63.osa - salaisuuksia (olikohan tämä osa nyt numero 63 - pää menee ihan sekaisin)

Ystävänpäivää edeltävän päivän aamuna Lily heräsi aikaisin ja lähti viemään Kalkaroksen viestiä Dumbledorelle ennen kuin kukaan hänen ystävistään ehtisi kyselemään häneltä mitään. Melkein kukaan ei ollut vielä hereillä - ainoastaan Voro harhaili koulun käytävillä kissansa Norriskan kanssa. Nähdessään Lilyn Voron silmät kapenivat ja hän näytti siltä, että yritti epätoivoisesti keksiä jonkun syyn, jonka varjolla voisi antaa Lilylle jälki-istuntoa. Lily ei kuitenkaan antanut hänelle tilaisuutta jäädä etsimään syytä yhtään pidempään kuin oli välttämätöntä, vaan harppoi kulman taakse ja jatkoi kävelemistään, kunnes pääsi lopulta Dumbledoren työhuonetta vartioivan patsaan kohdalle. Vasta silloin hän tajusi, ettei tiennyt salasanaa ja turhautumus valtasi hänet. Hän katsoi patsasta epäröiden.

"Varvassyyhypastilli?" hän ehdotti heikosti. Patsas ei liikahtanutkaan. Lily huokaisi ja päätti yrittää uudelleen. "Viuhpiipore... hapanpastilli... veritikkukaramelli... Bertie Bottin jokamaunrae... suklaasammakko..."

Patsas liikahti ja Lily katsoi sitä rypistäen otsaansa. "Suklaasammakko?" hän toisti. Hän ei ollut odottanut, että Dumbledore käyttäisi niin helposti arvattavaa salasanaa - mutta toisaalta, Dumbledore oli aina Dumbledore. Jäämättä miettimään asiaa enempää Lily käveli rehtorin työhuoneen ovelle ja koputti siihen kevyesti. Dumbledoren ääni kehotti häntä astumaan sisään.

Lily työnsi työhuoneen oven auki ja astui sisälle valoisaan työhuoneeseen. Ensimmäinen asia, jonka hän huoneessa näki, oli Dumbledoren työpöytä. Sen ääressä ei kuitenkaan istunut ketään ja Lily meni hitaasti peremmälle antaen katseensa kiertää huonetta. Huoneessa ei ollut kovinkaan paljon tavaraa - työpöytä ja sen ääressä muutama lokoisalta näyttävä tuoli. Seiniä kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä erilaisia esineitä ja kirjoja. Feenikslintu Fawkes istui orrellaan Dumbledoren työpöydän vieressä. Työpöydän takana olevalla seinällä roikkui maalauksia, joiden velhot ja noidat olivat ilmeisesti Tylypahkan entisiä rehtoreita.

Sitten Lily näki Dumbledoren. Vanha rehtori seisoi erään kaapin edessä tummanvioletissa kaavussaan, selvästi kumartuneena jonkin esineen ylle. Lily ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotakin vai odottaa, että Dumbledore huomaisi hänet. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut miettiä kauan, sillä hetken kuluttua Dumbledore kääntyi ympäri seesteinen hymy kasvoillaan.

"Kas vain, neiti Evans", hän sanoi ilahtuneena ja sulki toisella kädellään takanaan olevan kaapin lasioven.

"Mitä tuossa kaapissa on, professori?" Lily kysyi uteliaasti ennen kuin ehti estää itseään. Hän saattoi nähdä Dumbledoren olkapään ylitse, että lasiovien takana kaapin hyllyllä oli jonkinlainen astia tai laatikko, mutta enempää hän ei nähnyt.

Dumbledore hymyili hänelle silmät tuikkien. "Vanhoja muistoja vain", rehtori sanoi heilauttaen kättään laajassa kaaressa ja kehotti sitten Lilyä istumaan alas. "Uskoisin, että loput eilisillan partioinnista sujui erinomaisesti?"

Lily punastui ja nyökkäsi tuijottaen käsiään, muistaen selvästi, kuinka Dumbledore oli ilmestynyt tähtitorniin. Dumbledore kuitenkin vain nauroi hyväntahtoisesti.

"Aivan niin, parhaimmatkin meistä unohtavat joskus olla vastuullisia", hän sanoi äänensävyllä, joka kieli selvästi, että hänellä itsellään oli kokemusta nimenomaisesta asiasta. Lily yritti kuvitella Dumbledoren tähtitornissa vuosia nuorempana, mutta hän onnistui ainoastaan näkemään mielessään Dumbledoren ja McGarmiwan, jotka istuivat tähtitornin ikkunalaudalla katselemassa tähtiä. Hän kirosi mielessään Siriusta, joka oli ilmeisesti tartuttanut pakkomielteensä häneen.

"No niin, sopiiko minun olettaa, että sinulla oli joku syy tulla tapaamaan minua näin varhain aamulla?" Dumbledore tiedusteli katsellen häntä tarkkaavaisesti puolikuun muotoisten silmälasiensa ylitse. "Vai halusitko vain tulla toivottamaan hyvää huomenta?"

"En, sir, tai siis, minulla ON asiaa", Lily sanoi yrittäen olla kuulostamatta epäkohteliaalta.

Dumbledore nyökkäsi murheellisesti. "Niin arvelinkin. En pysty muistamaan, milloin joku olisi viimeksi poikennut luonani aivan vain toivottaakseen hyvää huomenta - ja kenties tuonut vastaleivottuja sämpylöitä mukanaan."

Hän katseli Lilyä niin surullisesti, että Lily ei tiennyt, pitäisikö hänen nauraa vai olla pahoillaan. Sitten Dumbledore kuitenkin oikaisi ryhtiään ja käveli työpöytänsä ääreen istumaan.

"No niin, älkäämme kiinnittäkö huomiota minun pieniin ongelmiini", hän sanoi päättäväisesti ja risti kätensä pöydälle. "Millaista asiaa sinulla oli?"

Lily työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja tunnusteli sitä, kunnes löysi sieltä Kalkaroksen antaman paperinpalasen. Hän otti sen esille ja työnsi sen pöydän yli rehtorille.

"Minua pyydettiin antamaan tuo teille", hän sanoi.

Dumbledore katsoi paperinpalasta uteliaasti, sitten hän ojensi hitaasti ryppyisen kätensä ja alkoi taitella paperia auki. Lily katseli, kuinka vanhan velhon kasvot muuttuivat uteliaasta lievästi huolestuneiksi ja sitten yllättyneiksi. Luettuaan viestin loppuun Dumbledore taitteli sen kasaan - ja Lilyn yllätykseksi Dumbledoren kasvoilla oli melkein tyytyväinen ilme.

"Voinko tiedustella, kuka on viestin lähettäjä?" Dumbledore kysyi nojautuen pöydän yli lähemmäs Lilyä.

Lily epäröi ja pudisti sitten päätään. "Professori, minä lupasin, että en kertoisi."

Dumbledore nyökkäsi vakavasti. "Siinä tapauksessa sinun ei tietenkään pidä rikkoa lupaustasi. Minulla on, siitä huolimatta, kuitenkin pieni aavistus viestin lähettäjän henkilöllisyydestä - ja näin meidän kesken, minun aavistukseni yleensä osuvat oikeaan." Hän loi Lilyyn pitkän katseen. Lily liikahti vaivautuneesti penkillään.

"Sir, voinko minä kysyä, mitä viestissä luki? Se on kuulemma tärkeää koulun kannalta."

Dumbledore hymyili pienesti. "Se oli pelkkä yksinkertainen varoitus. Pimeyden lordilla on ilmeisesti suunnitelmia koulumme varalle."

Lily pomppasi tuolissaan levottomasti. "Millaisia suunnitelmia?"

"Sinun ei ole tarpeen huolehtia niistä, Lily", Dumbledore vakuutti. "Minä tunnen Voldemortin suunnitelmat ja osaan varautua niihin. Koulu on jo nyt suojattu niin monin erilaisin keinoin, että pimeyden lordi tarvitsisi vähintäänkin minut päästäkseen sisälle kouluun."

Lily nyökkäsi. Jokin Dumbledoren äänensävyssä kertoi, että rehtori ei halunnut enempää kysymyksiä, vaikka rehtorin kasvot olivatkin yhtä ystävälliset ja seesteiset kuin aina. Lily nousi hitaasti ylös tuolistaan ja hyvästeli rehtorin suunnaten ovelle.

"Neiti Evans?" Dumbledore pysäytti hänet, kun hän oli aikeissa painaa ovenkahvaa.

Hän kääntyi ympäri. "Niin, professori?"

"Olisin kiitollinen, jos kertoisit lähettäjälle, että hänen viestinsä on hyvissä käsissä."

Lähdettyään Dumbledoren työhuoneesta Lily palasi takaisin rohkelikkotorniin toivoen ehtivänsä sinne, ennen kuin kukaan hänen ystävistään heräisi ja huomaisi hänen olleen poissa. Hänen toiveensa toteutui, ainakin osittain - oleskeluhuone oli tyhjä, eikä kukaan Kelmeistä saanut mahdollisuutta kyseenalaistaa hänen menemisiään. Mutta mennessään takaisin tyttöjen makuusaliin hän sai huomata, että Arianna oli hereillä. Ainakin Ariannan sänky oli tyhjä ja suihkusta kuului lotisevan veden ääni.

Pahaa aavistellen Lily istui sänkynsä reunalle ja otti yöpöydältä kirjan, teeskennellen, että oli istunut paikalla jo jonkin aikaa. Hän luki sitä kaikessa rauhassa, kunnes ovi kolahti ja Arianna astui ulos suihkusta pyyhe päänsä ympärillä.

"Missä sinä olet ollut?" Arianna kysyi terävällä äänensävyllä, joka toi oitis Lilyn mieleen McGarmiwan. Hän kohautti olkapäitään ja yritti parhaansa mukaan näyttää viattomalta.

"Mikään ei virkistä niin kuin pieni aamukävely ennen koulupäivän alkua", hän kuuli sanovansa ja kirosi itseään, kun Arianna katsoi häntä epäluuloisin tummansinisin silmin.

"Mielenkiintoinen teoria, Lily, mutta missä sinä TODELLISUUDESSA olit?" hän kysyi epäluuloisesti.

"Kävelyllä", Lily sanoi puolustelevaan sävyyn.

"Minä en usko sinua."

Lily kohautti harteitaan. "Sitten minä en voi asialle yhtään mitään."

Hän nousi ylös sängyltään kasvot tarkoituksellisen ilmeettöminä ja ilmoitti olkapäänsä ylitse Ariannalle menevänsä jo Suureen Saliin. Arianna ei sanonut mitään, vaan jatkoi pukeutumistaan aivan kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Lily tiesi Ariannan loukkaantuneen siitä, että hän ei suostunut kertomaan totuutta. Mutta hän ei VOINUT kertoa totuutta - hän oli luvannut Kalkarokselle, eikä hänellä ollut aikomustakaan rikkoa lupaustaan. Se ei ollut hänen tapaistaan.

Hän oli tavallista huonommalla tuulella istuessaan pitkän pöydän ääreen Suureen Saliin. Kalkaroksen pyynnöstä näytti aiheutuvan enemmän ongelmia kuin hän oli arvannutkaan - hän joutui valehtelemaan ihmisille, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos James saisi tietää hänen ja Kalkaroksen keskustelusta. Hän huokaisi raskaasti ja alkoi syödä innottomasti omenaa.

"Onko sinulla ongelmia?" ääni kysyi hänen selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki Cinnamonin seisovan siellä. Pieni, hermostunut hymy karehti Cinnamonin huulilla, mutta muuten hän näytti samalta kuin aina ennenkin - vaaleat hiukset poninhännällä, yllään vekkihame ja kauluspaita, jonka hihat oli kääritty siististi ylös. Sinisissä silmissä oli epävarma ilme.

Hän kohautti olkapäitään. "Niinkin voisi kai sanoa", hän sanoi latteasti, puolittain odottaen Cinnamonin jatkavan matkaa ystäviensä luokse, mutta hänen yllätyksekseen Cinnamon istuikin hänen vierelleen pitkälle penkille.

"Minä odotan Alicea", Cinnamon sanoi ikään kuin selitykseksi hänen yllättyneelle ilmeelleen. Lily nyökkäsi. "No niin", Cinnamon jatkoi. "Mikä sinun ongelmasi on?"

Lily epäröi. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen kertoa Cinnamonille - hän ei oikeastaan enää voinut lukea Cinnamonia ystäviinsä, tai ainakaan Cinnamon ei selvästikään halunnut hänen tekevän niin. Silti Cinnamonille kertominen tuntui luonnolliselta. He olivat aina kertoneet kaiken toisilleen vuosien aikana ja yleensä Cinnamon oli jopa osannut auttaa.

"Mitä sinä tekisit, jos olisit luvannut jollekulle - jotakin - ja sitten joutuisit valehtelemaan muille sen lupauksen vuoksi?" hän kysyi hitaasti.

Cinnamon työnsi mietteliäästi poninhännältä karanneet hiussuortuvat sivuun kasvoiltaan. "Se riippuu varmaan lupauksen laadusta", hän sanoi. "Mutta todennäköisesti minä yrittäisin saada muut ymmärtämään, että en voi kertoa totuutta, koska olen tehnyt lupauksen. Niin kuin sinäkin varmaan tekisit."

Hän vilkaisi Lilyä vino hymy huulillaan, eikä Lily voinut olla vastaamatta hymyyn tajutessaan, miten hyvin Cinnamon oikeastaan tunsi hänet. Juuri siksi Cinnamon oli niin hyvä neuvonantaja - hän oli ollut toinen Lilyn parhaista ystävistä ensimmäisen luokan puolivälistä saakka.

"Sinä et varmaan voi kertoa, millaisesta lupauksesta on kyse?"

Lily pudisti päätään.

"Se tekee varmaan asian niin vaikeaksi", Cinnamon sanoi tarkkanäköisesti. "Ria ja muut saattaisivat ymmärtää, jos kertoisit heille, mitä olet luvannut - Arianna ei ole ikinä kestänyt sitä, että häneltä pimitetään asioita."

"Eikö se sitten häiritse sinua?" Lily kysyi uteliaasti. "Se, että et tiedä, mistä tarkalleen ottaen on kyse."

Cinnamon oli hetken hiljaa ja ravisti sitten päätään. "Ennen ehkä", hän sanoi kitkerä hymy huulillaan. "Mutta nykyään minä olen jo oppinut, että ei kannata sekaantua hankalilta kuulostaviin asioihin."

Heidän välilleen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana kumpikin heistä tuijotti pöytää yrittäen keksiä, mitä toisen mielessä oikeastaan liikkui. Sitten - niin Lilyn kuin Cinnamoninkin helpotukseksi - Shawn Cole ja Alice ilmestyivät Suureen Saliin ja Cinnamon ponnahti jaloilleen. Hän ei kuitenkaan mennyt ystäviensä luokse, vaan pysähtyi paikoilleen ja katsoi Lilyä hieman hämillinen ilme sinisissä silmissään.

"Minun pitää mennä nyt", hän sanoi vetäen syvään henkeä ja hymyili Lilylle. "Minua odotetaan."

"Ainahan sinä voisit pyytää Alicen tänne", Lily ehdotti. Vanhasta ystävästä ei ollut helppoa päästää irti. He eivät ehkä pystyneet enää puhumaan toistensa kanssa niin kuin ennen, mutta silti, siitä huolimatta - kaikki se tuttuus, joka oli vyörynyt Lilyn ylitse Cinnamonin istuessa neuvomaan häntä niin kuin ennen, silmien edessä välähtävät kuvat vuosista, jolloin he olivat kuljeskelleet yhdessä ympäri Tylypahkaa, puhuneet ja nauraneet - ja nyt kun Cinnamon nousi ylös lähteäkseen, Lilystä tuntui, että nuo muistot olivat kohdanneet viimein päämääränsä. Hän oli yrittänyt auttaa Cinnamonia, tuoda Cinnamonin takaisin, mutta ei kukaan pystynyt ihmeisiin. Ja Cinnamon oli selvästi paljon onnellisempi uusien ystäviensä seurassa. Siitä huolimatta Lily ei voinut olla miettimättä, miten kaikki oli voinut mennä niin hirvittävän väärin, mikä oli saanut Cinnamonin tuntemaan olonsa vaikeaksi vanhojen ystäviensä seurassa.

Lily oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän kunnolla edes nähnyt, kuinka Cinnamon pudisti päätään. Sitten Cinnamon puhui ja hänen äänensä herättivät Lilyn ajatuksistaan.

"En minä oikein voi tehdä niin", Cinnamon sanoi, eikä Lily tiennyt, oliko hänen äänessään surua vai vaivautuneisuutta. "Meillä on - meillä on puhuttavaa - "

Lily nyökkäsi ja pakottautui hymyilemään. "Teillä on siis salaisuuksia", hän sanoi yrittäen saada ääneensä samaa ilkikurisuutta kuin Ariannalla aina kun Arianna halusi kiusoitella jotakuta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. "Sitten sinun kannattaa mennä. Ja Cinnamon - "

"Mitä?"

Lily oli ollut aikeissa sanoa jotakin muuta, toivottaa Cinnamonille onnea, pyytää anteeksi tai sanoa kiitos, hän ei ollut aivan varma itsekään, mutta jokin esti häntä tekemästä niin. Sen sijaan hän sanoi vain:

"Kiitos avusta."

Cinnamon hymyili hänelle valjusti ja käveli ystäviensä luokse. Lily kääntyi tuijottamaan aamiaistaan, äkkiä täysin ruokahalunsa menettäneenä. Hänestä tuntui kuin hän olisi juuri luopunut jostakin peruuttamattomasti, eikä se ollut hyvä tunne.

Lily oli juuri lopettanut syömisen ja aikoi lähteä takaisin tyttöjen makuusaliin, kun Kelmit ja Arianna saapuivat Suureen Saliin jutellen ja nauraen kovaäänisesti keskenään. He suunnistivat suoraan Lilyä kohti. Lily yritti pakottaa kasvoilleen normaalin hymynsä toivoen, että kukaan heistä ei kysyisi häneltä mitään hänen edellisillan tekemisistään tai hänen aamuisesta retkestään Dumbledoren toimistoon.

"Sinä et odottanut meitä", James sanoi hieman syyttävästi sujahtaessaan hänen viereensä penkille ja kietoessaan toisen käsivartensa hänen vyötärölleen.

"Minulla oli nälkä", Lily puolustautui. "Eikä kukaan jaksa odottaa, että sinä saat maratonsuihkusi suoritettua."

"En minä NIIN kauan suihkussa viivy..."

Lily vilkaisi häntä paljonpuhuvasti ja päätti vaihtaa puheenaihetta. "Huomenna on ystävänpäivä."

"Onko?" Arianna kohotti päätään lautasestaan ja katsoi Lilyä siniset silmät säteillen innostuksesta. "Minä en muistanut koko juttua!"

"Jostakin syystä se ei ole minulle mikään yllätys", Lily tokaisi. "Mutta jotkut meistä itse asiassa seuraavat kalenteria."

"Hei, minäkin seuraan kalenteria!" James protestoi.

"Ja minä", Sirius sanoi. Myös Remuksen ja Peterin suunnalta kuului myöntyvää mutinaa, eikä Lilyltä kestänyt kovinkaan kauan päätellä, MIKSI Kelmit seurasivat kalenteria niin tarkkaan. Täydenkuun vuoksi. Ajatellessaan täysikuuta Lily tunsi katseensa kulkeutuvan kuin huomaamatta Remukseen, joka istui vinosti häntä vastapäätä. Remus näytti melkein normaalilta - hänen ihonsa oli ehkä hieman tavallista kalpeampi ja hänen silmiensä alla olevat varjot olivat ehkä hieman tummempia. Hän tökki innottomasti lautasellaan olevaa makkaraa haarukalla.

"Miten viime yö meni?" Lily kysyi matalalla äänellä nojautuen lähemmäs. Sen lisäksi, että hän oli huolissaan Remuksesta, hän halusi tietää, missä Kelmit olivat edellisinä yönä vaellelleet - ja oliko heillä ollut mahdollisuutta nähdä häntä Kalkaroksen kanssa.

James ja Sirius vilkaisivat toisiaan ja ohitsekiitävän hetken ajan Lily oli näkevinään heidän silmissään epäröintiä. Hänen vatsanpohjassaan lepatti hermostuneesti. Sitten Sirius käänsi katseensa häneen ja kohautti olkapäitään tummat silmät ilmeettöminä.

"Samalla tavalla kuin yleensäkin", Sirius sanoi huolettomasti. Hänen äänensävynsä oli kuitenkin LIIAN huoleton, eikä Lily voinut olla aavistelematta pahaa.

"Sattuiko mitään erikoista?" hän kysyi varovasti, vaikka tiesikin, että lisäkysymyksien esittäminen ei ollut hänen tilanteessaan kovin viisasta.

"En minä vaan tiedä", Sirius vastasi ja nyt Lily saattoi nähdä selvästi oudon ilmeen Siriuksen silmissä. "Tai siis, me näimme Kalkaroksen viime yönä, mutta onhan hän toisaalta ennenkin hiippaillut ulkona sopimattomaan aikaan, joten en välttämättä laskisi sitä erikoiseksi."

Lilystä tuntui kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen. Kelmit olivat siis nähneet Kalkaroksen? Mitä muuta he olivat nähneet - ja kuinka paljon he olivat KUULLEET?

"Mitä Kalkaros siellä teki?" hän kysyi yrittäen kuulostaa siltä, että oli vain lievästi utelias, ei kuolemaisillaan saadakseen tietää, kuinka paljon Kelmit olivat nähneet.

Sirius kohautti olkapäitään. "Koiran hahmossa on hankalaa mennä esittämään kysymyksiä", hän totesi. " - eli sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin omanikin. Todennäköisesti parempikin."

Lily ei voinut enää pitää epäluuloa loitolla kasvoiltaan. "Miten niin?"

"Ei mitenkään. Ajattelin vain kysyä, mitä SINÄ arvelisit Kalkaroksen tehneen siellä? Tai siis, sinä varmaat ymmärrät Kalkaroksen motiiveja paremmin kuin me."

Lily ei kestänyt enempää. Hän oli varma, että jokainen Siriuksen lause oli tarkoitettu vihjaukseksi hänelle - hän oli varma, että Sirius ja muut Kelmit tiesivät hänen olleen tapaamassa Kalkarosta. Hermostuneena hän heilautti jalkansa penkin toiselle puolelle ja pomppasi jaloilleen.

"Minä menen makuusaliin", hän tiedotti ja syöksähti ulos Suuresta Salista jäämättä odottamaan vastausta. Sirius katseli hänen lähtöään äänettömänä ja vilkaisi sitten Jamesia.

"Omatunto näyttää kolkuttavan", hän totesi tyynesti.

"Ainakin jollakulla kolkuttaa", James murahti.

Sirius rypisti otsaansa. "Miten niin?"

"Eikö tuollainen vihjailu ole nyt vähän törkeää? Etkö olisi vain voinut kysyä häneltä suoraan?"

Sirius huokaisi liioitellun kärsimättömästi ja kumartui pöydän yli lähemmäs Jamesia. "Sarvihaara, mieti nyt vähän - hänellä oli minun vihjauksieni myötä niin syyllinen olo, että jos hänen eilinen keskustelunsa Kalkaroksen kanssa olisi ollut pikkujuttu, hän olisi kertonut siitä. Mutta hän ei kertonut - eli hänellä on ilmiselvästi jotakin salattavaa."

Hän loi voitonriemuisen katseen Jamesiin, joka kurtisti kulmiaan. Jamesia häiritsi ajatus, että Lily yritti salata häneltä jotakin. Että Lily yritti salata häneltä sen tosiasian, että Kalkaros oli uhkaillut tätä. James teki mielessään äänettömän päätöksen, että ottaisi asian Lilyn kanssa puheeksi heti pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeen. Ja jos Lily ei suostuisi kertomaan - siinä tapauksessa hänen täytyisi vain selvittää asia Kalkaroksen kanssa, niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuikin.

"Anteeksi vain", Arianna sanoi vilkaisten heitä ihmettelevä ilme kasvoillaan. "Mutta haluaisiko joku kertoa minullekin, mistä on kyse?"

James huokaisi. "Lily oli eilisiltana partioinnin jälkeen ulkona Ruikulin kanssa."

"LILY MENI ULOS KALKAROKSEN KANSSA?"

Tilanteesta huolimatta James ei voinut olla nauramatta järkytyksen ja inhon sekaiselle ilmeelle, joka kohosi Ariannan kasvoille. Hän pudisti päätään huvittuneesti.

"Ei SILLÄ TAVALLA ulos", hän tokaisi. "Vai luuletko sinä, että minä olisin antanut hänen tehdä niin?"

"Sinä et omista häntä", Sirius huomautti käytännöllisesti. "Eli periaatteessa sinä et olisi voinut estääkään häntä. Ei minuakaan kukaan tyttö ole ikinä estänyt iskemästä toisia tyttöjä."

Arianna loi häneen varoittavan katseen pöydän yli. "Tässä on yksi tyttö, joka on valmis tekemään niin", hän ilmoitti.

Sirius tuhahti ylimielisesti. "Sen kun näkisi."

He eivät jatkaneet aiheesta enempää ja Arianna kääntyi taas odottavasti Jamesin puoleen. "Eli mitä Lily tarkalleen teki Kalkaroksen kanssa ulkona?"

"He puhuivat, ilmeisesti. En kuullut koko juttua", James tokaisi. "Sitten lopuksi Kalkaros sanoi jotakin, että jos Lily kertoisi kenellekään jostakin asiasta, hän tappaisi Lilyn."

Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Sitten Arianna sanoi, melkein ihailevasti:

"Se limanuljaska oppii käyttämään päivä päivältä rajumpia otteita."

Lily tuli pimeyden voimilta suojautumisen tunnille viime tipassa onnistuen välttämään kaikenlaiset kyselyt Kelmeiltä tai Ariannalta. Hän istui normaalille paikalleen Ariannan viereen, mutta hänen kasvoillaan oli niin sulkeutunut ilme, että Arianna tiesi kysymysten kysymisen olevan täysin turhaa. Ei Lily vastaisi kuitenkaan.

Vain muutaman minuutin kuluttua Lilyn saapumisesta luokkaan astui Red, kannoillaan Jazz, joka oli ilmeisesti palannut Pyhästä Mungosta. Lily antoi katseensa kulkeutua Jazzin kasvoihin, yrittäen löytää niistä jonkun merkin Jazzin mielentilasta, mutta naisen ilme oli tutkimaton. Lily ei voinut olla miettimättä, miksi Jazz oli ollut Mungossa - oliko kyseessä ollut kuolonsyöjien yritys tappaa hänet, niin kuin hän oli alunperin arvellut? Hän ei ehtinyt ajatella asiaa enempää, ennen kuin Red aloitti oppitunnin.

"Tänään tunnin aiheena on okklumeus", Red tiedotti aina yhtä ilmeettömään tapaansa. "Viitsisikö joku vaivautua selittämään, mistä siinä on kyse?"

Muutamia käsiä nousi ylös, niiden joukossa Kalkaroksen käsi. Red nyökkäsi pojalle.

"Okklumeus on suojautumiskeino lukilitista vastaan", Kalkaros sanoi reippaasti. "Lukilitis on keino, jota käyttämällä on mahdollista päästä tunkeutumaan jonkun pään sisälle ja tutkimaan tämän mieltä. Ne, jotka hallitsevat okklumeuksen hyvin, pystyvät kuitenkin sulkemaan mielensä tunkeutujalta."

Red nyökkäsi. "Hyvä. Viisi pistettä luihuiselle", hän tokaisi ja kääntyi sitten muun luokan puoleen. "Minun on vaikeaa näyttää teille, kuinka okklumeus oikeastaan toimii - sitä varten ei tarvita taikasauvaa, ainoastaan mielenlujuutta. Näytän teille kuitenkin esimerkin - yritän tunkeutua Jazzin mieleen ja Jazz yrittää torjua minut."

Hän käveli Jazzin eteen, veti taikasauvansa esiin ja huusi: "Lukilitis!"

Jazzin kasvoille kohosi oitis keskittynyt ilme ja vaikka hän ei liikauttanut sormenpäätäkään, Lilystä näytti siltä, että hän teki ankarasti töitä estääkseen Rediä tunkeutumasta päänsä sisälle. Sitten Red laski taikasauvansa ja Jazzin kasvonpiirteet rentoutuivat.

"Siinä näitte", Red sanoi kääntyen jälleen puhumaan luokalle. "Tai siis, teidän oli tietenkin mahdotonta NÄHDÄ mitä tapahtui, mutta Jazz yritti torjua minut vastustamalla minua pelkästään ajatustensa avulla - ja hän onnistui. En pystynyt tutkimaan Jazzin mieltä."

Lily ei voinut olla vaihtamatta paljonpuhuvaa katsetta Ariannan kanssa. Tietenkin Jazzin oli pakko hallita okklumeus kunnolla - hän oli ollut vuosia Voldemortin joukoissa ilman, että Voldemort oli huomannut hänen petturuutensa. Pakkohan Voldemortin oli osata lukilitista.

"No niin, minä kutsun teidän yksi kerrallaan luokan eteen ja yritän käyttää teihin lukilitista. Teidän tehtävänne on torjua minut millä tahansa keinolla, jonka katsotte parhaaksi - fyysisiä keinoja lukuunottamatta, eli ainoa puolustusväline, joka teillä on, on teidän oma mielenne", Red selitti saaden Lilyn tuntemaan olonsa hieman epävarmaksi. Hän saattoi olla hyvä - itse asiassa erittäin lahjakas - noita niin kauan kuin sai pitää taikasauvansa, mutta ilman taikasauvaa hän ei ollut lainkaan yhtä varma kyvyistään.

Hänen helpotuksekseen ensimmäinen, jonka Red käski luokan eteen, ei kuitenkaan ollut hän vaan Kalkaros. Hän puoliksi odotti, puoliksi toivoi näkevänsä hermostuksen väreilevän Kalkaroksen kasvoilla, mutta turhaan. Kalkaros näytti täysin rauhalliselta astuessaan Redin eteen taikasauva taskussaan.

"Lukilitis!"

Lily näki Kalkaroksen sulkevan silmänsä aivan kuin se auttaisi häntä puolustautumaan Redin tunkeutumisyrityksiä vastaan. Redin kasvoilla oli vähintääkin yhtä keskittynyt ilme, jonka perusteella Lily päätteli, että Kalkaros ei ollut aivan valmis avaamaan mieltään Redin tutkittavaksi. Häntä olisi kiinnostanut tietää, millaisia ajatuksia Kalkaros yritti kätkeä - ajatuksia Voldemortista, ehkä? Hän ei ollut oikeastaan kovin yllättynyt, kun Red hetken kuluttua laski taikasauvansa ja ilmoitti, ettei päässyt tunkeutumaan Kalkaroksen mieleen. Red, sen sijaan, oli selvästi hämmentynyt.

"Oletko sinä harjoitellut tätä aikaisemmin?" hän kysyi Kalkarokselta.

Kalkaros kohautti olkapäitään. "Olen kokeillut sitä ehkä kerran tai pari", hän vastasi jurosti, mutta selvästi tyytyväisenä omaan suoritukseensa. Red loi Kalkarokseen pitkän katseen ennen kuin antoi Kalkaroksen mennä paikalleen ja kutsui paikalle Jamesin. Niin Redin kuin Jamesinkin pettymykseksi James ei onnistunut sulkemaan mieltään Rediltä ja ainoa asia, jonka Red sanoi antaessaan Jamesin palata paikalleen, oli:

"Sinä et pysty päästämään tunteistasi irti."

Lily liikahti vaivautuneena tuolillaan - hän saattoi hyvin arvata, millaiset tunteet olivat juuri näyttäneet Jamesin mielen. Jos James oli tosiaan nähnyt hänet puhumassa Kalkaroksen kanssa eilisiltana, oli James todennäköisesti enemmän kuin sekavassa mielentilassa, eikä pystynyt tyhjentämään mieltään niin kuin Red halusi hänen tekevän.

Seuraava yrittäjä oli Eleanor Bones, joka Jamesin tapaan epäonnistui surkeasti. Sitten Arianna. Ja Alice. Ja Remus. Ja Peter. Ainoa, joka oli lähelläkään onnistumista, oli Sirius, jonka mieleen Red onnistui murtautumaan vasta viime hetkillä. Red oli silminnähden tyytyväinen Siriuksen suoritukseen.

"Sinun kannattaa harjoitella tuota", hän ehdotti. "Saatat jossakin vaiheessa oppia torjumaan minut kokonaan. Sinulla on oikea taktiikka - voimasi vain eivät olleet tarpeeksi suuret."

Sirius nyökkäsi vakavana ja katsoi odottavasti, kuinka hänen serkkunsa Bellatrix Black joutui seuraavaksi Redin hyökkäyksen kohteeksi. Hänen helpotuksekseen Bellatrix ei kuitenkaan onnistunut kovin hyvin - tosin hän arveli sen johtuvan siitä, että Bellatrixilla ei ollut tarvetta onnistua. Bellatrixilla ei ollut mitään salattavaa - hän oli ylpeä siitä, että oli liittynyt Voldemortin joukkoihin edellisenä kesänä ja oli valmis myöntämään sen, jos hänen täytyisi.

Bellatrixin jälkeen vuoro siirtyi Henry Brooksille, joka kaikkien yllätykseksi onnistui puolustautumaan odotettua pidempään Rediä vastaan. Sitten luokan eteen astui Jewel Chetwood. Kun Jewel oli yrittänyt, Red avasi jälleen suunsa kutsuakseen paikalle seuraavan yrittäjän, mutta ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet ennen kuin hän ehti sanomaan sanaakaan.

Jazz meni avaamaan oven ja hetken kuluttua luokkaan astui heitä selvästi nuorempi tyttö, ehkä kolmasluokkalainen, joka katsoi Rediä hermostuneena - hän oli ilmeisesti yksi niistä tytöistä, jotka yrittivät epätoivoisesti miellyttää professoreita - ja sanoi:

"Professori Dumbledore lähetti minut. Hän pyysi Severus Kalkarosta työhuoneeseensa välittömästi."

Red nyökkäsi ja kiitti tyttöä viestistä. Tyttö punastui ja käännähti kannoillaan sännäten ulos ovesta. Arianna hymähti kumartuessaan lähemmäs Lilyä.

"Hänkin on ilmeisesti huomannut professorimme hyvät lihakset."

Lily oli aikeissa vastata, mutta Red ehti puhumaan ensin. "No niin, herra Kalkaros, sinä varmaan kuulit viestin?"

Kalkaros nyökkäsi synkästi ja alkoi kerätä tavaroitaan laukkuunsa. Hän nousi ylös tuolistaan ja lähti kävelemään ovelle, mutta pysähtyikin kesken matkan Lilyn pulpetin kohdalle, nojautui lähemmäs häntä ja kuiskasi matalalla äänellä hänen korvaansa:

"Sinä petit minut."

Lily, jolla oli ollut täysi työ pidätellä hengitystään, kun Kalkaros kumartui hänen ylleen, ei ehtinyt keksiä mitään järkevää sanottavaa, ennen kuin Kalkaros lähti jatkamaan kävelyään vihainen ilme kasvoillaan. Hän arvasi Kalkaroksen luulevan, että hän oli kertonut Dumbledorelle Kalkaroksen olevan viestin kirjoittaja. Hän ei tiennyt, kuinka saisi Kalkaroksen uskomaan, ettei ollut kertonut mitään - hän oli LUVANNUT, että ei kertoisi ja oli myös pitänyt lupauksensa. Hän huokaisi raskaasti ja jäi tuijottamaan käsiään, Kalkaroksen sanat mielessään - 'jos sinä kerrot kenellekään, minä tapan sinut...'

"Lily?" Red kysyi terävästi saaden Lilyn havahtumaan ajatuksistaan. Lily kohotti päätään.

"Mitä?" hän kysyi typerästi.

Redin vihreiden silmien katse nauliutui suoraan häneen samalla kun mies sanoi hitaasti: "Sinun vuorosi."

Lily tunsi lehahtavansa punaiseksi. "Anteeksi", hän mutisi ja nousi kiireesti ylös paikaltaan. Kävellessään luokan eteen hän tunsi toisten katseet niskassaan - kaikki olivat nähneet Kalkaroksen sanovan hänelle jotakin ja ainakin Arianna oli todennäköisesti myös KUULLUT ne sanat. Lily yritti epätoivoisesti olla katsomatta Jamesiin, haluamatta nähdä ilmettä pojan kasvoilla.

"Oletko sinä valmis?" Red kysyi häneltä kohottaen kulmiaan merkitsevästi. Hän nyökkäsi heikosti.

"Hyvä - tyhjennä mielesi - "

Lily yritti päästää irti jokaisesta ikävästä ajatuksesta, joka kulki juuri sillä hetkellä hänen päänsä sisällä. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla lakata ajattelemasta, ennen kuin hän tajusi Redin osoittavan taikasauvallaan häntä kohti ja mutisevan lukilitis-loitsun. Seuraavaksi hänestä tuntui, kuin joku olisi avannut jonkun kätketyn lokeron hänen päässään ja alkanut vetää siitä esille kuvia - muistoja - yhden toisensa jälkeen, tarkastellen niitä... Lily melkein unohti, mitä hänen oli tarkoitus tehdä, kun hän jäi katselemaan muistoja. Hän ja Cinnamon, halaamassa toisiaan ensimmäisen luokan keväällä, vannomassa, että heidän ystävyytensä ei ikinä rikkoutuisi aivan niin kuin lapselliset tytöt aina vannoivat. Hän ja hänen sisarensa, riitelemässä... James, suutelemassa häntä ensimmäisen kerran muodonmuutosluokassa juuri kun hän sitä vähiten odotti... äkkiä Lily tajusi, että Red saattoi nähdä jokaisen kuvan, joka hänen silmiensä edessä virtasi. Haluamatta näyttää Redille enää enempää yksityisiä muistojaan hän terästäytyi, yrittäen kaikin voimin torjua Redin mielestään. Hitaasti, hitaasti, kuvat lakkasivat virtaamasta hänen silmiensä eteen juuri kun hänestä tuntui, että hän saattaisi pyörtyä lattialle pelkästä väsymyksestä. Sitten yllättäen, pakottava tunne hänen mielestään katosi ja hän avasi silmänsä. Red katsoi häntä pieni hymy huulillaan.

"Hienoa, Lily", Red onnitteli ja Lily näki tyytyväisyyden välähtävän miehen tavallisesti niin kovissa vihreissä silmissä. "Minun olisi pitänyt arvata, että pystyt siihen - torjuithan sinä loppujen lopuksi komennuskirouksenkin - mutta sano minulle yksi asia: miksi siinä kesti niin pitkään?"

Lily tiesi punastuvansa uudelleen. "Minä en - keskittynyt - " hän mutisi ja palasi kiireesti paikalleen.

Red virnisti. "Omien muistojen näkeminen saattaa joskus vaikuttaa sillä tavalla", mies totesi. "Ja James, muuten, ihan vain sivuhuomiona - muodonmuutosluokka ei ole kaikista paras paikka tyttöjen suutelemiseen. Kyllähän sinä tiedät, mitä Minerva siitä sanoisi."

James kohautti olkapäitään omahyväisesti virnistäen. Sitten Redin äänensävy muuttui taas asialliseksi.

"Hyvä on, seuraavana Tyler Smith..."

Tunnin jälkeen James toteutti suunnitelmansa Lilylle puhumisesta ja nappasi tyttöä käsivarresta kiinni, kun tyttö oli aikeissa lähteä kävelemään kohti muodonmuutosluokkaa.

"Minulla on sinulle asiaa", James sanoi vaivautumatta käyttämään mitenkään erityisen ystävällistä äänensävyä.

Lily katsoi häntä hermostuneesti. "Nytkö? Tai siis, meillä on muodonmuutostunti ja McGarmiwa - "

"McGarmiwa voi painua kaulailemaan jättiläiskalmarin kanssa!" James ärähti. Muutamat lähellä seisovat oppilaat kääntyivät katsomaan häntä ihmetellen ja hän huokaisi. "Kuule, minä en välitä McGarmiwasta. Mennään Tuleemeneehuoneeseen."

Lilyn teki mieli vastustella, mutta hän näki Jamesin kasvoilla olevasta ilmeestä, että se oli aivan turhaa. Hän tiesi hyvin, mistä tässä keskustelussa oli kyse - James halusi kysellä hänen edellisillan tapaamisestaan Kalkaroksen kanssa. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi ilman, että James alkaisi huutaa hänelle.

He kävelivät hiljaisina seitsemänteen kerrokseen ja astuivat sisälle Tuleemeneehuoneeseen, joka oli ottanut pienen kokoushuoneen hahmon. James käski Lilyä istumaan alas ja Lily totteli, tietämättä pitäisikö hänen tuntea itsensä hermostuneeksi siitä, että James tiesi, vai vihaiseksi siitä, että James alkoi raivota hänelle tällä tavalla vaivautumatta selvittämään tosiasioita ensin.

"No niin", James komensi lyhyesti. "Ala puhua?"

Lily liikahti vaivautuneena tuolillaan. "Mistä, tarkalleen ottaen?" hän kysyi, yrittäen pelata aikaa, vaikka tiesikin täysin hyvin, mistä oli kyse.

James naurahti tylysti. "Älä viitsi, Lils! Sinä tiedät kyllä, että tässä on kyse Ruikulista!"

Lily huokaisi. "Kuule, minä en tehnyt mitään, mitä sinä kuvittelit minun tehneen - "

"Se tästä vielä puuttuisikin", James murahti. "Vaikka Ruikuli olisi ihan hyvin voinut kutsua sinut paikalle vain ahdistellakseen sinua!"

"No, hän ei tehnyt niin", Lily napautti ja alkoi kieputtaa punaisia hiuksiaan sormensa ympärille puhuessaan. "Hänellä oli minulle asiaa."

James kohotti kulmiaan. "Mitä asiaa?"

Lily pudisti päätään. "En voi kertoa sinulle. Se on salaisuus."

Hän tiesi sen olevan virhe ennen kuin oli edes sanonut sen ääneen - mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän toivoi vain, että saisi Jamesin uskomaan, että mitään vaarallista ei ollut tapahtunut.

"Miten sinä yleensä sait tietää koko jutusta?" hän kysyi hitaasti yrittäen saada Jamesin ajatukset muualle.

"Minä näin sinut", James sanoi yksinkertaisesti. "Minä ja Sirius. Se oli sattumaa - ihmissuden teki mieli syödä teidät ja me menimme katsomaan, keitä te olitte ja - no, loput on kai aika ilmiselvää."

Lily kohautti olkapäitään. "Paljonko sinä kuulit?"

"Minä kuulin hänen sanovan, että hän tappaisi sinut, jos kertoisit jollekin", James murahti ja viha välähti hänen ruskeissa silmissään. Se kuitenkin katosi, kun Lily tarttui hänen toiseen käteensä.

"Sitten sinä varmaan ymmärrät, miksi minä en voi kertoa sinulle", hän sanoi.

James kuitenkin ravisti päätään. "Hän ei voi uhkailla sinua miten vain. Meidän pitää kertoa jollekin opettajalle."

"Eikä pidä", Lily vastusti. "Minä lupasin, että minä en kerro!"

"Mutta hän haluaa tappaa sinut!"

"Hän EI halua tappaa minua", Lily korjasi. "Hän vain on huolissaan omasta puolestaan!"

James naurahti. "Ruikuli? Huolissaan? Seuraavaksi sinä varmaan sanot minulle, että hän tuli pyytämään sinun apuasi?"

Lily oli hetken hiljaa. "Niin sanonkin."

"Älä viitsi, Lily!" James ärähti. "Sinä tiedät ihan hyvin, että Kalkaros ei halua sinun apuasi! Hän sanoo sinua - " hän vaikeni, pystymättä sanomaan itse sanaa ääneen.

Lily kohotti leukaansa. "Onko sillä väliä, miksi hän sanoo minua? Mielipiteet muuttuvat! Sanoinhan minäkin sinua torakaksi!"

"Se on eri asia", James sanoi hieman epätoivoisesti. "Lily, kiltti, miksi sinä et voi vain kertoa minulle, mitä hän halusi?"

"Koska minä lupasin."

James risti käsivartensa rinnalleen ja katsoi häntä epäluuloisesti. "Etkö sinä luota minuun?"

"Luotan! Mutta lupaus on lupaus!"

James istui hetken aikaa aivan hiljaa, vain katsellen Lilyä. Lily yritti keksiä, mitä pojan päässä liikkui, mutta Jamesin kasvot olivat täysin ilmeettömät. Sitten James nousi ylös.

"Siinä tapauksessa minun on paras mennä selvittämään toisesta lähteestä, mitä tapahtui", hän tokaisi.

"James, älä - " Lily ojensi kättään häntä kohti.

James sysäsi hänen kätensä syrjään. "Kylläpäs! Minä haluan tietää, miksi minun pahin viholliseni uhkailee minun tyttöystävääni."

"Jatka tuota rataa niin minä en pian enää OLE sinun tyttöystäväsi!"

Lily näki Jamesin jähmettyvän paikoilleen. Sitten James käveli ovelle. "Selväksi tuli, Lily", James mutisi työntäessään oven auki. "Hyvää ystävänpäivää."

"Ystävänpäivä on vasta huomenna", Lily huomautti.

"Minä en usko olevani sinun kanssasi puheväleissä enää huomenna, joten se oli etukäteistoivotus."

James käveli ulos ovesta.

64. - Yleisen Kaulailun Juhlan puutarhatonttuja

James heräsi seuraavana aamuna tuntien olonsa kamalammaksi kuin pitkään aikaan. Hän oli valvonut melkein koko yön yrittäen keksiä syytä, miksi Kalkaros haluaisi uhkailla Lilyä - turhaan. Herätessään hän ei tajunnut kunnolla mitään muuta kuin sen tosiasian, että oli ystävänpäivä. Ja että hän oli riidoissa Lilyn kanssa. Hän vajosi voihkaisten takaisin tyynyjensä varaan ja jäi tuijottamaan makuusalin kattoon. Mitä tahansa hän olikin ystävänpäivästä kuvitellut, se ei todellakaan ollut tätä.

Hän ei tiennyt kuinka kauan vain makasi pakoillaan, ajatukset harhaillen, ennen kuin Siriuksen inhottavan iloinen viheltely tunkeutui hänen tajuntaansa jostakin makuusalin ulkopuolelta. Muutamaa sekuntia myöhemmin Sirius pamahti sisälle makuusalin ovesta ja harppoi Jamesin sängyn luokse.

"Ylös, ulos ja lenkille, pojuseni!" hän kailotti pirteästi kiskaisten peiton Jamesin päältä. "Siellä on kerrassaan ihana aamu - ja sinä myöhästyt taikajuomatunnilta."

"Aivan kuin se jaksaisi minua kiinnostaa", James murahti kääntäen kylkeään. "Anna minun olla."

Sirius ravisti päätään. "Enkä anna! Sinä menetät paljon, jos et nouse ylös!"

"Niin kuin mitä?"

"Ystävänpäivän", Sirius virnisti. "Joku on tainnut vähän innostua - koko Suuri Sali on VAALEANPUNAINEN ja sitten on puutarhatontut - "

"Puutarhatontut?"

Sirius nyökkäsi innoissaan ja James alkoi hitaasti nousta ylös sängystään. "Minä veikkaisin sen olevan professori Dumbledoren aikaansaannosta", Sirius selitti samalla kun James alkoi pukea päälleen. "Mutta joka tapauksessa, ympäri koulua kävelee juuri nyt vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutuneita puutarhatonttuja toimittamassa ihmisille ystävänpäiväkortteja."

James ravisti päätään napittaessaan paitaansa. "Dumbledore on ilmeisesti lopultakin tulossa vanhaksi", hän mutisi. "Seuraavaksi sinä varmaan sanot, että olet mennyt lähettämään Kalkarokselle ystävänpäiväkortin."

"En!" Sirius protestoi närkästyneenä. "Minä en tekisi sellaista!" hän oli hetken hiljaa ja lisäsi päätään kallistaen: "Mutta Minervalle kyllä."

James kohotti kulmiaan kysyvästi ja siirtyi kampaamaan hiuksiaan - sikäli kuin se edes oli mahdollista. Sirius virnisti hänelle peilin kautta.

"Minä laitoin hänelle kortin - sydämenkuvalla varustetun, tietenkin - jossa luki, että meidän pitäisi unohtaa vihollisuutemme edes kerran vuodessa."

James ei vaivautunut vastaamaan, vaan keskittyi sitomaan kengännauhojaan kiinni yrittäen kokonaan unohtaa ystävänpäivän. Hän ei ollut ikinä pitänyt erityisen paljon ystävänpäivästä - enimmäkseen siksi, että hän oli viettänyt melkein jokaisen ystävänpäivänsä Tylypahkassa tuijottelemalla kaipaavasti Lilyn perään. Hän ja Lily olivat melkein poikkeuksetta huutaneet toisilleen ystävänpäivänä. Tai Lily oli huutanut hänelle jonkun ystävänpäiväkortin vuoksi ja hän oli yrittänyt puolustautua.

No, tänä vuonna siihen ei ollut tarvetta, James ajatteli jurosti. He pitivät toisilleen mykkäkoulua, joten huutamista tai riitelyä ei todennäköisesti tapahtuisi. Eri asia kuinka paljon hän sitten mykkäkoulustakaan nautti. Hän oli odottanut tänä vuonna ystävänpäivää enemmän kuin ikinä. Lilyn vuoksi. Hän oli aina miettinyt, millaista olisi viettää ystävänpäivä Lilyn kanssa ILMAN että Lily raivoaisi hänelle. Mutta nyt näytti siltä, että hän ei saisi siihenkään mahdollisuutta.

"Äh, piristy nyt, Sarvihaara", Sirius tokaisi teräksisesti nähdessään hänen surkean ilmeensä. "Lily on vain yksi tyttö!"

"Ehkä sinulle..." James mutisi puoliääneen.

"Mitä sinä sanoit?"

James huokaisi syvään ja oikaisi itsensä katsoen Siriusta. "Minä sanoin, että hän on ehkä SINULLE vain yksi tyttö. Minulle hän sattuu olemaan tyttö, johon minä olen ollut rakastunut siitä lähtien, kun olin kolmetoista, joten - "

"OK, tajusin", Sirius keskeytti nostaen kätensä ylös antautumisen merkiksi. "Lily EI ole sinulle vain yksi tyttö - mutta et sinä voi silti antaa hänen pilata ystävänpäivääsi! Ystävänpäivässä on muitakin iloja!"

"Kuten?"

"Tuntemattomien tyttöjen kanssa kaulaileminen", Sirius ehdotti.

James tuhahti huvittuneesti. Hän muisti kyllä Siriuksen viettäneen montakin ystävänpäivää sillä tavalla - sellaisten tyttöjen kimpussa, joiden nimeä hän ei edes pystynyt jälkeenpäin muistamaan. Sellainen oli ehkä ollut Jamesista hauskaa, kun hän oli ollut neljännellä luokalla ja melkoisen utelias tiettyjen - asioiden - suhteen, mutta seitsemäntoistavuotiaana hän oli kasvanut siitä jo yli, eivätkä satunnaiset tytöt olleet mitään Lilyyn verrattuna.

"Minun ystävänpäivänviihdytykseeni taitaa kuulua tänä vuonna Kalkaros", hän mumisi, enemmän itselleen kuin Siriukselle. Hän päätti puhua Kalkarokselle jossakin vaiheessa päivää ja yrittää selvittää, miksi Kalkaros oli mennyt uhkailemaan Lilyä. Sen jälkeen hän ehkä voisi saada aikaan jonkinlaisen sovinnon Lilyn kanssa, ennen kuin ystävänpäivä olisi mennyt kokonaan ohi.

"Minä sanoisin, miten uhkaavalta tuo kuulostaa, ellei se olisi järjettömän vanha vitsi", Sirius tokaisi nousten ylös sängyltä, jonka reunalle oli hetki sitten istunut. "Oletko sinä pukeissa? Tukka hyvin? Kengännauhat tukevasti kiinni? Hyvä, mennäänpä sitten ennen kuin professori Mahiska jättää meidät TAAS jälki-istuntoon."

James nappasi taikajuomakirjansa yöpöydältään ja lähti Siriuksen perässä oviaukosta ulos kohti tyrmiä, joissa taikajuomatunnit pidettiin. Tästä ystävänpäivästä tulisi ehkä yhtä kamala kuin kaikista muistakin, mutta ainakaan hän ei antaisi sen näkyä. James Potter ei IKINÄ antanut sen näkyä.

Kävellessään oleskeluhuoneen läpi James ja Sirius kohtasivat Remuksen, joka istui yksin nojatuolissa taikajuomakirja sylissään ja ontto ilme kasvoillaan. Remus näytti siltä kuin ei olisi nukkunut aikoihin - mikä saattoi olla totta, sillä täysikuusta oli vain kaksi päivää - ja James arveli tietävänsä, mikä siihen oli syynä: ystävänpäivä. Kuten hänellä itselläänkin, myös Remuksella oli todennäköisesti ollut suunnitelmia ystävänpäivän varalle ja ne olivat menneet pieleen. James ei voinut olla ajattelematta, miten outoa oli, että heistä kolmesta juuri SIRIUS oli se, joka sai viettää onnellisen ystävänpäivän tyttöystävänsä kanssa. Toisaalta, jos joku olisi ehdottanut hänelle vuosi sitten, että Siriuksella olisi tulevaisuudessa tyttöystävä, hän olisi todennäköisesti nauranut. Kukaan ei ollut odottanut, että Sirius ikinä haluaisi seurustella kenenkään kanssa.

"Hoi, kohtalotoveri", James huikkasi Remukselle nojatuoliin haluamatta vajota enää synkkiin ajatuksiin. "Lähdetäänkö ulkoiluttamaan onnetonta poikamiesmielialaamme kohti tyrmiä?"

Remus hätkähti valveille ajatuksistaan ja katsoi Jamesia ja Siriusta olkapäitään kohauttaen. "Paljonko kello on?"

"Meillä on seitsemän minuuttia aikaa olla tunnilla, jos sitä kysyt", Sirius tokaisi. "Missä Matohäntä on?"

Remus loi Siriukseen merkitsevän katseen. "Missä hän on muutenkin viime päivät viettänyt?"

Sirius tuhahti. "Admiren kanssa, siis."

"Tytöistä puheenollen, miksi SINÄ et ole Ariannan kanssa?" James kysyi, kun Remus nousi ylös ja kolmikko lähti yhtä matkaa muotokuva-aukon kautta käytävään. "Ottaen huomioon, että on Yleisen Kaulailun Juhla ja kaikkea..."

Sirius virnisti. "Älä huolehdi, en minä ole Ariannaa unohtanut. Hän vain sattuu olemaan pukeutumassa."

"Ja sinä annat sen häiritä sinua?" James ja Remus kohottivat kulmiaan.

"Kaverit, kaikki meistä eivät halua myöhästyä tunnilta", Sirius tokaisi ylhäisesti. "Sitä paitsi kaulaileminen on mukavampaa illalla."

He jatkoivat kävelyään hiljaisuuden vallitessa, kaikki omissa ajatuksissaan. James tunsi lievää pahoinvointia katsellessaan ympärilleen ja nähdessään onnellisia, hymyileviä, toisiaan halailevia ihmisiä joka puolella. Tällä hetkellä hän inhosi ystävänpäivää. Ällöttävää, vaaleanpunaista ystävänpäivää, joka pehmitti kaikkien päät niin, että suurin osa koulun oppilaista muistutti sokeroituja vihanneksia. Ystävänpäivä olisi voinut olla jopa mukava, jos hän ei olisi ollut riidoissa Lilyn kanssa, mutta -

Lily. Miksi helvetissä Lilyn piti olla niin itsepäinen, että tyttö ei mitenkään voinut kertoa hänelle, mitä oli meneillään? Miksi Lilyn piti olla niin pahuksen hankala? James kirosi äänettömästi laskeutuessaan alas tyrmään johtavia portaita. Hän käveli luokan luokse vilkaisten kelloa - heillä oli vain kaksi minuuttia aikaa olla tunnilla, mutta ainakin he olivat kerrankin ajoissa, sitten -

"Herra Potter!"

Kuullessaan takaansa äänen kutsuvan itseään James kääntyi ympäri, ihmetellen mielessään, kenellä voisi olla hänelle asiaa. Kukaan ei kutsunut häntä 'herra Potteriksi', opettajia ehkä lukuunottamatta ja kyseisen henkilön ääni oli niin matala, että se ei mitenkään voinut kuulua opettajalle. James katseli hetken ympärilleen typeränä näkemättä huutajaa, sitten hän loi katseensa lattiaan ja näki, että lattiatasossa, melkein hänen jalkojensa juuressa seisoi puutarhatonttu. Se oli ehkä hänen polvensa korkuinen, pieni, parrakas ja kurttuinen olento, joka näytti lähinnä Dumbledorelta pienoiskoossa ja sillä oli yllään kokonaan vaaleanpunaiset vaatteet. James kohotti kulmiaan olennolle.

"Mitä?"

"Minun käskettiin toimittaa teille ystävänpäivätoivotus", puutarhatonttu sanoi virallisesti kuulostaen siltä, että tehtävä ei ollut sille erityisen mieluinen. "Neiti Dana Kellyltä."

James kätki huokauksen. Yksi niistä asioista, joita hän inhosi ystävänpäivässä - ja tänä vuonna vieläkin enemmän - oli se, että silloin hän sai aina ystävänpäiväkortteja ihmisiltä, joista ei ollut koskaan kuullutkaan. Totta kai kortin lähettäminen oli kaunis ele, tai niin McGarmiwa aina sanoi, kun James oli kironnut jonkun luihuisen hermostuttuaan kortteihinsa. Mutta James oli jo kauan ollut sitä mieltä, että korttia ei kannattanut lähettää, jos ei tuntenut sen lähettäjää tai edes välittänyt tästä. Ja hän ei todellakaan tuntenut ketään, jonka nimi olisi ollut Dana Kelly.

"Minun pitää mennä nyt tunnille", hän sanoi välttelevästi nähdessään professori Mahiskan saapuvan luokkaan. "Voitko sinä vain antaa sen kortin ja päästää minut menemään, ennen kuin myöhästyn?"

Puutarhatonttu ravisti päätään. "Minun kuuluu lukea se ääneen", se sanoi itsekylläisellä äänellä ja veti syvään henkeä valmistautuen selvästi toistamaan erittäin pitkän ja tuskallisen ystävänpäivätoivotuksen. James vilkaisi pakokauhuisesti ympärilleen ja näki Siriuksen ja Remuksen pidättelevän nauraan - vaikka heillekin saapui usein samanlaisia kortteja, oli tilanne heidän mielestään kuolettavan hauska.

"Minulla on kiire", James kääntyi sanomaan puutarhatontulle, ennen kuin se ehti aloittaa puhumisen. "Kuuntelen sen ehkä joku toinen kerta."

Hän teki nopean syöksyn kohti taikajuomaluokan ovea, mutta ei ehtinyt minnekään, ennen kuin puutarhatonttu oli taklannut hänet lattialle ja istunut tukevasti hänen selkänsä päälle. Se nyökkäsi tyytyväisen näköisenä ja alkoi sitten lausua hänelle runoa, joka oli selvästi jonkun hyvin nuoren tytön tekemä ja jossa ylistettiin hänen ruskeita silmiään ja pörröisiä hiuksiaan. Kun runossa mainittiin hänen hiuksensa, James ei voinut olla purskahtamatta nauruun - hän muisti, kuinka oli ennen aina pörröttänyt hiuksiaan yrittäen sillä tavalla tehdä vaikutuksen Lilyyn. Ainakin se oli tehnyt vaikutuksen JOHONKIN tyttöön. Vaikkakaan ei siihen oikeaan - joka tällä hetkellä oli suuttunut hänelle, James muisti ja hänen mielialansa laski entisestään.

Hän kuunteli tuskastuneena loputtoman pitkältä kuulostavan runon loppuun saakka ja sen päätyttyä hän oli valmis vaihtamaan silmänsä punaisiksi ja hiuksensa vihreiksi, aivan vain päästäkseen eroon loputtomista ystävänpäivärunoista, jotka olivat enemmänkin noloja kuin mukavia. Hänen onnekseen paikalla olivat kuitenkin enää vain Sirius ja Remus. Muut olivat jo menneet sisälle taikajuomaluokkaan ja tunti oli alkanut.

"Voitko sinä nyt päästää minut ylös täältä lattialta?" James ähkäisi, kun puutarhatonttu oli lopettanut runon lausumisen.

"Kuten haluatte, herra Potter", puutarhatonttu sanoi reippaasti ja nousi ylös Jamesin selän päältä. "Haluaisitteko te kenties toimittaa jollekin ystävällenne ystävänpäivätoivotuksen?" Puutarhatonttu jatkoi, kuulostaen siltä kuin joku olisi ohjelmoinut kysymyksen siihen.

James oli aikeissa ravistaa päätään, mutta sitten hän sai ajatuksen ja nyökkäsi. "Kerro herra Severus Kalkarokselle, että hän voi hukuttautua jättiläiskalmarin järveen."

"Kuten haluatte, herra Potter", puutarhatonttu toisti koneellisesti, teki pienen kumarruksen ja katosi paikalta. James nousi ylös lattialta päätään pudistellen.

"Olisitte varoittaneet minua tuosta pedosta!" hän ärähti Remukselle ja Siriukselle, jotka seisoivat vähän matkan päässä naureskellen.

"Miksi?" Sirius kysyi. "Minusta se oli melko viihdyttävää. Miten se menikään - James, sinun silmiisi hukuttautua mä voisin - tiedätkö sinä edes, kuka on Dana - mikäsesukuniminytoli?"

"En tiedä ja se tässä onkin niin inhottavaa! Sitä paitsi me olemme myöhässä tunnilta - TAAS."

Sirius kohautti olkapäitään. "Kohtalo on ilmeisesti määrännyt asian niin, joten meidän ei kannata taistella vastaan", hän sanoi alistuneesti, vaivautumatta kuulostamaan kovinkaan onnettomalta. Sitten hän virnisti.

"Ja seuraavan puutarhatonttuhyökkäyksen varalle, Sarvihaara: sinun kannattaa kokeilla siipirdium lentiusaa. Se toimii melko hyvin."

"Sinäkö olet kokeillut?"

"Joo", Sirius sanoi, aivan kuin asia olisi ollut päivänselvä. "Luuletko sinä todella, että minä jäisin kuuntelemaan, kuinka joku Donata julistaa minulle rakkauttaan - varsinkin kun minä en tunne koko tyttöä?"

"Itse asiassa sinä tunnet", Remus oikaisi huvittuneena. "Tai sinun pitäisi tuntea. Sinä menit hänen kanssaan Tylyahoon kuudennen luokan lopussa. Donata Summers. Hän on puuskupuh."

"Kiitos, Kuutamo." Sirius taputti Remusta olkapäälle. "Seuraavan kerran kun unohdan jonkun tytön, tarkastan asian sinulta. Olisihan ikävää, jos menisin vahingossa sekaantumaan samaan tyttöön kaksi kertaa - sellainen on varattu Ariannalle. No niin, mennäänpä nyt sinne tunnille, ennen kuin professori Mahiska muuttuu lohikäärmeeksi."

Lohikäärme toi oitis Jamesin mieleen Auguston, mutta ennen kuin hän ehti kysyä Siriukselta, mitä kyseiselle bulgarialaiselle piikkipallolle kuului, Sirius oli jo tönäissyt luokan oven auki ja astellut sisään.

"Selitys, Black", professori Mahiska tokaisi ensisanoikseen, kun Sirius astui luokkaan toiset kannoillaan. "Miksi te TÄLLÄ KERTAA olette myöhässä?"

Sirius virnisti kävellessään paikalleen ja katsoessaan professori Mahiskaa, joka istui työpöytänsä takana näyttäen siltä, että voisi milloin tahansa hyökätä pöydän yli ja repiä hänen kurkkunsa auki. "Syytä puutarhatonttuja, professori", hän vastasi hilpeästi katsoen Mahiskaa suoraan silmiin.

"Viitsisitkö toistaa tuon, Black?"

"Puutarhatontut, professori. Ne - tai oikeammin, SE - hyökkäsi meidän pikku James-kullannuppumme kimppuun ovella ja istui hänen päälleen, joten hänellä oli luonnollisesti pieniä vaikeuksia päästä luokan ovesta sisään", Sirius selitti sujuvasti. "Ja kunnollisina ystävinä minä ja Kuutamo - anteeksi, Remus siis - jäimme auttamaan häntä."

Hän vilkaisi Jamesia, joka muotoili huulillaan sanat: "Auttamaan? PAH."

"Jälki-istuntoa, Black - Potter - Lupin", professori Mahiska sihahti kylmästi. "Ja sama myös Piskuilanille."

"Peterille? Miksi?" James kysyi.

"Siksi, että hän ei ole edes vaivautunut tunnille tänään", Mahiska napautti tylysti. "Ja teidän on turha alkaa väittää, että hän olisi jälki-istunnossa, koska me kaikki tiedämme, että hän ei ole. Asia on loppuunkäsitelty - te tulette huomisiltana toimistooni jälki-istuntoon tasan kello seitsemän, onko selvä?"

"Selvä on, kapu", Sirius sanoi pirteästi ja teki Mahiskalle kunniaa.

Professori Mahiskan ilme muuttui, jos vain mahdollista, entistäkin hyisemmäksi. "Voisi kuvitella, että tietty määrä jälki-istuntoja opettaisi sinulle jotakin."

"Niin voisi, professori. Yhtä lailla voisi kuvitella, että tietty määrä elinpäiviä opettaisi Kalkaroksen pesemään hiuksensa, mutta ikävä kyllä sitäkään ei ole vielä tapahtunut." Sirius vilkaisi Jamesia, joka virnisti vastaukseksi.

"Toinen jälki-istunto, Black! Haluatko sinä kenties jatkaa tätä siihen saakka, että olet hankkinut itsellesi jälki-istuntoa koko loppuvuodeksi?"

Sirius kohautti olkapäitään vaatimattoman näköisenä, tietäen, että muut rohkelikot nauttivat hänen esityksestään suunnattomasti. "Me vain yritämme rikkoa jälki-istuntoennätyksen, kapu."

Professori Mahiska hymyili kylmän itsetyytyväisesti. "Ikävää tuottaa pettymys, Black, mutta siinä tapauksessa keräät itsellesi ja ystävillesi jälki-istuntoja turhaan - te olette jo rikkoneet ennätyksen - katsotaanpa, viidennellä luokalla."

"MITÄ?" Sirius ja James pomppasivat tuoleillaan.

"Kyllä vain. Tarkastin asian tänä aamuna, aivan vain huvin vuoksi tietenkin", Mahiska sanoi tavalla, joka teki Kelmeille selväksi, että hän oli tarkastanut ennätyksen vain siksi, että voisi pudottaa pommin heille. "Edellinen ennätys oli 467 jälki-istuntoa ja se kuului Nadya Fench-nimiselle luihuistytölle. Te olette laskujeni mukaan menossa jossakin 700 jälki-istunnon paremmalla puolella. Potter ja Black, siis."

Sirius ja James tuijottivat hetken typerinä toisiaan. Sitten professori Mahiskan sanat uppoutuivat viimein heidän tajuntaansa ja he syöksähtivät halaamaan toisiaan ja läiskimään kämmeniään vastakkain.

"Kelmit ovat parhaita!" Sirius julisti.

"Jos tuon oli tarkoitus masentaa meitä, professori, niin ikävää sanoa, mutta olet väärässä", James jatkoi. "Lisäsit juuri omahyväisyyttäni noin sadallakahdellakymmenellä prosentilla."

Professori Mahiskan suupielet taipuivat hivenen alaspäin. "En tiennytkään sen olevan edes mahdollista, Potter, ottaen huomioon miten täynnä itseäsi sinä olet", hän tokaisi ilmeenkään värähtämättä. "Nyt kun olette saaneet kieriskellä tarpeeksi itsetyytyväisyydessä, kehottaisin teitä kääntämään kirjan sivulle 197 - kuten kaikki muut tämän luokan oppilaat OVAT JO TEHNEET. Tänään valmistamme siis juomaa, joka aiheuttaa juojalleen näennäisen kuoleman."

"Miten voi kuolla näennäisesti?" uteli Sirius.

"Näennäisesti. ULKOISESTI", professori Mahiska tokaisi. "Soittaako se mitään kelloja sinun päässäsi?"

"Olisin huolestuneempi, jos soittaisi. Minun tietääkseni pään sisällä kuuluvat äänet eivät ole kovin turvallisia."

Sirius ja professori Mahiska aloittivat keskenään väittelyn, jota James ei kuitenkaan jaksanut kuunnella. Hän antoi ajatustensa - ja katseensa - kulkeutua Lilyyn, joka istui paikallaan näyttäen siltä, ettei tiennyt näyttäisikö huvittuneelta vai paheksuvalta. Sitten Lily käänsi päätään ja heidän katseensa kohtasivat.

Sen lyhyen hetken verran, jolloin Jamesin katse oli lukkiutunut Lilyn vihreisiin silmiin hänen teki mieli nousta ylös ja mennä pyytämään Lilyltä anteeksi sitä, että hän oli ollut niin itsepäinen. Mutta sitten Lily käänsi katseensa pois ja hetki meni ohi.

"Sarvihaara." James havahtui ajatuksistaan siihen, että Sirius tönäisi häntä kovakouraisesti kylkeen. "Meidän on tarkoitus tehdä töitä, tiesitkö?"

"Minä luulin, että sinun oli tarkoitus riidellä Mahiskan kanssa", James mutisi hieroen kipeää kylkeään. "Mutta jos sinä olet lopettanut, niin aloitetaan sitten."

He hakivat tarvittavat aineet professori Mahiskan kaapista ja palasivat sitten noidankattilansa luokse. James alkoi lisätä oikeita aineita kattilaan samalla kun Sirius luki ohjeita kirjasta - mutta huolimatta siitä, että he tekivät kaiken (ainakin omasta mielestään) kirjan ohjeiden mukaan, heidän noidankattilassaan oleva liemi ei muuttunut tummanharmaaksi, kuten olisi pitänyt, vaan pysyi itsepintaisesti myrkynvihreänä.

"Minä luovutan", Sirius ilmoitti yritettyään turhaan lisätä nokkasiilinpiikkejä liemeen. "Menen ahdistelemaan Ariannaa."

Hän ei jäänyt odottamaan, että James sanoisi jotakin, vaan nousi ylös paikaltaan ja käveli vähän matkan päähän, missä Arianna ja Lily olivat kumartuneet keskittyneesti noidankattilansa ylle. Sirius pysähtyi Ariannan taakse ja kurkisti tytön olkapään yli lientä. Se oli tasaisen tummanharmaata.

"Miten ihmeessä te tuossa onnistuitte?" hän kysyi Ariannan takaa saaden Ariannan hätkähtämään ja käännähtämään vihaisesti ympäri.

"Minä en tainnut pyytää sinua säikyttämään itseäni", Arianna kivahti kiukkuisesti. Lily vain pyöritti silmiään ja jatkoi aineiden lisäämistä heidän keitokseensa, jaksamatta kuunnella Ariannan ja Siriuksen keskustelua, jota ei voinut millään tekosyyllä väittää kovin syvälliseksi.

"Pieni säikyttäminen tekee sinulle aivan hyvää", Sirius puolustautui kietoen molemmat käsivartensa Ariannan vyötärölle. "Se pitää sinut varpaillasi."

Arianna naurahti. "Etköhän sinä pidä minut varpaillani ihan muutenkin", hän sanoi sitten hymyillen ja laski kätensä Siriuksen olkapäille suudellen Siriusta huulille. Sirius ei ollut ehtinyt kunnolla edes vastata suudelmaan, ennen kuin professori Mahiskan ääni pakotti heidät lopettamaan.

"BLACK! BELL! IRTI TOISISTANNE - HETI!" professori Mahiska kailotti saaden Ariannan vetäytymään vastahakoisesti kauemmas Siriuksesta ja suurimman osan muista oppilaista naureskelemaan huvittuneena.

Sirius teki pienen hovikumarruksen professori Mahiskan suuntaan. "Anteeksi, jos järkytimme professorin haurasta mieltä, mutta nyt on ystävänpäivä - "

"Minä olen täysin tietoinen siitä, että on ystävänpäivä, kiitos vain!" professori Mahiska puuskahti ristien kätensä vihaisesti rinnalleen.

"Mutta professori ei taida olla tietoinen siitä, mitä ystävänpäivä merkitsee. Tai siis, sehän on Yleisen Kaulailun Juhla, joten - "

"Toteuta sitten sitä yleistä kaulailua muualla, tai vietät koko ystävänpäivänillan JÄLKI-ISTUNNOSSA!"

Mahiskan sanat saivat Siriuksen vaikenemaan aivan kuin hänen kielensä olisi leikattu yllättäen poikki. Samaa teoriaa tuki myös hänen järkyttynyt ilmeensä, kun hän kääntyi katsomaan Jamesia aivan kuin apua anoen.

James huokaisi kärsivänä ja nousi ylös paikaltaan kävellen sinne, missä Sirius seisoi edelleen Ariannan ja Lilyn seurana. Hän vältti huolellisesti katsomasta Lilyyn samalla kun hän tarttui Siriusta käsivarresta ja pahoitteli Ariannalle:

"Minä vien nyt sinun miehesi pois, tai hän järjestää meidät lopullisesti jälki-istuntoon."

Vastausta odottamatta James raahasi Siriuksen takaisin heidän pöytäänsä, jonka vierellä kupli epämääräisesti lemuava keitos, jota ei voinut hyvällä tahdollakaan nimittää Harhakuoleman juomaksi. James alkoi vakaasti epäillä, olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia läpäistä taikajuomien S.U.P.E.R-koetta.

Istuessaan jälleen pöytänsä ääreen ja kuunnellessaan, kuinka professori Mahiska saarnasi heille asianmukaisesta käyttäytymisestä oppitunneilla, James ei voinut olla huomaamatta sitä, että Kalkaros lähestyi pöytää, jossa Lily ja Arianna istuivat. Hän vilkaisi Kalkarosta mahdollisimman huomaamattomasti silmänurkastaan ja näki, että Kalkaros pysähtyi Lilyn vierelle ja kumartui sanomaan jotakin Lilylle. Lily nyökkäsi vastaukseksi ja heilautti kädellään kohti kelloa.

James rypisti otsaansa. Mitä asiaa Kalkaroksella voisi VIELÄ Lilylle olla? Eikö Kalkaros muka ollut pilannut heidän elämäänsä jo tarpeeksi? Jälleen kerran hän kirosi Lilyn itsepäisyyttä. Lilyn olisi pitänyt kertoa hänelle, mitä Kalkaroksella oli suunnitteilla ja kaikki olisi voinut päättyä hyvin.

No, Lily ei selvästikään aikonut kertoa, joten James ottaisi siitä itse selvää. Vetäen syvään henkeä James päätti seurata Lilyä ja Kalkarosta oppitunnin jälkeen nähdäkseen, oliko kaksikolla jotakin tekemistä toistensa kanssa. Ja jos oli... James ei ehtinyt päättää, mitä keinoa käyttäisi Kalkaroksen tappamiseen, ennen kuin tyrmän ovi lennähti auki ja ovesta köpötteli sisään puutarhatonttu vaaleanpunaisissa vaatteissaan. James tunnisti tontun samaksi, joka oli pahoinpidellyt häntä ennen taikajuomatuntia ja ehti jo pelätä, että tonttu oli tullut taas kiduttamaan häntä. Mutta helpotuksekseen hän sai huomata, että puutarhatonttu suunnistikin Kalkaroksen luokse, teki mekaanisen kumarruksen ja sanoi virallisesti:

"Minua on pyydetty toimittamaan herra Kalkarokselle ystävänpäiväntoivotus."

Kalkaros viittasi kelmeät kasvot ilmeettöminä tonttua jatkamaan. Tonttu rykäisi ja lausui sitten selkeällä, kuuluvalla äänellä:

"Hukuttautukaa jättiläiskalmarin järveen."

"Mitä?" Kalkaros kohotti kulmiaan.

"Hukuttautukaa jättiläiskalmarin järveen", puutarhatonttu toisti selkeästi. "Rakkain terveisin, herra James Potter."

Taikajuomatunnin loputtua James keräsi nopeasti tavaransa ja asteli luokasta ulos heilauttaen laukkuunsa jääneen näkymättömyysviitan ylleen heti kun oli päässyt sivummalle. Hän jäi kärsivällisesti luokan ovensuuhun odottamaan Lilyä tai Kalkarosta - tai molempia, kuten kävi selväksi erittäin pian, kun Lily ja Kalkaros astuivat yhtä jalkaa ulos ovesta lähtien kävelemään vierekkäin portaita ylös. James säntäsi heidän kannoilleen, tehden parhaansa liikkuakseen äänettömästi, vaikka kaikkein mieluiten hän olisi huutanut ääneen ja kuristanut Kalkaroksen.

Hän kulki Lilyn ja Kalkaroksen kannoilla pitkin Tylypahkan käytäviä pitkään tietämättä minne oli oikeastaan menossa. Kumpikaan hänen vakoiltavistaan ei myöskään aikonut paljastaa sitä hänelle - kaksikko oli täysin vaiti, kunnes he saapuivat eräälle syrjäiselle, hylätylle käytävälle seitsemännessä kerroksessa.

Kalkaros näytti tyytyväiseltä käytävään ja pysähtyi, saaden myös Lilyn pysähtymään. Jameskin lakkasi kävelemästä ja jäi seisomaan vähän matkan päähän näkymättömyysviittansa suojassa, nojaten selkäänsä kylmää kiviseinää vasten. Hän kuuli Lilyn kysyvän:

"Oliko sinulla asiaa?"

Kalkaros nyökkäsi jurosti. "Minä olin eilen Dumbledoren luona", hän sanoi.

"Ja...?"

"Hän tuntui jostakin syystä tietävän, että minä lähetin hänelle sen viestin."

Lily hätkähti. James saattoi vain kuvitella, mitä Lilyn mielessä liikkui, kun Kalkaros syytti häntä kertomisesta. Mistä asiasta ikinä olikaan kyse, James oli varma siitä, että Lily ei ollut kertonut sitä. Ei ollut Lilyn tapaista rikkoa lupaustaan, kuten oli tullut selväksi, kun hän oli yrittänyt saada Lilyn kertomaan, mitä asiaa Kalkaroksella oli hänelle ollut.

"Minä en kertonut hänelle", Lily sanoi kiireesti nähdessään syyttävän ilmeen Kalkaroksen kasvoilla. "Minä lupasin."

Kalkaros tuhahti ja hänen kasvoillaan oli kylmä hymy. "Aivan kuin kuraverinen lupauksista välittäisi", hän niiskaisi. Lily värähti nimen kuullessaan, mutta pakottautui katsomaan suoraan Kalkaroksen mustiin, jäätäviin silmiin.

"Minä lupasin, että en kertoisi", hän sanoi korottaen ääntään. "Ja minä pidin lupaukseni."

"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä uskoisin sinua?"

"Ehkä se, että minä puhuin totta! Jos minä olisin halunnut rikkoa lupaukseni, PUOLET KOULUSTA tietäisi jo nyt", Lily kivahti. "Helvetti, James tietäisi jo nyt!"

Kalkaros näytti hetken ajan siltä kuin olisi voinut uskoa Lilyä, mutta sitten hänen suupielensä taipuivat vinoon hymyyn ja hän pudisti päätään niin, että rasvaiset hiukset valuivat olkapäille.

"Minä kielsin sinua kertomasta", Kalkaros sanoi äänellä, joka oli niin samettinen ja matala, että Jamesin oli pinnisteltävä kuullakseen sanat. "Minä kielsin sinua - minä sanoin, että jos sinä kerrot, minä tapan sinut..."

"Älä ole ääliö!" Lilyn äänessä ei ollut vieläkään pelon häivääkään, vaikka James saattoi nähdä jo kaukaa, että hänen kasvoillaan oli tavallista kireämpi ilme. "Minä EN kertonut."

Kalkaros ei näyttänyt lainkaan kuulleen hänen sanojaan. "Luuletko tosiaan, että pimeyden lordi ilahtuu saadessaan tietää tästä? Luuletko, että hän ei tiedä minun tehneen sitä? Sinä et osannut pitää suutasi kiinni ja minä saan kärsiä siitä..."

Hän veti taikasauvansa esiin mahdollisimman hitaasti ja osoitti sillä kohti Lilyn kasvoja. Lily värähti, mutta päättäväinen ilme säilyi hänen kasvoillaan.

"Sinä olet idiootti, Kalkaros", Lily kivahti. "Minä en kertonut ja jos sinä miettisit yhtään, sinä TIETÄISIT, että minä en tehnyt sitä! Milloin minä olen muka rikkonut lupaukseni?"

"Kerta se on ensimmäinenkin", Kalkaros sanoi - aivan liian silkkisesti, aivan liian tyynesti. James arvasi hänen suunnittelevan jotakin. "Katsotaanpas - karkotaseet - "

Lilyn taikasauva lennähti hänen käteensä ja hän puristi sen vapaaseen nyrkkiinsä. "No niin, nyt sinun on aika saada rangaistus siitä, että kerroit - "

"HÄN EI KERTONUT SITÄ."

James ei pystynyt enää katsomaan sivusta, vaan heitti näkymättömyysviitan päältään ja harppoi Lilyn ja Kalkaroksen luokse. Lily nojasi seinää vasten, Kalkaroksen taikasauva vain muutaman sentin päässä hänen kasvoistaan ja kumpikin katsoi yllättyneenä Jamesia.

"James - " Lily aloitti, samaan aikaan kun Kalkaros sihahti:

"POTTER."

James nyökkäsi ja astui seisomaan Lilyn ja Kalkaroksen väliin. "Sinä olet jälleen kerran ääliö, Ruikuli", hän sanoi kylmästi. "Lily ei ollut se, joka kertoi Dumbledorelle."

"Kuka sitten? Hänen lemmikkirottansa, vai?" Kalkaros kysyi ivallisesti. Sanan 'rotta' kohdalla James ajatteli heti Peteriä - mutta Kalkaros ei tiennyt heidän olevan animaageja - hän suoristi selkänsä ja pakottautui katsomaan Kalkarosta vähintään yhtä ivallisesti.

"Minä kerroin", hän sanoi rohkeasti.

Kalkaroksen silmät siristyivät. "Prinssi Rohkea päätti siis tulla pelastamaan kuraverisen tyttönsä, vai? Älä vain väitä minulle, että SINÄ olit siellä metsässä."

"Olin minä", James sanoi ja antoi omahyväisen ilmeen kohota kasvoilleen. "Katsos, minä OLEN parempi muodonmuutoksissa kuin sinä. Et kai sinä tosissasi kuvitellut, että minä antaisin Lilyn lähteä tapaamaan SINUA vaivautumatta seuraamaan perässä?"

Kalkaros näytti harkitsevan hänen sanojaan hetken ja kääntyi sitten taas Lilyn puoleen. "Minä kielsin sinua kertomasta kenellekään!"

"Voi, ei hän kertonut", James virnisti. "Mutta sinä taisit unohtaa sen tosiasian, että minä olen Kelmi, eli olen automaattisesti parempi ottamaan asioista selvää kuin sinä. Joka tapauksessa, minä satuin aivan vain vahingossa kuulemaan, mitä sinä sanoit Lilylle, enkä tietenkään voinut vastustaa kiusausta kertoa asiasta Dumbledorelle. Tai siis, kyseessä kuitenkin OLIT sinä - " hän loi Kalkarokseen inhoavan katseen. "Joten ajatus oli suorastaan liiankin houkutteleva. Enkä minä muutenkaan nauti siitä, että joku uhkailee tyttöystävääni. Eli sauva alas."

Kalkaros punnitsi hänen sanojaan, sauva yhä koholla. James ojensi kätensä ja nappasi taikasauvan hänen kädestään, paiskaten sen lattialle.

"Minä sanoin SAUVA ALAS", hän ärähti. "Nyt voisit antaa kiltisti Lilyn taikasauvan takaisin ja hypellä tiehesi ennen kuin minä PAKOTAN sinut hyppimään tiehesi - vai olisiko leijuminen mukavampi vaihtoehto? Ja kun menet, niin paina myös mieleesi, että sinä et enää yritä mitään tällaista toista kertaa, koska minä saan tietää siitä ja siinä vaiheessa sinä saat paistinpannusta."

Kalkaros ei vieläkään sanonut mitään, vaan katseli Jamesia murhaavasti. James vastasi katseeseen, kumartui sitten nostamaan pudottamansa taikasauvan lattialta, suoristi selkänsä ja heitti sen käytävän päähän.

"Nouda, poika", hän tokaisi kylmästi Kalkarokselle napsauttaen sormiaan. "Ja minä otan sen Lilyn taikasauvan, kiitos."

Hän nappasi Lilyn taikasauvan Kalkarokselta ennen kuin Kalkaros ehti sanoa mitään. Sitten hän kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja lähti taluttamaan Lilyä käytävää pitkin poispäin.

James ja Lily kävelivät hiljaisuuden vallitessa pimeyden voimilta suojautumisen eteen ja jäivät odottamaan Redin saapumista. Jamesin teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei tiennyt tarkalleen, mitä. Hän keikkui hetken aikaa epämukavasti kantapäillään, ennen kuin uskaltautui viimein avaamaan suunsa.

"Joko sinä nyt aiot kertoa, mistä oli kyse?" hän kysyi toiveikkaasti.

Hänen pettymyksekseen Lily ravisti päätään. "En", hän sanoi, äänessään itsepäinen sävy, jonka James oli kuullut siiinä aivan liian usein viime aikoina.

"Et?" hän toisti, tietämättä tarkalleen olisiko järkyttynyt vai suuttunut. "Minä pelastin sinun nahkasi Kalkarokselta, etkä sinä AIO EDES KERTOA, MISTÄ ON KYSE?"

"Minä en tarvinnut sinua 'pelastamaan minun nahkaani Kalkarokselta', kuten sinä niin tökerösti sanoit", Lily kivahti, välittämättä lainkaan siitä, että he seisoivat täynnä ihmisiä olevalla käytävällä, tai siitä, että Red harppoi paikalle käytävää pitkin Jazzin kanssa ja avasi luokan oven. "Minä pärjäsin ihan hyvin, ennen kuin sinä tulit sotkemaan asioita!" Lily jatkoi kävellessään puolihuolimattomasti luokkaan ja istuessaan eturivin pulpettiin. James istui vihaisena hänen vierelleen, haluten selvästi jatkaa riitaa huolimatta siitä, että tunti oli jo alkamassa.

"Ei se minusta siltä näyttänyt", James tokaisi. "Kalkaros oli aikeissa kirota sinut - minun mielestäni se ei ole 'hyvin pärjäämistä'."

"Ei ollut sinun asiasi sekaantua siihen!"

James haroi hiuksiaan turhautuneena. Hän tajusi hämärästi, että kaikki luokassaolijat - Red ja Jazz mukaanlukien - kuuntelivat uteliaina heidän riitaansa, mutta hän oli liian vihainen välittääkseen.

"Miksi sinun pitää olla noin hankala, Lily?" hän kysyi turhautuneena. "Ei kertominen voi NOIN vaikeaa olla!"

"Voi se, jos on luvannut olla kertomatta!"

"Lupaus sellaiselle limanuljaskalle ei merkitse mitään!" James intti. "Sitä paitsi, sinä et rikkonut sitä lupausta ja katso nyt, mitä meinasi tapahtua!"

Lily heilautti vihaisesti hiukset selkänsä taakse ja kohotti leukaansa tavalla, joka ei enteillyt hyvää. Vähän matkan päässä Sirius ja Arianna alkoivat ottaa vastaan vetoja väittelyn voittajasta.

"Sinä et ehkä ymmärrä sellaista sanaa kuin 'lupaus', mutta jotkut meistä ottavat sen todesta!" Lily laukoi seuraavaksi.

James kohotti kulmiaan. "Ai minä en ymmärrä? Milloin minä muka olen rikkonut yhdenkään Kelmien lupauksen?" hän kysyi vihaisesti. Helvetti, hän oli pitänyt kaikkia lupaukset, joita oli ikinä ystävilleen antanut - mutta Kalkaros vain ei lukeutunut niihin.

"Mistä minä tiedän, voivatko sinun ystäväsi luottaa sinuun vai eivät!" Lily tiesi olevansa ilkeä, mutta ei oikeastaan välittänyt - hän oli liian raivostunut Jamesille.

Jamesin ilme muuttui jäiseksi hänen katsoessaan Lilyä. "Kymmenen pistettä pois rohkelikolta johtajapojan loukkaamisen vuoksi", hän sanoi yllättäen.

Lily hätkähti - hän ei ollut tottunut, että hänen vuokseen otettiin pisteitä pois, mutta sitten hän suoristi selkäänsä ja teki jonkin sisäisen päätöksen. James näki hänen vihreiden silmiensä ilmeen kylmenevän entisestään, kun hän ilmoitti:

"Kymmenen pistettä pois rohkelikolta johtajatytön ylisuojelemisesta."

"Kymmenen pistettä pois rohkelikolta, koska johtajatyttö on liian ylpeä ja itsepäinen."

"Kymmenen pistettä pois rohkelikolta, koska johtajapoika ei ymmärrä kieltoa", Lily tokaisi.

James loi häneen vihaisen katseen. "Kymmenen pistettä pois rohkelikolta, koska johtajatyttö välittää enemmän luihuisista kuin omasta poikaystävästään!"

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajapoika on mitäänymmärtämätön ja itsekäs!"

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajatyttö ei voi kertoa totuutta!"

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajapoika on yliutelias!"

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajatyttö oli liian myöhään ulkona!" James ärähti, tuntien toisten katseet niskassaan.

Lily hymyili kylmästi. "Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska myös johtajapoika oli liian myöhään ulkona - ja VAKOILI JOHTAJATYTTÖÄ!"

"Tämähän menee jo mielenkiintoiseksi", Sirius mutisi vieressään istuvalle Ariannalle kesken väittelyn.

"Shysh", Arianna suhahti. "Minä haluan kuulla tämän väittelyn."

Sirius keskitti jälleen huomionsa meneillä olevaan riitaan.

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajatyttö ei hyväksy johtajapojan apua", James kailotti parhaillaan.

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajapoika on nilkki, eikä usko, että johtajatyttö SELVIÄÄ ILMAN APUA!" Lily kiljui.

Jamesin ilme koveni. "Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajatyttö ei usko, että johtajapoika rakastaa häntä!"

Luokkaan laskeutui välitön hiljaisuus Jamesin sanojen myötä. Kaikkien katseet kiinnittyivät Lilyyn ja Jamesiin, jotka katsoivat toisiaan kiinnittämättä lainkaan huomiota heitä ympäröiviin tapahtumiin. Lily harkitsi Jamesin sanoja - ehkä hän OLI typerä, kun ei voinut mitenkään hyväksyä Jamesin apua. Ehkä hän olisi voinut kertoa - vaikka vain ympäripyöreästi - mistä hänen ja Kalkaroksen keskustelussa oli kyse.

"Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajatyttö on itsepäinen ääliö", Lily sanoi hiljaisella äänellä.

Jamesin kasvot puhkesivat varovaiseen hymyyn ja hän ojensi kätensä koskettaakseen sillä Lilyn kasvoja. "Kymmenen pistettä rohkelikolta, koska johtajapoika on täynnä itseään oleva luolamies."

Lilykin alkoi hymyillä - hän hymyili Jamesille typerästi, kunnes James nojautui eteenpäin ja suuteli häntä varovasti. Hän oli aikeissa kietoa käsivartensa Jamesin kaulan ympärillä ja antaa suudelman syventyä, mutta sitten Siriuksen huuto sai heidät eroamaan toisistaan.

"Tuo on varmasti todella mielenkiintoista, mutta minua kiinnostaa tällä hetkellä enemmän, miksi PAHUKSESSA teidän piti mennä ottamaan pisteitä MEIDÄN TUVALTAMME?" Sirius kysyi kovaan ääneen.

James ja Lily vilkaisivat toisiaan avuttomana ja kohauttivat olkapäitään keksimättä mitään vastausta. Lily kääntyi kasvot punaisena katsomaan Rediä, joka oli kaiken aikaa seurannut heidän riitaansa sivusta pieni hymy huulillaan. Siinä hänen silmiensä alla Red nojautui pöytänsä ylitse ja antoi kädessään olleen sulkakynän pudota lattialle.

"Hupsista. Miten minä saatoinkaan olla noin kömpelö?" Red kysyi huvittuneesti katsellen lattialla olevaa kynää. "Sirius, voisitko sinä nostaa tuon sulkakynän?"

Sirius nousi ylös paikaltaan, käveli Redin työpöydän eteen ja nosti sulkakynän lattialta laskien sen pöydälle Redin eteen.

"Kiitos", Red virnisti. "Katsotaanpa - kymmenen - kaksikymmentä - sataviisikymmentä pistettä rohkelikolle, koska Black nosti sulkakynän. Oppitunti on peruutettu."

"Peruutettu?" Remus toisti yllättyneenä.

Red pyöritti silmiään. "Totta kai se on peruutettu, kuvittelitteko te tosiaan, että minua huvittaa opettaa teitä YSTÄVÄNPÄIVÄNÄ, kun tyttöystäväni - "

"Morsiamesi", Jazz korjasi aavistus jäätävyyttä äänessään.

Red huokaisi. "Morsiameni, siis - minä en varmaan ikinä opi käyttämään tuota sanaa - on paikalla. Eli suoraan sanottuna minulla on parempaa tekemistä kuin teidän opettamisenne. Hauskaa päivänjatkoa."

James oli huomattavasti aiempaa paremmalla tuulella lähtiessään pimeyden voimilta suojautumisen luokasta käsivarsi tiukasti Lilyn vyötärön ympärillä. Hän ei jaksanut erityisemmin olla nolostunut siitä tosiasiasta, että koko luokka oli kuullut heidän riitansa - hän oli jälleen puheväleissä Lilyn kanssa, ystävänpäivänä ja se oli pääasia.

"Jostakin syystä minun tekee edelleen mieli kostaa Kalkarokselle se, että hän meni uhkailemaan sinua", James sanoi Lilylle, kun he kävelivät yhdessä Siriuksen, Ariannan ja Remuksen kanssa kohti kasvihuoneita, missä heillä oli tarkoitus olla seuraava tunti. "Ei ole reilua, että hän pääsee sellaisesta kuin limanuljaska veräjästä."

Lily huokaisi syvään. "Etkö sinä voisi vain antaa hänen olla?" hän pyysi. "Minä en halua enää ongelmia hänen kanssaan - enkä halua HÄNELLE enää enempää ongelmia."

James tuhahti. "Hän selviää kyllä vaikeuksistaan Voldemortin kanssa", hän sanoi luottavaisesti. "Ruikuli on niin rasvainen, että pääsee luikertelemaan läpi vaikka kuinka ahtaasta kolosta."

Lily hymyili vinosti. "Kunhan vain lupaat, että et kiroa häntä, jooko?"

James mietti hetken. Hän ei halunnut luvata - mutta hän ei halunnut myöskään aiheuttaa uutta riitaa Lilyn kanssa. Lopulta hän huokaisi alistuneena ja nyökkäsi. "Minä en kiroa häntä."

Heidän edellään kävelevä Sirius kääntyi ympäri ja katsoi Jamesia virnistäen. "Minä voin ratkaista sinun ongelmasi, Sarvihaara", hän tarjoutui välittämättä Lilyn murhaavasta katseesta.

"Miten?"

Sirius ei vastannut, vaan yksinkertaisesti pysäytti yhden käytävää pitkin kävelevistä puutarhatontuista. "Minä haluan lähettää ystävänpäiväntoivotuksen", hän ilmoitti tontulle, joka kumarsi jäykästi.

"Millaisen viestin herra haluaa lähettää?"

"Toiminnallisen viestin", Sirius virnisti. "Se on kiireellinen viesti ja se pitää toimittaa heti perille. Herra Severus Kalkarokselle. Sinun ja neljän - tuota - lajitoverisi pitää jahdata Kalkarosta koulun läpi kirveiden kanssa. Heilutelkaa niitä aivan kuin aikoisitte lyödä häntä - ja voitte välillä lyödäkin häntä. Lopettakaa vasta tunnin kuluttua."

Puutarhatonttu kumarsi uudelleen. "Ja keneltäköhän tämä viesti on?"

"Sano, että se on hänen omalta lutuiselta Sirius-kullaltaan. Ja muut Kelmit ovat hengessä mukana."

Puutarhatonttu katosi paikalta. Kymmenen minuutin kuluttua Kelmit, Lily ja Arianna näkivät Kalkaroksen pinkovan henkensä edestä pitkin koulun käytäviä viisi innokasta, kirvestä heiluttavaa puutarhatonttua kannoillaan.

Illalla Sirius istui Ariannan kanssa Tuleemeneehuoneessa sohvalla, helpottuneena siitä, että ystävänpäivä oli melkein ohi. Kelmi kun oli, Sirius oli koko päivän saanut vältellä puutarhatonttuja, joilla oli hänelle erilaisia viestejä toimitettavana. Hän oli saanut huomata, että jotkut puutarhatontuista olivat ärsyttävän sitkeitä - yksi oli seurannut häntä tunnin senkin jälkeen, kun hän oli kironnut kyseisen puutarhatontun leijumaan ilmassa.

"Hyvä, että Lily ja James saivat asiansa sovittua", Arianna mutisi istuessaan sohvalla Siriukseen nojaten. Sirius piti käsiään löysästi hänen vyötäröllään.

"Totta kai he saivat ne sovittua", hän sanoi järkevästi. "Tai siis, sehän on Sarvihaara - hän keksii aina keinot."

Arianna tuhahti. "Läheltä piti, että EI keksinyt."

"Mutta hän keksi. Eli jossitteluun ei ole tarvetta - ja minä kuluttaisin loput tästä tuskallisesta ystävänpäivästä mieluummin jollakin muulla tavalla kuin keskustelemalla Lilystä ja Sarvihaarasta, jos niin kuin yhtään ymmärrät, mitä tarkoitan."

Arianna hymyili hänelle ja kallisti päätään. "Ehkä minä jotenkin ymmärrän", hän mumisi nojautuen lähemmäs Siriusta. Sirius antoi toisen kätensä kulkeutua hänen pitkiin, tummiin hiuksiinsa ja taivutti päätään alaspäin suudellakseen häntä kunnolla huulille. Arianna liikahti vielä lähemmäs häntä ja siirsi toisen käsivartensa hänen kaulansa ympärille, hymyillen kesken suudelman.

Sirius kuljetti kättään Ariannan selkää pitkin, eikä voinut olla ajattelematta, että jopa ystävänpäivän puutarhatontut olivat olleet tämän arvoisia.

Remus seisoi yksin tähtitornin ikkunan ääressä ja tuijotti ulos. Hän ei voinut sille mitään, mutta jälleen kerran ystävänpäivä täytti hänet surulla ja katkeruudella. Hän oli kuvitellut päässeensä siitä jo yli - kuinka monta haavaa yksi juhlapäivä muka saattoi ihmiseen viiltää? Paljon, Remus ajatteli nojautuessaan vasten ikkunan kivireunuksia. Yksi typerä juhlapäivä oli paljastanut jokaisen piikin, joka hänestä vielä pisti esiin, repinyt auki jokaisen haavan. Muistuttanut häntä kipeästi siitä, että hän oli ja tulisi aina olemaan muiden hyljeksimä ihmissusi.

Se kaikki olisi voinut muuttua helposti, Remus ajatteli. Niin mielettömän, mielettömän helposti. Muutama sana yhdeltä ainoalta ihmiseltä ja hän olisi voinut olla koko typerän päivän ajan niin kuin kaikki muutkin. Onnellinen.

Se ihminen ei ollut sanonut sanaakaan. Ei sanaakaan, ei katsettakaan, koko päivänä. Ainoastaan yksi paperinpalanen, kortti - samanlainen kuin ne, jota seitsemänvuotiaana annettiin puolitutuille naapureille. Sieluton, persoonaton kortti. Siinä ei ollut jälkeäkään tytöstä nimeltä Cinnamon Bellini. Allekirjoituskin oli vieras. Se oli kirjoitettu paksulla kynällä, vahvoin viivoin, aivan kuin Cinnamonista olisi yllättäen tullut voimakas.

Remus vajosi polvilleen lattialle, puristi Cinnamonilta saamansa ystävänpäiväkortin nyrkkiinsä ja jatkoi tyhjyyteen tuijottamista. Hän näki Lilyn ja Jamesin seisovan kahdestaan pihalla ja käänsi katseensa pois.

"Ystävänpäivänä riiteleminen on tosi typerää", Lily ilmoitti kävellessään järven rannalle Jamesin kanssa, yllään paksu talviviitta, punakeltaisen lapasen suojaama käsi Jamesin kädessä. "Mieti nyt - nytkin me voitaisiin murjottaa omissa makuusaleissamme ja kirota toisiamme. Tämä on paljon hauskempaa."

James hymyili ja pörrötti vapaalla kädellään Lilyn hiuksia. "En kieltämättä voi pistää vastaan, niin paljon kuin ajatus väittelemisestä minua houkuttaakin", hän kiusasi.

Lily mulkaisi häntä varoittavasti ja pysäytti hänet polvenkorkuiseen lumihankeen. "Älä edes suunnittele sitä", hän varoitti. "Tai minä pidän huolen siitä, että ne kirotut puutarhatontut seuraavat sinua koko viikon."

James värähti pelkästä ajatuksestakin. Kalkaros oli ollut kamalan näköinen päästyään viimein puutarhatonttujen armoilta, eikä hän itse todellakaan halunnut kokea samaa kohtaloa, niin loistava kuin Siriuksen idea oli ollutkin.

"Mieluummin minä ottaisin jopa sinut kannoilleni kuin ne puutarhatontut", hän sanoi ääneen.

Lily katsoi häntä uteliaasti. "Oliko tuon tarkoitus olla suurikin kohteliaisuus?"

"Oli sen", James vastasi hymyillen. "Mieti nyt - kuka haluaisi kannoilleen lauman verenhimoisia vanhoja kääpiöitä, kun voi saada peräänsä sinut? Ja vaikka sinä heiluttaisitkin kirvestä, pelkkä tieto siitä, että SINÄ olet siellä saisi minut juoksemaan pitkään."

Lily pudisti päätään, mutta ei voinut olla hymyilemättä. "Tiesitkö, että nuo sinun kommenttisi ovat tosi surkeita?"

James kallisti päätään mietteliäästi ja nyökkäsi sitten.

"Mutta onko sillä väliä? Minä rakastan sinua joka tapauksessa."

Lily hymyili ja nousi varpailleen lumihangessa suudellen Jamesia niin yllättävästi, että Jamesin tasapaino petti ja hän horjahti selälleen lumihankeen jatkaen suutelemista.

65.osa - jäähyväiset

Maaliskuun alussa pakkanen ja lumisade alkoivat hellittää ja rohkelikon huispausjoukkue pääsi palaamaan takaisin harjoitustensa pariin. Jamesille se merkitsi kahta enemmän velvollisuuksia - hänen täytyi suunnitella ja hoitaa harjoitukset, tehdä läksynsä (ainakin silloin tällöin), huolehtia johtajapojan tehtävistään ja mahduttaa kiireiseen aikatauluunsa myös Kelmit ja Lily. Lily taas oli aloittanut pakkomielteisen valmistautumisen kesäkuussa olevia S.U.P.E.R-kokeita varten. Hän oli äkkiä alkanut pelätä, että ei pääsisi kokeista läpi ja vietti suuren osan vapaa-ajastaan kirjastossa tai läksykirjojensa parissa, vaikka Kelmit ja Arianna yrittivätkin vakuuttaa hänelle, että hän pärjäisi kaikissa aineissa loistavasti.

Kalkaros oli käyttäytynyt epäilyttävän kiltisti ystävänpäivänvälikohtauksen jälkeen. Lily arveli sen johtuvan siitä, että Kalkaros kuvitteli Jamesin kertoneen Dumbledorelle hänen sijastaan - ja ainahan Kalkaros oli vihannut Jamesia, eikä vaivautunut osoittamaan sitä muuten kuin tavallista useammilla kiroamisyrityksillä. Sirius oli tarjoutunut taittamaan Kalkaroksen niskat, mutta Lily oli kieltäytynyt tarjouksesta, vaikka ei epäillytkään hetkeäkään, etteikö Sirius olisi pitänyt kiinni lupauksestaan, jos hän olisi vaatinut.

Sirius vietti edelleen iltojaan Auguston seurana - jos seuranpitämisestä saattoi puhua, sillä Augusto oli niin iso, ettei Sirius enää mahtunut sen lisäksi Rääkyvän Röttelön yläkertaan. Augusto oli alkanut kärsiä olinpaikastaan. Se käyttäytyi tavallisiakin lohikäärmeitä vihamielisemmin ja yritti polttaa jokaisen, joka uskaltautui nousemaan portaiden yläpäähän saakka. Sirius oli miettinyt hetken, miten onnistuisi ruokkimaan Augustoa vahingoittamatta samalla itseään. Lopulta hän oli päätynyt leijuttamaan Auguston ruoan yläkertaan ja pysymään itse turvallisesti alakerrassa tiloissa, joissa Remus suoritti muodonmuutoksensa joka kuukausi.

Maaliskuun kolmannen päivän iltana Sirius ja Arianna istuivat kahdestaan Rääkyvässä Röttelössä. James ja Lily olivat partioimassa, Remus oli halunnut jäädä makuusaliin tekemään läksyjään ja Peterin olinpaikasta Sirius ei oikeastaan tiennyt. Hän oli alkanut miettiä, missä Peter vietti iltojaan - Peter oli aina hyvin lyhytsanainen tullessaan takaisin makuusaliin, eikä suostunut paljastamaan muuta kuin sen, että hän oli ollut Admiren kanssa.

"Minusta alkaa oikeasti tuntua siltä, että Matohäntä kosii Admirea lähiaikoina", Sirius sanoi kuivasti istuessaan Rääkyvän Röttelön lattialla selkä seinää vasten, toinen käsivarsi Ariannan olkapäiden ympärillä. "Ne kaksi voisivat olla yhtä hyvin käsistä yhteen liimatut - tai huulista - "

Arianna virnisti, mutta vakavoitui sitten. "Olisit iloinen siitä, että ystäväsi ovat onnellisia."

"Eivät kaikki", Sirius huomautti. "Tai siis, minä olen onnellinen ja sinä - ainakin toivon mukaan - olet onnellinen. James nyt leijuu seitsemännessä taivaassa niin kauan kuin vain saa olla Lilyn kanssa, eikä ruoka tai kepposet lopu kesken, eikä Lilykään ole valittanut. Peter alkaa itse asiassa osoittaa jonkinlaista itseluottamusta - kehitystä, jota en ikinä uskonut näkeväni - mutta Remuksesta en menisi sanomaan."

"Ei hän kovin surulliselta vaikuta", Arianna sanoi mietteliäästi. Hän yritti muistella, milloin oli viimeksi nähnyt Remuksen onnettomana - mutta siitä oli jo kauan. Remus vaikutti itse asiassa valoisammalta kuin pitkään aikaan, hän hymyili koko ajan, eikä enää luonut kaipaavia katseita Cinnamoniin joka toinen sekunti - korkeintaan kerran viidessä minuutissa, mutta sekin oli jo edistystä.

Sirius pudisti päätään. "Sinä et tunne Kuutamoa niin kuin minä. Hän on elänyt ikuisuuksia vihaten itseään siksi, että on ihmissusi, mutta ei ole ikinä antanut sen näkyä. Kelmin julkisivu ei petä."

"Eli käännettynä: te kammoatte tunteidenne näyttämistä yli kaiken?" Arianna päätteli.

"Emme kammoa", Sirius protestoi. "Me vain satumme uskomaan hillittyyn käytökseen."

Arianna pyöritti silmiään. Hän ei muistanut ainuttakaan kertaa, jolloin Kelmit olisivat käyttäytyneet hillitysti, jos heille annettiin mahdollisuus valita näyttävän ja hillityn käytöksen väliltä.

"Miten teistä alunperin tuli Kelmejä?" hän kysyi hetken mielijohteesta kysymyksen, joka oli vaivannut hänen mieltään jo pitkään. "Tai siis, kyllähän minä tiedän, että te olette olleet kieroutuneita ensimmäisistä hengenvedoistanne lähtien, mutta miten te keksitte sen nimen?"

Sirius nauroi. "Emme me itse asiassa sitä nimeä keksineet", hän myönsi. "Vaan McGarmiwa. Se taisi olla neljännellä luokalla - kun saimme tämän häikäisevän idean lumota hänen kaapunsa läpinäkyväksi muodonmuutostunnilla ja hän raivostui meille - hän itse asiassa kirosi Jamesin vesinokkaeläimeksi jälkeenpäin, eikä suostunut muuttamaan häntä takaisin ennen kuin tunti oli ohi. Joka tapauksessa, heti kirottuaan Jamesin hän huusi: "Te kaikki ansaitsisitte viettää loppuelämänne kaappikelloina, senkin kelmit!" Olemme käyttäneet nimeä siitä asti aivan vain Minervaa ärsyttääksemme. Tosin kärsimme muutenkin siihen aikaan identiteettikriisistä ja etsimme sopivaa nimeä itsellemme. Ja 'Kelmit' kuulostaa paljon paremmalta kuin 'Kaappikellot', vai mitä?"

"Kieltämättä." Ariannan suupielissä nyki. "Miksi minä en muista tuota tapahtumaa?"

"Todennäköisesti olit silloin sairaalasiivessä", Sirius sanoi. "Minä ja Peter - tuota - halkaisimme sinut - "

"Oliko se silloin?" Arianna huudahti ja loi Siriukseen tappavan katseen kun Sirius nyökkäsi. "Minä olin mielettömän raivoissani teille! Jouduin olemaan NELJÄ PÄIVÄÄ sairaalasiivessä, koska te HALKAISITTE MINUT KAHTIA! Matami Pomfrey oli raivoissaan."

Sirius virnisti. "Voin kuvitella. Olisin itse asiassa halunnut nähdä hänen reaktionsa, mutta arvostin liikaa tiettyjä ruumiinosiani ilmestyäkseni paikalle."

"Yhtä juttua minä vain en ymmärrä", Arianna sanoi rypistäen otsaansa. "Miten sinä voit muistaa noin tarkkaan kaikki tekemäsi kepposet - ja vielä MILLOIN teit ne. Tai siis, sinun herneaivoillasi - "

"HEI - !" Sirius huudahti loukkaantuneena.

Arianna kohautti olkapäitään ja taputti Siriusta poskelle. "Minähän vain kerran tosiasiat, kulta."

Sirius hymyili. "Minä luulin, että sinä et voinut sietää sanaa 'kulta'."

"Ei minulla mitään sitä vastaan ole. Ainakin niin kauan kuin kukaan ei yritäkään käyttää sitä minuun", Arianna virnisti. "Mutta vakavissaan, miten sinä voit muistaa kaikki kepposesi?"

"Minä olen kirjoittanut ne kaikki muistiin", Sirius vastasi yksinkertaisesti. "Vai mitä varten sinä kuvittelet kaikkien Kelmien pitävän yksityiskohtaista päiväkirjaa?"

"Rakkaushuolienne vuoksi?" Arianna ehdotti.

Sirius pudisti päätään. "Meillä ei OLE rakkaushuolia", hän sanoi ylhäisesti. "Tai no, ehkä Jamesilla - mutta se oli kokonaan hänen vikansa, että hän meni iskemään silmänsä Lilyyn niin kuolettavasti - ja Peterillä ja Remuksella ehkä joskus pikkuongelmia - mutta pääasiallisesti me pidämme päiväkirjoja kepposten vuoksi. Sitä paitsi Jamesilla on valokuvakansio, jossa on valokuvia jokaisesta kepposesta, jonka me olemme ikinä tehneet - Lily ilmeisesti teki sen hänelle, tosin minä en ymmärrä, miten Lily onnistui siinä. En ole ikinä nähnyt hänen ottavan kuvia, kun me teimme kepposia. Hänhän vihasi niitä."

"Ei vihannut", Arianna totesi lyhyesti. "Hän inhosi vain niiden aiheuttamia seurauksia - sekä sitä, että kepposet kohdistuivat usein häneen. Muuten hän itse asiassa nautti niistä."

"Ei se siltä tuntunut", Sirius mutisi. "Kerran hän melkein kirosi Jamesilta korvat irti."

Arianna hymyili. "Totta kai hän teki niin, mutta ei se tarkoita, että hän olisi vihannut teidän kepposianne."

Sirius pudisti päätään. "Tyttöjen maailma on totisesti kieroutunut", hän sanoi järkyttyneenä.

"Lilyn piti TEESKENNELLÄ, että hän vihasi teidän kepposianne, koska hän vihasi Jamesia, eikä voinut mitenkään antaa Jamesille sitä tyydytystä, että olisi näyttänyt nauttivansa teidän tempuistanne", Arianna selitti järkevästi. "Tosin totta kai hän raivostui aina kun te nolasitte jonkun tai satutitte jotakuta - mutta sehän on vain Lilyn perusluonto. Urhoollinen heikkojen puolustaja ja ties mitä vielä."

"Jos joku heikko täällä kaipaa puolustajaa, niin sitten minä", Sirius mumisi suunnaten merkitsevän katseen Rääkyvän Röttelön yläkertaan johtaviin portaisiin, joista oli tullut hänen pahin vihollisensa talossa - Auguston lisäksi, tietenkin. Hän tiesi, että hänen täytyisi löytää ratkaisu lohikäärmeongelmaansa ja pian. Hän toivoi, että Red olisi jo saanut vastauksen sieltä, minne oli ikinä kirjoittanutkin. Kaksi viikkoa oli mennyt jo, eikä vastausta kuulunut. Toisaalta Sirius ei ollut aivan varma, oliko Red muistanut lähettää koko kirjettä. Jazzin ollessa Tylypahkassa Redillä tuntui usein olevan tärkeämpää tekemistä kuin oppilaiden ongelmista huolehtiminen. Mutta ei häntä oikeastaan voinut siitä syyttääkään ottaen huomioon, että hän oli tullut Tylypahkaan piiloon eikä opettamaan. Lisäksi hän oli aurorina oppinut hoitamaan monet asiat ilman vaadittavaa hienotunteisuutta, joten hän ei osannut osoittaa sellaista muissakaan asioissa. Tai sitten hän vain nautti oppilaiden rääkkäämisestä - Sirius ei tiennyt, mikä teoria oli oikea.

"Nyt minä alan vähitellen ymmärtää, miksi Lily piti minua idioottina kun sai tietää Augustosta", Sirius sanoi. "Auguston pitäminen ei enää ole oikeastaan pelkkää Siriuksenrääkkäystä - siitä on alkanut tulla myös eläinrääkkäystä."

Hän sulki silmänsä kuullessaan sarjan kolahduksia yläkerrasta. Kolahdukset merkitsivät aina sitä, että Augusto yritti murtautua vapaaksi talosta. Todennäköisesti ainoa syy siihen, että se ei ollut vielä päässyt pois oli se, että se ei ollut ikinä saanut kovin paljon liikuntaa ja sen lihakset olivat alikehittyneet - sikäli kuin se lohikäärmeiden kohdalla oli edes mahdollista.

"Kyllä Red varmaan saa pian sen vastauksensa", Arianna yritti lohduttaa ja laski päänsä Siriuksen olkapäälle. "Sinun pitää vain jotenkin koettaa kestää siihen asti."

Sirius huokaisi ja pidätti haukotuksen. "Minun pitää vain jotenkin pysyä valveilla siihen asti", hän sanoi alistuneesti.

Arianna virnisti. "Minä voin varmaan auttaa sinua siinä", hän tarjoutui. "Tai siis, eihän öitä ole tarkoitettu nukkumista varten muutenkaan."

"No TUOSTA minä olen sinun kanssasi samaa mieltä", Sirius hihkaisi ja hänen ilmeensä kirkastui nopeasti, kun hän kiskaisi Ariannan varoittamatta syliinsä. Arianna huokaisi ja kirosi mielessään poikia ja poikien likaista ajatuksia ennen kuin totesi, ettei itsekään ollut paljon parempi ja suuteli Siriusta pörröttäen samalla hajamielisesti hänen hiuksiaan.

"Mitä luulet, mitä Sirius ja Arianna tekevät juuri nyt?" Lily kysyi ohimennen, kun hän ja James astuivat ulos Suuresta Salista ja jatkoivat partiointiaan käytävillä. Partiointi oli sinä iltana ollut tavallista tylsempi. He olivat yllättäneet vain pari luihuista tähtitornista sekä Amos Diggoryn, joka oli yrittänyt hiipiä heidän huomaamattaan keittiöön. James oli saanut erittäin suurta tyydytystä tästä nimenomaisesta kiinniotosta. Hän oli kantanut kaunaa Amokselle seitsemännen vuoden alusta asti. Lily sen sijaan ei oikeastaan jaksanut kiinnittää Diggoryyn kovinkaan paljon huomiota. Hän oli jo kauan sitten tullut siihen tulokseen, että Diggory oli pelkkä pilallehemmoteltu pikkupoika, joka kiukutteli ilman mitään kunnollista syytä, aivan vain huvin vuoksi. Amos oli ilmeisesti yksi niitä ihmisiä, jotka vihasivat jotakuta vain voidakseen vihata jotakuta, mutta Lilyä se ei jaksanut erityisemmin kiinnostaa.

James virnisti tarttuessaan Lilyä kädestä. "Voisin pitää sinulle pitkänkin kuvauksen siitä, mitä LUULEN heidän tekevän, mutta se ei olisi täysin soveliasta", hän sanoi. "Tai siis, olemmehan ME jo täysi-ikäisiä, mutta enemmistö tämän koulun oppilaista lukeutuu edelleen alaikäisten ryhmään."

Lily pyöritti silmiään. "Ei Arianna sentään NIIN typerä ole."

"Miksi ei olisi?" James kohotti kulmiaan. "Totta kai Ariannalla voi ajoittain olla aivot päässä, mutta Anturajalka vaikuttaa laskevasti useimpien tyttöjen arvostelukykyyn."

"Oletko sinä oikein tutkinut asiaa?"

"Joskus." James kohautti olkapäitään. "Kun en ole jaksanut kuunnella, mitä professori Mahiska jaarittelee."

"James - " Lily aloitti epätoivoisena. "Minä en tajua, miten sinä voit suhtautua noin huolettomasti koulunkäyntiin - S.U.P.E.R-kokeet ovat - "

"Kesäkuussa", James keskeytti päättäväisesti ja pysäytti Lilyn kääntäen tytön itseensä päin. "Eli vasta monen kuukauden päästä."

Lily tuhahti. "Se nyt ei tarkoita mitään. McGarmiwa sanoo aina, että S.U.P.E.R-kokeisiin pitää valmistautua kunnolla etukäteen."

"Ja se saattoi olla totta McGarmiwan nuoruudessa - jos hänellä on sellaista ikinä ollutkaan", James sanoi lujasti. Hän oli vakaasti päättänyt puhua Lilylle hieman järkeä tämän opiskelupakkomielteeseen. Hän työnsi kätensä Lilyn leuan alle ja kohotti tytön kasvoja niin, että saattoi katsoa suoraan kipinöiviin rupikonnahillonvärisiin silmiin. "Lily, minä en ole ääliö. Etkä sinä ole ääliö. Mikä tarkoittaa sitä, että me osaamme suurimman osan asioista jo."

"Niinkö muka?" Lily kohotti kulmiaan. "Kuka oli ensimmäinen ihmissusi, joka menetti työpaikkansa uusien ihmissusilakien myötä?"

"Falcon Greyback", James vastasi automaattisesti, kiittäen mielessään Remusta tästäkin tiedosta. Hän tiesi kyllä, että nimi oli mainittu joskus taikuuden historian tunnilla, mutta ei ollut vaivautunut kuuntelemaan kovin tarkasti. Oli kuitenkin hyödyllistä omistaa ystävä, joka sattui olemaan ihmissusi. Silloin oppi väkisinkin jotakin ihmissusien historiasta.

Lily näytti pettyneeltä. "Sinä et olisi tiennyt tuota ilman Remusta", hän sanoi syyttävästi.

James kohautti olkapäitään. "Ei sillä ole väliä, mistä tietoa saa - kunhan sitä vain on tarvittaessa", hän puolustautui ja kietoi kätensä Lilyn ympärille kumartuen lähemmäs tyttöä. "Lily, kiltti - minä näen sinua liian vähän ilmankin, että vietät kaiken aikasi kirjastossa tai jankutat minulle aina tavatessamme S.U.P.E.R-kokeista."

"No ei se minun vikani ole, että sinulla on niitä pahuksen huispausharjoituksia joka välissä", Lily kivahti ärsyyntyneenä Jamesin syytöksistä.

"Ne 'pahuksen huispausharjoitukset' takaavat sen, että rohkelikko voittaa huispausmestaruuden tänä vuonna", James tokaisi loukkaantuneena. "Ja minä tiedän, että sinäkin haluat sitä - tänä vuonna meillä on viimeinen mahdollisuus siihen, etkä sinä varmaan halua, että mestaruus menee luihuisille."

Lily irvisti. "Mieluummin minä syön Jazzin kihlasormuksen kuin annan luihuisten voittaa huispausmestaruuden", hän julisti.

James virnisti ja pörrötti hänen hiuksiaan. "Siinä on minun tyttöni", hän sanoi ylpeänä. "Enkä minä aio kieltää sinua lukemasta kokeisiin, koska tiedän aivan hyvin, että ihanat kasvoni eivät olisi sen jälkeen enää ennallaan, mutta kai sinä voit ainakin hidastaa vähän tahtia, eikö niin?" hän tuijotti Lilyä anovasti ruskeilla silmillään. Lily yritti pysytellä vakavana sen katseen edessä, mutta purskahti lopulta nauruun. Katsoessaan häntä sillä tavalla James näytti enemmän koiralta kuin Sirius animaagimuodossaan ikinä.

"Hyvä on, minä hidastan tahtia", hän lupasi. "Ainakin toistaiseksi. Mutta odotahan vain, kunhan tulee toukokuu - "

"Siinä vaiheessa minä tilaan mukavan pikku yksiön Pyhän Mungon suljetulta osastolta", James vannoi.

Lily mutristi huuliaan. "Olenko minä muka niin kamala?"

"Et ole", James vakuutti kiireesti hänen ilmeensä nähdessään. "Ehkä pikkuisen - hermoillekäyvä - välillä, siis koekirjojesi ja kaikkien kanssa, mutta silloinkin vain hyvällä tavalla hermoillekäyvä. Sinä olet ihana."

Lily punastui ja katsoi toiseen suuntaan, tietämättä tarkalleen mitä sanoa. Hetken kuluttua kävi ilmi, että hänen ei täytynyt sanoa yhtään mitään, sillä Jamesin kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen ja poika suuteli häntä keskellä hämärää käytävää. Lily vastasi suudelmaan koko sydämestään, onnellisena siitä, että oli viimeisenä kouluvuotenaan viimein tullut järkiinsä Jamesin suhteen. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaista hänen elämänsä olisi, jos hän ja James olisivat edelleen riidoissa keskenään. Ainakin heidän partiointinsa olisivat huomattavasti tylsempiä -

Lily vetäytyi kauemmas muistaessaan, että heidän oli tarkoitus partioida. Hänen mielessään oli yhä elävänä kuva edellisestä kerrasta, jolloin he olivat eksyneet harhateille kesken partioimisen. Silloin Dumbledore oli tullut paikalle, eikä Lily oikeastaan halunnut uusia kokemusta - huolimatta siitä, että James katsoi häntä pettyneenä kädet edelleen hänen olkapäillään.

"Minä en ollut vielä lopettanut", James protestoi ruskeat silmät nauliutuneena Lilyn kasvoihin.

Lily hymyili. "Me emme ole myöskään lopettaneet vielä partiointia. Ensin työ ja sitten huvi."

"Lily - " James valitti, mutta Lily ei antanut hänelle tilaisuutta jatkaa pidemmälle vaan vaiensi hänet pikaisella päänpudistuksella.

"Tuollaiseen on kyllä tarpeeksi aikaa partioinnin jälkeenkin", hän sanoi lujasti saaden Jamesin ilmeen kirkastumaan. James tarttui häntä taas kädestä ja lähti kiireesti taluttamaan häntä eteenpäin käytävällä, ajatellen selvästi, että mitä nopeammin he jatkaisivat työntekoa sitä nopeammin se olisi ohi. Lily seurasi häntä huvittuneena. Poikien ajatuksenjuoksua oli joskus niin vaikea ymmärtää.

Kävellessään kirjaston ohi Lily ja James kuulivat hiljaista puhetta sisältä kirjastosta. James pysähtyi kuin seinään ja vilkaisi Lilyä varoittavasti ennen kuin kääntyi liu'uttamaan kirjaston oven auki. Hän astui sisälle kirjaston hämärään Lily tiukasti kannoillaan, yrittäen nähdä, missä luvattomat hiippailijat oikein olivat.

James veti taikasauvansa esiin ja mutisi "Valois". Lily seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua kirjaston pimeydessä loisti kaksi kirkasta valoa, jotka paljastivat kirjaston lattialla istuvan kaksikon - Peterin ja Admire Speirin.

"Kas vain", James sanoi ilahtuneena Peterin nähdessään. "Minä en tiennytkään, että sinä kulutat aikaasi luvattomaan hiippailuun."

Peter virnisti nolosti noustessaan ylös lattialta ja ojentaessaan kätensä Admire auttaakseen tytönkin jaloilleen. "Se, että te ette ole saaneet minua vielä kiinni, ei tarkoita sitä, että minä en hiippailisi", hän sanoi. "Ja hiippailenhan minä teidänkin kanssanne."

"Mutta se on eri asia", James huomautti. "Silloin sinulla on ikiomat kartanlukijat mukana."

Peter punastui. "Usko tai älä, mutta minä olen lopultakin löytänyt oman suuntavaistoni", hän julisti sitten. James ja Lily vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi.

"Sepä hyvä", James sanoi ystävällisesti. "Onpahan Kelmien joukossa ainakin yksi, jolla ON suuntavaisto. Tai siis, Kuutamosta ei ole mitään apua kun hän vain koko ajan unohtuu tuijottamaan tyhjyyteen, Sirius poukkoilee niin paljon ympäriinsä, että hukkaisi varmaan vatsalaukkunsakin, jos se ei olisi niin tehokkaasti kiinni hänessä ja minä taas - "

"Olet niin keskittynyt ajattelemaan Lilyä, että kävelet päin seiniä", Peter lopetti hänen puolestaan. James punastui vuorostaan ja katsahti hieman syyllisesti Lilyä, joka seurasi tilannetta suupielet kaartuneena huvittuneeseen hymyyn.

"No, Matohäntä hyvä", James sanoi mahtipontisesti. "Kiitokseksi tuosta kerrassaan ystävällisestä huomautuksesta, jonka juuri teit, minä ja Lily vapautamme sinut ja Admiren tällä kertaa rangaistukselta, joka muuten olisi tästä hiippailusta seurannut. Emmekä odota mitään vastapalvelukseksi. Paitsi yhtä asiaa, Matohäntä - "

"No?" Peter kysyi oitis, selvästi hermostuneena.

"Tulkaa Admiren kanssa välillä meidän pöytäämme syömään", James pyysi. "Ethän sinä aina voi syödä Admiren pöydässä - me tuskin näemme sinua enää."

Lily näki valoisan hymyn ilmestyvän Peterin kasvoille, sitten Peter vilkaisi Admirea. "Sopiiko se sinulle?"

Admire nyökkäsi aina niin ilopillerimäiseen tapaansa, suorastaan säteillen Peterille. "Paremmin kuin hyvin", hän sanoi onnellisena, nousi varpailleen suudellakseen Peteriä poskelle ja pujahti sitten Lilyn ja Jamesin ohi ja ulos kirjastosta. Peter tuijotti hetken aikaa typeränä hänen jälkeensä, ennen kuin tajusi missä oli ja kääntyi taas Jamesin puoleen.

"Minä halusin vain varmistaa sinulta ensin, että on OK, että Admirekin tulee meidän pöytäämme", Peter sanoi hätäisesti. "Siis, että teitä ei haittaa - "

"Matohäntä, älä ole typerä!" James puuskahti. "Sinä olet meidän ystävämme - meidän veljemme, pahus! Ei sinun meiltä tarvitse kysellä, voitko tuoda jonkun tytön syömään meidän kanssamme vai et! Vai oletko sinä ikinä nähnyt minun kysyvän lupaa siihen, että Lily saa istua minun vieressäni?"

Peter, joka oli punastunut entistä enemmän Jamesin kommentin jälkeen, oikaisi selkänsä ja sanoi virnistäen: "En. Mutta toisaalta, me kaikki tiesimme sinun olevan rakastunut Lilyyn kuollaksesi ja jos joku meistä olisi yrittänyt estää sinua viettämästä aikaa hänen kanssaan, olisimme todennäköisesti menettäneet muutamia hampaita. Nähdään makuusalissa."

Hän nyökkäsi Jamesille ja Lilylle ja lähti kirjastosta kohti rohkelikkotornia. James jäi pudistelemaan päätään hänen jälkeensä.

"Matohännän sanailutaidot paranevat päivä päivältä", hän sanoi ihaillen. "Jos en pidä varaani, hän vielä yllättää minut."

"Admire ilmeisesti tekee hänelle hyvää", Lily totesi mietteliäästi. Hän oli huomannut, että Peter oli paljon miellyttävämpää seuraa nyt, kun pojalla oli Admire. Peter ei enää ollut aivan niin hiirimäinen ja hän antoi hyvän huumorintajunsa näkyä muillekin kuin vain Kelmeille.

Kävellessään yksin rohkelikkotornin suuntaan Peter ei voinut olla ajattelematta Admirea. Se ei ollut mitään uutta - hän pystyi harvoin olemaan ajattelematta Admirea, koska sattui pitämään Admiresta niin paljon. Mikä parempaa, Admire piti HÄNESTÄ. Se oli hänelle harvinainen kokemus. Hän oli tottunut olemaan se poika, joka jäi aina ystäviensä varjoon, eikä se ollut ollut aina hänelle helppoa. Joskus hän oli haaveillut tällaisesta tilanteesta - tilanteesta, jolloin hän tuntisi olevansa jotakin muuta kuin muiden Kelmien varjo. Kelmien ystävänä oleminen oli joskus vaikeaa, enimmäkseen siksi, että Sirius, Remus ja James olivat kaikki niin loistavia omalla alallaan. Sirius oli tyttöjen keskuudessa suosittu, hyvännäköinen, hauska ja älykäs. Sen lisäksi hän myös suhtautui erittäin intohimoisesti pimeyden voimia vastaan taisteluun, kuten myös James. Toisaalta, James tuntui suhtautuvan intohimoisesti kaikkeen. Pimeyden voimilta suojautumiseen, muodonmuutoksiin, Lilyyn, huispaukseen, ystäviinsä. Kaikki mitä James teki tai omisti oli hänelle äärimmäisen tärkeää. Sen lisäksi James oli yksinkertaisesti loistava. Peter oli aina ihaillut hänen itsevarmuuttaan, mutta sen lisäksi myös hänen omistautumistaan niille asioille, joita hän piti tärkeinä. Siitä oli esimerkkinä Lily, josta James ei ollut luopunut vuosienkaan jälkeen, ennen kuin oli saanut mitä halusi.

Ja Remus, sitten. Remus oli aivan erilainen kuin Sirius ja James. Hän ei tuonut itseään yhtä paljon esille ja aika ajoin hänen itsetuntonsa oli niin alhaalla, että Peter jopa tunsi yhtenevyyttä hänen kanssaan. Mutta sitten taas tuli niitä hetkiä, jolloin Peteristä tuntui, että Remus oli hänestä melkein yhtä kaukana kuin Sirius ja Jameskin. Remus oli järkevä. Remus oli älykäs. Remus oli lahjakas.

Ja mitä Peter sitten itse oli? Hän ei ollut oikeastaan koskaan päässyt asiasta selville - hän oli niin tottunut elämään ystäviensä varjossa. Toisinaan hän mietti, millaista hänen elämänsä olisi ollut ilman Kelmejä. Helpompaa, ehkäpä. Silloin hänellä ei olisi ollut niin loistavia ihmisiä, joihin verrata itseään. Oli hänen ystävillään tietysti myös vikansa. Sirius ja James olivat niin keskittyneitä niihin, joista välittivät, että unohtivat usein kokonaan sen tosiasian, että koulussa oli satoja muitakin oppilaita, joilla oli tunteet. Etenkin Sirius oli kasvanut hyvin ennakkoluuloisessa kodissa ja vaikka hän olikin aina pyrkinyt vastustamaan kaikkea, mitä hänen perheensä sanoi, suhtautui hän edelleen hyvin epäilevästi asioihin, joita ei tuntenut. Sitten oli James, joka oli aina halunnut tuoda itseään esille. Seitsemännen kouluvuoden aikana tuo piirre oli häipynyt hieman taka-alalle hänessä, mutta siellä se oli siitä huolimatta - olemassa ja odottamassa. Remuksesta Peter ei tiennyt mitä sanoisi. Jollakin tapaa Remus oli heistä kaikista se kaikkein kunnollisin. Järkevä ja luotettava ja KILTTI. Jos Remuksella ei olisi ollut niin heikkoa itsetuntoa, hän olisi voinut olla todella loistava ihminen.

Kelmien - pääasiassa Siriuksen ja Jamesin - suurin ongelma tuntui olevan se, että he eivät osanneet suhtautua Peteriin vertaisenaan. Se oli aina satuttanut Peteriä suuresti, vaikka hän ei sitä näyttänytkään. Sirius ja James puhuivat hänelle usein alentuvasti ja nauroivatkin hänelle. Sellainen oli tietenkin osa heidän huumorintajuaan ja nauroivathan he myös toisilleen, mutta silti - vain koska hän ei ollut yhtä hyvä koulussa kuin ystävänsä, tai yhtä rohkea, tai yhtä urheilullinen tai suosittu, oli hän siitä huolimatta oikea ihminen, jolla oli oikeat tunteet. Todennäköisesti hän tiedosti tunteensa paremmin kuin kukaan ystävistään ja myös toimi paremmin niiden mukaan, mutta hänen sisäpuolelleen hänen ystävänsä eivät pystyneet näkemään ja juuri se oli ainoa asia, jota Peter heissä halveksui.

Hänen elämänsä oli kuitenkin parantunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän oli tutustunut Admireen. Hän oli kohdannut ihmisen, joka piti häntä normaalina ja tasa-arvoisena, eikä ihaillut hänen ystäviään enemmän kuin häntä.

Peter ei tiennyt, olisiko ollut onnellinen ilman Admirea.

Siriuksen ja Ariannan ilmestyessä aamiaiselle myöhään seuraavana aamuna olivat toiset jo paikalla, Remusta lukuunottamatta. Myös Admire istui heidän seurassaan ja hymyili ja säteili kaikille ympärillään niin kirkkaasti, että Lilystä ja Jamesista alkoi tuntua, että he viettäisivät koko loppupäivän kuvitellen muuttuneensa pienoisauringoiksi. Admiressa ei sinänsä ollut muuta vikaa kuin hänen luonnoton pirteytensä, joka osasi olla raivostuttavaa etenkin aamulla. Sen sai huomata myös Sirius, jonka teki mieli vain lyödä Admirea, kun hän ja Arianna istuivat pöytään kuolemanväsyneinä.

James katsoi heitä uteliaana. "Teillähän kesti tänä aamuna pitkään."

"Olimme yötä Rääkyvässä Röttelössä", Sirius selitti ja haukotteli. "Augusto piti meteliä koko yön. Ja tietenkin meidän piti odottaa tänä aamuna pitkään, jotta voisimme hiipiä takaisin sisälle huomaamatta - "

" - mutta pieleen meni sekin yritys", Arianna lisäsi irvistäen. "McGarmiwa sai meidät kiinni heti ovella. Jälki-istuntoa huomisiltana."

"No, voihan siitä tulla hauskaakin", Sirius sanoi yrittäen ajatella positiivisesti. "Ainakin jos Minerva lukitsee meidät kahdestaan palkintohuoneeseen kiillottamaan pokaaleja."

Lily huokaisi. "Onko sinun mahdotonta ajatella mitään muuta?"

"Tällä hetkelläkö?" Sirius kysyi päätään kallistaen. Lily nyökkäsi. "Ikävää tuottaa pettymys, mutta on."

"Arvasin", Lily mutisi.

Sirius kohautti harteitaan vaatimattomasti. "Mihinpä Nuuhku karvoistaan pääsisi. Missä Kuutamo muuten on?"

James virnisti. "Auttamassa jotakin tyttöä kotiläksyissä."

"HAH!" Sirius karjaisi saaden ympärillä istuvat oppilaat suuntaamaan katseensa häneen. Hän heilautti kättään välinpitämättömästi. "Jatkakaa ihmeessä syömistänne", hän kehotti ja lisäsi sitten Jamesille:

"Oli jo aikakin, että hän etsii itselleen uuden tytön."

"Ikävää särkeä kuplasi, Sirius, mutta ihmisiä voi auttaa läksyissä ilman, että aikoo iskeä heitä", Lily sanoi jäätävään sävyyn. "Mieti nyt vaikka minua ja Diggorya - "

"Diggory nyt on poikkeustapaus", Sirius murahti. "KUKAAN ei koskisi häneen edes pitkällä tikulla - paitsi ehkä Cinnamon." Hän antoi katseensa kulkeutua Cinnamoniin, joka istui jonkin matkan päässä Alicen ja Shawnin kanssa.

"Oikeasti", Sirius sanoi madaltaen ääntään. "Minun mielestäni Kuutamon on jo aika siirtyä eteenpäin. Hän on haikaillut Cinnamonin perään liian kauan - pitää hänen välillä olla onnellinenkin."

"Onko mielessäsi käynyt, että jotkut voivat olla onnellisia ilman tyttöjäkin?" Peter kysyi kuivasti ja vilkaisi sitten kiireesti Admirea. "Ja minä en muuten sitten tarkoittanut itseäni", hän lisäsi ja Admire oli niin onnellinen, että melkein kehräsi.

Arianna nosti kätensä suunsa eteen estääkseen itseään nauramasta. "Tietääkö joku, kuka se tyttö on?"

"Laura Vialli. Hän on korpinkynnessä", James selitti. "Hän ja Kuutamo istuvat yhdessä numerologiassa tai jotakin - joka tapauksessa, hän on ihan OK tapaus. Ei hän tietenkään Cinnamon ole, mutta - "

"Ottaen huomioon Cinnamonin nykyisen tilanteen on parempi, että hän ei ole mikään Cinnamon", Arianna sanoi hieman kitkerästi vilkaisten entistä ystäväänsä, joka nauroi parhaillaan jollekin, mitä Alice Prewett oli sanonut.

Keskustelu taukosi ja kaikki keskittyivät syömään aamupalaansa ennen kuin heidän täytyisi lähteä rohkelikkojen ja puuskupuhien yhteiselle yrttitiedon tunnille. He kuitenkin havahtuivat ajatuksistaan, kun pöllöt laskeutuivat katonrajasta tuomaan postia. Kelmit nappasivat tavalliseen tapaan sanomalehtensä pöllöiltään ja sekä Peter että Arianna saivat kirjeet vanhemmiltaan. Sirius sen sijaan sai viestin joltakulta, joka EI ollut hänen vanhempansa. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs ja Sirius luki sen kerran läpi ennen kuin luki sen ääneen toisille.

'Sirius -

Lohikäärmeesi muuttaa uuteen kotiinsa kahden päivän kuluttua. Puhutaan yksityiskohtaisemmin seuraavan PVS-tunnin jälkeen, mutta valmistaudu sanomaan jäähyväiset Augustolle.

- Red (ja Jazz, joka on syvästi loukkaantunut siitä, että en ymmärtänyt heti lisätä hänen nimeään tähän paperiin)'

Kesti hetken, ennen kuin viesti upposi kunnolla jokaisen tajuntaan. Sirius antoi paperin pudota lautaselleen ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen.

"Augusto lähtee", hän sanoi, tietämättä tarkalleen, pitäisikö hänen tuntea itsensä helpottuneeksi vai surulliseksi. Augusto oli maanvaiva - mutta nyt, kun se todella oli lähdössä -

"Minä taisin unohtaa yrttitiedon kirjat makuusaliin", Sirius valehteli nousten ylös pöydästä. "Nähdään kasvihuoneilla."

Hän lähti harppomaan kovaa vauhtia ulos Suuresta Salista. Arianna katsoi epäröiden hänen peräänsä.

"Pitäisikö minun mennä puhumaan hänelle?"

"Älä." James pudisti päätään. "Anturajalan pitää saada potkia sängynjalkoja vähän aikaa rauhassa. Sitä ennen hänelle ei kannata puhua."

66.osa - esittelyssä Auguston uusi omistaja

Sirius ei tarkalleen tiennyt, miksi Auguston menettäminen tuntui hänestä niin pahalta. Augusto oli oikea maanvaiva - se vei hänen yöunensa ja yritti polttaa hänet elävältä, eli sitä ei todellakaan voinut kutsua kovin uskolliseksi lemmikiksi. Sen tavoite elämässä tuntui olevan tuottaa mahdollisimman paljon harmia ja kaiken lisäksi se oli hyvä siinä. Sirius oli oppinut aika ajoin inhoamaan sen olemassaoloa, vaikka alunperin olikin pitänyt sitä suloisena otuksena.

Ja nyt... nyt Augusto oli lähdössä pois. Sirius istui poikien makuusalin ikkunalaudalla ja ihmetteli, miksi Auguston lähtö oli hänelle niin kova isku. Augustohan oli vain lohikäärme. Sitä paitsi se oli kärsinyt Rääkyvässä Röttelössä. Sille oli parempi päästä asumaan jonnekin muualle ja jos Red oli järjestänyt sille kodin, kodin oli pakko olla hyvä. Siitä huolimatta Sirius tunsi olonsa inhottavaksi. Augusto OLI hänen lemmikkinsä - kuinka ärsyttävä se ikinä sitten olikin. Hän huokaisi turhautuneena ja heitti käsissään pitelemänsä taikasauvan lattialle.

"Tuo ei ole kovin järkevää", sanoi tytön ääni ovensuusta. "Etkö sinä ole vielä oppinut, että taikasauvasta ei saa ikinä luopua? Kuolonsyöjiä voi vaania joka kulman takana."

Sirius hymähti katsoessaan Ariannaa, joka oli ilmestynyt poikien makuusalin ovelle. "Myös minun vaatekaapissaniko?"

"Siellä varsinkin", Arianna sanoi lujasti. "Vai etkö sinä tiennyt, että Voldemortin nykyinen päätavoite on selvittää, millaisia alusvaatteita Sirius Black käyttää?"

Sirius ei voinut olla virnistämättä huolimatta alakuloisesta mielentilastaan. "Minä sitten ihailen tuota sinun taitoasi saada ihmiset unohtamaan ongelmansa."

"Vain sitä taitoako?" Arianna kohotti kulmiaan siirtyessään ovelta Siriuksen luokse. Sirius harkitsi asiaa hetken ja pudisti sitten päätään.

"On sinussa muitakin hyviä puolia", hän sanoi antaen katseensa kulkeutua Ariannan vartaloa pitkin päästä varpaisiin.

Arianna läimäytti häntä päähän. "Pysy housuissasi, Black", hän komensi. "Minä en tullut tänne sinun tuijotettavaksesi."

"Vaan...?"

"Varmistamaan, että sinä et hukuta itseäsi suihkuun Auguston vuoksi", Arianna hymyili ja hyppäsi sitten istumaan ikkunalaudalla Siriuksen viereen. "Tee tilaa, senkin hillopurkki!"

Sirius siirtyi tottelevaisesti sivummalle, tietämättä kunnolla pitäisikö hänen olla iloinen vai ärsyyntynyt siitä, että Arianna oli tullut pitämään hänelle seuraa. Tytöissä oli se huono puoli, että he ilmestyivät paikalle aina kun jollakulla meni huonosti. He tuntuivat jotenkin ikävästi aavistavan kaikkien mielialat ja halusivat välttämättä aina lohduttaa. Toisaalta, piristyksestä saattoi olla hyötyäkin. Muuten hän todennäköisesti olisi päätynyt viettämään koko päivän ikkunalaudalla murehtimalla lohikäärmettään.

"Kauanko aikaa meillä on ennen ensimmäistä tuntia?" Sirius kysyi hitaasti.

Arianna kohautti olkapäitään. "Kallistuisin kymmenen minuutin kannalle. Ottaen huomioon sen tosiasian, että meiltä kesti melkoisen kauan päästä aamiaiselle tänä aamuna."

"Syytä Augustoa", Sirius huokaisi.

"Sinua taitaa tosiaan harmittaa se, että Augusto lähtee?" Arianna kysyi tarkkanäköisesti.

"Totta kai minua harmittaa! Se oli minun lemmikkini, pahus! Miltä sinusta itsestäsi tuntuisi, jos menettäisit pöllösi?"

Arianna hymyili vinosti. "Se on ehkä vähän eri asia", hän huomautti hienotunteiseen sävyyn. "Tai siis, minun pöllöni ei ole ikinä yrittänyt liekittää minua aamupalaksi."

"Ei Augusto sille mitään voinut", puolusteli Sirius. "Se vain on herkkä luonne."

"Paksunahkaisempaa otusta en ole ikinä nähnyt..." Arianna mutisi. Hän ei ollut pitänyt Augustosta erityisen paljon - ainakaan sen jälkeen, kun se oli kasvanut koko Rääkyvän Röttelön yläkerran kokoiseksi. Sitä ennen se oli saattanut olla suloinen ja melkein harmitonkin.

Sirius katsoi häntä loukkaantuneena. "Sinä et sitten ole tippaakaan myötätuntoinen."

"Olenhan minä! Sitä varten minä tänne tulin - olemaan myötätuntoinen!"

"No et sinä siinä kovin hyvin onnistu!" Sirius ärähti.

Arianna huokaisi. Sirius oli todennäköisesti oikeassa - hän ei käyttäytynyt kovin myötätuntoisesti. Mutta hän ei voinut sille mitään, hän oli aina ollut huono lohduttamaan toisia. Hän osasi ainoastaan piristää toisia kaksimielisillä huomautuksillaan. Lily olisi todennäköisesti osannut hoitaa tämänkin tilanteen tyylikkäästi ja hienotunteisesti. Mutta Lily oli kasvihuoneilla Jamesin kanssa tekemässä ties mitä ennen kuin tunti alkaisi.

"Mitä jos sinä vaikka selittäisit minulle, miten ollaan myötätuntoinen?" hän ehdotti. "Sitten minä voisin vaikka onnistuakin siinä."

Sirius kallisti päätään. "No, sinä voisit aloittaa laittamalla käsivartesi minun kaulani ympärille", hän aloitti pirullinen kiilto tummissa silmissään. Arianna huokaisi.

"Sirius - " hän sanoi varoittavasti.

"Mitä?" Sirius kysyi viattomasti. "Sinä käskit minun selittää! Nyt minä vain odotan, että sinä tottelet."

Arianna pudisti päätään, mutta kietoi joka tapauksessa käsivartensa Siriuksen kaulaan. "Entä sitten?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Se riippuu... Voisit tietenkin aina ottaa tuon paitasi pois - "

"Me olemme menossa TUNNILLE!" Arianna kivahti. "Eli älä edes yritä sitä!"

Sirius loi häneen murheellisen katseen ja huokaisi. "Joku toinen kerta sitten. Suutele minua."

Arianna kohotti kulmiaan. "Ja sekö sitten on myötätuntoista?"

"Se piristää minua hetkellisesti, eli kyllä", Sirius virnisti. Ariannasta tuntui siltä, että pojan teoriassa oli jotakin pahasti vialla, mutta hän ei viitsinyt vaivautua väittelemään asiasta, vaan nojautui eteenpäin suutelemaan Siriusta. Siriuksen ote hänestä tiukkeni ja hänen kätensä kulkeutuivat Siriuksen hiuksiin, tarttuivat kiinni niihin, kunnes -

"Kulta, olen kotona!" James pamautti makuusalin oven auki ja pysähtyi ovensuuhun kohottaen kulmiaan. "Ohhoh, Anturajalka! Ettet vain olisi unohtanut, että meillä on tärskyt matami Verson kanssa?"

Sirius pyöritti silmiään vetäytyen kauemmas Ariannasta. "Minä YRITIN unohtaa - ainakin siihen saakka, kunnes sinä törkeästi keskeytit meidät!"

"Hyvä on, hyvä on..." James nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. "Minä tulin vain hakemaan kirjani."

Hän nappasi nopeasti yrttitiedon oppikirjansa sängyltään ja perääntyi virnistellen ulos makuusalista sulkien oven perässään. Sirius katsoi Ariannaa huokaisten.

"Kai meidänkin pitää mennä tunnille..."

Arianna nyökkäsi ja hyppäsi alas ikkunalaudalta oikoen rypistyneitä vaatteitaan. "En tiedä sinusta, mutta minä läpäisisin mieluummin ne S.U.P.E.R-kokeet", hän tokaisi. "Minä menen hakemaan kirjani. Nähdään tunnilla."

Hän väläytti vielä viimeisen hymyn Siriukselle ja lähti sitten ovesta ulos jättäen Siriuksen yksin makuusaliin istumaan. Sirius tuijotti hetken aikaa suljettua ovea, josta Arianna oli juuri astunut ulos. Hänen ajatuksensa palasivat oitis takaisin Augustoon. Huokaisten hän pudottautui lattialle ja alkoi etsiä yrttitiedon kirjaansa. Murehtimisesta ei olisi juuri nyt mitään apua.

Saapuessaan viime tipassa yrttitiedon tunnille Sirius sai huomata, ettei ollut ainoa, joka lähes myöhästyi. Remus ilmestyi kasvihuoneeseen muutaman minuutin hänen jälkeensä näyttäen siltä, että oli joutunut juoksemaan ehtiäkseen tunnille. Kelmit kohottivat kulmiaan hänen väsyneelle olemukselleen, mutta hän vain ravisti hiuksiaan välinpitämättömästi ja alkoi kaivaa yrttitiedon kirjoja esiin laukustaan.

"Mikä kesti, Kuutamo?" James kysyi uteliaasti odotettuaan jonkin aikaa turhaan, että Remus selittäisi viivästyksensä syyn.

Remus kohautti olkapäitään. "Unohdin läksykirjat makuusaliin", hän sanoi lyhyesti.

"Niin varmaan unohdit", Sirius mutisi. "Minun tietääkseni sinä olit auttamassa sitä Viallia kotitehtävissä - tai jossakin muussa."

"Anturajalka!" Remus ärähti luoden häneen raivostuneen katseen. "Joillakin meistä on itse asiassa mielessään muutakin kuin SE."

Sirius virnisti. "Anteeksi, Kuutamo. Olen vain odottanut niin pitkään, että pääsisin taas kiusaamaan sinua jonkun tytön vuoksi. Tai siis, minusta alkoi jo uhkaavasti näyttää siltä, että aiot lukkiutua meidän makuusaliimme Cinnamonin jälkeen - tosin eihän makuusaliin lukkiutumisessa mitään vikaa ole, jos tekee sen oikeassa seurassa, mutta - "

"Anteeksi vain, mutta meitä kaikkia ei kiinnostaa kuulla sinun vapaa-ajanaktiviteeteistasi", Lily keskeytti herttaisesti. "Ja sinun kannattaisi harkita sen tosiasian hyväksymistä, että Remus vain auttoi Lauraa kotitehtävissä, kuten sanoi. Vai ryhtyisitkö sinä itse muka kuhertelemaan jonkun kanssa heti ensitapaamisella?"

"Joo-o", Sirius sanoi katsoen Lilyä tavalla, joka kertoi selvästi, että asian olisi pitänyt olla Lilylle itsestäänselvää.

Lily tuhahti. "Sinä olet toivoton."

"En yhtä toivoton kuin Kuutamo tässä", Sirius tokaisi taputtaen Remusta olkapäälle. "Hän ei suostu edes myöntämään tekojaan - "

"Minä en tehnyt mitään", Remus murahti ärtyisästi. "Laura ei kiinnosta minua sillä tavalla."

"Silti te olette jo päässeet etunimitasolle asti", Sirius virnisti.

Remus huokaisi. "Enhän minä sinuakaan kutsu Blackiksi, vai kutsunko?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Se nyt on sivuseikka", hän sanoi välinpitämättömästi. "Mutta totuus on se, että oli alhaista hylätä meidät aamiaisella jonkun tytön vuoksi."

"Ihan kuin sinä et ikinä tekisi sitä..."

"Ja sinä menetit mahdollisuuden tutustua lähemmin Matohännän rakkaaseen tyttöystävään", Sirius jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan Remuksen sanoja.

James virnisti pudistellen päätään. "Täytyy sanoa, että aamiaisen jälkeen maailmani ei tule koskaan olemaan ennallaan", hän totesi katsoen suuntaan, jossa Peter ja Admire istuttivat yhdessä sydänköynnös-nimistä kasvia uuteen ruukkuun yrittäen välttyä kasvin lähentely-yrityksiltä. "En ole ikinä tavannut niin sokerista ihmistä kuin Admire."

"No, ainahan Peter on kuolannut makean perään", Sirius muistutti. "Ja jos tyhjäpäisyys tekee hänestä onnellisen, sitten sen pitäisi tehdä meistäkin onnellinen."

"Ohhoh!" Arianna huudahti sarkastisesti. "Onko Sirius Blackista itse asiassa tullut syvällinen?"

Sirius mulkaisi Ariannaa aikomuksenaan sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti matami Verso, joka ilmestyi yllättäen heidän selkänsä taakse ja läimäytti Siriusta voikukankeltaisilla suojakäsineillä takaraivoon.

"Töihin siitä, pojat", Verso kivahti. "Ja tytöt myös. Nuo sydänköynnökset eivät kipitä itse uusiin ruukkuihin!"

"Minä tulen hulluksi, jos vielä näenkin sydänköynnöksen", James jupisi, kun Kelmit, Lily ja Arianna kävelivät yrttitiedon tunnin jälkeen kohti professori McGarmiwan luokkaa. "Se oli pahempi kuin pirunnuora! Koko ajan lähentelemässä - "

"Minä luulin, että sinä nautit siitä, että sinua lähennellään", Peter tokaisi.

"Joo, ehkä niinkin, mutta jonkun kirotun kasvin ja Lilyn välillä ON melko suuri ero", James huomautti. "Ellet ole sattunut vielä huomaamaan."

"Miten hän olisi voinut?" Sirius kysyi järkevästi. "Ottaen huomioon sen tosiasian, että sinä olit aina valmis mukiloimaan jokaisen, joka edes katsoi Lilyä liian pitkään. Me satuimme arvostamaan hampaitamme siinä määrin, että emme viitsineet tuijotella Lilyä kovin pitkään. Tai no, minä ehkä, mutta - "

"Riittää jo", James sanoi lujasti.

Sirius virnisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan olkapäiden ympärille. "Hyvä on, minä jätän sinut rauhaan", hän lupasi. "Mutta vain siksi, että minua kiinnostaa kuulla enemmän Kuutamon tytöstä."

"Hän ei ole minun tyttöni", Remus kivahti. "Minä autoin häntä läksyissä - YHDEN KERRAN."

"Mikäs siinä", Sirius kohautti olkapäitään. "Tosin minä en ikinä kuvitellut, että yhden illan jutut olisivat sinun alaasi, mutta - "

"Yhden AAMUN jutut, Anturajalka", James oikaisi.

Sirius pyöritti silmiään. "Miten vain. Joka tapauksessa, Kuutamo, sinä yllätit minut. Aiotko sinä nähdä hänet uudestaan?"

Remus liikahti vaivautuneena. "Tuskin. Minä vain autoin häntä läksyjen kanssa, joten - "

"Älä viitsi kainostella, Kuutamo!" Sirius ärähti kärsimättömänä. "Aiotko vai etkö?"

"No, minä näen häntä koko ajan numerologiassa", Remus sanoi rauhallisesti. "Mutta sitä lukuunottamatta - tuskin."

Sirius huokaisi pettyneenä. "Oliko Vialli niin kamala?"

Remus vilkaisi häntä tuskastuneena. "Yleensä, kun autetaan jotakuta läksyissä, ei perehdytä erityisemmin toisen sielunelämään", hän muistutti. Sirius kohautti olkapäitään kasvoillaan ilme, joka paljasti hänen ajattelevan kokonaan jotakin muuta kuin läksyjen kanssa auttamista.

"Oikeasti, Laura on ihan kiva", Remus jatkoi yrittäen epätoivoisesti saada Siriuksen luopumaan paritussuunnitelmistaan. "Mutta ei minun tyyppiäni."

"Hän ei ole Cinnamon, siis", Sirius käänsi huokaisten syvään. "Kuutamo, senkin vampyyri, et sinä voi loppuikääsi nahjustella yhden tytön perässä!"

Remus vain katsoi häntä uppiniskaisesti. Sirius kääntyi luomaan apua-anovan katseen Jamesiin. "Sarvihaara, sano nyt sinäkin jotakin!"

James virnisti. "Minun mielipiteestäni tuskin on kovin paljon hyötyä", hän totesi. "Minun ammattimainen mielipiteeni on se, että sinun pitäisi antaa Kuutamon olla ja selvittää rakkauselämäänsä omissa oloissaan. Toisaalta, minun henkilökohtainen mielipiteeni väittää, että Kuutamon pitäisi vain pamauttaa joku tyttö seinää vasten ja unohtaa kerrankin Herra Vastuullisen rooli."

Remus mulkaisi heitä vihaisesti. "Te olette molemmat liittoutuneet minua vastaan."

"Niin meillä on tapana tehdä", Sirius sanoi nyökytellen murheellisesti. "Lisäksi meillä on automaattisesti Rian ja Lilyn äänet puolellamme."

"HEI - " Arianna protestoi. "Minä en sekaannu tähän!"

"Ei voi mitään, kulta. Sinä olet sekaantunut jo." Sirius taputti häntä lohduttavasti olkapäälle. "Se kuuluu samaan pakettiin Sirius Blackin kanssa."

Arianna kääntyi katsomaan Lilyä huolestuneena. "Mitä luulet, pitäisikö minun vaihtaa miestä?"

"Tjaa..." Lily kallisti päätään ja tarkasteli Siriusta. "Eihän hän tietenkään hullumman näköinen ole - mutta luonne ei ole todennäköisesti yhtä kehittynyt - sehän on yleinen piirre näissä hyvännäköisissä pojuissa, pää täynnä niin omaa egoa, että sinne ei mahdu mitään muuta - ja tietenkin hänellä on pieniä mielenhäiriötä - ja tunne-elämä on todennäköisesti yhtä kehittynyt kuin mädällä kananmunalla, mutta jos sitä ei oteta lukuun - "

"Tytöt ovat ilkeitä!" Sirius parahti laskien päänsä Ariannan olkapäälle. Arianna tönäisi hänen päänsä pois.

"Sinä häiritset minun kävelemistäni!"

Peter ravisti päätään. "Anturajalka, joko sinä tiedät, mitä Augustolle tapahtuu?" hän kysyi vaihtaen puheenaihetta. Sirius pudisti päätään kärsivänä.

"Puhun siitä Redille pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeen."

"Jos Red ei päätä jostakin kieroutuneesta syystä peruuttaa tätäkin tuntia", Arianna virnisti. "Onko kenelläkään muuten aavistustakaan siitä, milloin Red ja Jazz menevät naimisiin? Minä haluan ehdottomasti kuokkimaan niihin häihin."

Sirius katsoi häntä järkyttyneenä. "Luuletko sinä, että Red ei kutsu meitä?"

"Sinun käytöstavoillasi?" Arianna kohotti kulmiaan. "Red todennäköisesti pelkää, että aiheuttaisit jonkin kaaoksen häissä. Muistele nyt vain, miten Reguluksen häissä kävi."

Siriuksen silmiin ilmestyi synkkä ilme. "Mieluummin jätän muistelematta", hän mutisi. "Mutta henkilökohtaisesti minä olen sitä mieltä, että Red voisi vain piristyä pienestä kaaoksesta häissä. Hänellä tuntuu olevan pieniä tunnontuskia poikamiespäivien loppumisen vuoksi."

"Eikö itselläsi olisi?" James kysyi huvittuneena.

Sirius harkitsi asiaa hetken ja nyökkäsi sitten. "Siksi minä en aiokaan mennä naimisiin. Ikinä. Menen mieluummin vaikka Azkabaniin."

Remus hymähti. "Juuri noinhan sitä kuuluu sanoa, kun oma tyttöystäväsi on paikalla."

"Arianna voi teeskennellä, että ei kuullut", Sirius tokaisi. "Sormet korviin vain."

"Ihan kuin siitä enää mitään hyötyä olisi..." Arianna mumisi. "Milloin sinun serkkusi muuten meni naimisiin?"

"Kuka niistä?" Sirius irvisti.

"Andromeda."

Sirius näytti piristyvän huomattavasti. "Helmikuun toinen päivä."

Arianna kurtisti kulmiaan. "Olen yllättynyt siitä, että sinä et mennyt sinne."

"Minä en saanut kutsua", Sirius huokaisi surullisesti. "En tiedä, pitäisikö minun olla helpottunut vai loukkaantunut - rakkaat perheenjäseneni olisivat kuitenkin ilmaantuneet paikalle kuokkimaan. Andromeda lähetti minulle kortin häämatkaltaan ja kertoi, että hänen äitinsä oli viimeiseen asti yrittänyt suostutella häntä perumaan häät."

"Siksi sinua ei varmaan kutsuttukaan", James sanoi viisaasti. "Andromeda arvasi heidän tulevan paikalle ja tiesi myös, että sinä ryhtyisit ilmisotaan heidän kanssaan. Enkä oikein usko, että kasa ruumiita lattialla oikeastaan kohottaa juhlatunnelmaa, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

"Tai sitten Andromedan sulhanen pelkäsi, että sinä isket hänen morsiamensa viime hetkellä", Peter ehdotti.

Sirius alkoi kakoa. "Hän on minun SERKKUNI!" hän rääkäisi.

"Ehkä Andromeda sitten pelkäsi, että sinä isket hänen SULHASENSA", Arianna virnisti.

"Kiitos vain kovasti", Sirius kivahti. "Mutta jos minä olisin suuntautunut miehiin, olisin kohdistanut loisteliaat iskuyritykseni Jamesiin."

James hymyili hieman epäröiden ja taputti Siriusta päälaelle. "Ei millään pahalla, kultaseni, mutta iskisin mieluummin McGarmiwan kuin sinut."

"Mukavaa kuulla, että minua arvostetaan edelleen", napautti ääni vastaukseksi. James sai kuitenkin suureksi järkytyksekseen huomata, että ääni ei kuulunut Siriukselle vaan McGarmiwalle. Hän pyörähti kiireesti ympäri ja näki edessään McGarmiwan, joka näytti siltä, että yritti epätoivoisesti päättää hymyilisikö vai jättäisikö hänet jälki-istuntoon asiattoman huomautuksen vuoksi. Lopulta McGarmiwa tyytyi vain suoristamaan nutturaansa, luomaan Jamesiin kuuluisan korppikotkankatseensa ja ilmoittamaan tylysti, että tunti oli alkamassa.

James oli varautunut tavallista vaativampaan muodonmuutostuntiin ottaen huomioon sen, että S.U.P.E.R-kokeet lähestyivät ja professori McGarmiwa näytti vakaasti uskovan, että yksikään seitsemäsluokkalaisista rohkelikoista ei läpäisisi koetta. Jamesin yllätykseksi McGarmiwa ei kuitenkaan käskenyt heitä ottamaan kirjojaan esille, kuten tavallista, vaan jakoi heille sen sijaan pienet, valkoiset pergamentinpalaset. James tarttui omaansa ymmällään, kun se leijaili hänen pöydälleen. Pergamentinpalasessa ei lukenut mitään - siinä oli vain muutama numero: 5.3, 18.20. Hän vilkaisi ihmetellen vieressä istuvan Siriuksen lappua, mutta se oli täysin samanlainen kuin hänen omansa lukuunottamatta numeroita, jotka olivat erilaiset.

"Professori, mitä me näillä teemme?" James kysyi kohottaen päätään paperilapustaan.

McGarmiwa istui työpöytänsä ääreen ja katsoi Jamesia ankarasti sen yli. "Juuri saamissanne lapuissa lukee viimeisen ammatinvalinnanohjauksenne päivämäärä ja kellonaika", hän sanoi reippaasti ja suoristi ikkunalasisilmälasejaan toisella kädellään. "Teidän on nyt aika päättää lopullisesti, mille alalle haluatte suuntautua taikakoulutuksenne päättymisen jälkeen. Ammatinvalinnanohjauksessanne keskustelemme teidän toiveistanne ja minä lähetän paperinne sekä suosituskirjeen valitsemaanne työpaikkaan. Kehottaisin teitä miettimään viimeistään nyt vakavasti tulevaisuuttanne - vaikka toivon syvästi, että kaikki teistä ovat harkinneet asiaa jo aikaisemmin." Hän loi terävän katseen Siriukseen ja Jamesiin.

"Mutta professori", James tokaisi. "Miten te voitte olettaa meidän päättävän tulevaisuudestamme PÄIVÄN VAROITUSAJALLA?"

McGarmiwa tuhahti kuin siili. "Oletan suurimman osan teistä pohtineen tulevaisuuttaan jo etukäteen", hän selitti. "Ne onnettomat, jotka eivät ole vielä tehneet niin, voivat vain syyttää itseään välinpitämättömyydestään. Odotan kaikkien teidän saapuvan työhuoneeseeni sovittuun aikaan. Ei poissaoloja. Avatkaa kirjanne sivulta 247 - "

James työnsi pergamentinpalasen syvälle taskuunsa ja otti muodonmuutoskirjansa esille valmistautuen kuuntelemaan McGarmiwan pitkää ja inhottavaa luentoa.

"Ammatinvalinnanohjaus, siis?" Sirius mutisi istuessaan rohkelikon tupapöydän ääreen lounastauolla. "Ja aika inhottavalla varoitusajalla."

"Milloin sinun pitää mennä sinne?" James kysyi.

"Huomenna. Tasan kello kaksi iltapäivällä."

"Minulla on puoli tuntia ennen sitä", Arianna ilmoitti pamauttaessaan laukkunsa vierelleen pitkälle penkille. Hän alkoi synkkänä annostella ruokaa lautaselleen. "Inhottavaa. McGarmiwan olisi pitänyt varoittaa kunnolla etukäteen."

Sirius kohotti kulmiaan. "Minä luulin, että sinun tulevaisuudensuunnitelmasi olivat selvät. Vai etkö sinä haluakaan auroriksi?"

"Totta kai minä haluan", Arianna kivahti terävästi ja loi vihaisen katseen Siriukseen. "Minä vain - äh, antakaa olla."

Sirius ja James vaihtoivat ihmetteleviä katseita pöydän yli. Arianna teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään ja alkoi kaikessa rauhassa leikata perunoitaan palasiksi.

"Minä ainakin haluan auroriksi", Sirius sanoi katkaisten ikävän hiljaisuuden.

Arianna tuhahti. "Se nyt ei ole mikään yllätys. Sinä vain haluat ylpeillä rohkeudellasi."

"Enpäs", Sirius puolustautui loukkaantuneena. "Minä vain haluan päästä käyttämään auroriunivormua. Kyllä sinä tiedät - niitä mustia ja virallisia, ne saavat kenet tahansa näyttämään syötävän hyvältä."

Ariannan suupielissä nyki pieni hymy. "Muistan kyllä kertoa mielipiteestäsi Redille, kun näemme seuraavan kerran", hän lupasi ja hänen äkillinen pahantuulenpuuskansa katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. "Mutta totta kai jokaisella on unelmansa - minä halusin aina lapsena pelata ammattilaisena huispausta."

"Niin minäkin", Sirius ja James sanoivat yhteen ääneen.

"Olenko minä jotenkin omituinen?" Lily kysyi kurtistaen kulmiaan. "Tai siis, minä halusin pienenä vain prinsessaksi."

James virnisti ja nojautui pöydän yli suutelemaan häntä otsalle. "Älä pelkää, minulle sinä olet aina prinsessa", hän vakuutti nojautuessaan takaisin omalle paikalleen.

Sirius loi tuskastuneita katseita kattoon. "Miksi teidän kahden on pakko aina pilata minun ruokahaluni?" hän kysyi valittavalla äänellä.

"Anteeksi. Auttaisiko se, jos katoaisit hetkeksi luutakomeroon Ariannan kanssa?"

Sirius ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi Lilyn puoleen. "Entä mitä ammattia meidän Lily-prinsessamme nyt harkitsee?"

Lily kohautti olkapäitään vaivautuneena. "En ole ihan varma", hän vastasi rypistäen otsaansa. "Aikaisemmin minäkin halusin auroriksi. Mutta enää en tiedä - olen tullut siihen tulokseen, että ihmisten tappaminen ei ole aivan minun alaani."

"Ei aurorien ole tarkoitus tappaa ihmisiä", Sirius oikaisi kiihtyneesti. "Vaan suojella toisia."

"Miten vain, se ei siltikään taida olla minun unelma-ammattini. Tosin en minä tiedä, mitä muutakaan haluaisin tehdä. Olen harkinnut parantajan uraa, mutta ehkä sekään ei sovi minun temperamentilleni. Saattaisin päätyä vahingoittamaan jotakin potilasta hermostuessani. Ministeriö ei voisi kiinnostaa minua vähempää - kaikki se politiikka ja peukaloiden pyörittely saa minut voimaan pahoin. Enkä minä oikein osaa kuvitella itseäni töihin mihinkään kauppaankaan", hän päätti vinosti hymyillen. "Joten todennäköisesti minä päädyn Auroriakatemiaan joka tapauksessa."

"Minä ainakin päädyn sinne", James sanoi lujasti. "Tai siis, ammattilaishuispaajan ura on tietenkin kiehtova, mutta sillä ei varsinaisesti voi pelastaa maailmaa, joten - "

Arianna liikahti vaivautuneesti paikallaan. "Entä sinä, Remus?" hän kysyi kohottaen katseensa Remukseen, joka ei näyttänyt lainkaan seuraavan keskustelua vaan tuijotti tyhjyyteen siniset silmät ilmeettöminä. "Remus, huhuu?" Arianna heilutti kättään pojan silmien edessä. Ei vaikutusta.

"Remus, KUKKUU!" Sirius karjaisi. Remus hypähti paikallaan ja keskittynyt katse palasi hänen silmiinsä.

"Mitä?"

Sirius virnisti. "Tyttöystäväni tässä kysyi juuri, mitä sinä haluat tehdä koulun loputtua, mutta sinä et ilmeisesti kuunnellut."

Remus hymyili hieman empivästi. "Enpä tainnut kuunnella", hän myönsi. "Ja minusta on ikävää tuottaa pettymys, mutta en taida osata vastata tuohon ammattikysymykseen. Minulla kun on pieniä työntekoa rajoittavia - pulmia - jotka hieman estävät minun työnhakuani." Hän vilkaisi vaikeana Admirea, joka istui Peterin vieressä ja katsoi häntä uteliaasti.

James huokaisi. "Kuutamo, et sinä voi antaa karvaisen pikku ongelmasi pilata tulevaisuuttasi!"

"Minulla ei taida olla paljon vaihtoehtoja", Remus mutisi. "Aion kysyä, mitä neuvoja McGarmiwalla on. Minulle kelpaa mikä tahansa työ, kunhan sitä vain löytyisi. Tai siis, alunperin minä olisin halunnut olla parantaja, mutta se olisi jo hieman ironista, vai mitä?"

Toiset hymyilivät hänelle myötätuntoisesti. Peter oli lehahtanut punaiseksi kasvoiltaan.

"Teidän hienojen tulevaisuudensuunnitelmienne jälkeen tuntuu vähän tyhmältä sanoa tätä, mutta minä aion mennä töihin Hienoihin Huispausvarusteisiin", hän paljasti.

"MITÄ?" James melkein putosi penkiltä. "Et voi olla tosissasi!"

"Miksi en olisi?" Peter kysyi puolustelevaan sävyyn. "Ei minulla ole tarpeeksi kykyjä auroriksi tai parantajaksi tai miksikään sellaiseksi! Kaupassa minä ainakin pärjään ihan hyvin - ja joku isän työkaverin työkaveri on jo luvannut järjestää minulle paikan sinne."

James, Sirius ja Remus vaihtoivat kaikki katseita keskenään. Oli totta, että Peter ei ollut heidän ikäluokkansa parhaita velhoja, mutta siitä huolimatta hän olisi varmasti pystynyt parempaan kuin Hienoisiin Huispausvarusteisiin. James ei voinut olla tuntematta itseään pettyneeksi - hänestä oli inhottavaa nähdä Peterin haaskaavan itseään sillä tavalla.

"Oletko sinä varma siitä, että se on sitä, mitä sinä haluat tehdä?" hän kysyi Peteriltä toivoen kuulostavansa tarpeeksi huolettomalta. "Mieti nyt - tämän kerran jälkeen sinulla ei ole McGarmiwaa lähettämässä suosituksia puolestasi."

Peter punastui entisestään. "Olen minä varma", hän intti. "Minä pärjään kaupassa oikein hyvin."

"Niin varmasti pärjäätkin", Admire sanoi kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja hymyillen rohkaisevasti. "Eikä kaupassa työskenteleminen sitä paitsi ole mitenkään typerää tai alentavaa", hän jatkoi luoden kiukkuisen katseen Kelmeihin, jotka yllättyivät - Admire ei ikinä hermostunut kenellekään. "Minäkin menen töihin matami Malkinille."

"No, se on sitten sovittu", Sirius sanoi läimäyttäen kätensä hieman vaivautuneesti yhteen. "Meillä kaikilla ON tulevaisuus - ellei Augusto syö jotakuta meistä ensin."

Hän kirosi itseään heti nimen sanottuaan, sillä utelias tuike syttyi oitis Admiren silmiin. "Kuka on Augusto?" Admire kysyikin seuraavaksi.

"Minun setäpuoleni", Sirius valehteli kiireesti yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla. "Hirvittävän epäonninen tapaus - jättiläiskalmari puri häntä. Hän on sen jälkeen ollut mielettömän verenhimoinen, varsinkin veden lähelle päästyään."

Admiren siniset silmät laajenivat järkytyksestä, eikä Sirius voinut olla miettimättä, missä tyttö oli oikein viettänyt kaikki taikaolentojen hoidon tunnit seitsemän viime vuoden ajan.

Pimeyden voimilta suojautumisen tunti ei ollut koskaan tuntunut Siriuksen mielestä niin tuskallisen pitkältä kuin sinä iltapäivänä, kun hän odotti malttamattomasti pääsevänsä puhumaan Redin kanssa Augustosta. Hän tuskin kuunteli, mitä Red selitti parantavista loitsuista ja yllättyi täysin, kun Red äkkiä komensi heidät jakautumaan pareihin ja harjoittelemaan parantavien loitsujen käyttöä toisiinsa.

"Miten me hankimme itsellemme mitään parannettavaa?" Sirius kysyi havahduttuaan takaisin todellisuuteen. "Tyhjää on aika vaikeaa parantaa."

Red nyökkäsi. "Siksi te pääsettekin ensimmäistä kertaa elämässänne kiroamaan itseänne", hän sanoi valoisasti. "Teidän pitää saada aikaan haavoja, mustelmia, mitä tahansa - eivätkä murtuneet luutkaan olisi pahitteeksi."

"Murtuneet luut?" Cinnamon toisti järkyttyneenä paikaltaan Alicen vierestä. "Miten meidän niitä on tarkoitus saada aikaan?"

Red ei vastannut, vaan kumartui työpöytänsä taakse ja oikaisi sitten taas selkänsä pidellen käsissään mustaa, pyristelevää palloa, joka näytti siltä kuin olisi halunnut vain päästä hyökkäämään jonkun kimppuun.

"Ryhmyn pitäisi hoitaa se puoli melko hyvin", hän tokaisi. "Kokemukseni mukaan se on melko tehokas luunmurtaja. Minä päästän ryhmyn irti kun aloitatte harjoittelun. Älkää välittäkö siitä - älkää edes siitä, jos murratte luunne. Kunhan vain suojaatte päänne iskuntorjuntakypärillä - näpistin niitä ministeriön vaarallisten esineiden tutkimuksen osastolta - "

"Eikö se satu aika pahasti, jos luut murtuvat?" James kysyi järkevästi. "Oletko varma, että oppilaiden tarkoituksellinen satuttaminen on sallittu opetussuunnitelmassa?"

Red loi häneen omahyväisen katseen vetäessään farkkujensa taskusta pienen pillerirasian. "Tässä on puudutustabletteja", hän sanoi osoittaen pillerirasiaa. "Näpistin niitäkin Pyhästä Mungosta - vaikka eivät ne siellä näitä kaipaa, ottaen huomioon, että siellä on siirrytty jo pillereitä huomattavasti uudenaikaisempiiin systeemeihin. Pillerit kuuluvat jästeille. Joka tapauksessa, nämä ovat melko tehokkaita - ne turruttavat kaiken kivun. Sivuhaittana on se, että ne saattavat hieman sotkea heikkomielisten ajatustenjuoksua, mutta onneksi useimmat teistä ovat tarpeeksi älykkäitä pystyäkseen torjumaan niiden vaikutukset", hän totesi huolettomasti. "No niin, ellei enempää kysymyksiä ole, jakautukaa pareihin, tulkaa hakemaan pillerit ja suojakypärät ja aloittakaa työskentely."

James vilkaisi Siriusta, joka kohautti olkapäitään ja he siirtyivät opettajanpöydän luokse hakemaan sopivat tarvikkeet. James työnsi puudutustabletin kielensä alle ja veti sitten taikasauvan esiin taskustaan osoittaen sillä rannettaan. Hän lausui loitsun, joka sai hänen verisuonensa aukeamaan niin, että veri valui hänen rannettaan pitkin lattialle. Helpotuksekseen hän ei kuitenkaan tuntenut kipua. Sirius oli tilanteen tasalla ja lausui nopeasti parantavan loitsun koskettaen hänen rannettaan taikasauvansa kärjellä. Muutaman sekunnin kuluttua haava oli jo siististi umpeutunut ja Sirius kirosi vuorostaan itsensä.

Huolimatta siitä, että tunti oli ollut mielenkiintoinen, Sirius oli helpottunut kun se viimein loppui. Ryhmy oli murtanut hänen jalkansa kahdesti ja yrittänyt murskata Jamesin kypärän, mutta ei ollut aiheuttanut heille mitään pysyviä vammoja. Ainoa, jota ryhmy oli kunnolla onnistunut vahingoittamaan, oli Narcissa Black, joka oli saanut ryhmyn takaraivoonsa kieltäydyttyään käyttämästä kypärää ja pyörtynyt lattialle.

Kerätessään tavaransa laukkuunsa Sirius tunsi olonsa hieman huteraksi. Hän ei osannut sanoa, mistä se johtui - puudutustabletista vai lukuisista vammoista, joita hän oli aiheuttanut itselleen opetellessaan parantamisloitsujen käyttöä. Hänen helpotuksekseen pahoinvointi meni kuitenkin ohi ja hän saattoi mennä Redin luokse tuntien olonsa lähestulkoon normaaliksi.

"Sinä siis sait Augustolle uuden kodin?" hän kysyi Rediltä vaivautumatta vaihtamaan turhia kohteliaisuuksia. Red nyökkäsi.

"Minne se menee? Bulgariaanko?"

Siriuksen yllätykseksi Red ravisti päätään. "Kukaan ei uskaltanut lähteä kuljettamaan lohikäärmettä täältä sinne tällaisena aikana - se olisi enemmän kuin typerää - "

"Mitä Augustolle sitten tapahtuu?" Sirius kysyi ihmeissään. Hän oli mielessään kuvitellut kaiken aikaa, että Augusto lähtisi Bulgariaan.

Red virnisti. "Se menee Lontooseen", hän ilmoitti.

"LONTOOSEEN?" Sirius toisti. "Oletko sinä kajahtanut? Ei lohikäärmettä voi pitää Lontoossa!"

"Totta kai voi", Red sanoi tyynen rauhallisesti. "Sitä varten tarvitaan vain sopivat tilat - en minä mitään Viistokujaa tarkoita."

Sirius silmäili häntä epäluuloisesti. "Ja missä nämä sopivat tilat sitten ovat?"

"Paikan nimi on Fox's Den", Red selitti. "Fox's Den, numero 23 tarkalleen, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Se on vanha kartano Lontoon syrjäseuduilla. Ympärillä on niin paljon tilaa, että Auguston pitäisi selvitä siellä hyvin ainakin niin kauan, että saamme sen kuljetettua Bulgariaan tai Romaniaan jollakin keinolla."

Sirius ei tiennyt, mitä ajatella. Hän yritti kuvitella Augustoa jonkin vanhan kartanon pihalle, syöksemään tulta, mutta näki mielessään vain kartanon omistajan, joka -

"Hetkinen", hän sanoi kiireesti. "Kenen luokse Augusto oikeastaan menee? Minä en halua, että se päätyy jonkun kuolonsyöjän omistukseen."

"Ei pelkoa", Red vakuutti. "Auguston tuleva omistaja on niin kaukana kuolonsyöjästä kuin McGarmiwa valkosipulipatongista."

Sirius rypisti otsaansa. "Ja kukahan tämä uusi omistaja sitten on?"

"Hän istuu suoraan edessäsi", Red sanoi täysin tyynesti ja sai Siriuksen suun loksahtamaan auki.

67.osa – Auguston lähtö

Kelmit, Lily ja Arianna kerääntyivät Rääkyvään Röttelöön varhain seuraavana aamuna odottamaan Redin saapumista. Redin oli tarkoitus kuljettaa Augusto joidenkin ystäviensä kanssa Fox’s Deniin Lontooseen, tosin Sirius ei tarkalleen tiennyt, kuinka hän suunnitteli pystyvänsä siihen. Lohikäärme ei ollut kaikkein helpoimpia kuljetettavia, varsinkaan niin kookas ja hankala lohikäärme kuin Augusto.

Sirius istyi Rääkyvän Röttelön lattialla portaiden alapäässä ja kuunteli Auguston mellastusta. Oli outoa ajatella, että äkkiä Augusto vain… lähtisi. Kaikkein mieluiten Sirius olisi ollut ajattelematta koko asiaa, mutta se oli hankalaa ottaen huomioon sen tosiasian, että kello lähestyi vääjäämättä seitsemää aamulla, jolloin Redin oli tarkoitus tulla.

"Ainakin sinä saat yöunesi takaisin", Peter sanoi yrittäen löytää jotakin positiivista koko tilanteesta, vaikka niin varhain aamulla se ei mitenkään helppoa ollutkaan.

Sirius naurahti kuivasti. "Yöuneni takaisin? Ei tule kuuloonkaan! Minä olen Kelmi!"

"Me muutkin olemme Kelmejä, emmekä me valvo koko yötä", Remus huomautti.

"Minulla onkin ajanvietettä", Sirius sanoi omahyväisesti ja loi merkitsevän katseen Ariannaan, joka päättäväisesti teeskenteli, ettei ollut huomannut koko katsetta.

He vajosivat jälleen epämukavaan hiljaisuuteen. Lily oli salaa helpottunut siitä, että Augusto lopultakin lähtisi. Hänestä oli ollut virhe pitää Augustoa Röttelössä alusta lähtien ja nyt siitä ainakin päästäisiin lopullisesti eroon. Lily ei kuitenkaan viitsinyt sanoa ajatusta ääneen, vaan tyytyi leikittelemään hiljaisena Jamesin hiuksilla samalla kun silmäili muiden tapaan hermostuneena kelloa.

Viimein kello näytti seitsemää ja Red ilmestyi ärsyttävän täsmällisesti Rääkyvän Röttelön eteiseen näyttäen hieman sekavalta ja väsyneeltä – aivan kuin ei olisi nukkunut koko yönä, Lily ajatteli. Hän tunsi suupieliensä nykivän miettiessään, oliko Red hermoillut niin paljon Auguston ottamista, että ei ollut saanut unta.

"Huomenta", Red toivotti haukotellen harppoessaan heidän luokseen. "Miten sujuu?"

"Miten itselläsi sujuisi, jos joku tulisi viemään lohikäärmeesi pois?" Sirius kysyi jurosti.

Red kohautti olkapäitään. "Riippuu lohikäärmeestä. Eikä minullakaan niin helppoa ole, jos saan muistuttaa – minä joudun huolehtimaan tuosta maanvaivasta tästä eteenpäin!"

"Ei se niin vaikeaa ole", Sirius sanoi valheellisen huolettomasti. "Kunhan et mene lähellekään sitä, niin ongelmia ei pitäisi tulla. Tosin voi olla vaikeaa yrittää tunkea Augustoa johonkin rakennukseen."

"Minulla on keinoni", Red hymähti. "Augustolle on varattuna oikein mukava paikka puutarhassani."

"Ja mitä Jazz siihen sanoo?" James kysyi uteliaasti.

Red virnisti ja pudisti päätään. "Suoraan sanottuna hän ei ilahtunut ajatuksesta aivan yhtä paljon kuin olisi pitänyt. Mutta luulen, että hän alkaa sopeutua ajatukseen – ainakaan hän ei ole pitkään aikaan suunnitellut heittävänsä Augustoa tikarilla."

"Tikarilla?" Sirius älähti. "Et voi olla tosissasi!"

Red avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin ovelta kuului koputus, joka sai hänet kääntymään ovelle päin ja Siriuksen kasvonpiirteet kivettymään entisestään. Red harppoi ovelle ja veti sen auki. Ovesta astui sisään joukko ihmisiä, jotka kantoivat mukanaan luudanvarsia ja kookasta, pressua muistuttavaa kangasta.

"Lohikäärmeenkuljetusjoukkoni", Red esitteli. "Jonathan Tregonwell – " hän osoitti vaaleatukkaista miestä, joka seisoi etummaisena joukosta. "Sam Conway – " vuorossa oli tummatukkainen nainen Jonathanin takana. "Zack Davies – " pitkä mies heilautti heille kättään. "Frank Longbottom, Kayleigh Adams, Max Blacklock, Bob Hanson, Jacqueline Roberts, Indigo Brampton ja Beau Kelly. Ylimääräiset kuljetusjoukot odottavat ulkona."

Hän kääntyi ystäviensä puoleen. "Takanani olevat tapaukset ovat lohikäärmeen kasvattaja Sirius Black ja hänen hankalat ystävänsä James Potter, Lily Evans, Remus Lupin, Arianna Bell ja Peter Piskuilan."

Vaaleatukkainen mies – Jonathan Tregonwell – pudisti päätään. "Sinä et ole muuttunut yhtään, Red", hän sanoi huvittuneena.

"Olen minä", Red tokaisi. "Enemmän kuin huomaatkaan…"

"Vieläkö Jazz on mukana kuvioissa?" Jonathan uteli. Red nyökkäsi.

"Hän kirjoitti minulle uuden vuoden jälkeen", lisäsi Sam Conway. "Te olette kuulemma menneet kihloihin."

"MITÄ?" Jonathan parahti hypähtäen paikallaan. "Et voi olla tosissasi! Red…?"

Red nyökkäsi raskaasti huokaisten. "Hän on tosissaan. Jazz sai minut manipuloitua – kyllähän sinä tiedät, että hän on kiero."

"Mutta silti…" Jonathan näytti syvästi järkyttyneeltä. "No, mennäänpä sitten asiaan. Kuulumiset ehdimme vaihtamaan myöhemminkin."

"Miten niin?" Red kohotti kulmiaan.

"Ajattelin tulla käymään sen jälkeen kun olemme vieneet lohikäärmeesi Fox’s Deniin", Jonathan virnisti näyttäen yllättävän paljon Rediltä se ilme kasvoillaan. Lily päätteli, että he olivat joskus olleet läheisiäkin ystäviä – ainakin Jonathan näytti tietävän melko paljon Redin elämästä. "Pakkohan meidän on joskus ehtiä puhumaankin."

"Ja minä tulen mukaan", Sam Conway tokaisi.

"Teitä kahta ei siis saa eroon toisistanne?" Red kysyi huvittuneena.

Jonathan kohautti olkapäitään. "Meillä on töitä tehtävänä, Red", hän ilmoitti. "Missä se murheenkryyni on?"

"HEI! Se on AUGUSTO, ei murheenkryyni!" Sirius protestoi.

"Lohikäärmeet ovat aina murheenkryynejä", Jonathan sanoi. "Olen ollut liian monen kanssa tekemisissä – minä tiedän kyllä."

Lohikäärmeenkuljetusjoukot suunnistivat yläkertaan taikasauvat esillä. Red ei seurannut heitä, vaan jäi alakertaan Kelmien seuraksi.

"Jonathan oli toinen parhaistani ystävistä kouluaikaan", Red selitti Kelmeille. "Tosin nykyään emme näe kovin usein. Ja Sam taas oli Jazzin paras ystävä."

"Entä ne loput?" James kysyi.

Red kohautti olkapäitään. "Satunnaisia tuttuja. Auroriakatemiasta, enimmäkseen. He ovat tarvittaessa hyödyllisiä."

"Niin voisi päätellä", Frank tokaisi harppoessaan portaat takaisin alakertaan. "Tosin tällaiset ongelmat eivät kuulu tietääkseni aurorien erikoisalaan – Vauhkomieli tappaisi minut jos tietäisi, että olen täällä."

"Kyllä hän todennäköisesti tietääkin", Red tokaisi huolettomasti. "Miten lohikäärmeensiirtäminen sujuu?"

"Yllättävän nopeasti", Frank virnisti. "Mutta Jonathan onkin ammattilainen. Viisi minuuttia ja he ovat valmiita. Tosin teidän pitää tehdä jotakin Röttelön katolle ennen sitä."

"Katolle?" Sirius rypisti otsaansa.

"No, lohikäärmettä on vain vaikeaa kuljettaa katon läpi…"

Red nyökkäsi. "Mennään ulos. Hoidan asian siellä."

Hän ja Frank siirtyivät Rääkyvän Röttelön ulkopuolelle Kelmien, Lilyn ja Ariannan seuratessa perässä. Sirius yritti olla ajattelematta, että Augusto tosiaan lähtisi pian… viisi minuuttia vielä… mitä sillä oli väliä, vaikka Augustosta ei ollutkaan ollut hänelle iloa aikoihin? Se oli ollut hänen lemmikkinsä joka tapauksessa.

Red ja Frank vetivät taikasauvansa esille ja osoittivat Rääkyvän Röttelön kattoa. "Liikkumitor Katto!" he huusivat yhteen ääneen. Katto alkoi kohota pois paikoiltaan ja liikkui hitaasti Rediä kohti heidän liikuttaessaan taikasauvojaan. Jonkin ajan kuluttua Max Blacklock lensi avonaisen katon kautta ulos. Red heilautti hänelle kättään hyväksyvästi ja Max laskeutui takaisin Röttelöön.

Hitaasti, mutta varmasti suuri joukko velhoja alkoi nousta luudanvarsillaan ilmaan, kantaen välissään tiukasti pressuun kiinnitettyä lohikäärmettä. Sirius ojensi kätensä ja tarttui sillä Ariannan käsivarteen, haluamatta ajatella.

"Nyt se lähtee", Red mutisi matalasti. "Pärjäätkö sinä, Sirius?"

Sirius pakottautui luomaan häneen kiukkuisen katseen. "Totta kai! Minä olen Kelmi!"

Frank vaihtoi vielä muutaman sanan Redin kanssa ja tarttui sitten luudanvarteensa nousten toisten joukkoon ilmaan. Hän tarttui yhteen lohikäärmeen kantokahvoista ja lähti ohjaamaan toisia Kielletyn Metsän ylle.

Sirius katsoi kärsivänä, kuinka Auguston kookas hahmo haihtui puiden väliin ja katosi välistä.

68.osa - tulevaisuudensuunnitelmia?

Kesti muutaman päivän Auguston lähdön jälkeen, ennen kuin Sirius alkoi lopultakin piristyä. James oli siitä lievästi sanottuna helpottunut - oli inhottavaa katsoa parasta ystäväänsä niin masentuneena, kun ei pystynyt tekemään mitään. Jamesilla oli myös omaa mietittävää S.U.P.E.R-kokeiden muodossa. Vaikka hänen ammatinvalinnanohjauksensa olikin mennyt hyvin ja McGarmiwa aikoi lähettää hänen paperinsa auroriakatemiaan mahdollisimman pian, täytyi hänen tehdä vielä paljon töitä päästäkseen vaaditulle tasolle S.U.P.E.R-kursseissaan. Ainoa aine, joka tuotti hänelle ongelmia, oli taikajuomien valmistaminen. Hänellä vain ei ollut siihen kykyjä. Ja vaikka hän läpäisisikin taikajuomat hyväksytysti, odotti häntä vielä joukko luonne- ja paineensietokokeita auroriakatemiasta, ennen kuin hänen tulevaisuutensa oli selvillä.

James ei kuitenkaan ollut ainoa, jolla oli huolehdittavaa, mitä ammatinvalitsemiseen tuli. Hänen tapaansa myös Sirius oli hakenut auroriakatemiaan - mutta vaikka Sirius olikin loistava melkein kaikissa vaadituissa aineissa, puhui hänen sukunimensä ja perheensä häntä vastaan, eikä hän voinut olla lainkaan varma siitä, hyväksyttäisiinkö häntä auroriakatemiaan. Ministeriössä liikkui ihmisiä, joiden mielestä Black oli aina Black. Remus taas oli saanut kuulla, että hänen työnsaantinsa tulisi olemaan äärimmäisen vaikeaa johtuen hänen ihmissusitaustastaan. Ja vaikka Remus olikin lähettänyt hakemuksen moneen paikkaan, ei hän jaksanut olla kovin toiveikas.

"Minä luulen, että päädyn vain työttömäksi tai jotakin", Remus mutisi synkästi istuessaan muiden Kelmien, Ariannan ja Lilyn kanssa Tuleemeneehuoneessa luvattoman myöhään illalla. He olivat kerääntyneet sinne enimmäkseen voidakseen kerrankin rentoutua, S.U.P.E.R-kokeiden lähestyessä se kun tuntui päiväsaikaan olevan mahdotonta.

"Älä vielä menetä toivoasi", Lily kannusti väläyttäen Remukselle rohkaisevan hymyn nojatuolistaan. "Kyllä sinä jostakin työtä saat."

"Esimerkiksi mistä?" Remus kysyi ja katkeruus paistoi selvästi hänen äänestään. "Pimeille olennoille tarkoitetuista tutkimuskeskuksista, kenties?"

"Sinä et ole mikään 'pimeä olento'", Arianna kivahti, kiroten mielessään Cinnamonia, jonka oli pitänyt hylätä heidät sillä tavalla. Oli Cinnamonin tehtävä puhua Remukselle järkeä. Ei hänen tai Lilyn. "Sinä olet Remus! Ihminen!"

"Sano tuo sitten kun tulet ulos täydenkuun aikaan ja minä melkein syön sinut", Remus murahti. Hän oli liian pahalla tuulella jaksaakseen kuunnella muiden rohkaiseviksi tarkoitettuja vakuutteluja siitä, että kaikki päättyisi kyllä hyvin. "Teidän on mielettömän helppoa sanoa", hän jatkoi synkästi. "Teillä sentään on suunniteltu tulevaisuus."

"En olisi niinkään varma", Lily tokaisi. "Tai siis, totta kai minulla on paperit menossa auroriakatemiaan, mutta en ole varma, onko se oikea paikka minulle."

"Ja minun tulevaisuuteni on vielä täydellisesti auki", Arianna lisäsi puolihuolimattomasti. Tajuttuaan mitä hän sanoi hän oli purra kielensä poikki, sillä viiden silmäparin uteliaat katseet kohdistuivat suoraan häneen.

Sirius rypisti otsaansa. "Minä luulin sinun hakeneen auroriakatemiaan."

"Niin minä hainkin", Arianna vahvisti. "Mutta se ei tarkoita, että päätyisin sinne lopullisesti. Minulla saattaa olla muitakin uravaihtoehtoja mielessä."

Lily tuijotti Ariannaa peittelemättömän uteliaana. Hän ei muistanut Ariannan puhuneen ikinä mistään muusta ammatista kuin aurorinurasta, lukuunottamatta ehkä ammattilaishuispaajan uraa, mutta se haave oli samaa sarjaa kuin hänen omat laulajatähti-haaveensa silloin kun he kumpikin olivat kaksitoista-vuotiaita ja haaveilivat kaikkea typerää. Lisäksi Lilyn oli vaikeaa kuvitella Ariannaa muualle kuin auroriakatemiaan. Arianna ei ollut niitä ihmisiä, jotka istuivat alas ja tekivät rauhallista työtä. Kun taas Lily itse ei tuntenut kuuluvansa auroriakatemiaan enää yhtä paljon kuin oli kuvitellut. Oltuaan mukana muutamassa läheltäpiti-tilanteessa hän ei ollut varma siitä, haluaisiko tehdä sellaista työtä loppuelämänsä. Hän huokaisi ja pudisti päätään.

"Koko ammattiongelma on oikeastaan aika typerä", hän sanoi mietteliäästi ääneen. "Ottaen huomioon, että vuoden kuluttua kuka tahansa meistä voi olla jo kuollut."

"Älä vain sinäkin aloita!" James sanoi järkyttyneenä. "Tuota puhetta kuulee tarpeeksi Cinnamonilta! Tai siis, kuuli, mutta - " hän vaikeni ja vilkaisi varovasti Remukseen, joka näytti siltä, ettei ollut edes kuullut hänen sanojaan. James kohautti olkapäitään ja jatkoi puhettaan. "En minä vakavissani usko, että kukaan meistä kuolee ihan lähiaikoina. Se on tietenkin mahdollisuus, mutta miettikää nyt - Red ja Jazz ovat pakoilleet Voldemortia ikuisuuksia ja se sujuu heiltä oikein hienosti."

"Mutta kukaan meistä ei ole Red tai Jazz", Arianna sanoi järkevästi. "Onneksi. Heidän elämänsä saattaa tietenkin olla mielenkiintoista, mutta silti - "

Lily ei sanonut mitään, vaan ajatteli Rediä ja Jazzia ja heidän elämäänsä. Hän itse ei osannut kuvitella elävänsä sillä tavalla - piileskelevänsä Voldemortia, peläten joka päivä, että illalla hän olisi jo kuollut. Toisaalta, hän ei uskonut Redin tai Jazzin erityisemmin pelkäävän. Ainakaan he eivät koskaan antaneet sen näkyä. Vaikka ei Lily ollut edes nähnyt heitä kovin paljon viime aikoina. Auguston lähdön jälkeen Red ja Jazz olivat käyttäneet vapaa-aikaansa keskustelemalla lohikäärmeennoutajiin kuuluvien ystäviensä, Jonathanin ja Samin kanssa. Lily epäili, että he suunnittelivat häitään, tai jotakin muuta vastaavaa, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa.

"Kolme kuukautta ja sitten Tylypahka on ohi", hän vaihtoi puheenaihetta, vaikka koulun loppumisen ajatteleminen tuottikin hänelle tavallisesti suurta tuskaa. Tylypahka oli ollut hänen kotinsa melkein seitsemän vuotta - hän oli kasvanut siellä aivan toisella tavalla kuin koskaan kotonaan. Hän ei ollut enää lapsi. Lähtiessään Tylypahkasta hän menettäisi lopullisesti myös kotinsa. Jollakin oudolla tavalla hän oli aina ajatellut Tylypahkaa enemmän kotinaan kuin vanhempiensa taloa aikoihin. Hän vain ei kuulunut sinne enää - täydelliseen, normaaliin jästimaailmaan, missä jokaisella oli täsmälleen yhtä korkea aita puutarhansa ympärillä ja päiväsaikaan lentävistä pöllöistä tehtiin rikosilmoituksia. Hän olikin salaa jo päättänyt, ettei jäisi asumaan vanhempiensa luokse enää seuraavaksi kesäksi, vaan muuttaisi jonnekin - Lontooseen todennäköisimmin.

"Muutatko sinä minun kanssani samaan asuntoon, Ria?" Lily kysyi toiveikkaasti, haluamatta oikeastaan asua yksin. Hän muisteli hieman surullisena, kuinka heidän kaikkien kolmen oli ollut tarkoitus asua samassa asunnossa - hänen, Ariannan ja Cinnamonin. He olivat suunnitelleet sitä vuosia. Aikoinaan Alicekin oli ollut mukana heidän suunnitelmissaan, mutta sitten Alice oli mennyt rakastumaan Frankiin ja suunnitteli nyt täyttä päätä tulevaisuuttaan Frankin kanssa. Näytti siltä, että heidän lapsuudenunelmilleen pysyivät uskollisina vain hän ja Arianna.

Arianna kohautti olkapäitään. "Ei minulla mitään parempiakaan suunnitelmia ole", hän sanoi. "Tai siis, minua ei todellakaan kiinnosta jäädä enää Manchesteriin, joten - "

"Entä minä?" Sirius kysyi loukkaantuneesti.

"Sinun oli tarkoitus muuttaa minun asuntooni", James tokaisi kiireesti. "Vai aioitko sinä tosissasi hylätä minut?"

"Ihan kuin se edes onnistuisi..." Sirius mutisi. James mulkaisi häntä ja Sirius kiirehti jatkamaan: "Tietenkään minä en hylkäisi sinua! En ole koskaan haaveillut mistään niin paljon kuin yhteisestä asunnosta sinun kanssasi!"

Remus huokaisi ja pudisti päätään. "Minulle tulee vielä vaikeuksia noiden kahden kanssa..."

"Muutatko sinäkin heidän luokseen?" Arianna kysyi ällistyneenä.

Remus hymyili vinosti. "Minne muualle minä menisin?" hän kysyi, oikeastaan odottamatta vastausta. Hänellä ei ollut ystäviensä lisäksi ketään, jonka luokse mennä. Hänellä ei ollut enää Cinnamonia, yksinasumista hän vihasi, eikä hän myöskään uskonut, että hänen vanhempansa haluaisivat pitää häntä luonaan enää koulun jälkeen. Viime aikoina Remuksesta oli alkanut tuntua, että hänen vanhempansa suhtautuivat häneen paitsi rakastaen, myös hieman peläten. Eikä se tietenkään ollut mikään ihme - kasvettuaan aikuisen mittoihin hän olisi helposti pystynyt vahingoittamaan vanhempiaan ilman, että kumpikaan heistä pystyisi tekemään mitään. Oli eri asia pitää luonaan kahdeksan- kuin kahdeksantoistavuotiasta ihmissutta, sen Remus ymmärsi hyvin. Lisäksi hänestä tuntui usein, että hänen isänsä syytti itseään siitä, että hänestä oli tullut ihmissusi. Ja tietystä näkökulmasta katsoen hänen isänsä ei edes ollut kovin väärässä syyttäessään itseään, vaikka todellinen syyllinen tietenkin oli ollut se ihmissusi, joka häntä oli purrut. Kyseisen ihmissuden nimi oli piirtynyt tulikirjaimin Remuksen mieleen, mutta hän yritti olla ajattelematta sitä niin paljon kuin mahdollista. Joka tapauksessa hän arveli, että hänen isänsä toivoi salaa hänen muuttavan pois, jotta isän ei tarvitsisi kärsiä itsesyytöksen kourissa nähdessään hänet päivittäin.

"Entä sinä, Peter?" Lily uteli. "Liitytkö sinäkin Kelmien poikamiesboksiin?"

Peter epäröi. "En tiedä vielä", hän sanoi lopulta. "Minun täytyy neuvotella vanhempieni kanssa - äiti on sairas ja isä haluaisi minun pysyvän kotona, että voisin auttaa häntä äidin hoitamisessa."

"Mutta mitä SINÄ haluat?" Lily kysyi järkevästi. "Sehän tässä on tärkeintä."

"Minä ainakin tiedän, mitä haluan", Sirius sanoi valoisasti ja vilkaisi Ariannaa pahankurinen katse silmissään. "Pysyvän äänenvaimennusloitsun huoneeni ympärille."

Arianna punastui erittäin epäariannamaisesti ja heitti häntä tyynyllä.

Myöhemmin samana yönä James makasi sängyllään ja tuijotti kattoon pystymättä nukkumaan. Tulevaisuudensuunnitelmista puhuminen oli saanut hankalat ajatukset vaivaamaan hänen mieltään - ajatukset tietynlaisesta tulevaisuudesta tietyn ihmisen kanssa. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän oli kahdeksantoista, ei edes mikään kunnollinen aikuinen vielä. Eikä Lilykään ollut. Toisaalta taas, James ei voinut olla varma siitä, eläisikö hän ikinä aikuiseksi asti. Viime päivinä häntä oli vaivannut outo tunne siitä, että hän ei tulisi elämään vanhuuteen saakka. Se vaikutti mahdottomuudelta ottaen huomioon meneillään olevan sodan ja Voldemortin, joka tietojen mukaan suunnitteli jotakin vaarallista. James tiesi, että ei ikinä pystyisi katsomaan vain sivusta Voldemortin tekemisiä, vaikka itse saattaisikin menettää elämänsä sekaantuessaan asioihin. Sivustakatsominen vain ei ollut häntä varten. Hän halusi olla mukana taistelussa, edesauttaa voittoa Voldemortista ja jos hän kuolisi siinä samalla, ainakin hän kuolisi suoraselkäisenä ja pystypäin, ei piileskellen. Hänellä oli ylpeytensä, jota hänen äitinsä oli aina kutsunut tuskastuneena "Potterin miesten ylpeydeksi". Se ylpeys oli usein saanut Jamesin tekemään typeriä asioita. Jotkut sanoivat, että liika ylpeys saattoi koitua ihmisen tuhoksi.

James käänsi kylkeään ja antoi ajatustensa palata takaisin Lilyyn. Punatukkaiseen, vihreäsilmäiseen Lilyyn, joka oli aina niin ymmärtäväinen - paitsi mitä Kelmeihin ehkä tuli - ja joka jaksoi hymyillä silloinkin kun muut kirosivat vesisadetta. Joka uskoi oikeaan ja väärään kenties palavammin kuin kukaan toinen ihminen, jonka James tunsi. Joka täydellisen moraalinsa vastapainoksi piti kiinni omista tavoistaan ja ajatuksistaan ja joka rakasti ruoholta maistuvien Bertie Bottin jokamaunrakeiden syömistä ilman mitään muuta loogista syytä kuin se, että hän vain rakasti niitä.

James huokaisi. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tiesi kyllä hyvin, mitä HALUSI tehdä - mutta jos hän tekisi sen, hän saattaisi säikäyttää Lilyn Albaniaan saakka. Eikä hän tiennyt, mitä sitten tekisi.

Hitaasti ja omien ajatustensa vaivaamana James nousi ylös sängystään ja käveli hiljaa lattian poikki Siriuksen sängyn luokse. Hän kumartui Siriuksen ylle. Sirius oli täydessä unessa - hänen silmänsä olivat sulkeutuneet ja hänen huulillaan oli leveä hymy, joka kieli, että hän nautti unestaan, mitä sitten ikinä sattuikin uneksimaan. Jamesilla ei kuitenkaan ollut aikaa tuntea huonoa omatuntoa Siriuksen herättämisen vuoksi - hän vain halusi puhua Siriuksen kanssa. Muitta mutkitta hän tönäisi Siriusta terävästi kylkeen saaden Siriuksen hätkähtämään hereille ja pomppaamaan istumaan.

"Mitä...?" Sirius mutisi hieroen silmiään auki. "Sarvihaara! Minä olin nukkumassa!"

"Huomasin kyllä", James tokaisi kuivasti. "Minä vain halusin - tietää yhden - asian - "

Sirius huokaisi ja otti hieman tukevamman asennon sängyllään. "Etkä ilmeisestikään aio antaa minun jatka nukkumistani, ennen kuin kerron sen sinulle?" hän kysyi kuulostamatta kovinkaan toiveikkaalta.

James pudisti päätään.

"Hyvä on sitten", Sirius mutisi ärtyneesti. "Kysy. Mutta jos kysyt alushousujeni kokoa, minä hirtän sinut."

James kohotti kulmiaan. "Kuka herättää parhaan ystävänsä kysyäkseen tämän alushousujen kokoa?" hän kysyi kiinnostuneesti. "Tiedätkö sinä jonkun tekevän niin?"

Sirius kohautti olkapäitään. "En ole nähnyt. Mutta Ruikulista nyt ainakin voi epäillä mitä tahansa. Mikä se kysymys oli?"

"Kuinka vanhana sinä voisit kuvitella meneväsi naimisiin?" James paukautti.

"Mitä?" Sirius kysyi ja sekä hänen äänensävystään että hänen kasvoiltaan paistoi epäusko. "Sinä herätit minut kysyäksesi TUOTA?"

"Joo-o", James sanoi hieman puolustelevaan sävyyn. "Minä vain halusin tietää."

"Voi Dumbledoren alusvaatteet", huokaisi Sirius pudistellen päätään. "Sinä kajahdat päivä päivältä pahemmin, kaveri."

James kumarsi nöyrästi. "Kuin myös. Miten se kysymys?"

Sirius virnisti. "En ole erityisemmin harkinnut naimisiinmenoa. Tai siis, minähän OLEN vasta seitsemäntoista - "

"Kolmen viikon päästä kahdeksantoista", James oikaisi.

"Ihan miten vain", Sirius huiskautti kättään. "Joka tapauksessa, minä olen vannoutunut poikamies. Menen naimisiin vasta kun minut uhataan polttaa roviolla. Miksi sinä sen halusit tietää?" Siriuksen ilme muuttui epäluuloiseksi, kun hän katsoi Jamesia.

James kohautti olkapäitään yrittäen parhaansa mukaan näyttää välinpitämättömältä. "Kunhan kysyin."

Sirius katsoi häntä silmiään siristäen. Sitten Siriuksen silmät laajenivat, kun hän tajusi jotakin. "Et kai sinä vain suunnittele - "

James oli hetken hiljaa ja nousi sitten ylös Siriuksen sängyn laidalta. "En", hän sanoi kiireesti ravistaen päätään. "En minä suunnittele."

Seuraavana aamuna postipöllöt toivat mukanaan ikävän yllätyksen Päivän Profeetan muodossa. Lehden etusivulle oli kirjoitettu suurin kirjaimin, että kuolonsyöjät olivat tehneet hyökkäyksen Meadows-nimisen velhoperheen kotiin ja murhanneet kaikki perheen jäsenet vieden samalla joitakin kirjoja talosta. Ainoa eloonjäänyt Meadowsin perheen jäsen oli heidän tyttärensä Dorcas, joka oli Kelmejä vuoden vanhempi ja joka oli ollut edellisenä vuonna rohkelikossa. Lily ei ollut tuntenut Dorcasta mitenkään läheisesti, mutta siitä huolimatta lehtijuttu sai hänet syvän järkytyksen valtaan. Dorcas oli aina ollut mukava tyttö. Hän oli ollut rohkelikon valvojaoppilaana ja nyt... nyt hänellä ei ollut vanhempia.

"Dorcas-parka", Lily mutisi laskiessaan Päivän Profeetan pöydälle. "Hän on hirmuisen kiva tyttö. Ja nyt - miksi ne hänen vanhempiensa luokse hyökkäsivät?"

"Kirjat", Sirius sanoi napsauttaen sormiaan. "Vai etkö sinä lukenut kunnolla? Kuolonsyöjät VEIVÄT KIRJOJA - niin kuin melkein aina nykyään."

"Ihmettelen vain, mitä ne oikein kuvittelevat sillä saavuttavansa", James sanoi rypistäen vihaisesti omaa kappalettaan Päivän Profeetasta. "Muutama kirja sinne tänne - voisi kuvitella, että Voldemort ei ole lukenut kunnolla läksyjään koulussa."

"Voisi kuvitella, että Voldemort ei ole mikään ihminen", Lily sanoi kiukun kyyneleet silmissään. "Ensin Bellinit, sitten Meadowsit - millä perusteella hän oikein valitsee uhrejaan?"

"Sitä voisi tietenkin ihmetellä - " Redin ääni sanoi hänen selkänsä takaa saaden hänet hätkähtämään. " - mutta uskoisin, että tulet saamaan tuohon kysymykseen vastauksen jossakin vaiheessa. Sisäpiirin tietoa, tiedäthän."

Lily kääntyi ympäri penkillään ja hymyili valjusti Redille ja Jazzille, jotka seisoivat hänen edessään käsikkäin. "Mikä lasketaan sisäpiirin tiedoksi?" hän uteli.

"Sitä minä en ikävä kyllä voi sanoa", Red pahoitteli vaivautumatta kuulostamaan kovinkaan anteeksipyytävältä. "Ainakaan vielä. Tulin itse asiassa vain kertomaan Siriukselle, että hänen bulgarialainen salarakkaansa voi oikein hyvin Fox's Denissä."

"Paras on voidakin", Sirius tokaisi luoden varoittavan katseen Rediin. "Koska jos sille tapahtuu jotakin - yhtään mitään - minä kiroan teidät. Ihan varmasti kiroan."

Jazz hymyili hieman huvittuneena. "Minun tässä pitäisi kirota SINUT", hän korjasi. "Sinun vuoksesi meillä on nyt se maanvaiva."

"Etkö sinä pidä siitä?" James virnisti pirullisesti.

"Onhan se tietenkin oikein suloinen", Jazz hymyili kohauttaen olkapäitään ja huokaisi sitten. "Mutta minulla on jo tarpeeksi vaikeuksia ilman sitäkin."

"Vaikeuksia? Mitä vaikeuksia?" Red kysyi oitis kääntyen katsomaan Jazzia otsa rypyssä. "Et sinä minulle mitään ole sanonut!"

Hymy säilyi Jazzin kasvoilla edelleen, kun hän ojensi kätensä ja taputti Rediä lohduttavasti olkapäille. "Ei mitään kovin vakavaa - ainakaan toistaiseksi", hän selvitti, mutta Red ei näyttänyt tyytyväiseltä. Jazz loi paljonpuhuvan silmäyksen Kelmeihin ja lähti sitten jatkamaan matkaansa ulos Suuresta Salista toinen käsi tikarin kahvalla. Red lähti seuraamaan häntä kasvoillaan määrätietoinen ilme, joka paljasti Kelmeille, ettei asia - mikä se ikinä olikaan - ollut vielä loppuunkäsitelty.

Lily pudisti päätään heidän jälkeensä tuntien olonsa jo hieman paremmaksi. "Red on kuin joku kanaemo", hän totesi.

"Älä anna Redin kuulla tuota mielipidettä", James varoitti. "Koska sen jälkeen minä olen ilman tyttöystävää."

Lily yritti ankarasti keksiä jonkin terävän vastauksen Jamesille, mutta hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun siihen saakka hiljaa paikoillaan istunut Remus nousi ylös ja ilmoitti lähtevänsä kirjastoon.

"Kirjastoon?" Sirius toisti. "Mitä varten?"

Remus hymähti. "Miksi kirjastoon yleensä mennään?"

"Jahtaamaan matami Prilliä?" Sirius ehdotti.

Arianna värähti aivan kuin häntä olisi yllättäen alkanut paleltaa. "Juuri tuon minä halusinkin tietää, Sirius", hän sanoi äänessään ripaus jäätävyyttä. "Tästä lähtien et varmasti lähde kirjastoon ilman minun valvontaani."

Sirius väläytti hänelle kuuluisan hurmaushymynsä ja kääntyi sitten taas Remuksen puoleen. "Oikeasti, Kuutamo, mikä nyt on niin kiireellistä, että sinun on pakko mennä kirjastoon KESKEN AAMIAISEN? Tai siis, aamupala on päivän tärkein ateria - "

"Ja sen huomaa, ainakin sinun kohdallasi", Remus keskeytti katsoen merkitsevästi Siriuksen lautasella olevaa viittä paahtoleipää. "Mutta minä lupasin auttaa Lauraa loitsuissa ennen ensimmäistä tuntia."

Sirius ja James vilkaisivat ällistyneinä toisiaan. "Taas?" James pamautti sitten pukien sanoiksi heidän molempien ajatukset. "Minä luulin, että sinun oli tarkoitus - "

" - auttaa häntä vain numerologiassa", Sirius lopetti.

"Niin minäkin luulin", Remus sanoi näyttäen siltä, että koko asia oli oikeastaan hänelle aivan yhdentekevä. "Mutta jos hän tarvitsee apua, minä voin yhtä hyvin auttaa häntä, vai mitä?"

"Totta kai", Sirius sanoi nyökytellen pyhimysmäisesti. "Apuatarvitsevaa pitää aina auttaa!"

Lily huokaisi. "Mikä koira tuohon on nyt haudattuna?" hän kysyi, tietäen, että Siriuksella oli jotakin taka-ajatuksia hänen puhuessaan auttamisesta.

"Koirapa hyvinkin", Arianna virnisti.

Sirius levitti käsiään. "Kyllä minä ainakin olisin valmis auttamaan ystäviäni - ainakin Ariannaa - jopa hänen vaatteidensa kanssa!"

Remus loi kärsivän katseen kattoa kohti ja lähti sitten Suuresta Salista.

Laura Vialli istui kirjaston pöydän ääressä ja puristi loitsukirjojaan tiukasti rintaansa vasten kasvoillaan hermostunut ilme, kun Remus astui kirjaston ovesta sisään. Hän tunnisti Lauran välittömästi - Laura oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja lisäksi tytön tummat hiukset oli koottu taidokkaaksi kampaukseksi päälaelle lisäämään hänen pituuttaan entisestään. Nähdessään Remuksen Laura hymyili pienesti ja laski loitsukirjat pöydälle ottaen esille taikasauvansa.

"Huomenta", Remus toivotti istuessaan pöydän ääreen Lauran viereen. "Valmis oppitunnille?"

"Kuin porkkana." Laura hymyili niin, että hampaat näkyivät. "Meillä on puoli tuntia aikaa ennen ensimmäisen tunnin alkua. Toivottavasti saat taottua jotakin päähäni siihen mennessä, tai Lipetit tappaa minut."

"Hänen voimillaan?" Remus kohotti kulmiaan. "Melko epätodennäköistä, mutta onhan se tietenkin yksi teoria. Missä asiassa sinä tarvitset apua?"

"Näkymättömyysloitsussa", Laura huokaisi kärsivänä. "Tai minä osaan kyllä ihan hyvin loitsia esineen näkymättömäksi - mutta en saa tehtyä siitä enää näkyvää. En osaa keskittyä, kun en näe, mitä minun on tarkoitus lumota."

Remus hymyili ja otti esille oman taikasauvansa. Sitten hän tarttui Lauran loitsukirjaan ja veti sen eteensä näpäyttäen sitä kevyesti taikasauvallaan ja sanoen näkymättömyysloitsun. Hetkessä kirja katosi näkyvistä.

"Entä nyt...?" Laura kysyi epävarmasti.

"Odota, niin minä näytän", Remus lupasi ja otti paremman otteen taikasauvastaan. Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä hänen piti näpäyttää, mutta antoi aistiensa ottaa vallan. Hetken kuluttua hän oli sanonut loitsun ja kirja oli jälleen näkyvä.

"Ei se ole vaikeaa", Remus sanoi rohkaisevasti. "Kokeile."

Laura katsoi kirjaa huolestuneesti. "En minä onnistu siinä", hän sanoi. "Tai siis, miten voi lumota jotakin, mitä ei pysty näkemään?"

"Yritä nähdä se mielessäsi", neuvoi Remus kärsivällisesti. "Katso kirjaa tarkkaan ennen kuin teet sille mitään. Paina muistikuva mieleesi ja yritä sitten."

Laura yritti tehdä hänen ohjeidensa mukaan, mutta tuloksetta. Remus ei kuitenkaan luovuttanut, vaan antoi hänelle lisää ohjeita. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Laura sai kuin saikin loihdittua kirjan takaisin näkyväksi.

"Kiitos!" hän sanoi Remukselle onnellisena katsoessaan edessään olevaa kirjaa. "En olisi ikinä onnistunut ilman sinun apuasi!"

Remus hymyili niukasti. "Olisit sinä. Et sinä nyt niin huono ollut - et vain keskittynyt tarpeeksi."

Laura vastasi hymyyn epävarma ilme vihreänruskeissa silmissään. "Olen huono keskittymään asioihin", hän myönsi. "Mutta kiitos kuitenkin."

"Eipä mitään." Remus piti pienen tauon ja harkitsi hetken. Sitten hän kallisti päätään lähemmäs Lauraa. "Haluatko mennä vähäksi aikaa ulos? Olisi hauska puhua muustakin kuin vain kouluasioista."

Laura väläytti taas hampaitaan nyökätessään.

Lily ja James kahlasivat nuoskaksi muuttuneessa lumihangessa, kun Lily näki Remuksen tulevan ulos tummatukkaisen tytön kanssa. Hän ei voinut olla hymyilemättä tunnistaessaan Laura Viallin.

"James", Lily sanoi tönäisten poikaa kylkeen. "Remus on tuolla!"

"Missä?" James kohotti päätään ja seurasi Lilyn katsetta Tylypahkan portaille, missä Remus seisoi parhaillaan jonkun tytön kanssa. "Ai, tuolla! Kuka tuo tyttö on?"

"Se hänen autettavansa, Laura", Lily selitti. "Hän on näköjään onnistunut opetustyössään."

James korahti tavalla, joka muistutti etäisesti naurua. "Totta kai hän onnistui", James puuskahti sitten. "Hän on Kuutamo! Hänestä tulisi loistava opettaja jonakin päivänä - hän voisi korvata vaikka Minervan!"

"Vaikea kuvitella Remusta opettamassa", Lily mietti ääneen. "Kolmekymppisenä ja inhottavan aikuisena..."

"Vaikea kuvitella Remusta sellaisen tytön kanssa, joka ei ole Cinnamon", James totesi katse edelleen kiinnittyneenä Remukseen ja Lauraan. "Mitä luulet, onkohan Remus kiinnostunut hänestä?"

"Mitä, Cinnamonista?" Lily rypisti otsaansa ymmärtämättä, mihin James pyrki. "Totta kai - ainakin luulisin - tosin hän alkaa varmaan päästä Cinnamonista jo yli - "

"Ei, Laurasta!" James korjasi.

"Ai." Lily hymyili hämillisesti. "En tiedä. En usko. Hän vain auttoi häntä läksyissä."

"Tulihan Ariannakin meille vain ihailemaan minun uutta luudanvarttani", James huomautti pahankurisesti. Lily vastasi hymyyn ja tönäisi häntä sitten kylkeen, yrittäen saada hänet kaadettua märkään lumihankeen. Lumi sulaisi varmasti pian kokonaan pois ja Lily halusi nauttia siitä niin kauan kuin pystyisi. Hän ei kuitenkaan saanut horjutettua Jamesin tasapainoa. Sen sijaan James nappasi hänet nopeilla reflekseillään syliinsä ja heitti hänet sitten helposti paksuun lumikinokseen ennen kuin hän ehti tehdä muuta kuin kirkaista.

"Tämä on märkää", Lily parahti kompuroidessaan jaloilleen lumikasasta. "James, minä en tajua, miten sinä voit olla noin julma!"

"Julma?" James toisti kohottaen toista kulmakarvaansa. "Minäkö? Taidat hourailla!"

Lily ei vastannut, vaan nappasi lapaseensa kasan lunta ja pyöritteli siitä nopeasti lumipallon, jonka hän suuntasi kohti Jamesia. James väisti lumipallon täpärästi ja teki oman taikasauvansa avulla lumipallon, jonka hän ohjasi suoraan Lilyn suuntaan. Se osui Lilyn hiuksiin.

"Sinä olet ilkeä!" Lily kiljaisi, kun lumi alkoi valua hänen hiuksiaan pitkin hänen niskaansa. "Jameees, minua palelee!"

James väläytti hänelle viattoman hymyn. "Enhän minä voi mitään sille, että olet niin huolimaton", hän tokaisi. "Jos olisit laittanut tuon tukkasi kiinni, tuotakaan ei olisi tapahtunut - tosin en minä oikeastaan halua sinun peittävän hiuksiasi. Satun pitämään niistä."

Lily hymyili sanattomasti ja alkoi paremman tekemisen puutteessa muotoilla uutta lumipalloa lumesta. Tätä hän ei kuitenkaan heittänyt päin Jamesia, vaan alkoi sen sijaan pyörittää sitä lumihangessa kasvattaen sitä yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. James seurasi uteliaana sivusta hänen tekemisiään.

"Mitä sinä suunnittelet?" James kysyi silmäillen epäluuloisesti kookasta lumipalloa, joka oli jo vähintään kaksi kertaa kaadon kokoinen. "Et kai sinä aio heittää minua tuolla?"

"En", Lily sanoi lyhyesti ja keskittyi pallon pyörittämiseen. Saatuaan pallon valmiiksi hän jätti sen keskelle lumihankea ja alkoi pyörittää toista. "Minä teen lumiukkoa."

"Minä voin auttaa", James tarjoutui ja alkoi valmistaa kolmatta lumipalloa innostuneesti. "Tehdään tästä lumi-McGarmiwa!"

"McGarmiwa?" Lily toisti heikosti. "Et voi olla tosissasi!"

"Olen minä! Suippohattu ja kaikki! Lily-kiltti... siitä tulee hauskaa! Minerva näkee kerrankin, kuinka paljon me häntä oikein arvostamme!"

Lily pyöritti silmiään ajatellen, että McGarmiwa ei välttämättä innostuisi niin paljon näköislumiukosta kuin James näytti kuvittelevan, mutta hän ei jaksanut ryhtyä hillitsemään Jamesin intoa vaan pyöritti pallonsa loppuun ja leijutti sen taikasauvallaan edellisen päälle. James seurasi hänen esimerkkiään kolmannen lumipallon kanssa. Saatuaan kaikki pallot paikoilleen James ryhtyi lumoamaan taikasauvallaan suippohattua ja myrkynvihreää, asiallista kaapua. Lily seurasi sivusta vaivautumatta auttamaan häntä.

Kun lumi-McGarmiwan vaatteet olivat valmiit, James keskittyi kasvojen piirtämiseen. Lumiukko sai tiukan viivasuun ja tummat, kurtistuneet kulmakarvat. Sitten James astui askeleen taaksepäin ja katsoi lumiukkoa arvostelevasti.

"Ei se oikein näytä Minervalta", hän sanoi pettyneesti. "No, sen voi aina korjata - " hän heilautti taikasauvaansa laajassa kaaressa ja hetken kuluttua lumiukon eteen ilmestyi kyltti, jossa luki: "Minerva McGarmiwan näköispatsas. Rakkaudella, James Potter."

"No niin", James tokaisi tyytyväisenä kietoessaan käsivartensa Lilyn ympärille. "Nyt sen ainakin tunnistaa."

Lily hymähti. "Välillä minä mietin, kummasta sinä oikein pidät enemmän, minusta vai McGarmiwasta."

"Sinusta", James vakuutti hymyillen ja suuteli häntä otsalle miettien samalla edellisöistä väittelyään itsensä kanssa.

69.osa - mustasukkaisuutta?

Lily istui huispauskentän laidalla Peterin kanssa katsomassa rohkelikon huispausjoukkueen harjoituksia. Harjoitukset olivat kolmannet sillä viikolla ja Lily alkoi itsekin ihmetellä, miksi vaivautui istumaan katsomassa kerran toisensa jälkeen harjoituksia, jotka olivat samanlaiset joka kerta. James käytti puolet ajastaan pitäjänsä haukkumiseen - tosin Lily ei voinut väittää, etteikö se olisi ollut aiheesta. Alexander Zach oli yhtä surkea kuin vuoden alussakin.

"Mistä vetoa, että James ei saa taottua Zachin päähän tippaakaan järkeä ennen viimeistä peliä?" Lily kysyi kuivasti katsoessaan, kuinka Alexander hätkähti viime hetkellä tajuamaan, että kaato lensi suoraan häntä kohti ja torjui sen täpärästi.

Peterin suupielissä nyki. "Kaikki on mahdollista, Lily. Finaaliin on vielä kaksi kuukautta - ja James on James."

"Seuraavaksi sinä varmaan väität, että hän pystyy mihin vaan."

"Olin itse asiassa valmis sanomaan noin, kun hän alkoi seurustella sinun kanssasi", Peter hymähti katsoen Lilyä huvittuneesti. Lily punastui ja katsoi käsiinsä. "Niin monen vuoden jälkeen olin valmis vannomaan, että sinä päivänä kun te kaksi alatte seurustella, minäkin olen jo naimisissa."

Lily hymyili yrittäessään kuvitella Peteriä naimisissa. Nykyään se tosin ei enää ollut niin vaikeaa kuin ennen, kiitos Admire Speirin, joka jostakin syystä näytti edelleen viihtyvän Peterin seurassa. Lily ei voinut kieltää, etteikö heissä olisi ollut jotakin samaa. Kumpikaan ei ollut erityisen loistava koulussa, mutta he olivat uskollisia ystävilleen siitä huolimatta. Ja tekivät parhaansa. Kuitenkaan Lily ei voinut sanoa tuntevansa oloaan täysin kotoisaksi Admiren kanssa. Ainakaan hän ei sentään tuntenut enää outouden tunnetta ollessaan Peterin kanssa kahden, kuten oli joskus tehnyt. Enää häntä ei erityisemmin häirinnyt, että hänellä ei ollut muuta puheseuraa - mikä oli hyvä asia ottaen huomioon, että suurin osa hänen ystävistään vietti melkoisen osan ajastaan yläilmoissa luudanvarren selässä, lukuunottamatta Remusta, jonka tekemisistä Lily ei tiennyt. Remus väitti keskittyvänsä S.U.P.E.R-kokeisiin, mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että asia ei ollut niin. Remus oli loistava oppilas, eikä tarvinnut ympärivuorokautista harjoittelua läpäistäkseen kokeensa.

"HEI MATOHÄNTÄ! VARO SITÄ RYHMYÄ!" Siriuksen karjaisu ylhäältäpäin sai Lilyn hätkähtämään valveille ajatuksistaan ja Peterin luomaan kauhistuneen katseen yläilmoihin, mistä musta ryhmy syöksyi kovalla voimalla heitä kohti. Peter heittäytyi kömpelösti syrjään penkiltä, jolla oli istunut ja ryhmy iski penkkiä hänen vieressään. Seuraavaksi se suuntasi kohti Lilyä, joka väisti täpärästi.

"Sirius! Hoida tuo ryhmy pois täältä!" hän kiljui pyörähtäessään toisen kerran kauemmas lähestyvästi ryhmystä.

"Anteeksi, kukkanen!" Sirius hihkaisi syöksyessään luudanvarrellaan alas. Hän lensi kovaa vauhtia ryhmyn perään ja paukautti sen mailallaan takaisin yläilmoihin. "Ei ollut tarkoitus ahdistella - "

"ANTURAJALKA!" karjaisi James. "Minä en maksa sinulle siitä, että yrität murhata tyttöystäväni!"

Sirius sulki silmänsä aivan kuin Jamesin äänen kuuleminen olisi ollut hyvin tuskallista. "Minun taitaa olla paras jatkaa matkaa", hän sanoi anteeksipyytävästi Lilylle ja Peterille. "Sarvihaara näkyy kuvittelevan, että olen joku maksullinen nainen - paras mennä korjaamaan se tosiasia - "

Hän käänsi luutansa näppärästi ympäri ja ampaisi takaisin huispausvanteiden luokse, missä James alkoi välittömästi sättiä häntä harjoitusten laiminlyömisestä. Lily ja Peter vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään.

"Jonkun pitäisi hillitä Jamesia hitusen", Lily sanoi sitten. "Hän ajaa heidät vielä varhaiseen hautaan!"

"Älä minua katso", Peter pyysi kömpiessään maasta takaisin penkille istumaan. "Ei hän minun poikaystäväni ole!"

"Se tästä vielä puuttuisikin", mutisi Lily ja kiinnitti katseensa jälleen pieniin, luudanvarrella edestakaisin syöksähteleviin hahmoihin. Hän tunnisti Jamesin heidän joukostaan vaivattomasti - Jamesilla oli yllään punainen villapaita, hänen musta tukkansa oli, jos mahdollista, tavallistakin enemmän pörrössä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Pienen hetken ajan Lily mietti, oliko tehnyt virheen alkaessaan seurustella huispaushullun pojan kanssa. Hän ei todennäköisesti koskaan saisi samanlaista ilmettä kohoamaan Jamesin kasvoille kuin onnistunut huispausottelu sai, eikä hän halunnut olla toisena kenenkään elämässä.

"Lily", Peter sanoi yllättäen. Lily repi katseensa irti ohjeita jakelevasta Jamesista ja kääntyi hitaasti katsomaan Peteriä, joka katsoi häntä tuttu epävarma, hiirimäinen ilme kasvoillaan.

"Mitä?" hän kysyi.

Peter liikahti yrittäen löytää paremman asennon penkillään. "Minä - sitä vain - haluaisitko sinä mennä naimisiin - ?"

"MITÄ?" Lily kiljahti ja oli horjahtaa alas penkiltä. Hän katsoi Peteriä suurin vihrein silmin, ihmetellen, oliko Peter seonnut lopullisesti. Tosin KAIKKI Kelmit näyttivät olevan päästään vialla, joten ei olisi ollut ihme, vaikka Peterkin olisi saanut suuruudenhulluja kuvitelmia, mutta siitä huolimatta -

Peter tajusi äkkiä, miksi hän oli niin järkyttynyt ja lehahti punaiseksi kasvoiltaan alkaessaan korjata virhettään. "Siis, ei MINUN kanssani", hän oikaisi hätäisesti ja puna hänen kasvoillaan syveni. "Vaan Jamesin."

"Ai", Lily sanoi, punastuen nyt vuorostaan ja antoi katseensa kulkeutua Jamesiin, joka lensi kohti maalivanteita kaato toisessa kainalossaan. James heitti kaadon helposti vanteen läpi ja alkoi saman tien saarnata Alexander Zachille, joka ei ollut edes yrittänyt kunnolla torjua hänen heittoaan. "En minä tiedä", Lily sanoi rehellisesti katse edelleen Jamesiin kiinnittyneenä. "Tai siis, tällä hetkellä minusta näyttää siltä, että hänen suurin päämääränsä on mennä naimisiin kaadon kanssa ja tehdä huispausvanteista sormukset, joten - "

Peter hymyili. "Älä huolehdi, Lily. Sarvihaara olisi valmis luopumaan vaikka huispauksesta sinut saadakseen", hän vakuutti.

"Miksi hän ei sitten ole tehnyt niin?" Lily kohotti kulmiaan.

"Sinä et koskaan kysynyt", Peter virnisti näyttäen äkkiä epäluonteenomaisen Kelmimäiseltä ja Lily sai pienen aavistuksen siitä, miksi Sirius, James ja Remus viihtyivät Peterin seurassa Peterin erilaisuudesta huolimatta. "Tai no, en minä tietenkään voi olla varma siitä, että hän luopuisi huispauksesta - mutta molemmista käsistään ainakin ja kaatoa voi olla vaikeaa heittää, jos ei ole käsiä - " Peter keskeytti tajutessaan, miten typerältä hänen selityksensä kuulosti ja katsoi Lilyä epäröivä hymy huulillaan. Lily vastasi hymyyn ja työnsi puolihuolimattomasti punaiset, räntäsateen kastelemat hiukset sivuun silmiltään.

"Minä olen seitsemäntoista", hän huomautti. "Tai, kohta kahdeksantoista, mutta silti - en ole ikinä kuvitellut meneväni tämän ikäisenä naimisiin."

"En minäkään", Peter myönsi ja katsoi vaivautuneena käsiään, mutta Lily näki hänen hymyilevän siitä huolimatta. "Rehellisesti sanoen, minä en koskaan kuvitellut, että minulla edes OLISI tyttöystävää. Yksi kolmen suositun pojan kaverina olemisen haittapuolista on se, että kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun kovin paljon huomiota. Admire on vain erilainen."

Lily muisti elävästi, kuinka Admire oli alunperin mennyt ulos Siriuksen kanssa ja saanut Ariannan kiemurtelemaan mustasukkaisuudesta - mikä oli epäilemättä ollut Siriuksen tarkoituskin. Hän ei ollut silloin olettanut hetkeäkään, että Admire olisi itse asiassa alkanut seurustella Siriuksen kanssa. Hän vain oli vääränlainen tyttö Siriukselle. Sirius oli vaikea tapaus ja eli lujaa - lujempaa kuin kukaan muu Kelmeistä - joten hän tarvitsi myös sen mukaisen tyttöystävän. Admire taas oli rauhallinen ja herttainen. Kuten Peterkin. He eivät ehkä olleet yhtä hyviä koulussa kuin muut, mutta silti - siitä huolimatta katsoessaan heitä tarkemmin Lily saattoi nähdä heissä omanlaista voimaa, jota toisista Kelmeistä ei voinut etsimälläkään paikantaa. Heidän voimansa vain oli niin erilaista kuin Kelmien itsevarmat näytökset.

"Harjoitukset loppuvat kohta", Lily totesi haluten karistaa liian syvälliset mietteet pois päänsä sisältä. "Oli jo aikakin - minä jäädyn kohta kiinni penkkiini!"

"Lily, kohta on huhtikuu!"

"Joten?" Lily loi Peteriin katseen, joka varoitti häntä esittämästä enempää lisähuomautuksia ja Peter sulki tottelevaisesti suunsa. He vajosivat hiljaisuuteen, jota ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä punatukkainen nuori mies harppoi heidän luokseen ja pyysi lupaa istua heidän seuraansa. Lily ja Peter kohauttivat olkapäitään vilkaistuaan toisiaan ensin ja mies istui Lilyn vierelle pitkälle penkille luoden heihin kumpaankin tarkkaavaisen katseen. Sitten mies ojensi Lilylle kätensä.

"Tom Knight", hän esitteli ja katsoi Lilyä pitkään ruskeilla silmillään. "Hauska tavata."

Lily vastasi kädenpuristukseen ja onnistui aikaansaamaan hymyn yllättyneisyydestään huolimatta. "Lily Evans."

"Peter Piskuilan", Peter lisäsi, kun mies siirtyi kättelemään häntä. "Rohkelikko, seitsemäs luokka."

Tom Knight nyökkäsi ja nauroi hiljaisella äänellä kääntäen katseensa heidän yläpuolellaan käynnissä oleviin huispausharjoituksiin, jotka olivat loppumaisillaan. Miehen katsoessa poispäin Lily sai mahdollisuuden katsoa häntä tarkemmin. Tom näytti Lilystä etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, miksi. Todennäköisesti Tom oli ollut heidän kanssaan samaan aikaan Tylypahkassa muutamia vuosia sitten, sillä hän ei näyttänyt vielä kovin vanhalta - ehkä Redin ikäiseltä, tai hieman nuoremmalta. Hänen ruskeat silmänsä olivat puolittain piilossa ylipitkän, punaisen otsatukan alla ja ne hymyilivät, aivan kuten hän itsekin.

"Te olette siis rohkelikkoja?" mies kysyi yllättäen vilkaisten jälleen Lilyä ja Peteriä, jotka nyökkäsivät melkein yhtä aikaa. Tom hymyili tyytyväisenä. "Ja nuo ovat siis rohkelikon harjoitukset?" hän varmisti. Lily nyökkäsi uudelleen, ihmetellen, mihin mies oikein pyrki. Hän katsoi otsaansa rypistäen, kuinka säteilevä hymy ilmestyi miehen kasvoille.

"Tunnetteko te tyttöä nimeltä Arianna Bell?" Tom kysyi.

Lily vilkaisi Peteriä hämillään ja taivutti sitten hitaasti päätään nyökkäykseen. "Hän on paras ystäväni", hän lisäsi epäröiden, tietämättä tarkalleen, mitä ajatella punatukkaisesta nuoresta pojasta, joka aivan vain yllättäen oli ilmestynyt heidän seuraansa ja alkanut kysellä kysymyksiä.

Tom hymyili leveästi. "Aina vain paranee", hän sanoi. "Hän lentää hyvin, vai mitä?"

"He kaikki lentävät hyvin", Lily vastasi, tuntien outoa ylpeyttä rohkelikon puolesta ottaen huomioon, että vielä aikaisempina vuosina hän oli pitänyt huispausta samanlaisena kuin kaikki muukin urheilu.

Mies nyökkäsi hitaasti. "Siltä näyttää. Lukuunottamatta pitäjää - hän on hieman muissa maailmoissa, vai mitä?"

"Niinkin voisi sanoa", Peter tokaisi ja Lily näki hänen pidättelevän nauruaan. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, joka onneksi kuitenkin keskeytyi melko pian rohkelikon huispausjoukkueen muodossa. James vapautti joukkueensa puolentoista tunnin rankkojen harjoitusten jälkeen ja joukkueen jäsenet alkoivat laskeutua maata kohti, Arianna ensimmäisenä. Lily ja Peter katselivat edelleen ymmällään, kuinka Tom Knight nousi seisomaan ja oikaisi selkäänsä heilauttaen kättään Ariannalle. Arianna huomasi hänet ja tytön kasvoille puhkesi leveä hymy, kun hän juoksi luudanvarsi edelleen kädessään heidän luokseen. Ariannan tummat hiukset olivat pörrössä ja hänen poskensa olivat punaiset. Muutenkin hän näytti hieman epäjärjestyksessä olevalta, mutta hymyili siitä huolimatta.

"Hei", hän sanoi töksähtävästi pysähtyessään miehen eteen.

Tom vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä. "Hei", hän mutisi ja tarttui Ariannan käteen pyyhkäisten sitä nopeasti huulillaan. "Arianna Bell. Olivatko harjoitukset rankat?"

"Voit uskoa", Arianna tuhahti ja loi tuskastuneen silmäyksen yläpuolelleen, missä James ja Sirius lensivät edelleen katsellen samalla tarkkaavaisesti heidän suuntaansa. "James on ihan mahdoton - James Potter, siis. Kapteenimme."

"Hän on lahjakas", Tom sanoi lyhyesti. "Ja niin olet sinäkin."

Arianna hymyili - jos lainkaan mahdollista - vieläkin leveämmin ja suoritti pienen hoviniiauksen miehelle. Hän ei ehtinyt kuitenkaan edes kunnolla oikaista itseään, ennen kuin joutui heittäytymään sivuun varoituksetta heidän niskaansa syöksyvän ryhmyn tieltä. Tom kiirehti auttamaan hänet ylös kuraisesta maasta.

"Sattuiko?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan.

Arianna pyyhki kuraa kasvoiltaan ja käänsi sanaakaan sanomatta selkänsä hänelle karjuen yläilmoihin: "SIRIUS BLACK! MINÄ TAPAN SINUT VIELÄ!"

Sirius vastasi huolettomalla kädenheilautuksella ja olankohautuksella. Arianna tuhahti kiukkuisesti kääntyessään ympäri. "Anteeksi tuosta", hän sanoi ärtyneesti. "Sirius Black - meidän lyöjämme - "

Tom kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Tekikö hän tuon tarkoituksella? Vai onko hän todella noin surkea?"

"Hän ei ole surkea missään - paitsi ehkä hienotunteisen esittämisessä", Arianna julisti mulkaisten vielä kiukkuisesti yläpuolelleen - kuitenkin turhaan, sillä Sirius oli jo laskeutunut hänen vierelleen loskaiseen maahan.

"Sinä kutsuit minua?" hän virnisti kietoessaan käsivartensa Ariannan ympärille tavalla, joka ei jättänyt kenellekään mitään epäselvyyksiä. Arianna pyöritti silmiään tuskastuneesti ja keskitti kaiken huomionsa Tomiin, joka katseli tilannetta huvittuneen uteliaasti.

"Tom, Sirius Black - Sirius, Tom Knight", Arianna esitteli kärsivänä. "Sirius, haittaako sinua, jos menen käymään linnassa pikaisesti? Tomilla on asiaa McGarmiwalle."

Sirius näytti tyytymättömältä, mutta ei ehtinyt edes kohauttaa olkapäitään ennen kuin Arianna oli jo irrottautunut hänen sylistään, tarttunut Tomin käsivarteen ja lähtenyt taluttamaan miestä kohti linnaa. Sirius jäi katsomaan typeränä kaksikon perään.

"Mistä helvetistä tuossa oli kyse?" hän ärähti sitten kiukkuisesti Lilylle ja Peterille.

"Kysy Ariannalta", Lily ehdotti. "Hän saattaa jopa tietää."

"Tosin siihenkään ei voi luottaa liikaa", lisäsi James laskeutuessaan tyylikkäästi takaisin maankamaralle ja harppoessaan Lilyn vierelle seisomaan. "Anturajalka, älä huolehdi - hän oli ainakin kaksikymmentä, eikä Arianna sekaannu sellaisiin. Sitä paitsi sinulla on nyt tärkeämpää huolehdittavaa, kuten esimerkiksi huispausottelu - sinä et voi vain keskittyä muihin asioihin kesken pelin, koska sinulla on - "

"Pää kiinni, James!" Sirius tokaisi terävästi ja heilautti luudanvarren takaisin olkapäälleen. "Sinä olet pakkomielteinen! Sinulla on kaato aivojen paikalla ja jalkojen tilalla luudanvarret! Siihen pahuksen otteluun on KAKSI KUUKAUTTA, HELVETTI - joten rauhoitu jo, tai joku vielä muuttaa tuon hiuspehkosi varpukasaksi!"

Hän loi vielä viimeisen synkän silmäyksen Jamesiin ja lähti sitten kävelemään linnan suuntaan. James katsoi Lilyä ja Peteriä kulmiaan kohottaen.

"Mikä häntä mahtoi riipoa?" hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa huolettomalta.

Peter ja Lily vaihtoivat paljonpuhuvan katseen, sitten Peter nousi ylös. "Selitä sinä hänelle, Lily", hän pyysi. "Minä en jaksa."

Hän lähti harppomaan pois kentältä kovaa vauhtia Jamesin katsoessa ärtyneenä hänen jälkeensä.

"Hyvä! Hylätkää minut vain kaikki!" James huusi hänen loittonevalle selälleen. "Kuka kapteenista muutenkaan piittaisi!"

Myöhemmin samana iltana Lily, James ja Sirius istuivat poikien makuusalissa pelaamassa korttia. Räjähtävän näpäyksen pelaaminen ei ollut Lilyn suosikkipelejä, mutta Sirius oli ollut pahalla tuulella huispausharjoituksista asti ja kortinpelaaminen oli ainoa tapa saada hänet piristymään. Tosin edes kortinpelaaminen ei näyttänyt auttavan kovin paljon - Sirius näytti kaiken aikaa räjähdysvalmiilta ja paiskoi kortteja pöytään suorastaan pelottavalla vimmalla.

"Minä en tajua Ariannaa", Sirius ärisi samalla kun sekoitti korttipakkaa raivokkaasti. "Miksi ihmeessä hänen pitää mennä sekoilemaan jonkun punapään kanssa?"

"Ei punaisissa hiuksissa mitään ole", puolusti James vilkaisten samalla Lilyä, jonka tummanpunaiset hiukset roikkuivat kasvoilla. Hän ojensi kätensä ja työnsi ne sivuun. Sirius muljautti silmiään.

"Punaiset hiukset ovat ihan OK - tytöillä", hän painotti. "Mutta Ariannalla ei ilmeisesti ole lainkaan arvostelukykyä, jos hän menee sekaantumaan sellaiseen tyyppiin."

Lily huokaisi ja pudisti päätään. Hänen mielestään Siriuksen äkillinen mustasukkaisuuskohtaus oli lähinnä huvittava, vaikka hänkin olisi halunnut selvittää, mitä tekemistä Ariannalle oli Tom Knightin kanssa ja miksi Arianna ei ollut koskaan maininnut asiasta hänelle. "Arianna ei SEKAANTUNUT häneen", Lily korjasi tietämättä, huvittuisiko vai tuskastuisiko Siriuksen vainoharhaisuudesta. "He vain puhuivat keskenään!"

"Joten? Ei puhuminenkaan aina viatonta ole!" Sirius muistutti.

"Kiitos vain tiedosta", letkautti James ja kietoi käsivartensa hajamielisesti Lilyn vyötärölle. "Tiedän mitä vastata seuraavan kerran kun haluat lainata Lilyä 'puhumista' varten - "

"Minua ei voi 'lainata'", Lily keskeytti terävästi. "Minä en ole mikään esine!"

"Olethan sinä", Sirius virnisti, nyt jo hieman paremmalla tuulella. "James Potterin näyttelyesine numero yksi."

Lily tuhahti ja läimäytti häntä kipeästi käsivarteen. "Hei", hän protestoi. "Se oli vain pieni sivuhuomautus! Sitä paitsi, 99% tytöistä on esineitä!"

"Kuka muodostaa sen poikkeavan yhden prosentin? Arianna kenties? Vai onko hän sinun ikioma pieni kaulailuautomaattisi?" James tiedusteli lievästi huvittuneena. Sirius kohautti olkapäitään ja hänen ilmeensä synkkeni, kun hän keskittyi ajattelemaan Ariannaa, joka oli niin keskittynyt omiin tekemisiinsä, ettei ollut edes ohimennen MAININNUT hänelle kenestäkään, jonka nimi oli Tom Knight.

"Mitäköhän luulette Ariannan tekevän juuri nyt?" hän kysyi otsaansa rypistäen ja laski pelikortit kädestään.

"Anturajalka!" James parahti tukahtuneen kuuloisella äänellä painaessaan kasvonsa vasten tyynyä. "OLETKO SINÄ KELMI VAI ET?"

"Totta kai minä olen", Sirius murahti vastaukseksi. "Ja niin olet sinäkin - ja siitä huolimatta olet käyttänyt puolet kouluajoistasi huokailemalla Lilyn perään. Varsinkin silloin, kun kuvittelit, että kukaan ei huomaa."

"No, ette te huomanneetkaan", James puolusteli samalla kun hänen korviensa väri alkoi muuttua normaalista epämääräisen tomaatinpunaiseksi. "Teiltä kesti yli kaksi vuotta päätellä, että minä olin ihastunut häneen!"

"Ihanko totta?" Lily kysyi kiinnostuneesti.

"Äh, itse asiassa ei." Sirius huiskautti kättään laajassa kaaressa. "Sarvihaara vain kuvitteli, että me emme huomanneet mitään - mutta minä epäilin asiaa kolmannen luokan keväästä asti. Kesti vielä kaksi vuotta, ennen kuin saimme kaivettua totuuden hänestä irti. V.I.P-kokeiden jälkeen, itse asiassa. Hän oli niin murtunut siitä, että sinä haukuit hänet pystyyn silloin. Hänen oli yksinkertaisesti pakko saada uskoutua jollekulle, kyllähän sinä tiedät, miten herkkätunteinen Sarvihaara - "

"PÄÄ KIINNI!" James ärähti heittäen Siriusta tyynyllä. "Ei Lilynkään kaikkea tarvitse tietää!"

Sirius virnisti pirullisesti, eikä ehtinyt vastata mitään, sillä seuraavassa hetkessä pikimusta pöllö lennähti ikkunasta sisään kovalla vauhdilla törmäten melkein heihin. Sirius heittäytyi täpärästi sivuun sen tieltä ja kirosi katsellessaan, kuinka pöllö kiersi ympäri huonetta saadakseen vauhtinsa hidastumaan.

"Pahuksen sunnuntaipöllö", Sirius manasi noustessaan ylös lattialta. "Hankkisi itselleen lentoluvan!"

Lily ei kiinnittänyt Siriukseen mitään huomiota, vaan nappasi pöllön syliinsä, kun se lensi lähemmäs. Hän alkoi irrottaa sen jalkaan kiinnitettyä viestiä yrittäen samalla väistellä pöllön nokkimisyrityksiä. Pöllöä ei ollut selvästikään koulutettu kovin hyvin - päinvastoin, olisi voinut kuvitella, että sen omistaja pyrki aiheuttamaan sen avulla mahdollisimman paljon tuhoa. Niin kuin asia todennäköisesti olikin, Lily päätteli kääriessään viestin auki ja antaessaan katseensa harhailla sen alareunaan lähettäjän kohdalle. Hän tunsi suupieliensä vetäytyvän leveään hymyyn.

"Tämä on Rediltä", hän ilmoitti toisille. "Ja Jazzilta."

Sirius lopetti oitis pöllön kiroamisen ja katsoi häntä odottavasti. "Ja mitähän sanottavaa niillä kauhukakaroilla on tänään?" hän tiedusteli. Lily viittasi kädellään häntä vaikenemaan ja alkoi lukea viestiä ääneen.

"Kelmit (ja Lily ja Arianna, olettaisin) -

Jazz yritti manipuloida minua tekemään teille kunnollisen hääkutsun, mutta tulin siihen tulokseen, että sellainen ei oikein ole alaani. Eli tässä teille tiedotus: minä ja Jazz menemme naimisiin (huokailen täällä - pelkän sanan kirjoittaminen tuottaa suunnatonta tuskaa) lauantaina 30.huhtikuuta Fox's Denissä. Jos kiinnostaa, niin ilmestykää paikalle puoli kahdentoista aikoihin ja ehditte hienosti, ellei Jazzilla sitten ole yletön kiire naimisiin. (EN MINÄ NIIN HÄTÄINEN OLE! - Jazz) Joka tapauksessa, Dumbledore antaa kyllä teille luvan livistää sen verran, vaikka muuten turvatoimet ovatkin tiukentuneet melkoisesti kuten tulette seuraavana Tylyaho-viikonloppuna näkemään. Jos olette tulossa, menkää Dumbledoren toimiston kautta. Hän on luvannut järjestää teille porttiavaimen, Fox's Deniä ei nimittäin ole lisätty hormiverkostoon. (Ei se minun vikani ole, vaan Redin vainoharhaisuuden - Jazz). Joka tapauksessa, tulkaa ihmeessä jos kiinnostaa. Jazz ainakin ilahtuisi saadessaan vielä muutaman ihmisen, joille riemuita minun käännyttämiseni vuoksi. Ai niin, ja asu on vapaa, mutta PAKOLLINEN!

- Red (ja muutamien pikku lisäysten takana oleva Jazz)"

Lily taitteli viestin siististi kasaan ja katsoi Jamesia kysyvästi. Hän itse ainakin oli enemmän kuin utelias Redin ja Jazzin häiden vuoksi. Sen lisäksi, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut oikeissa velhohäissä, hän oli vuoden aikana oppinut pitämään aidosti sekä Redistä että Jazzista ja halusi olla paikalla katsomassa, kun he menisivät naimisiin. Hän arveli, että ei olisi kovin vaikeaa suostutella Ariannaa mukaan, sillä päästyään ennakkoluuloistaan Jazzin kuolonsyöjyyttä kohtaan Ariannakin oli oppinut viihtymään opettajiensa seurassa odotettua paremmin.

"No?" Lily kysyi. "Mitä mieltä olette?"

"Minä olen sitä mieltä, että se mies on kahjo", Sirius pamautti lujasti. Lily ja James kohottivat kysyvästi kulmiaan ja Sirius selitti: "Hän taitaa vakavissaan kuvitella, että me ilmestyisimme paikalle ILMAN VAATTEITA! En minä nyt sentään mikään itsenipaljasta ole!"

"Etkö?" Lily loi Siriukseen pitkän katseen, joka sai Siriuksen puuskahtamaan ärtyneenä ja ristimään käsivartensa rinnalleen.

"No en!" hän kivahti vilkaisten samalla seinällä roikkuvaa kelloa ja alkoi nousta ylös sängyltä. "Minä lähden nyt!"

Lily vilkaisi Jamesia kärsivänä. "Joko minä nyt onnistuin loukkaamaan häntä?"

"Onnistuit", Sirius vastasi Jamesin puolesta. "Mutta ei se pelkästään sitä ole - ensinnäkin kuka tahansa, joka vähänkään käyttää silmiään voi nähdä, että Sarvihaaran tekee suunnattomasti mieli nuoleskella sinun kanssasi, enkä minä aio jäädä tänne eturivin katsojaksi. Toisekseen, minulla on tärskyt Minervan kanssa ja olisi epäherrasmiesmäistä myöhästyä."

Lily ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Sirius oli jo harpponut makuusalin ovelle, vetänyt sen auki ja kadonnut portaisiin pamauttaen oven rajusti kiinni perässään. Lily ja James istuivat hetken täydellisessä hiljaisuudessa, kumpikin tuijottaen suljettua ovea ja miettien, miksi ihmeessä Sirius oli niin äkkipikaisella tuulella sinä päivänä - vaikka todennäköisin syy siihen oli Arianna. Ja Tom Knight. Sitten Lily repi katseensa irti makuusalin ovesta ja katsoi Jamesia verkalleen kallistaen päätään sivulle.

"Tärskyt McGarmiwan kanssa?" hän kysyi heikosti, nähden silmiensä edessä kaikenlaisia kauhukuvia siitä, kuinka Sirius voisi yrittää tehdä Ariannan mustasukkaiseksi McGarmiwan kanssa. James näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa ja pudisti päätään naurahtaen.

"Anturajalka ei ole niin epätoivoinen", hän tokaisi lujasti. Oltuaan hetken hiljaa hän jatkoi: "Tai saattaahan hän olla - mutta ainakin hän pitää kiinni tyylistään."

Lily ei voinut olla hymyilemättä. "Niin, mutta MIKSI hän menee McGarmiwaa jahtaamaan?" hän uteli kuitenkin.

James tyytyi kohauttamaan olkapäitään. "Jälki-istuntoa - hänelle ja Ariannalle. He olivat ilmeisesti innostuneet hieman kirjastossa, ymmärsitkö?"

Lily nyökkäsi heikosti ja värähti haluamatta ajatella asiaa kovinkaan tarkasti. Hän keskittyi sen sijaan toiseen ikävään ajatukseen, jonka hän myös lausui sitten ääneen. "Se ei voi päättyä muutoin kuin katastrofaalisesti", hän huokaisi. "Sirius on kiukkuinen Ariannalle ja jos hän saa taas jonkun Kelmeille ominaisen mustasukkaisuuskohtauksen, Arianna raivostuu. Ja iskee häntä."

"Iskee häntä?" James toisti lievästi kiinnostuneena. Lily nyökkäsi.

"Tuolilla", hän selvitti.

James sulki silmänsä. "Auts..." kaikesta huolimatta hän hymyili ojentaessaan kätensä pörröttämään Lilyn hiuksia. "Ei heille varmaan mitään kovin traumaattista tapahdu", James lohdutti nojautuen sängyllä lähemmäs Lilyä. "Tai jos tapahtuukin, matami Pomfrey osaa kyllä korjata sen... Eli ei meidän tarvitse siitä huolehtia."

Lily laski ovelasti silmäluomiaan. "Ja mistä meidän sitten pitäisi huolehtia?"

"No - kauanko partiointiin on aikaa?"

"Vähän yli tunti", vastasi Lily vilkaistuaan seinällä riippuvaa kelloa.

James nojautui edelleen lähemmäs häntä sängyllä, kunnes heidän kasvonsa olivat kiinni toisissaan. "Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse huolehtia yhtään mistään", hän sanoi ja nojautui vielä lähemmäs antaen huuliensa koskettaa Lilyn kasvoja.

Sirius kirosi mielessään harppoessaan kovalla vauhdilla kohti McGarmiwan työhuonetta. Hän kirosi kaikkea - Ariannaa, Tom Knightia, huispaushullua Jamesia, McGarmiwaa, itseään. Päivä oli ollut huono, eikä hän tiennyt, ketä siitä syyttäisi. Ainoa valopilkku päivässä oli ollut Redin ja Jazzin hääkutsu, vaikka Sirius ei ollutkaan erityisen innostunut menemään häihin muistellessaan, kuinka edelliset häät olivat päättyneet. Silloin hän ja Arianna olivat melkein tapattaneet itsensä, niin todennäköistä kuin se etukäteen katsottuna olikin ollut. Muutenkaan Sirius ei voinut olla tuntematta jonkinlaista vastenmielisyyttä häitä kohtaan. Hän oli helpottunut siitä, että myöskään Arianna ei ollut mikään häähullu, eikä todennäköisesti vaatisi häntä menemään naimisiin lähimmän neljänkymmenen vuoden aikana. Jos he nyt edes niin pitkään yhdessä pysyisivät - huolimatta siitä, että Sirius laski Ariannan yhdeksi parhaista asioista, joita hänelle oli ikinä tapahtunut, häntä ahdisti ajatus jonkun kanssa olemisesta neljänkymmenen vuoden ajan. Ajatus sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi... ja ikäväksi.

Ehkä, Sirius ajatteli huokaisten syvään, ehkä hänen pitäisi vaihtaa tyttöä. Aivan vain huvin vuoksi. Se voisi saada hänet piristymään sitruunaolotilastaan edes hitusen verran. Ja se myöskin toisi hänelle takaisin hänen maineensa Tylypahkan pahimpana sydäntenmurskaajana. Muuten hän ei kenties jäisi lainkaan historiaan. Mutta vaikka ajatus kiehtoikin häntä omalla tavallaan, ei hän saanut sitä toteutetuksi - ainakaan aivan vielä. Juuri nyt päällimmäisenä hänen toivelistallaan oli lukita Tom Knight luokkahuoneeseen ja syöttää hänet McGarmiwalle. Pieni ääni hänen sisällään väitti hänelle, että hän oli typerä ja vainoharhainen, mutta hän ei kuunnellut sitä. Se johtui egosta, hän päätteli - tai niin ainakin Lily ja Remus olisivat sanoneet. Hän oli tottunut olemaan ensimmäinen kaikessa, eikä hänestä ollut hauskaa joutua epäilemään jääneensä toiseksi jonkun elämässä.

"HEI! BLACK! MINNE NIIN KOVA KIIRE?" huuto sai hänet jähmettymään paikalleen kesken askeleen ja kääntymään hitaasti ympäri taikasauva tiukasti nyrkkiinsä puristettuna. Kääntyessään kunnolla ympäri hän kuitenkin sai huomata, että taikasauvalle ei ollut tarvetta. Huutaja oli vain Red.

"Keneksi sinä minua oikein luulit?" Red kysyi huvittuneisuus teräväilmeisissä silmissään välkkyen kun Sirius työnsi taikasauvansa takaisin taskuun.

"Luihuiseksi", Sirius murahti. "He ovat viime aikoina olleet niin epäilyttävän kiltisti, että heillä on varmasti jotakin meneillään."

"Viisaasti päätelty." Red nyökkäsi hyväksyvästi. "Ilkeät tyypit eivät ikinä ole tekemättä ilkeyksiä ellei heillä ole ilkeyksien suunnittelu meneillään."

"Kiitos valaisusta, oi suuri hengellinen johtajani", Sirius kumarsi sarkastinen ilme kasvoillaan. "Mikä saa sinut hiippailemaan täällä tähän aikaan illasta?"

Red tuhahti näyttäen jurolta. "Jazz", hän mutisi.

Sirius virnisti myötätuntoisesti. "Mitä hän on tällä kertaa keksinyt?"

"Sen kun tietäisikin", Red huokaisi pudistaen päätään väsyneen näköisenä. "Mutta kun hän ei suostu kertomaan."

"Eli sinä vaeltelet ympäriinsä ja odotat, että järjen valo syttyy päähäsi ja oivallat yllättäen, mikä Jazzia vaivaa?" Sirius ehdotti viisaasti.

Red vain hymähti. "Itse asiassa olen menossa Dumbledoren toimistoon. Hän on tehnyt minulle porttiavaimen Fox's Deniin - on aika nukkua välillä yksi yö sielläkin, jos Auguston mellastamiselta voi yleensäkään nukkua."

"Oletko varma, että juuri Augusto on se, joka häiritsee nukkumistasi?" Sirius kysyi merkitsevästi ja irvisti sitten tajuttuaan kunnolla, mitä oli sanonut. "Epäluonnollista vihjailla jotakin tuollaista opettajalle."

"Etkö sinä sitten yleensä tee niin?" Redin äänestä kuulsi naurun säikeitä.

"En!" Sirius sanoi painokkaasti. "Tai no, ehkä McGarmiwalle. Mutta en muuten - missään tapauksessa."

McGarmiwan nimen mainitsemisesta hän muisti, että hänen oli tarkoitus mennä jälki-istuntoon. Hän hyvästeli Redin kiireesti ja lähti jatkamaan matkaansa McGarmiwan työhuoneeseen, ilmestyen aitoon Kelmimäiseen tapaan paikalle viime tipassa ja hiukset pystyssä juoksemisen jäljiltä. Arianna oli jo paikalla. Hän istui kädet puuskassa tuolissa professori McGarmiwan työpöydän ääressä ja näytti siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Sirius virnisti. Kun hän näki Ariannan, hänestä tuntui kuin joku solmu hänen sisällään oli avautunut, eikä hän ollut enää niin verenhimoisella tuulella. Hän avasi suunsa tervehtiäkseen Ariannaa, mutta McGarmiwa ehti puhumaan ennen häntä.

"Kas, iltaa, herra Black", hän sanoi ripaus koleutta tavanomaisen arvokkaassa äänessään. "Sinäkin päätit siis ilmestyä paikalle?"

"Ei se minun vikani ollut, että melkein myöhästyin", Sirius sanoi antaen syvästi loukatun ilmeen kohota kasvoilleen samalla kun lysähti istumaan tuolille Ariannan viereen. "Vaan professori Redin. Hän pidätteli minua, professori."

"En taida haluta tietää millä tavalla", Arianna mutisi matalalla äänellä.

Professori McGarmiwa kohotti kulmiaan. "Sanoitko jotakin, neiti Black - "

Arianna väläytti hänelle suloisen hymyn. "En kerrassaan mitään, professori", hän sanoi herttaisesti. "Ja ellette loukkaannu, professori, se sukunimi muuten on Bell eikä Black."

Sirius pidätteli nauruaan vaihtaessaan pikaisen katseen Ariannan kanssa. Kääntäessään jälleen katseensa McGarmiwaan hän näki naisen kasvojen punehtuneen hitusen, mutta muuten professori näytti hallitsevan itsensä täydellisesti.

"Vai niin", professori McGarmiwa mutisi. "Anteeksi, neiti Bell - minulla on paljon asioita mielessä - no niin, palataanpa nyt aiheeseen eli teidän jälki-istuntoonne. Minun on varmaankin turha sanoa, miten suunnattoman pettynyt olen teidän käytökseenne."

"Miten niin pettynyt?" Sirius älähti välittämättä Ariannan varoittavasta katseesta. "Mitä sinä meiltä oikein ODOTIT?"

"Vähemmän - fyysistä aktiviteettia - ", McGarmiwa tuhahti kuin vihainen siili. "Kirjastossa - ensiluokkalaisten edessä - "

"He ovat jo YKSITOISTA, MINERVA!" Sirius parahti.

McGarmiwan katse muuttui hyisestä niin jäätäväksi, että sen voimalla olisi voinut syväjäädyttää jopa Voldemortin seuraavien sadan vuoden ajaksi. "Viisi pistettä asiattomasta puhuttelusta, Black", hän napautti. "Kehottaisin sinua muistamaan käyttäytymisen tai reputan sinut S.U.P.E.R-kokeissa. Kyllä, Black, minä tiedän, että se ei ole luvallista - mutta jos vielä koettelet kärsivällisyyttäni kovin pitkään, minäkin saatan unohtaa säännöt."

Siriuksen silmien eteen ilmestyi pahoja mielikuvia hänen yrittäessään kuvitella, millainen McGarmiwa olisi säännöt unohtaneena. Hän ja Arianna vilkaisivat toisiaan kumpikin yhtä järkyttyneinä. Sitten Sirius pakotti kasvoilleen vakaan ilmeen kääntyessään jälleen professori McGarmiwan puoleen.

"Aloitetaanko nyt se jälki-istunto, professori?" hän ehdotti kepeästi saaden McGarmiwan kasvot punehtumaan entisestään - tällä kertaa pidätetystä raivosta. Ohitsekiitävän hetken ajan McGarmiwa näytti siltä kuin hänellä olisi ollut suunnattomia vaikeuksia itsensä hillitsemisessä, mutta sitten hetki meni ohi ja hän nyökkäsi terävästi.

"Kuuraatte palkintohuoneen kaikki pokaalit", hän määräsi teräksisesti. "ILMAN taikuutta. Ja kehottaisin teitä toimimaan ripeästi, sillä suoritatte työn loppuun huomenna, jos se jää kesken."

Sirius oli aikeissa protestoida, mutta Arianna tallasi häntä varpaille estääkseen häntä puhumasta.

"Kuka se tyyppi oli?" Sirius kysyi Ariannalta myöhemmin samana iltana, kun he olivat polvillaan palkintohuoneen lattialla ja puhdistivat rievuilla palkintohuoneen pölyttyneitä pokaaleja. Siriuksesta tuntui, että pokaaleja ei ollut pesty kymmeneen vuoteen - hän olisi epäillyt McGarmiwan pitäneen niitä likaisina erityisesti häntä varten, ellei hän olisi muistanut olleensa puhdistamassa pokaaleja hieman yli vuosi sitten keväällä.

"Kuka tyyppi?" Arianna kysyi rypistäen otsaansa, mutta ei kohottanut katsettaan pienestä palkintolaatasta, jota oli kiillottanut.

"No, se punapää siellä huispauskentällä!"

"Ai, SE." Arianna naurahti ja kääntyi katsomaan Siriusta. "Joku Jaken ja Rosarian kaveri - lupasin auttaa häntä yhdessä jutussa - "

Sirius lopetti huispauspokaalin kiillottamisen ja kohotti katseensa Ariannaan. "Missä jutussa?"

Arianna pudisti päätään. "Ei mitään vaarallista, älä pelkää - Tom vain on ollut aika pitkään ulkomailla ja tarvitsee jotakuta tutustuttamaan itseään takaisin Englantiin. Hän on itse asiassa muuttanut Tylyahoon, joten minä olin luonnollinen valinta."

"Sinä toimit sen tyypin tervetuliaiskomiteana?" Sirius älähti. "Ei voi olla totta!"

"Miten niin ei?" Arianna kysyi haastavasti laskien kätensä lanteilleen. "En minä nyt niin toivoton ole!"

"En minä sitä tarkoitakaan!" Sirius murahti ja heitti rievun kädestään lattialle. "Vaan sitä, että minä en pidä siitä, että tyttöystäväni luuhaa jonkun punapään yhden naisen esittelypartiona!"

"Sirius!" Arianna huudahti. "Hän on KAKSIKYMMENTÄ!"

"Joten?" Sirius kysyi kääntäen myrtyneenä katseensa takaisin huispauspokaaliin. "Mistä lähtien se SINULLE on jotakin merkinnyt?"

Arianna laski rievun käsistään. "Mistä lähtien minä muka olen iskenyt kaksikymppisiä miehiä?"

Sirius kohautti olkapäitään, liian pahalla tuulella ajatellakseen sanojensa järkevyyttä. "Enhän minä voi pysyä perillä sinun tekemisistäsi."

"No, minulla ei ole tapana tehdä niin", Arianna kivahti alkaen suuttua itsekin. Hän nappasi jälleen rievun ja alkoi kiillottaa raivokkaasti palkintolaattaa, johon oli kaiverrettu nimi, Tom Valedro. "Enkä minä suoraan sanottuna jaksa puhua tästä. Sinä voit olla mustasukkainen ihan rauhassa, jos haluat - minua ei jaksa kiinnostaa!"

"Minä en ole mustasukkainen!" Sirius karjaisi ja kaappasi riepunsa lattialta heittäen sillä Ariannaa.

Arianna nauroi kylmästi. "Ai et ole? No miksi sinä sitten viskelet minua rätillä?" hän kysyi nakaten rievun takaisin päin Siriusta.

"Koska minua huvittaa!" Siriuksen ääni oli ylimielinen. Hän oli aikeissa jatkaa, sanoa jotakin muutakin, huutaa, että Arianna oli typerä ja hermoillekäyvä. Mutta sanoja ei koskaan tullut - hän jäi katsomaan Ariannan kasvoihin. Ariannan silmiin, jotka tavallisesti nauroivat niin pirullisen näköisinä - yhtä pirullisina kuin hänen omansakin, vaikka Ariannan silmät eivät olleetkaan tummat - mutta jotka juuri nyt säkenöivät kiukkua ja epäuskoa siitä, että Sirius uskalsi kyseenalaistaa hänen tekemisensä. Ariannan suu oli puolittain auki, aivan kuin hän olisi etsinyt sanoja aivan samalla tavalla kuin Siriuskin. Sirius huokaisi tukahtuneesti ja astui askeleen lähemmäs Ariannaa, sitten toisen, sitten hän tarttui kiinni Ariannan käsivarteen ja suuteli tyttöä huulille saaden Ariannan pudottamaan riepunsa lattialle ja horjahtamaan taaksepäin.

Lily ja James makasivat Jamesin sängyllä ja tuijottivat kattoon, liian väsyneinä tehdäkseen mitään kunnollista. Kello oli melkein kymmenen ja kaikista mieluiten Lily olisi vain mennyt nukkumaan, mutta heitä odotti vielä illan partiointi, eikä hän voinut jättää sitä väliin, vaikka olisi halunnutkin. Ennen sillä ei ehkä olisi ollut niin suurta merkitystä - paitsi ehkä hänen omantuntonsa kannalta - mutta nykyään, kun joka puolella oli kirjoituksia Voldemortin ja kuolonsyöjien tekemistä kauheuksista ja Voldemortin kannattajia löytyi myös Tylypahkasta, oli partiointi melkein välttämättömyys. Lily ei uskonut hetkeäkään, että Bellatrix ja muut Voldemortin kannattajat olisivat vain äkkiä antaneet asioiden olla. Hän oli varma siitä, että heillä oli jotakin tekeillä - ja hän oli mieluiten valmistautunut tilanteeseen, ennen kuin mitään katastrofaalista tapahtuisi. Hän ei halunnut joutua toista kertaa sairaalasiipeen jonkun luihuisen käyttämän anteeksiantamattoman kirouksen vuoksi.

Lily huokaisi ja kääntyi sängyllä niin, että hänen kasvonsa olivat Jamesiin päin. Jamesin käsi oli tiukasti hänen vyötäröllään ja pojan silmät olivat puoliksi kiinni.

"James?" Lily tönäisi Jamesia varovasti kylkeen.

"Mmmhmm", James mutisi vastaukseksi näyttäen niin väsyneeltä, että Lily ei olisi halunnut häiritä häntä, mutta vilkaistessaan kelloa Lily näki, että heidän partiointinsa alkaisi muutaman minuutin kuluttua ja heidän oli paras suoriutua ulos rohkelikkotornista ennen sitä. Hän hymyili pienesti ja tönäisi Jamesia uudelleen.

"Meillä on partiointi", hän muistutti lempeästi.

James voihkaisi. "Lily-kulta, onko meidän pakko?" hänen äänensävynsä oli aneleva ja pienen hetken ajan Lilyn teki mieli pudistaa päätään ja vain jäädä siihen, kunnes nukahtaisi, mutta sitten johtajatyttöpuoli sai hänestä vallan.

"On", hän sanoi painokkaasti. Hän nojautui lähemmäs Jamesia ja antoi huuliensa koskettaa pojan poskea ennen kuin vetäytyi kauemmas ja nousi istumaan kiskoen Jamesinkin ylös. "Tule nyt, tai McGarmiwa tappaa meidät."

"Antaa tappaa", James mutisi silmiään hieroen noustessaan jaloilleen. "Kerran se vain kirpaisee."

Lily hymähti ja pujotti käsivartensa Jamesin vyötärölle lähtien kävelemään päättäväisesti kohti poikien makuusalin ovea Jamesin seuratessa - tosin huomattavasti vastahakoisemmin - perässä. Lily ei viitsinyt huomauttaa Jamesille siitä, että hän ei ollut juuri sillä hetkellä kovinkaan vastuullinen johtajapoika. Kaikki tiesivät, että Jamesilla oli nykyään paljon tekemistä huispausharjoitustensa ja läksyjensä kanssa ja saarnaaminen olisi vain saanut aikaan uuden riidan heidän välilleen. Ja sitä Lily ei todellakaan halunnut - he olivat muutenkin riidelleet viime aikoina enemmän kuin oli tarpeellista.

"Minä inhoan partiointia", James nalkutti, kun he kömpivät ulos rohkelikkotornin muotokuva-aukosta ja lähtivät harhailemaan pitkin koulun käytäviä käsivarret toistensa ympärillä. "Ne pilaavat ilon elämästä."

Lily hymyili toisella suupielellään. "Sinä kutsut nukkumista iloksi?"

"Joo-o. Tosin en minä äsken nukkunut. Minä ajattelin."

"Mitä?"

James mietti hetken, pitäisikö hänen sanoa Lilylle. Hän ehti jo avata suunsa vastatakseen, mutta sitten hänen rohkeutensa petti ja hän sulki sen uudelleen pudistaen vain hitaasti päätään. "En mitään erikoista", hän kiersi kysymyksen. "Siriusta."

"Siriusta? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?" Lily letkautti.

Väsynyt hymy levisi Jamesin kasvoille ja hän suuteli Lilyä nopeasti huulille. "Ei ikinä", hän vannoi. "Minun vain pitäisi puhua Siriukselle yhdestä jutusta - mutta hän ei ole ikinä paikalla silloin kuin pitäisi. Ja silloin kun hän on, minä jänistän enkä USKALLA puhua hänelle siitä."

"Kuulostaa vakavalta." Ilme Lilyn kasvoilla oli yhtä aikaa utelias ja huolestunut.

"Niin se voi ollakin", James vastasi, mutta hymyili kuitenkin, jotta ei huolestuttaisi Lilyä liikaa. Hän sipaisi sormenpäillään Lilyn kasvoja ja olisi kävellyt päin edessä olevaa seinää, ellei Lily olisi nykäissyt häntä ajoissa sivuun.

"Katsoisit minne kävelet", Lily tokaisi naurua äänessään.

James virnisti. "Sitten minä en voisi katsoa SINUA."

"Sinä olet toivottoman siirappinen", ilmoitti Lily yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa inhoavalta, mutta onnistui vain hymyilemään entistäkin leveämmin.

"Tulet huomaamaan, neiti Evans, että siirappisuus on toisinaan hyväksi näinä kovina aikoina", vanhalle miehelle kuuluva ääni sanoi heidän takaansa. Lily ja James käännähtivät salamannopeasti ympäri, eikä kumpikaan jaksanut olla enää kovin yllättynyt nähdessään professori Dumbledoren seisovan heidän takanaan luumunvärisessä kaavussaan, puolikuusilmälasit nenällään kiiluen.

"Iltaa, professori", James sanoi kohteliaasti. "Me suoritamme kyllä partiointimme asiallisesti emmekä kaulaile, jos sitä tulitte tarkastamaan."

Dumbledore hörähti hyväntahtoisesti. "Älä huolehdi, James, en tullut. Uskoisin tuntevani teidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, että te suoriudutte mistä tahansa tehtävästä, joka teille langetetaan."

Lily kätki hymynsä ja vilkaisi Jamesia, joka kumarsi kohteliaasti. "Se on tarkoituksemme, professori."

"Hienoa, hienoa", Dumbledore säteili heilauttaen käsiään laajassa kaaressa niin, että hänen pitkä, luumunvärinen hihansa läimähti vasten läheistä maalausta, joka päästi suustaan järkyttyneen kirkaisun. "Ei mitään hätää, Violet kultaseni", Dumbledore tyynnytteli maalausta, joka sulki suunsa solvattuaan vanhaa rehtoria tarpeeksi monella eri haukkumanimellä. "No niin, James - Lily - " Dumbledore jatkoi kääntyen jälleen heidän puoleensa. "Te varmaan tiedättekin, mitä velhomaailmassa on meneillään?"

Lily ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. Dumbledore näytti tyytyväiseltä.

"Halusin vain kertoa teille, että turvatoimet ovat tiukentuneet entisestään. Sota on todella alkanut - ja rehellisesti sanottuna, meidän tilanteemme ei näytä kovin hyvältä. Ministeriö on antanut yleisen kehotuksen pysyä kotona niin paljon kuin mahdollista ja he ovat myös julkaisseet ohjeita kodin turvallisuuden ylläpitämiseksi. Jotkut noista ohjeista ovat tietenkin melko hyödyttömiä, mutta hyvähän ministeriön on tuntea itsensä tärkeäksi." Dumbledore huiskautti jälleen kättään ohimennen. "Joka tapauksessa, turvatoimet ovat tiukentuneet myös koulussamme. Satun tietämään, että lordi Voldemort mielii päästä sisälle Tylypahkaan - mutta voin vakuuttaa teille kahdelle, että niin ei tule tapahtumaan. Koulu on suojattu monin loitsuin. Minä kuitenkin korostan teille, että ette missään nimessä voi jättää partiointianne tekemättä - ja jos niin käy, niin kehotan teitä hankkimaan sijaitset itsellenne. Oloni olisi myöskin huomattavasti parempi, jos pitäisitte taikasauvan käsillä aina ja joka tilanteessa - ja kehottaisitte myös toisia tekemään niin."

"Onnistuu, professori", James lupasi ja Lily nyökkäsi myöntyvästi.

Hymy ilmestyi Dumbledoren väsyneille kasvoille. "Arvelinkin, että teihin voisi luottaa. Ja siitä puheenollen - minulla on kerrottavana eräs asia, joka saattaisi kiinnostaa kovasti teitä ja teidän ystäviänne. En kuitenkaan aio kertoa sitä nyt. Voisitteko te ja - katsotaanpas - herrat Sirius Black, Remus Lupin ja Peter Piskuilan sekä neidit Arianna Bell ja Cinnamon Bellini - tulla työhuoneeseeni huhtikuun toisena päivänä kello yksi iltapäivällä?"

James ja Lily nyökkäsivät.

"Hienoa, kerrassaan hienoa", Dumbledore sanoi sädehtien. "Minä tästä sitten lähdenkin - minulla on pieni tapaaminen professori McGarmiwan kanssa, joten toivotan teille hauskaa siirappisuutta."

Hän katosi melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin jättäen Lilyn ja Jamesin ihmettelemään jälkeensä.

Partioinnin loputtua James toivotti Lilylle hyvää yötä ja siirtyi sitten poikien makuusaliin haluten päästä kertomaan muille Kelmeille, mitä Dumbledore oli sanonut. Hänen helpotuksekseen he olivat kaikki paikalla - jopa Remus, joka oli viime aikoina viettänyt suuren osan ajastaan omilla teillään.

"Kas vain", Sirius totesi kohottaessaan katseensa sarjakuvalehdestään, kun James ilmestyi oviaukkoon. "Sinäkin raahauduit paikalle."

"Ja sinä olet yhä elossa", James sanoi samaan sävyyn. "Miten jälki-istunto meni?"

"Hyvinhän se." Sirius hymyili salaperäisesti. "Oikein hyvin."

James voihkaisi. "En siis halua tietää yksityiskohtia. Kuutamo, vanha kaveri, missä sinä olet ollut koko illan?"

"Kirjastossa", Remus vastasi rauhallisesti ja heilautti muodonmuutoskirjaansa. "Opetin ensin Lauralle muodonmuutoksia ja tein sitten omia läksyjäni."

James, Sirius ja Peter vilkaisivat toisiaan. Kukaan heistä ei uskonut Remuksen selitystä - ainakaan sitä osaa siitä, joka koski läksyjen tekemistä. Kaikki olivat nähneet Remuksen tekevän tehtävänsä jo aikaisemmin päivällä. Remuksella oli selvästi jotakin meneillään, mutta - toisin kuin yleensä - hän ei näyttänyt halukkaalta kertomaan asiasta tarkemmin, eikä James viitsinyt ainakaan toistaiseksi painostaa häntä kovin paljon.

"Minä ja Lily näimme Dumbledoren", hän aloitti siirtyessään sänkynsä laidalle istumaan. "Hän haluaa meidät toimistoonsa huhtikuun toinen päivä kello kolmetoista nolla nolla."

"Miksi?" Sirius kysyi epäluuloisesti ja alkoi heti miettiä mielessään, mitä sääntöjä oli viime aikoina rikkonut - ja riittäisivätkö ne hänen erottamiseensa. James nauroi hänen ilmeensä nähdessään ja pudisti päätään.

"Ei mitään sellaista, Anturajalka", hän vakuutti. "Dumbledorella on kuulemma tarjous, joka voi kiinnostaa meitä."

"Tarjous?" Remus toisti.

James nyökkäsi ja Kelmit alkoivat heti miettiä mahdollisia ideoita, joita Dumbledorella voisi olla mielessään.

70. osa- Feeniksin Kilta

Lily heräsi seuraavana aamuna varhain, pystymättä nukkumaan enää yhtään enempää. Hän oli helpottunut siitä, että oli lauantai, eikä oppitunteja ollut - muuten hän olisi voinut tulla hulluksi pelkästä epätietoisuudesta ja kirota vahingossa professori Mahiskan tai jotakin yhtä vaarallista. Hän oli tuhlannut koko edellisen illan yrittäen miettiä, mitä asiaa Dumbledorella voisi olla heille kaikille. Ja Cinnamonille myös. Hän oli kertonut Cinnamonille Dumbledoren tapaamispyynnöstä, mutta jos Cinnamon olikin pohtinut asiaa tarkemmin, ei hän ainakaan sanonut mitään vaan meni nukkumaan hiljaisena, kuten aina. Kun Lily lauantaiaamuna heräsi ennen seitsemää, oli Cinnamon jo lähtenyt makuusalista.

Lily ei voinut olla miettimättä, mitä Cinnamon kaikesta ajatteli. Mitä hän ylipäätänsä tunsi. Viime päivinä Lily oli oppinut olemaan vaivaamatta itseään Cinnamonin tekemisillä ja keskittänyt kaikki ajatuksensa muihin asioihin. S.U.P.E.R-kokeisiin, Jamesiin, muihin Kelmeihin, Ariannaan. Rediin ja Jazziin. Johtajatytön velvollisuuksiin ja koulutehtäviin - totuus oli, että kun hän oikein kovasti yritti, ei hän oikeastaan tarvinnut Cinnamonia. Hän ei tiennyt, milloin muutos oli tapahtunut, mutta vähitellen hän oli alkanut unohtaa. Aivan kuten Remuskin. Aina kun Lily näki pojan, tämä istui jossakin sen tytön, Lauran, kanssa. Heillä näytti olevan hauskaa, ainakin silloin, kun he eivät tehneet läksyjään. Jos joku ahkeroi S.U.P.E.R-kokeiden eteen yhtä paljon kuin Lily, niin sitten se oli Remus.

Lily nousi ylös sängystä ja meni suoraan suihkuun. Arianna ja Alice nukkuivat vielä, eikä Lily voinut olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä Cinnamon oli noussut niin aikaisin ylös, kun hänellä ei ollut edes Alicea seuranaan. Alice ei todennäköisesti heräisi vielä pitkään aikaan - hänellä oli tapana nukkua lauantaisin kymmeneen asti ja jättää menemättä aamupalalle. Myös Arianna nukkui pitkään aina kun sai mahdollisuuden. Hän valvoi yleensä melko myöhään Siriuksen kanssa välittämättä mistään sellaisista pikkuasioista kuin säännöt, jotka kehottivat menemään aikaisin nukkumaan. Edellisenä iltana Arianna ei kuitenkaan ollut jäänyt istumaan Siriuksen seuraksi oleskeluhuoneeseen, vaan oli tullut Lilyn kanssa yhtä matkaa makuusaliin, eikä Lily voinut kuin ihmetellä, mistä se oikein johtui. Hän ei kuitenkaan viitsinyt kysyä.

Puettuaan päälleen Lily vilkaisi vielä kerran nukkuvia ystäviään ja häipyi sitten makuusalista sulkien oven hitaasti kiinni perässään. Hän laskeutui portaat alas oleskeluhuoneeseen ja lysähti lähimmälle sohvalle istumaan, toivoen, että voisi nukkua. Että aika kuluisi nopeammin. Kello yhteen oli vielä liian monta tuntia jäljellä, eikä hän osannut rentoutua, vaikka ei itsekään osannut selittää itselleen, miksi. Miksi hän oli niin utelias kuuntelemaan, mitä Dumbledorella oli sanottavana? Hän huokaisi ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille.

"Minä en näköjään ole ainoa, joka ei saa unta", kuului huvittunut ääni hänen takaansa. Lily kääntyi ympäri, vaikka olikin tunnistanut Jamesin äänen katsomattakin. James seisoi sohvalla hänen takanaan, hiukset pörrössä ja väsynyt ilme kasvoillaan. Lily hymyili pojalle.

"En voinut olla miettimättä sitä, mitä asiaa Dumbledorella on", hän myönsi lammasmaisesti. "Entä sinä?"

"Sirius", James vastasi kuivasti. "HÄN oli itse asiassa meistä kahdesta se, joka ei saa unta - se punapäinen tyyppi vaivaa häntä vieläkin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, hän vaati minut heräämään yhtä aikaa kanssaan, että ei joutuisi olemaan yksin."

Lily kohotti kulmiaan. "Eikö se ole vähän epäreilua?"

"On." James huokaisi ja nyökkäsi. "Mutta se on Sirius."

"Itse asiassa HÄN on Sirius", korjasi Siriuksen ääni poikien makuusaleihin johtavista portaista. "Sana 'se' saa minut kuulostamaan koiralta."

"Sinä OLET koira", James huomautti pahantuulisesti luoden ystäväänsä silmäyksen, joka teki täysin selväksi, että hän ei ollut antanut anteeksi sitä, että Sirius oli niin julmasti herättänyt hänet kesken hänen uniensa.

Sirius näytti loukkaantuneelta. "Enkä ole! Minä en ole niin karvainen!"

"Mukavaa tietää", Lily aloitti keskeyttäen poikien välisen väittelyn ennen kuin se ehtisi kunnolla edes alkamaan. "Mutta jos minä olisin halunnut selvittää tuon asian, olisin vain kysynyt Ariannalta. Ja sivumennen sanoen, arvostaisin suuresti sitä, että pitäisit suusi kiinni etkä aiheuttaisi minulle aamupahoinvointia sanoillasi."

Siriuksen kulmakarvat kohosivat melkein kattoon asti, kun hän silmäili vuoroin Lilyä vuoroin Jamesia uteliaisuuden ja järkyttyneisyyden sekainen ilme muuten niin väsyneillä kasvoillaan. "Lily-kulta, et kai sinä - "

"En!" Lily kivahti punastuen raivokkaasti tajutessaan, mitä oli sanonut. "Minä en ole mikään ääliö!"

"Niin ne monet muutkin sanovat", Sirius ilmoitti hilpeästi. "Kunnes onnettomuus sattuu - "

"Anturajalka, anna olla, jooko?" James pyysi vilkaistessaan Lilyä ja nähdessään nolostuneen ja lievästi pahoinvoivan ilmeen kohonneen Lilyn kasvoille. Sirius näytti pettyneeltä, mutta tyytyi kohauttamaan olkapäitään ja sulkemaan suunsa. Hän marssi läheiseen nojatuoliin istumaan Jamesin seuratessa hänen esimerkkiään ja lysähtäessä sohvalle Lilyn vierelle istumaan. James veti Lilyn syliinsä ja suuteli tyttöä huulille.

"Huomenta", hän mutisi hiljaa ja hymyili Lilylle, ei Kelminhymyään vaan sitä toista, aitoa hymyään. Lily vastasi hymyyn ja suuteli häntä nopeasti toistamiseen, kunnes Siriuksen kakominen sai heidät erkanemaan toisistaan ja huokaisemaan syvään.

"Älkää edes aloittako tuota", Sirius sanoi uhkaavasti nojatuolistaan. "Tai minä - tai minä - "

"Hankit Minervan strippaamaan meille?" James ehdotti viisaasti.

Sirius mulkaisi häntä. "Jätän teidät kaksi mätänemään tänne ja menen strippaamaan Ariannalle."

"Et sinä sitä halua tehdä", Lily varoitti. "Arianna nukkuu - ja niin myös Alice."

"Joten?" Sirius kohotti kulmiaan niin ariannamaiseen tapaan, ettei Lily voinut olla miettimättä, että jonakin päivänä hän sekoittaisi vielä kaksikon toisiinsa. "He ansaitsevat pienen aamuherätyksen."

Lily tuhahti, eikä jaksanut enää väittää vastaan Siriukselle, joka selvästi oli tänä aamuna täysin mahdottomalla tuulella. Hän ei tiennyt, kummasta se johtui - siitä, että Sirius oli hänen tapaansa jännittynyt Dumbledoren tapaamisesta vai siitä, että Sirius oli pirullisella tuulella suunnitellessaan kostoa Tom Knightille.

"Mitä sinä haluat syntymäpäivälahjaksi?" hän vaihtoi puheenaihetta muistaen, että Siriuksen syntymäpäivä oli tasan viikon päästä, eikä hän ollut vielä ehtinyt ostamaan lahjaa. Tavallisesti hän olisi ollut huolissaan siitä, että oli jättänyt lahjan ostamatta, koska Tylyahon-viikonloppuja oli harvoin, mutta Kelmin tyttöystävänä oleminen oli opettanut hänelle ainakin sen verran, että kaikista päivämääristä ei ollut pakko aina pitää kiinni.

Sirius kallisti päätään ja oli miettivinään asiaa hyvinkin vakavasti. "Oman stripparin", hän sanoi sitten. Lily vaihtoi paljonpuhuvan silmäyksen Jamesin kanssa ja irrottautui sitten Jamesin sylistä.

"Hei", James protestoi yrittäen vetää häntä takaisin sohvalle. "Minne sinä menet?"

"Aamukävelylle", Lily tokaisi. "En kestä sinun pikku ystävääsi enää."

"Minä en ole pieni!" Sirius parahti. "Minä olen iso poika jo!"

"Pää kiinni, Anturajalka", James komensi, joskin hyväntuulisesti. "Sinä ajoit minun seuralaiseni pois."

"Joten? Sinulle jää vielä minut!"

Lily puoliksi hymyili, puoliksi huokaisi ja käveli oleskeluhuoneen ovelle vaivautumatta kuuntelemaan, kuinka keskustelu päättyisi. Hän heilautti muotokuvan sivuun ja astui kylmään käytävään jättäen Jamesin ja Siriuksen tappelemaan keskenään.

Ensimmäinen ihminen, jonka Lily näki astuessaan Suureen Saliin, oli Cinnamon. Tyttö istui yksin pitkän pöydän ääressä ja näytti olevan täysin omissa maailmoissaan. Lily jäi seisomaan vähän matkan päähän ja yritti arvata, mitä Cinnamonin päässä liikkui. Se ei kuitenkaan nykyään ollut yhtä helppoa kuin ennen, kolmannella tai neljännellä luokalla, jolloin he olivat osanneet tulkita toistensa ilmeitä ja lopettaa toistensa lauseet näkemättä sen suurempaa vaivaa. Joskus Lily toivoi, että olisi ollut vielä kolmetoista. Onnellinen, ainakin suurimman osan ajasta. Mitä siitä, että James oli kiusannut häntä kaiken aikaa yrittäessään kiinnittää hänen huomionsa? Mitä siitä, että juuri niihin aikoihin Petunia oli tehnyt lopullisen päätöksen siitä, että ei halunnut enää lukea häntä läheisiinsä? Ainakin silloin oli ollut helppoa. Voldemort oli ollut joku, josta oli puhuttu, mutta joka ei ollut ollut kaikkien elämää varjostava uhka niin kuin nyt. Lilyllä ei ollut ollut mietittävänään ystäväongelmia, tulevaisuutta tai S.U.P.E.R-kokeita. Kyllä, silloin oli ollut ehdottomasti helpompaa.

Lily huokaisi ja oikaisi selkäänsä kävellen hitaasti lähemmäs pitkää pöytää ja sen ääressä istuvaa Cinnamonia. Cinnamonin vaaleat hiukset olivat poninhännällä ja hän oli niin keskittynyt omiin ajatuksiinsa, ettei hän lainkaan huomannut Lilyn tuloa. Kun Lily istui hänen vierelleen, hän hätkähti ja oli vähällä huutaa ääneen.

"Ai - sinä - " hän sanoi sitten, selvästi hämillisesti. "Sinä tulit puhumaan siitä Dumbledoren tapaamisesta, vai mitä?"

Lily kohautti olkapäitään ja ihmetteli mielessään, miten he olivat saattaneet vieraantua tällä tavalla toisistaan. "Siitäkin - luulisin - pääasiassa minä vain halusin istua jonnekin sillä aikaa kun odotan, että se taulapää, jota poikaystäväkseni kutsutaan lopettaisi tappelemisen ja tulisi viihdyttämään minua."

Pieni hymy nyki Cinnamonin suupielissä. "Eikö elämä Jamesin kanssa olekaan ruusuilla tanssimista?"

"Kaikki tietävät, että ruusuissa on piikkejä", Lily muistutti. "Ei Jamesissa ole sen enempää vikoja, kuin muissakaan miehissä. Täydellistä tapausta ei varmaan ole olemassakaan."

Cinnamon ei vastannut, vaan näytti jälleen vajoavan omiin ajatuksiinsa, eikä Lily voinut olla miettimättä, kulkivatko hänen ajatuksensa Remuksessa? Hän mietti pienen hetken, olisiko kysyminen epäkohteliasta, mutta ravisti sitten koko ajatuksen mielestään. Se ei kuulunut hänelle.

"Mitä sinä luulet, että Dumbledore haluaa sanoa?" hän kysyi sen sijaan - se ainakin oli turvallinen kysymys.

Keskittynyt katse palasi jälleen Cinnamonin vaaleansinisiin silmiin ja hän käänsi katseensa Lilyyn aivan kuin olisi ollut hämmästynyt nähdessään hänet yhä siinä. Hän kohautti hitaasti olkapäitään. "En tiedä. Jos olisin menossa sinne yksin, arvelisin hänen haluavan kertoa, että joku perheenjäseneni on kuollut - setäni ja tätini ehkä, ei se mikään yllätys olisi. Mutta jos te kerran olette mukana - " hän vaikeni, vaikka ajatuksen tuskallisuus paistoi selvästi hänen kasvoiltaan. Lily sääli häntä koko sydämensä pohjasta - Cinnamon joutui elämään täydellisen pelon ja epätietoisuuden vallassa, koska ei uskaltanut päästää siitä irti. Kuinka paljon tarvittaisiin ravistamaan hänet takaisin todellisuuteen?

"No, muista sitten tulla paikalle", Lily vannotti tyttöä vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen. "James ja Sirius tulivat - minulla on asiaa heille - nähdään iltapäivällä."

Cinnamon nyökkäsi lyhyesti ja onnistui aikaansaamaan hymyn, kun Lily nousi ylös ja siirtyi Suuren Salin ovelle, missä James ja Sirius suorittivat parhaillaan tyylikästä sisääntuloa. Kaksikko hymyili Lilylle ja James kietaisi käsivartensa rennosti Lilyn vyötärölle, kun he kävelivät omalle paikalleen pitkän pöydän ääressä, selvästikin uppoutuneena johonkin keskusteluun, joka ei kuulunut Cinnamonille enää tippaakaan.

"Minä näin sen punapään täällä taas", Sirius tokaisi kiukkuisesti Lilylle istuessaan paikalleen rohkelikon tupapöydän ääreen ja ojentaessaan kätensä kohti paahtoleipävatia. "Kirjastossa."

Lily kohotti kulmiaan jaksamatta järkyttyä asiasta kovinkaan paljon. "Olen yllättyneempi siitä, että SINÄ olit KIRJASTOSSA", hän tokaisi.

Sirius katsoi häntä ilmeellä, joka kieli hänelle selvästi, että jos hän ei olisi ollut Jamesin tyttöystävä, Sirius olisi tehnyt jotakin hyvin radikaalia hänelle. "En minä ollut kirjastossa", Sirius sanoi sitten närkästyneenä. "Minä vain kävelin siitä ohi samalla, kun etsin Ariannaa."

"Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, että Arianna olisi mennyt kirjastoon vapaaehtoisesti?" James kysyi väläyttäen Siriukselle ärsyttävän virnistyksen.

Sirius kohautti olkapäitään. "Vanhan miehen epätoivoa kai", hän vastasi epämääräisesti välittämättä Lilyn ja Jamesin tuskastuneista ilmeistä. He eivät keskustelleet aiheesta enempää, vaan keskittyivät syömiseen. James antoi ajatustensa harhailla Dumbledoressa ja siinä, mitä rehtori mahdollisesti halusi. Hänen päänsä sisällä risteili kymmeniä eri vaihtoehtoja - toinen toistaan epäuskottavampia. Ne, jotka sanoivat Dumbledoren mielen olevan kuin läpäisemätön panssarimuuri, olivat epäilemättä oikeassa. Vaikka James kuinka yritti keksiä, mitä Dumbledore halusi, ei hänen mieleensä tullut yhtäkään järkevää tai todennäköistä vaihtoehtoa.

"Missä Matohäntä on?" hän kysyi vaihtaen puheenaihetta.

Sirius vilkaisi pikaisesti ympärilleen suu täynnä paahtoleipää ja osoitti sitten puuskupuhien pöytään, missä Peter ja Admire istuivat käsi kädessä, uppoutuneena keskustelemaan jostakin aiheesta, joka näytti tuottavan pahoinvointia lähellä istuville puuskupuheille.

"Mistä vetoa, niin he puhuvat sormuksista", Sirius mutisi saatuaan leipänsä nielaistua.

"Sormuksista?" James toisti ja katsoi Peteriä arvioiden. "Se on Matohäntä - ei hän uskaltaisi."

Lily katsoi kaksikkoa vinosti hymyillen, vaikka sisimmässään hän olikin hieman ärtynyt. "Eikö teidän kahden mieleen ole ikinä tullut, että teidän ei kannattaisi aina aliarvioida Peteriä ennen kuin hän ehtii edes näyttää, mihin pystyy."

"Me tiedämme, mihin hän pystyy, Lily-kulta", Sirius sanoi suloisesti ansaiten kyllästyneen katseen Lilyltä ja varoittavan mulkaisun Jamesilta. Sirius huokaisi. "Rauhoitu, Sarvihaara, en minä sinun tyttöäsi aio viedä! Minä en halua toisten jämiä! Ja Lily, Matohäntä on kyllä näyttänyt kykynsä useammin kuin kerran. Ja joka kerta on päättynyt jonkinasteiseen katastrofiin."

Lily pudisti päätään. "Jos te ette olisi noin täynnä omaa itseänne, saattaisitte ehkä huomata, että on muitakin voimia kuin taikavoimat."

"Kyllä minä sen tiedän", Sirius protestoi. "Mutta Matohännällä ei ole edes vetovoimaa!"

"Ja sinullako sitten on?" Lily kysyi huvittuneesti.

Sirius nyökytteli painokkaasti. "Haluaisitko näytöksen?" hän kysyi vilkuttaen silmäänsä ja tarttui sitten Lilyn käteen pöydän yli nostaen sen huulilleen. James potkaisi häntä terävästi jalkaan pöydän alla ja hän parahti irrottaen oitis otteensa Lilystä.

"Oliko tuo aivan välttämätöntä?" hän kysyi vihaisesti Jamesilta hieroen samalla jalkaansa pöydän alla.

"Ei", James sanoi viattomasti. "Minä vain en pidä siitä, että sinä lähentelet minun tyttöystävääni."

"Minäkään en pidä siitä, että sinä lähentelet hänen tyttöystäväänsä", kuului terävä tytön ääni vähän matkan päästä. "Varsinkin kun sinulla on omakin, jota voisit lähennellä."

Sirius kiepsahti ympäri penkillä ja hymyili leveästi nähdessään Ariannan seisovan takanaan. "Minä luulin, että sinä olit vielä nukkumassa."

"No, taitaa olla aika ilmeistä, että minä en ole", Arianna napautti ja pujahti penkille istumaan hänen vierelleen. "Olin kirjastossa."

Sirius loi Lilyyn voitonriemuiseen katseen. "Mitä sinä kirjastossa teit?"

Arianna kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. "Tom tarvitsi apua yhden kirjan löytämisessä ja minä satuin olemaan lähettyvillä, joten - "

"Joten pikku Tom-poju huusi sinua apuun ja sinä lensit heti paikalle luudanvarrellasi", Sirius lopetti lauseen hänen puolestaan kitkerä ilme kasvoillaan. "Mitä pelastavaa enkeliä sinä oikein yrität esittää?"

"En yhtään mitään", Arianna kivahti. "Mutta auttaminen ei ole kiellettyä!"

"On se, jos kyseessä on se punapää", Sirius vastasi samaan sävyyn. Lily ja James vilkaisivat toisiaan hieman vaivaantuneina, kumpikin salaa toivoen olevansa jossakin muualla.

Arianna huokaisi ja paiskasi inhoavasti omenanpuolikkaansa takaisin lautaselle. "Minä luulin, että me sovimme tämän asian jo."

Sirius pudisti päätään itsepäinen ilme kasvoillaan. "Me EMME sopineet sitä. Me vain siirsimme riitaa eteenpäin", hän tokaisi.

"Ehkä sinun logiikkasi mukaan. Minun mielestäni se, että sinä syöksyt minun kimppuuni, lasketaan jo sopimiseksi."

"Minä en syöksynyt sinun kimppuusi! Eikä se ollut sopimista, vaan - vaan - "

"Täysin miehinen primitiivinen reaktio?" James ehdotti ansaiten vihaisia mulkaisuja Siriuksen ja Ariannan suunnalta. Sitten Sirius kuitenkin harkitsi asiaa tarkemmin ja kohautti olkapäitään päättäen, että sanat saattoivat sopia tilanteeseen hyvinkin.

"Joka tapauksessa, minä en pidä siitä, että sinä luuhaat sen - sen tyypin kannoilla", Sirius ilmoitti Ariannalle onnistuen jo kuulostamaan hieman rauhallisemmalta.

"No, se ei ole sinun päätöksesi", Arianna tokaisi musertavasti. "En minäkään kiellä sinua puhumasta muille tytöille!"

"Se on täysin eri asia!" Sirius huudahti.

Ariannan huulilla leikki kiukunsekainen hymy. "Niin varmasti", hän sanoi tuikeasti. "Koska yhdeksänkymmentäviisi prosenttia niistä tytöistä, joille sinä puhut, suunnittelee sinun iskemistäsi. Kun taas Tom ei suunnittele minun iskemistäni."

Sirius tuhahti. "Kuka tuotakin uskoo?"

"Yhtä hyvin sinä voisit kieltää minua puhumasta Jamesille - "

"Hän on varattu - " Sirius huomautti.

"Tai Peterille - "

"Hänkin on varattu - "

"No Remus ei ainakaan ole varattu, helvetti!" Arianna huusi kovaan ääneen.

"Itse asiassa, minusta alkaa näyttää siltä, että Kuutamo ON varattu", Sirius korjasi osoittaen kädellään Suuren Salin ovelle, missä Remus seisoi parhaillaan Lauran kanssa. Lily käänsi katseensa kaksikon suuntaan ja yritti nähdä sen, mitä Sirius oli näkevinään. Remus ja Laura seisoivat melko lähekkäin, se oli totta, mutta ilme Remuksen kasvoilla oli neutraali, eikä Laurakaan näyttänyt siltä kuin olisi ollut aikeissa hypätä Remuksen kaulaan hetkellä millä hyvänsä. Totta kyllä, Laura hymyili katsoessaan Remusta, mutta silti - ei sen täytynyt tarkoittaa mitään. Lily hymähti huvittuneesti miesten ajatustenjuoksulle.

"Ei hän minusta kovin varatulta näytä", hän totesi ääneen. "Koska jos hän olisi, he olisivat todennäköisesti toistensa kimpussa juuri nyt."

James kohotti kulmiaan. "En olisi niin varma. Tai siis, kaikki meistä eivät ole Siriuksia."

"Hei", Sirius keskeytti, unohtaen kokonaan hänen ja Ariannan välisen riidan - tai toistaiseksi, ainakin. "Ainakin minä teen sen tyylillä!"

Remus oli huomannut ystäviensä katseet heti astuttuaan Suuren Salin ovesta sisään, mutta teeskenteli, että ei huomannut niitä. Hän ei jaksanut vaivata päätään ystäviensä mahdollisilla kuvitelmilla siitä, että hänellä ja Lauralla oli meneillään jotakin isompaakin - ainakaan hänen kannaltaan asia ei ollut niin.

"Mennäänkö istumaan jonnekin?" hän kysyi Lauralta hieman vaivautuneesti, haluamatta seisoa oviaukossa yhtään pidempään kuin oli pakko.

Laura kohautti olkapäitään ja hymyili pienesti. "Meidän pöytäämme vai teidän pöytäänne?" hän kysyi, eikä Remus voinut olla tyrskähtämättä ajatellessaan, miten kaksimielisesti Sirius olisi voinut kyseisen lauseen päättää. Laura loi häneen ihmettelevän, ymmärtämättömän katseen ja hän heilautti kättään selitykseksi.

"Kelmien vitsejä", hän vastasi - se selitys oli toiminut melkein joka tilanteessa, koska kukaan ei oikeastaan halunnut tietää, miten Kelmien kieroutuneet mielet toimivat. Ikään kuin Remus olisi kertonutkaan. Hän ei aikonut levitellä tarinoita ihmissuteudestaan ja toisten animaagiudesta, kuutamokeikoista, McGarmiwaan suunnatuista rikoksista ja muista sellaisista asioista, joista hän ei oikeastaan ollut ylpeä. Toiset Kelmit saattoivat olla, mutta hän ei ollut. Hän vain ei ollut sellainen.

"Mennään teidän pöytään", Remus päätti seuraavaksi, haluamatta oikeastaan mennä rohkelikon tupapöytään Siriuksen kyselyjen ja vihjailujen ääreen. Vaikka hän olisi jankuttanut tuhat kertaa, Sirius ei olisi uskonut, että hän ja Laura olivat vain ystäviä. Toisaalta, Sirius ei todennäköisesti edes tuntenut sanontaa 'vain ystäviä', mitä tyttöihin tuli, Remus ajatteli huvittuneena kävellessään Lauran jäljessä korpinkynnen tupapöydän ääreen. Hän nyökkäsi pikaisesti niille muutamille korpinkynsille, jotka lukeutuivat hänen tuttavapiiriinsä ja istui sitten Lauran viereen pitkälle penkille.

"Hyvä, että tänään ei ole koulua", Remus mutisi samalla kun ojensi kättään leipävadin suuntaan. "Jää enemmän aikaa muuhun - onko sinulla mitään menoa iltapäivällä?"

Laura pudisti päätään, mistä Remus päätteli, että Dumbledore ei ollut kutsunut häntä tapaamiseen työhuoneeseensa.

"Ei minullakaan mitään erikoisempaa", hän valehteli vakuuttavasti. "Tai no, huispausharjoitukset tietenkin - "

"Ethän sinä pelaa huispausta", Laura huomautti.

Remus kohautti olkapäitään ja tarjosi Lauralle niukan hymyn. "James, Sirius ja Arianna pelaavat. Joten minä menen luonnollisesti katsomaan - tarvitsen sisäpiirin tietoa selostuksiin, mitä huispausotteluihin tulee."

"Et sinä ole korpinkynnen harjoituksia käynyt katsomassa", Laura sanoi hieman syyttävästi.

"En minä kaikkialle ehdi", Remus hymyili. "Mutta mistä sinä voit sen tietää? Jos oikein muistan, sinäkään et ole joukkueessa."

"Amanda on", Laura selitti. "Amanda Montaigne, siis. Hän on korpinkynnen etsijä ja yksi minun kavereistani, joten - "

Remus nyökkäsi mietteliäästi viitsimättä vastata. Hän tiesi kyllä hyvin Amanda Montaignen. Kyseinen tyttö oli ollut syynä Siriuksen ja Ariannan ensimmäiseen välirikkoon viime syksynä, sekä Siriuksen vakavoitumiseen - tai vakiintumiseen nyt ainakin, vakavaksi Siriusta ei nimittäin voinut hyvällä omallatunnolla sanoa. Remus pudisti päätään mietteliäästi tajutessaan, kuinka kauan aikaa tuostakin riidasta oli jo kulunut. Vuosi oli mennyt nopeammin kuin hän oli kuvitellutkaan.

Hän hätkähti valveille ajatuksistaan, kun Laura puhui taas.

"Sinun kannattaisi joskus tulla hankkimaan sisäpiirin tietoa korpinkynnenkin harjoituksista", Laura ehdotti väläyttäen hänelle nopeasti hampaitaan. "Tai siis, seuraava huispausottelu on korpinkynnen ja luihuisen välillä ja se ratkaisee, kumpaa joukkuetta vastaan rakas rohkelikkosi pelaa."

"Sillä nyt ei ole väliä", Remus tuhahti yrittäen saada ääneensä jamesmaista ylimielisyyttä. "Rohkelikko voittaa joka tapauksessa."

Lauran hymy hiipui hieman, mutta ei kuitenkaan kadonnut. "Ei kai sillä väliä", hän tokaisi huolettomasti napaten appelsiinin pöydällä olevasta korista. "Sehän on vain urheilua. Mutta joka tapauksessa, minusta olisi hauskaa, jos sinä tulisit joskus harjoituksiin. Ei olisi niin tylsää", hän lisäsi ja katsoi Remusta ripsiensä takaa. Remus värähti tajutessaan, mitä Laura tarkoitti ja kirosi sitten itseään mielessään. Hänen olisi pitänyt tajuta, että Lauralla oli mielessään muutakin kuin kaveruus.

No, sille asialle ei voisi tehdä mitään, Remus päätti laskien omenanraatonsa lautaselle. Hän ei pitänyt Laurasta sillä tavalla - hän ei pitänyt kenestäkään tytöstä sillä tavalla, ei ainakaan enää. Kuin huomaamatta hänen katseensa siirtyi rohkelikon pöytään, missä Cinnamon, Alice ja Shawn Cole istuivat syömässä. Remus ravisti päätään ja käänsi katseensa pois. Hän ei aikonut enää ajatella Cinnamonia - hän ei ollut ajatellut Cinnamonia aikoihin, eikä hänen ollut tarkoituskaan.

Hän ei halunnut miettiä, millaista olisi, kun he kaksi kohtaisivat iltapäivällä Dumbledoren toimistossa.

Kelmit, Lily ja Arianna istuivat poikien makuusalissa ja vilkuilivat kelloa nähdäkseen, milloin se olisi tarpeeksi lähellä yhtä, jotta he voisivat lähteä kävelemään kohti Dumbledoren toimistoa. Lily ei tiennyt, miksi he kaikki olivat niin jännittyneessä mielentilassa. Ehkä siksi, että he kaikki tiesivät, että Dumbledorella oli jotakin tärkeää sanottavaa. Tällä kertaa kyse ei voinut olla mistään kurinpidollisesta puhuttelusta jonkin Kelmien typerän kepposen vuoksi. Sen Lily tiesi jo siitäkin, että Kelmit eivät olleet viime aikoina tehneet mitään typeriä kepposia.

"Te olette olleet omituisen kiltisti viime päivinä", Lily kommentoi ääneen, kun ajatus ilmestyi hänen mieleensä. "Oletteko te luopuneet kokonaan kepposten tekemisestä vai onko teillä jotakin pirullista suunnitteilla?"

"Me pidämme lomaa", Sirius vastasi arvokkaasti. "Niin oudolta kuin se kuulostaakin, se on totuus."

"Ja mikähän lomaan on syynä? Jälki-istuntojen pelko, vai?" Arianna kysyi huvittuneena. Sirius vilkaisi häntä pikaisesti, eikä sanonut mitään - heidän ratkaisemattomaksi jäänyt väittelynsä Suuressa Salissa kaiversi heidän välejään edelleen, eikä Sirius ollut tarpeeksi nöyrällä tuulella viitsiäkseen selvitellä asiaa. Hän odotti Ariannalta anteeksipyyntöä - ja lupausta siitä, että Arianna ei enää menisi auttamaan Tom Knightia.

"Meillä kaikilla vain on liikaa tekemistä", James vastasi hänen puolestaan. "ERILLISTÄ tekemistä, siis. Kelmipuuhille ei enää ole niin paljon aikaa - Anturajalan pitää riidellä sinun kanssasi, minulla on huispaus ja johtajapojan työt ja Lily, Kuutamo luuhaa Viallin kanssa ympäriinsä ja Matohäntä on liian kiireinen tuijottamaan Admirea."

"Mutta kyllä me vielä jotakin kehittelemme", Sirius lisäsi pelottavan pirullinen kiilto silmissään. "Kyllähän sinä tiedät - Kelmien pitää häipyä koulusta tyylillä."

"Ja kovan äänen saattelemina", James virnisti. "Odotahan vain kunhan tulee toukokuu - luihuisilla ei ikinä ole ollut tuskallisempaa kuukautta kuin se tulee olemaan."

"Sitä ennen on kuitenkin muita asioita hoidettavana", Remus mutisi ja synkkä ilme käväisi hänen silmissään, kun hän ajatteli Lauraa ja sitä, että hänen pitäisi jollakin tavalla hankkiutua tytöstä eroon. Hänellä ei ollut aikomustakaan ryhtyä iskemään Lauraa, vaikka Laura sitä toivoisikin. Pidemmän päälle hän päätyisi vain loukkaamaan Lauraa entistä pahemmin. "Redin ja Jazzin häät, nyt esimerkiksi. Siriuksen syntymäpäivä viikon päästä. Korpinkynnen ja luihuisen välinen huispausottelu ja sen jälkeen rohkelikon mestaruusottelu - "

" - jonka me voitamme automaattisesti", James pisti väliin.

" - jonka me voitamme automaattisesti, ellei kapteeni ole niin ylimielinen, että nuolaisee ennen kuin tipahtaa", Remus jatkoi aivan kuin keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan. "S.U.P.E.R-kokeet - McGarmiwa meitä siunatkoon - "

" - sekä tapaaminen Dumbledoren työhuoneessa noin kymmenen minuutin kuluttua", Lily lopetti kärsivästi heittäytyen selälleen Jamesin sängylle. "Miksi ihmeessä ajan pitää mennä näin hitaasti?"

"Nopeastihan se menee", Peter sanoi kallistaen päätään. "Miettikää nyt - muutama kuukausi sitten oli uudenvuodenaatto. Sitä ennen oli joulu. Sitä ennen oli Halloween. Sitä ennen minä olin vielä kuolettavan lääpälläni Admireen, Kuutamo haikaili Cinnamonin perään, Sirius ja Arianna kiersivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa ja Lily ei voinut sietää Jamesia. Paljon on muuttunut yhden vuoden aikana."

James virnisti. "Ei se ainakaan minua haittaa", hän sanoi luoden merkitsevän katseen Lilyyn, joka punastui ja läimäytti häntä käsivarteen.

"Eikä minua", Sirius lisäsi. "Tai no, olisin aina valmis muuttamaan pari pikku juttua - "

"Niiden pikkujuttujen nimet eivät varmaankaan ole Severus Kalkaros ja Bellatrix Black?" Remus hymähti.

Sirius kohautti olkapäitään. "Saattavat alkaakin. Tosin niihin lukeutuu myös joku nimeltä Tom Knight - "

"Suu kiinni, Sirius!" Arianna komensi ja nousi ylös sängyltä. "Kukaan ei jaksa seurata sinun mustasukkaisuuskohtauksiasi! Minä lähden jo Dumbledoren työhuoneen suuntaan, jos jotakuta näin niin kuin kiinnostaa."

Hän käveli päättäväisesti poikien makuusalin ovelle ja reuhtaisi sen rajusti auki. Lily seurasi hieman hitaammin perässä Jamesin kanssa, sitten Remus ja Peter ja hetken mökötettyään myös Sirius päätti liittyä seuraan.

Cinnamon odotti Dumbledoren työhuoneen ulkopuolella, kun Kelmit, Lily ja Arianna saapuivat paikalle. Hän tervehti heitä hieman vaivautuneesti, jäykkä hymy huulillaan ja käänsi sitten kiireesti katseensa kengänkärkiinsä, ennen kuin Remus ehti tavoittaa hänen katseensa. Remus pidätti huokauksen ja katsoi itsekin kenkiään teeskennellen, ettei Cinnamonia ollut olemassakaan. Salaa hän itse asiassa TOIVOIKIN, että Cinnamonia ei olisi ollut olemassa. Mitkään hyvät menneet kuukaudet eivät voineet olla tällaisen vierauden ja epämukavuuden tunteiden arvoisia, hän ajatteli.

"Paljonko kello?" hän kysyi Lilyltä, enimmäkseen täyttääkseen inhottavan hiljaisuuden, joka heidän välilleen oli Cinnamonin läsnäollessa laskeutunut. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä sanoa - Cinnamon vain vaikutti heihin edelleen, niin pitkän ajan jälkeenkin. Ongelmaa ei ollut, kun ympärillä oli vain muita ihmisiä, mutta kun läsnä olivat vain he ja Cinnamon, jokainen vajosi omiin yksityisiin kuvitelmiinsa ja muistoihinsa.

"Viittä vaille. Dumbledoren pitäisi avata ovensa aivan näinä hetkinä", Lily vastasi, vähintään yhtä vaivautuneesti. Hänestä tuntui typerältä puhua muiden kanssa, kun Cinnamon oli paikalla. Hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä, vaikka Cinnamon itse oli päättänyt vaihtaa kaveriseuraa.

Inhottava hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Cinnamon näytti tietävän, mitä heidän ajatuksissaan liikkui, sillä hän kohotti päätään ja katsoi heitä vinosti hymyillen.

"Ei teidän tarvitse minun takiani olla hiljaa", hän sanoi katkaisten ikävän hiljaisuuden. "Kyllä minä kestän kuunnella teidän puhettanne. En minä ole lasia."

Arianna hymähti. "Lasilta sinä ainakin vaikutit vielä tammikuussa", hän tokaisi kylmemmin kuin oli tarkoittanutkaan. Cinnamon katsoi syyllisesti toiseen suuntaan.

"Ria, älä viitsi", Lily huokaisi nähdessään Cinnamonin ilmeen. "Me emme tulleet tänne virittelemään mitään pientä sievää keskustelua, vaan olemme kaikki täällä pakosta, koska Dumb - " hän vaikeni, kun työhuoneen ovi avautui yllättäen ja ulos harppoi erittäin pahantuuliselta vaikuttava mustahiuksinen mies, joka ohitti heidät kovaa vauhtia ja tönäisi Ariannaa mennessään.

"HEI!" Arianna huusi miehen jälkeen. "Eikö sinulla ole yhtään KÄYTÖSTAPOJA?"

Mies ei vastannut, mutta ojensi taikasauvansa selkänsä taakse ja vain nopea väistöliike pelasti Ariannan kiroukselta, joka lensi heidän suuntaansa.

"Oletan, että tuo oli kieltävä vastaus", Arianna mutisi noustessaan ylös lattialta, minne hän oli lennähtänyt. Hän pudisteli pölyjä vaatteistaan. "Ihme, että Dumbledore haluaa haaskata aikaansa tuollaisiin tyyppeihin."

"Ihmeitä tapahtuu toisinaan", Dumbledore sanoi ilmestyttyään varoittamatta työhuoneensa ovelle. "No niin, tulkaa ihmeessä peremmälle - en tainnut kutsua teitä seisomaan työhuoneeni ulkopuolelle, niin viihdyttävää kuin se olisikin - "

Hän siirtyi sivuun oviaukosta ja Kelmit astuivat sisälle työhuoneeseen kannoillaan Lily ja Arianna sekä Cinnamon, joka näytti siltä kuin olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Astuessaan peremmälle huoneeseen Lily huomasi yllätyksekseen, että he eivät olleet ainoita työhuoneessa. Upottavissa nojatuoleissa Dumbledoren työpöydän edessä istuivat Red, Jazz, professori McGarmiwa ja Frank Longbottom.

"No niin, olkaa hyvät ja istukaa." Dumbledore piirsi pikaisesti taikasauvallaan kaksi pehmeää, sinisellä plyysillä päällystettyä sohvaa työpöytänsä eteen. Lily, James ja Cinnamon istuivat toiselle sohvalle samalla kun Sirius, Arianna, Remus ja Peter valloittivat toisen sohvan. "Minun tuskin tarvitsee esitellä teille ketään tässä huoneessa olevista henkilöistä?" Dumbledore kysyi jokseenkin tarpeettomasti.

"Ei tarvitse", Frank Longbottom vastasi Kelmien puolesta. "Olemme kyllä tavanneet. Mitä Alicelle kuuluu?"

"Hyvää", Cinnamon tokaisi ja hymyili. "Hän varmaan ilahtuisi, jos kuulisi, että olet täällä."

Frank nyökkäsi ja hymyili. "Kyllä hän kuuleekin", hän lupasi ja huokaisi sitten. "Sääli, että hän ei voi olla täällä, mutta - "

"Alicen aika on vasta myöhemmin", Dumbledore vastasi lujasti, mutta ei vailla hyväntuulista pilkettä silmissään. "Meidän täytyy vielä seurata häntä jonkin aikaa - olemme ajatelleet, että ehkä koulun loputtua - "

Frank nyökkäsi uudelleen, eikä jatkanut keskustelua aiheesta, vaan vajosi hiljaisuuteen, jota ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Dumbledore istui paikalleen työpöydän taakse ja alkoi puhua.

"Olen kutsunut teidät tänne keskustellakseni kanssanne eräästä asiasta", hän sanoi ja hänen äänensävynsä muuttui yllättäen vakavaksi. "Haluan painottaa teille, että mikään, mitä tässä huoneessa sanotaan, ei poistu tämän huoneen ulkopuolelle. Onko minulla teidän sananne?"

Kelmit, Lily, Arianna ja Cinnamon nyökkäsivät vakavina. Dumbledore heilautti tyytyväisen näköisenä taikasauvaansa ja Lily tajusi hänen tehneen jonkinlaisen sitovan sopimuksen taikuuden avulla. Hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä itseään.

"No niin", Dumbledore jatkoi luoden heihin pitkiä katseita puolikuulasiensa ylitse. "Asia, josta halusin puhua, on nimeltään Feeniksin Kilta. Onko kukaan teistä koskaan kuullut siitä?"

"Minä olen", James sanoi kohottaen päätään. "Tai, ainakin luulisin - äiti sanoi jotakin Killasta joululomalla, vahingossa siis, hän sanoi, että toivoi Redin ja Jazzin menevän naimisiin siitä lähtien kun he liittyivät Kiltaan."

"Minä arvasin sen", Red mutisi, mutta hänen silmissään käväisi huvittunut välähdys. "Kaikki Killan naiset olivat liittoutuneet minua vastaan - "

"Naisilla on tapana tehdä niin", Dumbledore myönsi huokaisten niin raskaasti, että Kelmit arvelivat hänellä olevan omakohtaisia kokemuksia asiasta. "On ikävää tuottaa pettymys, Mildred - "

" - Red - ", Red korjasi kireästi.

"Red, anteeksi. Joka tapauksessa, minun on pakko myöntää, että olin itsekin liittoutunut sinua vastaan, jos haluat ilmaista asian sillä tavalla."

Red hymähti, eikä sanonut mitään. Dumbledore käänsi jälleen katseensa Kelmeihin.

"Feeniksin Kilta on huippusalainen ryhmä, joka toimii aktiivisesti lordi Voldemortia vastaan", hän sanoi painokkaasti silittäen samalla toisella kädellään orrellaan istuvaa feenikslintu Fawkesia. "Killan jäsenet tekevät kaikkensa estääkseen Voldemortin vastaa lisääntymästä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vakoilemme kuolonsyöjiä ja yritämme ottaa selvää, mihin Voldemort pyrkii. Päämäärämme on estää hänen yrityksensä, mitä ne sitten ikinä ovatkin. Lisäksi autamme auroreita hyökkäystilanteissa ja pyrimme paljastamaan uusia kuolonsyöjiä ministeriölle. Feeniksin Killan jäsenet vaarantavat henkensä taistelussa Voldemortia vastaan ja siksi heidän nimensä ovat huippuluokan salaisuuksia. Nyt kuitenkin aion paljastaa teille heistä viisi - " hän nyökäytti päälleen sivulleen. "Frank Longbottom, joka liittyi Kiltaan pari kuukautta sitten. Auroritaustansa vuoksi hän on erittäin hyödyllinen. Minerva - professori McGarmiwa, siis - hän toimii pääasiassa yhteyshenkilönämme kouluvuoden aikana. Red Stron, kuten tiedätte, on aurori ja huippuluokan vakooja. Hän on, paitsi erittäin hyödyllinen taistelutilanteessa, urkkinut selville monia Voldemortin salaisuuksia. Jassminadara Thomas - "

"JASSMINADARA?" James toisti hypähtäen penkillään.

Jazz nyökkäsi kärsivän näköisenä. "Sillä nimellä minun vanhempani minua viskasivat. Mutta se nimi on paitsi inhottava, myös epäkäytännöllinen, joten lyhennän sen Jazziksi."

"Eikä teidän kannata kutsua häntä Jassminadaraksi", Red varoitti virnistäen. "Minä olen tehnyt niin. Ja ainoa syy siihen, että hän ei ole viiltänyt tikareillaan valtimoitani auki, on se, että satun olemaan hyödyllinen hänelle."

"Haluanko minä tietää, millä tavalla hyödyllinen?" Sirius kohotti kulmiaan pahoinvoivan näköisenä. Red ja Jazz vilkaisivat virnistäen toisiaan ja pudistivat sitten päätään. "Et halua."

"Hyvä on." Dumbledore rykäisi palauttaen heidät takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. "Nyt kun on tullut selväksi, kuinka onnekas olen, kun neiti Thomas ei ole viiltänyt vielä valtimoitani auki, voisimme jatkaa. Olin juuri sanomassa, että Jassminadara Thomas toimii niin Killan virallisena varkaana kuin Redin vakoojaparina. Lisäksi olen tietenkin minä ja minua voisi kutsua nimikkeellä Killan perustaja sekä salaisuudenhaltija.

"Joka tapauksessa", Dumbledore jatkoi. "Professori Stron on seurannut edistymistänne pimeyden voimilta suojautumisessa koko vuoden ajan ja hän on ilmaissut minulle tyytyväisyytensä teidän työskentelyynne. Olen siis tullut siihen tulokseen, että haluaisin pyytää teitä Killan jäseniksi. Tiedän, että te saatatte hyvinkin olla liian nuoria, kuten professori McGarmiwa on minulle niin ystävällisesti muistuttanut, enkä odota teidän antavan vastausta heti. Itse asiassa haluan teidän miettivän asiaa vuoden loppuun asti ja ilmoittavan minulle sitten päätöksenne."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Lilyn pään sisällä risteili sekavia ajatuksia. Hän muisti Cinnamonin sanoneen joskus syksyllä, että hän pärjäisi hyvin taistelussa Voldemortia vastaan - ja hän oli aina halunnut osallistua - mutta nyt, kun hänelle tarjottiin avoimesti paikkaa Voldemortin vastaisissa joukoissa, hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi varovasti syrjäsilmällä Jamesiin ja näki ilon ja epäröinnin sekaisen ilmeen Jamesin kasvoilla. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, mitä se oikein tarkoitti.

"Korostan teille vielä, että työskentely Killassa on erittäin vaarallista", Dumbledore jatkoi lujasti katkaisten heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden. "Eikä teidän tulisi liittyä Kiltaan siksi, että haluatte tehdä jotakin. Teidän tulisi miettiä ennen kaikkea, oletteko valmiita uhraamaan oman itsenne toisten puolesta - jopa sellaisten ihmisten, joita henkilökohtaisesti vihaatte."

Kukaan ei vieläkään sanonut mitään ja hetken hiljaisuuden kuluttua Dumbledore viittasi heitä nousemaan ylös ja lähtemään takaisin oleskeluhuoneeseensa.

"En odota teiltä vastausta vielä", hän toisti saattaessaan heidät ovelle. "Harkitkaa asiaa koulun päättymiseen asti - enkä neuvoisi ketään teistä levittelemään mitään siitä, mitä olemme tässä huoneessa sanoneet. Tulisitte huomaamaan hyvin nopeasti, että se ei onnistu. Eivätkä seuraukset välttämättä olisi kovin mukavat."

Hän hymyili heille silmät tuikkien ennen kuin sulki työhuoneensa oven heidän jäljessään.

71.osa - avioliittokriisi

"No? Mitä mieltä olette?" James kysyi, kun hän käveli muiden Kelmien, Lilyn, Ariannan ja Cinnamonin kanssa takaisin rohkelikkotorniin. Yllätyksekseen hän oli saanut huomata, että Cinnamon ei ollutkaan kadonnut omille teilleen heti tapaamisen päätyttyä, vaan kulki heidän kannoillaan, hiljaisena ehkä, mutta tarkkaavaisena ainakin. Hän näytti siltä, kuin olisi halunnut puhua, mutta James ei viitsinyt vaivata päätään enempää hänen ajatuksillaan. Jos Cinnamonilla oli jotakin sanottavaa, hänen täytyi sanoa se ääneen eikä odottaa, että hänen silmänsä puhuisivat hänen puolestaan.

"Minä ainakin olen mukana", Sirius sanoi sen enempää miettimättä varmuudella, joka ei oikeastaan yllättänyt lainkaan Jamesia, mutta Lilyä kyllä. "En haluaisi menettää mahdollisuutta näyttää perheelleni, miten hyvä minusta on tullut."

"Voi kulta-raukkaa", Arianna sanoi myötätuntoisesti ja taputti Siriusta poskelle. "Yrittää vieläkin ansaita hyväksyntää perheeltään. Kai sinä tajuat, että tuollaisin keinoin sitä ei saavuteta?"

"Tajuan minä." Sirius virnisti niin, että hampaat näkyivät. "Mutta jokaisella on tapansa. Mitä te muut suunnittelette?"

"Minäkin olen mukana", Arianna tokaisi lyhyesti. "En voi päästää Siriusta yksin potkimaan kuolonsyöjiä nivusiin."

Sirius virnisti. "Niin sitä pitää, poikaseni", hän sanoi ylpeällä äänellä, mutta ei ehtinyt sanoa enempää, ennen kuin Arianna keskeytti hänet tallaamalla kipeästi hänen varpailleen.

"Mitä?" Sirius kohotti kulmiaan.

"Minä en ole 'poikasesi'", Arianna vastasi jäähippuja tihkuvalla äänellä. "Minussa ja pojassa on tiettyjä eroja, jos et ole sattunut huomaamaan."

"Itse asiassa minä OLEN huomannut", Sirius sanoi luoden merkitsevän katseen Ariannan vartaloon. Arianna punastui hänelle epäluonteenomaiseen tapaan ja jatkoi kävelyään teeskennellen, että ei ollut lainkaan kuullut Siriuksen viimeistä huomautusta. Sirius iski silmää Jamesille ja Lilylle ja seurasi sitten Ariannan perässä unohtaen kokonaan heidän aikaisemman erimielisyytensä Tom Knightista. Lily vaihtoi paljonpuhuvan katseen Jamesin kanssa ennen kuin seurasi huomattavasti hitaammin ystäviensä perässä.

"Mitä sinä suunnittelit?" hän kysyi Jamesilta. "Aiotko olla mukana vai et?"

James kohautti olkapäitään ja hidasti kävelyvauhtiaan niin, että he pystyivät puhumaan kunnolla keskenään. "Kai minä ajattelin", hän vastasi yksinkertaisesti. "Tai siis, senhän pitäisi olla päivänselvää - minä olen Potter ja kaiken lisäksi pahuksen omahyväinen sellainen, joten totta kai minä olen mukana. Ongelma vain on, että - " hän vaikeni ja rypisti otsaansa, aivan kuin oikeita sanoja mielessään etsien. Lily katsoi häntä odottavasti.

"Ongelma on mikä?"

James nielaisi ja pysäytti hänet kokonaan antaen Remuksen, Cinnamonin ja Peterin kävellä heidän ohitseen Siriuksen ja Ariannan kannoille. "Minä en oikeastaan haluaisi sinun olevan mukana", hän sanoi vaikeasti Lilylle. Lily huokaisi. He olivat riidelleet samankaltaisista asioista monta kertaa aikaisemminkin. James halusi hänen pysyvän kaukana kaikesta ja turvassa ja hän itse taas ei siihen suostunut. Hän vihasi heidän riitojaan, mutta ei aikonut sopia Jamesin muottiin.

"Minä haluan olla mukana", hän sanoi yrittäen parhaansa mukaan pitää äänensävynsä neutraalina. "Olen aina halunnut olla osa jotakin sellaista - tai ainakin siitä lähtien, kun tulin velhomaailmaan ja kuulin ensimmäisen kerran nimen Voldemort."

James huokaisi. "Ja minun on turha yrittää puhua sinua ympäri?" hän sanoi anova häivähdys äänessään. Lily katsoi poikaa yllättyneenä. Hän oli odottanut, että James alkaisi riidellä asiasta tai komennella häntä, mutta poika näytti ottavan asian yllättävän hyvin. Hän antoi kasvojensa pehmetä pieneen, hieman pahoittelevaan hymyyn.

"On", hän vahvisti. "Koska minä todella haluan olla mukana. Ja sitä paitsi, minä pärjään kyllä ihan yhtä hyvin kuin sinäkin."

"En minä sitä epäilekään." Hymynhäivähdys käväisi Jamesin ruskeissa silmissä, kun hän antoi käsiensä tarttua Lilyn olkapäihin. "Tiedän kyllä, että sinun lahjoillasi pääsee pitkälle. Sinun temperamenttiasi minä vain pelkään."

"Sen siitä saa, kun alkaa seurustella punapään kanssa", Lily sanoi nenäkkäästi.

Jamesin vakavuus ei kuitenkaan hellittänyt. "Minä tarkoitin mitä sanoin, Lily", hän sanoi lujasti pakottaen Lilyn katsomaan itseään suoraan silmiin. "Minä tiedän, mihin sinä pystyt vihaisena. Eikä se ole kovin luottamustaherättävää. Lily, sinä tiedät, mitä tapahtui uutenavuotena. Menit soittamaan suutasi Voldemortille - "

"Ja sinä tarjouduit kaksintaistelemaan hänen kanssaan", Lily kivahti vastaukseksi kohottaen leukaansa itsepäisesti.

James pudisti päätään ja huokaisi. "Siinä oli kyse eri asiasta."

"Ai, sinä saat ryhtyä ritarilliseksi minun vuokseni, mutta minä en saa auttaa jotakuta muuta?"

"Älä lue rivien välistä, Lily", James murahti alkaen jo itsekin hermostua.

Hymy nyki Lilyn suupieliä. "Etkö sinä tiennyt, että tytöt tekevät sitä paljon?"

"Minä en ole suoraan sanottuna tutustunut tyttöjen sielunelämään kovin tarkasti", James myönsi lammasmaisesti. "Tai siis, sinähän olet ainutlaatuinen poikkeus ja useimmat muut - no, kyllä sinä tiedät, että minä ja Sirius - "

" - jahtasitte törkeästi tyttöjä ja ahdistelitte minua aina kun mahdollista", Lily lopetti hänen puolestaan.

"Me emme jahdanneet törkeästi!" James vastusteli loukkaantuneen näköisenä. "Me otimme kontaktia heihin."

Lily tyrskähti. "Ja minä olen McGarmiwa!"

"Siinä tapauksessa McGarmiwasta on tullut hurjan kaunis viime aikoina, mitä minä en ainakaan ole huomannut."

"Anna olla, James", Lily tokaisi teeskennellyn kärsivänä ja pujahti Jamesin käsivarsien alitse lähtien kiirehtimään toisten Kelmien perään. "Surkeat kohteliaisuudet eivät vie sinua minnekään minun kanssani."

"Sinulla on liian vaativa maku", James valitti.

"Sinulla on liian huono mielikuvitus", Lily latasi takaisi ilkikurisesti. "En tajua, miksi ikinä menin sekaantumaan sinuun."

James väläytti hänelle omahyväisen virneen. "Suoraan sanottuna sinulla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Koska jos et olisi sekaantunut minuun vapaaehtoisesti - "

"Sinä olisit ahdistellut minua käytävällä vasten tahtoani ja päätynyt lopulta sairaalasiipeen sarvet päässäsi. Tosin välillä minusta tuntuu, että olet tarpeeksi luupää jo ilman niitäkin", Lily mutisi viitaten heidän aiempaan keskusteluunsa Feeniksin Killasta. James ymmärsi heti, mitä hän vihjasi ja huokaisi tarttuen häntä rauhoittavasti käsivarresta. Hän kuitenkin nykäisi itsensä irti Jamesin otteesta ja jatkoi kävelyään tahtiaan hidastamatta.

"Minä sanoin sen jo", Lily sanoi samalla raivostuttavan tyynesti. "Minä aion liittyä, halusit sinä tai et. Ja sinun oli tarkoitus ymmärtää."

"Minä ymmärränkin", James kiirehti vastaamaan. Lily tuhahti epäuskoisesti. "Ihan totta! Minä vain en saanut esittää kantaani loppuun!"

"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole mitään järkevää sanottavaa!"

James pysähtyi kuin seinään aiheuttaen sen, että puolittain hänen takanaan kävellyt Lily törmäsi suoraan vasten hänen selkäänsä.

"Hei!" Lily huudahti kiukkuisesti. "Katso minne kävelet!"

"Samaa voisi sanoa sinulle", James sanoi musertavasti. "Sinä nimittäin törmäsit minuun eikä toisin päin. Ja mitä tulee siihen, että minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa, niin voitko sinä todella väittää tyhjänpuhumiseksi sitä, että yritän ylipuhua tyttöystävääni luopumaan vaarallisesta työstä?"

"Voin minä", Lily tokaisi. "Jos minä en HALUA luopua siitä vaarallisesta työstä. Sinä yrität kieltää minua vain siksi, että satun olemaan tyttö."

"Minä en yritä kieltää sinua!" James kiivastui. "Ja jos yrittäisin, se ei johtuisi siitä, että olet tyttö vaan siitä, että minä satun rakastamaan sinua."

"Jos sinä olet rakastavinasi minua, et yritä estellä minua kun oikein kovasti haluan jotakin", Lily sanoi peräänantamattomasti. "Muussa tapauksessa sinä haluat vain omistaa minut."

James veti syvään henkeä. "Minä en halua omistaa sinua", hän vastusti yrittäen epätoivoisesti pysyä rauhallisena. "Jos haluaisin, olisin jo pukeutunut luolamieheksi ja kantanut sinut makuusaliin välittämättä sinun - tai Siriuksen - protesteista. Mutta kuten sinä näet, sinä olet yhä siinä eikä minulla ole lannevaatetta, eli tässä tapauksessa minä haluan ainoastaan huolehtia siitä, että sinä pysyt elossa."

"No ei minulle mitään tapahtuisi!"

"Sinä et voi tietää sitä - äh, koko keskustelu on ihan typerä", James sanoi turhautuneena. "Koska se päättyy joka tapauksessa huonosti. Sinä olet punapää ja minä olen Potter, eli luovutusvoitto on poissuljettu vaihtoehto. Kompromissi?"

"Millainen kompromissi?" Lily kysyi silmäillen Jamesia epäluuloisesti.

James kohautti olkapäitään. "Sinä liityt, jos sinua kiinnostaa. Mutta et tee mitään typeryyksiä vain jonkun helvetin ylpeyden vuoksi. Etkä kieltäydy minun tai jonkun muun avusta vain siksi, että haluat välttämättä selvitä asioista yksin. Sopiiko?"

Lily harkitsi vaihtoehtojaan ja tuli siihen tulokseen, että ei tulisi saamaan parempaakaan tarjousta. "Sopii se. Mutta sinä et myöskään yritä auttaa minua joka käänteessä. Olen jo iso tyttö ja osaan itsekin kävellä portaat ylös ja niin edespäin."

"Oletko varma?" James kysyi kohottaen kulmiaan.

"Olen minä." Sanojensa vakuudeksi Lily lähti harppomaan kovaa vauhtia edessä olevia portaita ylöspäin - kunnes hänen jalkansa solahti läpi kompaportaasta, jota hän ei ollut huomannut ja hän horjahti taaksepäin. Jamesin käsivarret kiertyivät takaapäin hänen ympärilleen ja estivät häntä kaatumasta.

"Tämäpä on tuttua", James sanoi kasvoillaan hymy, joka tuntui ulottuvan korvasta korvaan. "Vuoden alussa - muistatko sinä - olimme juna-asemalla ja sinä kaaduit. Ja minä pelastin sinut."

Lilykin hymyili muistaessaan tilanteen. "Minä huusin sinulle", hän muisteli. "Ja ilmoitin sinulle, että en ollut juuttunut kanssasi minnekään."

"No, nyt olet", James virnisti luoden merkitsevän katseen portaisiin heidän jalkojensa juureen. "Kompaportaaseen, nimittäin."

"Hyvä huomio, James", Lily tuhahti. "Seuraavaksi sinä väität, että tämä hetki on elämäsi romanttisin tilanne."

James pudisti päätään ja kääntyi niin, että Lily seisoi hänen edessään ylemmällä portaalla. Puhuessaan hän piti ilmeensä ja äänensävynsä tarkoituksellisen kevyinä, ettei Lily kuvittelisi asioita, jotka eivät olleet totta - tai jotka OLIVAT totta, mutta joista hän ei halunnut Lilyn tietävän toistaiseksi mitään.

"Minun elämäni romanttisin hetki tulee olemaan se, kun menen naimisiin sinun kanssasi", James sanoi edelleen hymyillen, mutta tarkkaili samalla keskittyneesti Lilyn ilmeitä. Lilyn suupielet nytkähtivät hieman aivan kuin hän ei olisi tiennyt, hymyilläkö vaiko ei. Lopulta avoin, hieman kiusoitteleva hymy kuitenkin ilmestyi Lilyn kasvoille ja hän nojautui eteenpäin suudellakseen Jamesia nopeasti huulille. Vetäytyessään kauemmas hän kysyi huvittuneesti:

"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että menisin sinun kanssasi naimisiin?"

James hätkähti, tietämättä tarkalleen pilailiko Lily vai ei. Hän pakotti kasvoilleen vähintäänkin yhtä kiusoittelevan hymyn esittäessään vastakysymyksen.

"No, menisitkö sinä?" hän kysyi katsoen edelleen Lilyä suoraan silmiin. Oli Lilyn vuoro värähtää. James näki monenlaisten ilmeiden vaihtelevan Lilyn kasvoilla, sitten Lily pakotti ilmeensä neutraaliksi, vaikka James saattoi edelleen nähdä pinnan alla kuohuvan.

"Kysyitkö sinä nyt aivan vakavissasi?" Lily kysyi hitaasti.

James nielaisi ja oli aikeissa vastata kyllä - helvetti, hän halusi tehdä niin! - mutta sitten hän katsoi tarkemmin Lilyn kasvoja ja näki epävarman ilmeen syvällä Lilyn vihreissä silmissä. Hän arvasi, mitä tapahtuisi, jos hän nyökkäisi. Lily järkyttyisi ja juoksisi tiehensä kompaportaasta huolimatta, eikä enää ikinä puhuisi hänelle. James pidätti huokauksen ja pakotti kevyen hymyn huulilleen.

"En kysynyt", hän vastasi ja näki Lilyn piirteiden rentoutuvan. He seisoivat hetken hiljaa vastakkain, sitten James ojensi Lilylle kätensä ja auttoi hänet irti kompaportaasta.

"Mennään takaisin rohkelikkotorniin", hän ehdotti ontolta kuulostavalla äänellä. "Toiset menivät jo ajat sitten."

Lily nyökkäsi kiitollisen näköisenä ja he kävelivät hiljaisina takaisin Lihavan Leidin muotokuvalle.

Päästyään takaisin rohkelikkotorniin Lily keksi tekosyyn, jonka varjolla pääsi livahtamaan tyttöjen makuusaliin. Hän halasi Jamesia nopeasti ja syöksähti sitten makuusaleihin johtaviin portaisiin. Kiivetessään portaita ylös hän kuuli Siriuksen ihmettelevän takanaan, minne hänellä oli niin kiire. Jamesin vastausta hän ei kuullut - hän harppoi nopeasti portaat ylös ja riuhtaisi tyttöjen makuusalin oven auki niin lujaa, että oveen kiinnitetty kyltti - "Tytöt, seitsemäs luokka" - heilahti uhkaavasti. Siitä välittämättä Lily sujahti ovesta sisälle makuusaliin ja sulki oven tiukasti perässään. Hän toivoi, että James olisi niin kiireinen Siriuksen kanssa muutamat seuraavat tunnit, että pojalle ei tulisi mieleenkään tulla etsimään häntä. Hän halusi ajatella - ja yksin.

Lily ei kuitenkaan saanut toivomaansa rauhaa ja yksinäisyyttä, sillä Cinnamon ja Alice istuivat Cinnamonin sängyllä ja selasivat kiivaasti jotakin, joka näytti epäilyttävästi Me Noidilta. Lily tervehti heitä pikaisesti yrittäen olla näyttämättä pettyneeltä siitä, että paikalla olivatkin he, eikä Arianna. Mutta Arianna oli todennäköisesti jossakin Siriuksen kanssa. Tai Tomin, Lily hymähti mielessään. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Sirius sanoisi, jos kuulisi Ariannan olevan taas jossakin Tom Knightin kanssa.

"Minne sinä jäit, Lily?" Cinnamon kysyi uteliaasti hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Minä luulin, että sinä ja James olitte aivan meidän kannoillamme - no, sen jälkeen."

"Ai oliko Lilykin Dumbledoren luona?" Alice puuttui puheeseen hieman kateelliselta kuulostavalla äänellä, ennen kuin Lily ehti vastaamaan. "Näyttää siltä, että kaikki muut rohkelikon tytöt on kutsuttu, paitsi minut."

"Ei kaikkia", Lily lohdutti kiireesti, ennen kuin Alice ehtisi aloittaa itsesäälissään rypemistä. "Vain minä ja Ria ja Cinnamon. Ja Kelmit, tietenkin, mutta se ei ole mitenkään yllättävää - he ovat joka tapauksessa jokapaikanhöyliä. Ja Cinnamon, minä jäin riitelemään Jamesin kanssa. Kyllähän sinä tiedät, miehet - " hän jätti lauseen kesken, miettien itsekseen sen todenmukaisuutta. Hän OLI tavallaan jäänyt riitelemään Jamesin kanssa, mutta keskustelu oli kääntynyt aivan joksikin muuksi. Lily huokaisi itsekseen. Missä Arianna oli silloin, kun häntä todella tarvittiin?

"Riitelittekö te pahasti, Lily?" Alice kysyi varovasti nähdessään Lilyn ilmeen synkkenevän.

Lily kohautti olkapäitään. "Minusta vain tuntuu, että meillä on pieni erimielisyys tietystä asiasta", hän sanoi ympäripyöreästi, tällä kertaa puhuen täysin totta.

"Mistä asiasta?" tällä kertaa kysyjä oli Cinnamon. Lily käänsi katseensa vaaleatukkaiseen tyttöön, joka näytti olevan aidosti kiinnostunut asiasta ja joka todennäköisesti osaisi myös auttaa - Cinnamon osasi AINA auttaa - mutta jostakin syystä Lily ei saanut pakotettua itseään kertomaan tytölle, mistä oli kyse. Se ei ollut enää Cinnamonin asia... ja totuus oli, että Cinnamon oli ollut niin kauan erossa Kelmien elämästä, että hän ei ehkä edes ymmärtäisi kunnolla, mistä oli kyse.

"Se on tavallaan aika henkilökohtainen asia", Lily vastasi epäröiden. Hän näki Cinnamonin ilmeen valahtavan, vaikka tyttö yrittikin epätoivoisesti teeskennellä, että vastaus ei koskettanut häntä mitenkään.

"Mikä on henkilökohtainen asia?" Ariannalle kuuluva ääni kysyi makuusalin ovelta. Lily käänsi kasvonsa kohti ystäväänsä, helpottuneena siitä, että Arianna tuli pelastamaan hänet epämukavasta tilanteesta. Hän kohautti olkapäitään yrittäen parhaansa mukaan näyttää täysin tyyneltä ja välinpitämättömältä.

"Kerron joskus toiste", hän sanoi katsomatta Cinnamoniin. Siitä huolimatta Cinnamon näytti ymmärtävän vihjeen, sillä hän viskasi Me Noidat-lehden lattialle, nousi ylös sängyltään ja käveli makuusalin ovelle.

"Tule, Alice", hän kehotti hiljaisella äänellä. Alice totteli kutsua ja nousi jaloilleen seuraten Cinnamonia.

"Ei teidän minun takiani tarvitse lähteä", Lily sanoi kiireesti. Vaikka hän halusikin keskustella Ariannan kanssa kahden kesken, ei hän todellakaan halunnut loukata huonetovereitaan. Cinnamon vain pudisti päätään hymyillen.

"Ei se haittaa, Lils", hän sanoi, käyttäen näköjään aivan tietämättään Lilyn lempinimeä. Hän hymyili hieman hämillisesti. "Lily. Joka tapauksessa, me voimme yhtä hyvin mennä ulos Shawnin kanssa - olla vaikka lumisotaa - tai, eihän se onnistukaan", Cinnamon lisäsi vinosti hymyillen vilkaistuaan ikkunasta ulos. "Lumi on sulanut. No, kurasotaa sitten - älkääkä te puhuko liian vakavia."

Hän väläytti heille vielä viimeisen väkinäiseltä vaikuttavan hymyn ja katosi ovelta Alice kannoillaan. Lily ja Arianna kuuntelivat hiljaisina heidän loittonevien askeltensa ääntä, kunnes ne olivat kokonaan kadonneet portaisiin. Sitten Arianna siirtyi ovelta Lilyn luokse sängylle.

"Joskus minusta tuntuu, että asiat sujuivat paremmin silloin, kun teeskentelimme, että emme lainkaan tunne toisiamme", Arianna huokaisi. "Se oli helpompaa kuin itse asiassa olla puheissa Cinnamonin kanssa."

Lily pakotti itsensä hymyilemään. "Kyllä se siitä paranee", hän sanoi toiveikkaasti. "Cinnamonin täytyy vain tehdä päätös. Unohtaako hän, että meillä on joku yhdistävä asia, vai alkaako hän taas puhua meille?"

"Kallistuisin ensimmäisen vaihtoehdon kannalle", Arianna sanoi kuivasti ja loi Lilyyn pitkän katseen. "No niin, ei haaskata aikaa puhumalla Cinnamonista, eihän? Sinä hävisit makuusaliin niin äkkiä, että en ehtinyt edes kysyä, miten teidän riitanne päättyi."

"Ihan hyvin kai - hetkinen, mistä sinä tiesit, että me riitelimme?"

Arianna levitteli käsiään. "Se oli aika ilmiselvää, kun te kerran jäitte jälkeen. Tai siis, ainoat mahdolliset syyt teidän jälkeenjäämisellenne olivat nuoleskelu tai riitely ja minä arvelin, että koska sinä tulit tänne niin kiireellä, te ehkä riitelitte."

"Niin me riitelimme", Lily myönsi. "Tai, ehkä se oli enemmän väittelyä - en tiedä - joka tapauksessa, kyseessä olivat klassiset johtajatytön ja -pojan väliset kahinat, tiedäthän. James jankutti, että minun ei pitäisi liittyä tiedät-kyllä-mihin ja minä taas olin lievästi sanoen vastahakoinen. Joka tapauksessa, kun se loppui, asiat kääntyivät vähän - päälaelleen - "

"Te nuoleskelitte?" Arianna tulkkasi.

"EI!" Lily parahti. "Me - keskustelimme - " hän vaikeni, yrittäen etsiä oikeita sanoja.

Arianna katsoi häntä odottavasti. "Ja?"

Lily huokaisi ja päätti sitten paukauttaa asian suoraan. "Minusta tuntuu, että James aikoo kosia minua."

Mitä tahansa Lily oli odottanutkin Ariannan sanovan tai tekevän, hän sai huomata olevansa väärässä. Arianna tuijotti häntä sanaakaan sanomatta, eikä Lily voinut olla edes täysin varma siitä, että Arianna oli kuullut, mitä hän sanoi. Hän heilautti kokeilevasti kättään Ariannan kasvojen edessä. Ilmekään ei värähtänyt tytön kasvoilla.

"Tuota - Ria - " Lily tönäisi Ariannaa terävästi kylkeen. Arianna hätkähti.

"Olitko sinä aivan vakavissasi?" hän kysyi hitaasti. Lily nyökkäsi. "Aivan aivan vakavissasi?" Lily nyökkäsi uudelleen. "Aivan aivan sataprosenttisen-ehdottoman-Dumbledoren-parran-vakavissasi?" Arianna varmisti. Lily nyökkäsi taas.

"Mutta sinä et voi olla vakavissasi!" Arianna huudahti. "Ei James - ei hän tekisi sellaista - "

"Niinkö?" Lily kysyi jurosti. "Mitä jos menisit vaikka kysymään häneltä?"

"Pitäisikö minun...?" Arianna kallisti päätään.

Lily kiirehti pudistamaan päätään. "Se oli sarkasmia, Ria", hän tokaisi. "Minä en halua, että James tietää, että minä tiedän, että - "

" - että hän aikoi kosia sinua", Arianna lopetti. Nyt hänen äänestään paistoi selvästi voitonriemu. "Uskomatonta! James Potter - KELMI James Potter - suunnittelemassa kosimista! Hänen täytyy todella pitää sinusta, Lily!"

Lily ei vaivautunut edes vastaamaan niin typerään huomautukseen. "Mutta mitä minun on tarkoitus tehdä?" hän parahti. "James jätti kysymättä, koska minä en halunnut tai jotakin - tai ehkä hän jänisti - joka tapauksessa, ihan varmasti hän kysyy JOSSAKIN VAIHEESSA - ja mitä minä muka sitten teen? Lyön häntä, vai?"

"Siinä vasta olisikin ideaa", Arianna tuumasi ja hänen tummansiniset silmänsä välkähtivät pahankurisesti. "'Lily, rakkaani, menetkö kanssani naimisiin?' 'Voi ei, James-kulta, sen sijaan minä läimäytän sinua!'"

Lily tuhahti. "Tuo ei ole oikein hauskaa tässä tilanteessa!"

"Anteeksi." Arianna pakotti nopeasti kasvonsa takaisin peruslukemille. "Minä vain en ole Cinnamon - hei, siinä on ideaa", hän sanoi yllättäen. "Haetaan Cinnamon!"

"Arianna, ei!"

"Ja miksi ei?"

Lily veti syvään henkeä ja valmistautui luettelemaan tuhat syytä, miksi hän ei halunnut kertoa asiasta Cinnamonille - Cinnamon ei välttämättä ymmärtäisi, hän ei ollut puhunut heille kuukausiin, eivätkä heidän asiansa yksinkertaisesti kuuluneet hänelle. Mutta jostakin syystä Lily ei saanut ainuttakaan tekosyistään sanottua. Hän huokaisi.

"Puhuisitko sinä muka Cinnamonille?" hän kysyi.

Arianna kohautti olkapäitään. "Miksi en puhuisi?"

"No, sinä et ollut kovin ystävällinen hänelle aikaisemmin päivällä - "

"Minua ärsyttää hänen saamattomuutensa", Arianna myönsi. "Hän voisi korjata asiansa milloin vain, jos vain vaivautuisi tekemään niiden eteen jotakin. Mutta koska hän ei tee - no, se ei ole minun asiani. Eikä minua voi syyttää siitä, että ilmoitan hänelle muutamia tosiasioita."

Lily hymähti. Vain Ariannalla saattoi olla noin omituinen logiikka. Tai sitten ehkä Siriuksella.

"Hyvä on", hän mutisi. "Nouda hänet."

"Mikä Sirius minä muka olen?" Arianna nousi joka tapauksessa ylös sängyltä ja katosi ulos makuusalista. Hetken kuluttua hän palasi takaisin kiskoen perässään epävarmalta näyttävää Cinnamonia. Arianna sulki oven heidän perässään ja marssi sitten päättäväisesti Lilyn sängyn luokse Cinnamon edelleen kannoillaan.

"Tehtävä suoritettu", hän sanoi niiaten Lilylle kauniisti. "Ihmissuhdeneuvojanne on paikalla, neiti."

Lily hillitsi halunsa pyörittää silmiään ja hymyili hieman vaivautuneesti Cinnamonille, joka seisoskeli Ariannan selän takana näyttäen siltä, että tunsi olevansa täysin väärässä paikassa.

"Kuten varmaan kävi jo selväksi, minä tarvitsen sinun apuasi", Lily aloitti. Cinnamon nyökkäsi ja istui viereiselle sängylle, joka sattui kuulumaan Ariannalle. Arianna istui sängylle Lilyn viereen ja antoi katseensa kiinnittyä vuoroin Lilyyn, vuoroin Cinnamoniin, uteliaana näkemään, miten tilanne kehittyisi.

Lily hengähti syvään ja katsoi Cinnamonia pitkään. "Mitä sinä tekisit, jos poikaystäväsi päättäisi yllättäen kosia sinua?" hän kysyi suoraan.

Cinnamon hymähti. "Ottaen huomioon, että minulla ei ole poikaystävää - ja sekin on muuten täysin oma vikani - en todellakaan osaa sanoa. Riippuu siitä, kuka poikaystävä olisi ja mitä pitäisin hänestä, tietenkin. Mutta tässä ei varmaan ole kyse minusta vaan Jamesista?"

Lily ja Arianna nyökkäsivät yhtä aikaa. Yllättyneisyys ja epäuskoisuus vaihtelivat Cinnamonin kasvoilla, kun hän sulatteli kuulemaansa.

"James siis kosi sinua?" hän kohotti kulmiaan.

"Ei", Lily sanoi kiireesti. "Mutta ei paljon puuttunut - minä näin, että hän aikoi, mutta sitten hän ei tehnytkään sitä - "

"Ja miksi hän ei tehnyt sitä?" Cinnamon kysyi käyden suoraan ongelman ytimeen rauhallisella ja perusteellisella tavallaan, jota Lily oli oppinut Tylypahkan-vuosinaan kunnioittamaan. Kukaan ei osannut auttaa ongelmien ratkaisemisessa sillä tavalla kuin Cinnamon, eikä kukaan Lilyn tuntema ihminen ymmärtänyt toisia ihmisiä yhtä hyvin kuin Cinnamon. Totta kyllä, useimmat sanoivat, että Lily itsekin oli lahjakas muiden ihmisten auttamisessa ja ymmärsi heitä hämmästyttävän hyvin, mikä saattoi olla tottakin - mutta itseään Lily ei osannut auttaa yhtä hyvin.

"En minä tiedä", hän huokaisi vastaukseksi Cinnamonin kysymykseen. "Todennäköisesti ainoa, joka tietää, on James - enkä minä todellakaan näytä häneltä, vai näytänkö?"

Arianna vastasi kysymykseen hänen puolestaan. "Enpä tiedä", Arianna sanoi välinpitämättömästi ja tarkasteli sormenkynsiään. "Jotkuthan sanovat, että seurustelevan parin osapuolet alkavat lopulta muistuttaa toisiaan, mutta - "

Lily läimäytti häntä käsivarteen. "Pysy asiassa, Ria!"

"Minä vähän niin kuin luulen, että te selvitätte tämän asian paremmin ilman minua." Arianna virnisti. "Koska jos minun annetaan neuvoa Lilyä, suostuttelen hänet todennäköisesti pahoinpitelemään Jamesin heti kun James kosii ja muuttamaan sitten Albaniaan. Ja niin hyvä idea kuin se onkin, en ole aivan varma, onko se paras mahdollinen idea."

Ohut hymy käväisi Cinnamonin kasvoilla. "Sinä et ole näköjään muuttunut tippaakaan, Ria."

"En olekaan", Arianna sanoi totuudenmukaisesti. "Ja sinä olisit huomannut sen itsekin, jos olisit edes joskus kuunnellut meidän puheitamme."

Cinnamonin kasvot lehahtivat punaiseksi ja hän käänsi kiireesti katseensa lattiaan. "Minä päätin, että en enää ajattele teitä", hän mumisi tuskin kuuluvalla äänellä. "Ja on vaikeaa olla ajattelematta, jos kuulee koko ajan - "

"Hyvä on, miten vain." Arianna näytti yllättäen kyllästyneen Cinnamonin kärventämiseen ja läimäytti kätensä päättäväisesti yhteen. "Meidän piti puhua Lilystä ja Jamesista, ei meistä kahdesta tai meidän sielunelämästämme. Eli, tilanne on tämä: James aikoi kosia Lilyä, Lily on paniikissa, mitä Lilyn pitäisi tehdä?"

"En usko, että minä voin sanella sitä Lilylle." Cinnamon hymyili empivästi. "Lily, minun mielestäni sinun pitäisi ensin miettiä, haluaisitko sinä mennä naimisiin Jamesin kanssa."

"En!" Lily parkaisi. "Tai siis, en minä tiedä! Me olemme seurustelleet - odotahan - " hän alkoi laskea kuukausia sormillaan. " - kuusi kuukautta, pahus, KUUSI KUUKAUTTA! Ei sellaisen ajan jälkeen MENNÄ NAIMISIIN!"

"Rauhoitu nyt, Lily." Cinnamon taputti häntä lohduttavasti olkapäälle. "Sinä tiedät ihan hyvin, että te olette tunteneet toisenne kauemmin kuin kuusi kuukautta. Melkein seitsemän vuotta, itse asiassa."

"Ja seitsemän ihanaa vuotta ne ovat olleetkin", Lily sanoi ivallisesti. "Sen perusteella, mitä minä olen niiden vuosien aikana oppinut, minun ei ainakaan pitäisi mennä naimisiin Jamesin kanssa."

Cinnamon ei antanut Lilyn vastustelujen häiritä itseään, vaan jatkoi rauhallisesti puhettaan. "Ja sen perusteella, mitä olet viimeisten kuuden kuukauden aikana oppinut, sinä tiedät jo, että hän ei ole enää sama itserakas mantikori, vaan itse asiassa oikea ihminen. Oikea ihminen, jota sinä satut rakastamaan. Minun nähdäkseni ne kuusi kuukautta kumoavat aikaisemmat vuodet, koska silloin et oikeastaan tuntenut häntä."

Lily katsoi Cinnamonia epäluuloisesti, yrittäen keksiä, mihin vaaleatukkainen tyttö oikein pyrki. Cinnamonilla oli jokin tarkoitus, se oli varmaa, mutta hän ei varmastikaan paljastaisi sitä heille, ennen kuin Lily itse keksisi, mitä hänen pitäisi tehdä. Niin Cinnamon toimi - hän ei ohjaillut ketään, hän ei komennellut, hän vain ohjasi hienovaraisesti oikeaan suuntaan ja teki sen vieläpä hyvin.

"Oletko sinä sitä mieltä, että minun pitäisi mennä naimisiin Jamesin kanssa?" hän kysyi verkkaisesti Cinnamonilta. "Kuuden kuukauden jälkeen."

"Ei kukaan käske sinua menemään hänen kanssaan huomenna naimisiin", Cinnamon muistutti. "Siksi juuri kositaan, Lily - sillä tavalla saa varoitusaikaa. Ja useimmat miehet myös kunnioittavat sitä varoitusaikaa."

"Paino sanalla useimmat", Lily mutisi synkästi. "Löytyy niitäkin tapauksia, jotka EIVÄT tekisi niin. Esimerkiksi - "

"Esimerkiksi Sirius", Cinnamon keskeytti painokkaasti. "Mutta ei James."

Arianna tuhahti. "Tuo on tosi lohduttaa, tiesitkö, Cinnamon? Ottaen huomioon, että minä satun seurustelemaan Siriuksen kanssa - "

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Sinä voit aina laittaa toivosi Siriuksen sitoutumiskammoon ja siihen, että hän todennäköisesti tunkisi mieluummin kaktuksia housuihinsa kuin menisi naimisiin. Lily, minun mielestäni sinun ei pitäisi ottaa niin paljon paineita mistään naimisiinmenosta."

Lily hymyili sarkastisesti. "Ei tietenkään. Eihän se kestäkään kuin koko loppuelämän."

"Mutta jos sinä haluat sitä, sitten millään loppuelämällä ei ole merkitystä", Cinnamon tokaisi. "Mieti nyt vähän, Lily - jos sinä saisit tietää kuolevasi kuukauden kuluttua, menisitkö sinä naimisiin vai et?"

Lily mietti asiaa hetken ja pudisti sitten päätään. "Tuskin. Sitten en ainakaan menettäisi mitään."

"Paitsi hienon kokemuksen." Cinnamon hymyili itseironisesti. "Joku viisas ihminen taisi sanoa minulle kerran, että sillä ei ole väliä, kuinka pitkään elää - kunhan vain käyttää jokaisen päivän siitä elämästä niin hyvin kuin voi, pelkäämättä mitään. Koska jos aina vain pelkää menettämistä, ei koskaan tule tekemään sitä, mitä haluaisi ja kuolee onnettomana. Jos muistan oikein, tuo viisas ihminen olit sinä, Lily. En sano, että sinun pitäisi syöksyä Jamesin kaulaan ja kosia häntä - se olisi pikemmin typerää - mutta olen sitä mieltä, että sinun pitäisi oikeasti harkita asiaa sitä hetkeä varten, kun James TODELLA kosii sinua. Jos sinua ja Ariannaa on uskominen, kukaan meistä ei tiedä, kuinka pitkään elää. Olisi typerää siirtää asioita vain siksi, että pelkää."

"Sinun neuvoissasi on pieni ristiriita, Cin", Arianna huomautti, ennen kuin Lily ehti sanoa mitään. "Sinä käsket Lilyä lopettamaan pelkäämisen, mutta itse pakenit vain oikein syvälle itsesääliin, etkä suostunut edes yrittämään."

Lily näki onnettoman ilmeen käväisevän Cinnamonin kasvoilla. Siihen ilmeeseen oli sekoittunut jotakin muutakin - jotakin, mistä Lily ei saanut kunnolla kiinni. Katumusta ehkä? Hän ei voinut olla varma, mutta sitten hän näki Cinnamonin kohottavan leukaansa ja hymähtävän pienesti.

"Ehkä minä suostun nyt", hän sanoi, eikä kumpikaan - Lily tai Arianna - osannut sanoa, oliko hän vakavissaan vai ei.

"Sinä olet ollut hiljainen tänä iltana, Sarvihaara", Sirius huomautti siirtäessään lähettinsä Jamesin hevosen eteen. He istuivat oleskeluhuoneen pöydän ääressä pelaamassa shakkia Remuksen ja Peterin katsellessa vieressä. Niin yllättävää kuin se olikin, kumpikaan, Remus tai Peter, eivät olleet lähteneet omille teilleen iltapäivän aikana. James arveli, että Admirella oli jotakin muuta tekemistä, minkä vuoksi Peter ei voinut olla hänen kanssaan, mutta Remuksen syistä hän ei tiennyt. Remus oli näyttänyt välttelevän Lauraa koko päivän ja James olisi kuollut saadakseen tietää, mitä kaksikon välillä oikein oli tapahtunut. Hän ei ollut kuitenkaan vielä saanut tilaisuutta kuulustella Remusta asiasta ja säästi sen sen sijaan myöhemmäksi. Hän kohautti olkapäitään vastaukseksi Siriuksen kysymykselle.

"Minulla on paljon mietittävää", hän vastasi rehellisesti ja hänen ajatuksensa kulkeutuivat takaisin sinne, missä ne olivat viipyneet koko iltapäivän, eli Lilyyn. Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä heidän välillään oli oikein tapahtunut. Hän oli ollut vähällä kosia Lilyä.

"Millaista mietittävää?" Sirius kysyi epäluuloisesti. "Et kai sinä aio sanoa meille, että haluat jäädä historiaan Tylypahkan vastuullisimpana johtajapoikana ja hylätä Kelmiasiat?"

"En aio!" James sanoi kiireesti. "Minä vain - mietin Lilyä - "

Sirius naurahti kuivasti. "Mikä yllätys!"

"Ei, kun oikeasti", James sanoi loukkaantuneena. "Minulle tuli tämä pieni ongelma ja - "

"Hyvä on, hyvä on!" Sirius nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi. "Nouse ylös, poju, eikä sanaakaan, ennen kuin ehdimme keittiöön!"

"Keittiöön?" James kurtisti kulmiaan. "Mitä varten?"

"Luuletko sinä todella, että minä jaksan selvitellä sinun ihmissuhdeongelmiasi ilman kahvia?" Sirius älähti ja pudisti sitten päätään tajuttuaan, mitä oli sanonut. "Minä olen todella muuttunut, vai mitä? Ennen olisin korvannut tuon kahvi-sanan jollakin alkoholipitoisella. Ariannalla on minuun huono vaikutus."

"Tai ehkä sinusta viimein alkaa tulla mies", Remus ehdotti hajamielisesti nousten ylös tuolistaan ja lähtien suunnistamaan oleskeluhuoneen ovelle toiset kannoillaan. He kömpivät ulos muotokuva-aukosta ja lähtivät kävelemään kohti keittiöitä.

"Tuo ei ollut kovin kiltisti sanottu, Kuutamo", Sirius valitti. "Ei sinun kuulu olla noin ilkeä!"

"Entä jos minä olen pahalla tuulella tänään?" Remus kysyi.

Sirius huokaisi syvään. "Älä vain sano, että sinullakin on ihmissuhdeongelmia!" hän aneli. Remus hymyili pienesti, melkein säälien Siriusta, joka oli aina ollut heistä huonoin ihmissuhdeongelmien selvittämisessä ja joka nyt joutui neuvomaan sekä häntä että Jamesia.

"Ikävää tuottaa pettymys, Anturajalka, mutta minulla on", Remus tokaisi. "Lauran kanssa."

"Ahaa!" Sirius huudahti voitonriemuisesti. "Eli sinä siis myönnät pitäväsi hänestä?"

"En myönnä!" Remus vastasi kiukkuisesti. "Tai siis, minä EN pidä hänestä! Mutta hän pitää näköjään minusta enkä minä halua loukata häntä ja - "

"Klassinen sotku, siis", Peter mutiis ja katsoi Remusta tarkkanäköisesti. "Seuraavaksi sinä varmaan sanot pitäväsi Cinnamonista edelleen?"

Remus ei vastannut. "Minä vain tarvitsen apua, kaverit", hän sanoi hieman anovaan sävyyn. "En minä osaa selittää asiaa hänelle!"

Sirius pyrskähti. "Ja minäkö sitten muka osaan?"

He kävelivät loppumatkan keittiöille hiljaisina, kaikki miettien mielessään omia kuvioitaan. Keittiöiden luona Peter änkytti tunnussanan ja he livahtivat sisälle keittiöön keskelle innokkaiden kotitonttujen parvea. James tunnisti heti joukosta heidän vakiokotitonttunsa, Tippyn ja pyysi olentoa tuomaan heille kahvia. Heti kahvin saatuaan he istuivat pöydän ääreen ja James alkoi selittää hieman vaivautuneena toisille ongelmaansa. Oli alentavaa myöntää Kelmeille, että oli ollut aikeissa kosia jotakuta tyttöä - se vain ei kuulunut Kelmien tyyliin.

"Minä melkein kosin Lilyä tänään", James sanoi vaikeasti.

"AUTS!" Sirius rääkäisi. "MINÄ POLTIN KIELENI!"

James mulkaisi ystäväänsä. "Tuo on tosi avuliasta, Anturajalka", hän huomautti kuivasti.

"Mitä sinä odotit minun tekevän? Onnittelevan sinua, vai?"

"Sirius!" Remus ärähti. "Anna olla! Sarvihaara, miten niin sinä MELKEIN kosit Lilyä?"

James kohautti olkapäitään. "Minä meinasin tehdä sen - mutta hän oli niin järkyttynyt, että en sitten viitsinyt. Kuutamo, luuletko sinä, että hän ei halua mennä naimisiin minun kanssani?"

"Miksi ei haluaisi?" Remus kysyi järkevästi. "Ei kai hän muuten olisi sinun kanssasi?"

Sirius hymähti huvittuneena. "Ei millään pahalla, Kuutamo, mutta jotkut meistä seurustelevat aivan vain huvittelutarkoituksella."

"Kuten sinä, vai?"

"En ainakaan myönnä", Sirius vastasi silmänkään rävähtämättä. "Koska jos myöntäisin, saattaisin tulla kuristetuksi. Arianna, tiedäthän."

Remus nyökkäsi ymmärtävästi ja keskittyi jälleen Jamesiin. "Kuule, Lily todennäköisesti oli vain vähän kauhuissaan ajatuksesta", hän lohdutti. "Anna hänelle aikaa toipua. Ja kysy sitten - oikeasti. Tai siis, te OLETTE seurustelleet vasta kuusi kuukautta."

"Ihan kuin se minulle jotakin merkitsisi", James hymähti.

Remus oli aikeissa vastata, kun oven takaa kuului ääniä ja he kaikki vilkaisivat pikaisesti toisiaan. James alkoi automaattisesti kaivaa näkymättömyysviittaa laukustaan. Hän oli juuri ehtinyt heittää sen heidän kaikkien suojaksi, kun ovi avautui ja sisään astui kaksi hahmoa - Red ja mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, joka näytti raivostuneelta. Niin näytti myös Red. Redin taikasauva oli esillä ja se osoitti suoraan mustaviittaisen miehen kasvoihin.

"Minä sanon sinulle vielä kerran", Red tokaisi jäätävästi. "Sinä et enää sekaannu siihen asiaan - tai minä järjestän sinut Azkabaniin, onko selvä? Helvetti, kuvittelisi, että Dumbledoren vastaus riittäisi jo sinulle! Me emme todellakaan tarvitse enää enempää ihmisiä hankaluuksia aiheuttamaan!"