heilautuksella heidän matka-arkkunsa ilmaan ohjaten ne heidän edellään Tylypahkan pikajunan kyytiin.

James kietoi molemmat käsivartensa Lilyn ympärille ja jäi junan ovensuuhun katsomaan, kuinka juna alkoi liikkua ja lähti hitaasti loittonemaan laiturilta. He katselivat sanattomina, kuinka Tylypahka jäi puiden taakse ja katosi.