45.osa -

Joulukuun 28.päivä tuli nopeammin kuin James tai Lily olivat osanneet odottakaan. James heräsi aamulla jo ennen seitsemää pystymättä nukkumaan enää tippaakaan. Hän kävi nopeasti suihkussa, puki päälleen ja meni alakertaan aamiaiselle. Keittiössä oli hiljaista - kukaan häntä lukuunottamatta ei ollut tarpeeksi kahjo herätäkseen niin aikaisin. James alkoi tehdä itselleen aamupalaa mieli mustana. Juuri nyt hänellä tuntui olevan aivan liikaa ongelmia ratkottavaksi. Kaikista eniten häntä hermostutti Lilyn vanhempien tapaaminen. Aikuiset eivät ikinä pitäneet hänestä - miksi Lilyn vanhemmatkaan olisivat pitäneet? James ei tiennyt, mitä tekisi, jos Lilyn vanhemmat inhoaisivat häntä. Jos he saisivat Lilynkin inhoamaan häntä.

Sitten oli Remus, joka oli edelleen riidoissa Cinnamonin kanssa. Remuksen oli tarkoitus tulla aamupäivällä käymään, jotta he voisivat puhua edes vähän. Muuten Remus olikin ollut lukkiutuneena kotiinsa, eikä ollut lähettänyt kuin yhden kirjeen, jossa oli pyytänyt neuvoa. Sitä Jamesilla ei tietenkään ollut tarjota. James huokaisi läimäyttäessään paahtoleivän pöydälle.

"Onko sinulla ongelmia?"

James tunnisti äitinsä äänen katsomattakin ja kääntyi ympäri.

"Oletko sinä hereillä?"

"En, minä kävelen unissani", hänen äitinsä naljaisi erittäin pottermaiseen tapaan. James virnisti.

"Metelöinkö minä liikaa?"

Rouva Potter ravisti päätään. "Minä haistoin kahvin."

"Kaada itse", James sanoi vaivautumatta olemaan mitenkään kohtelias. Hän alkoi syödä aamiaistaan samalla kun hänen äitinsä kaatoi itselleen kahvia ja tuli hänen viereensä pöytään istumaan.

"No niin, haluaisitko sinä kertoa minulle, miksi olet noin aikaisin hereillä?" rouva Potter kysyi.

James huokaisi. "Ongelmia."

"Se ei ole mitenkään yllättävää, ottaen huomioon, että sinä OLET kaikesta huolimatta Potter. Ongelmat tuntuvat olevan yleisiä tässä suvussa", hänen äitinsä huomioi. "Muistan sinun isoisäsi. Hän oli aivan mahdoton, aina vaikeuksissa - ellei sitten jumittanut varvastaan vesihanaan niin sitten jotenkin muuten. Mutta sinulla taitaa olla kyse vähän toisenlaisista ongelmista?"

"Lievästi sanoen."

"Anna tulla vain", hänen äitinsä kehotti. "Ennen kuin minä olen saanut päivittäisen kofeiiniannokseni ja säntään pesemään ikkunoita energianpuuskassani."

"En minä tiedä, mikä on ongelmana", James sanoi. "Minua vain huolestuttaa. Lilyn vanhemmat. Jazz Thomas. Remus. Ilmiintyminne."

Rouva Potter huokaisi. "Miksi ongelmat eivät ikinä voi tulla yhden kappaleen pakkauksissa?" hän kysyi, ei erityisemmin keneltäkään. "Aloitetaan siitä helpoimmasta päästä. Ilmiintyminen, siis. Mikä sinua huolettaa+"

"Se, että osun väärään paikkaan. Vaikkapa Lilyn siskon makuuhuoneeseen - hän on kuulemma hirvittävä - mätkisi minua varmaan luudanvarrella - " James värähti pelkästä ajatuksestakin. Hän oli ollut edellisenä päivänä ilmiintymiskokeessa yhdessä muiden Kelmien sekä Lilyn, Ariannan ja Cinnamonin kanssa. He kaikki olivat läpäisseet kokeen kunniakkaasti - jopa Peter, joka tavallisesti takelteli vähän kaikessa, sekä Cinnamon, jolla tuntui olevan paljon henkilökohtaisia ongelmia. Hänellä oli ollut raskas joulu tätinsä ja setänsä luona. Lisäksi hän ja Remus eivät olleet juurikaan puhuneet toisilleen junamatkan jälkeen. Remus olisi kyllä halunnut, mutta Cinnamon ei suostunut.

"Miksi sinä osuisit Lilyn siskon makuuhuoneeseen?" hänen äitinsä rypisti otsaansa.

"En tahallani", James kiirehti selittämään nähdessään äitinsä ilmeen. "Mutta entä jos niin käy?"

"Ei niin käy", rouva Potter vakuutti. "Se sujuu oikein hyvin. Saat nähdä."

"Eikö sinulla ole tuon lohduttavampaa sanottavaa?"

"Ei tämän ongelman kohdalla. Minkä me käsittelisimme seuraavaksi - katsotaanpa, Lilyn vanhemmat. Mitä heistä?"

James kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. "Mitä minä teen, jos he eivät pidä minusta?"

"Todennäköisesti kiroat heidät, kuten yleensä", hänen äitinsä sanoi kuivasti. "Mutta yritä ainakin välttää sitä, sopiiko? Ja sano yksi hyvä syy, miksi he EIVÄT pitäisi sinusta?"

James katsoi häntä kuin ääliötä. "Milloin aikuiset muka OVAT pitäneet minusta? Ota huomioon, että olen James Potter - häirikkö numero yksi jaetulla sijalla Siriuksen kanssa. Vanhemmat eivät voi sietää minua."

"Sitten sinun täytyy vain käyttäytyä yhtä hurmaavasti kuin sisälläsi elävä pieni poika tekisi", rouva Potter sanoi sokerisesti ja James irvisti.

"Pieni poika minun sisälläni? Kuulostaa uhkaavasti siltä kuin olisin raskaana."

"Minun käsittääkseni se on edelleen naisten työtä."

"Onneksi", James huokaisi.

Hänen äitinsä kohotti kulmiaan. "Pelkäsitkö sinä olevasi raskaana?"

"MITÄ - EN - " parahti James. "Minä en harrasta sellaista, äiti!"

"Hyvä tietää." Rouva Potter taputti häntä päälaelle. "No niin, keskitytäänpä nyt itse asiaan. Lilyn vanhemmat tulevat kyllä pitämään sinusta. MINÄKIN jopa pidän sinusta, vaikka olen joutunut kasvattamaan sinut, niin kamala kokemus kuin se olikin. Sitä paitsi, luuletko, että Lily välittäisi, vaikka hänen vanhempansa eivät pitäisikään sinusta?"

James huokaisi. "Sehän se ongelma tässä onkin. En tiedä."

"Mieti hetki, poika hyvä. Mitä sinä tekisit, jos minä sanoisin, että en halua sinun olevan Lilyn kanssa?"

"Kiroaisin sinut", James sanoi välittömästi.

"Ystävällistä, James, ystävällistä. Mutta joka tapauksessa, jos Lily tuntee samalla tavalla kuin sinä - "

"Mutta kun minä en tiedä, tunteeko hän samalla tavalla!"

Se oli ongelma, joka oli vaivannut Jamesia jo jonkin aikaa. Hän itse tiesi rakastavansa Lilyä. Hän oli tiennyt jo kauan. Mutta hän ei voinut mennä sanomaan legendaarista kolmea sanaa Lilylle, tai Lily säikähtäisi ja juoksisi niin kauas kuin jaloistaan pääsi. Ja sitä James taas ei halunnut, ei todellakaan - hän värähti yrittäessään kuvitella elämää ilman Lilyä ja sitten Redin ja Jazzin antama pallo kohosi hänen mieleensä.

"Äiti - " hän sanoi epäröiden. "Voiko pallosta nähdä tulevaisuuden?"

"Riippuu pallosta. Puhummeko me nyt kristalli- vai huispauspallosta?"

James mulkaisi häntä. "Minä olen vakavissani!"

"James Potter, vakavissaan, kuinka yllättävää."

"Hyvä on", James huokaisi. "Sinusta ei ole mitään hyötyä. Tunnetko Red Stronin?"

Hänen äitinsä näytti yllättyneeltä. "Red Stronin? Totta kai, hän on ministeriön huippuauroreita ja tekee töitä isäsi kanssa. Hän on tulossa meidän uudenvuoden tansseihimme - "

"MITÄ?" James voihkaisi. "Ei taas!"

"Mitä nyt?"

James ravisti hiuksiaan. "Ei mitään. Hänellä vain on tapana ilmaantua esiin joka kulman takaa ja hän on muutenkin vähän epäilyttävä tyyppi. Oletko nähnyt hänen tyttöystäväänsä, Jazzia?"

Rouva Potter hymyili. "He ovat sitten kaunis pari, eivätkö olekin? Minä aina toivoin heidän alkavan seurustella vakavasti, kun he aloittelivat Killassa - " hän keskeytti yllättäen tajuttuaan, mitä oli sanonut.

"Aloittelivat missä?" James kysyi hanakasti, mutta rouva Potter vain ravisti päätään.

"Minä sitten toivon, että he menisivät naimisiin", hän sanoi näyttäen siltä, että oli päättänyt olla kuulematta Jamesin kysymystä. "Mutta Red on niin sitoutumiskammoinen - hän muistuttaa melko lailla Siriusta, tiesitkö - "

"Äiti, anna olla!"

Hänen äitinsä suoristi selkäänsä. "Hyvä on. Mitä Jazzista?"

"Tiesitkö, että hän on kuolonsyöjä?"

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. James tuijotti äitiään, jonka kasvot olivat ilmeettömät, mutta jonka silmissä näkyi jotakin omituista. James ei tiennyt, mitä se oli - pelkoako? Vai hermostusta? Sitten hänen äitinsä nousi seisomaan ja laski kahvikuppinsa pöydälle.

"Joku taisi juuri äsken ilmiintyä sinun huoneeseesi", hän sanoi täysin tyynesti. "Sinun kannattaisi mennä katsomaan, kuka siellä on."

James loi epäilevän katseen äitiinsä, jonka kasvot olivat kuin ilmeetön naamio. Sitten James laski aamiaisensa rippeet pöydälle ja nousi ylös suunnistaen yläkertaan. Hän epäili, oliko hänen äitinsä puhunut totta sanoessaan, että hänen huoneeseensa oli ilmiintynyt joku. Jotenkin Jamesista tuntui, että hänen äitinsä oli vain halunnut päästä hänestä eroon.

Työntäessään huoneensa oven auki James sai kuitenkin huomata, ettei hänen äitinsä ollut valehdellut. Hänen epäsiistillä sängyllään istui vierailija, jonka vaaleat hiukset olivat pörrössä ja joka näytti väsyneemmältä kuin aikoihin. James yritti hymyillä Remukselle rohkaisevasti ja heittäytyi sängylle istumaan.

"Sinä olet aikaisin liikkeellä", hän huomautti. "Kello on vartin yli seitsemän."

Remus kohautti olkapäitään. "En saanut unta. Ja arvelin, että sinäkin olisit valveilla."

"Miten niin?"

"Lilyn vanhempien tapaaminen on aika iso juttu. Totta kai sinua pelottaa."

James hymähti. "Siksikö sinä et halunnut esitellä Cinnamonia vanhemmillesi?" hän kysyi käyden suoraan asiaan ja Remus värähti. "Koska sinä pelkäät."

Remus katsoi poispäin. "Onko meidän pakko puhua tästä?"

"Miksi sinä muuten olisit tullut?"

"En tiedä. Iskemään Siriusta, vaikka."

"MITÄ?"

Remus onnistui virnistämään. "Se oli vitsi."

"Paras oli ollakin", James mutisi murhaavasti. "Koska jos te kaksi alatte seurustelemaan, minä tunnen itseni vähän niin kuin kolmanneksi pyöräksi."

"Ei pelkoa", huokaisi Remus ja kääntyi katsomaan häntä. "Minä en aio vähään aikaan seurustella kenenkään kanssa."

"Menemme siis suoraan asiaan, halusit sinä sitä tai et", James päätti. "Minä haluan kuulla koko Cinnamon-jutun, enkä minä epäröi ahdistella sinua saadakseni asian selville. Ja minulla on aikaa vain kahteentoista asti, eli selosta nopeasti."

"Minulla ei taida olla vaihtoehtoja?" Remus kysyi ja James ravisti päättäväisesti päätään. Remus huokaisi taas ja alkoi sitten puhua. "Cinnamon loukkaantui siitä, että en kutsunut häntä kotiini. Hän kuvittelee, että minä häpeän häntä."

"No, häpeätkö sinä?"

"EN IKINÄ!" Remus parahti loukkaantuneena.

"Sinä herätät Anturajalan!"

Remus mulkaisi häntä. "Ihan kuin se olisi tässä se tärkein asia! Minä EN häpeä Cinnamonia, vaikka en haluakaan esitellä häntä vanhemmilleni."

"No, mikä se syy sitten on?" James kysyi järkevästi. "Pakko sinulla on olla joku syy."

Remus oli pitkään hiljaa ja katsoi käsiään. Pienen hetken ajan James kuvitteli, että Remus ei edes aikonut vastata, mutta sitten poika alkoi puhua hitaasti.

"Minä olen ihmissusi, Sarvihaara", hän sanoi sävyttömästi. "Ihmissusien suhteet eivät koskaan kestä pitkään."

James rypisti otsaansa. "Minä en tajua - "

"Mikä yllätys", Remus hymähti. "Sinun pääsi on puuta aamuisin! Joka tapauksessa, asiat saattavat olla hyvin, kun me olemme Tylypahkassa. Voimme olla onnellinen pari ja ties mitä vielä. Mutta kun me lähdemme Tylypahkasta, asiat muuttuvat. Kyllä sinä tiedät. Kukaan ei halua kouluttaa minua tai ottaa minut töihin, koska olen ihmissusi. Ja ihmiset alkavat puhua. Minusta tulee työtön ja hyljeksitty, enkä jotenkin usko, että Cin haluaa roikkua jossakin sellaisessa."

James ei keksinyt mitään hyvää vastausta. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Remus suhtautui toisinaan itseensä ja tulevaisuuteensa erittäin pessimistisesti, mutta tämä tapaus oli hankalampi kuin yleensä. Miten hän voisi selittää Remukselle, että tässä asiassa oli kyse myös Cinnamonista, ei vain hänestä? James huokaisi. Remus oli heistä neljästä se, joka osasi selvittää ihmissuhdeongelmat. Ei hän.

"Mistä sinä tiedät, että hän ei halua roikkua sinussa?" hän kysyi viivytellen.

"Haluaisitko sinä itse?"

"En", James myönsi suoraan. "Mutta se johtuu enemmänkin siitä, että me olemme samaa sukupuolta, jos muistat."

"Vaikeaa sitä on unohtaa", Remus murahti. "Mutta oikeasti, haluaisitko sinä olla jonkun sellaisen kanssa, joka ei saa mitään aikaan?"

James katsoi Remusta päättäväisesti. "Kohta 1) sinä saat asioita aikaan ja kohta 2) luuletko sinä todella, että minä jättäisin Lilyn vain siksi, että toiset eivät ehkä hyväksyisi häntä?" hän kauhistui pelkkää ajatustakin. "Ei minullekaan ehkä tule helppoa Lilyn kanssa", hän muistutti sitten. "Lily on jästisyntyinen. Ja jossakin tuolla on iso paha ilkeä Voldemort, joka haluaa pilata hänen elämänsä. Ja minunkin elämäni, siksi, että olen hänen kanssaan. Ihmiset tulevat arvostelemaan minuakin siksi, että olen mieluummin Lilyn kuin jonkun puhdasverisen tytön kanssa. Mutta luuletko sinä, että se kiinnostaa minua? Ainoa, joka kiinnostaa minua, on Lily."

Remus ei sanonut mitään. Hän mietti Jamesin sanoja. James oli oikeassa. Mutta toisaalta, James oli aina tiennyt haluavansa olla Lilyn kanssa. Tilanne oli hänelle helpompi. Kun taas Cinnamon ja hän olivat alkaneet seurustella vasta jokin aika sitten. Eikä Cinnamon ollut mikään James, joka vaikka hakkasi päätään seinään saadakseen tahtonsa läpi. Jamesilla oli rautainen tahto ja hän tiesi aina, mitä halusi. Mutta Cinnamon oli erilainen.

"Vaikka hän haluaisikin olla minun kanssani", Remus aloitti epäröiden. "Niin minä en ole varma, haluanko minä sitä."

James kohotti kulmiaan. "Minä en voi kuulla oikein..."

"Siis kyllä minä haluan olla hänen kanssaan!" Remus sanoi kiireesti. "Enemmän kuin mitään muuta. Mutta minä en halua, että hän joutuu vaikeuksiin."

"Nyt sinä ajattelet kuin tyttö, Kuutamo", James vastasi terävästi. "Minä olen oppinut Lilyltä sen verran, että tyttöjä ei kannata suojella, jos he eivät halua tulla suojelluiksi. Ehkä sinun pitäisi kysyä Cinnamonilta, mitä HÄN haluaa. Kerro hänelle, mitä vaikeuksia hän tulee saamaan vastaansa ja anna sitten hänen tehdä päätöksensä. Ja HYVÄKSY se päätös. Jos hän haluaa olla sinun kanssasi - niin, no, sitten sinulla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja."

"Tuo kyllä kuulostaa oikein älykkäältä, Sarvihaara - poikkeuksellisen älykkäältä ottaen huomioon, että kyseessä on sinä. Mutta miten sinä niin kuin käytännössä kuvittelet, että minä saisin Cinnamonin kuuntelemaan? Viimeksi kun yritin, hän näytti siltä, että halusi purra minun kaulani poikki."

James virnisti. "Mikä Kelmi sinä oikein olet, Kuutamo, jos et osaa suunnitella yksinkertaista juonta? No, onneksesi minä olen olemassa ja olen näin loistava, koska minulla on sinulle suunnitelma."

Remus lähti parin tunnin päästä takaisin kotiinsa ja James meni herättämään Siriusta. Sitten hän meni syömään toisen aamupalan - aivan vain Siriuksen seuraksi.

"Tiesitkö, että Red tulee uudenvuoden juhliin?" James kysyi suu täynnä leipää.

Sirius katsoi häntä inhoten. "Pureskele ruokasi, poju!" hän komensi. "Ja ei, en tiennyt. Kiitos kun pilasit aamuni."

"Minä luulin, että sinä pidit Redistä."

"Enkä pitänyt", Sirius vastusti. "Se oli Arianna, joka ajatteli, että hän on hyvännäköinen. Minun mielestäni hän oli mielenkiintoinen persoonallisuus."

"Oli?" James toisti. "Mitä sinä olet mennyt tekemään hänelle?"

Sirius virnisti. "En mitään. Mutta minä en pidä siitä tosiasiasta, että hänen rakas tyttönsä on kuolonsyöjä."

James pudisti päätään. "En minäkään. Äiti käyttäytyi muuten aika oudosti, kun kerroin hänelle, että Jazz on kuolonsyöjä."

"Luuletko, että hän tiesi?"

"En usko. Eihän Dumbledorekaan tiennyt", James huomautti. "Tosin minä en tajua miten se on mahdollista."

"MINÄ en tajua, miten on mahdollista olla mukana sekä Voldemortin joukoissa että Voldemortin vastaisissa joukoissa. Siinä on jo jonkinlainen ristiriita", Sirius pohti. "Tosin en heti kyllä keksi mikä."

James vilkaisi kelloa ja jätti puheenaiheen sikseen. Hänen oli tarkoitus ilmiintyä Lilyn kotiin kahdentoista jälkeen. Hän pelkäsi edelleen, että menisi väärään taloon, vaikka olikin saanut Lilyltä selkeän osoitteen - Likusteritie 4, Pikku-Whinging ja liuta muita paikkoja, jotka aina tungettiin osoitteisiin.

"Minulle tulee tylsää, kun sinä menet kiduttamaan Lilyn vanhempia", Sirius valitti. James mulkaisi häntä hyytävästi. "Olen ihan yksin tässä talossa..."

James käänsi silmänsä kohti kattoa. "Jos sinä vihjaat, että haluat kutsua Ariannan tänne, niin siitä vaan", hän kehotti. "Niin kauan kuin ette tee mitään - radikaalia - "

"Emmehän me", Sirius hymyili enkelimäisesti.

"Sitä paitsi, sinun olisi jo aika oppia, että sinun ei tarvitse kysellä lupaa tässä talossa. Sinä asut täällä, taukki!"

"Kiitos vain muistutuksesta, muuten olisin voinut kuvitella asuvani myyränkuopassa", Sirius irvisti. "Ja sinne minä myös päädyn, jos en ole kiltti vanhemmillesi."

"He eivät ole sellaisia", James sanoi puolittain loukkaantuneena, puolittain huvittuneena. "He eivät odota, että olet mikään kultapoju. Johtuen varmaan siitä, että he TIETÄVÄT, ettei sinusta ole kultapojuksi. Minä olen täällä sitä varten. Sinä olet se perheen musta lammas - musta, kirjaimellisesti - ja jostakin syystä he rakastavat sinun inhottavaa persoonallisuuttasi."

Sirius näytti omahyväiseltä. "Minä sitten olen ihana."

"Sinä", Petunia sylkäisi Lilylle kävellessään keittiöön aloittaakseen lounaan valmistamisen. "Mihin aikaan se rotta tulee tänne?"

Lily pyrskähti ajatellessaan tarkemmin sanaa 'rotta', joka itse asiassa viittasi Peteriin. Hänen teki mieli korjata, että James oli hirvi eikä rotta, mutta Petunia ei olisi käsittänyt asiaa. Nytkin Petunia vain mulkaisi virnuilevaa Lilyä.

"Minä odotan vastausta!"

"Kahdentoista jälkeen", Lily sanoi rauhoituttuaan hieman. "Miksi sinä sen haluat tietää? Jotta voisit painua ajoissa piiloon Vernonin leveän selän taakse?"

Petunia tuhahti. "Sinä sitten olet lapsellinen:"

"Ainakin minä olen nuorekas", Lily tokaisi kelmimäisen tyynesti. "Tarvitsetko sinä välttämättä apua ruoan pilaamisessa vai voinko minä mennä pukemaan?"

"Painu pukemaan", Petunia sanoi niiskauttaen nenäänsä. "Sinä aiot laittaa sellaisen inhottavan liehukkeen päällesi? Sellaisen, mitä teikäläiset tuntuvat aina pitävän."

Lily rypisti otsaansa. "Sitä 'liehuketta' kutsutaan kaavuksi ja ei, en minä aio pukea sitä päälleni."

"Miksi et?"

"Se, että tapaan velhon, ei tarkoita, että minun pitää pukeutua kaapuun."

Petunia pyöritti silmiään. "Eli se sinun 'poikaystäväsi' on typerys, joka nauttii siitä, että pukeudut tiukkoihin vaatteisiin?"

Lily käännähti kannoillaan ja katsoi Petuniaa raivoissaan. "Sillä poikaystävällä on nimi - James - eikä sen käyttäminen varmastikaan lihota sinua kahtakymmentä kiloa, joten voit säästää nuo kiertoilmaukset muualle. Eikä hän ole typerys, ellet sitten nimitä typerykseksi jotakuta, joka on huomattavasti sinua älykkäämpi. Ja hän ei myöskään ole mikään ahdistelija. Sinuna ottaisin ensin tukin - tässä tapauksessa Vernonin - pois silmästäsi, ennen kuin arvostelisin muita."

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi ulos keittiöstä ja yläkertaan. Hän alkoi pukeutua mieli mustana. Petunia sai hänet aina yhtä raivoihinsa käytöksellään ja hän todella toivoi, että Petunia ja Vernon pysyisivät poissa, kun James tulisi. Muuten päivästä seuraisi vain katastrofi. Tosin Lilyn aikomuksena oli pysyä Jamesin kanssa ulkona koko päivä ja tulla takaisin vasta päivällisaikaan. Hän halusi näyttää Jamesille jästien maailman. Lisäksi hän halusi löytää posteljoonin, jotta pääsisi todistamaan Jamesille, että sellaisia tosiaan oli olemassa. Hän veti paidan päänsä yli ja vilkaisi kelloa. Vielä vähän yli tunti Jamesin tuloon.

Kello oli viisi yli kaksitoista ja James alkoi aina yhtä täsmälliseen tapaansa valmistautua lähtemään Lilyn luokse. Tavallisesti hän ei juurikaan välittänyt kellonajoista, mutta juuri nyt hän halusi vain nähdä Lilyn ja nopeasti. He eivät olleet nähneet yhdeksään päivään toisiaan. James oli saanut Lilyltä pari lyhyttä viestiä sekä joululahjan - liput Englannin ja Irlannin välillä pelattavaan huispauksen maajoukkuepeliin. Kirjeet eivät kuitenkaan korvanneet oikeaa Lilyä. Eivät sinne päinkään.

"Äiti, minä lähden nyt", James kailotti olohuoneesta, jota hän käyttä ilmiintymishuoneenaan. Hän otti farkkujensa taskusta lapun, jossa oli Lilyn osoite. Hän osasi sen tosin ulkoa, mutta halusi silti vielä varmistaa asian. Mikään ei olisi nolompaa kuin ilmiintyä Lilyn naapuriin. Lisäksi siitä seuraisi ongelmia taikaministeriön kanssa ja sitä James ei halunnut.

"Minne sinulla on noin kova kiire?" Jamesin isä kysyi olohuoneen ovelta. James kohautti olkapäitään.

"Naiset kutsuvat."

"Uskoisin tuon, jos Sirius olisi kyseessä", hänen isänsä ilmoitti. "Minne sinä olet menossa?"

"Lilyn luokse", James ilmoitti yllättymättä lainkaan siitä, ettei hänen isänsä ollut perillä koko asiasta. Hänen isänsä oli melkein aina ministeriössä tai aurorien tehtävissä, eikä keskusteluille juurikaan jäänyt aikaa. "Tiedäthän", James jatkoi aivan kiusallaan. "Lily Evansin, minun tyttöystäväni."

Hänen isänsä muljautti silmiään. "Kyllä minä nyt sen verran tiedän."

"Hienoa, isä, hienoa", James hymähti ja taputti isäänsä pikaisesti päälaelle. Hän oli pari senttiä pidempi kuin herra Potter ja hyvin ylpeä siitä tosiasiasta. "Minä menen nyt. Tulen huomenna."

"Hyvä on. Ole kiltisti", herra Potter muistutti.

"Mitä se sana tarkoittaa?"

"Se tarkoittaa sitä, että olet kunnioittava Lilyn vanhempia kohtaan, et ahdistele Lilyä TAI hänen sisartaan TAI hänen naapureitaan, et laita syyhypulveria hänen perheenjäsentensä vaatteisiin ETKÄ varasta keksejä", hänen isänsä luetteli tottuneesti. "Onko selvä?"

"Selvä, kapu", James teki asennon, nosti sitten repun selkäänsä ja keskittyi ilmiintymiseen.

Lily kuuli vaimean poksahduksen olohuoneesta ja tiesi heti Jamesin tulleen. Hän jätti tiskit keittiön pöydälle ja säntäsi olohuoneeseen ennen kuin hänen vanhempansa saisivat tilaisuutta ahdistella Jamesia. Lisäksi hän halusi tervehtiä Jamesia vanhempiensa näkemättä - hän ei ollut nähnyt Jamesia liian pitkään aikaan.

Hymy levisi Lilyn kasvoille, kun hän näki Jamesin seisovan kirjahyllyn luona ja tutkivan keskittyneesti kirjaa, jonka nimi oli 'Näin korjaat itse autosi'. Lily ravisti päätään ja astui muutaman askeleen lähemmäs koputtaen Jamesia olkapäälle.

James ei ollut lainkaan kuullut hänen tuloaan, vaan hätkähti ja kääntyi yllättyneenä ympäri. Sitten tuttu hymy ilmestyi Jamesin huulille ja hän veti Lilyn tiukasti syliinsä.

"Hei", hän sanoi edelleen hymyillen. "Minulla oli ikävä sinua."

"Niin minullakin sinua."

Enempää sanoja ei vaihdettu heidän välillään - James kumartui suutelemaan Lilyä huulille ja Lily kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. James ei halunnut lopettaa suutelemista, mutta hetken kuluttua Lily kuitenkin vetäytyi taaksepäin.

"Ovatko vanhempasi kotona?" James kysyi katse edelleen kiinnittyneenä Lilyyn. Hän halusi suudella Lilyä uudelleen -

"He ovat tässä huoneessa", Lily vastasi hymyillen vinosti. James irrottautui kiireesti Lilystä ja katsoi tytön olkapään ylitse ovelle, missä Lilyn vanhemmat seisoivat huvittuneesti hymyillen. James onnistui vastaamaan hymyyn ja käveli heidän luokseen ojentaen kätensä.

"Hei", hän tervehti kätellen Lilyn isää, joka oli hieman häntä lyhyempi ja punatukkainen, kuten Lilykin. "James Potter, hauska tavata."

"James POTTER?" Lilyn äiti toisti järkyttyneenä. "SINÄ?"

Jamse kääntyi katsomaan naista hieman epävarmasti. Nainen katsoi häntä silmät suurina. Hänellä oli Lilyn silmät, mutta hänen hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja hän oli paljon pidempi kuin Lily.

"Kyllä", James nyökkäsi. "Minun nimeni on James Potter."

"Ei voi olla totta", Lilyn äiti mutisi.

"Tuota - anteeksi - ?" James toisti. Nainen kuitenkin kääntyi jo Lilyn puoleen.

"Lily, miksi sinä et kertonut, että hänen sukunimensä on Potter?"

Lily katsoi Jamesia hämillään. "En ajatellut, että se olisi tärkeää", hän sanoi kohauttaen olkapäitään.

"Sinä olet alkanut seurustella pojan kanssa, joka on kiusannut sinua viimeiset kuusi vuotta - jota sinä olet VIHANNUT viimeiset kuusi vuotta - ETKÄ AJATELLUT, ETTÄ SE OLISI TÄRKEÄÄ?" Lilyn äiti näytti olevan jonkinlaisen kohtauksen partaalla. James siirsi vaivautuneena painoaan jalalta toiselle.

"Rauhoituhan nyt", Lilyn isä kuitenkin kehotti naista. "Kyllähän sinä tiedät nuorten tunteet - ne vain leimahtavat yllättäen - ja omasta puolestani, James, minun täytyy sanoa, että olen ylpeä sinusta."

"Miten niin?" James rypisti otsaansa. Tästä näytti tulevan melkoinen vierailu.

"Lily kertoi aina, miten sinä juokset hänen perässään", mies sanoi ja James punastui hieman. "En ikinä kuvitellut, että saisit häntä. Mutta sinä olet näköjään melkoinen lahjakkuus."

"Mitä minä voin sanoa?" James virnisti ja kohautti olkapäitään vaatimattomasti. "Olen jahtaaja huispausjoukkueessa."

"MISSÄ joukkueessa?" Lilyn vanhemmat toistivat.

James kääntyi järkyttyneenä Lilyn puoleen. "Etkö sinä ole IKINÄ kertonut heille huispauksesta?" hän parahti. "Se on kulttuurimurha!"

46.osa - Lilyn vanhempia tapaamassa

Lily pelasti Jamesin vanhempiensa lisäkysymyksiltä ilmoittamalla, että he olivat lähdössä ulos. Hän tarttui Jamesin käsivarteen ja pyöräytti pojan kohti yläkertaan johtavia portaita välittämättä vanhempiensa vastustuksista. Lily tiesi kyllä hyvin, että jossakin vaiheessa iltaa James joutuisi hänen vanhempiensa kuulusteltavaksi, mutta sen hetken ei tarvinnut olla juuri nyt.

"Sehän meni hyvin", James mutisi toisesta suupielestään, kun he menivät viemään Jamesin tavarat vierashuoneeseen. "Sinun äitisi näyttää rakastavan minua jo nyt."

Lily hymyili hieman hämillisesti. "Minun pitäisi kai pyytää anteeksi."

"Ai sitä, että olet haukkunut minua vanhemmillesi viimeiset kuusi vuotta?" James kysyi. Lily kääntyi vilkaisemaan häntä nähdäkseen, oliko hän loukkaantunut, mutta hän vain hymyili hieman huvittuneesti. Lily huokaisi helpotuksesta ja kohautti olkapäitään lähtien johdattamaan Jamesia kohti omaa huonettaan.

"Sinä ahdistelit minua taukoamatta. Mitä sinä oikein oletit minun tekevän?"

James virnisti. "Vastaavan minun ahdisteluihini. Mutta minulla oli ilmeisesti väärät menettelytavat."

"Lievästi sanoen", Lily tokaisi.

"Mitä minun olisi sitten pitänyt tehdä? Laulaa sinulle rakkauslauluja?"

"Sinähän teit kerran niin", Lily muisteli. "Ja minä löin sinua."

James huokaisi. "Yksi elämäni hohdokkaimpia hetkiä. Tuntea Lily Evansin kosketus poskellani."

Lily pyöritti silmiään ja työnsi yhden käytävän varrella olevista ovista auki. "Tässä on minun huoneeni", hän ilmoitti astuen sisälle huoneeseen. James seurasi häntä uteliaana näkemään, millaisessa ympäristössä kuuluisa Lily Evans oli varttunut. Hän oli yllättynyt siitä, miten... passiivinen huone oli. Lily suhtautui aina kaikkeen niin palavasti, että olisi voinut kuvitella hänen huoneensakin kuvastavan hänen ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Mutta huoneen seinät oli maalattu vaalean sinertävällä värillä, eikä niille ollut kiinnitetty mitään julisteita. James ajatteli hieman huvittuneena omaa huonettaan, jonka seinät oli melkein päällystetty eri huispausjoukkueiden julisteilla ja viireillä. Lilyn huoneen seinällä roikkui yksi ainoa kuva - jästivalokuva kolmesta tytöstä ja yhdestä pojasta. James käveli lähemmäs katsomaan kuvaa. Hän tunnisti siitä Lilyn, Ariannan ja Cinnamonin. Kuva näytti olevan parin vuoden takaa ja vilkaistessaan sen alareunassa olevaa päiväystä James näki, että se oli otettu puolitoista vuotta sitten. Kesällä viidennen luokan jälkeen.

"Kuka tuo poika on?" James kysyi rypistäen otsaansa. Hän yritti miettiä, oliko nähnyt poikaa koskaan Tylypahkassa, mutta poika ei näyttänyt lainkaan tutulta. Hänellä oli kuparinvärinen pystytukka ja leveä hymy. Hän olisi saattanut olla joku Lilyn sukulainen, ainakin hiustenväristä päätellen - muuten Lilyllä ja pojalla ei ollut mitään yhteisiä piirteitä.

Lily, joka oli ollut tutkimassa kirjahyllyään, kääntyi ympäri ja katsoi yllättyneenä Jamesia, joka osoitti valokuvan poikaa. Hän hymyili ja kallisti päätään.

"Troy Christiansen", hän sanoi kävellen Jamesin luokse ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Hän oli minun paras kaverini ennen kuin lähdin Tylypahkaan."

"Mitä hän tuossa valokuvassa tekee?" James kysyi epäileväisesti.

Lily naurahti. "EI, hän ei ole mikään entinen poikaystäväni. Eikä myöskään Ariannan eikä Cinnamonin. Pelkkä ystävä. Me pysyimme hyvissä väleissä vielä senkin jälkeen, kun lähdin Tylypahkaan ja vähitellen Cin ja Ariannakin tutustuivat häneen. Me olimme aina yhdessä lomilla."

"Mitä sitten tapahtui?" Jamesin katse oli edelleen kiinnittynyt valokuvaan.

"Troy muutti Lontooseen", Lily sanoi hieman surullisesti. "Tuo valokuva otettiin kuukausi ennen hänen lähtöään. Hän ei ole kirjoittanut minulle kertaakaan sen jälkeen. Varmaan hän on niin suurkaupunkilainen, ettei hänellä ole aikaa tai jotakin."

James kääntyi katsomaan Lilyä ja näki masentuneen ilmeen Lilyn kasvoilla. Troy ja Lily olivat kai olleet hyviäkin ystäviä, hän ajatteli hieman mustasukkaisesti ja yritti haudata tunteen. Hänellä ei ollut juuri nyt aikaa olla mustasukkainen. Hän käänsi selkänsä valokuvalle ja suuteli Lilyä yrittäen saada tämän unohtamaan koko Troyn.

"Tiedätkö, mikä minua ihmetyttää tuossa valokuvassa kaikkein eniten?" hän kysyi vetäydyttyään hieman kauemmas, käsivarret edelleen Lilyn ympärillä.

"Se, että me olimme ystäviä jästin kanssa?" Lily arvasi.

James ravisti päätään. "Se, että tuo valokuva ei liiku", hän sanoi ja tarkasteli valokuvaa tarkemmin. "Mitä hyötyä siitä sitten on?"

"Se on muisto", Lily sanoi yksinkertaisesti.

"Niin, mutta kun sinä katsot tuota kuvaa kahdenkymmenen vuoden päästä, sinä muistat vain tuon poseerauksen. Et sitä, mitä te teitte tai mitä te sanoitte. Kun taas velhovalokuvissa näkee koko tilanteen, koska ne liikkuvat."

"Eivät valokuvat voi liikkua", sanoi kolea ääni Lilyn huoneen ovelta. James irrotti käsivartensa Lilyn ympäriltä ja kääntyi katsomaan ovelle päin. Ovensuussa seisoi Lilyä hieman vanhempi tyttö, jonka James arvasi olevan tämän sisko Petunia. Toisin kuin Lily, Petunia ei kuitenkaan ollut nimensä mukaisesti mikään kukkanen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja torjuvat ja arkiset. Hänellä oli pitkä kaula ja epämääräisen värinen ruskea tukka.

"Velhovalokuvat voivat", Lily ilmoitti siskolleen, ennen kuin James ehti sanoa mitään.

"Eivät voi", Petunia tuhahti. "Liikkuvia valokuvia ei ole olemassakaan."

Lily vilkaisi Jamesia hieman anteeksipyytävästi. Hän oli kauan yrittänyt takoa taikamaailmaa Petunian päähän - turhaan. Petunia joko pelkäsi tai vihasi sitä, tai ehkä hän oli vain kateellinen siitä, että Lily oli osa sitä maailmaa, mutta hän ei ollut. Syillä ei kuitenkaan ollut väliä, Petunia ei vain suostunut hyväksymään taikamaailmaa. Lily päätti, ettei alkaisi riitelemään Petunian kanssa.

"Minä luulin, että sinä menit Vernonin luokse", hän tokaisi.

"Olen juuri lähdössä, sikäli kuin se sinulle kuuluu", Petunia vastasi aivan yhtä kylmästi. "Onko TUO sinun poikaystäväsi?"

Hän käänsi terävän katseensa Jamesiin, joka pakottautui väläyttämään Petunialle hurmaavimman Kelminvirneensä. Hän päätti ensin kokeilla Petunian hurmaamista - se toimi yleensä hankalimpienkin tyttöjen kanssa. Ja jos se ei toimisi - sitten Jamesin olisi vain otettava käyttöönsä hieman toisenlaiset keinot. Hän käveli ovelle Petunian luokse.

"Itse asiassa se on HÄN eikä TUO", hän korjasi hymyillen valoisasti. "Mutta kyllä minä olen hänen poikaystävänsä. James Potter. Ja sinä varmaan olet Petunia?"

Petunia ei vaivautunut vastaamaan, mutta James ei antanut asian lannistaa itseään, vaan ojensi kätensä Petunialle.

"Olen kuullut sinusta niin paljon", hän sanoi ylenpalttisesti. "Kerrassaan VIEHÄTTÄVÄÄ tavata sinut."

Petunia kavahti taaksepäin, kun James tarjosi hänelle kättään. Hän näytti hetken aikaa siltä kuin olisi halunnut vain häipyä huoneesta sen enempää sanomatta, mutta sitten hänen katseensa osui Jamesin farkkujen vyöhön kiinnitettyyn taikasauvaan, jota James pyöritteli toisessa kädessään. Hän puristi vastahakoisesti Jamesin kättä.

"Hauska tavata", hän kirahti ja käännähti ovella lähtien kävelemään poispäin.

"Toivottavasti me tapaamme vielä, kukkanen!" James hihkaisi hilpeästi hänen jälkeensä. Heti kun Petunia oli laskeutunut portaita pitkin alakertaan, James purskahti nauruun.

"TUO siis oli sinun sisaresi?" hän nauroi. "Hän on - mielenkiintoinen - "

Lily näytti siltä, ettei tiennyt, itkisikö vai nauraisiko. Lopulta hän kallistui jälkimmäisen puolelle. "Tiedätkö, kukaan ei ole ikinä hoidellut tuota noitaa noin siististi!"

"SINÄ olet noita, hän on jästi", James korjasi automaattisesti. "Ja en minä turhaan ole Kelmi."

"Hän todennäköisesti pysyy sinusta kaukana koko loppuvierailusi ajan", Lily ennusti ja virnisti sitten. "Sinä näytit aivan siltä kuin yrittäisit iskeä hänet."

"Näytinkö?" James kysyi viattomasti ja käveli sitten takaisin Lilyn luokse. "Ikävää, koska minua kiinnostaa tällä hetkellä vain yhden tytön iskeminen", hän lisäsi matalalla äänellä ja kosketti kädellään Lilyn kasvoja. Lily sulki silmänsä ja hymyili hänelle. He suutelivat unohtaen kokonaan Petunian ja Lilyn vanhemmat ja koko ympäröivän maailman - kunnes Jamesin pöllö huhuili ikkunalaudalta. James kirosi ja irrottautui Lilystä kävellen pöllön luokse.

"Mitä sinä täällä teet?" hän manasi pöllölle, joka vain huhuili arvokkaasti ja ojensi Jamesille jalkaansa. James irrotti kiireesti jalasta viestin.

"Voitko sinä antaa sille jotakin syötävää?" hän kysyi Lilyltä ojentaen pöllön tytölle. Sitten hän alkoi kääriä viestiä auki.

'Sarvihaara -

Tiedätkö, aikovatko vanhempasi käyttää ulkorakennustanne lähiaikoina? Voisitko ottaa selvää (jos Lilyn kanssa nuoleskelemiselta ehdit) ja pidä hauskaa Evanseilla

Anturajalka'

James kääntyi katsomaan Lilyä.

"Keneltä se on?"

"Siriukselta", James vastasi äimistyneenä. "Hän haluaa tietää, aikovatko vanhempani käyttää ulkorakennusta lähiaikoina."

"Hän haluaa tietää mitä?" Lily kohotti kulmiaan.

"Käyttävätkö vanhempani ulkorakennusta lähiaikoina. Pahus, se piski muuttuu päivä päivältä omituisemmaksi!"

Lily ravisti päätään. "Minä en halua tietää, MIHIN hän tarvitsee ulkorakennusta."

James virnisti. "Kun menen kotiin, löydän todennäköisesti Ariannan lukittuna ulkorakennukseen." Hän alkoi kiireesti raapustaa samalle paperille vastausta. 'En tiedä', hän kirjoitti, 'mutta epätodennäköistä'. Sitten hän kääntyi takaisin Lilyn puoleen.

"Jatketaanko siitä, mihin äsken jäätiin?" hän kysyi vinosti hymyillen, mutta hänen yllätyksekseen Lily ravisti päätään.

"Meillä on muuta tekemistä", hän ilmoitti.

"Mitä muka?"

"Posteljoonit", Lily vastasi lyhyesti ja Jamesin ilme kirkastui. Hän oli pitkään etsinyt mahdollisuutta todistaa Lilylle, että posteljoonit olivat vain satua. "Otan vain takkini", hän sanoi kiireesti. "Mennään heti!"

Puolta tuntia myöhemmin James ja Lily harhailivat käsi kädessä ympäri pikku-Whingingia yrittäen löytää posteljoonin jostakin. Lilyn pettymykseksi ja Jamesin suureksi riemuksi he eivät kuitenkaan nähneet ainuttakaan posteljoonia missään.

"Se johtuu siitä, että kello on niin paljon", Lily puolustautui. "Posteljoonit eivät ole liikkellä näin myöhään."

"Eikä joulupukki näin aikaisin."

"Posteljooni ei ole mikään joulupukki!"

James vilkaisi häntä hymyillen voitonriemuisesti. "Mutta samaa sarjaa kuitenkin. Huuhaata."

"Eikä ole!"

"No, etpä ole ainakaan vielä pystynyt todistamaan sitä."

"Mutta minä pystyn!" Lily sanoi itsevarmasti. "Tämän päivän jälkeen sinä uskot posteljooniin yhtä paljon kuin minäkin."

"Lyödäänkö vetoa?" James kysyi heti.

Lily vaikeni. Hän tiesi hyvin, ettei ollut turvallista lyödä vetoa Kelmin kanssa. Vaikka hän voittaisikin vedon, James keinottelisi tilanteen jollakin keinolla voitokseen. Ja jos hän kieltäytyisi vedosta, James katsoisi voittaneensa väittelyn.

"Lyödään vaan", hän sanoi pidättäen huokauksen. "Mistä?"

"Jos sinä häviät, hiippailet kanssani yöksi Tylyahoon, kunhan pääsemme takaisin Tylypahkaan", James sanoi välittömästi.

Lily ravisti päätään. "Se on vastoin sääntöjä."

"Ihan kuin sillä olisi jotakin väliä", James tuhahti. "Lily, kiltti, veto on veto. Sitä paitsi, et kai sinä pelkää häviäväsi?"

"En tietenkään", Lily kivahti. "Jos sinä häviät, sinä menet treffeille Kalkaroksen kanssa."

James näytti hetken aikaa järkyttyneeltä ehdotuksesta, mutta toipui sitten. "Ihan kuin se limanuljaska suostuisi."

"Suostuu hän", Lily sanoi varmasti. "Minä pidän siitä huolen."

"Et voi olla tosissasi."

"Olen minä. Oletko vielä mukana vedossa?"

James nielaisi, mutta pakottautui sitten katsomaan Lilyä omahyväisesti. "Olet käytännössä jo hävinnyt. Veto sovittu?"

"Veto sovittu", Lily vahvisti ja ojensi kätensä Jamesille. James ei kuitenkaan puristanut hänen kättään, vaan tarttui häntä olkapäistä kiinni ja suuteli häntä. Sitten -

"Lily?" joku kysyi heidän lähettyviltään. James vetäytyi vastahakoisesti kauemmas Lilystä.

"Mikä tätä kaupunkia oikein vaivaa, kun meidät keskeytetään koko ajan?" hän valitti. Lily vain hymyili ja pyöritti silmiään ennen kuin kääntyi katsomaan puhujaa. Puhuja osoittautui tytöksi, jolla oli vaaleat hiukset ja joka katseli heitä pää kallellaan. Lily tunnisti tytön ja syöksyi halaamaan tätä.

"Hei, Annie", hän sanoi onnellisena ja astui askeleen taaksepäin voidakseen katsoa tyttöä kunnolla. "Minä en melkein tunnistanut sinua."

"En minäkään sinua", Annie myönsi. "Johtuu varmaan siitä, että roikuit jonkun pojan kaulassa. En olisi ikinä uskonut näkeväni Lily Evansia suutelemassa jotakin poikaa."

"Olenko minä muka niin tiukkapipo?" Lily kysyi loukkaantuneesti.

"No - " Annie sanoi hitaasti. "Eihän Troykaan ikinä sinulle kelvannut."

Lily pyöritti silmiään. "Hän on ystäväni, pahvi!" hän sanoi lyhyesti ja kääntyi sitten Jamesin puoleen. "James, tänne!"

James käveli hieman varautuneesti lähemmäs. "Mikä koira minä muka olen?" hän kysyi, mutta hymyili kuitenkin kietoessaan käsivartensa Lilyn ympärille.

"Et koira, mutta mies. Ja miehiä voi komennella", Lily sanoi hymyillen leveästi. "James, tässä on Annie Jensen. Hänkin kuului minun kaveriporukkaani pari vuotta sitten."

"Mutta ei enää?" James kohotti kulmiaan ja ojensi kätensä Annielle. "Ja minä olen James Potter."

"Hauska tavata", Annie hymyili. "Lily ja minä olemme asuneet viimeiset pari vuotta eri kaupungeissa."

"Tuntuu siltä, että kaikki Lilyn ystävät muuttavat pois kaupungista", James sanoi viitaten Troyhin.

Annie hymähti. "Jäisitkö sinä itse muka tällaiseen kaupunkiin?"

"Sitä paitsi hän lähti Troyn perään", Lily lisäsi. "Mitä hänelle muuten kuuluu?"

"Ei mitään ihmeellistä. Hän opiskelee nykyään epänormaaleiden asioiden tutkijaksi tai joksikin sellaista. Jotakin niin epämääräistä, etten tiedä tarkalleen. Kyllähän sinä Troyn tiedät - päivät töitä ja illat hauskanpitoa. Alkoholipitoista, pääasiassa."

"Hän ei siis ole muuttunut yhtään."

"Sinä liikuit jonkun juhlijatapauksen seurassa ja halveksut silti Kelmejä?" James kysyi Lilyltä yllättyneenä.

Lily kohautti olkapäitään. "On hankalaa halveksua jotakuta sellaista, jonka on tuntenut koko ikänsä", hän selitti. "Kun taas te - "

"Sinä olet tuntenut minut kuusi vuotta."

"Minä olen vihannut sinua kuusi vuotta", Lily korjasi huvittuneesti.

"Ja hän on poikaystäväsi?" varmisti Annie, joka näytti olevan hieman keskustelun ulkopuolella.

Lily nyökkäsi ja huokaisi. "En tosin tiedä, miksi - "

"HEI, minä en ole kaikkoontunut vielä minnekään!" James tokaisi ja tajusi sitten, että 'kaikkoontunut' oli väärä sana käytettäväksi jästin seurassa. "Kaikonnut, siis", hän korjasi kiireesti.

Lily ja Annie juttelivat keskenään vielä hetken Jamesin seisoessa sivummalla. Sitten Lily ilmoitti, että hänen oli paras jatkaa esittelykierrosta.

"Oli tosi hauska nähdä", hän sanoi halatessaan Annieta. "Et muuten ole sattunut näkemään posteljooneja viime aikoina?"

"Posteljooneja?" Annie toisti ymmällään. "En tähän aikaan päivästä."

"HAH!" James sanoi voitonriemuisesti.

Lily ja Annie kääntyivät molemmat katsomaan häntä, Lily varoittavasti ja Annie ihmeissään. James virnisti.

"Minä ja Lily löimme vetoa siitä, onko mahdollista nähdä posteljoonia päivällä", hän valehteli sujuvasti. "Ja alkaa näyttää siltä, että minä voitan. Kuten aina."

Lily ja James kävelivät vielä jonkin aikaa ympäriinsä, mutta eivät nähneet missään posteljooneja. Lopulta Lily päätti, että he voisivat yhtä hyvin palata takaisin Evanseille.

"Minä siis voitin", James sanoi omahyväisesti. "Sinä hiippailet minun kanssani Tylyahoon, kunhan pääsemme takaisin kouluun."

Lily huokaisi. "Eikö siitä vedosta voisi luistaa millään keinolla?" hän kysyi toiveikkaasti.

James pörrötti hänen hiuksiaan. "Älä edes kuvittele. Otan sinuun yhteyttä vetoasioissa myöhemmin."

"Minä sitten inhoan sinua."

"Miksi sinä sitten olet minun kanssani?"

"Koska sinä näytät hyvältä", Lily sanoi ilkikurisesti. "Kaikki tytöt ovat kateellisia minulle, koska olen sinun kanssasi."

James katsoi häntä odottavasti. "Onko muita syitä?"

Lily viivytteli. "No, on tietenkin... yksi..."

"Anna tulla vain."

"No, siis, sinulla on tämä - ystävä - hänen nimensä on Sirius - ja hän on tosi hyvännäköinen - " Lily selitti ja James katsoi häntä järkyttyneenä, ennen kuin tajusi hänen vain pelleilevän.

"Sinä säikäytit minut!" James sanoi vetäen hänet lähemmäs itseään, kun he kävelivät Likusteritie 4:n pihaan. "Jos halusit pilata minun hyvän mielialani, olisit yhtä hyvin voinut kutsua paikalle ankeuttajan."

"Ankeuttajan?" Lily toisti. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan mistään sellaisesta kuin ankeuttajasta. "Mikä se on?"

"Etkö sinä tiedä?" James kysyi yllättyneenä heidän astuessaan ovesta sisälle Evansien taloon.

Lily mulkaisi häntä. "Käännä nyt vielä vähän lisää veistä haavassa", hän kehotti myrkyllisesti.

James virnisti. "Anteeksi. Sinä olet niin hyvä noita, että minä unohdan välillä, että sinä olet jästisyntyinen. Eikä ankeuttajista taideta puhua nykyään kovin paljon - ne ovat velhovankila Azkabanin vartijoita. Sanotaan, että ne ovat hirvittäviä. En tosin ole ikinä nähnyt yhtäkään - onneksi. Ne ovat sellaisia kaapuun pukeutuneita olentoja. Ne kuulemma imevät kaiken onnellisuuden ihmisestä. Ja jos ne voivat, ne suutelevat - "

"SUUTELEVAT?" Lily toisti järkyttyneenä.

"Ei sillä tavalla", James selitti kiireesti. "Sitä vain kutsutaan suudelmaksi. Ne imevät sielun pois - suun kautta."

Lily värähti. "Se on hirvittävää!"

"Niin on", James huokaisi. "Mutta ne ovat hyviä vartijoita."

He riisuivat takkinsa ja kääntyivät mennäkseen olohuoneeseen odottamaan ruoan valmistumista. Kääntyessään he näkivät Petunian seisovan ovella ja kuuntelevan heidän keskusteluaan tarkkaavaisena.

"Minä en tajua, miksi sinä haluat olla tuollainen friikki, Lily", Petunia sanoi kylmästi, kun he ohittivat hänet. "Kun sinun friikkimaailmassasi on tuollaisia - tuollaisia - olentoja - "

Lily painoi katseensa lattiaan, eikä sanonut mitään. James puristi hänen käsivarttaan lohduttavasti.

"Et sinä ole friikki", hän kuiskasi, kun he istuivat olohuoneen sohvalle käsivarret toistensa ympärillä. "Sinä et ikinä voisi olla friikki."

Lilyn epäonneksi myös Vernon Dursley ilmestyi päivälliselle. Kun hän näki Vernonin seisovan ovensuussa yhtä valtavana kuin aina, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Vernon oli lihonut entisestään. Ja heidän viimeksi nähdessään hän oli kuvitellut, ettei se ollut edes mahdollista. Myös Vernonin viikset näyttivät kasvaneen. Lily ei tajunnut, miten Vernon saattoi olla sellainen - niin lihava ja viiksekäs. Ja miten Petunia saattoi vielä pitää hänestä. Mutta toisaalta, Petunia halusi vain normaalin, turvallisen avioliiton ja Vernon oli juuri sellainen mies, joka tarjoaisi hänelle, mitä hän halusi. Tuskin Petunia välitti mistään suurista tunteista. Ei ainakaan niin paljon, että ottaisi riskejä elämäänsä koskien. Lily huokaisi. Hän ei tajunnut, miten hän ja Petunia saattoivat olla niin erilaisia.

Vernon kuuli hänen huokauksensa ja kääntyi katsomaan häntä pistävillä siansilmillään.

"Jaaha", mies murahti jostakin viiksiensä suojasta. "Sinä olet taas täällä."

"Kiitos huomautuksesta", Lily sanoi kuivasti. "Sinäkin olet näköjään vielä mukana kuvioissa."

Hän ja Vernon suorastaan vihasivat toisiaan. Vernon inhosi epänormaaliuksia vieläkin enemmän kuin Petunia ja Lily oli suurin epänormaalius, johon hän oli elämänsä aikana törmännyt.

"Ja kuka tuo juippi on?" Vernon kysyi seuraavaksi lyllertäen peremmälle olohuoneeseen.

"James Potter. Mielenkiintoista tavata sinut", James virnisti ja silmäili Vernonin valtavaa olemusta huvittuneena. Vernon huomasi sen ja hänen kasvonsa alkoivat punehtua.

"Sinä - sinä olet hänen kaltaisensa, eikö niin?" hän kysyi viitaten Lilyyn.

"Kyllä, minä olen velho, jos sinä sitä tarkoitat", James vahvisti ja katsoi tyytyväisenä, miten Vernon värähti hänen sanojensa seurauksena.

"Älä sano ääneen sitä sanaa", mies ärähti.

James kohotti kulmiaan. "Miksi? Alkaako vatsaasi sattua?" hän kysyi ja tunsi Lilyn tarttuvan varoittavasti käsivarteensa. Hän huokaisi äänettömästi ja päätti yrittää käyttäytyä kiltimmin. Tosin ainoastaan Lilyn vuoksi. Hän vihasi ennakkoluuloisia jästejä ja Vernon selvästikin oli sellainen.

Olohuoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus, kun Vernon lysähti toiselle sohvalle istumaan ja alkoi mulkoilla heitä. James ja Lily teeskentelivät, etteivät huomanneet häntä lainkaan, mutta tunnelma oli silti erittäin jäätävä, kun Lilyn isä ilmestyi huoneeseen.

"Hei taas, Vernon", hän tervehti tyttärensä sulhasta ja kääntyi sitten Lilyn ja Jamesin puoleen. "Oliko teillä hauska kävely?"

"Oli", James sanoi innoissaan. "Me kävelimme pitkin katuja ja etsimme posteljooneja - "

"Posteljoonia?" herra Evans toisti.

Lily huokaisi. "Se on pitkä juttu, isä. Selitän joskus toiste. Velhot vain eivät aina oikein ymmärrä jästimaailman asioita."

Herra Evans nyökytteli. "Vai niin. Näytitkö hänelle minun autoni?"

"Onko teillä auto?" James melkein pomppasi ylös sohvalta. "Minä en ole ikinä tutustunut yhteenkään kovin tarkasti - minun vanhempani eivät arvosta sellaisia - "

Lilyä nauratti. "Voitko sinä näyttää hänelle auton, isä?"

Herra Evans nyökkäsi melkein yhtä innostuneena kuin James. Hän suorastaan rakasti autoaan ja vielä enemmän hän rakasti sen esittelemistä.

"Mennään sitten, James", hän ehdotti. "Lily, jos äitisi kyselee meistä, sano, että olemme autotallissa."

Lily nyökkäsi ja katsoi hymyillen, kuinka hänen isänsä ja James katosivat nopeasti autotallin suuntaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin toivoi, etteivät he olisi lähteneet - heidän lähtönsä jälkeen Vernon keskitti huomionsa kokonaan häneen.

"Sinun olisi pitänyt valita seurasi vähän tarkemmin", hän sanoi paheksuvasti. "Oikeanlaisen miehen seurassa sinustakin olisi voinut tulla vielä kunnollinen. Mutta tuollainen - tuollainen epämääräinen honkkeli - "

Lily huokaisi. "Jos sinä olet esimerkki kunnollisesta, minä mieluummin kuolen kuin olen sellainen", hän tokaisi ja nousi ylös sohvalta. "Toivottavasti viihdyt viiksiesi kanssa yksin vähän aikaa. Menen auttamaan äitiä."

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiirehti keittiöön, missä hänen äitinsä oli juuri laittamassa astioita astiakaappiin. Lily otti astiapyyhkeen ja alkoi kuivata astioista.

"Miksi te ette voi kieltää Petuniaa menemästä naimisiin Vernonin kanssa?" hän puuskahti. "Vernon on inhottava!"

Hänen äitinsä hymyili pienesti. "Kieltämättä hänellä on omat - näkemyksensä - asioista, mutta hän tekee Petunian onnelliseksi ja sinun on vain kunnioitettava sitä."

"Minä en tajua, miten tuollainen mies voi tehdä KETÄÄN onnelliseksi", Lily tuhahti. "Hän nimitti Jamesia honkkeliksi!"

"No, onhan heillä tietenkin painoeronsa - " rouva Evans sanoi ja Lily purskahti nauruun..

"Lievästi sanoen! Minä olen helpottunut siitä, että saan sen kapeamman version!"

"Lily", hänen äitinsä sanoi varoittavasti. "Ihmisiä ei voi arvostella heidän painonsa mukaan."

"Ei ehkä, mutta luonteen mukaan kyllä. Vernon on epämiellyttävä ja James on mukava. Siinä on se ero."

Rouva Evans oli hetken hiljaa. "Onko James tosiaan se poika, joka kiusasi sinua viimeiset kuusi vuotta?" hän kysyi sitten hitaasti.

Lily hymyili hämillisesti. "On."

"Täytyy sanoa, että olen yllättynyt. Sinä sanoit aina, että haluaisit hänen vain tukehtuvan luudanvarteensa - ja nyt sinä seurustelet hänen kanssaan."

"Minä en tiedä, mikä muuttui, äiti", Lily sanoi. "Ehkä hän muuttui. Hän ei ole enää niin ylimielinen torakka. Tai sitten minä. Minä en ole enää niin ennakkoluuloinen ja pikkutarkka. Kyllähän hän käy edelleen hermoille, mutta ainakin tiedän nyt, että siihen on syynsä. Sitä paitsi, kaikkihan sanovat, että viha ja rakkaus käyvät käsi kädessä."

Hänen äitinsä huulilla käväisi hymy. "Onhan hän tietenkin hyvännäköinen poika..."

"ÄITI!" Lily puuskahti. "Älä aloita!"

"Mitä? Enkö minä saa sanoa arviota sinun löydöstäsi?"

"Ehkä sinun pitäisi tarkastaa vielä hänen hampaansakin, ennen kuin teet sen", Lily naljaisi. "Sinä varmaan ajattelet, että minä roikun hänessä vain hänen ulkonäkönsä ja suosionsa vuoksi, mutta ikävä kyllä asia ei ole niin. Minä satun oikeasti pitämään hänestä."

"En minä ajatellut, että sinä olet hänen kanssaan vain ulkonäkösyistä", hänen äitinsä sanoi hieman yllättyneenä. "Totta kai minä ihmettelin, kun tajusin, että seurustelet entisen ahdistelijasi kanssa, mutta onhan ajatus tavallaan kaunis. Hän roikkui sinun kannoillasi kaikki nämä vuodet - "

Lily punastui ja laittoi kiireesti astiat kaappiin. "Mitä me syömme?"

Lily, rouva Evans, Petunia ja Vernon istuivat jo ruokapöydässä odottamassa, kun James ja herra Evans tulivat sisälle autotallista. James istui silmät säteillen paikalleen Lilyn ja hänen isänsä väliin ja katsoi Lilyä virnistäen.

"Sinun isälläsi on upea auto!" hän sanoi ihailevasti.

"Mukavaa, että se sai hyväksyntäsi", herra Evans sanoi.

James virnisti lammasmaisesti. "En voi sille mitään. En ole ikinä päässyt tutustumaan oikean auton moottoriin - "

"Millä tavalla sinä sitten siirryt paikasta toiseen, jos et autolla?"

"Ilmiintymällä", James selitti. "Se tarkoittaa sitä, että tavallaan - no, poksahtaa - paikasta toiseen."

"Poksahtaa?"

"En keksinyt parempaakaan sanaa. Pitää ajatella yhtä paikkaa ja sitten on jo siellä. Ja yleensä ilmiintyessä kuuluu poksahdus. Sitten on hormipulveri - eli paikasta toiseen voi siirtyä takan kautta. Ja porttiavain. Se on tavallaan niin kuin teikäläisten lentokone, mutta matkassa kuluu vain pari sekuntia. Ja luudanvarsi, tietenkin."

"Luudanvarsi? Onko lentäminen vaikeaa?" herra Evans kysyi kiinnostuneena.

"Ei", James virnisti. "Tai siis, ei ainakaan minun mielestäni - olen tupani huispausjoukkueen kapteeni - "

"Mitä on huispaaminen?"

"Ai niin. Anteeksi, unohdin, että Lily ei ole kertonut - " ja James alkoi antaumuksella selittää Lilyn vanhemmille huispauksen sääntöjä, pelaajia ja palloja. Lily kuunteli vieressä pienesti hymyillen. Mikään ei saanut Jamesia innostumaan niin paljon kuin huispaus. Oli hauskaa katsoa sivusta, kuinka James hymyili ja huitoi eloisasti käsillään puhuessaan.

Petunia ja Vernon eivät kuitenkaan pitäneet Jamesin selityksestä yhtä paljon kuin muut. Kun James oli lopettanut selittämisen, Vernon kääntyi Jamesin puoleen.

"Mitä te - te - kummajaiset teette ammatiksenne?"

"Vernon!" rouva Evans sanoi terävästi. "Tuo ei ollut kilttiä!"

Vernon ei sanonut mitään, vaan katsoi odottavasti Jamesia.

"No, meillä on tietenkin paljon erilaisia töitä - aika paljon samoja kuin jästien - siis ei-taikovien - työt, mutta niissä käytetään apuna taikuutta. Sitten on tietenkin taikaministeriö, minne voi mennä töihin. Minä itse haluan auroriksi. Se vastaa vähän niin kuin teikäläisten poliisia, mutta on vähän vaativampaa työtä. Aurorina oleminen on varmaan yksi velhomaailman vaarallisimmista ammateista."

"Ja silti sinä haluat tehdä sitä?" Vernon katsoi Jamesia aivan kuin James olisi ollut typerys.

James hymähti. "Minä en ole niin rakastunut luihini, että en voisi luopua niistä tarpeen tullen", hän ilmoitti.

"Entä sinä, Lily?" rouva Evans kysyi.

Lily nielaisi. "Minä - minäkin haluaisin auroriksi - " hän sanoi hieman vaikeasti.

"Mutta Jameshan sanoi, että se on vaarallista!" hänen äitinsä sanoi kauhuissaan. Lily huokaisi.

"Se on, mutta minä olen tarpeeksi hyvä, että selviän siitä", hän sanoi yrittäen vakuuttaa yhtä paljon itseään kuin äitiäänkin. "Sitä paitsi se on tärkeää työtä - "

"Voisithan sinä ruveta vaikka sairaanhoitajaksi", rouva Evans ehdotti.

Lily pyöritti silmiään. "Minun temperamentillani? Löisin varmaan ensimmäistä potilasta, joka kävisi minun hermoilleni."

"En ihmettelisi", James virnisti. "Olet sinä aika monta kertaa minuakin lyönyt."

"Lily, et kai!" rouva Evans huudahti ja Lily mulkaisi Jamesia murhaavasti. James vain hymyili.

"Ei hätää, rouva Evans, minä uskon ansainneeni sen. Minä - minä en aina käyttäytynyt täysin kunnioittavasti Lilyä kohtaan - "

"Jos se on epäkunnioittavuutta, että yrität suudella minua koko luokan nähden, niin olkoon sitten", Lily tokaisi.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka kuitenkin keskeytyi, kun Lilyn pöllö Darien lennähti yllättäen avonaisesta ikkunasta huoneeseen huhuillen kovaa. Petunia säikähti ja alkoi kirkua.

"Lily, pidä tuo pöllö poissa keittiöstä!" hän huusi, kun pöllö kaartoi hänen päänsä yli. Seuraavaksi se lensi uhkaavan läheltä Vernonin lautasta, jolloin Vernon heitti sitä haarukalla.

"Pysy poissa, saamarin tipu!" Vernon huusi.

"Anna sen olla!" Lily kivahti.

Darien lensi säikähtäneenä ympäri huonetta, tietämättä, mihin laskeutua. Seuraavaksi se sai niskaansa Vernonin veitsen ja meni vielä enemmän paniikkiin. Vernon nousi seisomaan ja alkoi heitellä Darienia käteensä osuvilla tavaroilla - haarukoilla, veitsillä ja tomaateilla.

"HÄIVY, PÖLLÖ!" Vernon karjui linnulle, kun se taas kerran melkein törmäsi häneen paniikissa.

"LOPETA!" Lily kirkui. "SINÄ VAIN SÄIKÄYTÄT SEN!"

"MINÄ - EN - SUVAITSE - PÖLLÖJÄ - MINUN - TALOSSANI!"

"SINÄ ET ASU TÄÄLLÄ - "

"OLE HILJAA!" Vernon karjui ja haarukka lensi vaarallisen läheltä Lilyn kasvoja. "Minä hoidan tuon linnun nyt."

Seuraava haarukka lensi ja tällä kertaa se raapaisi Lilyn käsivartta. Se oli Jamesille liikaa. Hän hypähti jaloilleen, veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Vernonia huutaen:

"KANGISTUMIS TYYSTILUS!"

Vernonin silmät laajenivat, sitten hänen kätensä napsahtivat kiinni hänen kylkiinsä ja hän kaatui lattialle jäykkänä. Petunia alkoi kirkua.

"Mitä sinä olet oikein tehnyt hänelle?" Petunia huusi. "Palauta hänet ennalleen - palauta hänet ennalleen - "

"Rauhoitu!" James pyysi tuskastuneena. "Hän on aivan kunnossa - hän on vain hieman jäykkä - "

"Minä en halua jäykkää sulhasta! Palauta hänet ennalleen!" Petunia kirkui.

Rouva Evans tarttui Petuniaa käsivarresta. "Mennäänpä vähän sivummalle rauhoittumaan..."

He lähtivät jättäen Lilyn ja Jamesin herra Evansin seuraan. James katsoi herra Evansia hämillään.

"Anteeksi", hän sanoi. "Minä - hän olisi voinut satuttaa Lilyä - "

Herra Evans nyökkäsi. "Hän osaa olla välillä melko hankala tapaus. Mitä sinä oikein teit hänelle?" Jamesin helpotukseksi miehen katse oli enemmänkin utelias kuin paheksuva.

"Minä - tuota - kangistin hänet. Mutta hänet saa kyllä virvoitettua aivan heti", James sanoi kiireesti. "Se ei ole mitään vahingollista."

Herra Evans naurahti huvittuneesti. "Petunia voi olla tuosta asiasta hieman eri mieltä", hän sanoi. "Kieltämättä minäkin olen yllättynyt. Yleensä, kun sanotetaan, että poikaystävät pyrkivät vakuuttamaan tyttönsä vanhemmille rakkauttaan tyttöä kohtaan, he eivät käytä aivan noin radikaaleja keinoja."

James virnisti omahyväisesti. "Minä olenkin aivan omalaatuinen tapaus."

"Siltä alkaa vaikuttaa. Mutta - tuota - voisitkohan sinä nyt palauttaa Vernonin takaisin ennalleen ennen kuin tyttäreni tulee kynimään hiuksesi?"

James huokaisi ja kääntyi hieman pettyneesti lausumaan vastaloitsun Vernonille.

Lily makasi sängyssään saamatta unta. Päivä oli ollut vielä mielenkiintoisempi kuin hän oli odottanutkaan. Hänen isänsä tosin ainakin näytti vilpittömästi pitävän Jamesista - paljon enemmän kuin Vernonista, jos se oli tärkeää. Äitinsä suhtautumisesta Lily ei voinut olla aivan varma. Hänen äitinsä näytti sekä pitävän Jamesista että pelkäävän häntä Vernon-välikohtauksen jälkeen. Lily huokaisi. Hänen äitinsä oli aivan ylihuolehtiva.

Seuraavasta päivästä tulisi todennäköisesti vielä pahempi. Suurin osa Lilyn suvusta tulisi paikalle, eivätkä he tienneet mitään Lilyn noidankyvyistä lukuunottamatta muutamaa tarkoin valittua sukulaista. Hän toivoi, että James ymmärtäisi käyttäytyä jästimäisesti. Sitten hän voihkaisi. Aivan kuin James olisi edes osannut. Poika oli ollut täysin ihmeissään vierashuoneessa olevista sähköjohdoista ja oli käyttänyt viisitoista minuuttia niiden tutkimiseen.

Lily hymyili pienesti ja nousi istumaan sängyllään. Hän ei saanut unta, yhtä hyvin hän voisi siis mennä kiusaamaan Jamesia ja varmistamaan, ettei tämä ollut kuristunut sähköjohtoihin. Hän veti aamutakin yöpukunsa ylle ja hiipi käytävään pysähtyen koputtamaan Jamesin huoneen ovelle.

James tuli hetken kuluttua avaamaan hieman unisen näköisenä. "Hei", hän hymyili ja suuteli Lilyä nopeasti. "Mitä sinä täällä?"

"En saa unta", Lily hymyili. "Voinko tulla kiusaamaan sinua?"

"Totta kai", James kohautti olkapäitään. "Sitähän varten poikaystävät ovat, eikö niin?"

Lily sujahti sisälle vierashuoneeseen ja istui Jamesin sängylle. "Voinko minä nukkua täällä?" hän kysyi hiljaa.

James näytti miettivän asiaa. "Mitä sinun vanhempasi siihen sanovat?"

"Ei mitään, jos he eivät tiedä", Lily sanoi lyhyesti. "Kiltti..."

James virnisti. "Et kai sinä tosissasi kuvitellut minun pistävän kovin paljon vastaan?"

"Niin no... En." Lily hymyili.

James heittäytyi pitkälleen sängylle ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä huulille. Lily vastasi suudelmaan ja painoi sitten päänsä vasten Jamesin olkapäätä vajoten uneen.

Jo toisen kerran muutaman päivän aikana Jamesin teki mieli sanoa kuuluisat sanat Lilylle, mutta hän ei saanut tehtyä sitä.

_________________

47.osa - toinen päivä Evanseilla

Seuraavana aamuna Lily heräsi ennen kuin aurinko oli edes noussut ja vilkaistuaan kelloa hän tajusi, että hänen pitäisi lähteä omaan huoneeseensa ennen kuin hänen vanhempansa huomaisivat hänen olleen poissa. Hänen äitinsä ei todennäköisesti pitäisi ajatuksesta, että Lily oli nukkunut Jamesin huoneessa. Lily huokaisi ja nousi istumaan.

"Minne sinä olet menossa?" James kysyi suljetuin silmin hänen viereltään.

"Takaisin huoneeseeni", Lily sanoi hiljaisella äänellä. "Ennen kuin vanhempani tappavat minut."

James huokaisi. "Onko sinun pakko?"

"Ellet halua päätyä ruumiiksi vanhempieni vaatekaappiin, niin kyllä", Lily ilmoitti. "Nähdään parin tunnin kuluttua."

"Parin tunnin?" James valitti, kun Lily nousi seisomaan ja veti aamutakin päälleen. "Mitä minä teen niin pitkään yksin?"

"Nukut?"

James ravisti päätään. "En minä saa kuitenkaan enää unta."

Lily hymyili. "James Potter, pommiinnukkumisen maailmanmestari, ei saa unta?"

"Minä olen vieraassa talossa", James huomautti. "Ypöyksin, surkeana - et kai sinä tosissasi kuvittele minun nukkuvan?"

"Hyvä on", Lily huokaisi. "Kestä sen verran, että minä painun suihkuun ja puen päälleni, niin tulen sitten viihdyttämään sinua."

"Viihdyttämään minua?" Jamesin ilme kirkastui.

Lily mulkaisi häntä varoittavasti. "En sillä tavalla kuin kuvittelet."

Jamesin ilme valahti, mutta hän antoi joka tapauksessa Lilyn mennä omaan huoneeseensa ilman suurempia valituksia. Puolen tunnin kuluttua Lily tuli takaisin täysissä pukeissa ja punaiset hiukset suihkun jäljiltä kosteina. James hymyili ja veti Lilyn sängylleen istumaan suudellen häntä.

"No niin, mistä viihdytyksestä tässä oli kyse?" hän kysyi, kun he erkanivat toisistaan.

"No - oletko sinä ikinä pelannut Pingua?"

James rypisti otsaansa. "Mitä se on?"

Lily hymyili ja nousi ylös sängyltä. "Odota vähän, niin minä näytän."

Hän meni omaan huoneeseensa ja palasi hetken kuluttua mukanaan sininen laatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu 'Pingu' ja joka oli koristeltu pingviineillä. James kohotti kulmiaan sen nähdessään.

"Mikä tuo on olevinaan?"

"Jästipeli", Lily sanoi lyhyesti ja istui lattialle. "Raahaudu tänne ja minä näytän sinulle."

James totteli ja istui Lilyä vastapäätä niin, että vaaleasininen pelilaatikko oli heidän välissään. Lily avasi kannen ja veti laatikosta esiin pienen, muovisen jäävuoren, joka asetettiin jonkinlaisen kepin varaan niin, että jäävuori keikkui ja huojui. Sitten Lily kaatoi laatikosta lattialle kasan muovisia pingviinejä ja otti yhden niistä käteensä.

"Tässä pelissä on tarkoitus asetella kaikki pingviinit jäävuorelle ilman, että yksikään putoaa", hän selitti ja laittoi pingviinin malliksi jäävuorelle. "Jäävuori keikkuu, joten se on aika vaikeaa."

"Mitä tapahtuu, jos joku pingviineistä putoaa?" James kysyi. "Räjähtääkö jäävuori?"

"Ei", Lily huokaisi kärsimättömästi. "Tämä on JÄSTIPELI, jos muistat. Jästipelit eivät räjähdä."

"Mitä hauskaa tässä sitten on?"

Lily ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan jakoi pingviinit kahteen osaan ja työnsi puolet pingviineistä jäävuorelle. Sitten he alkoivat asetella pingviinejä jäävuorelle vuorotellen, yrittäen saada niitä pysymään paikoillaan. Monien yrityksien jälkeen he olivat viimein laittaneet melkein kaikki pingviinit paikoilleen ja James vilkaisi Lilyä omahyväisesti.

"Ja tämä muka on vaikeaa?" hän kysyi huvittuneesti. "Tämä on helpompaa kuin Siriuksen irrottaminen tytöstä!"

Lily pyöritti silmiään. "Voisi kuvitella, että MIKÄ TAHANSA on helpompaa kuin se..." Hän huomautti ja kurotti asettamaan toiseksi viimeistä pingviiniään jäävuoren huipulle. Juuri silloin James tökkäsi häntä sormellaan kylkeen ja hän kirkaisi horjahtaen eteenpäin niin, että onnistui pudottamaan kaikki pingviinit alas jäävuorelta.

"EI!" Lily parahti. "Katso nyt mitä sinä menit tekemään!"

James virnisti. "En voinut vastustaa kiusausta."

"Mutta - mutta minun pingviinini - minä en ikinä selviä tästä", Lily sanoi musertuneena. "Minä kostan tämän sinulle vielä."

"Miten?" James kohotti kulmiaan. Lily virnisti pahankurisesti ja hypähti hänen luokseen alkaen kutittaa häntä kyljistä. James nauroi hillittömästi ja kiemurteli yrittäen päästä pakoon Lilyn ulottuvilta. "Lo - pe - ta - " hän ulvoi, mutta Lily ei antanut hänelle armoa.

"Älä kuvittelekaan", Lily ilmoitti sydämettömästi. "Tämä on niistä pingviineistä!"

James kaatui selälleen lattialle ja jatkoi kiemurteluaan, kunnes onnistui viimein tarttumaan Lilyä ranteista kiinni. Lily yritti kiskaista kätensä irti, mutta Jamesin ote piti.

"Mitä sinä tähän aiot sanoa?" James kysyi huvittuneesti lattialta.

"Sinä olet liero."

Jamesin hymy vain leveni, kun hän veti Lilyn vierelleen lattialle ja suuteli häntä pidellen edelleen kiinni hänen ranteistaan. Suudelman syventyessä James hellitti otteensa Lilyn ranteista ja Lily kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Kumpikaan ei tiennyt, kuinka kauan aikaa kului ennen kuin oven aukeneminen sai heidät kavahtamaan kauemmas toisistaan ja nousemaan kiireesti istumaan. Lily tunsi punastuvansa aivan hiustensa väriseksi katsoessaan ovelle ja nähdessään äitinsä seisomassa siellä.

"Huomenta, äiti", hän sanoi yrittäen tavoitella mahdollisimman normaalia äänensävyä. "Sinä olet aikaisin hereillä."

"Tarvitsen apua ruokapöydän kattamisessa", hänen äitinsä ilmoitti silmäillen epäilevästi punastuvaa Lilyä ja Jamesia, joka yritti parhaansa mukaan näyttää viattomalta sekä pingviinipeliä, jonka pingviinit olivat levinneet lattialle heidän ympärilleen. "Ensimmäiset vieraat tulevat kuuden tunnin kuluttua ja minulla on vielä paljon tekemistä."

"Minä tulen ihan kohta alakertaan", Lily sanoi pidättäen huokauksen. "Me siivoamme vain pelin pois."

Rouva Evans nyökkäsi ja katosi ovelta luotuaan heihin ensin pitkiä katseita. Heti kun hän oli lähtenyt, James alkoi nauraa hillittömästi.

"Tuo ei ollut hauskaa", Lily sanoi edelleen punaisena kasvoiltaan. "Lopeta!"

James ravisti päätään. "Se oli - hänellä oli tosiaan loistava ajoitus - "

"James! Lopeta!"

"Miksi?" James kysyi lakaten nauramasta. "Mikä siinä oli niin kamalaa?"

Lily loi häneen sinä-olet-nyt-aivan-ääliö-katseensa. "Hän on minun äitini!"

"Joten?" James kohotti kulmiaan. "Kyllä hän varmaan tietää, mitä seurustelu tarkoittaa. Pahus, Lily, hän on varmaan tehnyt nuorena samoja asioita kuin sinäkin!"

Lily katsoi häntä inhoavasti. "Juuri TUOTAHAN minä nyt kaipasinkin", hän mutisi. "Lisää pahoja mielikuvia..."

James vain hymyili ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä.

"Meidän piti siivota tuo peli", Lily muistutti hetken kuluttua. James huokaisi ja alkoi noukkia ympäriinsä levinneitä pingviinejä lattialta.

Kymmenen minuutin kuluttua sekä Lily että James suoriutuivat alakertaan saakka kutakuinkin normaalin näköisinä. Olohuoneessa he näkivät herra Evansin, joka istui lukemassa lehteä sohvalla.

"Huomenta", Lily ja James sanoivat yhteen ääneen.

Herra Evans nyökkäsi. "Sitä samaa. Mitä te oikein huusitte siellä yläkerrassa?"

Lily yritti kaikkensa ollakseen punastumatta, kun James sanoi aivan vakavalla naamalla: "Me pelasimme pingviinipeliä."

"Pingua, siis", Lily oikaisi ja herra Evans nyökkäsi ymmärtävästi.

"Velhoilla ei varmaan ole sellaisia pelejä, vai kuinka, James?"

James ravisti päätään.

"Millaisia pelejä te sitten oikein pelaatte?"

"No - velhonshakkia - räjähtävää näpäystä - "

"Räjähtävää näpäystä?"

James nyökytteli innoissaan. "Minä voin näyttää", hän tarjoutui ja lähti hakemaan pelikorttejaan. Hetken kuluttua hän palasi takaisin ja alkoi selittää Lilyn isälle pelin sääntöjä. Lily pyöritti silmiään ja siirtyi keittiön puolelle. Näytti siltä, että hänen isänsä ja James viihtyisivät ainakin seuraavan tunnin keskemään räjähtävän näpäyksen parissa.

"Missä sinä tarvitset apua, äiti?" hän kysyi jääden keittiön ovelle seisomaan.

Hänen äitinsä kääntyi ympäri tiskipöydän äärellä. "No - tämä kakku pitäisi koristella - ja astiat tiskata - ja pöytäliina silittää ja - "

"Äiti", Lily sanoi nostaen kätensä pystyyn. "Rauhoitu. Kaikki sujuu kyllä hyvin."

"Mutta tämä on tärkeä päivä", hänen äitinsä parahti näyttäen siltä, että purskahtaisi pian itkuun. Lily huokaisi. "Petunian kihlajaisjuhlat - minun tyttöni on jo niin iso - "

"Äiti!"

"Hyvä on", rouva Evans sanoi vetäen syvään henkeä. "Tiskaa sinä astiat, niin minä aloitan kakun koristelun."

Lily oli helpottunut siitä, että sai jotakin tekemistä sen sijaan, että joutuisi vain kuuntelemaan äitinsä valitusta siitä, kuinka aika riensi. Hän itse ei tiennyt, mitä ajatella Petunian kihlauksesta. Vaikka he eivät tulleetkaan toimeen keskenään, hän oli aina toivonut, että Petuniakin olisi onnellinen. Ja jos Petunia oli onnellinen kihloissa ollessaan - niin, no, sitten Lilynkin täytyisi vain olla onnellinen. Lisäksi hän oli helpottunut siitä, että mentyään naimisiin Petunia muuttaisi pois kotoa ja lakkaisi olemasta hänen kiusanaan. Mutta hänen mielestään Petunian olisi vain pitänyt valita toisenlainen mies kuin Vernon. Hän ei ymmärtänyt, miten Vernon voisi ikinä tehdä ketään onnelliseksi. Varsinkaan hänen sisartaan, joka ei ollut tyytyväinen mihinkään.

"Äiti", Lily aloitti epäröiden. "Miten sinä rakastuit isään? Tai siis, miten sinä tiesit, että sinun kannattaa mennä hänen kanssaan naimisiin?"

Hänen äitinsä katsoi häneen rypistäen otsaansa. "Miten niin? Onko sinulla ja Jamesilla ongelmia? Ei se tosin siltä yläkerrassa näyttänyt - "

Lily punastui. "Ei siitä ole kyse", hän sanoi kiireesti. "Minä vain - mietin - että miten Petunia on päätynyt Vernoniin - "

"No, sillähän ei tietenkään ole mitään tekemistä minun ja isäsi kanssa. Enkä minä tiedä, miksi minä päätin mennä isäsi kanssa naimisiin - ei sellaisia päätöksiä voi ajatella järjellä. Minä pidin hänestä, hän piti minusta ja minun vanhempani pitivät hänestä. Ei siihen mielestäni tarvita se enempää."

Lily nyökkäsi mietteliäästi ja jatkoi astioiden tiskaamista. Hän keskeytti sen kuitenkin, kun hänen äitinsä esitti seuraavan kysymyksen.

"Oletko sinä harkinnut naimisiinmenoa?" rouva Evans uteli. "Jamesin kanssa, tarkoitan."

Lily puri huultaan. "Äiti, me olemme seurustelleet kaksi kuukautta", hän muistutti.

"Mitä sekin muka merkitsee? Isäsi ja minä olimme seurustelleet puoli vuotta, ennen kuin menimme naimisiin."

"Mutta se oli vähän eri vuosikymmenellä. Minä olen seitsemäntoista, minulla ei ole vielä mitään intoa suunnitella naimisiinmenoa!"

"Rakastatko sinä Jamesia?"

"Mikä kysely tämä oikein on?" Lily punastui. "En minä tiedä! En ole ikinä pysähtynyt miettimään asiaa sillä tavalla!"

Hänen äitinsä rypisti otsaansa. "Nykynuoret ovat sitten outoja. Miten voit olla jonkun sellaisen kanssa, jota et varmasti tiedä rakastavasi?"

"Meillä taitaa olla vähän eri käsitys rakkaudesta", Lily totesi. "Kyllä, minä olen RAKASTUNUT häneen. Mutta se on eri asia kuin rakastaa jotakuta. Ei ehkä sinun nuoruudessasi, mutta nykyään kyllä."

Heidän välilleen laskeutui epämukava hiljaisuus. Lily jatkoi tiskaamista tuntien edelleen äitinsä katseen selässään. Sitten hänen äitinsä päätti jättää puheenaiheen sikseen ja pyysi Lilyltä:

"Voisitko mennä sanomaan isällesi, että hänen piti mennä hakemaan kihlajaiskakku leipomosta?"

Lily nyökkäsi, kuivasi kätensä ja lähti helpottuneena keittiöstä.

"Isä!" Lily kutsui mennessään olohuoneeseen.

"Shh!" herra Evans sanoi varoittavasti paikaltaan olohuoneen lattialta. "Varovasti... varovasti..."

Lily ei ollut varma, puhuiko hänen isänsä hänelle vai Jamesille. Sekä herra Evans että James istuivat olohuoneen lattialla sohvapöydän ääressä ja kokosivat räjähtävä näpäys-korteista korttitaloa keskittyneesti. Kummankin kasvoilla oli nokea ja Lily arveli, että korttitalo oli räjähtänyt muutaman kerran. Nyt korttitalo oli kuitenkin melko korkea ja sekä hänen isänsä että James näyttivät siltä, että korttitalo valmistuisi pian.

"Isä, äiti käski sinun mennä hakemaan kakun leipomosta", Lily tiedotti.

"Ihan kohta!" hänen isänsä sanoi kärsimättömästi. "Vielä kolme korttia..."

BANG. Juuri kun herra Evans oli ollut laittamassa yhtä viimeisistä korteista paikoilleen, korttitalo räjähti ja kortit lensivät ympäri huonetta. James ja herra Evans katsoivat hetken aikaa toisiaan vakavina, liian järkyttyneinä sanoakseen mitään. Sitten kumpikin purskahti hillittömään nauruun.

"Se - se poksahti - " James hekotti. "Niin lähellä loppua - "

Lily katsoi kauhistuneena poikaystäväänsä ja isäänsä, jotka näyttivät saaneen jonkinlaisen kohtauksen korttitalon räjähdettyä. Huokaisten hän alkoi kerätä pelikortteja lattialta. Hän oli tietysti iloinen siitä, että hänen isänsä ja James tulivat toimeen keskenään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että kaksikolla oli toisiinsa hieman paha vaikutus.

"Isä, se kakku", Lily muistutti, kun herra Evans oli viimein lakannut naurumasta ja pyyhki nyt naurunkyyneleitä ja nokea kasvoiltaan.

"Hyvä on, minä menen", hän huokaisi. "Mutta James, tämä ei jää tähän."

"Voitte olla varma siitä", James virnisti, kun herra Evans nousi ylös sohvalta ja suunnisti eteiseen. Lily nosti viimeisetkin kortit lattialta ja työnsi korttipakan sitten taskuunsa.

"Hei, ne ovat minun korttini!" James vastusti.

Lily kohautti olkapäitään. "Minä pidän vain ne turvassa sinulta. Tai sinut turvassa niiltä, miten vain."

"Mutta minä haluan ne!"

"Ei voi mitään. Ne ovat nyt minulla, etkä sinä saa niitä", Lily ilmoitti ja kääntyi lähteäkseen huoneesta. James säntäsi hänen peräänsä, aikeenaan viedä kortit häneltä. Lily kuitenkin tajusi, mitä hän oli tekemässä ja juoksi nopeasti eteiseen. Hän työnsi isänsä sivuun, veti oven auki ja syöksyi pihalle Jamesin seuratessa perässä. He juoksivat ympäri puutarhaa, kunnes James viimein pidemmillä jaloillaan sai Lilyn kiinni ja taklasi hänet maahan. James kahlitsi hänen kätensä toisella kädellään maata vasten samalla kun työnsi toisen kätensä hänen taskuunsa. Lily kiemurteli.

"James, irti!"

"Minä haluan vain korttipakkani."

"Tyttöjen taskujen penkominen on epäkohteliasta", Lily intti.

"Miksi?" James kohotti kulmiaan. "Onko sinulla minikokoinen Sirius taskussa?"

"EI!" Lily sanoi tuskastuneena. "Irti minun jalastani!"

"Ihan kohta..." James lupasi ja veti sitten voitonriemuisena korttipakkansa esiin hänen taskustaan. "HAH! Minä sain sen."

Lily huokaisi. "Voitko sinä nyt päästää irti minun käsistäni?"

"Se riippuu..."

"Riippuu mistä?"

James hymyili hänelle. "Siitä, aikooko varkaudesta syytetty karata paikalta, jos minä päästän irti."

Lily vastasi hymyyn. "Millaiset syytetyn pakomahdollisuudet ovat?"

"Katsotaanpa..." James laskeskeli ja pudisti sitten päätään murheellisen näköisenä. "Olemattomat. Valitan."

"Siinä tapauksessa syytetty ei aio uhmata kohtaloa yrittämällä pakoa", Lily sanoi ja James päästi otteensa hänen ranteistaan kietoen molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet syliinsä istumaan. Lily hymyili.

"Sinulla on nokea kasvoilla." Hän ojensi kätensä ja pyyhki sormenpäillään noen Jamesin poskelta. Sitten hän liikahti vielä lähemmäs Jamesia ja suuteli häntä varovasti.

Kahden jälkeen iltapäivällä Evansien kotiin alkoi saapua kihlajaisjuhlavieraita. Siinä vaiheessa Lily ja James olivat kumpikin saaneet siistiydyttyä ja pukeuduttua juhlavaatteisiin. Lilyllä oli musta, leveähelmainen juhlamekko - tosin hänen äitinsä oli paheksunut värivalintaa ja ilmoittanut hänelle, että hän näytti siltä kuin olisi ollut menossa hautajaisiin. Lily ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne sanat. Hautajaisissa hän olikin. Petunian viimeisten järjenrippeiden hautajaisissa. Petunian täytyi olla sekaisin päästään, jos hän vakavissaan oli menossa naimisiin Vernonin kanssa.

Lilyn helpotukseksi myös James oli pukeutunut asiallisiin jästivaatteisiin. Hänellä oli mustat housut ja kauluspaita ja hän oli jopa yrittänyt silottaa aina niin pörröisiä hiuksiaan - tosin huonolla menestyksellä.

Lily ja James istuivat olohuoneen sohvalla ja kuuntelivat satunnaisten vieraiden keskustelua jonkun Lilylle tuntemattoman sukulaisen selkäleikkauksesta. Salaa Lily toivoi, että olisi voinut olla missä tahansa muualla. Hän pidätti haukotuksen ja nojasi päätään Jamesin olkapäähän.

"Väsyttääkö?" James kysyi häneltä hymyillen. Lily arveli, että Jamesin kasvoilla oli jonkinlainen kestohymy, sillä poika ei ollut lakannut hymyilemästä hetkeksikään kihlajaisten aikana. Hän kohautti olkapäitään.

"En kai ole oikein juhlaihminen."

"Sano tuo sitten, kun olemme meidän uudenvuoden juhlissamme", James virnisti.

"Sitten minä en ainakaan ole väsynyt. Minä olen kauhuissani."

James rypisti otsaansa. "Miksi? Ei Sirius ole terästänyt juotavia."

Lily hymyili. "En minä sitä pelkää. Vaan vanhempiesi tapaamista."

"Minun vanhempieni tapaamista?" James toisti ja nauroi pienesti. "Eivät he syö sinua!"

"Mutta entä jos he eivät pidä minusta?"

"Totta kai he pitävät sinusta. Kukaan ei voisi olla pitämättä sinusta, kun sinulla on tuollaiset silmät", James vakuutti.

Lily tönäisi häntä kylkeen. "Sinä siis pidät minusta minun SILMIENI vuoksi?" hän toisti järkyttyneenä.

"Älä huolehdi. On siihen muitakin syitä."

"Mitä syitä?" Lily kysyi heti.

"No - " James aloitti. "Yleinen kaunis ulkonäkö, mukavan ennalta-arvaamaton luonne, hyvä oikea suora - "

"LILY! Sinä olet kasvanut!"

Lily vilkaisi Jamesia paljonpuhuvasti ennen kuin kääntyi katsomaan puhujaa, joka osoittautui hänen Mary-tädikseen. Mary-täti oli niitä harvoja sukulaisia, joista hän todella piti. Mary ei ollut kovin vanha - kolmekymmentäviisi vuotta, tarkalleen - ja hän suhtautui asioihin erittäin vapaamielisesti. Lisäksi hän tiesi Lilyn olevan noita, eikä silti pitänyt häntä mitenkään omituisena vaan pikemminkin ihaili hänen taitojaan.

"Hei, täti", Lily sanoi nousten ylös sohvalta ja meni tätinsä luokse. He halasivat. "En ole nähnyt sinua pitkään aikaan!"

"Sen siitä saa, kun lähtee muualle - no, tiedäthän, opiskelemaan", Mary-täti sanoi iskien silmää. "Minä jo luulin, että sinä aiot jäädä asumaan sinne sisäoppilaitokseesi!"

Lily hymyili, inhoten kiertoilmausten käyttämistä aina kun he puhuivat Tylypahkasta. "Pitäähän minun jotakin oppiakin", hän vastasi.

"Toivon mukaan ei pelkästään opiskella", Mary loi merkitsevän katseen Jamesiin ja Lily punastui.

"No, ei ihan pelkästään opiskella. Täti, tässä on poikaystäväni James Potter. Me olemme samassa koulussa. James, minun suosikkitätini Mary Leigh."

James nousi ylös sohvalta kätelläkseen Marya. "Hei. Hauska tavata", hän sanoi hymyillen. Hän alkoi vähitellen kyllästyä toistelemaan 'hauska tavata' kerran toisensa jälkeen näiden juhlien aikana, mutta Marysta hän tunsi pitävänsä alusta asti. Se johtui todennäköisesti siitä, että Mary tuli niin hyvin toimeen Lilyn kanssa, hän arveli.

"Kuin myös", Mary hymyili ja kumartui lähemmäs Jamesia. "Pakko myöntää, että sinä vaikutat ensi näkemältä paremmalta sulhasvaihtoehdolta kuin Vernon. Mutta makunsa kullakin."

James virnisti ja oli aikeissa vastata, kun lasin kilinä keskeytti hänet. He kaikki nostivat lasinsa sohvapöydältä ja kääntyivät katsomaan Lilyn isää, joka seisoi olohuoneen keskellä kuohuviinilasi kädessään. Lily voihkaisi tietäen, että nyt oli pakollisen puheen aika. Hänen helpotuksekseen hänen isänsä ei puhunut pitkään, vaan ainoastaan onnitteli Petuniaa siitä, että tämä oli löytänyt elämänsä rakkauden. Lily onnistui vain vaivoin kätkemään irvistyksen niiden sanojen kohdalla. Hän tiesi hyvin, ettei Vernon voinut mitenkään olla Petunian elämän rakkaus. Ainoastaan helppo ja turvallinen vaihtoehto. Petunia tuskin edes tiesi, mitä 'elämän rakkaus' tarkoitti.

"Olenko minä sinun elämäsi rakkaus?" James kumartui kuiskaamaan Lilyn korvaan, kun he olivat juoneet maljan kihlaparin kunniaksi.

Lily hymyili. "Olenko minä sinun?" hän vastasi kysymykseen kysymyksellä, sillä hän ei todellakaan ollut valmis selvittelemään syvempiä tunteitaan Jamesia kohtaan. Hänestä tuntui, että heidän riitansa jälkeen heistä oli vain tullut läheisempiä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli viimein valmis hyväksymään Jamesin toisenkin puolen, eikä enää yrittänyt millään verukkeella pitää Jamesia kaukana

"Olet sinä", James sanoi virnistäen, mutta hänen silmänsä olivat vakavat. Lily ei tiennyt, pilailiko poika vai ei. Hän onneksi välttyi pohtimasta asiaa tarkemmin, kun James suuteli häntä - kunnes Petunia tuli keskeyttämään heidät.

"Onko sinun todella noin mahdotonta käyttäytyä edes yhtä iltapäivää kunnolla?" hän kivahti Lilylle. "Nämä ovat minun kihlajaisjuhlani, enkä minä halua teitä kahta roikkumaan toisissanne kaiken aikaa, onko selvä?"

Lily pyöritti silmiään. "Pet - "

"Te voitte kyllä kaulailla mielin määrin OMISSA kihlajaisjuhlissanne", Petunia jatkoi kylmästi ja vilkaisi sitten paljonpuhuvasti Jamesiin. "Jos sellaisia muka ikinä tulee."

Hän purjehti tiehensä antamatta Lilylle tilaisuutta vastata. Lily vilkaisi Jamesia anteeksipyytävästi.

"Älä välitä hänestä", hän aloitti. "Hän on vähän - epäkohtelias - "

James ravisti päätään. "En minä välitä hänestä", hän vakuutti. "Mutta siitä minä välitän, että hän loukkaa sinua."

"Minä olen tottunut siihen jo."

"Mutta siihen ei pitäisi tottua!" James sanoi kiivaasti. "Sinun ei olisi pitänyt joutua tottumaan sellaiseen! Hän on sinun siskosi!"

Lily hymähti. "Onhan minulla sentään parempi perhe kuin Siriuksella."

James näytti siltä kuin olisi halunnut väittää vielä vastaan, mutta katsoi sitten parhaaksi vaihtaa puheenaihetta. He vaihtoivat kuulumisiaan Lilyn Mary-tädin kanssa siihen saakka, kunnes Lilyn äiti käski Lilyä hakemaan lisää viiniä vieraille. Lily huokaisi ja oli aikeissa nousta ylös, kun James painoi hänet takaisin sohvalle istumaan.

"Jatkakaa vain kaikessa rauhassa puhumistanne", hän komensi. "Minä menen hakemaan ne viinit."

Lily ravisti päätään. "Sinä olet vieraana täällä - "

"Kuule", James keskeytti omahyväisesti hymyillen. "Minä tiedän, että te kuitenkin haluatte puhua selkäni takana siitä, miten ihana miten olen, joten minä poistun paikalta antaakseni teille mahdollisuuden tehdä niin."

Hän nousi ylös ja meni keittiöön jättäen Lilyn ja Maryn katsomaan jälkeensä.

"Hyvä saalis sinulla siinä", Mary-täti kommentoi Lilylle. "Tuo mieleen minun ex-poikaystäväni Brutuksen. Tosin James on kyllä paremman näköinen ja kohteliaampi. Mutta silti - jotakin samaa heissä on - "

Lily hymyili katsoessaan, kuinka James palasi keittiöstä viinitarjottimen kanssa ja jakoi jokaiselle vieraalle huolellisesti oman lasin.

Lily oli enemmän kuin helpottunut, kun kihlajaiset viimein päättyivät. Hän ei voinut sanoa, että hänellä olisi ollut kovinkaan hauskaa. Totta kai oli ollut hauskaa nähdä Mary-täti ja muitakin sukulaisia, mutta siitä huolimatta hän ei enää tuntenut oloaan täysin kotoisaksi tällaisissa sukujuhlissa. Hän arveli olleensa liian kauan poissa. Epämukavaa oloa oli lisännyt vielä se, että Petunia oli tehnyt täysin selväksi, ettei hän ollut mitenkään toivottu vieras.

"Toivottavasti sinulla ei ollut aivan kamalaa", Lily sanoi pahoittelevasti Jamesille, kun he istuivat Lilyn sängyllä juttelemassa ennen kuin James lähtisi takaisin kotiinsa. James vain hymyili.

"Ei ollut, älä pelkää", hän vakuutti, mutta Lily katsoi häntä epäilevästi.

"Älä valehtele."

"Hyvä on, minä myönnän", James sanoi nostaen kätensä pystyyn. "Juhlissa oli ikävätkin asiansa, enkä minä muutenkaan ehkä ole mikään sukujuhlien ystävä, mutta pelkästään se, että sinä olit paikalla sai minut nauttimaan olostani."

Lily pyöritti silmiään. "Minä en kestä noita sinun gigolonrepliikkejäsi."

"Minä yritän vain olla kohtelias!"

"Sinä menet yli siinä", Lily arvioi. "Olet liian mahtipontinen."

"Mahtipontinen? Minäkö?"

Lily nyökkäsi. "Kyllä vain. Tuletko sinä muuten hakemaan minut teidän uudenvuoden juhliinne vai pitääkö minun ilmiintyä sinne aivan itse?"

"Minä tulen hakemaan sinut", James lupasi. "Varttia vaille seitsemän lauantai-iltana?"

"Sopii. Tulevatko muutkin teikäläiset sinne?"

James huokaisi. "Sen kun tietäisikin. Tai siis, totta kai Sirius ja Peter tulevat - Rian ja Admire Speirin kanssa - mutta en ole täysin varma Remuksesta ja Cinnamonista."

"Luuletko, että he erosivat lopullisesti?" Lily kysyi otsa rypyssä.

"En tiedä", James kohautti harteitaan. "Eivät, jos asia riippuu minusta."

Lily näki heti, että Jamesilla oli jotakin mielessään, mutta poika ei suostunut paljastamaan suunnitelmiaan vaan ilmoitti, että hänen täytyi ilmiintyä kotiinsa.

"Nähdään lauantaina", Lily sanoi ja nousi varpailleen suudellakseen Jamesia.

"Voit olla varma siitä. Sano vanhemmillesi kiitos siitä, että he kestivät sinua."

"Onnistuu", Lily hymyili. "Ja kiitos sinulle. Siitä, että kestit Petuniaa."

James alkoi nauraa.

"Mitä?" Lily kohotti kulmiaan.

"Voi, ei mitään", James sanoi viattomasti.

"JAMES, mitä sinä olet mennyt tekemään?" Lily kysyi.

"Sanotaanko vaikka, että siskoasi odottaa mukava pikku yllätys huomisaamuna", James virnisti, suuteli Lilyä pikaisesti ja kaikkoontui ennen kuin Lily ehti sanoa mitään.

Sirius istui jo odottamassa Jamesia, kun hän ilmiintyi makuuhuoneeseensa ja pudotti reppunsa lattialle.

"Terve. Mihin sinä tarvitset sitä ulkorakennusta?" James kysyi ensi sanoikseen.

Sirius virnisti pahaenteisesti. "Sanon joskus toiste", hän lupasi. "Miten meni Lilyn kotiporukoiden kanssa?"

James kohautti olkapäitään. "Hänen isänsä ainakin tuntui pitävän minusta."

"Entä ne muut?"

"No, hänen äitinsä kauhistui kuultuaan, että olen se sama James, jota Lily on haukkunut viimeiset kuusi vuotta", James aloitti. "Ja hänen siskonsa ei oikein pitänyt minusta. Jos jotakuta voisi sanoa lehmäksi, se olisi hän - vaikka hän näytti kyllä enemmän hevoselta."

Sirius virnisti. "Ei siis mikään häikäisevä Lily numero kaksi, vai?"

"Ei todellakaan", James värähti. "Hän oli hirvittävä! En tajua, miten Lily kestää häntä! Ja hän inhosi minua alusta asti - vaikka en ollut edes tehnyt hänelle mitään. Ja SITTEN hän vasta hermostui, kun kangistin hänen sulhasensa - "

"SINÄ TEIT MITÄ?" Sirius rääkäisi.

"Kangistin hänen sulhasensa", James toisti muina miehinä.

Sirius alkoi nauraa. "Sinä olet kyllä tosi lahjakas tekemään vaikutuksen tyttöystäväsi vanhempiin!"

James kohautti olkapäitään. "Minä tein sen vain turvallisuussyistä."

"Niin tietenkin", Sirius mutisi. "Onko vielä muuta, mistä minun pitäisi tietää?"

"En usko", James sanoi välinpitämättömästi. "Minä käyttäydyin oikein kiltisti. Tosin minä laitoin Tohtori Haivenen Jokamiehen Parrankasvatuspulveria Lilyn siskon viiniin - "

"MITÄ? Tämä menee koko ajan paremmaksi!" Sirius pudisteli päätään. "Sinä kangistit Lilyn siskon sulhasen JA sinä kasvatit hänen siskolleen parran!"

"Sinä teit mitä?"

James ja Sirius hätkähtivät nähdessään Jamesin äidin seisovan ovella..

"En mitään, äiti", James sanoi viattomasti.

"Älä yritä. Minä kuulin tuon. Sinä kasvatit Lilyn siskolle parran?"

"Vain väliaikaisen", James puolustautui. "Se katoaa kyllä kahdessa viikossa!"

48.osa – ennen uutta vuotta

Uudenvuoden juhlia edeltävänä päivänä Lily lähti Ariannan kanssa käymään Viistokujalla. He ilmiintyivät Vuotavan Noidankattilan eteen Viistokujalle ja lähtivät sitten suunnistamaan kohti Matami Malkinin kauppaa - Lily yritti löytää itselleen sopivia vaatteita Potterien uudenvuoden juhliin.

"Miten velhot yleensä pukeutuvat uudenvuoden juhliin?" Lily kysyi rypistäen otsaansa.

Arianna kohautti olkapäitään. "Ei aavistustakaan. En ole ikinä ollut mukana. Minun vanhempani tietenkin kutsutaan joka vuosi, mutta he eivät ole ottaneet minua kertaakaan mukaan. En tosin suosittelisi ainakaan juhlakaavun ostamista. Se on tylsää."

"Tuostahan olikin paljon apua", Lily mutisi. "Miksi me emme voineet ottaa mukaan jotakuta, joka TIETÄÄ jotakin asiasta?"

"Niin kuin James vai?" Arianna kohotti kulmiaan. "Sinä haluaisit hänet vakoilemaan, kun sovitat vaatteita?"

Lily tuhahti, eikä vaivautunut vastaamaan. Hän ei ollut juuri nyt erityisen innokas näkemään Jamesia. Ei hän varsinaisesti ollut SUUTTUNUT Jamesille. Korkeintaan hieman ärsyyntynyt ehkä. Edellisenä aamuna hän oli herännyt siihen, että Petunia kirkui jotakin parrankasvattamisesta. Kun hän oli noussut ylös, oli käynyt ilmi, että Petunialla tosiaan oli parta - pitkä, valkoinen ja pörröinen parta, joka ei sopinut hänelle alkuunkaan. Lily tuskin koskaan unohtaisi näkyä, joka häntä oli odottanut keittiössä: Petunia oli seisonut peilin edessä ja yrittänyt kiskoa partaa irti. Käsin. Hän oli todennäköisesti kuvitellut, että Lily oli liimannut sen hänelle. Toisaalta, ei hän voinut väittää, että kepponen ei olisi ollut hauska ja että Petunia ei olisi ansainnut sitä. Mutta kepponen olisi ollut paljon hauskempi, jos Lilyn vanhemmat eivät olisi syyttäneet Lilyä siitä. Tietenkään he eivät epäilleet Jamesia mistään.

"Oletko sinä nähnyt Siriusta joululoman aikana?" Arianna kysyi havahduttaen Lilyn ajatuksistaan.

Lily ravisti päätään. "En ole ollut Pottereilla ja on aika epätodennäköistä, että Sirius eksyisi meille. Ellei hän sitten ilmiinny väärään taloon tai kuvittele voivansa yllättää minut suihkusta."

"Minä olen nähnyt hänet vain kerran koko loman aikana", Arianna sanoi hitaasti. "Kun hän kävi tapaamassa perhettäni."

"Miten meni?"

Arianna kohautti olkapäitään. "He pitivät hänestä. Rosaria - minun veljeni vaimo, siis - alkoi melkein katua sitä, että oli mennyt naimisiin Jaken kanssa."

"Sirius onnistui siis hurmaamaan heidät täydellisesti?"

"Onko se mikään ihme sillä ulkonäöllä?" Arianna hymyili vinosti. "Tosin minä luulen, että hän jotenkin säikähti minun perhettäni, koska häntä ei ole näkynyt sen jälkeen. Kertaakaan. Ja hän oli meillä ennen jouluaattoa."

Lily pudisti päätään eikä sanonut mitään. Hän muisti kirjeen, jonka James oli saanut Siriukselta - sen, jossa Sirius oli kysynyt ulkorakennuksen käytöstä. Siriuksella oli selvästi jälleen kerran jotakin meneillään. Lily toivoi, että se ei ollut kuitenkaan mitään, mikä saattaisi loukata Ariannaa. Hän oli saanut tarpeekseen Ariannan ja Siriuksen ihmissuhdeongelmista, eikä todellakaan halunnut kokea niitä enää lisää.

"Näettehän te sitten huomenna Pottereilla", hän yritti sanoa mahdollisimman kevyesti. "Ja sitten voit flirttailla koko illan muiden poikien kanssa kostoksi siitä, että Sirius on unohtanut sinun olemassaolosi."

"Sinä olet kierompi kuin luulinkaan", Arianna sanoi järkyttyneesti. "En olisi ikinä uskonut, että johtajatyttö Evans suunnittelisi jotakin tuollaista."

Lily kohautti vaatimattomasti olkapäitään. "Jamesin seura ei ilmeisestikään tee minulle hyvää."

"Siinä paha missä mainitaan", Arianna huomautti. "Kelmit ovat tuolla."

"Missä?"

"Säilä&Imupaperin edessä."

Lily kääntyi katsomaan kirjakaupan suuntaan ja näki kolmen Kelmin - Sirius ei ollut paikalla - seisovan näyteikkunan edessä ja keskustelevan jostakin kiihtyneesti.

"Sirius on taas tehnyt katoamistempun", hän kommentoi Ariannalle, joka huokaisi.

"Näyttää siltä, että minun poikaystäväni on päättänyt mökkihöperöityä joululoman aikana. Mennään ahdistelemaan Kelmejä. Minä haluan tietää, missä Sirius on."

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta vaan lähti luovimaan tietään väkijoukon läpi kohti Kelmejä Lilyn seuratessa perässä. He olivat muutaman metrin päässä Kelmeistä, ennen kuin nämä viimein huomasivat heidät.

"Missä se teidän parhaannäköinen neljäsosanne on?" Arianna kysyi ensi sanoikseen.

"Jos sinä tarkoitat Siriusta, hän on kotona", James virnisti. "Ja jos sinä puhut minusta, minä olen tässä. Vain sinua varten."

Arianna irvisti. "Ei millään pahalla, mutta kaikki meistä eivät halua iskeä ystäviensä miehiä", hän ilmoitti. James kohautti olkapäitään ja kääntyi sitten Lilyn puoleen kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja suudellen häntä otsalle.

"Hauska nähdä sinuakin. Oliko ikävä?"

Lily kallisti mietteliäästi päätään. "Katsotaanpa... Sen jälkeen kun kasvatit siskolleni parran - jota hän ei ole muuten onnistunut saamaan pois, vaikka on ajellut sen kerran puolessa tunnissa - en olisi ihan varma."

James virnisti. "Ai niin, se. Anteeksi. En voinut vastustaa kiusausta", hän sanoi yrittäen turhaan näyttää viattomalta.

"No, ainakin sinun pieni temppusi sai Petunian lukkiutumaan huoneeseensa parranajokoneen kanssa. Hän ei ole tullut sieltä kertaakaan ulos - ja hän sentään meni sinne jo eilisaamuna. Eli kai minun pitäisi kiittää sinua."

Jamesin ilme kirkastui. "Siitä vain."

Peter voihkaisi. "Ei, te kaksi ETTE aloita kaulailua juuri nyt!" hän kielsi. "Täällä on muitakin paikalla!"

"Ohhoh", James kommentoi virnistäen. "Matohäntähän on jopa löytänyt selkärangan!"

Peter punastui, mutta Remus vain virnuili. "Se johtuu siitä kirjasta, jonka Sirius osti hänelle joululahjaksi", hän sanoi tietäväisesti. "'Näin olet mies'-kirjasta, nimittäin."

"Sirius on taas näköjään oma herttainen itsensä", Lily huokaisi. "Ja miksi hän muuten jäi kotiin, eikä tullut mukaanne? En olisi ikinä uskonut, että Sirius Black haluaa jäädä viettämään mukavaa koti-iltaa. Paitsi että nyt ei ole ilta."

Kelmit kohauttivat olkapäitään.

"Hänellä on jotakin hämäräperäistä meneillään", James sanoi sitten. "Hän sanoi, ettei hänellä ole aikaa lähteä yhtään minnekään. En suoraan sanottuna halua tietää, mitä hänellä on meneillään."

"No, minä haluan", Arianna sanoi päättäväisesti. "Lily, haittaako sinua hirveästi, jos joutuisit ostamaan ne vaatteet ilman minun apuani? Minun pitää lähteä ahdistelemaan poikaystävääni."

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan halasi Lilyä pikaisesti ja ilmiintyi sitten tiehensä. Lily pudisteli murheellisena päätään.

"Paras ystäväni hylkää minut POJAN vuoksi. Mitä minun vaatteidenostamiselleni nyt käy?"

"Minä voin auttaa", James ehdotti kiireesti, mutta Lily vain mulkaisi häntä.

"Jos minä haluaisin näyttää stripparilta juhlissa, pyytäisin ehdottomasti apuasi. Mutta en muuten."

Arianna ilmiintyi Potterien kotipihalle Godricin notkoon. Hän käveli tottuneesti polkua pitkin etuovelle - hän oli ollut Pottereilla monta kertaa ennenkin, varsinkin edellisenä kesänä, jolloin hän ei ollut vielä seurustellut Siriuksen kanssa, mutta oli ollut erittäin ihastunut Siriukseen. Hän pysähtyi koputtamaan ovelle ja hetken kuluttua Jamesin äiti tuli avaamaan.

"Hei", Arianna tervehti hymyillen. "Onko Sirius kotona?"

Rouva Potter nyökkäsi. "Hän on ulkorakennuksessa", nainen neuvoi. "En tosin halua tietää, mitä hän siellä tekee - hän on ollut siellä koko aamun."

Arianna kiitti tiedosta ja suuntasi sitten kohti ulkorakennusta, jonka ovi oli huolellisesti suljettu.

"Sirius!" hän kutsui oven ulkopuolelta. "Sirius! Tänne!"

Ulkorakennuksen sisältä kuului kolinaa, sitten ovi avautui raolleen ja Siriuksen pää pilkisti ulos.

"Ria", Sirius sanoi selvästi yllättyneenä. "Mitä sinä täällä teet?"

"Tulin ahdistelemaan sinua", Arianna virnisti. "Tuletko sinä ulos vai pitääkö minun tulla sisälle?"

"Minä tulen ulos", Sirius sanoi kiireesti, pujahti oviaukosta ulos ja sulki ulkorakennuksen oven. Sitten hän kietaisi käsivartensa Ariannan olkapäiden ympärille ja lähti taluttamaan häntä kohti Potterien taloa haluamatta selvästikään jäädä enää ulkorakennuksen luokse. Ariannan teki mieli kysyä, mitä Sirius oli ollut tekemässä, mutta hän piti suunsa kiinni. Ei Sirius kuitenkaan olisi vastannut.

"Minä näin toiset Viistokujalla. He sanoivat, että sinä halusit kuulemma välttämättä jäädä kotiin."

Sirius virnisti karusti. "Bisneksiä, bisneksiä..."

He menivät sisälle Potterien taloon ja yläkertaan vierashuoneeseen, joka nykyään toimi Siriuksen huoneena. Arianna virnisti astuessaan sisään Siriuksen huoneeseen. Se oli sotkuinen ja sen seinät oli päällystetty erilaisilla huispausjoukkueiden julisteilla, sekä Lontoon Auroriakatemian mainoksilla. Niitä ei ollut seinällä vielä kesällä, Arianna pani merkille.

"Sinä olet näköjään alkanut suunnitella vakavasti aurorin uraa?" hän puoliksi totesi, puoliksi kysyi osoittaen merkitsevästi auroriakatemian mainoksia. Sirius kohautti olkapäitään.

"En keksi mitään parempaakaan", hän sanoi ympäripyöreästi. "Ja olen aina halunnut potkia Voldemortia siihen vähän herkempään paikkaan."

Arianna hymähti. "Minusta tuntuu, että sinulla on hieman väärä kuva aurorin työstä."

"Voi olla", Sirius sanoi välinpitämättömästi ja istui sängylle vetäen Ariannan syliinsä istumaan niin, että he olivat vastakkain. "Mutta meidän ei varmaan tarvitse keskustella työstä juuri nyt."

"Mistä sinä sitten haluat puhua?" Arianna kysyi ovelasti violetinväriset silmät välkähtäen.

"Suoraan sanottuna minä en halua puhua ollenkaan."

Sirius antoi sormiensa kulkeutua Ariannan tummiin hiuksiin suudellessaan häntä lujasti huulille. Arianna sulki silmänsä ja liikahti vielä lähemmäs Siriusta. Hän tunsi Siriuksen käsien liikkuvan pitkin selkäänsä ja värähti, sitten Sirius suuteli hänen poskeaan varovasti.

"Sinun olisi pitänyt tulla useammin käymään", Sirius sanoi matalalla äänellä hänen korvaansa.

"Tai ehkä sinun olisi pitänyt ottaa yhteyttä", Arianna ehdotti pahankurisesti. "Kuten varmaan näet, mökkihöperönä menettää paljon."

"Sitten minun pitää vain jotenkin korvata se, mitä olen menettänyt."

Sirius suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa vielä lujemmin ja vajosi sitten selälleen sängylle vetäen Ariannan mukanaan.

Lily, James, Remus ja Peter istuivat Qaino Vahvahqon jäätelöbaarissa syömässä jäätelöä ja katsomassa ohikulkevia ihmisiä. Lily oli pitkän etsinnän jälkeen onnistunut löytämään itselleen sopivat juhlavaatteet - ilman Jamesin apua. James, Remus ja Peter olivat viettäneet sen ajan Hienoissa Huispausvarusteissa etsimässä uutta Luudanvarren huoltosarjaa. Remuksen ja Peterin valituksista Lily päätteli, että sen löytäminen oli ollut vielä vaikeampaa kuin hänen juhlavaatteidensa löytäminen.

"Lily, tiedätkö sinä, mitä Cinnamonille kuuluu?" Remus kysyi lopetellessaan jäätelöannoksensa syömistä. Hän näytti siltä, että yritti olla näyttämättä siltä, että asia merkitsi hänelle jotakin, mutta epäonnistui surkeasti. Lily hymyili myötätuntoisesti ja kohautti olkapäitään.

"Hänellä on aika vaikeaa juuri nyt", hän sanoi rehellisesti. "Hän ei oikein tunnu olevan kotonaan setänsä ja tätinsä luona. Eikä se mikään ihme ole. On varmaan helpompaa olla Tylypahkassa ja vain tietää, että perhe on kuollut kuin todellisuudessa kokea se. Hänellä on varmaan ollut kamala joulu."

"Ja minä vain tein siitä pahemman hänelle", Remus sanoi, vihaisena itselleen.

"Et sinä sille mitään voinut", Lily yritti lohduttaa, mutta Remus vain ravisti päätään.

"Minun olisi vain pitänyt kutsua hänet kotiini käymään ja lakata olemasta näin pahuksen ennakkoluuloinen. Olisin säästynyt monelta ongelmalta."

"Turha itkeä, kun luudanvarsi on karannut", James neuvoi. "Sitä paitsi hyvällä tuurilla sinä saat korjattua välisi hänen kanssaan jo huomisiltana."

"Sinne on liian pitkä aika!" Remus huokaisi.

James ja Peter virnistivät toisilleen. "Ohhoh", James sanoi sitten. "Ei kai itse kärsivällisyyden mestari vain ole kärsimätön?"

Remus mulkaisi häntä. "Sinä sitten osaat olla raivostuttava."

"Ja ylpeä siitä", James sanoi sukien itsetietoisesti hiuksiaan. "Älä huolehdi. Kaikki päättyy kyllä oikein hyvin."

"Miksiköhän tuo ei vakuuta minua, kun SINÄ sanot sen?"

James oli aikeissa vastata Remukselle terävästi, kun Lily tarttui hänen käsivarteensa ja viittasi häntä vaikenemaan. Sitten Lily käänsi hänet melko kovakouraisesti ympäri ja nyökkäsi päällään jäätelöbaarin oven suuntaan. Red astui juuri ovesta sisään ja käveli tiskille tilaamaan jäätelöannoksen. Sitten hän tuli Kelmien ja Lilyn pöytään.

"Voinko minä istua tähän?" hän kysyi ja Kelmit kohauttivat olkapäitään vastaukseksi.

"Aivan vapaasti."

"Missä loput teidän porukastanne ovat?" Red halusi tietää.

"Cinnamon on kotona ja Sirius ja Arianna ovat jossakin tekemässä vähemmän kunniallisia asioita", James luetteli. "Entä missä sinun kauniimpi puoliskosi on?"

"Ei aavistustakaan", Red vastasi lyhyesti ja huokaisi. Vasta silloin Lily huomasi, että Red näytti väsyneemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Hänen hiuksensa olivat sotkussa ja hänen silmiensä alla olevat tummat varjot kielivät, ettei hän ollut nukkunut kunnolla aikoihin. Lily rypisti otsaansa.

"Onko kaikki OK?" hän kysyi, yrittäen olla ajattelematta sitä, miten omituista oli kysyä jotakin sellaista omalta professoriltaan. Mutta kaiken jälkeen hänen oli vaikeaa pitää Rediä professorinaan. Red oli liian omituinen sellaiseen. Hän oli joko vihollinen tai ystävä. Mutta ei ainakaan professori.

Red kohautti olkapäitään. "Henkilökohtaisia ongelmia", hän sanoi välttelevästi ja alkoi lusikoida jäätelöannosta suuhunsa.

"Voimmeko me auttaa jotenkin?" Remus kysyi.

"Enpä usko", Red naurahti ja huokaisi. "Tämä ongelma on sitä tasoa, että minun on selvitettävä se yksin. Halusin sitten tai en."

Lily mietti, mikä Redin henkilökohtainen ongelma mahtoi olla ja liittyikö se kenties siihen, että Jazz oli kuolonsyöjä. Redillä ei varmaan ollut juuri nyt kovin helppoa. Hän vihasi kuolonsyöjiä mutta oli rakastunut yhteen heistä. Lily ei kuitenkaan pystynyt kehittelemään kovin paljon myötätuntoa Rediä kohtaan. Red oli itse mennyt rakastumaan väärään naiseen. Pahus, Redin olisi pitänyt toimittaa Jazz Azkabaniin!

"Sinä olet kuulemma tulossa juhlimaan uutta vuotta huomenna?" James vaihtoi puheenaihetta nähtyään, että aihe oli selvästi epämukava Redille. Red nyökkäsi hieman jurosti.

"Minä en erityisemmin pidä juhlimisesta - ainakaan kovin kunniallisesta juhlimisesta - mutta naisena Jazz tietenkin haluaa olla paikalla ja raahaa minutkin mukanaan", hän huokaisi. "Ehkä minun pitäisi varustautua tuliviskipullon kanssa huomenna."

James virnisti. "Se voi olla hyvä vaihtoehto. Uudenvuoden juhlat ovat yleensä vähän tylsiä - paitsi sitten kun Sirius on onnistunut terästämään juotavat."

"Minä en halua kuvitella Vauhkomieltä kännissä!" Red parahti. "Se mies on tarpeeksi kamala selvinkin päin!"

"Vauhkomieltä?" Lily rypisti otsaansa.

"Alastor Vauhkomieli, minun aurori-osastoni johtaja", Red selitti nopeasti. "Erittäin pakkomielteinen ottamaan pimeyden velhoja kiinni ja epäilee jokaista vastaantulijaa kuolonsyöjäksi."

Jazziakin? Lilyn teki mieli kysyä, mutta hän arveli, ettei saisi Rediltä kuitenkaan vastausta. Entä jos Red ei tiennyt Jazzin olevan kuolonsyöjä, vaan kuvitteli muiden vain syyttävän tätä turhaan? Sitten Rediä odottaisi jonakin päivänä erittäin kova kolaus - jos hän eläisi tarpeeksi pitkään sen kokeakseen. Lily huokaisi syvään ja muut kääntyivät katsomaan häntä.

"Mitä sinä mietit?" James kysyi.

Lily kehitti kasvoilleen nopeasti keinohymyn ja yritti keksiä hyvän valheen. "Petuniaa vain", hän sanoi sitten. "Ja sitä, miten hänen partansa jaksaa."

"Kenen parta?" Red kysyi kiinnostuneena.

"Lilyn siskon", Remus selitti. "James oli vierailulla Lilyn kotona ja - tuota - ilmeisesti hieman hermostui Petuniaan, joten hän kasvatti tälle parran - ja kangisti Petunian sulhasen - "

Red nauroi. "Sinä olet sitten varmaan korkealla Lilyn vanhempien sulhaskandidaattilistalla!"

James pudisteli päätään. "Eivät he ainakaan kieltäneet minua menemästä naimisiin Lilyn kanssa."

"Minä en edes halua mennä naimisiin!" Red värähti. "Pelkkä sana on jo inhottava. Olen miettinyt, pitäisikö minun heittäytyä yhteen Jazzin tikareista, jotta säästyisin siltäkin kokemukselta."

Seuraavana iltana Lily seisoi peilin edessä tutkimassa kriittisesti kuvajaistaan. Jamesin oli tarkoitus tulla hakemaan häntä viiden minuutin kuluttua Potterien uudenvuoden juhliin ja hän oli enemmän kuin hermostunut. Hän tapaisi Jamesin vanhemmat ensimmäistä kertaa - entä jos he eivät pitäisi hänestä? Entä jos heitä häiritsisi se, että hän oli jästisyntyinen? Lily pudisti päätään haluamatta ajatella ja loi vielä yhden pitkän katseen peilikuvaansa. Hänellä oli yllään polviin asti ulottuva punainen mekko ja hän oli koonnut hiuksensa pörröiselle nutturalle. Hän veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua samalla kun paniikinomaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään. Miksi hänen olisi pitänyt mennä rakastumaan Jamesiin? He olisivat voineet pysytellä vain ystävinä - silloin hänen ei olisi täytynyt tavata Jamesin vanhempia - ja vaikka olisi pitänytkin, tilanne ei olisi ollut sama -

"Rauhoitu, Lily", hän sanoi itselleen sulkien silmänsä. "Rauhoitu."

"Hermostuttaako sinua?"

Lily hätkähti ja kääntyi ympäri. James oli hänen huomaamattaan ilmiintynyt huoneeseen ja seisoi nyt ikkunan edessä leveä hymy huulillaan. Ennen kuin Lily ehti sanoa sanaakaan, James oli jo kävellyt lattian poikki hänen luokseen ja vetänyt hänet syliinsä.

"Sinä näytät kauniilta", James sanoi ennen kuin suuteli häntä. "Vielä paremmalta kuin jos olisit pukeutunut bikineihin - "

"Älä edes kuvittele sitä", Lily sanoi varoittavasti ja James huokaisi.

"Pitäähän kurjalla poikaraukalla olla edes jotakin iloa!"

Lily mulkaisi häntä. "Väitätkö sinä, että minusta ei ole sinulle iloa vaatteet päällä?"

James kohotti kiireesti kätensä pystyyn rauhaneleenä. "En tietenkään, en tietenkään... Oletko sinä valmis lähtemään?"

"Olen", Lily nyökkäsi. "Sanon vain äidilleni."

Hän käännähti ja katosi huoneesta. Hetken kuluttua James kuuli korkojen kopinan vasten lattiaa, kun Lily kiirehti portaita pitkin alakertaan ja äitinsä luokse. Sitten Lily palasi takaisin yläkertaan ja väläytti Jamesille säteilevän hymyn.

"No niin, mennään nyt", hän sanoi hieman hengästyneesti ja hänen vihreät silmänsä säteilivät jännityksestä. James hymyili ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen keskittyessään ilmiintymiseen.

Hetken kuluttua he seisoivat Potterien puutarhassa lumisateessa. James irrotti otteensa Lilystä ja kääntyi katsomaan kotitaloaan hymyillen.

"Lily Evans", hän sanoi arvokkaasti. "Tervetuloa lapsuudenkotiini."

Lily vastasi hymyyn ja katsoi jännittyneenä kookasta, selvästi vanhaa taloa, joka seisoi vähän matkan päässä. Talossa oli kolme kerrosta ja sen kaikista ikkunoista paistoi kirkas valo. Lily kääntyi katsomaan Jamesia.

"Ovatko sinun vanhempasi siellä?" hän kysyi yrittäen epätoivoisesti pitää äänensä normaalina.

Jamesia hymyilytti. "Ei kai sinua vain pelota?"

"Pelottaa", Lily myönsi posket punoittaen, mutta James vain halasi häntä lohduttavasti.

"Eivät he sinua syö - ellet ole sitten yllättäen muuttunut kerrossämpyläksi, mitä sinä et näytä tehneen", hän totesi ja silmäili hyväksyvästi Lilyn pukua. Lily punastui entisestään ja tarttui Jamesin käteen.

"Voidaanko me mennä jo sisälle?" hän pyysi. "Minä panikoin mieluummin sisällä kuin ulkona. Siellä on sentään lämmintä."

James virnisti hyväntuulisesti ja johdatti Lilyn pihan poikki talon luokse. Hän vetäisi reippaasti oven auki ja astui sisälle hämärään eteiseen, joka oli valaistu kynttilöillä.

"Äiti, Lily tuli!" hän kailotti vastaanottaen murhaavan katseen Lilyn osalta.

"Etkö voi antaa minulle yhtään armonaikaa - " Lily aloitti, mutta vaikeni nopeasti kuullessaan lähestyvien askelten äänen. Sitten eteiseen astui pitkä nainen, jolla oli tummat hiukset ja tummat silmät ja jonka hymy oli kuin kopio Jamesin hymystä. Jamesin äiti, Lily päätteli ja hymyili naiselle hieman hermostuneesti.

"Jaahah, tämä siis on Lily Evans", Jamesin äiti sanoi reippaasti haaskamatta sen enempää aikaa turhiin tervehdyksiin. "Sinä näytät aivan siltä kuin kuvittelinkin ja se on paljon sanottu se, ottaen huomioon sen, mitä James sinusta aina puhuu."

"Äiti - " James aloitti kuulostaen syvästi piinatulta.

"Älä nyt, James", rouva Potter sanoi pojalleen terävästi. "Hauska tavata sinut lopultakin, Lily."

"Samoin", Lily sanoi kohteliaasti ja ojensi Jamesin äidille kohteliaasti kätensä. Rouva Potter ei kuitenkaan tarttunut siihen, vaan sen sijaan halasi häntä. Lily, joka ei ollut lainkaan odottanut tällaista vastaanottoa, vastasi halaukseen häkeltyneenä.

"Minä melkein luulin, etten koskaan saisi tilaisuutta tavata sinua", rouva Potter sanoi seuraavaksi. "James ei oikein vaikuttanut edistyvän sinun suhteesi kaikista yrityksistä huolimatta."

Lily punastui. Hänestä oli aina epämukavaa, kun joku otti puheeksi sen, miten hän oli torjunut Jamesin kerran toisensa jälkeen vuosien aikana. Rouva Potter ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

"Lily, toivon, ettei James aiheuttanut kovin suurta järkytystä sinun vanhemmillesi", hän jatkoi puhettaan.

Lily ravisti päätään. "He näyttivät jostakin syystä pitävän hänestä", hän sanoi. "Tosin en heti keksi miksi..."

"Entä sinun sisaresi?" Jamesin äiti kysyi ovelasti ja Lily arvasi heti, että tätä oli valistettu Petunia ja parta-välikohtauksesta. Hän hymyili.

"Hän nauttii uudesta parrastaan oikein kovasti, kiitos kysymästä", hän vastasi ja rouva Potter nauroi.

"Voin hyvin kuvitella. No niin, eipäs nyt seisota tässä eteisessä", hän kehotti. "Jamesin täytyy esitellä sinut kaikille vieraille - ja totta kai teidän täytyy etsiä Sirius ja Arianna - "

"He siis saivat raahattua itsensä paikalle?" James kohotti kulmiaan. "En olisi uskonut, että joku saa irrotettua Siriuksen ulkorakennuksesta."

"Minä en halua tietää, mitä keinoja Ria siihen käytti..." Lily mutisi, kun he lähtivät kävelemään salin suuntaan.

Potterien sali oli kuin pienempi versio Suuresta Salista, Lily pani merkille, kun he astuivat sisälle saliin. Se oli avara tila, johon oli siroteltu ympäriinsä pöytiä ja tuoleja, mutta kukaan ei näyttänyt istuvan, vaan vieraat seisoivat ja keskustelivat keskenään. Salista pääsi oven kautta terassille, joka oli myös täynnä vieraita.

"Kuinka paljon täällä oikein on väkeä?" Lily kysyi nojautuen lähemmäs Jamesia.

James kohautti olkapäitään. "Ehkä sata tai kaksi sataa ihmistä, en ole oikein varma. En oikeastaan ikinä kiinnitä kovin paljon huomiota mihinkään kutsuvieraslistojen kaltaisiin asioihin."

"Minun kotiini ei edes mahtuisi sataa ihmistä."

"Haluatko tutustumiskierroksen talossa ennen kuin joudut pelottavien vieraiden ihmisten armoille?" James kysyi ja Lily nyökkäsi. James tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet takaisin käytävään ja sitten yläkerroksiin johtaviin portaisiin. Ylimmässä kerroksessa he törmäsivät Siriukseen ja Ariannaan, jotka seisoivat juttelemassa ja nauramassa keskenään käsivarret toistensa ympärillä. Kummankin silmät säteilivät.

"Terve, Anturajalka", James huusi saaden Siriuksen ja Ariannan hätkähtämään valveille omasta maailmastaan. "Miksi te piilottelette yläkerrassa?"

Sirius virnisti. "Ajattelin pysyä vähän aikaa poissa äitisi näköpiiristä, ettei hän vain saa päähänsä epäillä minua keksiensä varastamisesta..."

"Taasko sinä olet varastanut keksejä?" James voihkaisi. "Anturajalka, milloin sinä oikein opit - "

"Ei hätää, minä säästin kyllä puolet sinulle", Sirius keskeytti ja Jamesin ilme kirkastui oitis.

"No SE muuttaa asian kokonaan..."

"Onko Remusta jo näkynyt?" Sirius vaihtoi puheenaihetta.

James ravisti päätään. "Hän meni käymään Cinnamonin luona ensin."

Remus seisoi hermostuneena Cinnamonin sedän ja tädin asunnon ulkopuolella odottamassa, että joku tulisi avaamaan hänelle oven. Hän ei niinkään ollut hermostunut siitä, että tapaisi Cinnamonin uudet kasvattivanhemmat, vaan siitä, että joutuisi puhumaan Cinnamonin kanssa. Hän pelkäsi, että Cinnamon ei suostuisi kuuntelemaan häntä, vaan käskisi häntä häipymään - tai alkaisi viskellä häntä esineillä tai jotakin muuta yhtä järkyttävää -

Ovi avautui ja sen edessä seisoi keskimittainen, keski-ikäinen mies, joka katsoi Remusta uteliaasti.

"Hei, minä olen Remus Lupin", Remus sanoi kohteliaasti ojentaen kätensä miehelle. "Onko Cinnamon kotona?"

Mies nyökkäsi. "On, tule sisään. Hän on omassa huoneessaan."

Remus totteli kehotusta ja astui sisälle pieneen eteiseen. Sitten Cinnamonin setä johdatti hänet kapeaa käytävää pitkin Cinnamonin huoneen ovelle ja pysähtyi koputtamaan.

"Mitä?" Cinnamonin ääni huusi huoneen sisältä.

"Sait vieraita", mies vastasi ja hetken kuluttua Cinnamon avasi huoneensa oven kohtelias hymy huulillaan. Hymy kuitenkin haihtui nopeasti, kun hän näki Remuksen.

"Ai, sinä", hän sanoi varautuneesti ja Remus näki selvästi, että hänen teki mieli vain käskeä häntä häipymään. Onneksi Cinnamon ei kuitenkaan kehdannut tehdä sitä setänsä läsnäollessa, joten hän ainoastaan kysyi:

"Mitä asiaa sinulla oli?"

"Minulla on viesti Jamesilta", Remus sanoi sujuvasti - sehän oli osittain totta. Cinnamon kohautti alistuneesti olkapäitään ja siirtyi ovelta päästäen Remuksen huoneeseensa. Remus astui sisälle huoneeseen ja sulki oven heidän takanaan.

"James lähetti minut hakemaan sinua uudenvuoden juhliin", hän tiedotti.

"Minä en aio tulla", Cinnamon sanoi tuijottaen ikkunasta ulos. "En ole juuri nyt oikein juhlatuulella."

Remus huokaisi. "Sitä James arvelikin. Siksi hän lähetti minut."

"Tekemään mitä?" Cinnamon kysyi kylmästi. "Kohottamaan minun mielialaani, vai?"

"Ei itse asiassa. Mutta hän ajatteli, että jos me kaksi selvittäisimme asiamme, sinä saattaisit jopa suostua tulemaan juhliin."

"Mitä selvittämistä tässä oikein on? Minulla ainakin menee ihan hyvin näinkin."

Remus tiesi, että Cinnamon oli sanonut sanat vain loukatakseen häntä, sillä Cinnamonin silmät olivat ilmeettömät, kun hän puhui. "En usko, että menee", Remus sanoi lujasti istuen Cinnamonin sängylle. "Jos menisi, et olisi piileskellyt koko joululomaa täällä. Olisit lähtenyt Lilyn ja Ariannan kanssa Viistokujalle - tai muuten vain käynyt tapaamassa heitä - olisit tullut vapaaehtoisesti Jamesin juhliin - "

"Kuule, anna olla vain", Cinnamon sanoi kääntäen rajusti päätään niin, että he olivat kasvotusten. "Sano vain asiasi ja lähde, jooko?"

"Kunhan sinä myös kuuntelet", Remus vaati. "Minä en tullut puhumaan vain seinille. Sitä voisin tehdä tarpeeksi kotonakin."

"Anna tulla", Cinnamon kehotti alistuneesti.

Remus veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, mistä aloittaa.

"Minä - en minä ajattele, että sinä et olisi tarpeeksi hyvä minun vanhemmilleni", hän aloitti ja Cinnamon naurahti katkerasti. "Oikeasti. Minä tarkoitan sitä."

"Miksi sinä et sitten halua kutsua minua tapaamaan vanhempiasi?"

"Minulla on syyni", Remus sanoi vältellen. "Riittääkö, jos sanon, että se ei johdu sinusta vaan minusta?"

"Ei todellakaan riitä", Cinnamon ilmoitti. "Minä haluan kuulla koko jutun tai sitten voit yhtä hyvin painua tuosta ovesta ulos viihdyttämään jotakuta muuta tarinoillasi."

Remus huokaisi ja haroi hiuksiaan. "Minä - minä en ole ikinä oikein tullut toimeen sen ajatuksen kanssa, että olen ihmissusi. Minä ajattelin aina, ettei kukaan koskaan haluaisi olla minun kanssani sen vuoksi."

"Miten se tähän liittyy?"

"Paljonkin", Remus vastasi. "Minä ajattelin, että sitten - sitten kun me lähdemme Tylypahkasta - ja minusta tulee pelkkä hyljeksitty ihmissusi, jota kukaan ei halua palkata töihin - sinä et ehkä haluaisi olla minun kanssani ja - "

"MITÄ?" Cinnamon keskeytti, mutta Remus heilautti kättään.

"Minä selitän tämän loppuun nyt", hän vaati. "James selitti minulle jo, että on typerää ajatella niin, mutta minä en voi sille mitään. Minä vain - en ole tottunut luottamaan muihin - tai itseeni. Ajattelin, että olisi typerää esitellä sinua vanhemmilleni, kun kuitenkin haluaisit erota pian."

"Etkä ollenkaan ajatellut, että kun teet niin, minä VARMASTI haluaisin erota sinusta?" Cinnamon kysyi kuivasti.

Remus ei katsonut häneen. "Kuule, minä olisin halunnut selittää, mutta sinä et kuunnellut - "

"Voitko syyttää minua siitä?" Cinnamon kysyi. Remus ei sanonut mitään ja Cinnamon huokaisi. "Minusta ei tunnu kovin kivalta ajatella, että sinä oletat minun jättävän sinut automaattisesti, jos tulee pieniä ongelmia vastaan", hän jatkoi.

Remus hymyili vinosti. "Minä olen ihmissusi, Cin. Kukaan ei tule hyväksymään minua - ellei sitten Dumbledore. En tule saamaan työtä enkä opiskelumahdollisuutta, ellen onnistu kätkemään sitä tosiasiaa, että olen ihmissusi. Ja jos tieto siitä, että olen ihmissusi, leviää, sekä sinä että minä joudumme vaikeuksiin. Niitä ei oikein voi kutsua pieniksi ongelmiksi."

"Mutta sinun olisi pitänyt kysyä minulta, ennen kuin aloit tekemään mitään johtopäätöksiä!" Cinnamon kivahti.

Remus huokaisi. "Minä tiedän. Anteeksi, että en tehnyt niin. Olen huono toimimaan järkevästi, kun ihmissuteudesta on kyse."

He olivat pitkään hiljaa. Sitten Remus kohotti päänsä ja katsoi Cinnamonia silmiin.

"Entä jos minä kysyn nyt? Haluatko sinä olla minun kanssani ja tulla tapaamaan vanhempiani, kun kerran tiedät nämä ongelmat?"

"Paljonko kello on?" Cinnamon kysyi viivytellyn.

"Vartin yli seitsemän. Miten niin?" Remus rypisti otsaansa.

"Me myöhästymme Jamesin vanhempien juhlista..."

49.osa - Hyvää uuttavuotta?

Sekä James että Lily olivat helpottuneita, kun Remus ja Cinnamon ilmiintyivät Pottereille hieman puoli kahdeksan jälkeen illalla. Kumpikin oli siististi pukeutunut ja he myös näyttivät olevan huomattavasti aiempaa paremmissa väleissä keskenään - ainakin siitä päätellen, että he laskeutuivat portaat alas saliin käsi kädessä ja kumpikin hymyili.

"Te siis saitte itsenne raahattua tänne asti", James totesi, kun Remus ja Cinnamon ehtivät heidän luokseen.

Remus loi häneen murhaavan katseen. "Toisin kuin ehkä sinä, minä en jätä tulematta juhliin nuoleskelemisen vuoksi", hän ilmoitti jäätävästi.

"En minä siitä puhunutkaan", James sanoi viattomasti. "Vaan siitä, että teillä saattaisi olla riita kesken."

"Ai... Mistä minä olisin sen voinut tietää?"

James otti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen. "Minä en ole niin kaksimielinen kuin sinä ehkä kuvittelet!"

"Et tietenkään ole... Kaksimielisyydestä puheenollen, missä Sirius ja Ria ovat?"

"Sen kun tietäisikin", James pyöritti silmiään. "Jonkun pitäisi tehdä niille kahdelle jotakin! Jos jotkut nuoleskelevat, niin HE. Minä tarvitsisin varmaan rautakangen, että saisin heidät tarpeeksi kauas toisistaan."

Toiset virnistivät. "Kuulostaa Siriukselta. Lily, joko sinä olet tavannut Jamesin vanhemmat?"

"Hänen äitinsä", Lily sanoi.

"Ja tapaat minun isäni suunnilleen... nyt", James päätti tarttuen Lilyä käsivarresta ja lähti taluttamaan tätä kohti juuri saliin astunutta viiden hengen ryhmää. Neljä ryhmässä seisovista ihmisistä Lily tunsi jo ennestään - Redin ja Jazzin, sekä Ariannan veljen Jaken ja tämän vaimon Rosarian. Hän arvasi heti, että viides henkilö oli Jamesin isä. Kuten Jamesin äidillä, myös hänen isällään oli tummat hiukset. Hän oli pitkä ja näytti huomattavan paljon Jamesilta - vaikka virneensä James oli selvästi saanut äidiltään. Jamesin isä näytti jokaista piirtoaan myöten kiireiseltä aurorilta. Hän oli pukeutunut asiallisesti ja vaikka hän hymyili kohteliaasti, näytti hän kuitenkin olevan kaiken aikaa jonkinlaisessa valmiustilassa. Jopa omassa kodissaan. Lily muisti Jamesin sanoneen, että hänen isänsä oli hyvin kiireinen ja melkein aina poissa kotoa.

"Hei, isä", James sanoi, kun he pääsivät ryhmän luokse. "Tässä on Lily Evans, minun tyttöystäväni."

Jamesin isä kääntyi ympäri ja hymyili heille. "Pääsithän sinä viimeinkin sanomaan nuo sanat", hän sanoi pojalleen ja kääntyi sitten Lilyn puoleen. "Hauska tavata, Lily. Tiedätkö, olet juuri sellainen kuin odotinkin."

"Niin olen kuullut", Lily hymyili. "Toivon mukaan se ei kuitenkaan ole huono asia."

"No jaa... Niin kauan kuin sinä et lyö minua, se ei ole huono asia", herra Potter hymyili. "Sinä varmaan oletkin jo tavannut Red Stronin ja Jazz Thomasin? Ja tässä on Jake ja Rosaria Bell."

"Olemme tavanneet", Lily sanoi. "Jaken pikkusisko on yksi parhaista ystävistäni."

"Hauska nähdä taas, Lily", Jake tervehti. "Ja pikkusiskostani puheenollen, missä hän on? En ole nähnyt häntä koko iltana."

Lily oli aikeissa vastata, mutta herra Potter ehti ensin. "Hän taitaa olla juuttunut jonnekin minun kakkospoikani kanssa. Sirius Blackin, siis."

"Ai, Sirius Black, tietenkin", Jake huokaisi. "Toivon mukaan he eivät ole sentään JUUTTUNEET. Se olisi varmasti hyvin epämukavaa. Lily, onko sinulla aavistustakaan siitä, missä he ovat? Minä haluaisin nähdä Ariannan."

"He ovat todennäköisesti yläkerrassa", James sanoi Lilyn puolesta. "Minä voin viedä teidät sinne, jos isä on jo lopettanut Lilyn kiusaamisen?"

Herra Potter nyökkäsi. "Minä ehdin toivon mukaan kiusata Lilyä joskus toiste lisää. Menkää te vain."

James lähti johdattamaan Jakea ja Rosariaa kohti yläkertaan johtavia portaita Lilyn seuratessa perässä. Portaiden alapäässä Lily kääntyi katsomaan herra Potteria, sekä Rediä ja Jazzia, jotka näyttivät uppoutuneen johonkin keskusteluun. Lily saattoi kaukaakin nähdä, että parin välillä oli jonkinlaista kireyttä - Redin silmät eivät hymyilleet, niin kuin yleensä hänen katsoessaan Jazzia ja Jazzin kasvoilla oli itsepäinen ilme. Lily vilkaisi vaistomaisesti Jazzin paljaita käsivarsia, mutta ei nähnyt missään pimeän piirtoa. Hän olisi halunnut tietää, miten sen piilottaminen onnistui. Mutta Jazzilla oli epäilemättä keinonsa. Hän loi vielä viimeisen vilkaisun Redin kasvoihin. Sitten hän seurasi kiireesti toisia yläkertaan.

"Anturajalka!" James huusi, kun he olivat päässeet ylimpään kerrokseen asti. "Saitte seuraa!"

"Anturajalka?" Jake toisti rypistäen otsaansa.

James virnisti. "Se on lempinimi, jolla Siriusta kutsutaan", hän sanoi ympäripyöreästi välittämättä selittää asiaa tarkemmin. Hän säästyi lisäkysymyksiltä, kun Sirius ja Arianna ilmestyivät näkyville.

"Hei, Jake!" Arianna tervehti veljeään halauksella ja halasi hetken mielijohteesta myös Rosariaa. "Teitä ei ole näkynyt koko iltana!"

"Pikemminkin SINUA ei ole näkynyt koko iltana", Jake korjasi. "Tiesitkö, että juhlista menettää paljon, jos ne viettää yläkerrassa?"

Ariannan posket lehahtivat punaisiksi. Se oli jotakin, mitä hänelle ei yleensä tapahtunut. "Siinä tapauksessa kehotan, että suoriudumme alakertaan", hän sanoi niin majesteettisesti kuin vain pystyi ja lähti kohti alakertaan vieviä portaita Siriuksen, Jaken ja Rosarian seuratessa kannoilla. Lilykin oli aikeissa seurata ystäväänsä, mutta James tarttui häntä kyynärpäästä ja pysäytti hänet.

"Jäädään tänne", James pyysi hiljaisella äänellä hänen korvaansa. "Vähäksi aikaa?"

Lily kääntyi ja vilkaisi Jamesia epäröiden. "Muistatko sen ensimmäisen täydenkuun Tylypahkassa?" hän kysyi. James nyökkäsi hitaasti.

"Sinä lupasit näyttää minulle animaagihahmosi", Lily jatkoi. "Voitko sinä näyttää sen nyt?"

James haroi hiuksiaan mietteliäästi. "Mennään ulos", hän sanoi lopulta. "Tämä huone on vähän liian pieni muodonmuutoksia varten."

Lily nyökkäsi ja lähti kohti portaita, kun James taas pysäytti hänet.

"Ilmiinnytään", James ehdotti. "Toiset ihmettelevät, jos näkevät meidän menevän ulos."

Lily ja James ilmiintyivät Potterien pihalle ja James talutti Lilyn korkeiden puiden suojaan. Hän ei todellakaan halunnut kenenkään näkevän muodonmuutostaan - hän oli onnistunut kätkemään animaagisalaisuutensa viidennestä luokasta lähtien, eikä hänellä ollut mitään aikomusta paljastaa sitä nyt. Hän ei myöskään halunnut Siriusta paikalle sotkemaan tilannetta. Oli tarpeeksi hermostuttavaa muuttua hirveksi Lilyn katsellessa.

"Nyt me varmaan olemme tarpeeksi suojassa", James päätti pysäyttäen Lilyn. Lily nyökkäsi ja katsoi Jamesia odottavasti, pieni, jännittynyt hymy huulillaan. James vastasi hymyyn hermostuneena ja sulki silmänsä - ei niinkään keskittyäkseen kuin sulkeakseen Lilyn kuvan mielestään, niin vaikeaa kuin se olikin.

Lily katsoi ihmetellen, kuinka Jamesin ihmishahmo vaihtui sulavasti hirven muotoon. Hän hypähti taaksepäin, kun hirvi käänsi äkkinäisesti päätään ja sen sarvet heilahtivat uhkaavan läheltä hänen kasvojaan. Hän näki hirven katsovan häntä hieman anteeksipyytävästi ruskeilla silmillään, joissa oli erittäin ihmismäinen ilme. Jamesmainen ilme, Lily ajatteli ja hymy käväisi hänen huulillaan, kun hän astui askeleen lähemmäs ja kosketti sormillaan hirven korvia. Hän antoi kätensä lipua hirven kaulaa pitkin sen selkään. Hirvi liikautti päätään lähemmäs häntä.

Sitten hirvi alkoi jälleen muuttua ja hetken kuluttua Lilyn edessä seisoi James jälleen ihmishahmossaan, epäluonteenomaisen hämillinen katse ruskeissa silmissään. James ei ollut tottunut esittelemään animaagihahmoaan kenellekään - hän ei voinut edes kertoa siitä kenellekään - ja tämänkertainen muodonmuutos oli vaatinut häneltä poikkeuksellisen suurta luottamusta Lilyä kohtaan.

"Mitä pidit?" hän kysyi antaen sormiensa kulkeutua hiuksiinsa, niin kuin aina nykyään kun hän tunsi olonsa hermostuneeksi.

Lily hymyili ja ojensi kätensä vetäen Jamesin käden jälleen alas. "Älä koske siihen tukkaan", hän neuvoi. "Ja se oli tosi upeaa. Vaikka minä kyllä pidän sinusta enemmän ihan ihmisenä."

"En ihmettele. Tai siis, kuka nyt hirveä haluaisi suudella?"

Lily mietti ankarasti. "Sirius", hän ehdotti sitten.

James alkoi kakoa. "Älä ällötä minua! Sirius saattaa kyllä olla oikein vetävä typyköiden mielestä - mutta ei minun mielestäni."

"Hyvä niin. Piti vain varmistaa", Lily sanoi virnistäen. "Ariannan sydän nimittäin murtuisi, jos veisit hänen miehensä."

"Eikö sinun sitten?"

Lily kallisti päätään. "No jaa..."

James huokaisi tuskastuneena. "Miksi sinä aina teet noin, Lily?" hän kysyi hieman surullisesti.

"Miten?" Lily rypisti otsaansa.

"Otat kaiken vitsinä", James sanoi ja nyt hän kuulosti vihaiselta. "Aina kun minä sanon sinulle - jotakin - sinä käännät sen vitsiksi - oletko sinä minunkin kanssani jonkun vitsin vuoksi?"

"Mitä?" Lily kysyi ällistyneenä.

"Oletko sinä minun kanssani jonkun vitsin vuoksi?" James toisti, eikä hänen ruskeissa silmissään ollut jälkeäkään niiden äskeisestä lämmöstä. "Pahus, NYT minä tiedän, miltä niistä kaikista tytöistä tuntuu - kun haluaisi olla jonkun kanssa, eikä se toinen ole vakavissaan - "

"Minä OLEN vakavissani", Lily sanoi kiireesti.

"No ei siltä näytä! Sinä pilailet aina vain kaikesta! Tiedätkö sinä, miten turhauttavaa se on?" James kysyi. Lily avasi suunsa vastatakseen, mutta James ei antanut hänelle tilaisuutta. "No et taida tietää", hän jatkoi vihaisesti. "Koska minä olen ollut vakavissani sinun kanssasi siitä lähtien kun minä rakastuin sinuun kolmannella luokalla! Ja sen voin sanoa, ettei se todellakaan ole ollut helppoa! Minä olin kolmetoista, helvetti! Ei silloin ole tarkoitus mennä rakastumaan!"

"James - "

"Minä yritin yli kolme vuotta saada sinut pitämään itsestäni, Lily! Kolme vuotta! Ja nyt kun minä kuvittelin saaneeni sinut, sinä et ole edes tosissasi, sinä - "

Lily astui askeleen eteenpäin ja suuteli Jamesia rajusti saaden pojan horjahtamaan taaksepäin. Jamesin kädet kietoutuivat automaattisesti Lilyn ympärille ja hän veti tytön tiukemmin itseään vasten jatkaen suutelemista. Hän tunsi Lilyn käsien kulkeutuvan hiuksiinsa ja pörröttävän niitä. Hän antoi toisen kätensä upota Lilyn paksuun punaiseen tukkaan, toisen hän piti tiukasti Lilyn vyötärön ympärillä aivan kuin peläten, että Lily karkaisi yllättäen jonnekin. Hän suuteli Lilyä lujemmin ja Lily vastasi, he vajosivat maahan istumaan ja jatkoivat suutelemista -

Puiden takaa kuuluva rasahdus sai heidät hätkähtämään kauemmas toisistaan. James kääntyi katsomaan ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Puutarha heidän ympärillään oli autio.

"Minä olen vakavissani sinun kanssasi", Lily sanoi teräksisellä äänellä ja James kääntyi jälleen katsomaan tyttöä. Lilyn posket punoittivat ja hänen hiuksensa olivat karanneet hänen kampauksestaan. "Minä en olisi palannut yhteen sinun kanssasi, jos en olisi vakavissani. Minä en olisi kutsunut sinua kotiini käymään, jos en olisi vakavissani. Pahus, kuvitteletko sinä, että olisin antanut sinun kirota siskoni, jos en olisi vakavissani?"

Jamesin suupieliä nyki. "Miksi sinä sitten aina pilailet kaikesta?" hän kysyi vakavoituen jälleen.

Lily käänsi katseensa toiseen suuntaan, mutta James tarttui häntä leuasta ja käänsi hänen kasvonsa itseensä päin. Lily hymyili hänelle hieman hermostuneesti.

"Minä en ole tottunut olemaan vakavissani", hän sanoi rehellisesti. "Tätä ennen minua ei ole oikeastaan kiinnostanut seurustella kenenkään kanssa kovin vakavasti. Ja minä olen huono sanomaan sitä ääneen. Mutta minä OLEN vakavissani." Hän nielaisi. "Minä - "

"SARVIHAARA! LOPETTAKAA JO SE KAULAILU JA RAAHAUTUKAA TÄNNE!" Sirius kailotti kovaan ääneen Potterien kotitalon rappusilta. Lily huokaisi hieman pettyneesti ja pakottautui hymyilemään Jamesille noustessaan ylös maasta. Hän ei tiennyt, olisiko helpottunut vai pettynyt siitä, että Sirius oli keskeyttänyt heidät. Hän oli aikonut sanoa jotakin, mitä saattaisi katua, mutta minkä juuri nyt tiesi olevan totta.

Hän oli aikonut sanoa Jamesille kuuluisat kolme sanaa.

Lily korjasi pikaisesti kampauksensa taikasauvallaan ennen kuin he astuivat takaisin saliin, missä juhlat olivat jo täydessä käynnissä. Osa vieraista tanssi terassilla lasioven takana, osa istui pöytien ääressä syömässä. Hän näki Siriuksen ja Ariannan istuvan Remuksen, Cinnamonin, Peterin ja Admire Speirin kanssa yhdessä pöydässä ja tarttui Jamesia kädestä lähtien johdattamaan häntä sinne päin.

"Mikä teillä oikein kesti?" Sirius puuskahti, kun he istuivat pöydän ääreen.

James pyöritti silmiään. "Paraskin puhuja. Minun tietääkseni SINÄ olit se, joka nuoleskeli Ariannan kanssa koko iltapäivän."

Sirius kohautti olkapäitään. "Täytyyhän miehen pitää yllä mainettaan", hän sanoi vaatimattomasti. "Oletteko te syöneet vielä mitään?"

James ja Lily pudistivat päätään.

"Menkää sitten hakemaan jo", Sirius kehotti. "Ja maistakaa ihmeessä boolia! Se on tosi hyvää!"

James huokaisi. "Hyvä on, Anturajalka. MITÄ sinä tarkalleen ottaen olet laittanut siihen booliin?"

"En mitään", Sirius sanoi viattomasti. "Tai siis, en mitään vaarallista - korkeintaan pikkuisen tuliviskiä - "

James voihkaisi. "Et kai?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Joo. Ei kai pikku tippa alkoholia ketään voi tappaa?"

"Mikä on tarkalleen ottaen 'pikku tippa'?" James rypisti otsaansa.

"Pullo, pari pulloa... ei kai se niin tarkkaa ole?"

Arianna laski lasin kädestään aivan kuin se olisi polttanut häntä. "Olisit voinut varoittaa minua", hän kivahti Siriukselle.

"Miksi?" Sirius kohotti kulmiaan. "Minä olen aina miettinyt, millaista seuraa olisit alkoholisoituneena - "

"Älä edes yritä sitä", Arianna sanoi teräksisesti. "Sinä saat tyytyä minun seuraani aivan selväpäisenä!"

Sirius virnuili. "Ei sillä, että sekään mitenkään tylsää seuraa olisi..." hän sanoi vihjaavasti.

"Hyvä on", Remus huokaisi. "Ei millään pahalla, Anturajalka, teidän - tuota - yksityiselämänne - on varmasti oikein mielenkiintoista, mutta minä en silti välttämättä halua kuulla siitä, jos niin kuin ymmärrät, mitä tarkoitan."

"Mitä? Etkö sinä halua tietää, mitä minä ja Arianna - "

"EI!" Remus ja Cinnamon parkaisivat yhteen ääneen.

"Ei sitten", Sirius sanoi loukkaantuneena ja alkoi sukia hiuksiaan.

"Meidän suosikkikyyhkyläisillämme näyttää olevan jonkinlainen riita meneillään", Peter vaihtoi puheenaihetta ja kääntyi katsomaan salin ovelle päin.

"Mitä? Tarkoitatko Minervaa ja Albusta?" Sirius kysyi piristyen hetkessä ja alkoi käännellä päätään puolelta toiselle, ennen kuin Remus pilasi hänen kuvitelmansa ilmoittamalla, ettei kyse ollut McGarmiwasta ja Dumbledoresta vaan Redistä ja Jazzista. Katsoessaan ovelle Lily näki, että Peter oli ollut oikeassa - Red ja Jazz seisoivat salin ovella ja näyttivät olevan keskellä melko kiivasta väittelyä.

"Haluaisin vain tietää, mistä he riitelevät", Lily mutisi. "En jostakin syystä oikein usko, että tässä on varsinaisesti ihmissuhdeongelmista kyse."

"Ei sitä voi tietää", Sirius muistutti. "Ehkä Red yllätti Jazzin Kalkaroksen kimpusta - "

"Jonkun taitaa olla paras kiikuttaa tuo booli hieman kauemmas Anturajalasta", Remus huokaisi ja otti päättäväisesti lasin Siriuksen kädestä välittämättä Siriuksen protesteista.

Keskiyön ja vuoden vaihtumisen lähestyessä kaikki kerääntyivät puutarhaan viinilasien kanssa. Siriuksen suureksi pettymykseksi hänen terästämänsä booli oli viety pois - Jamesin vanhemmat olivat alkaneet epäillä, että siinä oli jotakin vialla, kun Jamesin täti oli alkanut käyttäytyä epätavallisen tuttavallisesti Remusta kohtaan ja alkanut sitten itkeä tultuaan torjutuksi.

"Minä en tajua, miksi sinä torjuit hänet", Sirius marisi, kun he seisoivat terassilla odottamassa vuoden vaihtumista.

"Hän oli vähän liian vanha minulle", Remus sanoi hienotunteisesti.

"Joten? Sinä et ole tainnut vielä oppia, että KOSKAAN ei saa sanoa naiselle ei - "

"Tuota, Sirius? Pitäisikö minun kenties muistuttaa sinua siitä, että minäkin olen täällä?" Arianna kysyi herttaisesti hymyillen, mutta hänen violetinsiniset silmänsä välkähtivät uhkaavasti. Sirius kääntyi välittömästi tyttöystävänsä puoleen ja suuteli tätä rajusti huulille.

"Enhän minä nyt sinua unohtaisi", Sirius sanoi sitten hymyillen.

"Paras on olla unohtamatta", Arianna varoitti. "Minä sain jo tarpeekseni joululomalla, kun sinä lukkiuduit tuonne pahuksen ulkorakennukseesi - "

"Mitä sinä muuten siellä ulkorakennuksessa oikein teet?" Remus kysyi kiinnostuneena.

Sirius ravisti itsepäisesti päätään. "Minä en sano. Ainakaan vielä."

"Hän rakentaa sinne McGarmiwan näköispatsasta!" Peter arvasi ja sai osakseen mulkaisun Siriukselta, joka näytti järkyttyneen pelkästä ajatuksestakin.

"Matohäntä, oletko sinä nyt aivan varma, että et ole mennyt juomaan liikaa sitä boolia?" Sirius kysyi sitten teeskennellyn huolehtivasti. Peter ei vastannut hänelle, vaan keskittyi viihdyttämään Admire Speiriä, joka näytti hieman järkyttyneeltä Kelmien puheista. Sirius arveli, ettei Admire ollut aiemmin ollut kovinkaan kaksimielisessä seurassa - vaikka kyllä hän varmasti selviytyisi, jos aikoi olla Peterin kanssa. Henkilökohtaisesti hän toivoi, että Peter ja Admire pysyisivät vielä ainakin jonkin aikaa yhdessä. Admire saattoi olla hieman tyhjäpäinen, mutta ainakin hän oli erittäin ystävällinen ihminen ja piti Peterin poissa luihuisten joukosta. Kaikkein viimeiseksi Sirius nyt halusi Peterin alkavan taas juosta Jessica Laheneyn perässä.

"Muutaman päivän päästä pitää mennä takaisin kouluun", Sirius totesi ääneen. "Outoa. Ennen minä aina odotin koulun alkamista enemmän kuin mitään muuta, mutta nyt minä olen jopa alkanut viihtyä täällä - "

"Sitä kutsutaan kotiutumiseksi, Anturajalka", James auttoi ja huokaisi. "Sääli kuitenkin, ettei se olotila kestä pitkään. Puoli vuotta ja sitten..."

"Sitten suuri maailma odottaa naistenmiesten kuningasta", Sirius sanoi ja sulki silmänsä. Arianna astui hänen varpailleen.

"Minä olen EDELLEEN täällä", hän huomautti jäätävästi. "Ja jos sinä edes suunnittelet muiden iskemistä, sinun kuuluu varoittaa minua kunnollisesti etukäteen."

"Minkä ihmeen takia?" Sirius rypisti otsaansa.

"Että ehdin päättää, mitä kirousta käytän sinuun", Arianna sanoi muina miehinä ja alkoi tutkia pitkiä kynsiään.

Lily huokaisi. "Enää muutama kuukausi S.U.P.E.R-kokeisiin."

"Minervasta tulee kamala orjapiiskuri!" Sirius parahti. "Voin kuvitella... hän ilmestyy luokkaan koivunoksan kanssa..."

"Pidä kuvitelmasi omana tietonasi, ole kiltti", Remus pyysi lievästi pahoinvoivan näköisenä.

Sitten Jamesin vanhemmat aloittivat lähtölaskennan vuoden vaihtumiseen ja se kiinnitti heidän huomionsa, eikä Sirius ehtinyt sanoa enää mitään kaksimielistä Remuksen kiusaksi.

"10...9...8...7...6...5..."

James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille leveä hymy huulillaan. Hän aikoi vihdoinkin toteuttaa kuuluisan tradition, jonka mukaan hänen kuului suudella rakastamaansa tyttöä vuoden vaihteessa. Lily katsoi häneen vihreät silmät kimaltaen ja liikahti lähemmäs häntä.

"4...3...2...1..."

Kovaääninen räjähdys vavisutti taloa. James, joka oli ollut aikeissa suudella Lilyä, menetti tasapainonsa ja kaatui kyljelleen terassin lattialle vetäen Lilyn mukanaan. Talon sisältä leijui savua ulos - James oli helpottunut siitä, että kukaan ei ollut ollut sisällä, kun räjähdys oli tapahtunut - hän kiskoi Lilyn kiireesti jaloilleen ja yritti tavoittaa jostakin vanhempiensa katseet selvittääkseen, mistä oli kyse.

Hän ei lopulta tarvinnut vanhempiaan asian selvittämiseen. Hän kuuli Lilyn kirkaisen tukahtuneesti vierellään ja osoittavan ylöspäin, pilvettömälle, mustalle taivaalle -

Taivaalle oli leimahtanut pimeän piirto.

James kuuli heidän ympäriltään vaimeita poksahduksia, kun heidän ympärilleen ilmiintyi äkkiä hahmoja, jotka James välittömästi tunnisti kuolonsyöjiksi. Heillä oli huput päässään ja naamiot kasvoillaan, eikä James pystynyt tunnistamaan heistä yhtäkään, mutta sillä ei ollut edes merkitystä, sillä seuraavaksi kuolonsyöjät alkoivat huutaa kirouksia ja ihmiset syöksyivät sisälle taloon. James yritti pysytellä ulkona ja päästä kiertämään kuolonsyöjien selustaan - hän tiesi paremmin kuin hyvin, että oli typerää mennä sisälle taloon kuolonsyöjien ansastettavaksi. Mutta ennen kuin hän pääsi pakenemaan turvallisesti sivulle Lilyn ja ystäviensä kanssa, heidän eteensä ilmestyi joukko kuolonsyöjiä, jotka pakottivat heidätkin taloon pakoon kirouksiaan.

"Mitä me nyt teemme?" Lily kirkui Jamesille ympärillä kaikuvien pakokauhun huutojen ylitse.

"Miltä näyttäisi, taistellaan?" James huusi hänelle vastaukseksi ja veti esiin taikasauvansa. "Onko sinulla sauva?"

Lily nyökkäsi huulet kireänä viivana ja otti sauvansa esiin mutisten "valois", sillä kaikki talon valot olivat sammuneet räjähdyksessä. James ja muut Kelmit seurasivat hänen esimerkkiään, jotta he pystyivät näkemään edes jotenkuten ympärilleen. James tajusi hämärästi, että varsinainen taistelu ei ollut vielä alkanut - he seisoivat salin keskellä kuolonsyöjien kerääntyessä hitaasti salin reunoille. Odottaminen oli typerää, James tajusi. Odottamalla he vain antoivat kuolonsyöjille mahdollisuuden koota ylivoiman ja piirittää heidät. James kääntyi puhumaan ystävilleen.

"Suosittelisin, että häivytte paikalta mahdollisimman nopeasti", hän kehotti. "Ilmiintykää tiehenne kun vielä voitte."

"Ja jätämme sinut tänne yksin? Älä ole ääliö!" Sirius kivahti.

"Tämä on minun kotini, ei teidän."

"Mutta me olemme sinun veljiäsi!" Sirius sanoi ja hänen äänessään oli ehdottomuutta, joka kavalsi, ettei hän peruisi päätöstään. James ei voinut olla virnistämättä Siriukselle tilanteesta huolimatta.

"Minun olisi pitänyt tietää, että sinä sanoisit noin", hän sanoi ja kääntyi seuraavaksi Lilyn puoleen. "Taitaa olla turhaa yrittää suostutella sinua lähtemään kotiin?"

"Sen voit uskoa", Lily tokaisi kireästi. "Minäkin olen rohkelikko, ellet ole unohtanut."

James nyökkäsi, eikä yrittänyt suostutella häntä enempää, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että Lily ei olisi ollut täällä. Jos Lilylle tapahtuisi jotakin - hän tunsi vatsansa kääntyvän solmuun muistaessaan Redin pallosta näkemänsä kuvan. Kuvan Lilystä kuolleena. Se ei voisi tapahtua nyt, James päätti ja otti tiukemman otteen sauvastaan. Hän vaikka kuolisi, mutta sitä ei tapahtuisi Lilylle.

Kuolonsyöjät kerääntyivät edelleen huoneen laitamille ja jopa naamioiden lävitse James tiesi heidän hymyilevän voitonriemuisesti. Hän tunsi adrenaliinin kuohuvan suonissaan ja kääntyi katsomaan ystäviään vino hymy huulillaan.

"Minä aion tehdä nyt jotakin todella typerää", hän sanoi. "Potkaiskaa minua siitä hyvästä myöhemmin."

Hän kuuli Remuksen vastaavan jotakin - todennäköisesti utelevan hänen suunnitelmistaan - mutta ei erottanut sanoja, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja ympärillä kuuluvat kirkaisut ja puheensorina hukuttivat Remuksen äänen alleen. Hän nosti taikasauvansa ja tähtäsi sillä kohti lähintä kuolonsyöjää sanoen selkeällä äänellä:

"Tainnutu!"

Kyseinen kuolonsyöjä kaatui välittömästi lattialle samalla kun muut kääntyivät katsomaan puoliksi raivostuneina, puoliksi järkyttyneinä Jamesia, joka seisoi keskellä salia selkä suorassa ja puristi taikasauvaansa uhmakas hymy huulillaan. Sitten Jamesilla ei ollut enää aikaa ajatella. Joku lähetti kirouksen häntä kohti ja hän torjui sen täpärästi, lausuen ääneen seuraavan kirouksen - hän lakkasi pitämästä enää lukua siitä, mitä teki. Hän pyöri ympäri ja torjui ja huusi kirouksia ja ehti vain välillä vilkaisemaan huolehtivasti kohti Lilyä, joka taisteli hänen toisella puolellaan vähän matkan päässä. Lily näytti pärjäävän hyvin - mutta siitä huolimatta James ei saanut häivytettyä pelkoa minnekään -

"Missä aurorit oikein viipyvät?" hän kuuli Siriuksen karjuvan tuskastuneena, kun Sirius vältti täpärästi häneen suunnatun kidutuskirouksen heittäytymällä huispaajan kehittynein liikkein lattialle.

"Tässä on yksi!" vastasi Red, joka oli yllättäen ilmestynyt Siriuksen vierelle ja kirosi häntä tavoitelleen kuolonsyöjän näppärästi, melkein ajattelematta sitä. "Ja loput tulevat kunhan heillä on aikaa. Siihen saakka sinun on pärjättävä aivan omillasi. Mikä ei taida olla kovin suuri ongelma sinulle - TAINNUTU!"

"Missä sinun parempi puoliskosi on?" Sirius huusi luoviessaan tietään taistelun läpi kohti Jamesia.

Red ei vastannut, vaan loi tuskastuneen, puolittain epätoivoisen katseen jonnekin väkijoukon suuntaan. Sirius arvasi hänen katsovan Jazzia, mutta hänellä itsellään ei ollut siihen aikaa, sillä hän joutui melkein avada kedavra-kirouksen uhriksi ja vain Jamesin varoitus pelasti hänet silti.

"Kiitos, kaveri", Sirius sanoi hengästyneesti noustessaan seisomaan Jamesin vierellä. "Ilman sinua olisin nyt Voldemortin välipalana!"

"Ei kestä", James virnisti, vaikka virne ei ulottunutkaan hänen silmiinsä asti. Sanaakaan sanomatta he jatkoivat taistelua yhdessä, selät vastakkain, torjuen ja kiroten vuorotellen, eikä Sirius muistanut koskaan taistelleensa paremmin kuin silloin, Jamesin kanssa. Heillä oli sanaton kommunikaatio, jonka ansiosta heidän yhteistyönsä sujui loistavasti ja jopa Red pysähtyi huutamaan heille ihailevan kommentin ennen kuin syöksyi taas taistelun keskelle vähän matkan päähän.

Lily tunsi kirouksen lentävän kasvojensa ohitse ja nykäisi kiireesti päätään taaksepäin vain joutuakseen väistämään taas seuraavaa kirousta. Hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä, mitä hän teki. Tämä taistelu ei ollut mitään sellaista kuin luihuisten ja rohkelikkojen väliset harjoitustaistelut Redin pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla. Silti Lily ei voinut olla olematta kiitollinen siitä, että Dumbledore oli lähettänyt heille kunnollisen opettajan - ilman Redin tunteja Lily olisi varmasti ollut jo maassa. Tainnutettuna tai kuolleena, hän ei halunnut ajatella.

Lily vilkaisi kesken taistelun kohti Jamesia, joka taisteli yhdessä Siriuksen kanssa. Seuraavaksi hänen katseensa siirtyi Remukseen ja Cinnamoniin, jotka näyttivät noudattavan ystäviensä esimerkkiä. Lily sääli Cinnamonia koko sydämensä pohjasta - Cinnamon ei ollut koskaan pitänyt pimeyden voimilta suojautumisesta ja hän oli vihannut taistelua -

"AVADA KEDAVRA!" joku karjaisi kirouksen. Lily ehti nähdä vihreän valon lentävän itseään kohti ja heittäytyi muitta mutkitta lattialle osoittaen omalla taikasauvallaan huutajaa. "TAINNUTU!"

"Lily, oletko OK?" Arianna kiirehti kiskomaan häntä ylös lattialta vartioiden samalla heidän selustaansa.

"Joo - joo, olen minä", Lily sanoi hengästyneesti. "Sinä?"

"Lukuunottamatta sitä, että olen menettänyt yli puolet kynsistäni, niin kyllä. ESTOUS!"

Lily ei tajunnut, miten se oli päässyt tapahtumaan, mutta äkkiä hän ja Arianna olivat joutuneet kuolonsyöjien ympäröimäksi. Hän vilkaisi kiireesti kohti Jamesia, joka vastasi hänen katseeseensa ja lähti luovimaan taistelun läpi häntä kohti, mutta liian hitaasti. Lily puristi sauvaansa tiukemmin..

"Karkotaseet!" hän huusi lähimmälle kuolonsyöjälle.

"Estous!"

"Tainnutu!"

"Estous! Kidutu!"

Lily väisti kirouksen täpärästi ja valmistautui lausumaan ääneen vastakirouksen, kun hän kuuli yhtäkkiä kirkumista viereltään. Liian tuttua kirkumista. Katsoessaan sivulleen hän näki Ariannan lyyhistyneen lattialle ja sätkivän nyt holtittomasti silmät suljettuina, jokainen raaja vapisten kivusta. Lily kääntyi välittömästi Ariannan kiroajan puoleen, muistaen itse liiankin hyvin tuon kivun jokaisessa ruumiinosassaan.

"Karkotaseet!" hän kirkaisi ja kidutuskirous nostettiin Ariannan yltä. Arianna jäi silmät suljettuina makaamaan lattialle, eikä Lily ehtinyt auttaa häntä ylös ennen kuin näki sauvan yllättäen osoittavan suoraan omiin kasvoihinsa. Hän hätkähti ja yritti nostaa oman taikasauvansa ajoissa, kun -

"AVADA KED - "

Äkkiä häntä uhannut kuolonsyöjä lyyhistyi lattialle ja katsoessaan jalkojensa juureen Lily näki, että syvälle kuolonsyöjän selkään oli uponnut kahvaansa myöten tikari. Hän tunsi pahoinvoinnin aallon hyökyvän ylitseen - hän tunsi tuon tikarin. Sitten Jazz Thomas astui eteenpäin kuolonsyöjien joukosta mustassa juhlapuvussaan ja auttoi Ariannan kiireesti jaloilleen kiroten samalla puolihuolimattomasti kaksi kuolonsyöjää heidän ympäriltään. Nähdessään Jazzin aloittavan peräänantamattoman taistelun kuolonsyöjiä vastaan Lily ei enää lainkaan ihmetellyt sitä, miksi Red arvosti Jazzia niin paljon. Jazz oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin Red, hän käytti ja torjui kirouksia tuskin liikauttaen taikasauvaansa, hän väisti notkeasti kohti lentäneen kirouksen ja suoristi sitten taas kirotakseen seuraavan, kun -

He tajusivat tuijottavansa suoraan lordi Voldemortin kasvoihin.

"Kas vain", Voldemort sanoi kylmällä, kimakalla äänellään Jazzille. "Lemmikkini, olet siis vaipunut tällaiseen alennustilaan? Kaikki sen typerän aurorin vuoksi? Hyvä on sitten... Kidutu."

"Karkotaseet!" Lily huusi typerästi ja astui eteenpäin kohdaten lordi Voldemortin kasvoista kasvoihin.

50.osa - Katastrofi

"Miten mielenkiintoista", Voldemort sanoi ja käänsi viileän katseensa Lilyyn, joka teki kaikkensa ollakseen värähtämättä Voldemortin kasvojen edessä. Noissa kasvoissa ei ollut mitään inhimillistä - silmät olivat kylmät ja tunteettomat, nenän paikalla oli vain kaksi käärmemäistä viiltoa ja suu oli ohut viiva, joka juuri nyt taipui sairasta tyytyväisyyttä kuvastavaan hymyyn, kun Voldemort tarkasteli Lilyä. "Kuraverinen puolustaa petturivakoojaa. Mikä yllätys."

"Sitä kutsutaan rohkeudeksi", Lily sanoi pakottautuen säilyttämään äänessään Jamesilta matkimansa ylimielisen sävyn. "Vaikka sitä sinä tuskin ymmärrät."

Voldemort liikautti päätään taaksepäin. "Lily Evans on siis vielä ylimielinenkin..." hän sanoi saaden Lilyn hätkähtämään. Voldemort nauroi. Se oli kylmää, kimakkaa, luonnotonta naurua ja Lilyn teki mieli peittää korvansa. "Aivan, aivan... Kyllä lordi Voldemort tietää kuka sinä olet... Potterien pojan suuri rakkaus..."

Lily onnistui vain vaivoin estämään itseään vilkaisemasta suuntaan, jossa James kävi kiivasta kaksintaistelua kuolonsyöjän kanssa. Sen sijaan hän keskittyi katsomaan Voldemortia vakaasti ja toivoi mielessään, että joku - Dumbledore - tulisi pian.

"Kerrohan nyt, et kai sinä todella halua kuolla minun petturivakoojani puolesta?" Voldemort jatkoi silkkisellä äänellä ja astui askeleen Lilyä kohti. Lily tiesi hyvin, mitä Voldemort yritti - tämä yritti saada hänet myöntämään heikkoutensa, mitä hän ei ikinä tekisi. Ei tämän miehen - jos häntä edes saattoi kutsua mieheksi - edessä.

"Minä kertoisin kyllä, mutta sinä tuskin ymmärrät mitä tarkoittaa olla rohkelikko ja VÄLITTÄÄ toisista ihmisistä, joten selittäisin vain turhaan", hän napautti. Voldemort alkoi taas nauraa ja Lily saattoi hyvin nähdä, että tämä nautti tilanteesta valtavasti. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä ollessaan ylimielinen Voldemortin edessä. Voldemortin, jota jopa aurorit pelkäsivät. Hän saattaisi hyvinkin kuolla... mutta hän kuolisi joka tapauksessa, ellei Dumbledore tulisi pian paikalle.

"Aivan, tietenkin... Unohdin, että rohkelikoilla on tuo inhottava pakkomielle jaloudesta", Voldemort sihisi. "Sinä olet siis kaiken lisäksi typeräkin."

"En onneksi yhtä typerä kuin sinä", Lily sanoi tyynesti, vaikka hänen sisällään velloikin pelko. Voldemort nykäisi päätään taaksepäin aivan kuin Lilyn sanat olisivat viiltäneet häntä ja Lily puolestaan nauroi.

"Mikä hätänä? Osuinko arkaan paikkaan?"

"Sinä et siis ole oppinut vielä olemaan uhmaamatta lordi Voldemortia... mikä sääli... no, enköhän minä pysty antamaan sinulle pienen opetuksen ennen kuin kuolet... aivan niin, kyllä..." Voldemort kohotti sauvansa ja Lily puristi omaansa tiukemmin.

"KARKOTASEET!" hän huusi, ennen kuin Voldemortilla oli tilaisuutta kirota häntä. Voldemort, joka ei ollut lainkaan osannut odottaa hänen yrittävän mitään niin järjetöntä, ei ehtinyt estämään kirousta vaan hänen taikasauvansa lennähti siististi Lilyn käteen. Lily katsoi sauvaa järkyttyneenä - hän ei ollut ollenkaan odottanut pystyvänsä aseistariisumaan lordi Voldemortin. Mutta hän ei ehtinyt tuntea asiasta minkäänlaista tyydytystä, ennen kuin Voldemort hymyili taas julmasti.

"Typerä tyttö..." hän mutisi huvittuneesti. "Et kai sinä tosissasi kuvitellut, että kaikki taikuus riippuu sauvasta?"

Hän kohotti kättään terävällä liikellä ja seuraavaksi Lily tunsi lentävänsä ilman halki, kunnes paiskautui viimein kyljelleen lattialle ja kierähti ympäri. Hän tunsi repivän kivun vasemmassa kyljessään, mutta ei ehtinyt huolehtimaan asiasta ennen kuin Voldemort jo lähestyi häntä napaten yhdellä kädenheilautuksella taikasauvansa takaisin käteensä. Lily alkoi nousta kiireesti jaloilleen ja hätkähti tuntiessaan lujien käsivarsien auttavan itsensä ylös. Hän tiesi katsomattakin, että se oli James, eikä tiennyt olisiko helpottunut vai hermostunut. Hän tunsi heti olonsa paljon paremmaksi, kun James oli paikalla... mutta Jamesilla oli tapana menettää malttinsa aina kun joku loukkasi tai satutti Lilyä, eikä Jamesilla ollut varaa raivostua Voldemortin edessä. Lily ei ehtinyt ajatella asiaa enempää, ennen kuin James jo työnsi hänet sivuun ja astui Voldemortin eteen kasvot ilmeettöminä.

"Potter", Voldemort sihisi. "Olisi pitänyt tietää, että sinäkin tulisit puolustamaan säälittävää kuraveristäsi."

"Olisi pitänyt tietää? Mutta sinä et tiennyt?" James kohotti kulmiaan. "Merlin, olet typerämpi kuin luulinkaan! Tainnutu!"

"Estous!" Voldemort torjui Jamesin loitsun helposti liikauttaen melkein laiskasti taikasauvaansa. "Et kai sinä todella aio ryhtyä taistelemaan lordi Voldemortia vastaan?"

"Kunnollinen lordi ei epäilisi toisten aikomuksia", James tokaisi kylmästi. "Eli kyllä tässä alkaa näyttää siltä."

Voldemort nyökkäsi tyytyväisenä ja suuntasi sauvansa salamannopealla liikkeellä Jamesiin. "Kidutu!" hän huusi ja James kierähti turvaan kirouksen tieltä. Voldemort seurasi peräänantamattomasti hänen jäljessään taikasauva edelleen koholla. Hän toisti kirouksen ja James pääsi jälleen väistämään, sitten uudelleen ja uudelleen, kunnes James viimein ennakoi väärin Voldemortin aikeet ja kirous iski häneen. Hän tunsi sormiensa puristuvan kouristuksenomaisesti taikasauvansa ympärille, kun hän hetkahti lattialle ja alkoi vapista rajusti sietämättömän kivun kourissa. Voldemort katsoi häntä tyytyväisenä, eikä tehnyt elettäkään nostaakseen kirousta, ennen kuin Lily heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kamppasi hänet lattialle.

"Lopeta!" Lily huusi ja potkaisi sauvan pois Voldemortin kädestä kiirehtien auttamaan Jamesia ylös lattialta. He olivat juuri päässeet taas jaloilleen, ennen kuin Voldemort jo oli heidän edessään.

"Kuraverinen ei siis vielä ole oppinut, että kaksintaistelu on pyhä asia", hän tokaisi jäätävästi. "Mene sivuun."

"Älä edes kuvittele!"

"Lily", James sanoi kireästi. "Sinä kuulit kyllä. Kaksintaistelussa ei saa olla enempää osallisia."

"James, sinä et voi olla niin typerä, että rupeat kaksintaistelemaan tuon - tuon hirviön kanssa - " Lily huusi.

James ravisti päätään. "Minusta tuntuu, että meillä on aikaa riidellä tästä myöhemminkin. Mene sivuun - sinua tarvitaan varmaan jossakin muualla - "

"JAMES!"

"Mene sivuun, typerä tyttö!" Voldemort huusi ja hänen sauvastaan välähti punaisia kipinöitä. Lily paiskautui lattialle viiltävän kivun repiessä hänen vartaloaan. Sitten kipu yllättäen lakkasi ja hän nousi huterasti jaloilleen aikoen suunnata takaisin Jamesin luokse, mutta James käski ilmeellään häntä pysymään poissa. Lily seisoi hetken aikaa epätoivoisena sivussa, ennen kuin näki Siriuksen ja Ariannan taistelevan vierekkäin vähän matkan päässä. Hän syöksähti nopeasti kirouksia väistellen ystäviensä luokse ja tarttui Siriuksen käsivarteen.

"James aikoo kaksintaistella Voldemortin kanssa!" hän kirkui ympäröivän metelin yli."

"MITÄ?" Sirius karjaisi ja alkoi kirota kovaan ääneen. "Minä TAPAN sen ääliön!"

Lily ei tiennyt, tarkoittiko Sirius Jamesia vai Voldemortia, eikä ehtinyt kysymäänkään, ennen kuin Sirius oli jo syöksynyt kohti Jamesia ja Voldemortia, jotka parhaillaan kumarsivat toisilleen katseet kiinnittyneenä toisiinsa. Sirius hypähti heidän väliinsä ja kääntyi luomaan Voldemortiin murhaavan katseen.

"Anteeksi vain, Voldy, mutta minä satun juuri nyt tarvitsemaan seuralaistani toisaalla", hän ilmoitti tyynesti. "Joten sinun täytyy etsiä kirottavaksesi joku muu."

"Sirius, älä viitsi!" James sähähti.

Sirius pyöritti silmiään ja kääntyi katsomaan Jamesia tarkkaillen kuitenkin kaiken aikaa sivusilmällä Voldemortia mahdollisten kirousten varalta. "Älä SINÄ viitsi. Sinä ehdit kyllä olemaan noin pahuksen ylpeä joskus toistekin. No niin, mennäänpä nyt kiroamaan Bellatrix ja jätetään Voldy rauhaan, jooko?"

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan pyöräytti Jamesin käsivarresta kiireesti toiseen suuntaan.

"Missä Lily on?" James kysyi hätäisesti, kun he lähtivät pujottelemaan taistelevien ihmisten välistä.

Sirius kohautti olkapäitään. "Jossakin Rian kanssa. Älä huolehdi, Sarvihaara, kyllä he - "

"JAMES - SIRIUS - PYLVÄÄN TAAKSE!" Jazz Thomas kirkaisi keskeyttäen Siriuksen. James ei jäänyt miettimään, mistä oli kyse vaan heittäytyi nopeasti lähimmän kattopilarin taakse kiskaisten Siriuksen vähemmän varovasti mukanaan. Hetken kuluttua he näkivät vihreän valon välähdyksen, kun se iski pilariin ja osa pilarista räjähti rajusti. James kääntyi nopeasti katsomaan ja näki Voldemortin kiinnittäneen jälleen huomionsa Jazziin. Hänen teki mieli jäädä kuuntelemaan keskustelua, mutta sitten Sirius nykäisi häntä hihasta ja osoitti suuntaan, missä Peter ja Admire yrittivät epätoivoisesti pitää puoliaan kuolonsyöjiä vastaan. James voihkaisi.

"Anturajalka, olet oikeassa - " hän ilmoitti heidän juostessaan Peterin avuksi. "Meidän olisi pitänyt opettaa hänet kunnolla kaksintaistelemaan, vaikka olisi sitten pitänyt takoa se kirjalla hänen päähänsä!"

Sirius ei vastannut, vaan käännähti lähimmän kuolonsyöjän puoleen. "TAINNUTU!" hän karjaisi ja suureksi tyydytyksekseen näki kuolonsyöjän vajoavan lattialle.

"Kiitos", Peter sanoi hieman vapisevalla äänellä.

Sirius huokaisi tuskastuneesti. "Matohäntä, ei millään pahalla, mutta 'pattiajos' ei ole tässä tapauksessa kovin toimiva kirous - TAINNUTU!"

Kuolonsyöjä kaatui lattialle ja Sirius virnisti. Tämä saattaisi jopa päättyä hyvin.

"Missä Dumbledore oikein viipyy?" Lily kysyi tuskaisesti ei-keneltäkään torjuttuaan jälleen täpärästi yhden kirouksen. Huolimatta siitä, että hän oli melko hyvä pimeyden voimilta suojautumisessa, oli hän saanut osakseen jo liian monta läheltä-piti-tilannetta sekä muutaman kirouksen, joita ei ollut ehtinyt torjumaan. Hänen vierellään taisteleva Arianna huokaisi ja ravisti päätään.

"En tiedä - KARKOTASEET - oletko nähnyt Ciniä?"

Lily kääntyi huolestuneena tähyilemään kaaoksen ja savun lävitse, mutta ei nähnyt Cinnamonia missään. Hän toivoi, että Cinnamon oli kunnossa - Cinnamon oli heistä Peterin jälkeen ehkä heikoin lenkki, koska hän oli aina inhonnut kaikkea kaksintaisteluun liittyvää. Toivottavasti Remus pitäisi hänestä huolta, Lily ajatteli. Jos Remus oli vielä ehjänä. Oli hirvittävää ajatella, että osa hänen ystävistään saattoi juuri nyt olla tajuttomana tai kidutuskirouksen uhrina tai - tai - kuolleena. Lily kääntyi vaistomaisesti katsomaan kohti Voldemortia, joka kierteli nyt tyytyväisen näköisenä Jazz Thomasin edessä ja näkyi sanovan naiselle jotakin. Lily toivoi, että olisi erottanut sanat, mutta kirkaisujen ja kaaoksen keskellä se oli mahdotonta. Heittäytyessään erään kuolonsyöjän selän taakse turvaan avada kedavra-kiroukselta Lily mietti, puhuivatko Voldemort ja Jazz Jazzin kuolonsyöjäurasta. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.

Lily veti syvään henkeä nähdessään Voldemortin kohottavan taikasauvansa Jazzin ylle ja lausuvan kuuluisat sanat - avara kedavra - mutta ennen kuin hän ehti edes lausua kirousta loppuun, oli mustaan kaapuun pukeutunut mies jo työntänyt Jazzin sivuun ja kierähtänyt itse perässä. Kirous osui vain lattiaan saaden sen osittain räjähtämään. Lily ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hänen katseensa oli kiinnittynyt Jazziin ja mieheen, joka osoittautui Rediksi. Hän tönäisi Jazzin sivuun ja astui itse Voldemortin eteen kasvot aurorimaisen ilmeettöminä. Lily ei erottanut sanoja, mutta hän tiesi kaksikon puhuvan keskenään. Sitten he kumarsivat. Ja kaksintaistelu alkoi.

Lily melkein unohti keskittyä omaan taisteluunsa katsellessaan Voldemortia ja Rediä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista kaksintaistelua. Voldemortin ja Redin sauvat liikkuivat niin nopeasti, että ne näyttivät sulautuneen yhteen ja niiden kärjistä kimposi tiheään tahtiin erivärisiä kipinöitä. Lily ei enää lainkaan ihmetellyt sitä, miksi kaikki pitivät Rediä niin loistavana aurorina. Tosin katsellessaan taistelua Lily saattoi hyvin nähdä, ettei Red pystyisi pitämään puoliaan loputtomiin. Oli hän kuinka hyvä tahansa, hän oli vain ihminen ja... Lily ei tiennyt, mikä Voldemort oli. Ei ainakaan ihminen.

Sitten Lily kääntyi takaisin taisteluun päin - juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka kirous kiisi Ariannaa kohti.

"RIA! VARO!" hän kirkaisi.

Arianna kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen kirouksen tulevan. Hänen silmänsä laajenivat, sitten kirous iski häneen ja hän vaipui selälleen lattialle.

Red oli enemmän kuin vaikeuksissa. Hän oli aina pitänyt itseään hyvänä aurorina, mutta tätä ennen hän ei ollut ollut vastatusten Voldemortin kanssa, eikä hänellä todellakaan ollut kykyjä siihen. Totta kyllä, hän ei ehkä tuntenut pelkoa Voldemortia kohtaan niin kuin useimmat. Hän ehkä pystyi pitämään puolustuksensa Voldemortia vastaan. Mutta ei enää kovin pitkään. Voldemortin yli-inhimillinen vauhti alkoi jo vähitellen olla hänelle liikaa ja hän toivoi, että olisi päässyt jotenkin pakenemaan paikalta. Mutta kyseessä oli kaksintaisteluhaaste, eikä Redillä ollut aikomustakaan perääntyä siitä. Hänellä oli kunniansa, vaikka hän muuten melko liero saattoi ollakin. Juuri nyt hän kuitenkin mietti - sikäli kuin hänellä oli aikaa miettiä - oliko kaksintaisteluhaaste ollut sittenkin huono idea. Mutta hänellä oli ollut syynsä, kuten aina. Jazz.

Red ravisti Jazzin kuvan pois mielestään ja pakottautui keskittymään kokonaan Voldemortiin, jonka ohuet huulet suolsivat kaiken aikaa kirouksia häntä kohti. Hän ehti hädin tuskin torjumaan niitä. Vastahyökkäystä hän ei voinut harkitakaan.

"ESTOUS!" hän karjaisi - tuhannennen kerran sinä iltana, tai siltä se ainakin tuntui. "KARKOTASEET!"

"Estous. Kidutu!"

Pyörähtäessään sivuun Red tajusi selvästi, että Voldemort leikitteli hänen kanssaan. Jos Voldemort olisi tahtonut, hän olisi vain voinut käyttää avada kedavraa ja hankkiutua hänestä eroon. Hän ihmetteli, miksi Voldemort ei tehnyt sitä - mitä Voldemort kuvitteli saavuttavansa - no, mitä Voldemort sitten toivoikin, hän toivoi turhaan. Toisin kuin vanhempansa, Red ei missään nimessä menisi Voldemortin puolelle. Hän kuolisi mieluummin.

He jatkoivat kaksintaistelua salamannopeaan tahtiinsa, ajautuen vähä vähältä kohti huoneen nurkkaa. Red vilkaisi pikaisesti olkapäänsä ylitse ja näki seinän lähestyvän uhkaavasti. Hänellä ei ollut enää liikkumatilaa. Hän painoi selkänsä seinää vasten ja jatkoi taistelemista. Hänellä ei ollut varaa herpaantua.

Hänen yllätyksekseen Voldemort oli se, joka laski sauvansa ensin. Hän käytti heti tilaisuuden hyväkseen ja yritti tainnuttaa Voldemortin, mutta epäonnistui. Voldemort nosti kätensä pystyyn.

"Riittää hetkeksi", hän sanoi tyytyväisesti. "Olet parempi kuin kuvittelinkaan."

"Ikävä kyllä samaa ei voi sanoa sinusta", Red sylkäisi.

"No, no..." Voldemort mutisi silkkisesti. "Ei ole tarvetta kiihtyä. Minulla voisi olla käyttöä sinulle."

Red silmäili Voldemortia varautuneesti. "Älä edes kuvittele sitä", hän sanoi jyrkästi. "Minusta ei tule kuolonsyöjää."

"Ei edes rakkaan tyttöystäväsi vuoksi?"

"Hän ei ole sinun puolellasi ja sinä tiedät sen hyvin!"

Voldemort ravisti päätään. "Hän OLISI minun puolellani - jos sinäkin olisit. Mieti asiaa. Teille molemmille voisi olla helpompaa, jos vaihtaisitte puolta."

"Helpompaa miten niin? Sinä et tappaisi meitä? No, anteeksi vain, mutta minä olen elänyt monta kuukautta tappouhkaus niskassani, eikä se ole minua vielä pahemmin vaivannut."

"Oletko varma, että sinun kannattaa olla noin ylpeä? Se voi koitua vielä tuhoksesi."

"MINÄ EN AIO TULLA SINUN PUOLELLESI!" Red ärähti. "Joten voit antaa jo olla."

Voldemort huokaisi liioitellun murheellisesti. "Hyvä on sitten - avada k-"

"Sinä et halua tehdä tuota, Tom."

Lily oli polvistunut Ariannan liikkumattoman ruumiin vierelle ja yritti epätoivoisesti puolustaa itseään kuolonsyöjiä vastaan, kun äkkiä hän kuuli terävän huudon - 'Dumbledore' - ja näki kuolonsyöjien kaikkoontuvan äkkiä ympäriltään ja ilmiintyvän sitten Voldemortin luokse huoneen toiseen päähän. Lily vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei yksikään kuolonsyöjistä ollut jäänyt hänen luokseen ja nousi sitten vapisevin jaloin pystyyn Ariannan ruumiin vierellä. Hän tunsi kyynelten valuvan omista silmistään, vaikka ei osannutkaan tarkalleen sanoa, miksi itki. Surusta - surusta siksi, että niin monet ihmiset olivat kuolleet tänä iltana. Vai helpotuksesta, koska Dumbledore oli paikalla. Vai kauhusta.

Hän kääntyi katsomaan Voldemortia ja Rediä ja näki helpotuksekseen Dumbledoren seisovan kaksikon vierellä. Voldemortin katse oli kiinnittynyt Dumbledoreen ja Lily oli näkevinään jopa pelkoa Voldemortin luonnottomissa silmissä. Hän vilkaisi Ariannaa epäröiden ja liikahti sitten lähemmäs Voldemortia ja Dumbledorea. Ympärille oli vajonnut äänetön hiljaisuus ja Lily saattoi helposti kuulla, mitä Voldemort sanoi.

"Albus Dumbledore", Voldemort mutisi ivallisesti, mutta hänen äänessään oli myös selvää pelkoa. "Sinäkin päätit siis sekaantua asiaan?"

"Sinun on parasta antautua, Tom", Dumbledore sanoi vaivautumatta vastaamaan kysymykseen. "Tämä paikka on täynnä auroreita. Mitä sinä oikein kuvittelit voivasi tehdä?"

"Katsotaanpa..." Voldemort sanoi mietteliäästi. "Tappaa sinut?"

"Oletko aivan varma, että haluat yrittää?" Dumbledore kysyi täysin tyynesti ja Lily oli varma siitä, ettei Dumbledore tuntenut minkäänlaista pelkoa. "Yritä sitten."

Voldemort ärisi ja näytti punnitsevan vaihtoehtojaan, mutta lopulta hän heilautti kättään ja katosi.

Kuolonsyöjät kaikkoontuivat nopeasti Voldemortin jäljessä ja James saattoi jälleen huokaista helpotuksesta. Ensimmäisenä hänen katseensa suuntautui etsimään Lilyä - hänen sydämensä ei ollut ikinä hakannut niin lujaa kuin silloin, kun hän etsi Lilyä ja ajatteli Redin pallossa näkemäänsä kuvaa. Sitten hän näki Lilyn seisovan väkijoukon laidalla. Lilyn kasvoilla oli kyyneliä ja James tunsi pulssinsa kiihtyvän entisestään. Hän raivasi nopeasti tiensä väkijoukon läpi Lilyn luokse ja pysähtyi tytön eteen.

"Kaikki OK?" hän kysyi Lilyltä kietoen käsivartensa tytön ympärille.

Lily ravisti päätään ja kääntyi katsomaan taakseen. James seurasi hänen katsettaan ja näki tajuttomien kuolonsyöjien ja juhlavieraiden joukossa tytön, jonka hän tunsi hyvin. Tytön, jolla oli tummat hiukset ja tyylikäs juhlapuku. Arianna, James tajusi.

"Onko hän...?" hän kysyi kiireesti.

Lily pudisti uudelleen päätään. "Ei. En minä tiedä. En tiedä, mikä kirous se oli. Minä yritin varoittaa..."

James huokaisi. "Sirius tappaa minut", hän mutisi kiirehtiessään Ariannan luokse ja polvistuessaan tytön vierelle lattialle. Arianna oli kalpea kuin jää ja hänen orvokinsinisissä silmissään oli tyhjä katse. Mutta hän hengitti, James tajusi helpottuneena.

"Hän on elossa", hän kääntyi sanomaan Lilylle, joka alkoi uudelleen itkeä. James veti hänet syliinsä.

"Hei, Lils, kaikki on ihan hyvin..." hän kuiskasi matalalla äänellä Lilyn korvaan. Hän ihmetteli, miten pystyi sanomaan sellaisia sanoja - koko sali oli täynnä tainnutettujen ja kuolleiden ihmisten ruumiita. James antoi katseensa kiertää huonetta yrittäen löytää ystävänsä jostakin. Sirius seisoi Peterin ja Admiren kanssa ja kaikki kolme näyttivät vahingoittumattomilta. Se oli ihme, ottaen huomioon Peterin taistelutavat. Seuraavaksi Jamesin katse pysähtyi Rediin ja Jazziin, jotka olivat molemmat lysähtäneet lattialle ja halasivat toisiaan lujasti. James etsi kaiken aikaa Remusta ja Cinnamonia. Pienen hetken ajan hän jo luuli, että he olivat tajuttomien tai kuolleiden joukossa, mutta sitten hän näki Remuksen istuvan lattialla puolittain räjähtäneen pilarin takana. Remus piteli sylissään rajusti itkevää Cinnamonia ja katsoi jotakin ilmeisen järkyttyneenä. James seurasi Remuksen katsetta ja tajusi tuijottavansa Cinnamonin kättä, joka... Hän tunsi pahoinvoinnin aallon kulkevan lävitseen ja käänsi kiireesti katseensa pois.

Kesti hetken, ennen kuin Sirius tajusi, ettei nähnyt Ariannaa missään. Pakokauhu otti hänet valtaansa ja hän kaivoi kiireesti esille pienen peilin ja kohotti sen kasvojensa tasalle sanoen siihen nimen "James Potter". Peilin pintaan ilmestyi pyörteitä ja seuraavaksi Sirius katsoi suoraan Jamesin kasvoihin.

"Anturajalka", James sanoi hitaasti. "Kaikki hyvin?"

"Oletko nähnyt Riaa?"

James huokaisi ja Sirius näki hänen kääntävän katseensa hetkeksi pois. Hänen sydämensä tuntui kääntyvän ympäri, kun James sanoi:

"Sinun on parempi tulla tänne..."

Sirius tuskin kuunteli, kun James kertoi hänelle olinpaikkansa. Sitten hän lähti harppomaan yli lattialla makaavien liikkumattomien ruumiiden kohti salin toista reunaa, kunnes näki viimein Jamesin ja Lilyn istumassa siellä. Kummankin kasvoilla oli huolestunut ilme ja Lily oli itkenyt.

"Anna tulla", Sirius murahti, ennen kuin oli edes kunnolla päässyt paikalle. "Onko Arianna kuollut? Kertokaa heti!"

Lilyä hätkähdytti ilmeetön tapa, jolla Sirius näytti asiaan suhtautuvan. Sitten hän muisti kaikki Siriuksen kurjat kokemukset elämänsä varrella - Sirius oli varmaan oppinut suojautumaan kaikenlaisia onnettomuuksia vastaan. Hän antoi ilmeensä lientyä ja katsoi Siriusta myötätuntoisesti.

"Ei ole", hän vastasi ja Sirius huokaisi helpotuksesta. "Me tosin... Emme tiedä mikä hänellä on."

He väistyivät sivuun ja viimein Sirius näki Ariannan, joka makasi lattialla selällään, silmät auki ja mitäännäkemättöminä. Hän ei voinut katsoa Ariannaa pitkään, ennen kuin hänen täytyi kääntää katseensa sivuun.

"Miksi te ette ole hakeneet apua?" hän tokaisi kylmästi. "MIKSI TE VAIN ISTUTTE TÄÄLLÄ?"

Sekä James että Lily hätkähtivät Siriuksen yllättävää tunteenpurkausta, sitten James veti syvään henkeä ja selitti, että parannustaitoisilla ihmisillä oli kiirellisempiäkin tapauksia kuin Arianna.

"Miten niin kiireellisempiä?" Sirius ärähti.

"Arianna ei ole välittömässä kuolemanvaarassa", James sanoi rauhallisesti ja toivoi, että se oli myös totta. "Kun taas muut voivat kuolla ilman apua."

Sirius näytti siltä kuin olisi halunnut väittää vastaan, mutta piti sitten suunsa kiinni ja istui tyynesti Ariannan vierelle vetäen tytön liikkumattoman ruumiin syliinsä. James ja Lily käänsivät katseensa pois.

Jonkin ajan kuluttua Dumbledore tuli heidän luokseen kasvot väsyneinä ja vakavina.

"Oletteko te kaikki kunnossa?" hän kysyi katsoen heitä puolikuulasiensa ylitse.

James pudisti päätään. "Arianna..." hän mutisi nyökäyttäen päällään tytön suuntaan. "Ja Cinnamon - hänen kätensä - "

Dumbledore nyökkäsi vakavasti. "Olen tietoinen asiasta ja siitä huolehditaan kyllä niin hyvin kuin mahdollista. Teidän on nyt parasta ilmiintyä jonnekin muualle - tämä paikka ei ole enää turvallinen. Onko teillä mitään paikkaa, minne voisitte mennä?"

"Minun taloni", Lily tarjosi heti. Muutakaan paikkaa ei ollut. Hyökkäys oli tapahtunut Jamesin ja Siriuksen kotona, eikä hän tiennyt, missä Remus ja Cinnamon olivat. "Mutta professori, entä Arianna - "

"Hän joutuu todennäköisesti Pyhään Mungoon", Dumbledore sanoi myötätuntoisesti. "Teidän on parasta jättää hänet meidän huolehdittavaksemme."

James ja Lily nyökkäsivät, mutta Sirius ravisti päätään. "Minä haluan olla mukana."

Dumbledore avasi suunsa ikään kuin kieltääkseen Siriusta, mutta sitten hän näki Siriuksen ilmeen ja nyökkäsi. "James - Lily - ilmiintykää Lilyn luokse. Ystävistänne huolehditaan kyllä."

"Professori, entä koko tämä hyökkäys - "

"Minä otan teihin yhteyttä myöhemmin", Dumbledore lupasi. "Uskoisin, että teidän on parasta kuulla tiettyjä asioita. No niin, James, Lily - "

Hän nyökkäsi heille kehottavasti. James vilkaisi vielä Siriusta ja Ariannaa ja sulki sitten silmänsä keskittyen ilmiintymiseen.

Heti kun he olivat päässeet Evanseille, Lily heittäytyi Jamesin syliin ja alkoi itkeä. Hän oli helpottunut siitä, että hänen vanhempansa eivät olleet kotona - hän ei ollut valmis tekemään minkäänlaista selostusta heidän illastaan. James istui hänen sängylleen ja veti hänet syliinsä painaen kasvonsa hänen hiuksiinsa, jotka olivat purkautuneet nutturalta. Lily tarrasi Jamesiin tiukasti.

"Minä en tajua", hän sanoi hiljaisella äänellä. "Miten jokin voi mennä noin pahasti pieleen?"

James ravisti päätään. "Minä toivon, että kaikki päättyy hyvin - "

"Entä Cin? Ja Ria?"

James ei vastannut. Hän arveli, että heidätkin saataisiin parannettua - Pyhässä Mungossa parannettiin melkein kaikki - mutta muisto siitä, miltä Cinnamonin käsi oli näyttänyt taistelun jälkeen sai hänet epäilemään asiaa. Ja Arianna... James huokaisi, haluamatta ajatella. Hän veti Lilyn tiukemmin syliinsä ja vain istui siinä, tuntien Lilyn sydämenlyönnit omiaan vasten.

"Vuosi on vaihtunut."

51.osa - hyökkäyksen jälkeinen päivä

Arianna heräsi huoneessa, jonka seinät oli maalattu ahdistavan valkoiseksi. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän ei mitenkään voinut olla kotona. Hän arveli olleensa yötä Potterien luona - mutta sitten hän muisti hyökkäyksen ja valahti takaisin tyynyjensä varaan sulkien silmänsä. Hyökkäys, niin tietenkin. Oli ihme, että hän ei ollut kuollut. Hän oli ilmeisesti sairaalassa - Pyhässä Mungossa?

"Ria, oletko hereillä?" kysyi ääni, jonka Arianna tunnisti Siriukselle kuuluvaksi. Hän äännähti myöntävästi vastaukseksi ja käänsi päätään äänen suuntaan avaten silmänsä. Hänen päätään särki. Ensin hän näki Siriuksen kasvot kuin valkoisen sumun lävitse, sitten kuva alkoi selventyä ja hän näki Siriuksen hymyilevän hänelle onnellisena.

"Minä jo luulin, että sinä et aio herätä ollenkaan." Sanat kuulostivat leikillisiltä, mutta Arianna tiesi Siriuksen olevan vakavissaan. Hän hymyili pienesti ja vakavoitui sitten.

"En ollut tarpeeksi tajuissani vaikuttaakseni asiaan, jos niin kuin ymmärrät, mitä tarkoitan", Arianna mutisi ja katsoi sitten Siriusta epäröiden. "Miten...muut?"

"Kunnossa", Sirius vastasi lyhyesti. "Tai siis, niin kunnossa kuin sellaisen jälkeen voi yleensä olla. James ja Lily ovat Evanseilla ja odottavat viestiä minulta. Peter on jossakin Admiren kanssa - tosin minä ihmettelen, miten he selvisivät hengissä, heillä ei todellakaan ole kaksintaistelutaitoja - ja Remus on täällä Cinnamonin kanssa."

"Mitä heille on tapahtunut?" Arianna kysyi kiireesti ja kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä, mutta vajosi takaisin tyynyille tuntiessaan vihlovan kivun jossakin päänsä sisällä. Ei äkkiliikkeitä siis, hän päätteli ja huokaisi. Hän ei todellakaan ollut niitä ihmisiä, jotka olivat hyviä pysymään aloillaan.

Sirius ravisti päätään. "Remus on ihan kunnossa. Mitä nyt lievästi sanoen järkyttynyt, mutta silti - " hän selitti pysähtyen vetämään henkeä, ennen kuin jatkoi. "Cinnamon on täällä kätensä takia. Se tuhoutui melkein kokonaan jonkun kirouksen voimasta."

Arianna huokaisi helpotuksesta. "Mutta hän on muuten kunnossa?"

Sirius nyökkäsi. "Käsi ja masennus ovat hänen ainoat ongelmansa tällä hetkellä. Sekä tietenkin mieletön järkytys."

"Nehän saavat hänen kätensä korjattua?" Arianna jatkoi peräänantamattomasti ja Sirius nielaisi. Hän kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja Arianna tarttui häntä käsivarresta. "Sirius? Mitä tarkalleen tapahtui?"

"En tiedä", Sirius myönsi. "Se oli joku - joku voimallinen kirous - se osui häntä käsivarteen - ja melkein koko käsivarsi tuhoutui. Parantajat pystyvät kyllä korjaamaan sen. Ainakin osittain. Tai siis - "

"Osittain?" Arianna toisti, eikä vaikuttanut enää lainkaan niin väsyneeltä. "Hän on Mungossa, pahus! Hetkinen - OLEMMEKO me Mungossa?"

"Kyllä vain", Sirius nyökkäsi. "Ja minä tiedän kyllä, että ne pystyvät täällä korjaamaan minkä tahansa käsivarren, mutta siitä käsivarresta ei jäänyt jäljelle melkein mitään, mitä korjata."

Arianna värähti ajatuksesta ja sulki silmänsä. "Cinnamon-parka", hän sanoi sitten. "Kumpi käsi se oli?"

"Vasen. Älä huolehdi, kyllä hän saa käsivartensa takaisin. Tosin he eivät voi olla täysin varmoja sen toimivuudesta."

Arianna oli aikeissa sanoa jotakin, mutta ennen kuin hän ehti avata suunsa, huoneeseen pyyhälsi tukeva parantajanainen lääketarjotin mukanaan.

"Hienoa, neiti Bell", hän säteili Ariannalle imelästi. "Olette siis hereillä. Olisitte ilmoittanut minulle, herra Black - "

Sirius väläytti anteeksipyytävän hymyn. "Minulla oli kiireitä."

"KIIREITÄ?" parantaja toisti järkyttyneenä. "Tässä on kyse minun potilaani terveydestä! Hetkinen, ette kai te vain tehnyt mitään mikä voisi - vaarantaa - hänen terveytensä?" hän loi Siriukseen epäilevän katseen ja Sirius virnisti.

"En tehnyt", hän vannoi. "En ole vielä ehtinyt sinne asti."

Parantaja naksautti paheksuvasti kieltään Siriuksella ja asteli sitten Ariannan sängyn viereen. "Mikä on olo tänään?"

"En ole vielä oikein selvittänyt sitä", Arianna mutisi. "Kuka sinä oikein olet?"

"Matami Luukasa", parantajanainen esitteli väläyttäen Ariannalle jälleen yhden erittäin epäaidoista ja sokerisista hymyistään. "Täytyy sanoa, että olen helpottunut nähdessäni teidät jälleen valveilla. Kuvittelin jo, että aiotte nukkua kesäkuuhun saakka."

Hän nauroi omalle surkealle sutkautukselleen ja alkoi sitten mittailla pikariin lääkettä itsetyytyväinen ilme kasvoillaan. "No niin", hän sanoi tyrkäten pikarin Ariannalle. "Juohan tämä. Sen pitäisi tehdä sinun olosi vähän paremmaksi."

"Miten sinä voit tietää, mikä tekee minun oloni paremmaksi kun et tiedä edes, miltä minusta tuntuu?" Arianna kysyi synkästi ja kohotti vastentahtoisesti pikarin huulilleen. Hän ei ollut ikinä juonut mitään pahempaa - mukaanlukien sammakonreisiliemen, jota Sirius oli juottanut hänelle ensimmäisellä luokalla. Sirius virnisti myötätuntoisesti hänelle, kun hän ojensi pikarin takaisin matami Luukasalle.

"No niin, kehotan, että lepäätte nyt", matami Luukasa vaati asettaen pikarin takaisin tarjottimelle. "Tulen tunnin kuluttua takaisin katsomaan, kuinka voitte."

Hän kääntyi lähteäkseen, kun Arianna avasi suunsa. "Kuinka kauan minun täytyy olla täällä?"

Matami Luukasa hymyili pienesti. "No no, te olette olleet vahvan kirouksen kohteena! Luulisin, että kaksi tai kolme päivää."

"KAKSI TAI KOLME PÄIVÄÄ?" Arianna parahti järkyttyneenä, mutta parantaja oli jo purjehtinut ovesta ulos. Arianna vajosi voihkaisten takaisin tyynyjen varaan. "Minä tulen hulluksi..." hän rallatti itsekseen. "Minä tulen hulluksi... hulluksi... hulluksi..."

Sirius hymyili hänelle. "Parempi tämäkin kuin haudankaivajan toimisto", hän sanoi tuntien itsensä jo enemmän omaksi itsekseen nyt kun Arianna oli hereillä ja lähes kunnossa. "SIELLÄ voisi tulla tylsää."

Arianna mulkaisi häntä. "Voisi kuvitella, että kuolonsyöjien hyökkäys sinun käytännöllisesti-katsoen-kasvattivanhempiesi kotiin saisi sinutkin vakavoitumaan."

"Minä olen ollut jo vakava", Sirius sanoi. "Siitä lähtien kun James ja Lily löysivät sinut kuolonsyöjien lähdettyä. Olen ollut vakava täsmälleen - " hän vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. "Neljätoista tuntia, neljäkymmentäyhdeksän minuuttia ja muutaman sekunnin siihen lisäksi."

Arianna rypisti otsaansa. "Neljätoista tuntia? Paljonko kello on?"

"Melkein viisi. Illalla."

"Pahus, mikä kirous se oikein oli?" Arianna ärähti.

Sirius kohautti olkapäitään. "Pimeää taikuutta", hän sanoi ja lisäsi hieman syyllisesti. "En ollut paikalla näkemässä."

Arianna hymähti. "En usko, että siitä olisi ollut kovin paljon hyötyä. Tai siis, Lily varoitti minua. Minä vain en ollut tarpeeksi nopea. Sitä sattuu."

"Mutta ei satu enää toista kertaa", Sirius sanoi päättäväisesti.

"Ja miten sinä meinasit huolehtia siitä? Kahlita minut sänkyyni, vai?"

Sirius huokaisi ja pudisti päätään. "Et arvaakaan, millaisia mielikuvia TUO herättää minussa."

Arianna ojensi kätensä varoen tekemästä liian äkkinäisiä liikkeitä ja läimäytti sitten Siriusta käsivarteen. "EI kaksimielisesti", hän sanoi terävästi. "Ja muuten, pienenä vinkkinä vain, ennen kuin minä alan taas panikoida Cinnamonista ja muista, niin jos sinä haluat 'vaarantaa' minun terveyteni, kuten se matami mikä-onkaan-kasa ilmaisi, tässä olisi siihen loistava tilaisuus."

Sirius totteli ja suuteli häntä hitaasti.

Lily ja James istuivat syömässä Lilyn huoneessa, kun vieraalta näyttävä pöllö yllättäen lensi ikkunasta sisään. Lily pomppasi nopeasti jaloilleen ja nappasi pöllön käsiinsä irrottaen sen jalkaan sidotun viestin. Pöllö levitti siipensä ja lensi tiehensä jäämättä odottamaan ruokaa tai vastausta.

"Keneltä se on?" James kysyi uteliaasti, kun Lily istui taas lattialle kirje kädessään.

"Odota vähän..." Lily mutisi kääriessään viestiä auki. Hän luki sen läpi ja nyökkäsi itsekseen, ennen kuin ojensi sen Jamesille. James luki koukeroisella käsialalla kirjoitetun viestin läpi ja tunsi helpotuksen aallon hyökyvän ylitseen.

'James ja Lily -

Minulla on teille tärkeää asiaa. Tulkaa Potterien taloon viisi yli seitsemän tänä iltana. Käskekää auroreita tuomaan teidät minun luokseni. Tuokaa myös Sirius, Peter ja Remus mukananne. Ja James, vanhempasi pyysivät minua sanomaan sinulle, että he ovat molemmat aivan kunnossa muutamia pikku vammoja lukuunottamatta ja sinun on turha huolehtia heistä. He pyysivät sinua myöskin sanomaan Siriukselle, että hänen kannattaa hakea omaisuutensa pois ulkorakennuksesta mahdollisimman nopeasti.

Albus Dumbledore'

James huokaisi helpottuneena. Hänen vanhempansa olivat kunnossa. Hän oli melkein tietämättään ollut heistä huolissaan kaiken aikaa ja oli pakottautunut huolehtimaan ystävistään, jotta ei joutuisi pelkäämään vielä vanhempiensakin menettämistä. Mutta nyt kaikki oli hyvin.

"Mistä omaisuudesta Dumbledore puhuu?" Lily kysyi rypistäen otsaansa.

James levitteli käsiään. "Sirius ei suostu kertomaan. Ja Siriuksesta puheenollen - " hän kaivoi farkkujensa taskusta pienen peilin ja nosti sen kasvojensa eteen. Lily katsoi Jamesia kohottaen kulmiaan.

"Mitä sinä tuolla teet?"

"Minulla on asiaa Siriukselle."

"Nytkö sinä kutsut jo peilikuvaasikin Siriukseksi?"

"En", James sanoi ärtyneesti ja sanoi sitten peiliin selkeällä äänellä: "Sirius Black."

Peiliin ilmestyi pyörteitä, jotka katosivat, kun Siriuksen kasvot täyttivät peilin. "Sarvihaara - " hän sanoi ja Lilyn silmät suurenivat hämmästyksestä. "Onko kaikki OK?"

"Joo. Dumbledore sanoi, että vanhempani ovat kunnossa. Entä siellä päässä?"

"Arianna heräsi", Sirius sanoi ja virnistys käväisi hänen muuten niin väsyneillä ja synkeillä kasvoillaan. "Hän on OK. Samoin Cinnamon, luulisin - Riaa ei vielä päästetä sinne, enkä minä viitsinyt mennä ilman häntä. Mutta Kuutamo kävi täällä ja sanoi, että Cinnamonin käsi on suunnilleen kunnossa."

"Suunnilleen?"

Sirius huokaisi. "Se ei ilmeisesti toimi täydellisesti", hän ilmoitti. "Cinnamon on ottanut sen aika raskaasti."

"Voiko siellä mennä käymään?" James kysyi.

"Siitä vain. Hän taitaa olla nyt Taikavahinkojen osastolla. Viides kerros", Sirius neuvoi. "Se hyvännäköinen aulanoita kertoi - "

"SIRIUS! MINÄ OLEN EDELLEEN TÄÄLLÄ!" kuului Ariannan terävä kivahdus jostakin Siriuksen lähettyviltä. James virnisti pienesti.

"Mene viihdyttämään tyttöäsi", hän kehotti. "Mutta yksi juttu - Dumbledore haluaa meidän menevän meille tänään viisi yli seitsemän. Tulen hakemaan sinut sitten Ariannan luota, OK?"

Sirius nyökkäsi ja hänen kasvonsa katosivat peilistä. James työnsi tyytyväisenä oman peilin taskuunsa ja vilkaisi sitten puolihuolimattomasti Lilyä, jonka kulmat olivat kohonneet melkein hänen hiusrajaansa asti.

"Mikä tuo oli?"

"Peili", James sanoi viattomasti.

Lily pyöritti silmiään. "Näen sen kyllä, pari kirousta ei ole sumentanut aivojani. Mistä sinä tuon olet saanut?"

"Remus antoi ne meille. Minulla ja Siriukselle siis. Ne ovat aika käteviä, kun olemme erillisissä jälki-istunnoissa. Ja ilmeisesti niistä on hyötyä myös vaaratilanteissa", James lisäsi kuivasti ja laski sämpylänkannikkansa takaisin lautaselle nojaten vasten Lilyn sängyn laitaa. "Outoa, miten äkkiä kaikki oikeastaan korjaantuu."

"En silti haluaisi kokea sitä uudelleen", Lily sanoi hiljaisella äänellä ja nojasi Jamesiin. James alkoi pyörittää hajamielisesti hänen punaisia hiuksiaan sormensa ympärille. "Tiedätkö, oliko kuolleita paljon?"

"Seitsemäntoista", James vastasi raskaasti. "Se luki Päivän Profeetassa tänä aamuna."

"Missä lehti on?" Lily kysyi vikkelästi. "Minä en ole vielä lukenut sitä - oletko sinä vienyt sen - ?"

James oli aikeissa nousta ylös, mutta veti sen sijaan taikasauvan taskustaan ja sanoi: "Tulejo Päivän Profeetta!"

Sanomalehti lennähti heitä kohti ja James nappasi sen taitavasti ilmasta ojentaen sen Lilylle. Lily otti lehden ja taitteli sen auki. Lehden etusivulla oli jättimäinen valokuva Potterien kotitalosta, jonka yläpuolella häälyi pimeän piirto. Lily tunsi kyynelien tulvehtivan silmiinsä pelkästään sen nähdessään - hän tuskin koskaan unohtaisi, millaista oli katsoa ylöspäin ja nähdä pimeän piirron kohoavan taivaalle, tietäen, mitä tapahtuisi seuraavaksi... Hän nosti käden suulleen estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. James katsoi häntä huolestuneena.

"Ei sinun tarvitse lukea sitä, Lily", hän kiirehti sanomaan. "Sinä voit lukea sen joskus myöhemmin."

Lily ravisti päättäväisesti päätään. "Minä haluan lukea sen nyt", hän sanoi ja pyyhki kyyneleet kasvoiltaan. "Ei se muutu tästä yhtään paremmaksi."

Hän pakottautui irrottamaan katseensa valokuvasta ja alkoi sen sijaan lukea, mitä lehti oli kirjoittanut

HYÖKKÄYS POTTERIEN KOTITALOON - KUOLONSYÖJÄT KESKEYTTIVÄT UUDENVUODEN JUHLAT

Viime yönä, vuoden vaihtuessa, tiedät-kai-kenen kuolonsyöjät tekivät hyökkäyksen aurori Joseph Potterin kotitaloon. Kuolonsyöjät keskeyttivät uudenvuoden juhlat, joissa oli tietojen mukaan 204 osanottajaa. Heistä seitsemäntoista sai surmansa. Myös kaksi kuolonsyöjää menetti henkensä hyökkäyksen aikana. Eloonjääneet, vangitut kuolonsyöjät eivät ole suostuneet paljastamaan syitään hyökkäykseen. Tällä hetkellä todennäköisimmältä motiivilta vaikuttaa se, että juhliin osallistui paljon tärkeitä vieraita, joista suuri osa oli auroreita. Lisää hyökkäyksestä sivulla kolme...

Lily ei halunnut lukea enempää hyökkäyksestä, mutta käänsi siitä huolimatta sivulle kolme - vain nähdäkseen valokuvan Remuksesta ja Cinnamonista, jotka puolittain istuivat, puolittain makasivat salin lattialla. Valokuvan alapuolella luki: Nuorten uuden vuoden juhlat muuttuivat painajaiseksi kuolonsyöjien saapuessa. Lily tuijotti valokuvaa pahoinvoivana. Hän ei kiinnittänyt huomiota Remuksen ja Cinnamonin kasvoihin - järkyttyneisiin ilmeisiin ja itkuisiin silmiin - vaan Cinnamonin vasempaan käsivarteen. Tai siihen, mitä siitä oli jäljellä. Olkavarsi oli palanut ja murskaantunut ja siitä roikkui epämääräisiä, mustuneita repaleita. Kaikki, mitä Cinnamonin käsivarresta oli jäänyt korjattavaksi. Lily taittoi lehden kiireesti sivuun.

"Voimmeko me jo lähteä Mungoon?" hän pyysi. "Minä en taida enää kestää tätä."

Lily ja James ilmiintyivät Pyhän Mungon ala-aulaan ja lähtivät sitten kävelemään kohti viidennettä kerrosta, missä sekä Cinnamon että Arianna olivat. Lily ei tiennyt, mitä ajatella - hän halusi nähdä ystävänsä, mutta hänen oli vaikeaa suhtautua asiaan oikein edellisyön tapahtumien jälkeen. Mitä lähemmäs he pääsivät Ariannan huonetta, sitä enemmän Lilyn teki mieli vain kääntyä ja paeta paikalta. James aisti hänen hermostuksensa ja kietaisi käsivartensa lohduttavasti hänen olkapäidensä ympärille.

He pysähtyivät koputtamaan oveen, jonka takana Ariannan huoneen oli tarkoitus olla. Jäämättä odottamaan vastausta James painoi ovenkahvan alas ja astui sitten sisälle huoneeseen Lily kannoillaan.

"Hei", he tervehtivät - Lily melko vaisusti. Lily oli kuitenkin helpottunut nähdessään, että Arianna oli puoli-istuvassa asennossa tyynyjen varassa ja näytti voivan jo paljon paremmin. Hänen kasvonsa olivat vielä melko kalpeat ja hänen silmissään oli väsynyt ilme, mutta hän hymyili joka tapauksessa heidät nähdessään. Sirius nojaili hänen sänkyynsä kyynärpäällään.

"Löysitte tänne siis", hän totesi tarpeettomasti.

Lily tuhahti. "Kaikki meistä eivät tarvitse karttaa osatakseen liikkua sairaalassa", hän huomautti. "Millainen olo sinulla on, Ria? Hyvä varmaan, kun Sirius jaksaa olla noinkin pisteliäällä tuulella - "

Arianna huokaisi. "Tiedäthän sinä miehet. Eivät ikinä osaa näyttää tunteitaan vaan kätkevät ne piikikkyyden taakse. Ja minulla on jo parempi oli. Tai siis, OLISI, jos se inhottava Luukasa ei ramppaisi täällä vähän väliä."

"Luukasa?"

"Joku parantaja", Arianna sanoi välinpitämättömästi. "Joka tapauksessa, kyllä minulla varmaan paremmin menee kuin Cinillä - joko te olette käyneet hänen luonaan?"

Lily ja James vakavoituivat. "Mikä hänen tilanteensa oikein on?"

"He saivat kasvatettua hänelle uuden käden", Sirius kertoi. "Mutta hänellä on pieniä vaikeuksia saada sitä toimimaan - se ei oikein liiku sillä tavalla kuin hän haluaisi. Teidän kannattaa varoa, kun menette sinne. Hän ei ole kovin hyvällä tuulella - ymmärrettävästä syystä."

"Sinä kävit hänen luonaan?" James kohotti kulmiaan. "Minä luulin sinun sanoneen, että et halua lähteä minnekään."

Sirius kohautti olkapäitään. "En minä halunnutkaan. Mutta se ilkeä Luukasa halusi välttämättä tarkastaa Ariannan selän tai jotakin ja sitä varten hänen piti ottaa paita pois - Ariannan siis, ei Luukasan - eikä Luukasa antanut minun jäädä tänne."

"Ja Riako muka olisi antanut?" Lily kysyi.

"Ei hän ainakaan vastustellut", Sirius virnisti ja Arianna punastui vaihtaen kiireesti puheenaihetta.

"Tämä on typerää", hän ilmoitti tylysti. "Ihmisiä on kuollut ja me vain puhumme kaksimielisyyksiä!"

"Mitä sinä sitten tekisit?" Sirius kysyi järkevästi. "Itkisit silmät päästäsi, vai?"

Arianna mulkaisi häntä. "Sinä oletkin MIES. Sinä et ymmärrä tätä."

"Kuule nyt, Ria, minusta meillä on oikeus olla iloisia siitä, että sinä ja Cin olette elossa", Sirius sanoi kuulostaen selvästi ärtyneeltä. Lily ja James vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja nousivat sitten seisomaan Ariannan sängyn laidalta.

"Me taidamme jättää teidät kyyhkyläiset tänne kuhertelemaan", James sanoi pirteästi. "Menemme käymään Cinnamonin luona. Sirius - ota iisisti, jooko? Tai siis, hänhän on vielä sairaana - "

Sirius heitti häntä tyynyllä, kun he lähtivät huoneesta.

"Sirius tuntuu suhtautuvan koko juttuun aika välinpitämättömästi, vai mitä?" Lily kysyi, kun he kävelivät käytävää pitkin kohti Cinnamonin huonetta. James kohautti olkapäitään.

"Hän saattaa vaikuttaa siltä, mutta ei hän ole", hän totesi. "Tai siis, hänhän ON Sirius. Hän on tottunut tekemään noin. Laskettelemaan paljon kaksimielisyyksiä heti kun hänellä on vaikeaa. Hän näyttää tunteitaan aika harvoin. Se on hänen selviytymiskeinonsa tai jotakin."

Lily loi häneen tarkkaavaisen katseen. "Sinä ymmärrät häntä aika hyvin."

"Hän on minun paras ystäväni", James sanoi yksinkertaisesti. "Hän voisi yhtä hyvin olla minun veljeni."

Heidän välilleen laskeutui väkisinkin vaivaantunut, melkein pelokas hiljaisuus kun he pääsivät Cinnamonin huoneen luokse. Kumpikaan ei oikeastaan halunnut mennä sisään - kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa Cinnamonille. He seisoivat hetken aikaa oven takana aivan hiljaa, ennen kuin James viimein keräsi kaiken Kelminrohkeutensa ja työnsi oven auki.

"Hei, Cin", hän sanoi yrittäen hymyillä mahdollisimman luonnollisesti. "Kuutamo."

Lily seurasi hänen perässään hermostunut hymy huulillaan ja oli aikeissa mennä halaamaan Cinnamonia, mutta pysähtyi hänen sänkynsä päätyyn. Cinnamon oli lähes istuvassa asennossa ja nojasi selkänsä taakse aseteltuihin tyynyihin. Hänen toinen kätensä oli tiukasti Remuksen kädessä, toinen käsi - vasen - lepäsi liikkumattomana hänen sylissään. Lily yritti olla kiinnittämättä siihen huomiota.

"Teistä oli kuva lehdessä", hän sanoi mahdollisimman kevyesti.

Remus hymähti. "Ei tainnut olla niitä kaikkein edustavimpia hetkiäni..."

Lily nielaisi. Vaikka hän olikin vain vähän aikaa sitten ollut Ariannan kanssa samaa mieltä siitä, että Sirius suhtautui liian tunteettomasti koko asiaan, nyt hän toivoi, että Sirius olisi ollut heidän mukanaan. Tunnelma huoneessa oli vähintäänkin vaivautunut, eikä Lilyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä sanoisi tai tekisi.

"Me saimme Dumbledorelta kirjeen", hän päätti lopulta sanoa. "Hän haluaa nähdä meidät Pottereilla tänä iltana. Viisi yli seitsemän."

Cinnamonin kasvot synkkenivät, kun Lily sanoi sanan 'Pottereilla'. "Tuo 'meidät' ei varmaankaan koske minua, vai mitä?"

"Eikä Ariannaa", James lisäsi. "Vain meitä miehiä. Ja Lilyä, joka ei tietenkään ole mies."

Cinnamon naurahti kuivasti. "Kuulkaa, tämä on typerää", hän sanoi sitten teeskennellyn reippaasti. "Minä inhoan tuota tyhjänpuhumista. Sanokaa vain suoraan, miten paljon te säälitte minua! Minä tiedän, että te haluatte!"

"Cin - " Remus aloitti puristaen hänen kättään, mutta hän vain ravisti päätään.

"Kyllä minä tiedän, että se on totta. Arvaa mistä minä tiedän?" hän jatkoi kääntyen katsomaan Remusta. "Siitä, että minä itsekin säälin itseäni! Cinnamon-parka, hän on menettänyt kätensä, miten hän selviytyy tästä iskusta - "

"Mutta sinähän sait sen takaisin", James muistutti varovasti. "Ja se korjaantuu varmasti lopullisesti ajan myötä."

"Parantajat eivät ainakaan sanoneet noin", Cinnamon tokaisi ja hänen äänensä kylmä sävy yllätti Lilyn ja Jamesin. "Juuri tästä syystä minä en koskaan halunnut auroriksi, vaikka vanhempani halusivat minun ryhtyvän siihen - vaikka setäni jankuttaa siitä minulle edelleen. Minä en halua luopua asioista. En ystävistäni, en elämästäni, en edes - " hän piti pienen tauon. "En edes kädestäni!"

"Ei sinun tarvitse haluta auroriksi", Lily sanoi vikkelästi haluamatta lisätä Cinnamonin pahaa oloa enää yhtään enempää. "En minäkään ole enää siitä ammatista kovin varma - tai siis, totta kai minä HALUAN auroriksi, mutta en ole varma, olisinko tarpeeksi hyvä siihen. Taisin olla aika surkea näky Voldemortin edessä."

James kurtisti kulmiaan kääntyessään katsomaan häntä. "Siitä puheenollen, Lily. Minä en halua, että menet tekemään mitään sellaista enää toista kertaa."

"Mitä sellaista? Pelastamaan ystävääni?" Lily kysyi järkyttyneenä pelkästä ehdotuksesta.

"En minä sitä tarkoittanut. Minä en halua, että menet aukomaan päätäsi Voldemortille sillä tavalla", James sanoi lujasti. "On ihme, että hän ei tappanut sinua."

"Sitä minä ihmettelenkin", Lily sanoi mietteliäästi. "Miksi hän ei vain tappanut minua, kun hänellä oli mahdollisuus? Minähän olen pelkkä kuraverinen. Ei hänellä ole mitään tarvetta haaskata aikaansa minuun."

"Eihän hän tappanut Jamesiakaan", Remus muistutti.

"Mutta James on aurorin poika", huomautti Lily. "LAHJAKKAAN aurorin poika kaiken lisäksi. Hänen kiduttamisensa olisi varmasti ollut oikein hyvä kosto Jamesin isälle."

Cinnamon huokaisi. "Voidaanko me mitenkään puhua mistään muusta?" hän pyysi. "Tämä puheenaihe - no, sanotaanko vain, että se ei ole juuri nyt minun lempipuheenaiheeni."

Toiset kiirehtivät nyökkäämään ja alkoivat puhua siitä, kuinka he palaisivat kolmen päivän kuluttua takaisin kouluun.

Tasan viisi minuuttia yli seitsemän James, Lily, Sirius, Peter ja Remus ilmiintyivät Potterien kotitalon ulkopuolelle. Lily oli järkyttynyt siitä, kuinka erilaiselta talo näytti päivänvalossa. Pimeän piirto oli kadonnut sen yläpuolelta, eikä sen ovesta enää leijunut savua ulos. Nyt se näytti vain vanhalta, ränsistyneeltä rakennukselta - sen ovenkarmit ja ikkunat olivat mustuneet ja terassi, jolla he olivat edellisenä iltana seisoneet odottamassa vuoden vaihtumista, oli romahtanut. Lily vilkaisi vaistomaisesti Jamesia heidän astuessaan sisälle taloon. Ei varmastikaan ollut helppoa nähdä omaa taloaan sellaisena, Lily ajatteli ja puristi Jamesin kättä lohduttavasti.

Heti talon eteisessä heidät pysäytettiin. "Onko teillä lupa tulla tänne?" auroriunivormuun pukeutunut pitkä mies kysyi.

James nyökkäsi. "Olen James Potter. Me etsimme Dumbledorea."

Aurori nyökkäsi ja lähti johdattamaan heitä käytävää pitkin pieneen olohuoneeseen, joka oli aivan pitkän käytävän päässä. Sinne kävellessään he joutuivat ohittamaan juhlasalin, jossa edellisen yön hyökkäys oli tapahtunut ja silloin Lily tarrautui Jamesiin entistäkin tiukemmin.

Aurori pysähtyi olohuoneen ovella ja viittasi heitä astumaan sisään. Heidän yllätyksekseen olohuone ei ollut näyttänyt kärsineen minkäänlaisia tuhoja. Kuolonsyöjät eivät ilmeisestikään olleet vaivautuneet penkomaan koko taloa, vaan olivat tyytyneet ihmisten kiduttamiseen salissa.

Dumbledore istui upottavannäköisessä vihreässä nojatuolissa, eikä näyttänyt olevan laisinkaan oikeassa paikassa. Huoneessa olivat myös Red ja Jazz, jotka istuivat viereisessä nojatuolissa. Red näytti kuolemanväsyneeltä, Lily pani merkille. Hän ajatteli sen johtuvan miehen kaksintaistelusta Voldemortia vastaan.

"Istukaa alas", Dumbledore pyysi heiltä raskaalta kuulostavalla äänellä ja he tottelivat - Peter, Sirius ja Remus valtasivat sohvan, kun taas Lily ja James istuivat kolmanteen nojatuoliin käsivarret toistensa ympärillä. "No niin, ymmärrän, että teillä on luonnollisesti paljon kysyttävää - "

"Missä minun vanhempani ovat?" James keskeytti välittömästi. Dumbledore nosti rauhoittavasti kätensä pystyyn.

"He ovat ministeriössä. Voin vakuuttaa sinulle, että he kumpikin ovat täysin kunnossa. Oletko nyt valmis kuuntelemaan?"

James nyökkäsi ja katsoi Dumbledorea odottavasti. Dumbledore suoristi selkäänsä.

"Hyvä on", hän aloitti. "Pääasiallinen tarkoitukseni siihen, että kutsuin teidät tänne, oli se, että halusin antaa teille tilaisuuden saada vastauksia kysymyksiinne, sekä onnitella teitä ihailtavasta rohkeudestanne viime yönä. Useimmat teidän ikäisenne eivät olisi pystyneet samanlaisiin tekoihin kuin te ja siitä syystä minä olen ylpeä teistä."

He odottivat hiljaisina jatkoa. "Halusin antaa teille myöskin tilaisuuden kuulla erään tarinan, jonka kuulemista te varmastikin olette odottaneet koko syksyn", Dumbledore jatkoi. "Tarinan, jonka minäkin kuulin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran vasta tänä aamuna. Puhun tietenkin Mildredistä ja Jazzista - "

"Se nimi on Red", Red keskeytti kiireesti.

"Hyvä on sitten. Red. No niin, onko teillä kysymyksiä, jotka ovat jääneet painamaan mieltänne?"

James epäröi. Sitten hän kohotti katseensa Dumbledoren vaaleansinisiin silmiin. "Miksi?" hän kysyi typerästi. "Tarkoitan, että miksi he hyökkäsivät juuri tänne."

Dumbledore huokaisi. "Pahoin pelkään, että siinä on yksi kysymys, johon en pysty antamaan vastausta", hän sanoi raskaasti. "Lordi Voldemortin motiivit eivät ole minulle kovinkaan selviä. Kuten olen jo Päivän Profeetalle ilmoittanut, kuvittelisin, että kuolonsyöjät halusivat ainoastaan juhlistaa vuoden vaihtumista ryhmälleen sopivalla tavalla ja valitsivat kohteekseen tämän talon, koska he tiesivät sinun isäsi olevan aurori ja ajattelivat, että paikalla olisi useita auroreita. Niin kuin olikin", Dumbledore lisäsi luoden merkitsevän katseen Rediin, jonka ilme ei värähtänytkään. "Oliko teillä muita kysymyksiä?"

Sirius nyökkäsi. "Oliko Bellatrix kiinnijääneiden joukossa?" hän kysyi toiveikkaasti.

Dumbledore pudisti päätään. "Yksikään koulumme oppilas ei jäänyt kiinni kuolonsyöjänä olemisesta", hän sanoi ja Kelmit olisivat voineet vaikka vannoa, että hänen äänensävynsä oli pettynyt. Sirius pamautti kädellään pöytää ja kirosi kovaan ääneen.

"No niin, rauhoitutaanpa nyt, herra Black", Dumbledore ehdotti tyynesti. "Vieläkö te haluatte kysyä jotakin?"

Vielä aikaisemmin samana päivänä Jamesin pää oli ollut täynnä kysymyksiä, joihin hän oli halunnut vastauksen, mutta nyt hän ei kyennyt muistamaan yhtäkään. Hän pudisti päätään toisten seuratessa hänen esimerkkiään.

"Olkoon niin", Dumbledore päätti. "Jazz – Red - "

"Mitä meidän pitää tarkalleen kertoa?" Red kysyi ilmeettömästi.

"Uskoisin, että heitä kiinnostaa kuulla se tarina, jonka kerroitte minulle tämä aamuna."

Red vilkaisi Jazzia, joka kohautti olkapäitään. "Hyvä on", Red sanoi sitten. "Te varmaan tiedätte jo, että me aloimme seurustella minun viimeisenä kouluvuotenani kiitos Jazzin kierouden?" Kelmit nyökkäsivät. "Ja olettaisin teidän urkkineen selville senkin, että me erosimme, kun Jazz aloitti viimeisen vuotensa ja minä menin auroriakatemiaan. Siihen oli kuitenkin syynä vähän muutakin kuin välimatka. Meille tuli pieniä... erimielisyyksiä... oikeasta puolesta."

"Redistä oli tulossa aurori ja minä menin kesän aikana liittymään Voldemortin joukkoihin", Jazz sanoi kasvot täysin vakaina. "Red ei suoraan sanottuna ilahtunut siitä asiasta. Hän raivostui minulle – hän sanoi, että minä suhtaudun asiaan väärin – mikä saattoi silloin olla totta, koska menin Voldemortin puolelle ainoastaan rahan vuoksi."

"Rahan?" Remus kohotti kulmiaan.

Jazz nyökkäsi. "En minä oikeastaan silloin ollut heidän puolellaan – tein Voldemortille pieniä palveluksia piirtämällä hänelle karttoja jostakin rakennuksesta tai varastamalla hänelle jotakin. Minulle maksettiin siitä. Muuten en suostunut liittymään Voldemortin joukkoihin – hänhän vasta silloin alkoi kerätä armeijaansa."

"Mutta minä en erityisemmin ilahtunut siitä, että Jazz oli mennyt kuolonsyöjien puolelle... me erosimme, osittain siksi, että minä suutuin hänelle ja osittain siksi, että en halunnut olla vastuussa hänen Azkabaniin joutumisestaan", Red selitti.

"Ja silti sinä palasit yhteen hänen kanssaan?" James ihmetteli.

Red kohautti olkapäitään. "Ei se eroaminen niin helppoa sitten ollutkaan", hän myönsi. "Sanotaanko vaikka, että minä tajusin, ettei kukaan ymmärrä minun kieroutunutta mieltäni niin hyvin kuin Jazz ja Jazz tajusi, että Voldemortin joukoissa oleminen ei olekaan niin hauskaa kuin aurorina oleminen."

"Joten kun koulu loppui, minä aloin opiskella auroriksi", Jazz kertoi. "Tosin ikävä kyllä minun piti siinä sivussa pysyä kuolonsyöjien joukossa, koska sieltä on melko vaikeaa erota huomaamatta, ellei halua joutua kuolemanvaaraan."

"Yksi kysymys", Lily keskeytti. "Miten on mahdollista olla sekä aurori että kuolonsyöjä yhtä aikaa?"

"Ei se ole kovin vaikeaa", Jazz hymyili pienesti. "Ainakaan minulle. Minä olen metamorfimaagi."

"MITÄ?" James huudahti.

Jazz nyökkäsi. "Sillä tavalla voin olla kahdella puolella yhtä aikaa ja taistella molemmissa joukoissa."

Sirius rypisti otsaansa. "Mitä ideaa siinä on? Taistella kahdella puolella? Eikö yhtä hyvin voisi kirota itsensä avada kedavralla?"

"Ei", Jazz sanoi lyhyesti. "Aurori saattaa saada aikaan paljon hyvää, mutta vielä enemmän hyvää saa aikaan aurori, joka toimii myös kuolonsyöjien puolella. Aina kun kuolonsyöjät tekivät hyökkäyksen jonnekin, minä olin mukana... olin siihen aikaan yksi Voldemortin päävakoojista. Tosin päävakooja, joka oli surkea taistelemaan. Koko sinä aikana kun olen ollut kuolonsyöjien puolella, en ole tappanut ainuttakaan ihmistä."

"Eikä Voldemort rangaissut sinua siitä?"

"Hän tarvitsee vakoojan", Jazz selitti. "Joka tapauksessa, on hyödyllistä olla molemmilla puolilla. Voin olla hyvä aurori ja huono kuolonsyöjä ja se on siinä. Tai siis, se oli siinä siihen asti kuin - " hän irvisti. "Kunnes unohdin sitten kerran muuttaa ulkonäköäni ja menin kuolonsyöjien tapaamiseen oman itseni näköisenä. TÄMÄN näköisenä siis. Jouduin paljastamaan koko metamorfimaagi-asian, enkä ole sen jälkeen voinut olla mukana ainoassakaan hyökkäyksessä tämän näköisenä."

Hän kääntyi katsomaan Siriusta. "Siksi minä en tehnyt mitään silloin veljesi häissäkään", hän selitti. "He luulivat minun olevan kuolonsyöjä – mitä minä tietysti saatan ollakin, en erityisemmin välitä siitä, mitä olen. Kunhan vain ihmiset eivät kuolisi."

"Jazz on pitänyt jo monta vuotta yllä kahta henkilöllisyyttä", Red jatkoi. "Se alkoi vähitellen murtua, kun Voldemort näki, miltä hän oikeasti näyttää. Siksi me tulimme Tylypahkaan. Halusin Jazzin pois Voldemortin tieltä."

"Tosin ei siitäkään taida olla hyötyä tämän illan jälkeen.." Jazz mutisi.

Red huokaisi. "Tämä ilta, niin. Minä yritin suostutella Jazzia pysymään poissa jaloista, mutta hän ei ilmeisestikään kuunnellut - " hän mulkaisi Jazzia murhaavasti. "Joten Voldemortille paljastui, että Jazz ei ole mikään kuolonsyöjä... tai ei ainakaan oikea sellainen. Tämän illan jälkeen me olemme varmaan entistäkin korkeammalla hänen murhalistallaan."

"Tuota, minulla olisi muutama kysymys", James aloitti.

"Anna tulla."

"No, ensinnäkin – miten te voitte aina tietää, mitä on meneillään? Onko toinen teistä näkijä?"

Red ja Jazz vilkaisivat toisiaan ja pudistivat sitten päätään. "Ei ole", Red sanoi. "Me vain pidämme korvamme auki. Tarkkailemalla ihmisiä voi päätellä paljon... kun vain vaivautuu katsomaan yhtä tarkkaan kuin minä. Ja koska Jazz on metamorfimaafi, hän tietenkin kuulee paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia liikkuessaan tuntemattomana. Ei enempää yliluonnollisia kykyjä, älä huolehdi."

James virnisti. "Entä se – pallo - ?" hän halusi tietää. "Se, joka näyttää niitä kuvia. Näyttääkö se tulevaisuuden?"

Red ravisti taas päätään. "Mikään pallo ei voi näyttää tulevaisuutta. Korkeintaan kristallipallo ja sekin olisi hyvin epävarma vaihtoehto. Se pallo ei näytä mitään muuta kuin pitelijänsä pahimmat pelot."

"Miksi sinä annoit sen minulle?"

"Halusin testata sinun kykyjäsi", Red sanoi suoraan. "Olet yksi parhaita oppilaitani pimeyden voimilta suojautumisessa. Sitä paitsi tulet huomaamaan, että siitä pallosta voi olla hyötyä. Ensinnäkin se auttaa selvittelemään omia ajatuksiaan – ja laittamaan asioita vähän tärkeysjärjestykseen. On erittäin pysähdyttävää nähdä omat pahimmat pelkonsa silmiensä edessä. Voi myös olla hyödyllistä tietää, mitä vihollinen pelkää kaikkein eniten. Se auttaa suunnittelemaan vastaiskun..."

James hymähti. "Sinä vain laskelmoit kaikkea, eikö niin?" hän kysyi, mutta ei syyttävästi. "Kaikkeen pitää olla sinulle joku looginen syy?"

Red vilkaisi Jazzia ja pudisti päätään. "Ei kaikkeen", hän sanoi. "Mutta suurimpaan osaan asioista kyllä."

"Entä silloin – silloin Halloweenina - " Lily puuttui puheeseen. "Kun sinä ja Jazz tulitte kirjastosta – teillä oli joitakin kirjoja mukananne – mitä ne sitte olivat?"

"Tuo on kysymys, johon en voi vastata", Red sanoi. Lily kohautti olkapäitään. Jotkut Rediin ja Jazziin liittyvät asiat pysyisivät selvästi ikuisesti salaisuuksina.

"Kun me näimme Viistokujalla toissapäivänä, sinä sanoit, että sinulla on henkilökohtaisia ongelmia. Liittyivätkö ne jotenkin Voldemortiin?"

Lily näki Redin otsan rypistyvän, sitten hän tajusi, mistä oli puhe ja alkoi nauraa. "Eivät todellakaan liittyneet!" hän tokaisi jurosti, mutta hymyili joka tapauksessa. "Minun ongelmani olivat paljon monimutkaisempia. Minulla ja Jazzilla oli – no, tietty erimielisyys – eräästä asiasta ja tajusin jääväni siinä asiassa häviölle. Mikä tietenkin voisi olla erittäin ikävää", hän huokaisi ja kohotti katseensa Jazziin silmiin. Jazz hymyili pienesti.

"Mutta harkittuani asiaa hieman uudelleen tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä häviö ei tapakaan minua", Red jatkoi vetäen syvään henkeä ja työnsi käden farkkujensa taskuun. "Oikeastaan minun oli tarkoitus tehdä tämä jo viime yönä, mutta sitten tietty kuolonsyöjien hyökkäys sotki hieman asioita."

Toiset katsoivat järkyttyneinä, kuinka Red veti sormuksen esiin taskustaan ja polvistui Jazzin jalkojen juureen..

"Sinä voitit", hän sanoi ja toiset näkivät hänen silmiensä hymyilevän. "Jazz Thomas, menetkö kanssani naimisiin?"

52.osa - Joululoman loppu

Cinnamon oli enemmän kuin helpottunut, kun tuli aika palata takaisin Tylypahkaan. Hän oli päässyt edellisenä päivänä kotiin Mungosta, vaikka hänen kätensä ei ollut vieläkään parantunut täysin - se ei toiminut niin kuin hän olisi halunnut ja hän oli enemmän kuin turhautunut. Istuessaan setänsä autossa matkalla King's Crossin asemalle Cinnamon ei voinut olla miettimättä, joutuisiko hän elämään koko loppuelämänsä hyödyttömän käden kanssa. Se ajatus oli pyörinyt hänen mielessään hyökkäysyöstä lähtien. Sen lisäksi häntä vaivasi myös toinen, paljon pahempi ajatus. Hänen perheensä kuolema. Hän oli yrittänyt olla miettimättä heitä koko joululoman ajan - se aiheutti vain liikaa kipeitä muistoja - mutta hyökkäyksen jälkeen se oli ollut lähes mahdotonta. Aina kun hän sulki silmänsä, hän näki mielessään kuolonsyöjien kiduttavan jotakuta tuntematonta auroria... hän näki aurorin heittelehtivän lattialla jokainen lihas vapisten, kuuli tämän huutavan tuskasta... Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko hänen vanhempansa ja veljensäkin kuolleet tuolla samalla tavalla. Kärsien mielettömistä kivuista.

Cinnamon huokaisi ja kääntyi katsomaan auton ikkunasta ulos. Helpotuksekseen hän näki heidän kääntyvän King's Crossille vievälle tielle. Pian hän pääsisi takaisin Tylypahkaan, missä oli niin paljon tekemistä, ettei hänellä ehkä olisi aikaa ajatella... mitään. Hänen täytyisi alkaa lukea toden teolla S.U.P.E.R-kokeisiin, jotka olisivat jo kolmen kuukauden kuluttua. Hänen täytyisi keskittyä opiskelemiseen ja ammatinvalintoihinsa, eikä hänellä jäisikään aikaa muuhun. Kun tulisi kevät ja hänellä viimein olisi aikaa ajatella, kaikki muistot olisivat ehkä jo haalistuneet niin paljon, että hän voisi elää itsensä kanssa. Ainakin hän toivoi niin.

"Perillä ollaan", hänen setänsä sanoi katsoen häntä auton peilin kautta ja pysäytti auton King's Crossin kohdalle. Cinnamon nyökkäsi.

"Kiitos kyydistä", hän sanoi ja pakottautui hymyilemään valjusti. "Ilmiintyminen olisi voinut olla vähän hankalaa."

Hänen setänsä hymyili hänelle vilpittömästi. "Todellakin. Sitä varten minä olen olemassa."

Cinnamon ei vastannut, vaan kääntyi avaamaan auton oven terveellä kädellään ja hypähti kadulle.

"Haluatko sinä, että minä tulen saattamaan sinua?" setä kysyi hitaasti.

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Ihan sama", hän sanoi välinpitämättömästi, järkyttyen itsekin siitä, miten vähän hän oikeastaan tunsi. "Olisi kiva, jos voisit tulla auttamaan kärryn työntämisessä."

Hänen setänsä vilkaisi hänen vasenta kättään, joka lepäsi hyödyttämänä tuen varassa ja nyökkäsi. "Kyllä. Totta kai", hän sanoi pikaisesti kääntäen jälleen katseensa pois ja nosti sitten Cinnamonin matka-arkun autosta. "Jaksatko sinä itse kantaa pöllösi?"

Cinnamon nyökkäsi ja tarttui pöllönsä häkkiin. Pöllö huhuili hätääntyneenä tuntiessaan itseään siirrettävän ja Cinnamonin oli käskettävä sitä vaikenemaan, sillä ohikulkevat jästit katsoivat häntä ihmetellen.

Hänen setänsä nosti hänen matka-arkkunsa kärryjen kyyntiin ja lähti työntämään määrätietoisesti kärryjä väkijoukon läpi kohti laituria yhdeksän ja kolme neljännestä Cinnamonin seuratessa hitaasti perässä. He pujahtivat tavalliseen tapaan junalaiturille ja hänen setänsä kääntyi hyvästelemään hänet.

"No niin", setä sanoi hieman vaivautuneesti. "Olosuhteista huolimatta minusta oli mukavaa, kun olit meillä joululomalla. Minä... toivottavasti sinulla alkaa mennä paremmin. Ja muista, että olet edelleen tervetullut meille kesällä."

Cinnamon nyökkäsi vastaukseksi, vaikka ajattelikin mielessään, ettei menisi enää seuraavana kesänä tätinsä ja setänsä luokse. Ei heidän asunnossaan ollut mitään vikaa ja Cinnamon piti heistä molemmista, mutta heidän luonaan asuminen vain toi kipeästi mieleen sen tosiasian, ettei hänellä ollut enää omia vanhempia.

"Minä muistan", hän sanoi kuitenkin ja halasi setäänsä kömpelösti yhdellä kädellä. "Kiitos. Minun pitää mennä nyt."

"Pidä hauskaa koulussa."

Cinnamon hymyili niukasti vastaukseksi ja lähti sitten työntämään kärryjä terveellä kädellään lähemmäs junaa. Hän alkoi vaistomaisesti etsiä katseellaan ystäviään - Remusta lukuunottamatta hän ei ollut nähnyt heitä kertaakaan sen päivän jälkeen, kun he olivat käyneet tapaamassa häntä sairaalassa hyökkäyksen jälkeen. Pienen etsimisen jälkeen hän erotti Lilyn leiskuvan punaiset hiukset erään junavaunun lähettyvillä ja lähti työntämään kärryjä ystävänsä luokse.

Lily kuuli kärryjen kitinää takaansa ja kääntyi vaistomaisesti katsomaan taakseen. Hänen kasvonsa puhkesivat leveään hymyyn, kun hän näki Cinnamonin lähestyvän heitä ja hän melkein lennähti Cinnamonin kaulaan, mutta onnistui kuitenkin pysyttelemään paikoillaan. Cinnamonin kasvoilla oli hieman varautunut ilme ja hänen silmänsä olivat vakavat.

"Cin on tuolla", hän kääntyi sanomaan toisille - eli Ariannalle, Siriukselle, Jamesille ja Remukselle. Peter ei ollut vielä paikalla. Lily oli melkein varma, että Peter myöhästyisi junasta. Tai sitten hän oli mennyt jonnekin Admire Speirin kanssa, eikä aikonut ollenkaan tulla istumaan heidän kanssaan.

"Cin! Tänne!" Arianna huusi heiluttaen kättään Cinnamonille, joka työnsi kärrynsä heidän luokseen.

"Terve, kaverit", Cinnamon sanoi hieman hengästyneen kuuloisella äänellä. "Mitä kuuluu?"

"Kysymys on: mitä SINULLE kuuluu?" Lily halusi tietää. "En ole nähnyt sinua sen - sen jälkeen", hän lopetti kiireesti haluamatta muistella koko hyökkäystä ja sen jälkeistä päivää yhtään enempää. Cinnamon kohautti olkapäitään.

"Olosuhteet huomioon ottaen voin harvinaisen hyvin. Tai siis, en ole vielä alkanut hakata päätäni seinään tai mitään muutakaan vastaavaa, joten eiköhän voisi sanoa, että olen suunnilleen järjissäni", hän sanoi teeskennellyn kevyesti. "Harmittaa tietenkin, että minulta meni koko loppuloma sivu suun, mutta - "

Lily hätkähti hänen äänensä kevyttä sävyä ja tajusi heti, ettei se ollut aito. "Cin - " hän aloitti, aikoen pyytää ystäväänsä sanomaan, mitä tämä TODELLA tuli, mutta sitten hän huomasi Remuksen varoittavan katseen, joka sanoi selvästi: 'anna hänen olla'. Hän sulki kiireesti suunsa, tietäen, että Remus saisi Cinnamonin kyllä puhumaan myöhemmin. Siitä huolimatta hän ei voinut olla tuntematta oloaan surulliseksi. Ennen Cinnamon oli puhunut hänelle melkein kaikesta. Nyt Cinnamon näytti siltä, että mieluummin syöksyisi junan alle kuin paljastaisi ajatuksiaan. Hän liikahti hieman vaivautuneesti ja laski katseensa maahan.

Hänen helpotuksekseen Arianna kuitenkin rikkoi ikävän hiljaisuuden, ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. "Siitä loman sivu suun menemisestä puheenollen, arvatkaa, mikä jäi ärsyttämään minua kaikkein eniten koko kuolonsyöjien hyökkäyksessä?" hän kysyi hieman kömpelösti.

"Se, että et ehtinyt juottamaan Siriusta känniin uudenvuoden juhlissa ja raahaamaan häntä alttarille Las Vegasiin vielä samana yönä?" James ehdotti fiksusti ansaiten raivostuneen vilkaisun Ariannalta.

"Minä en ole niin alhainen", Arianna kimpaantui. "Enkä minä muutenkaan menisi naimisiin tuon piskin kanssa!"

Kelmit virnistivät toisilleen Ariannan lausuessa sanan 'piski'. Sisimmässään Siriusta ei kuitenkaan hymyilyttänyt - hän oli juuri saanut muistutuksen siitä, että hänen pitäisi pian paljastaa Ariannalle animaagiutensa, eikä ajatus siitä houkutellut häntä lainkaan.

"Mikä sinua jäi ärsyttämään?" hän kysyi, enimmäkseen karkottaakseen ikävän ajatuksen mielestään.

"Se, että en päässyt näkemään, kun Red kosi Jazzia", Arianna sanoi synkästi.

Sirius hymähti ja pyöritti silmiään. "Et kyllä menettänyt yhtään mitään. Se ei ollut mitenkään kaunista katsottavaa", hän ilmoitti. "Tai siis, ei itse kosinnassa kai ollut mitään vikaa - ainakin Jazz suostui ja oli muuten kamalan omahyväinen koko asiasta - mutta sen jälkeiset tapahtumat olisin voinut jättää katsomatta."

"Mitä he tekivät?"

"No... Sanotaanko vaikka, että Dumbledore näkee varmaan vieläkin painajaisia siitä päivästä."

"Käännettynä: he nuoleskelivat?"

Sirius nyökkäsi ja huokaisi syvään. "Ja nuoleskelivat. Ja nuoleskelivat. Ja nuoleskelivat. Ja - "

"Riittää jo, Anturajalka", Remus sanoi varoittavasti. "Meidän aivomme eivät ole tuohesta."

"Tuohesta puheenollen", Sirius sanoi hiljaa. "Katsokaapa tuonnepäin." Hän heilautti kättään heitä ympäröivän väkijoukon suuntaan ja James kääntyi katsomaan. Kesti hetken, ennen kuin hän huomasi Kalkaroksen kävelevän heitä kohti ja jähmettyi paikoilleen.

"Mitä TUO oikein tekee?" hän kysyi ylenkatseellisesti, kun Kalkaros harppoi väkijoukon läpi määrätietoisesti heitä kohti rasvainen tukka talviauringossa kimaltaen.

"Ei aavistustakaan", Sirius sanoi ja hänen silmänsä välähtivät pirullisesti. "Mutta hän tajuaa kyllä pian olevansa väärässä paikassa."

Lily tajusi heti, että Kelmit suunnittelivat kostavansa luihuisille uudenvuodenyön tapahtumat. Ensimmäistä kertaa elämässään hänellä ei ollut pienintäkään halua puuttua tapahtumiin. Päinvastoin, hänen teki mieli liittyä mukaan Kelmien kiusantekoon ja värjätä Kalkaroksen hiukset vihreiksi heti kun Kalkaros sattuisi kunnolla hänen näköpiiriinsä. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja katseli tapahtumien kulkua sivusta.

"Hoi, Ruikuli!" Sirius huusi, kun Kalkaros oli päässyt kuuloetäisyydelle. "Et kai sinä tosissasi aio tulla pilaamaan meidän päiväämme tuolla rasvaisella päälläsi?"

Kalkaroksen kasvoilla käväisi ilme, joka kieli, että hänen teki mieli kirota Sirius siihen paikkaan, mutta sitten se katosi ja hän virnuili Kelmeille omahyväisenä.

"Minä halusin vain tulla kysymään, kuinka teidän joululomanne sujui", hän sihahti pysähtyen suoraan Siriuksen eteen ja vilkaisi pahaenteisesti Ariannaa ja Cinnamonia. Siriuksen käsi syöksyi oitis tavoittelemaan taikasauvaa ja hän osoitti sillä Kalkarosta.

"Jos arvostat omaa terveyttäsi, et sano enää sanaakaan", hän sanoi varoittavasti - vaikka tiesikin kiroavansa Kalkaroksen piti tämä suunsa kiinni tai ei. Myös James veti taikasauvansa esiin ja astui lähemmäs Kalkarosta. Kalkaros hymyili omahyväisesti.

"Ilmeisesti osuin arkaan paikkaan", hän totesi.

"Jalkovälini on yhä aivan kunnossa, kiitos vain", Sirius tuhahti.

Kalkaros kohotti kulmiaan. "Kuinka mielenkiintoista. Voisi kuvitella, että olisitte vähemmän omahyväisiä - tiedättehän - sen mukavan pikku hyökkäyksen jälkeen. Mutta ehkä tarvitaan uusi opetus..."

"SATUTUS!" Sirius ja James karjaisivat melkein yhtä aikaa ja Kalkaros lennähti rajusti selälleen maahan. Hän nousi ylös, puhdisti pölyt vaatteistaan ja lähti kävelemään toiseen suuntaan luotuaan murhaavan katseen Kelmeihin. Lily kuitenkin syöksyi hänen peräänsä ja pysäytti hänet osoittamalla häntä taikasauvalla kasvoihin.

"Kas vain. Kuraverinenkin on taas unohtanut rajansa."

"Sinä pidät suusi kiinni, RUIKULI!" Lily kivahti ja tuijotti Kalkarosta tiukasti silmiin. "Minä kirosin aika monta teikäläistä jo uutenavuotena ja voin tehdä sen uudelleenkin. Minä tiedän ihan hyvin, että sinäkin olit mukana siellä hyökkäyksessä huolimatta niistä lapsellisista naamioista, joilla teikäläiset peittävät kasvonsa. Voisi kuvitella, että jos on niin suuri ja mahtava, että voi kiduttaa toisia miten tahtoo, olisi tarpeeksi rohkea edes paljastaakseen kasvonsa! Aika pelkurimaista, jos saan sanoa, mutta se ei ole pääasia tässä vaan se, että minun mielestäni sinä ole pelkkä iso paska! Sinä olet surkimus ja pelkuri ja pakenet Voldemortin helmoihin, koska et uskalla tehdä mitään muutakaan! Te kaikki olette ihan samanlaisia, te olette luusereita, jotka valitsevat helpoimmalta tuntuvan tien. Jos sinä olisit puoleksikaan yhtä rohkea kuin teeskentelet olevasi, sinä lakkaiset nuolemasta Voldemortin saappaanvarsia!"

"Sinä et tiedä asiasta yhtään mitään!" Kalkaros ärähti ja tavoitteli omaa taikasauvaansa, mutta Lily esti häntä.

"Älä edes yritä!" hän sanoi lujasti. "Eikö muuten olekin mielenkiintoinen tilanne? Heti kun sinä joudut kauemmaksi URHOOLLISESTA Voldemortistasi - joka muuten ei edes uskaltanut taistella Dumbledorea vastaan - sinä olet ihan yhtä heikko kuin kaikki muutkin. Itse asiassa sinä olet vielä heikompi. Sinä tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että Voldemort tappaa sinut heti kun ei tarvitse sinua. Mutta ihan miten vain, se on sinun elämäsi. KANGISTUMIS TYYSTILUS!"

Hän katsoi ilmeettömänä, kuinka Kalkaroksen kädet ja jalat napsahtivat kiinni toisiinsa ja Kalkaros kaatui jäykkänä maahan. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin ystäviensä luokse. Sirius vislasi.

"Lily, sinussahan on enemmän rautaa kuin tiesinkään!" hän sanoi ihailevasti. "Muistuta minua siitä, että en koskaan ärsytä sinua - siinä voi käydä vielä huonosti - "

Lily kohautti olkapäitään. "Hänen egonsa alkoi kasvaa liian suureksi ja jonkun piti poksauttaa se. Vaikka on aivan mahdollista, että se tapahtuu jonakin päivänä sinullekin."

"Minä haluan kostaa luihuisille oikein kunnolla", Sirius ilmoitti, kun he istuivat junavaunussa matkalla Tylypahkaan. He olivat jo ehtineet vaihtaa koulukaapuihinsa - heidän oli tarkoitus olla puolen tunnin kuluttua perillä Tylypahkassa. "Haluan, että tästä viimeisestä lukukaudesta tulee heille helvetti."

James virnisti. "Mitä sinä suunnittelet?"

"En mitään erikoista", Sirius sanoi muina miehinä. "Ehkä muutamia haiskuja - ja sontapommeja - ja kirouksia ja sen sellaista. Meillä alkaa muutenkin olla liikaa kepposvälineitä. Yhtä hyvin muutamia niistä voi hyödyntää heihin."

"Enemmänkin kuin muutamia", James sanoi nautinnollisesti ja sulki silmänsä. "Luihuisille tulee vielä piiitkä kevät."

"Aina parempi", Lily tokaisi. "Saanko minäkin osallistua?"

Vaunuosastoon laskeutui ällistynyt hiljaisuus, kun kaikki kääntyivät tuijottamaan Lilyä suu auki - lukuunottamatta Cinnamonia, joka oli vajonnut omiin ajatuksiinsa, eikä näyttänyt edes kuuntelevan heidän keskusteluaan. Lily pyöritti silmiään.

"Teidän suuhunne lentää vielä kärpäsiä", hän huomautti ja toiset sulkivat suunsa kiireesti. "Ette kai te nyt noin pahasti järkyttyneet?"

"Lily Evans, johtajatyttö, opettajien oma pieni kullannuppu, haluaa KIDUTTAA LUIHUISIA?" Arianna tokaisi. "Totta helvetissä me järkytyimme!"

"Olitko sinä ihan varmasti tosissasi?" Sirius varmisti. "Et aio huutaa aprillia ja nykäistä minua nenästä?"

"En", Lily kivahti alkaen jo loukkaantua toisten puheista. "Kuulkaa nyt, minä olen saattanut välittää säännöistä aikaisemmin, mutta juuri nyt minä olen niin raivoissani, että voisin vain poksauttaa Kalkaroksen rasvaisen nenän savuna ilmaan."

"Tehdään se!" Sirius innostui. "Osaatko sinä räjäyttää hänen nenänsä?"

Lily kohautti olkapäitään. "En ole ikinä kokeillut, mutta todennäköisesti kyllä. Tosin minulla oli kyllä joku vähän radikaalimpi pila mielessä."

"Niin kuin mitä?" Sirius ja James kysyivät melkein yhteen ääneen. Lily alkoi selostaa heille ideaansa ja Sirius melkein hypähti kattoon sen kuultuan.

"Mennään heti!" hän pyysi näyttäen tyytyväiseltä kuin koira, joka oli juuri syönyt kaniinin.

"Minä etsin vain näkymättömyysviittani." James lennätti matka-arkkunsa kannen auki ja alkoi penkoa sen sisältöä, kun Sirius rykäisi syyllisen kuuloisena.

"Tuota - sinun viittasi on minulla", hän sanoi varovasti.

James pamautti arkkunsa kannen kiinni ja nosti päätään. "Mitä varten?"

"Sanon joskus toiste", Sirius vältteli. "Liikaa yleisöä."

"Voinko minä saada sen viitan takaisin?"

Sirius pudisti päätään. "Et juuri nyt. Valitan."

James huokaisi. "Sitten meidän pitää säästää kepponen toiseen kertaan."

"Ei kai se niin kamalaa ole", Sirius sanoi mietteliäästi. "Onhan meillä aikaa. Luihuissota on vasta alussa."

"Mikä sota on alussa?" kysyi Peter, joka oli juuri ilmestynyt heidän vaunuosastonsa ovelle.

Kelmit kääntyivät katsomaan häntä. "Tietäisit, jos olisit enemmän meidän kuin tyttösi kanssa."

Peter punastui. "Kaikkia asioita ei voi tehdä teidän kanssanne."

"Niin kuin mitä?" Sirius kysyi välittömästi ja kiskaisi Peterin penkille viereensä istumaan. "Antaa tulla, poju!"

"No, minä suutelin Admirea - " Peter aloitti.

"HAH!" Sirius karjaisi voitonriemuisesti. "Minä luulin, että sinä et IKINÄ tekisi sitä!"

Peter oli aikeissa vastata Siriukselle terävästi, kun Cinnamon veti heidän huomionsa puoleensa nousemalla ylös ja kävelemällä vaunuosaston ovelle.

"Minne sinä olet menossa?" Remus kysyi kiireesti.

"En tiedä. Vessaan kai", Cinnamon sanoi hitaasti ja katosi oviaukosta.

Remus pudisteli päätään Cinnamonin mentyä. "Hänen pitäisi oikeasti vain puhua."

Vaikka Remuksen tekikin mieli puhua Cinnamonin kanssa, hän ei saanut siihen mahdollisuutta, sillä Cinnamon ei palannut enää vaunuosastoon loppumatkan aikana. Kun he pääsivät Tylypahkaan asti, Cinnamon meni suoraan makuusaliinsa, eikä Remus viitsinyt kiusata häntä menemällä perässä. Sen sijaan hän meni Jamesin ja Peterin kanssa syömään - Sirius katosi omille teilleen välittömästi heidän päästyään linnaan asti.

"Mitä luulet, mitä Siriuksella on meneillään?" Remus kysyi, kun he istuivat syömässä Suuressa Salissa.

"Jotakin laitonta. Ja epä-Ariannaystävällistä", James arveli. "Hän varmaan yrittää koota itselleen lentävää autoa ja ajaa sitten Bellatrixin yli, kun kukaan ei huomaa."

"Minäkin voisin ajaa Bellatrixin yli. Tai purra häntä täysikuulla. Ihan vain vahingossa", Remus mutisi. "Ja sama kohtelu muillekin luihuisille."

Peter kohotti kulmiaan. "Sinä haluaisit lauman ihmissusia juoksentelemaan pitkin Tylypahkaa? Emmekö me siinä vaiheessa jäisi alakynteen?"

James oli purskauttaa kurpitsamehunsa pöydälle. "Kelmit? Alakynteen?"

Remus huokaisi. "Niin sitä pitää, Matohäntä. Menit horjuttamaan hänen haurasta egoaan."

Peter oli juuri vastaamaisillaan, kun koputus Jamesin olkapäälle sai hänet vaikenemaan. He kääntyivät katsomaan. Red.

James virnisti. "Terve. Miten kihloissa oleminen sujuu?"

"Huonosti", Red huokaisi. "Tai siis, minua ahdistaa yleisesti ajatus rengastettuna olemisesta."

"Entä se toinen osapuoli?"

"Erittäin omahyväinen siitä, että sai minut taivuteltua. Olen alkanut harkita, pitäisikö minun ruveta helpoksi uhriksi Voldemortille", Red ilmoitti. "Mutta en minä siitä tullut puhumaan."

"Vaan?" James kohotti kulmiaan.

Red veti selkänsä takaa esiin paksut, kirkkaanvihreät hanskat ja ojensi ne Jamesille. "Lupasin nuo Siriukselle. Mutta hän ei ilmeisesti ole paikalla, joten sinä voit varmaan viedä ne hänelle."

"Onnistuu", James lupasi. "Mihin hän niitä tarvitsee?"

"Ettekö te tiedä?"

Kelmit ravistivat päätään ja Red virnisti. "Sitten minäkään en kerro. Nähdään taas."

Red lähti ja Remus ja James vilkaisivat toisiaan.

"Hän on paljon mukavampaa seuraa nyt kun häntä ei tarvitse epäillä kuolonsyöjäksi", James kommentoi.

"Hän on epäilyttävä edelleen", Remus ilmoitti.

Lily ja Arianna istuivat oleskeluhuoneessa pelaamassa shakkia. Kumpaakaan ei oikeastaan huvittanut mennä makuusaliin - he tiesivät, että Cinnamon halusi olla yksin ja he tunsivat vain olonsa vaivautuneeksi.

"Meidän pitää piristää Cinnamonia jotenkin", Lily totesi enemmän itselleen kuin Ariannalle.

"Miten?" Arianna katsoi häntä kysyvästi. "Maalaamalla hänen käsitukeensa kukkasia? Komentamalla Remus strippaamaan hänelle?"

Lily mulkaisi häntä. "Sinä et suoraan sanottuna ole kovin hyödyllinen."

"No miten häntä muka VOI piristää? Antamalla hänelle hänen kätensä ja perheensä takaisin? Ei taida olla niitä helpoimmin suoritettavia tehtäviä, jos saan huomauttaa."

Lily huokaisi. "Hyvä huomio. Minulla vain on kamalan turhautunut olo, kun en voi edes auttaa OMAA PARASTA YSTÄVÄÄNI."

"Cinnamon kertoo kyllä, jos tarvitsee apua", Arianna lohdutti. "Sillä välin sinun kannattaa keskittyä kokonaan muihin asioihin."

"Niin kuin mihin esimerkiksi?"

"No, vaikkapa S.U.P.E.R-kokeisiin", ehdotti Arianna. Lily voihkaisi.

"Niihinhän minä nyt varmaan haluankin keskittyä! Olen ihan varma, että mokaan täydellisesti!"

"Sinä? Mokaat?" Arianna toisti. "Jos sinä MOKAAT niin mitä minulle sitten käy?"

"Anturajalka, hoi", James kailotti mennessään poikien makuusaliin. "Sinulle on postia!"

Sirius hätkähti ja nosti katseen kirjasta, jota oli ollut lukemassa. James rypisti otsaansa. Siriusta nähtiin harvemmin lukemassa minkäänlaisia kirjoja – ellei sitten kyseessä ollut ne kirjat, joita he olivat käyttäneet, kun he olivat opetelleet ryhtymään animaageiksi.

"Mitä postia?" Sirius kysyi hivenen syyllisen näköisenä.

James viskasi kirkkaanvihreät hankissaat Siriuksen sängylle. "Red lähetti ne. Sinulla on ilmeisesti jotakin pirullista meneillään."

Sirius kohautti olkapäitään. "Voi olla."

"Oikeasti, etkö sinä voi vain kertoa sitä?" James pyysi. "Ei meillä pitäisi olla salaisuuksia!"

"Mutta nyt on", Sirius ilmoitti. "Toistaiseksi. Näytän sinulle koko jutun myöhemmin – kunhan saan ensin tilanteen hallintaan."

"Tilanteen hallintaan?" James rypisti otsaansa. "Et kai sinä perusta mitään yksityistä armeijaa Bellatrixia vastaan?"

Sirius tuhahti ja nousi kyynärpäidensä varaan sängyllä. "Minä en tarvitse yksityistä armeijaa hänen tappamiseensa. Pystyn siihen kyllä ihan yksinkin."

"Eri asi, HALUATKO sinä tappaa häntä. En oikein usko, että olisi mukavaa elää murhatuomio niskoillaan."

"Se on Bellatrix", Sirius kivahti. "Hän jos kuka ansaitsee kuoleman!"

James huokaisi. "Sinulle taitaa olla turhaa puhua järkeä tuossa asiassa?"

Sirius ei vastannut, vaan päätti vaihtaa puheenaihetta. "Minun tekee mieli tehdä pieni kepponen luihuisille", hän sanoi virnistäen. "Ei mitään dramaattista. Vain pari mukavaa pikku temppua."

"Mennään heti", James innostui.

Seuraavana aamuna seitsemäsluokkalaiset luihuiset ilmestyivät Suureen Saliin jokseenkin erikoisen näköisinä. Kaikilla oli eriväriset – sateenkaarenväriset – hiukset, heidän kasvoillaan oli hirvittävä akne ja heidän kaavunselkämyksessään luki: "Olen Voldemortin saappaannuolija. Saa potkia."

Sirius oli ensimmäinen, joka totteli kaapuun kirjoitettua – tai itse kirjoittamaansa – pyyntöä. Hän käveli suoraan Kalkaroksen ja potkaisi tätä lujasti, ennen kuin Kalkaros ehti tehdä mitään. Kalkaros parkaisi ja kääntyi kiroamaan Siriuksen, mutta hänet keskeytti professori McGarmiwa, joka marssi paikalle huulet tiukkana viivana.

"Meneillään on tarpeeksi tappelua ilman, että tekin aloitatte", hän ilmoitti jäätävästi. "Black, viisi pistettä pois rohkelikolta toisen oppilaan pahoinpitelemisestä."

Sirius voihkaisi ja kirosi mielessään McGarmiwan epäoikeudenmukaisuutta, mutta kun McGarmiwa lähti kävelemään kohti opettajien pöytää, Sirius oli kuulevinaan hänen mutisevan:

"Ja viisitoista pistettä rohkelikolle."

Sirius virnisti ja palasi toisten luokse. "Olen aina tiennyt, että McGarmiwa pitää minusta!" hän julisti.

Remus pyöritti silmiään. "Niin tietenkin. Hän ei vain voi vastustaa sinun ulkonäköäsi. Ehkä sinun pitäisi mennä kosimaan häntä."

"Paljonko maksat?" Sirius kysyi oitis.

Remus ei vastannut, vaan keskittyi syömään paahtoleipäänsä valmistautuessaan päivän ensimmäiselle tunnille, joka sattui olemaan taikuuden historiaa.

53. - (nimetön)

Viikon kuluessa asiat palasivat suunnilleen normaaleihin uomiinsa Tylypahkassa. Cinnamon oli yhtä masentunut kuin aikaisemmin, Sirius oli yhtä salaperäinen kuin aikaisemmin ja Peter jatkoi Admire Speirin kanssa nyhjäämistä yhtä paljon kuin aikaisemmin. Lily, James, Remus ja Arianna katsoivat sivusta ystäviensä omituisuuksia ja toivoivat, että olisivat voineet tehdä asioille jotakin, mutta kukaan heistä ei pystynyt siihen. Cinnamon ei halunnut puhua, Sirius ei suostunut paljastamaan salaisuuksiaan ja Peter näytti olevan lopullisesti menetetty tapaus. Hän oli edelleen hyvä ystävä - ainakin aina, kun ei ollut liian keskittynyt ajattelemaan Admirea.

Lily oli jästitiedon tunnilla ja teeskenteli kuuntelevansa, kuinka professori McGregor luennoi jästien lääkintämenetelmistä, kun James lähetti hänelle kirjelappusen. Hän taitteli viestin auki.

'Jästitiedon tunnista tuli mieleeni, että sinä hävisit sen posteljoonivedon. Tylyaho huomisiltana partioinnin jälkeen?'

Lily voihkaisi äänettömästi ja kääntyi katsomaan Jamesia pudistaen uppiniskaisesti päätään. James huokaisi ja kirjoitti jotakin kiivaasti paperille, jonka hän lähetti Lilylle. 'Lupaus on lupaus', siinä luki. Lily veti oman sulkakynänsä esille ja kirjoitti samalle paperille:

'Ei nyt, kun kaikki ovat niin masentuneita'.

James vastasi ilmoittamalla tylysti, että hänellä oli huonoja tekosyitä ja että hän oli pelkuri.

'Enkä ole', Lily vastasi. 'Meillä vain on parempaakin tekemistä'.

'Älä yritä. Huomisiltana partioinnin jälkeen, vaikka minun pitäisi kantaa sinut sinne', James kirjoitti lopullisesti ja Lily tajusi, että oli turhaa väittää vastaan. Hän kirosi tekemäänsä vetoa - hänellä oli parempaakin tekemistä kuin juoksennella luvattomasti pitkin Tylyahon katuja. Juuri nyt hän ei ollut kiinnostunut rikkomaan sääntöjä, paitsi mitä luihuisiin tuli. Hänellä, Ariannalla ja Kelmeillä oli jo kostosuunnitelma luihuisten varalle, mutta heidän suunnitelmansa vaati vielä jonkin verran valmistelua, ennen kuin he voisivat toteuttaa sen käytännössä.

Jästitiedon tunnin jälkeen Lily meni Jamesin luokse.

"Onko meidän ihan pakko mennä Tylyahoon?" hän kysyi valittavalla äänellä.

"On", James nyökkäsi hilpeästi. "Et kai sinä oikeasti meinaa jänistää?"

Lily kohautti olkapäitään. "Idea ei erityisemmin houkuttele minua."

"Mutta vedosta pitää pitää kiinni. Minäkin olisin tehnyt niin, jos olisin hävinnyt."

"Sinä olisit mennyt treffeille Kalkaroksen kanssa, jos me olisimme nähneet posteljoonin?" Lily toisti epäuskoisena.

"Joo", James sanoi puolustelevasti, mutta virnisti sitten lammasmaisesti. "Tai sitten olisin kutsunut kaksoisolentoni tulevaisuudesta tekemään sen puolestani."

Lily järkyttyi pelkästä ajatuksestakin. "Kaksoisolentosi? Toinen James, jolla on TUOLLAINEN TUKKA?"

"Mikä minun tukassani on vikana?" James hermostui.

"Ei mikään", Lily pudisteli päätään viattomasti. "Ei yhtään mikään. Sanotaanko vaikka, että minä toivon koko sydämestäni, ettet sinä onnistu hankkimaan itsellesi kaksoisolentoa mistään."

"Ei sitten - hei, Anturajalka, minne sinä olet menossa?" James huusi Siriukselle, joka pyyhälsi kovaa vauhtia heidän ohitseen ja melkein tönäisi hänet kumoon mennessään. Sirius kääntyi ympäri jatkaen samalla kävelyään ja onnistui törmäämään toiseenkin oppilaaseen, joka sattui olemaan neljäsluokkalainen luihuinen. Sirius vilkaisi luihuista välinpitämättömästi ja virnisti sitten Jamesille.

"Ulos", hän kailotti. "Nähdään tyrmässä!"

Hän heilautti kättään ja katosi sitten kulman taakse kovaa vauhtia. Hetken kuluttua James ja Lily kuulivat edestään rämähdyksen, joka kuulosti uhkaavasti haarniskan kaatumiselta. James voihkaisi.

"Nyt hän on mennyt sitten kävelemään päin haarniskaa..."

"Minä alan epäillä, että hän keittelee jotakin laittomia alkoholijuomia Tylypahkan pihalla ja on siksi noin pilvessä", Lily mutisi.

Sirius ilmestyi liemitunnille melkein viisitoista minuuttia myöhässä kasvot punaisina ja tavallisesti niin tyylikkäät hiukset joka suuntaan sojottavina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan professori Mahiskan haukkuja ja jälki-istuntomääräyksiä, vaan syöksyi paikalleen Jamesin viereen näyttäen tavallistakin pöllämystyneemmältä. James alkoi mielessään yhtyä Lilyn teoriaan laittomien alkoholijuomien keittelemisestä.

"Missä sinä olit?" hän kysyi Siriukselta.

"Ulkona", Sirius vastasi ja alkoi tarkastella kynsiään kriittisesti.

"Vähän tarkempi määritelmä, kiitos", James pyysi.

Sirius pyöritti silmiään. "Hyvä on. Olin Kielletyssä Metsässä etsimässä hääkukkia Rediä varten."

"Sinä olit mitä?"

"Unohda koko juttu", Sirius heilautti kättään. "Mikä on tämän tunnin aihe?"

James avasi suunsa vastatakseen, mutta heidän pöytänsä viereen ilmestynyt professori Mahiska teki sen ennen häntä.

"Kutistusliemen kertaaminen", professori ilmoitti jäätävästi. "Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi ollut tekemässä jotakin asiatonta sillä aikaa kun minä selitin tämän asian toisille."

Sirius ei välittänyt Mahiskan maailmanloppua enteilevästä äänensävystä. "En minä ollut tekemässä mitään asiatonta", hän puolustautui. "Arianna sattui tulemaan ajoissa tunnille, jos et huomannut."

"Se ei takaa sitä, että sinä et tekisi jotakin asiatonta", Mahiska napautti. "Kutistusliemi, kirjan sivu viisikymmentäseitsemän. Hakekaa tarvikkeet ja aloittakaa."

James käänsi oikean kirjan sivun esille ja teki mielessään listan tarvikkeista, joita heidän oli käytettävä. Kun hän ja Sirius lähtivät hakemaan itselleen oikeita juoma-aineksia, hän nojautui mutisemaan Siriukselle matalalla äänellä:

"Et kai sinä oikeasti tehnyt mitään asiattomuuksia?"

"En, millaisena paskiaisena sinä minua oikein pidät?" Sirius närkästyi.

James kohautti olkapäitään. "Tuli vain mieleen, millä tavalla käyttäydyit ennen."

"Sen ei tarvitse merkitä mitään! Jos saan muistuttaa, sinullakin oli tapana puhdistaa korviasi taikasauvan avulla."

"Se ei ole ihan sama asia." James mulkaisi Siriusta.

Sirius ei vastannut, vaan keskittyi mittaamaan tarkasti koiruohouutetta pieneen pulloon. Heidän takanaan seisova Arianna kohotti kulmiaan.

"Et sinä ennen ole noin paljon liemien onnistumisesta välittänyt", hän huomautti hieman kysyvällä äänellä.

"Ehkä en, mutta tämä on tärkeää", Sirius vastasi ja Arianna näki pirullisen ilmeen häivähtävän hänen tummissa silmissään. Sitten Sirius kääntyi melkein huomaamattomasti vilkaisemaan kohti Cinnamonia, joka istui ilmeettömänä pöytänsä ääressä odottamassa, että hänen parinaan toimiva Alice toisi heidän kutistusliemeensä tarvittavat aineet. Seuraavaksi Sirius antoi katseensa kulkeutua Remukseen, joka seisoi vähän matkan päässä ja katsoi Cinnamonia otsa rypyssä, kunnes Peter tallasi hänen varpailleen palauttaen hänet kipeästi todellisuuteen. Sirius huokaisi ja pudisti päätään. Hänen ystävillään ei todellakaan mennyt hyvin - paitsi ehkä Jamesilla ja Lilyllä, hän ajatteli hieman kateellisesti. Heillä ei tuntunut olevan mitään ongelmia ja jos olikin, he selvittivät ne yhdessä. Jamesin touhotus ja ylienergisyys yhdistettynä Lilyn järkevyyteen tuotti hyvän tuloksen. Sirius ei voinut estää itseään huokaisemasta uudelleen. James oli saanut mitä halusikin. James oli onnellinen.

Ei Sirius itsekään mitenkään onneton ollut. Joskus aikaisemmin hän oli tavoittelut jotakin täydellistä ja ehdotonta onnellisuutta vastapainoksi Kalmanhanaukiolla kokemalleen kurjuudelle. Mutta viime aikoina hän oli huomannut, että sen odottaminen oli turhaa. Sitä ei kuitenkaan tulisi. Eikä se ollut välttämätöntä. Hänellä meni hyvin, hänellä oli Arianna ja ystävät, joihin hän todennäköisesti luotti enemmän kuin omaan itseensä. Hän mieluummin kuolisi kuin -

"Sirius", Arianna sanoi suloisesti hänen takaansa. "Ajattelitko sinä siirtää tuota takamustasi vielä tässä kuussa, että muutkin pääsevät mittaamaan niitä aineita?"

Sirius hätkähti takaisin todellisuuteen ja kääntyi katsomaan Ariannaa tyylikäs hymy huulillaan. "Etkö sinä pidä minun takamukseni tuijottamisesta?" hän kysyi ilkikurisesti.

"Sinun takamuksesi tuijottaminen ei auta minua läpäisemään S.U.P.E.R-kokeita", Arianna ilmoitti ja tönäisi häntä. "Siirry."

"HEI!" Sirius parahti, kun hän melkein läikytti koiruohouutteen lattialle. "Älä pilaa minun lientäni!"

Hän keräsi kiireesti tavaransa ja palasi takaisin hänen ja Jamesin pöytään. James oli jo ottanut noidankattilan esille ja alkanut mittaamaan aineita ohjeiden mukaan kattilaan. Sirius laski tuomansa tavarat pöydälle ja siirtyi noidankattilan luokse tarkastellen sen sisältöä kriittisesti.

"Oletko varma, että tuolla on kaikki tarvittavat aineet?" hän kysyi. "Oletko tehnyt kaiken ohjeiden mukaan?"

James huokaisi tuskastuneena. "Anturajalka, mikä sinua oikein vaivaa?"

Sirius loi häneen kärsimättömän katseen. "Väitätkö sinä tosissasi, ettet ole ikinä miettinyt, mitä kivaa kutistusliemellä voisi tehdä?"

Hän näki pirullisen ilmeen syttyvän Jamesin ruskeisiin silmiin, sitten James kiskaisi liemioppikirjan nenänsä alle varmistaakseen, että oli varmasti tehnyt kaiken täydellisesti ohjeiden mukaan.

Lily ja Arianna olivat juuri saaneet kutistusliemensä valmiiksi, kun Sirius ja James ilmestyivät heidän luokseen salamyhkäiset ilmeet kasvoillaan ja jotkin suihkepullon tapaiset esineet käsissään.

"Hyvä on, mitä te suunnittelette?" Lily kysyi heti heidät nähdessään.

"Arvaa kahdesti", Sirius ehdotti.

"Te aiotte joko suihkuttaa professori Mahiskan kasvoille ikkunanpesuainetta tai kutistaa Kalkaroksen?"

Sirius virnisti voitonriemuisesti. "Hyvä arvaus, Lily-kultaseni, hyvä arvaus. Mutta ei aivan oikea."

"Anna tulla vain", Arianna kehotti. "Voit jättää tuon ylimääräisen dramaattisuuden sikseen."

"Älä pilaa minun iloani!"

"Sirius", Arianna sanoi varoittavasti. "Kerro heti tai - "

"Tai mitä?" Sirius kysyi oitis.

Oli Ariannan vuoro virnuilla. "Sitä sinä saat miettiä ihan itse tuon pienen pääsi kanssa."

Hän näki ilmeiden Siriuksen kasvoilla vaihtuvan, kun Sirius kävi mielessään läpi erilaisia kauhukuvia. Lopulta Sirius näytti tulleen siihen tulokseen, ettei halunnut tietää, mitä 'tai' tarkoitti, sillä hän sanoi:

"Me aiomme kutistaa KAIKKI luihuiset."

"Kaikki?" Lilyn kulmat kohosivat melkein hänen hiusrajaansa saakka.

Sirius ja James nyökkäsivät. "Miksi tyytyä johonkin pieneen ja hienostuneeseen, kun voi tehdä jotakin kunnollista?"

Lily tuhahti. "En aio edes ryhtyä riitelemään tuosta asiasta POIKIEN kanssa. Onko meidänkin tarkoitus osallistua kutistusoperaatioon vai tulitteko te tänne vain kehuskelemaan ideallanne?"

"Emme me sellaista tekisi", James sanoi viattomasti ja hänen silmänsä laajenivat pelkästä ajatuksesta. Hän antoi toisen kädessään olleista suihkepulloista Lilylle samalla kun Sirius antoi yhden Ariannalle.

"Ja mitä meidän on tarkoitus tehdä?" Lily halusi tietää.

"Hiivitte luihuisten selän taakse - tai voitte tietenkin tehdä sen päin heidän naamaansakin, jos haluatte - ja ruiskutatte heitä kutistusliemellä. Pääasiassa taktiikka on vapaa, kunhan vain kutistatte mahdollisimman monta ennen kuin professori Mahiska huomaa."

"Entä mitä tapahtuu, kun hän huomaa?"

"Sitten juostaan", Sirius virnisti.

Lily pyöritti silmiään. "Teidän suunnitelmassanne on joku iso aukko", hän kritisoi, mutta ei kuitenkaan antanut suihkepulloa takaisin Jamesille. Hän tiesi, että oli todennäköisesti erittäin typerää ryhtyä käyttäytymään sopimattomasti luokassa. Hänellä ei ehkä ollut mitään luihuisten kiusaamista vastaan, mutta hän olisi mieluummin tehnyt sen salassa - tai ainakin opettajien selän takana. Mutta toiset katsoivat häntä niin vilpittömän innostuneina, ettei hän viitsinyt ryhtyä enää perääntymään suunnitelmasta.

He kaikki ottivat paremman otteen suihkepulloistaan ja lähtivät sitten kävelemään ympäri luokkaa yrittäen näyttää siltä, että olivat vain menossa nälvimään Kalkarosta. Aika ajoin he pysähtyivät jonkun luihuisen selän taakse ja kutistivat tämän liemen avulla. James katsoi enemmän kuin tyytyväisenä, kuinka Jessica Laheney vajosi noin viiden sentin pituisena täplänä lattialle.

"Peter ei taida olla kiinnostunut sinusta tuollaisena", hän sanoi hiljaisella äänellä Jessicalle, joka vikisi jotakin käsittämätöntä lattialta. James ei välittänyt, vaan jatkoi luihuisten kutistamista.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin toisetkin luihuiset huomasivat, mitä heidän ympärillään tapahtui. Luokassa alkoi kova huuto, kun luihuiset yrittivät puolustautua Jamesia, Siriusta, Lilyä ja Ariannaa vastaan torjumalla suihkauksia kirjoillaan tai heittämällä vuorostaan kutistuslientä heidän päälleen. Silloin professori Mahiskakin sai viimein selvää tilanteesta ja alkoi uhkailla rohkelikkoja jälki-istunnoilla ja pisteiden menettämisellä.

Siitä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä. Jamesin ja hänen ystäviensä lisäksi pian myös muut rohkelikot innostuivat läikyttämään kutistuslientä luihuisten päälle. Väistäessään täpärästi itseensä suuntautuvaa kutistusliemisuihkua Lily ehti nähdä Alice Prewettin kutistavan Bellatrix Blackin onnistuneesti. Professori Mahiska yritti turhaan hillitä tilannetta - kutistusliemisota oli jo täydessä käynnissä, eikä hän voinut mennä keskeyttämään sitä, ellei halunnut itsekin tulla kutistetuksi muutaman sentin mittaiseksi. Hänen uhkauksensa hukkuivat tyrmässä vallitsevaan meteliin, kun rohkelikot ja luihuiset kävivät melko omalaatuista taistelua keskenään.

Sirius oli Kelmeistä ensimmäinen, joka sai kutistuslientä päälleen. Hän oli juuri onnistunut kutistamaan Rodolphus Lestrangen, kun joku luihuisista tarttui kauhaan ja heitti kauhallisen lientä suoraan hänen niskaansa. Hän ehti vain karjaista pikaisesti, sitten hänen äänensä muuttui jo niin surkeaksi ininäksi, ettei huutamisesta ollut mitään hyötyä. Hänen onnekseen Arianna kuitenkin huomasi hänen kovan kohtalonsa ja nappasi hänet lattialta kaapunsa taskuun samalla kun väisti kasvoilleen suuntautuvaa liemisuihkua.

"LOPETTAKAA!" Professori Mahiskan ääni kohosi metelin yli. "LOPETTAKAA, TAI MINÄ HANKIN TEILLE KAIKILLE POTKUT!"

Ei vaikutusta. Professori Mahiska veti turhautuneena taikasauvansa esille ja mutisi loitsun, jonka seurauksena kaikki luokassa jähmettyivät yllättäen paikoilleen. James kirosi itsekseen Mahiskaa seisoessaan jumittuneena paikoilleen liemisuihkepullo toisessa kädessään. Hän oli juuri ollut aikeissa kutistaa Kalkaroksen - Kalkaroksen kaltainen nilkki olisi myös ansainnut sen - hän teki mielessään päätöksen, että laittaisi myöhemmin syyhypulveria Mahiskan vaatteisiin.

"No niin", professori Mahiska sanoi äänellä, joka suorastaan tihkui jääpuikkoja. "Nyt kun te kaikki olette paikoillanne, tehdään yksi asia selväksi: tämä riittää jo. Seuraava, joka heiluu YHTÄÄN tuon liemen kanssa, joutuu koko loppukevääksi jälki-istuntoon joka ilta kello viidestä kello kymmeneen. Onko selvä? Hyvä. Rangaistukseksi tästä ÄÄLIÖMÄISESTÄ tappelusta otan luihuiselta kaksikymmentä pistettä - aivan, omalta tuvaltani - ja rohkelikolta viisikymmentä pistettä."

Hän vapautti heidät jähmetysloitsunsa vaikutuksesta. Heti saatuaan liikkumavapautensa takaisin James avasi suunsa ja karjaisi:

"VIISIKYMMENTÄ PISTETTÄ?"

"Kuulit oikein, Potter", Mahiska sanoi niljakkaasti.

"Mutta sinä otit luihuisilta vain kaksikymmentä pistettä! Se ei ole reilua!"

"Muistaakseni he eivät aloittaneet tätä tappelua", Mahiska ilmoitti kylmästi.

James naurahti kylmästi. "Eivät aloittaneet? Hehän tämän vasta aloittivat! He menivät sen ääliömäisen Voldemortin puolelle!"

"Hiljaa, Potter!" Mahiska kivahti. "Tai otan rohkelikolta vielä kymmenen pistettä lisää."

"Minkä ihmeen takia?" Lily kysyi rohkeasti. "Siksi, että hän sanoi totuuden? Mikäli minä muistan oikein, yksikään meistä ei hyökännyt koulutovereidensa kimppuun uudenvuoden aattona! James puhui vain totta!"

"Kymmenen pistettä rohkelikolta ja minä kerron tästä rehtorille", Mahiska napautti. Lily sulki suunsa syyllinen ilme kasvoillaan. Hän ei ollut halunnut aiheuttaa lisää hankaluuksia - ei itselleen, eikä kenellekään muullekaan. Nyt näytti siltä, että hän oli enemmän kuin vaikeuksissa. Hän vilkaisi Jamesia ja James hymyili hänelle lohduttavasti. He olivat joka tapauksessa olleet oikeassa.

"No niin, jokainen, joka on tullut kutistetuksi, vaappukoon minun pöytäni luokse saadakseen vasta-ainetta. Sillä välin Potter, Evans, Bell ja Black siivoavat tämän sotkun - hetkinen, missä Black on?"

"Minun taskussani", Arianna sanoi voitonriemuisesti.

Professori Mahiska mulkaisi häntä. "Olisi pitänyt arvata, että te kaksi ette voi olla lähentelemättä toisianne, vaikka toinen teistä on KUTISTETTU."

"Hauskempaahan se olisi, jos heidät MOLEMMAT olisi kutistettu", James aloitti vihjailevasti.

"Suu kiinni, Potter! Meitä kaikkia ei kiinnosta kuunnella tarinoita sinun ajanvietteestäsi!"

"En minä itsestäni puhunut", James sanoi loukkaantuneena. "Vaan Siriuksesta."

"Jälki-istuntoa, Potter. Ja sama Evansille, Blackille ja Bellille. Minun huoneessani tänä iltana kello kahdeksan."

Lily voihkaisi. Hän ei ollut koskaan ennen ollut jälki-istunnossa ja oli aina ollut hyvin ylpeä siitä asiasta. Nyt näytti siltä, että hän pääsisi viimeinkin tutustumaan siihenkin jaloon perinteeseen, halusi tai ei. Vilkaistuaan vähän matkan päässä istuvaa Cinnamonia hän ajatteli kuitenkin, että kokemus oli sen arvoinen. Cinnamon hymyili ensimmäistä kertaa viikkoon.

Rohkelikot ja luihuiset alkoivat kantaa kutistettuja ystäviään professori Mahiskan pöydän luokse. Ariannalla ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään kiirettä siihen, vaan hän alkoi kaikessa rauhassa siivota luokkaa välittämättä taskussaan heiluvasta hahmosta.

James katsoi Ariannaa kulmat koholla. "Etkö sinä aio palauttaa häntä takaisin entisen kokoiseksi?"

"Enpä tiedä..." Arianna sanoi mietteliäästi. "Hän on paljon harmittomampi pienenä, eikö niin? Sitä paitsi minä olen aina halunnut lemmikin."

"Mutta hänestä ei taida olla kovin paljon iloa tai hyötyä, kun hän on tuon kokoinen, vai mitä?" James muistutti.

Arianna ajatteli asiaa, sitten hänen silmänsä laajenivat ja hän lähti kiikuttamaan Siriusta kiireesti opettajanpöydän suuntaan.

Seuraavana iltana James valmistautui partioimiselleen näkymättömyysviitan ja Kelmien Kartan kanssa. Hänen oli tarkoitus lähteä Lilyn kanssa Tylyahoon - tosin Lily ei ollut vieläkään kovin innostunut ajatuksesta. Myös Siriusta harmitti Jamesin päätös, sillä hän olisi halunnut näkymättömyysviitan sinä iltana itselleen. James päätteli, että Sirius oli aikeissa hiippailla jonnekin taas kerran, mutta ei välittänyt Siriuksen valituksista. Sirius oli käyttäytynyt viime aikoina tarpeeksi epäilyttävästi ilman hänen apuaankin.

"Oletko sinä varma, että Tylyahoon lähteminen on hyvä ajatus?" Lily kysyi, kun he olivat lopettaneet partiointinsa ja kävelivät pitkin Tylypahkan käytäviä kohti salakäytävää, joka veisi Hunajaherttuan kellariin. "Me jäädään vielä kiinni."

"Kuka meidät kiinni ottaisi?" James kohotti kulmiaan.

"Voro, McGarmiwa, Dumbledore - "

James tuhahti. "Vorosta ei ole mitään vaaraa, McGarmiwa antaa meille korkeintaan jälki-istuntoa - mitä minulla muutenkin jo on koko viikon ajaksi - enkä usko, että Dumbledore TODELLA välittää."

"Miten voit olla niin varma?"

"Olen tehnyt tätä kolmannesta luokasta lähtien, eikä Dumbledore ole ikinä valittanut", James selitti. "Sitä paitsi, eihän hän välittänyt siitä luihuistenkutistamisoperaatiostakaan."

"Asia, jota ihmettelen syvästi", Lily mutisi. Kaiken järjen mukaan Dumbledoren olisi pitänyt ottaa heidät puhutteluun ja antaa heille jälki-istuntoa, mutta Dumbledore ei ollut maininnut asiaa sanallakaan.

James kohautti olkapäitään. "Hän tietää ihan yhtä hyvin kuin mekin, että luihuisia oli mukana siellä hyökkäyksessä", hän huomautti. "Ja koska Dumbledore ei itse voi todistaa asiaa eikä antaa rangaistusta, hän jättää rankaisemisen sellaisten ihmisten käsiin, jotka eivät välitä sellaisista asioista kuin soveliaisuussäännöt."

"Dumbledore ei voi olla noin kiero."

"Voi, on hän!" James tokaisi. "Kauhistuisit jos tietäisit, mitä hän sen partansa takana suunnittelee!"

Lily ei jaksanut väittää vastaan - hän häviäisi väittelyssä Jamesille joka tapauksessa - joten hän tyytyi vaihtamaan puheenaihetta. "Suunnittelemisesta puheenollen, milloin me suoritamme luihuisten rääkkäämisen loppuun?"

"Huomenillalla?" James ehdotti. "Jos sinulla on aikaa mennä kirjastoon?"

Lily tuhahti. "Lily Evansilla ei ole aikaa mennä kirjastoon? Älä naurata."

"Ajattelin olla kohtelias ja kysyä - seis - " James komensi ja pysäytti Lilyn käytävän varrella olevan patsaan kohdalle. Hän työnsi kätensä taskuunsa etsien taikasauvaansa ja otti sen esille mutisten "Halkhios." Patsas halkesi keskeltä paljastaen takaansa kapean, hämärän salakäytävän, joka oli täynnä hämähäkinseittejä. Lily katsoi sitä epäilevästi.

"Onko minun tarkoitus mennä tuonne?"

James kohautti olkapäitään. "Voithan sinä aina mennä herättämään Minervan ja käskeä häntä lähtemään kuskiksesi Tylyahoon. Hän olisi varmasti oikein hemaiseva näky vaaleanpunaisissa aamutossuissa."

Lily mulkaisi häntä murhaavasti ja asteli hänen edellään salakäytävään.

Tylyahossa James otti suoran kurssin Kolmeen Luudanvarteen - tosin ennen sitä hänen oli suorastaan pakko varastaa hieman ylimääräisiä karamelleja Hunajaherttuan kellarista Lilyn vikistessä sivusta. James ei kuitenkaan tapansa mukaan vaivautunut kuuntelemaan, vaan vaiensi Lilyn tehokkaasti ja lähti sitten suunnistamaan kohti Kolmea Luudanvartta, joka yhdentoista jälkeen illalla oli melkein tyhjä lukuunottamatta hämäräperäisen näköistä pikku mummoa, joka istui oven vieressä olevassa pöydässä.

"Rosie!" James kailotti rempseästi, kun he pääsivät sisälle asti. "Olen täällä!"

Hetkeen ei kuulunut vastausta, sitten matami Rosmerta syöksähti kuin ammuttuna takahuoneesta ja marssi Jamesin luokse kasvoillaan ilme, joka olisi saanut McGarmiwankin vapisemaan kuvitelluissa aamutossuissaan.

"SINÄ!" Matami Rosmerta sähähti ja tökkäsi Jamesia terävästi sormellaan leukaan. "Sinä - täällä - taas! Juomassa ilman lupaa! Enkö minä ole sanonut sinulle, että tänne ei ole enää tulemista tähän aikaan yöstä?" hän saarnasi vakuuttavasti, mutta hänen silmiensä pilkkeestä Lily päätteli hänen pilailevan. Ainakin Lily TOIVOI hänen pilailevan - raivostunut matami Rosmerta ei varmastikaan olisi kovin mukava näky.

"En minä voinut sille mitään, Rosie!" James sanoi valittavasti ja syöksähti Lilyn selän taakse turvaan matami Rosmertan teeskenneltyjä haukkuja. "Johtajatyttö pakotti minut tulemaan!"

"Enkä pakottanut!" Lily kiivastui. "SINÄ pakotit MINUT!"

"Olisi pitänyt arvata", matami Rosmerta huokaisi. "Sinä kaiken lisäksi kiskot itsellesi seuraa väkipakolla, vaikka jotkut haluavat olla kunnon kansalaisia! Sinä olet uskomaton, James! Mitä kiristyskeinoa sinä käytit tällä kertaa?"

"Posteljoonia", James virnisti.

Matami Rosmerta pudisteli päätään ja marssi tiskinsä taakse. "Mihin minä sinun kanssasi vielä joudun?" hän manasi itsekseen. "Kermakalja, niinkö?"

"Ellet sinä sitten anna minulle tuliviskiä."

"En", matami Rosmerta sanoi lujasti. "Sinä saatat olla kahdeksantoista, mutta minä en silti aio rohkaista sinua alkoholistiksi."

James huokaisi. "Hän on täyttä rautaa", hän kumartui sanomaan Lilylle, joka vain pyöritti päätään ja hukutti sitten kaikki ikävät mielikuvat kermakaljaan, jonka matami Rosmerta työnsi hänelle.

"No niin", matami sanoi rupattelevaan sävyyn istuen tiskin ääreen ja otti itselleenkin kermakaljan. "Missä minun Sirius-kultaseni on? En ole vielä läksyttänyt häntä siitä viime kerrasta, kun hän kävi täällä juomassa ja jätti juomansa maksamatta."

"Sirius-kulta jäi Tylypahkaan sähläämään jotakin kirkkaanvihreiden hansikkaiden kanssa", James ilmoitti. "Hän tuntuu tekevän sitä paljon nykyään."

Matami Rosmerta nyökytteli. "Mikään ei tee tyttöön vaikutusta sillä tavalla kuin itse istutettu kukkatarha."

"Kukkatarha? Keskellä talvea?" Lily kohotti kulmiaan. "Ja Sirius on enemmänkin sitä tyyppiä, joka lukitsee luutakomeroon. Hän ei oikein arvosta kukkia."

Istuttuaan melkein koko yön Kolmessa Luudanvarressa Lily päätti, että oli aika palata takaisin Tylypahkaan. Pienten vastustelujen jälkeen hän sai raahattua Jamesinkin kadulle. Tosin heti kun he olivat päässeet sinne, James halusi palata takaisin sisälle, sillä ulkona oli taas alkanut sataa lunta ja ilma oli jäätävän kylmä.

"Olisi pitänyt ottaa kunnon takki mukaan", James manasi. "Tänne jäätyy."

"Älä ruikuta", Lily kivahti. "Meistä kahdesta SINÄ olit se, joka halusi välttämättä tulla tänne keskellä yötä."

James kohautti olkapäitään. "Mies ei ole mies, jos ei ole kokenut Tylyahoa yöllä."

"Sitten on hyvä, että minä en ole mies, ellet ole sattunut unohtamaan sitä tosiasiaa."

James ei vastannut, vaan tarttui häntä kädestä kiinni ja lähti taluttamaan häntä pitkin Tylyahon katuja. Heidän oli tarkoitus mennä takaisin Rääkyvän Röttelön kautta. Lily ei ollut ikinä ollut sen sisäpuolella ja halusi nähdä millainen se oli nyt kun hän tiesi, ettei siellä ollut mitään rauhattomia henkiä. Ainoastaan yksi raivohullu Remus. Eikä sitäkään tänä yönä, Lily ajatteli helpottuneena vilkaistuaan taivaalle. Pilver olivat väistyneet hetkeksi syrjään ja taivaalla näkyi kasvava puolikuu. Remuksella olisi pian taas kova yö edessä.

Päästyään Rääkyvän Röttelön luokse James ja Lily saivat nähdä, että sen yläkerran ikkunoista paloi himmeää valoa. James rypisti otsaansa.

"Outoa", hän mutisi. "Ei kenenkään pitäisi olla nyt siellä juomingeilla."

"Teettekö te niin useinkin?"

"Siriuksen kanssa, toisinaan", James kertoi, kun he menivät lähemmäs. "Ei tosin enää. Ainakaan kovin usein. Se vaikutti tosi upealta jutulta joskus neljännellä luokalla, tiedäthän - varastetaan Rosielta pullo viskiä ja tullaan Rääkyvään Röttelöön riehumaan. Olin juuri aloittanut kuudennen, kun tajusin, että se on pelkästään ääliömäistä. Sirius ei tosin tajunnut vielä silloinkaan."

"Milloin sitten?"

James virnisti. "Kuudennen luokan keväällä. Hän sai silloin jonkinlaisen alkoholimyrkytyksen ja matami Pomfrey melkein repi häneltä korvat irti."

"Minä muistan tuon", Lily sanoi. "Arianna halusi välttämättä mennä katsomaan Siriusta sairaalasiipeen ja Sirius istui siellä - sängyllä - erittäin pahoinvoivana. Hänellä oli valkoiset siteet korvien päällä."

"Se oli Poppy", James huokaisi. "Tosin hän korjasi jälkeenpäin tekemänsä vahingon, mutta silti - hänen on tarkoitus olla sairaanhoitaja, ei kiduttaja. Se on varmaan ainoa kerta, kun hän on pahoinpidellyt potilaitaan."

"Sirius tuo ihmisistä esille mielenkiintoisia piirteitä", Lily mutisi ja kietoi käsivartensa rinnalleen yrittäen estää itseään palelemasta. "Luuletko, että Sirius on tuolla nyt?"

James kohautti olkapäitään. "Paljon mahdollista", hän sanoi muistaen Siriuksen viimeaikaisen hämäräperäisen käyttäytymisen ja sen, että Sirius oli halunnut lainata hänen näkymättömyysviittaansa. "Mennäänkö katsomaan?"

Lily epäröi. Hän ei ollut varma, halusiko mennä Rääkyvään Röttelöön juuri nyt - hän ei halunnut törmätä keneenkään, joka ehkä EI olisi Sirius. James kuitenkin vaikutti itsevarmalta. Hänellä oli tavanomainen virne huulillaan ja hänen hiuksensa olivat pörrössä pahemmin kuin tavallisesti. Lilyn teki mieli ojentaa kätensä ja silotella ne, mutta hän tiesi, että pelkkä yrityskin olisi jo toivoton.

"Se on vain Sirius, Lily", James sanoi varmasti nähtyään hänen epäröintinsä.

Lily huokaisi. "Miksi minut aina puhutaan ympäri?" hän valitti. James tulkitsi hänen vastauksensa myöntäväksi ja nappasi häntä jälleen kädestä kiinni lähtien määrätietoisesti raahaamaan häntä kohti Rääkyvää Röttelöä.

"Se johtuu siitä, että minä olen ihana", hän sanoi omahyväisesti.

"Sinä ihana - ?" Lily aloitti, mutta ei ehtinyt sanoa muuta ennen kuin he olivat Rääkyvän Röttelön ovella ja astuivat sisälle taloon.

Lily ei ollut koskaan nähnyt yhtä synkkää taloa. Se oli jo ulkoapäinkin hieman ränsistynyt, mutta sisältä se oli vielä pahempi. Lattialla lojui puunpalasia, jotka näyttivät uhkaavasti tuolinjaloilta. Joka puolella oli hämähäkinseittejä ja seinistä oli irronnut tiiliä. Talo oli ahdistavan pieni ja sen huoneissa leijui surun tunne. Lilyä puistatti.

James kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Se on Remus", hän sanoi vastauksena kysymykseen, jota Lily ei koskaan ollut esittänyt. "Hänellä on aika kamalaa hänen ollessaan täällä, ennen kuin me ehdimme paikalle. Hän puree itseään ja hajottaa tavaroita. Se on - se on todella tuskallista muuttua ihmissudeksi."

Lily sulki silmänsä. "Remus-parka", hän mutisi. "Entä - entä sattuuko animaagihahmon ottaminen?"

James pudisti päätään. "Ei. Me olemme päässeet tosi helpolla."

"Lukuunottamatta tappeluja ihmissuden kanssa?"

"No, ne eivät ehkä ole niinkään mukavia", James myönsi. "Mutta Remuksen ei tarvitse tietää sitä. Hän on meidän ystävämme."

He kiersivät alakerran läpi, sitten James käänsi katseensa yläkertaan johtaviin portaisiin, joista oli irronnut lankku sieltä täältä. Portaiden yläpäästä kajasti valoa.

"Sirius?" James huusi portaikkoon. "Juhuu, Anturajalka, kultaseni, oletko täällä?"

Lily vilkaisi häntä. "Oletko sinä nyt aivan varma, että tiedät, missä ystävyyden ja sen toisen vaihtoehdon välinen raja kulkee."

James ei vastannut, sillä yläkerrasta kuuluva kolina kiinnitti hänen huomionsa. Hän lähti kiireesti kiipeämään portaita ylös yrittäen varoa irronneita lautoja. Lily seurasi vastahakoisesti hänen perässään, eikä voinut olla miettimättä, että yläkerrassa olija ei välttämättä olisikaan Sirius. James oli aivan liian luottavainen, Lily ajatteli synkästi. Jonakin päivänä James -

"Anturajalka!" James sanoi ilahtuneesti nähdessään Siriuksen erään huoneen ovella. "Miten miellyttävä kohdata!"

Sirius katsoi häntä varautuneesti. "Mitä te täällä teette?"

James rypisti otsaansa. "Tulimmeko huonoon aikaan?"

"Niinkin voisi sanoa", Sirius huokaisi ja astui sivuun oviaukosta. "Jos vaivaudutte katsomaan vähän tarkemmin, ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan."

James ja Lily astuivat peremmälle huoneeseen ja katsoivat huoneen nurkkaan. Kesti hetken ennen kuin Lily tajusi, mikä siellä oli. Sitten hän kääntyi katsomaan Siriusta.

"Sinä olet aivan kajahtanut!" hän ilmoitti ja tarkoitti sanoja koko sydämestään.

54.osa - Augusto

Rääkyvän Röttelön yläkerrassa olevan pienen huoneen nurkassa makasi hieman yli metrin mittainen, ryppyinen, räikeänvihreä olento. Sen silmät olivat puolittain sulkeutuneet ja sen suu oli avoinna niin, että ovensuussa seisovat James ja Lily saattoivat hyvin nähdä pedon hampaat, jotka työntyivät esiin sen suusta. Sen selkää vasten taittuneista vihreän ja mustan värin sekaisista siivistä pisti esiin teräviä piikkejä.

"Tuo on lohikäärme, eikö olekin?" Lily kysyi hitaasti irrottamatta katsettaan otuksesta.

"Kyllä vain. Bulgarialainen piikkipallo, jos tarkkoja ollaan", Sirius selvitti.

"Ei bulgarialaisia piikkipalloja ole olemassakaan!" Lily ilmoitti. Hän tiesi, että sen sanominen oli todennäköisesti vähiten tärkeä asia juuri nyt, mutta se oli ainoa lause, joka hänelle tuli mieleen, eikä hänellä ollut mitään halua jäädä sanattomaksi kuuluisan Sirius Blackin edessä. Ei sinnepäinkään.

Sirius tuhahti. "Sano se sille", hän tokaisi nyökäyttäen päällään kohti nurkassa makaavaa lohikäärmettä. Lily katseli lohikäärmettä varuillaan. Silmät suljettuina se näytti suhteellisen vaarattomalta ja rauhalliselta, mutta sen terävät hampaat ja siipien piikit eivät oikein houkutelleet kyseenalaistamaan sen olemassaoloa. Hän kääntyi katsomaan Siriusta.

"Taikaolentojen hoidon kirjassa sanotaan, että puhtaita lohikäärmerotuja on vain kymmenen", hän sanoi lujasti.

Sirius hymyili vinosti ja huokaisi syvään. "Ainoastaan Lily Evans voi ryhtyä puolustamaan taikaolentojen hoidon oppikirjan kunniaa, kun todellisuus on selkeänä hänen silmiensä edessä", hän mutisi, mutta ei ilkeästi. "Ja todennäköisesti tuo ei ole puhdasverinen lohikäärme, mutta mitä väliä sillä on? Sinun jos kenen kuvittelisi olevan veriluokituksen yläpuolella."

"Minä olenkin", Lily kivahti ja mulkaisi häntä. Siriuksen typeryys kävi välillä hänen hermoilleen - itse asiassa useamminkin kuin välillä. "Mutta voisi kuvitella sinun tietävän lohikäärmeistä edes sen verran, että puhtaatkin rodut ovat ennalta-arvaamattomia - entä sekarotuiset sitten? Sinä et voi tietää, mitä se tekee sinulle!"

"Niin kauan kuin se ei ala ahdistelemaan minua kaikki on hyvin", Sirius nälväisi.

"Mistä sinä sait tuon?" James kysyi kiireesti aistien alkavan riidan ja haluten keskeyttää sen, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Sirius virnisti. "Pihistin", hän sanoi muina miehinä. "Se käveli vastaan Viistokujalla joululoman aikana. Turvallisesti erään kuolonsyöjän taskussa, tietenkin."

"KUOLONSYÖJÄN?" Lily parahti. "Ja sinä vain ajattelit mennä VARASTAMAAN SEN?"

"En voinut oikein tehdä muutakaan", Sirius puolustautui. "Sehän olisi päätynyt Voldemortin aamupalaksi!"

"Kunhan se kasvaa vähän isommaksi, SINÄ päädyt SEN aamupalaksi", Lily ennusti synkästi.

Sirius kyräili Lilyä. "Minä en ole niin typerä", hän närkästyi.

"Typerä sinä nimeenomaan olet!" Lily ilmoitti. "Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että lohikäärmeiden pitäminen on LAITONTA. Mitä sinä sitten teet, kun tuo - tuo mikänytonkaan - "

"Sen nimi on Augusto", Sirius auttoi.

Lily rypisti otsaansa. "Augusto?"

"Itse asiassa Augusto Morceuax-Aminian."

"Ihan miten vain", Lily huiskautti kättään. "Joka tapauksessa, mitä sinä aiot tehdä, kun AUGUSTO kasvaa niin isoksi, että et voi enää pitää sitä Rääkyvässä Röttelössä?"

Sirius kohautti olkapäitään näyttäen siltä, ettei ollut uhrannut asian ajattelemiseen kovinkaan paljon aikaansa. "Päästän sen vapaaksi Kiellettyyn Metsään ja odotan, että se syö Ruikulin."

"Sinä tosiaan olet ääliö!" Lily loi vielä viimeisen murhaavan silmäyksen Siriukseen ja lohikäärmeeseen, sitten hän kääntyi kannoillaan ja harppoi ulos huoneesta. James ja Sirius kuulivat hänen rymistelevän portaat alakertaan, sitten ovi paukahti, kun hän katosi yöhön. Heidän välilleen laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Sitten Sirius uskalsi taas hengittää.

"Tuo sinun tyttöystäväsi osaa välillä olla tooosi pelottava", hän sanoi järkyttyneesti.

James ravisti päätään. "Kyllä hän siitä tokenee. Parin päivän kuluttua hän pyörii täällä jo lohikäärmeenkasvatusoppaiden kanssa."

"Toivottavasti ei. Minä en halua häntä Auguston kasvatusäidiksi. Augusto on minun", Sirius sanoi tiukasti.

"Kasvattamisesta puheenollen, mitä sinä oikein aiot syöttää sille, kunhan se kasvaa vähän isommaksi?"

Sirius kallisti päätään ja mietti asiaa. "Ruikulin?" hän ehdotti sitten.

Lily pamautti tyttöjen makuusalin oven rajusti kiinni unohtaen kokonaan sen tosiasian, että hän oli todennäköisesti ainoa siihen aikaan valveilla. Hän katui tekoaan heti astuttuaan sisälle makuusaliin - Cinnamon, Alice ja Arianna olivat kaikki heränneet ja loivat häneen murhaavia katseita, lukuunottamatta Cinnamonia, jonka katse oli jälleen kerran kiinnittynyt hänen käsivarteensa aivan kuin hän olisi voinut katseen voimalla pakottaa sen toimimaan. Lily väläytti ystävilleen anteeksipyytävän hymyn ja istukaa sängylle.

"Anteeksi herätys. Menkää takaisin nukkumaan", hän kehotti synkästi.

"Takaisin nukkumaan?" Arianna kohotti kulmiaan. "Paljonko kello on - kolme aamuyöllä vai?"

Lily vilkaisi rannekelloaan. "Puoli neljä, tarkalleen."

"PUOLI NELJÄ?" Arianna parkaisi. "Lilyyy, missä HELVETISSÄ sinä olet ollut?"

"Itse asiassa olin Tylyahossa, jos tarkkoja ollaan", Lily korjasi kuivalla äänellä. "Ja sitten Rääkyvässä Röttelössä."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ihailin Siriuksen uusinta ihastusta."

Huolimatta siitä, että Lily oli pahalla tuulella Rääkyvän Röttelön jälkeen, hän nautti nähdessään järkyttyneen ilmeen kohoavan Ariannan kasvoille. "Mitä uutta ihastusta?" Arianna kysyi epäluonteenomaisen hitaasti ja Lily arvasi, että hän punnisti mielessään kaikkia mahdollisia kauhukuvia. Hän huokaisi.

"Lohikäärmettä."

"LOHIKÄÄRMETTÄ?" Arianna toisti. "Onko Siriuksella LOHIKÄÄRME?"

"On", Lily sanoi jurosti ja antoi mielikuvan lohikäärmeestä piirtyä silmiensä eteen. Hän ei tajunnut, miten Sirius saattoi olla niin typerä, että meni hankkimaan lohikäärmeen - se oli laitonta JA vaarallista. Kunhan lohikäärme - Augusto - kasvaisi täysikasvuiseksi, Sirius olisi enemmän kuin hengenvaarassa sen kanssa. Lily oli varma siitä, että Sirius ei ollut ikinä kuunnellut ainoallakaan taikaolentojen hoidon tunnilla. Jos hän olisi, hän tietäisi edes jotakin lohikäärmeistä. Kuten sen, että ne olivat tiukassa kauppakiellossa. Tosin eihän Sirius ollut ostanut sitä... hän oli varastanut sen. Joltakin kuolonsyöjältä. Lily rypisti otsaansa yrittäessään keksiä syytä, miksi joku kuolonsyöjä kantaisi vapaaehtoisesti lohikäärmeen munaa taskussaan. Kuolonsyöjäthän olivat muutenkin jo aurorien metsästyksen kohteena... entä sitten kuolonsyöjä, jolla oli lohikäärme? Lily arveli, että kyse oli jostakin Voldemortin komennuksesta. Mutta miksi Voldemort halusi lohikäärmeen?

"Missä se lohikäärme on?" Arianna halusi tietää.

"Rääkyvässä Röttelössä, johan minä sanoin", Lily sanoi kärsimättömästi ja katsoi sitten Ariannaa siristäen silmiään. "Et kai sinä aio mennä sinne? Keskellä yötä?"

"Miksi en menisi?" Arianna vastasi kysymyksellä. "Minun pitää mennä haukkumaan Siriusta."

Hän pomppasi ylös sängyltä ja alkoi vetää kaapua yöpukunsa ylle. Sitten hän säntäsi ulos makuusalista sanaakaan sanomatta ja jätti Lilyn pyörittelemään silmiään jälkeensä. Taas yksi, joka ei pitänyt Siriuksen lohikäärmettä mitenkään pahana asiana - oliko hänessä jotakin vikana? Hän huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle jaksamatta vaihtaa yöpukua päälleen. Hän sulki silmänsä ja makasi muutaman minuutin täydessä hiljaisuudessa. Sitten Cinnamonin vaimea ääni sai hänet jälleen tietoiseksi ympäröivästä todellisuudesta.

"Onko Siriuksella ihan oikeasti lohikäärme?" Cinnamon kysyi hiljaa.

Lily nousi istumaan sängyllään ja nyökkäsi niin, että Cinnamonkin näki. "Minä en tajua, miten hän voi olla niin typerä."

"Sirius ON typerä", Cinnamon sanoi, mutta hänen äänensä ei ollut lainkaan syyttävä. "Se on hänen tapansa elää elämäänsä."

"Et sinä ennen aivan noin ymmärtävä Kelmejä kohtaan ollut."

Cinnamon käänsi päänsä häntä kohti ja hymyili vinosti. "Ennen asiat olivat vähän toisella tavalla", hän kuiskasi. "Minä vihasin Kelmejä aivan vain periaatteesta. Että minulla olisi jotakin, mitä vihata. Ennen minä en ollut vielä menettänyt perhettäni tai toista kättäni. Sen jälkeen ajattelee automaattisesti vähän toisella tavalla."

Lily nyökkäsi. "Nyt meidän pitää vihata vain Voldemortia."

"Ja niin minä kyllä vihaankin", Cinnamon sanoi ja vaikka huoneessa oli hämärää, Lily saattoi nähdä raivon välähtävän hänen silmissään. "Voit uskoa, että vihaan. Minä vihaan Voldemortia ja kuolonsyöjiä ja IHAN KAIKKEA."

"Minä - " Lily aloitti, tietämättä kunnolla itsekään, mitä aikoi sanoa. "Paraneeko sinun kätesi?"

"En tiedä. Ei aavistustakaan", Cinnamon sanoi raskaalla äänellä. "Minä vain ihmettelen välillä, että miten meidän puolemme on muka olevinaan se vahvempi puoli. Jos me olisimme oikealla puolella, me varmaan saisimme siitä jonkin palkinnonkin? Osoituksen siitä, että olemme oikeassa? Ja Dumbledoren pitäisi olla Voldemortiakin mahtavampi velho - mutta hän ei pysty suojelemaan yhtään ketään eikä mitään. Hän ei edes yritä."

Lily hätkähti Cinnamonin äänen katkeruutta. Heistä kolmesta Cinnamon oli aina ollut se, joka jaksoi säilyttää oman itsensä vaikeuksien keskellä. Joka ei suunnitellut kostoa eikä raivonnut niin kuin hän tai Arianna. Nyt Cinnamon vaikutti jotenkin... erilaiselta.

Arianna työnsi varovasti Rääkyvän Röttelön oven auki ja astui sisälle taloon hätkähtäen sen synkkyyttä. Hän oli ollut Rääkyvässä Röttelössä kerran aikaisemminkin - Siriuksen kanssa sillä kertaa - mutta oli ollut liian keskittynyt muihin asioihin kiinnittääkseen huomiota ympäristöönsä. Hän oli ollut liian keskittynyt muihin asioihin huomatakseen, että koko Rääkyvän Röttelön alakerrassa ei ollut ainuttakaan ehjää tuolia - niiden jalat olivat katkenneet ja raavitun näköiset. Arianna värähti. Hän ei oikeastaan halunnut tietää, mikä tai kuka tuolit oli hajottanut. Sirius oli sanonut hänelle, ettei Rääkyvässä Röttelössä ollut vaarallista, mutta yksin ollessaan hän ei ollut siitä lainkaan niin varma.

Hän kiersi nopeasti alakerran läpi ja siirtyi sitten yläkertaan portaita pitkin peläten, että porraslaudat hajoaisivat ja hänen jalkansa juuttuisivat kiinni. Tylypahkassa se ei olisi ollut lainkaan niin epätavallista. Siellä oli valeportaita, jotka eivät todellisuudessa edes olleet portaita. Ja tämä oli Rääkyvä Röttelö, yksi omituisimmista rakennuksista, joissa hän oli koskaan ollut. Hän kiipesi helpottuneena viimeiset askeleet ylös ja suuntasi sitten pienen huoneen ovelle. Ovi oli suljettu ja sen raosta näkyi himmeää valoa. Arianna hymyili miettien, pitäisikö hänen pysähtyä koputtamaan, mutta jätti sitten turhat kohteliaisuudet sikseen ja veti oven auki.

"Hei, Sirius", hän tervehti ovelasti hymyillen ja oli aikeissa sanoa enemmänkin nurkassa seisovalle, selvästi hämmästyneelle pojalle, jonka tummat hiukset roikkuivat silmillä. Mutta sitten hänen katseensa nauliutui nurkassa olevaan olentoon - lohikäärmeeseen - ja kaikki sanat unohtuivat.

"Onko tuo - " hän aloitteli takellellen.

Sirius katsoi häntä huvittuneena. "Lohikäärme, kyllä vain. Sen nimi on Augusto Morceux-Aminian."

"Augusto morsemikä?"

"Morceaux-Aminian", Sirius toisti kärsivällisesti. "Se on ranskaa."

"Minä tiedän kyllä", Arianna kivahti. "Mutta en tiennyt, että SINÄKIN tiedät."

"Minä en ole yhtä tyhmä kuin päällepäin näyttää", Sirius loukkaantui. "Ja sinun jos kenen pitäisi tietää, että minä osaan kieliä."

Arianna punastui ja hymyili pienesti. Sirius katseli häntä tyytyväisenä - harva poika sai Arianna Belliä punastumaan. Sitten Arianna kuuli rykäisyn huoneen nurkasta ja hätkähti. Hän ei ollut huomannut, että Jameskin oli paikalla.

"Terve, James", hän kääntyi sanomaan pojalle. "Sinäkin jäit lohikäärmevahtiin?"

James kohautti olkapäitään. "Jonkun täytyy olla paikalla siltä varalta, että tuo yksi polttaa sormensa Auguston kanssa."

"'Tuolla yhdellä' on nimikin", Sirius muistutti. "Ellet ole unohtanut sitä."

"En tietenkään", James vakuutti ja kallisti mietteliäästi päätään. "Kyllä minä sinun nimesi muistan... Meatilda, eikö ollutkin?"

"Joku on tainnut juoda hieman liikaa alkoholia Tylyahossa..." Sirius mutisi ja katsoi Jamesia odottavasti. James vastasi katseeseen, sitten hän näytti tajuavan mitä Sirius halusi ja suoritti pienen kumarruksen ensin Siriuksen ja sitten Ariannan suuntaan.

"Ikävää, mutta minun täytyy poistua", hän pahoitteli, joskin Arianna näki hänen ruskeiden silmiensä välkähtävän pahankurisesti. "Naiset kutsuvat."

"Lily on jo nukkumassa", Arianna muistutti.

James kohautti harteitaan ja näytti siltä, ettei aikonut asian antaa häiritä itseään. Hän vilkaisi vielä kerran lohikäärmettä ja poistui huoneesta. Sirius ja Arianna odottivat, että kuulivat oven sulkeutuvan Rääkyvän Röttelön alakerrassa. Sitten Arianna katsoi Siriusta kysyvästi.

"Pureeko tuo sinun armaasi vai voinko minä koskea sitä?"

"Riippuu siitä mihin kosket", Sirius virnisti.

Arianna mulkaisi häntä. "Minulla ei ole tapana mennä lähentelemään lohikäärmeitä sillä tavalla", hän sanoi. "Sinusta tosin en tiedä."

Sirius katsoi häntä teeskennellyn viattomasti. "Mitä? Minä puhuin vain siitä, että ei kannata mennä työntämään kättään lohikäärmeen suuhun."

Arianna ei sanonut mitään, vaan liikahti varovasti lähemmäs lohikäärmettä. Lohikäärme raotti silmiään, jotka olivat omituinen sekoitus kultaista ja ruskeaa, sitten se laski päänsä taas takaisin lattiaa vasten kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota. Arianna vilkaisi Siriusta hämmästyneenä.

"Se on kesy..."

Sirius naurahti kuivasti. "En menisi sanomaan. Se vain on väsynyt yritettyään polttaa minun varpaani melkein koko yön ajan."

"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä?" Arianna kysyi kurtistaen kulmiaan. Hän laski kätensä varovasti lohikäärmeen suomuiselle selälle ja tunsi lohikäärmeen nytkähtävän rauhattomasti. Hän veti kiireesti kätensä kauemmas ja tyytyi vain katselemaan olentoa. Sen vielä melko pienet siivet olivat taittuneet siististi sen selkää vasten ja niiden päissä oli teräviä, kaartuvia piikkejä. Arianna värähti. Tuota otusta hänen ei tehnyt mieli mennä suututtamaan.

"Käyn täällä aina kun on aikaa", Sirius sanoi yksinkertaisesti. "Tulin tänne vähän sen jälkeen, kun Sarvihaara ja Lily lopettivat partiointinsa. Augustolla on mennyt tänä yönä vähän lujaa."

"Minä en tajua sinua", Arianna huokaisi ravistaen päätään. Tummat kiharat valuivat hänen silmilleen. "Tuo lohikäärmehän vie sinulta vielä hengen!"

"Jos en olisi tehnyt sitä, Voldemort olisi vienyt SILTÄ hengen", Sirius sanoi painokkaalla äänellä.

"Jostakin syystä en ihan usko, että lohikäärmeet ovat ensimmäisenä Voldemortin päivällislistalla", Arianna tokaisi. "Mutta sillä ei taida olla tässä tilanteessa nyt väliä."

"Millä sitten on?" Sirius loi häneen epäluuloisen katseen, puoliksi odottaen, että hän alkaisi huutaa tai haukkua häntä niin kuin Lily oli tehnyt. Toisaalta, tässä ei ollut Lily, Sirius muistutti itselleen - mutta Arianna oli vieläkin ennalta-arvaamattomampi.

"Sinun olisi pitänyt kertoa minulle", Arianna sanoi yllättäen Siriuksen täysin. "On ääliömäistä valvoa kaikki yöt yksin, kun voi kerran saada apua ja seuraa."

"Sinä olisit halunnut pitää minulle seuraa keskellä yötä?"

Arianna kohautti olkapäitään aivan kuin asia olisi ollut ilmiselvä. "On se ainakin hauskempaa kuin pitää Cinnamonille seuraa, kun hän nukkuu."

"Eikö sinunkin pitäisi nukkua?" Sirius kysyi kohottaen kulmiaan. Arianna tuhahti, eikä vaivautunut vastaamaan vaan liikahti sen sijaan kauemmas lohikäärmeestä ja tuli hänen luokseen.

"Onko sinulla kenties vielä muitakin salaisuuksia, joita yrität piilotella minulta?" hän kysyi vaativasti ja kietoi käsivartensa Siriuksen kaulaan. Sirius liikahti vaivautuneesti ja pakottautui sitten virnistämään. Hänellä OLI salaisuuksia - ainakin muutama sellainen. Arianna tiesi jo näkymättömyysviitasta sekä Kelmien Kartasta - Sirius oli katsonut parhaaksi paljastaa sellaiset asiat hänelle, niistä kun sattui olemaan hyötyä heidän yöllisillä vaelluksillaan. Mutta oli toinenkin salaisuus. Vähän suurempi sellainen. Sirius ei ollut aivan varma, voisiko kertoa Ariannalle asiasta. Remus voisi suuttua. Ja toisaalta... Lily ja Cinnamon tiesivät jo. Arianna oli ainoa, joka ei tiennyt ja se tuntui hieman epäreilulta, jos Sirius Black nyt sellaista sanaa yleensäkään tunsi.

Hän veti syvään henkeä. "On minulla yksi..."

"Yksi mikä?" Arianna kohotti kulmiaan.

"Salaisuus, siitähän tästä taidettiin juuri äsken puhua", Sirius sanoi ja loi häneen katseen, joka kieli selvästi hänen olevan typerä. Arianna hymähti.

"Sinusta ei voi koskaan tietää, MISTÄ sinä puhut."

"Otan tuon kohteliaisuutena." Sirius taivutti päätään kuninkaallisesti. "Haluatko sinä kuulla sen jutun vai et?"

Arianna ei miettinyt hetkeäkään. "Haluan", hän vastasi.

Sirius nyökkäsi ja vakavoitui. Hän ei ollut koskaan ajatellut paljastavansa animaagisalaisuuttaan - Kelmien suurinta salaisuutta - kenellekään. Varsinkaan kenellekään tytölle. "Istu alas", hän kehotti.

"Istu alas? Samaan huoneeseen lohikäärmeen kanssa?" Arianna kohotti kulmiaan.

"Älä vain väitä, että sinä pelkäät lohikäärmeitä."

Arianna tuhahti ja istui kylmälle kivilattialle vetäen mustan kaapunsa paremmin jalkojensa suojaksi. "No niin, anna tulla. Haluan kuulla Sirius Blackin suurimman ja synkimmän salaisuuden."

"Minä olen animaagi", Sirius ilmoitti hieman hermostuneesti.

Arianna pyöritti silmiään. "Ja minä olen McGarmiwan henkilökohtainen orja."

"Sinä olet MIKÄ?" Sirius parahti ja hänen silmänsä laajenivat. Arianna läimäytti häntä käsivarteen.

"Se oli VITSI. Tiedäthän, mitä se tarkoittaa?" hän kysyi herttaisesti. "Vitsiksi kutsutaan sitä, että joku sanoo jotakin typerää, eikä ole tosissaan."

Sirius kyräili häntä. "Ihan vain tiedoksi, sinun ei tarvitse automaattisesti aliarvioida minun älykkyyttäni, vaikka satunkin olemaan hyvännäköinen."

"Ihan miten vain." Arianna huiskautti kättään kyllästyneenä. "Joka tapauksessa, jos sinä et halua kertoa mitään salaisuuksiasi, niin voit ainakin sanoa sen etkä ruveta keksimään valheita. Tytöt inhoavat sellaista."

"En minä valehdellut", Sirius intti. "Minä olen animaagi!"

Arianna katsoi häntä epäuskoisesti. "Anteeksi vain, mutta tuo ei mene läpi."

"Mutta MINÄ OLEN!"

"Animaagi? Seitsemäntoistavuotiaana? Tuskin nyt sentään", Arianna huomautti.

"Itse asiassa viisitoistavuotiaasta lähtien, jos aivan tarkkoja ollaan", korjasi Sirius. "Ja minä voin todistaa sen."

Arianna kohotti kulmiaan. "Miten?"

Sirius ei vastannut, vaan keskittyi animaagimuotonsa ottamiseen. Arianna katseli sivusta hieman huvittuneena, mutta uteliaana - Siriuksesta kun ei koskaan tiennyt. Yllätyksekseen hän näki Siriuksen alkavan äkkiä kadota, näki Siriuksen ottavan toisen hahmon... sitten Siriuksen paikalla oli kookas, musta koira, jonka tummat silmät katselivat häntä erittäin siriusmaisesti. Arianna veti syvään henkeä ja koira haukahti lyhyesti. Ariannan mielestä se kuulosti koirannaurahdukselta.

"Oletko sinä oikeasti...?" hän aloitti, mutta jätti lauseen kesken tajutessaan miten typerää koko asian kysyminen oli. Koira kallisti päätään sivulle siriusmaisella tavalla. Se istui hänen jalkojensa juureen tummien silmien katse nauliutuneena suoraan häneen. Arianna tunsi hymyn leviävän kasvoilleen, kun koira liikahti vielä lähemmäs häntä. Hän kosketti kädellään sen korvia ja sen silmät sulkeutuivat hitaasti.

Arianna ei voinut olla ajattelematta miten paljon harmittomampi Sirius oli koiranhahmossaan. Häntä alkoi naurattaa ja hänen naurunsa sai koiran avaamaan jälleen silmänsä ja katsomaan häntä melkein loukkaantuneesti. Ariannan teki mieli sanoa jotakin, mutta ennen kuin hän ehti muodostaa sanoja, äkkinäinen liike nurkan suunnalta sai hänet sulkemaan suunsa ja heittäytymään vaistomaisesti kauemmaksi. Muutaman sekunnin kuluttua tulenlieskat halkoivat ilmaa siinä, missä hän ja Sirius olivat hetki sitten istuneet. Arianna katsoi kauhuissaan lohikäärmettä, joka ei enää nukkunut raukeasti vaan kohotti päätään ja sylki lieskoja heitä kohti. Hänen onnekseen Augusto oli vielä pieni, eikä saanut aikaan kovinkaan vaarallisia tulenliekkejä, mutta onnistui se joka tapauksessa sytyttämään tuolinjalan palamaan. Arianna hypähti sammuttamaan sitä samalla kun Sirius otti jälleen ihmishahmonsa ja kiirehti rauhoittamaan säikähtänyttä lohikäärmettä. Augusto ei kuitenkaan joko kuullut tai halunnut kuunnella Siriuksen rauhoitteluja ja se jatkoi lieskojen sylkemistä. Sirius yritti aikansa, kunnes viimein veti epätoivoisena taikasauvansa esiin ja mutisi hiljaisella äänellä jotakin. Lohikäärmeen liikkeet hidastuivat ja se alkoi nuokkua. Sirius nousi lattialta ylös otsaansa hieroen.

"Se säikähti", hän sanoi hieman anteeksipyytävästi.

"En huomannutkaan", Arianna mutisi. "Miten sinä sait sen rauhoittumaan? Kaikki sanovat, että taikuus ei tepsi lohikäärmeisiin - "

Sirius kohautti olkapäitään ja istui ovensuuhun lattialle vetäen Ariannan vierelleen. "Se on vielä pieni lohikäärme. Eikä se ole puhdasrotuinen - se on vähän heikompi. Minun onnekseni."

"Sinä olet täysin kajahtanut", Arianna sanoi pudistellen päätään. "Voisit tapattaa vielä itsesi. Lohikäärmeitä ja animaagiutta."

"Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä", Sirius tokaisi teeskennellyn vaatimattomasti. "Ja minulla on syyni tehdä niin kuin teen."

"Mikä syy?" Arianna halusi tietää.

Sirius epäröi hetken, sitten hän alkoi kertoa Ariannalle Remuksesta ja tämän ihmissuteudesta, sekä täysikuusta, jolloin muut Kelmit menivät aina Remuksen mukana tämän muodonmuutoksiin. Hän kertoi Tällipajusta ja siitä, miten he juoksentelivat öisin ympäri Tylypahkan maita. Kun hän oli lopettanut puhumisen, hän puolittain odotti, puolittain pelkäsi, että Arianna alkaisi huutaa hänelle jotakin toisten ihmisten vaarantamisesta. Mutta Arianna vain istui hiljaa paikoillaan. Sirius näki, että hänen kasvoillaan käväisi nyrpeä ilme.

"Mikä nyt?" Sirius kysyi kiireesti.

Arianna kohautti olkapäitään. "Minä jään selvästi paitsi kaikesta kivasta. Teidän olisi pitänyt ottaa minutkin mukaan siihen animaagitouhuunne", hän ilmoitti. "On varmaan tosi hauskaa olla koira."

"Ainakin silloin kun joku rapsuttaa minua", Sirius sanoi ilkikurisesti virnistäen.

"No, sitä kohtelua sinun on turha odottaa joka päivä, ellet sitten halua muuttua pysyvästi koiraksi."

"Miksi pitäisi?"

Arianna hymyili ja suuteli häntä nopeasti. "Minä olen aina halunnut oman lemmikin", hän kertoi. "Sitä paitsi koirasta olisi hyötyä öisin, kun jalkojani alkaa palella."

"Voin minä lämmittää sinun jalkojasi ihan ihmismuodossanikin", Sirius tarjoutui, mutta Arianna vain pudisti päätään.

"Kiitos, mutta ei kiitos", hän sanoi ja alkoi nousta ylös sängyltä. "Tämä kuitenkin ON sisäoppilaitos."

Seuraavana aamuna Sirius ilmestyi aamiaiselle huomattavasti epäsiistimmän näköisenä kuin yleensä. Hänen silmiensä alla oli tummat varjot, hänen tukkansa sojotti joka suuntaan vielä pahemmin kuin Jamesin ja hänen toinen kätensä oli sidottu kyynärpään kohdalta. James kohotti kulmiaan.

"Minä luulin sinun sanoneen, että Augusto on kiltti ja herttainen", hän kommentoi.

Sirius mulkaisi häntä istuessaan alas. "Yleensä se onkin. Sen henkinen tasapaino taisi jotenkin järkyttyä teidän käyntinne jälkeen. Se nimittäin päätti yrittää syödä minun käsivarteni."

"Mikä tarkalleen ottaen on 'se'?" Remus puuttui puheeseen nojautuen lähemmäs.

"'Se' on lohikäärme", James kertoi, ennen kuin Sirius ehti estämään häntä. "Siriuksen lohikäärme. Augusto morsea - mikä se sukunimi nyt oli?"

"Morceuax-Aminian", Sirius sanoi tuskastuneesti. "Miten yksi nimi voi olla niin hankala muistaa?"

James loi Siriukseen paljonpuhuvan katseen. Remus katsoi heitä järkyttyneenä. "Anturajalalla on lohikäärme?"

"Joo", James ja Sirius sanoivat melkein yhtä aikaa.

"Ei voi olla totta", Remus voihkaisi. "Te menette koko ajan pahempaan suuntaan!"

"ME?" James toisti. "Anturajalka, en minä."

"Sinä myös. Te menette yhdessä hunningolle", Remus ennusti.

"Ja sinusta tulee vielä tuolla asenteella loistava aviomies Minervalle", Sirius tokaisi ja nappasi omenan lautaselleen. "Minä olen riidellyt jo liian monen ihmisen kanssa lohikäärmeen pitämisen järjettömyydestä ja sivumennen sanoen, sinä saatat olla viimeinen pisara."

Remus huokaisi. "Se siitä toivosta, että onnistuisin kasvattamaan teistä kunnon poikia", hän sanoi murheellisesti.

"Älä edes yritä, niin et masennu", James neuvoi. "Missä tytöt ovat?"

"Noin 180 astetta taaksepäin, eli käännettynä: sinun selkäsi takana", sanoi Lilyn ääni hänen takaansa. James kääntyi ilahtuneena ympäri ja kiskaisi Lilyn vierelleen penkille nopeammin kuin Lily ehti edes huomaamaan.

"Olet näköjään toipunut viime yöstä", James huomautti katsoessaan Lilyn kasvoja.

Sirius alkoi kakoa ja laski kiireesti kurpitsamehupikarin pöydälle. Remus takoi Siriusta selkään ja loi samalla murhaavan katseen Jamesiin.

"Oliko sinun pakko mennä järkyttämään hänen mielenterveyttään?" hän valitti. "Kohta hän tukehtuu!"

"No niin - tukehtuu - " Sirius änkytti. "Mitä sinä - tarkoitat - viime yöllä - " raju yskänpuuska sai taas hänestä vallan. "Minä sain mehua - väärään kurkkuun - "

James pyöritti silmiään. "Viime yöllä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että Lily taisi hieman järkyttyä nähdessään Augusto-kullannupun. En mitään sen radikaalimpaa."

"Sinusta ei koskaan tiedä", Sirius mutisi saadessaan lopultakin happea. "Vai väitätkö sinä muka, että et ole ikinä hiippaillut tyttöjen makuusaliin kiusaamaan Lilyä keskellä yötä?"

"Väitän!"

Sirius loi Jamesiin paljonpuhuvan katseen ja James virnisti. "No, kerran tai kaksi, mutta en sen enempää. Kun taas sinä itse - "

"Mitä minusta?"

"No, sanotaanko vaikka, että minulla on omat epäilykseni siitä, minne sinä aina yöllä katoat. Sinun täytyy vielä oppia, että hirvet nukkuvat aina vain toinen silmä suljettuna."

"Mielenkiintoista..." Lily mutisi. "Sirius siis käy hiipparoimassa meidän makuusalissamme keskellä yötä?"

"Vain hakeakseni Ariannan", Sirius puolustautui. "En kai minä nyt jää sinne teitä kiusaamaan!"

"Mielenkiintoista tosiaan", sanoi ääni Siriuksen ja Remuksen selän takaa. Sirius näki Lilyn, Jamesin ja Cinnamonin kohottavan katseensa. Kolmikon ilmeet synkkenivät melkein yhtä aikaa, kun he näkivät puhujan. Bellatrix Black. Siriuskin kääntyi katsomaan ja tunsi suupielensä taipuvan ivalliseen hymyyn nähdessään serkkunsa. Hän työnsi kätensä välittömästi kaapunsa taskuun hapuillen taikasauvaa, mutta Bellatrix tarttui hänen käteensä niin lujalla otteella, että pitkät kynnet painautuivat kipeästi hänen ihoonsa ja hänen oli pakko vetää käsi ulos taskustaan.

"En usko, että sinun pikku sauvastasi on juuri nyt mitään iloa", Bellatrix sihahti.

Sirius kohotti kulmiaan. "Minun pikku sauvastani?"

"Aina yhtä omituinen mielikuvitus..." Bellatrix huokaisi. "Ja omituiset ajanvietteet. Mitäköhän rehtori sanoisi, jos saisi tietää, että vaeltelet öisin luvattomasti ympäri koulua inhottavan puoliverisen tyttöystäväsi kanssa - "

Siriuksen käsi syöksähti uudelleen kaavun taskuun ja tällä kertaa hän tunsi sormiensa kiertyvän lujasti puisen taikasauvan ympärille. "Karkotaseet!" hän ärähti Bellatrixille, joka oli odottanut oma sauva valmiina.

"Estous", Bellatrix sanoi melkein laiskasti. "Älä jaksa vaivautua, Sirius. Yleisellä paikalla taisteleminen on epäkohteliasta."

Hän lipui tiehensä antamatta Siriukselle tilaisuutta vastata. Sirius jäi tuijottamaan hänen peräänsä raivostuneena.

"Tehdään se nyt", hän sanoi muille Kelmeille yhteenpuristuneiden hampaidensa välistä.

"Mikä?" Cinnamon kohotti kulmiaan.

Remus hymyili hänelle. "Ei mitään kovin vakavaa, älä huolehdi", hän vakuutti ja kääntyi sitten nyökkäämään Siriukselle. "Kaikki yhtä aikaa?"

Lily, James, Arianna, Peter, Remus ja Sirius kohottivat taikasauvansa ja suuntasivat ne kohti luihuisten tupapöytää. Kaikki lausuivat yhteen ääneen selkeällä äänellä:

"PAISUTUS LUIHUISET!"

Hiljaisuus laskeutui saliin, kun kaikki pysähtyivät odottamaan mitä tapahtuisi. Hetken kuluttua Kelmien, Lilyn ja Ariannan kirouksen jäljet alkoivat näkyä. James katseli tyytyväisenä, kuinka Kalkaros - muiden luihuisten ohella - alkoi uhkaavasti pullistua, aivan kuin hän olisi täyttynyt ilmalla. Sitten hän alkoi kohota ylöspäin ja ylöspäin paisuen samalla, kunnes hän oli kuin pyöreä, rasvahiuksinen pallo Tylypahkan Suuren Salin katossa. Myös muut luihuiset kohosivat kattoon ja alkoivat ajelehtia kirkuen ympäriinsä. Professori Mahiska pomppasi jaloilleen ja lähti suuntamaan kohti Kelmejä aikoen jättää heidät jälki-istuntoon, mutta Sirius huomasi hänen lähestyvän ja huusi:

"Paisutus professori Mahiska!"

"Jälki-istuntoa, Black!" Professori Mahiska kirkui pullistuessaan ja kohotessaan ilmaan. "Koko kuukaudeksi!"

Sirius huokaisi. "Minä alan vähitellen kyllästyä noihin jälki-istuntoihin", hän pahoitteli. "Miehen osa on joskus kova."

Kelmit tarttuivat uudelleen taikasauvoihinsa ja lausuivat ääneen seuraavan loitsun - loitsun, joka sai kovan ilmavirran käymään Suuren Salin läpi. Viima tarttui pullistuneisiin luihuisiin ja lähti lennättämään heitä kohti Suuren Salin ovea. Kelmit tiesivät, mitä tapahtuisi seuraavaksi - tuuli lähtisi riepottelemaan luihuisia ympäri linnaa, kunnes he kaikki olisivat hajaantuneet omille teilleen. Voroa odotti illalla kova työ, kun hänen täytyisi tarkastaa koko linna läpi kadonneiden luihuisten varalta. Kukaan heistä ei kuitenkaan tuntenut minkäänlaista sääliä Voroa kohtaan.

"Sarvihaara! Vasemmalle!" Sirius huusi äkkiä terävästi ja oli vähällä pudottaa taikasauvansa, kun ulos salista leijuvat luihuiset alkoivat paiskoa kirouksia heitä kohti pitkän matkan päästä. James väisti ja mulkoili luihuisia.

"Ei heidän ollut tarkoitus puolustautua!" hän valitti. "Tämä ei ole reilua!"

"Et kai sinä anna sen pikku tosiasian häiritä itseäsi?" Arianna kysyi hänen toiselta puoleltaan ja pamautti lähintä luihuista tanssikirouksella, jolloin kyseinen luihuinen alkoi sätkiä hervottomasti ilmassa. Arianna virnisti.

"TÄMÄ on jo hauskanpitoa", hän sanoi.

"En menisi sanomaan", Lily mutisi. "MAAHAN!"

Kirous kiisi heidän päänsä ylitse. Juuri kun he nousivat jälleen jaloilleen, he näkivät McGarmiwan kävelevän heidän suuntaansa. Lily voihkaisi.

"Tämä tästä vielä puuttuikin!"

"Saanko minä paisuttaa hänetkin?" Sirius kysyi toiveikkaasti.

"ET!" Lily, Remus, Peter ja Cinnamon karjaisivat yhteen ääneen ja Sirius loi heihin murskaavia katseita. Kaikki arvasivat, että he tulisivat saamaan haukut McGarmiwalta, vaikka salaa McGarmiwa tuntuikin olevan heidän puolellaan ja suorastaan toivovan, että luihuisille tapahtuisi jotakin. Lily laski sauvansa edelleen varuillaan luihuisten suunnalta lentävien kirouksien vuoksi ja jäi odottamaan, että McGarmiwa tulisi huutamaan heille.

Hänen helpotuksekseen McGarmiwa ei kuitenkaan ehtinyt heidän luokseen, ennen kuin Red pysäytti naisen ja alkoi selittää tälle jotakin vakuuttavasti kädet eloisasti heiluen. Redin kasvoille oli päättäväinen ilme. Pari minuuttia kestäneen väittelyn jälkeen McGarmiwa lähti takaisin opettajienpöydän suuntaan ja Red käveli heidän luokseen.

"Hyvä idea", hän virnisti matalalla äänellä heille. "Olisin itsekin halunnut olla tuossa mukana."

"Leijumassa katossa vai?" Sirius kysyi. "Se voidaan kyllä järjestää."

James huokaisi. "Sirius on innostunut vähän liikaa tästä paisutteluasiasta", hän selitti. "Miten sinä muuten sait tuon kanahaukan lähtemään tiehensä?" hän kysyi vilkaisten McGarmiwan suuntaan. Redkin vilkaisi huomaamattomasti samaan suuntaan ja virnisti pienesti.

"Sanoin, että minulla on teille loistava rangaistusvaihtoehto ja haluan päästä toteuttamaan sen", hän sanoi.

"Mikä rangaistusvaihtoehto? Aiot ripustaa meidät peukaloruuveista kattoon, vai?" Arianna kysyi.

Red hymyili huvittuneesti ja ravisti päätään. "Ei. Minerva ei suoraan sanottuna tiedä koko rangaistuksesta yhtään mitään - mikä on ihan hyvä asia, koska koko rangaistusta ei ole olemassakaan."

"Eli sinä pelastit meidän nahkamme ihan vain hyvää hyvyyttäsi?" Lily kohotti kulmiaan.

Red kohautti olkapäitään. "Voi olla niinkin", hän sanoi. "Sitä paitsi teillä ei ole nyt aikaa joutua puhdistamaan pöllönjätöksiä Minervan lipastonlaatikoista. Minulla on teille tehtävä, joka saattaisi kiinnostaa teitä."