55.osa - tehtävä

Kelmit, Lily, Cinnamon ja Arianna seurasivat Rediä ulos Suuresta Salista ja sitten käytäviä pitkin miehen työhuoneeseen, joka oli pimeyden voimilta suojautumisen luokan takana. Kelmit tietenkin tunsivat tien sinne jo entisestään - kukaan heistä ei ollut unohtanut kertaa, jolloin he olivat menneet sinne penkomaan Redin tavaroita. Astuessaan Redin kannoilla sisälle PVS-luokkaan James ei voinut olla tuntematta helpotusta siitä, että enää heidän ei tarvinnut tehdä mitään sellaista. He saattoivat luottaa Rediin - ja Jazziin.

Red käveli luokan poikki ja veti työhuoneensa oven auki.

"Apujoukot tulivat", hän tiedotti Jazzille, joka istui kaikessa rauhassa pienessä, upottavannäköisessä nojatuolissa työhuoneen nurkassa. Red viittasi toisia astumaan peremmälle ja he tottelivat, uteliaina näkemään huoneen paremmin. James sai huomata, että työhuone oli kokenut melko radikaalin muutoksen edellisestä kerrasta. Silloin se oli ollut ehkä hieman sotkuinen, mutta muuten asiallisen näköinen. Nyt se näytti enemmän olohuoneelta kuin työhuoneelta. Se oli sisustettu melkein kokonaan vihreällä ja keltaisella, siellä oli muutama nojatuoli sekä sohva. Keskellä huonetta oli Redin työpöytä, joka oli täynnä erilaisia papereita. Huoneen reunoilla oli lipastoja ja hyllyjä, joita James muisti penkoneensa pari kuukautta sitten. Hän tunsi epämääräisen huonon omantunnon pistoksen, mutta onnistui painamaan sen taka-alalle istuessaan lähimpään nojatuoliin Siriuksen ja Peterin väliin. Hän istui paikoillaan sanaakaan sanomatta, kun Red käveli Jazzin luokse ja istui naisen vierelle nojatuoliin kietoen molemmat käsivartensa tämän ympärille ja suudellen tätä.

"Minä luulin, että sinulla oli joku tehtävä meille", Sirius huomautti. "Ellei sitten meidän tehtävämme ole katsella, kuinka te kaksi kuhertelette keskenänne?"

Jazz virnisti. "Eikö se sitten olisi hauskaa tekemistä?"

Sirius ravisti päätään irvistäen. "Niin mielenkiintoista kun tuo varmasti onkin - TEIDÄN MIELESTÄNNE - meitä ei välttämättä huvita katsella. Jos minun tekisi mieli tutkia tarkemmin, kuinka suuteleminen tapahtuu, käyttäisin apuna Ariannaa enkä teitä kahta."

"Hyvä pointti", Red huomioi ja korjasi hieman asentoaan nojatuolissa. "Eli, minulla ON teille tehtävä - kyseessä on itse asiassa pienimuotoinen vakoilutehtävä."

"Vakoilu?" Remus kohotti kulmiaan.

Red nyökkäsi ja Kelmit näkivät hänen virnistävän jurosti. "Olen kuullut, että te olette hyviä sillä alalla", hän selitti. Kelmit vilkaisivat toisiaan ja liikahtivat hieman vaivautuneesti tuoleissaan. Kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta, että Red tiesi heidän käyneen penkomassa hänen tavaroitaan. Ja aivan hyvin Red saattoi tietääkin, James ajatteli tietämättä, olisiko huvittunut vai ärsyyntynyt. Red tiesi niin paljon muutakin. Sitä James ei kuitenkaan pystynyt päättelemään, miksi Red ei ollut tehnyt mitään saatuaan tietää heidän penkomisestaan. Redillä oli epäilemättä syynsä. Mutta hän tuskin jakaisi niitä heidän kanssaan.

"Millaisesta vakoilutehtävästä on kyse?" Lily kysyi nojautuen eteenpäin tuolissaan. James vilkaisi Lilyä sivusilmällä. Hän odotti näkevänsä kielteisen, tai ainakin paheksuvan ilmeen Lilyn kasvoilla, mutta sen sijaan Lily katseli Rediä varsin kiinnostuneesti. James silmäili pikaisesti muitakin. Ilokseen hän näki myös Cinnamonin katsovan Redin suuntaan tarkkaavaisen näköisenä. Cinnamon oli elänyt viime päivät jonkinlaisessa sumussa ja tuntui hyvältä nähdä hänen todella keskittyvän johonkin. James käänsi katseensa Remukseen ja näki Remuksenkin hymyilevän.

"Kyseessä on mies, jonka te kaikki tunnette varsin hyvin", Red sanoi salaperäisesti.

Sirius vilkaisi Jamesia. "Ei kai vain Ruikuli?"

"Häntä tuskin voi mennä sanomaan mieheksi", Red huomautti kuivasti ja Kelmit virnistivät.

"Kuka sitten?"

"Teidän entinen opettajanne. Andrej Sargon."

"SARGON?" James toisti järkyttyneenä. Hänen ei tehnyt mieli olla enää missään tekemisissä Sargonin kanssa. Hänellä oli professori Sargonista pelkkiä huonoja muistoja. Sargon oli ollut välinpitämätön, inhottava ja - ja hän oli antanut sen onnettomuuden tapahtua Lilylle, James muisteli raivoissaan. Aina ajatellessaan Sargonia hän näki mielessään, kuinka Lily törmäsi pimeyden voimilta suojautumisen luokan seinään ja valui tajuttomana lattialle. Hän tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin kunnolla edes huomaamatta sitä.

"Aivan niin. Sargon", Jazz vahvisti ja vilkaisi Rediä aivan kuin nähdäkseen, voisiko hän jatkaa puhumista. Red nyökkäsi melkein huomaamattomasti. "Olemme kuulleet huhuja, joiden mukaan hän olisi kääntymässä kuolonsyöjien puolelle."

"Sargon? Kuolonsyöjä? Olisi pitänyt arvata!"

"Ei hän mikään kuolonsyöjä ole", Jazz kiiruhti sanomaan. "Hän pelkää aivan liikaa ryhtyäkseen siihen."

"Mikä hän sitten on?" Remus kysyi.

"Jos me tietäisimme, me tuskin käskisimme teitä vakoilemaan häntä", Red sanoi kuivasti. "Sargonilla kuulemma on joitakin Voldemortia kiinnostavia kirjoja - ja samojen huhujen mukaan hän on lopultakin lupautunut luovuttamaan ne. Se pelkuri", Red tuhahti. "Hän tekee sen vain siksi, että lordi Voldemort säästäisi hänen henkensä. Aivan kuin Voldemort sitä muutenkaan tekisi."

"Hän on lupautunut luovuttamaan Voldemortille kirjoja?" Remus varmisti. "Saisiko nyt niin kuin tarkalleen ottaen selvityksen siitä, mitä te haluatte meidän tekevän?"

Jazz virnisti. "Olet ihan yhtä perusteellinen kuin pikkulapsenakin, Remus."

Remus kohautti vaatimattomasti olkapäitään ja katsoi odottavasti nojatuolissa istuvaa kaksikkoa.

"Sargonilla on viikon kuluttua tapaaminen Lucifer Malfoy-nimisen miehen kanssa", Red aloitti selitystään, mutta hänet keskeytettiin heti.

"Malfoy?"

"Bianca Malfoyn isoveli. Tosin nykyäänhän se on tietenkin Bianca Black", Jazz korjasi irvistäen. Arianna vilkaisi Siriusta ja näki Siriuksen käsien puristuvan nyrkkiin, mutta Siriuksen kasvot pysyivät ilmeettöminä. "Lucius Malfoyn serkku. Kaksi vuotta vanhempi, opiskeli Durmstrangissa. Nykyään hänen epäillään olevan kuolonsyöjä tai ainakin jonkinlaisessa liitossa niiden kanssa. Siitä ei tietenkään ole mitään todisteita. Malfoyt pääsevät rahoillaan pujahtamaan mistä tahansa kolosta."

"Joka tapauksessa, meidän tietojemme mukaan Malfoy on se, joka hakee kirjat Sargonilta. Me emme tietenkään halua niiden kirjojen päätyvän Voldemortille - niistä voisi olla hyötyä, kun yritämme selvittää, MITÄ Voldemort oikein haluaa. Ja nyt tulemme siihen, mitä me haluamme teidän tekevän. Teidän on tarkoitus mennä Sargonin taloon samana iltana kuin Lucifer Malfoynkin. Me haluamme, että te jakaudutte kahteen ryhmään. Toinen ryhmä menee etsimään ne kirjat - missä ne ikinä ovatkin. Toinen ryhmä taas kuuntelee Sargonin ja Malfoyn keskustelua ja tekee siitä meille muistiinpanot", Red selitti. "Saatte tietenkin myöhemmin tarkempia ohjeita. Mitä mieltä olette?"

Kelmit vilkuilivat vuoroin toisiaan ja vuoroin tyttöjä, yrittäen lukea toistensa ajatuksia. Sitten Sirius pamautti:

"Minä ainakin olen mukana."

Red virnisti. "Kunnollinen Black."

"Jos Anturajalka on mukana, sitten minäkin olen", James sanoi automaattisesti ja vilkaisi Siriusta. Hän ei voinut kuvitellakaan, että jompikumpi heistä osallistuisi johonkin tällaiseen ilman toista. Se vain ei ollut heidän tapaistaan. Tosin ei heillä ollut mitään pakkomiellettä toimia toistensa henkivartijoina - he vain olivat tottuneet toimimaan yhdessä.

"Minä tulen myös", Arianna ilmoitti. "Ja sinä, Lily?"

Lily nyökkäsi. Sitten Remus. Kelmien katseet kääntyivät Peteriin, joka liikahti hermostuneena nojatuolissaan.

"Sinun ei ole pakko tulla, jos et halua", Red sanoi tarkkanäköisesti Peterille. Peter käänsi oitis katseensa häneen.

"En minä ole hermostunut!" hän närkästyi. "Minä vain mietin, miten pääsen livahtamaan Admirelta huomaamatta!"

"Eli sinä olet mukana?" Sirius varmisti, eikä voinut estää virnettä leviämästä kasvoilleen.

"Totta kai minä olen! Me olemme Kelmejä!"

Jameskin virnisti. Peter saattoi aikaisemmin olla tehnyt typeryyksiä, nyt hän ainakin oli yhtä henkeen ja vereen Kelmien puolella kuin aina ennenkin. James oli helpottunut. Hän ei halunnut yli kuuden vuoden ystävyyden rikkoutuvan jonkun tytön takia. Todennäköisesti tilanne oli ollut Peterille vielä tuskallisempi kuin heille, hän ajatteli sitten ja tunsi lopultakin antavansa Peterille täysin anteeksi sen, mitä hän ikinä olikin sanonut tai tehnyt. Peter oli loppujen lopuksi rohkeampi kuin hän itse oli. Hän ei olisi noin vain pystynyt lupaamaan luopuvansa Lilystä, vaikka hänen ystävänsä olisivatkin vaatineet sitä. Hän vain ei olisi pystynyt tekemään sitä.

"Minäkin tulen mukaan", Cinnamon sanoi vitkastellen ja toiset näkivät uhmakkaan ilmeen välähtävän hänen kasvoillaan. Remus tunsi katseensa kulkeutuvan automaattisesti Cinnamonin vasempaan käteen, joka oli edelleen liikkumattomana tuen varassa. Cinnamon huomasi hänen katseensa ja liikahti niin, ettei Remus enää nähnyt kunnolla hänen kättään. Cinnamonin silmissä käväisi ärtynyt ilme.

"Sitten me kaikki olemme mukana", Remus totesi, enemmänkin täyttääkseen epämukavan hiljaisuuden kuin sanoakseen mitään hyödyllistä.

Red ja Jazz virnuilivat hyväksyvästi. "Minähän sanoin, että heihin voi luottaa", Red huomautti omahyväisesti.

"Itse asiassa, MINÄ sanoin sen", Jazz korjasi. "Sinä vain kopioit."

He väittelivät hetken aikaa keskenään, kunnes väittely päättyi Jazzin ylivoimaiseen voittoon. Kelmit saattoivat tosin nähdä, ettei Red ottanut väittelyä kovinkaan tosissaan. Sitten Red ilmoitti heille, että hän kertoisi heille lisää yksityiskohtia viikon kuluttua ja lähetti heidät tunnille.

Jälkeenpäin James ei tarkalleen tiennyt, miten selvisi läpi koko inhottavasta ja puuduttavasta päivästä. Päivän ainoa kohokohta oli (Redin tehtävän) lisäksi se, kun professori McGarmiwa ilmoitti, ettei Kalkaros nykyisillä arvosanoillaan pääsisi mitenkään läpi muotonmuutosten S.U.P.E.R-kokeesta. McGarmiwa oli hermostunut, kun Kalkaroksen oli ollut tarkoitus muuttaa Jessica Laheneyn ulkonäköä, mutta sen sijaan, että olisi tehnyt Jessicasta tummatukkaisen ja keski-ikäisen näköisen, hän onnistui muuttamaan Jessican noin viisivuotiaaksi lapseksi. Myös Jessica oli raivostunut ja ilmoittanut suureen ääneen, että Kalkaros oli häpeäksi kaikille luihuisille. Kelmit olivat nauraneet Kalkarokselle avoimesti, mutta jostakin syystä Kalkaros ei ollut hermostunut siitä niin kuin yleensä. Hän oli vain luonut ilkeitä katseita Kelmeihin.

Kalkaroksen omahyväisyyteen selvisi syy välitunnilla ennen päivän viimeistä tuntia eli pimeyden voimilta suojautumista, kun Kelmit nojailivat seinään PVS-luokan lähettyvillä odottamassa, että Red (ja Jazz) tulisivat paikalle. He olivat tapansa mukaan kadonneet jonnekin - Sirius julisti kaikille, jotka suinkin suostuivat kuuntelemaan, että Red ja Jazz olivat menneet etsimään lähimmän luutakomeron.

"Ruikuli tulee tähän suuntaan", James varoitti ystäviään, kun välituntia oli jäljellä viisi minuuttia.

Sirius kohotti oitis päätään ja siristi hieman silmiään. "Erinomaista", hän mutisi ja työnsi kätensä laukkuunsa, missä hänen taikasauvansa oli. "Minun onkin tehnyt mieli hieman koristella hänen niljakasta olemustaan viime päivinä."

Remus voihkaisi. "Ettekö te vain voisi jo antaa olla?"

"Voisimme", Sirius tokaisi. "Mutta HÄN ei voi antaa olla. Me vain huolehdimme kunniastamme."

"Juuri tuolla asenteella sodat saadaan syttymään", Cinnamon puuttui puheeseen. "Kaikki aina vain KOSTAVAT ja KOSTAVAT. Tiedätkö sinä enää edes, miksi vihaat Kalkarosta niin paljon?"

"Ei hän ole ikinä tiennyt", Remus sanoi.

Sirius kääntyi mulkaisemaan Remusta. "Pitääkö kaikkeen aina olla joku helvetin syy? Minulle riittää se, että hän on OLEMASSA!" hän loi paljonpuhuvia katseita Kalkarokseen, jonka huulet olivat taipuneet hieman ylöspäin, kun hän käveli heitä kohti.

"Miten sinä kuvittelet, että tämäkään sota ikinä loppuu, kun itselläsikin on ollut tuollainen asenne yksitoistavuotiaasta lähtien?" Cinnamon kysyi ja Sirius näki katkeruuden häivähtävän hänen silmissään. "Jos joku olisi edes välillä KUNNOLLINEN, tämäkin sota voisi olla jo ohi! Ihmisiä kuolee kaiken aikaa!"

Sirius naurahti kylmästi. "Mitä sinä sitten tekisit? Odottaisit, että he tulevat tappamaan SINUTKIN?"

"Jos kaikki tekisivät niin, tätä sotaa ei olisi ikinä tullut", Cinnamon sanoi peräänantamattomasti, mutta ei onnistunut vakuuttamaan Siriusta. Muut seurasivat tapahtumia sivusta hieman vaivautuneena.

"Se ei auta, Cin", Sirius tokaisi. "Vaikka kaikki muut olisivat kilttejä ja kunnollisia, aina löytyy se yksi kaheli, joka on valmis tuhoamaan toiset."

"Mutta sinä et voi syyttää ketään kaheliksi, kun olet itse samanlainen."

Cinnamon ei antanut Siriukselle tilaisuutta väittää vastaan, vaan lähti kiireesti kävelemään käytävää pitkin poispäin.

"HEI - " Sirius huusi hänen peräänsä. "Tule lopettamaan väittely kuin mies!"

"Hän ei ole mies", Peter huomautti fiksusti. Sirius ei kuunnellut.

"Sinä myöhästyt tunnilta!" hän huusi Cinnamonin perään. Cinnamon vain huiskautti kättään ja katosi sitten kulman taakse. Sirius huokaisi.

"Hän on vähän liian herkkä."

Remus loi Siriukseen tuskastuneen katseen. "Hän on menettänyt tässä sodassa koko perheensä. Ja kätensä. Mitä sinä sitten oikein odotat?" hän kysyi kärsimättömästi ja lähti vastausta kuuntelematta harppomaan Cinnamonin perään aikomuksenaan puhua tytölle.

Sirius kohautti olkapäitään. "Kyllä Kuutamo selvittää tilanteen", hän sanoi tietämättä itsekään, yrittikö vakuuttaa itseään vain Cinnamonia. Mutta hän oli ollut oikeassa, hän ajatteli ärtyneesti. Hän oli varma siitä, että oli ollut oikeassa.

"Toivoa sopii", Arianna sanoi ja katsoi Siriusta vihaisesti. "Sinä et sitten ole tippaakaan hienotunteinen."

"Minä olen mies!" Sirius julisti.

"Ei kai paratiisissa vain ole ongelmia?"

Toiset olivat niin keskittyneet ruotimaan Siriuksen ja Cinnamonin väittelyä, etteivät olleet huomanneet Kalkaroksen hiipivän selkänsä taakse kuin varjo. Kalkaroksen kasvoilla oli - jos mahdollista - vieläkin omahyväisempi ilme kuin aikaisemmin.

"Mitä sinä haluat, RUIKULI?" Sirius kysyi kylmästi.

"En mitään erikoista", Kalkaros sanoi. "Ajattelin vain, että minulla on jotakin, mikä saattaa kiinnostaa teitä."

"Jos puhut tuosta rasvaisesta nenästäsi, olet väärässä", Sirius ilmoitti. "Minua se ei voisi vähempää kiinnostaa."

Kalkaros ei vaivautunut vastaamaan, vaan avasi koululaukkunsa, penkoi sitä hetken ja veti sitten voitonriemuisesti esille rullalle käärityn Päivän Profeetan. James katsoi sitä kulmiaan kohottaen.

"Ikävä - tai ei niinkään ikävä - tuottaa pettymys, mutta me olemme lukeneet sen jo."

"Katso päiväystä", Kalkaros sihahti ja osoitti sormellaan Päivän Profeetan etusivulle painettua tekstiä. "Se on huomisen lehti."

"Mistä sinä sen olet saanut?"

"Minulla on lähteeni", Kalkaros sanoi samettisesti.

Sirius tuhahti. "Käännettynä: sinä sait tämän lehden joltakin tytöltä vastapalvelukseksi siitä, että lupasit häipyä pilaamasta hänen elämäänsä?"

"Lue tämä, niin sinua ei enää naurata."

Kalkaros työnsi lehden Siriuksen käteen näyttäen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. "Sivu kaksi, ole hyvä."

"Entä jos minua ei kiinnosta lukea sitä?"

"Kuulet siitä huomenna joka tapauksessa. Ajattelin olla ystävällinen ja tarjota sinulle ja inhottaville ystävillesi mahdollisuuden varautua siihen etukäteen."

Hän kääntyi ympäri ja palasi omien ystäviensä luokse jäämättä odottamaan Kelmien reaktiota. Sirius rypisti otsaansa.

"Minä kuristan tuon rasvanokan vielä jonakin päivänä", Sirius sihisi.

James ei vastannut, vaan nappasi lehden Siriuksen kädestä ja käänsi esille toisen sivun. Sivun ylälaitaan oli kirjoitettu suurin kirjaimin:

HYÖKKÄYKSET LISÄÄNTYVÄT - MIKSI AURORIT EIVÄT TEE MITÄÄN?

Otsikon alapuolella oli kuva jostakin Jamesille tuntemattomasta hyökkäyspaikasta. James kääntyi vilkaisimaan Kalkarosta, joka virnuili hänelle itsetyytyväisen näköisenä. Hän katsoi Kalkarosta hetken inhoavasti, sitten hän kääntyi lukemaan läpi lehtijuttua, joka enimmäkseen haukkui auroreita ja heidän aikaansaamattomuuttaan. Tekstissä kirjoitettiin, että aurorit olivat liian kiinnostuneita säännöistä tehdäkseen mitään kunnollista. Ja silloinkin kun he tekivät, he olivat liian varovaisia. Kirjoittajan mukaan auroreista ei ollut mitään hyötyä, jos he tyytyivät vain tainnuttamaan kuolonsyöjiä. Tekstissä mainittiin myös Jamesin isä, jota kutsuttiin "äärimmäiseksi esimerkiksi aurorien saamattomuudesta." James taitteli lehden kiireesti kokoon.

"Kuka kirjoittaa tuollaista roskaa?" hän rähähti matalalla äänellä, haluamatta antaa Kalkarokselle sitä iloa, että olisi näyttänyt suuttumuksensa. "Selvästi joku kaheli taas vaihteeksi - kuvittelevat, että jos kaikki rupeavat käyttämään samanlaisia keinoja kuin kuolonsyöjät, asiat paranevat."

Remus ravisti päätään. "Ne kirjoittavat profeettaan kaikkea potaskaa, kun jutunaiheita ei enää löydy. Ministeriön haukkuminen kiinnostaa aina kaikkia."

"Jonkun pitäisi nitistää ne nilkit!" Sirius murahti.

Kalkaros vilkaisi Siriusta huvittuneena. "Mikä hätänä, Black? Osuiko juttu hermoon? Tuntuiko pahalta, kun Pottereita loukataan?" hän huusi kävellen lähemmäs ja lisäsi matalalla äänellä: "Siellähän sinä nykyään asut, vai mitä? Potterien siivellä? Koska omat vanhempasi potkivat sinut pellolle?"

"Minä karkasin", Sirius murahti.

"Sinut olisi potkittu pellolle joka tapauksessa", Kalkaros ilmoitti. "Entäpä Potter? Miltä sinusta tuntuu, kun omaa isää haukutaan saamattomaksi?"

"Olisin huolestuneempi, jos häntä olisi sanottu loistavaksi", James tokaisi. "Kaikki tietävät, että puolet Profeetasta on roskaa. Juuri sellaista tekstiä, mitä TEIKÄLÄISET tahtovat lukea."

Kalkaros nykäisi päätään taaksepäin ja tavoitteli taikasauvaa laukustaan. Ennen kuin hän oli ehtinyt vetää sitä esiin, Jamesin taikasauva osoitti hänen kasvojaan.

"Minä olen sanonut sinulle jo", James sanoi tahallisen ylimielisesti. "Sinun ei kannata aloittaa kaksintaistelua minun kanssani."

"Entä jos minä en halua uskoa varoituksia?"

James tuhahti. "En ihmettelisi. Mitkään varoitukset tuskin menevät tuon rasvaisen tukkasi lävitse."

"SATUTUS!"

"ESTOUS!" James karjaisi ja väisti. Kalkaros sihahti inhottavasti ja valmistautui käyttämään uutta kirousta, kun terävä ääni heidän takaansa keskeytti hänet.

"No niin, hajaannutaanpa."

James virnisti. Tuon äänen hän olisi tuntenut mistä tahansa. Red. He käännähtivät ympäri ja jäivät katsomaan Rediä, joka seisoi heidän takanaan kädet ristissä. Muutaman askeleen päässä Redistä seisoi Jazz.

"Minä muistaakseni sanoin aivan alussa, että en halua oppilaideni tappelevan toisiaan vastaan, ellei toisin käsketä", Red jatkoi. "Mistä tässä on oikein kyse?"

"Miltä näyttäisi?" Kalkaros sylkäisi. "Potter on taas vauhdissa."

"Niinpä näkyy", Red sanoi näyttämättä kovinkaan kiinnostuneelta asiasta. "Mikä sinulla on kädessä, POTTER?"

Jamesin virne leveni entisestään, kun hän ojensi Redille Päivän Profeetan. "Huomisen lehti", hän selvitti. "Ruikuli ystävällisesti lahjoitti sen minulle - tosin siinä on jotakin, mikä saattaisi kiinnostaa sinuakin. Sivu kaksi."

"Vai niin", Red mutisi ja otti lehden. "Kiitos vain lehdestä."

Kalkaroksen silmät kapenivat uhkaavasti, mutta Red ei välittänyt, vaan taittoi lehden auki ja alkoi lukea. James näki hänen ilmeensä vaihtuvan hämmästyneestä huvittuneeksi, sitten hän antoi lehden takaisin Kalkarokselle.

"Sinuna en suhtautuisi tuohon kovin vakavasti, Ruikuli - anteeksi, Kalkaros tietenkin. Ellet sattunut katsomaan jutun kirjoittajaa, niin minäpä kerron: kyseessä oli A.R.Martin - tarkoittanee siis Alessandro Martinia. Lahjakas kirjoittaja, kieltämättä. Hyvä kyseenalaistamaan asioita. Ikävää, että Päivän Profeetta joutuu vastaisuudessa tulemaan toimeen ilman häntä", Red sanoi huolettomasti.

"Ei kai?" James kysyi - enimmäkseen siksi, että Kalkaros ei sitä tehnyt. Hän suuntasi vahingoniloisen katseensa suoraan Kalkarokseen.

"Kyllä vain", Red huokaisi teeskennellyn murheellisesti. "Aurorit hoitelevat hänet piakkoin Azkabaniin. Olemme lopultakin saaneet todisteita siitä, että hän toimii Voldemortin puolella."

Kalkaroksen kädet puristuivat nyrkkiin. Red huokaisi uudelleen.

"Minusta tuntuu, että meidän kahden on syytä puhua vähän", hän sanoi Kalkarokselle, joka silmäili häntä varuillaan. "James, sinä voit varmaan pitää sillä aikaa seuraa tyttöystävälleni."

"Morsiamellesi", Jazz korjasi loukkaantuneena.

Red pyöritti silmiään. "Minä en varmaan ikinä totu käyttämään tuota sanaa. Joka tapauksessa, tämä vie vain hetken. James?"

James kumarsi arvokkaasti. "Ei pelkoa. Naisesi on täysin turvassa minun seurassani."

Red nyökkäsi ja viittoi Kalkarosta seuraamaan itseään kulman taakse. Kelmit jäivät virnuilemaan toisilleen. Sitten James viittasi heitä vaikenemaan ja meni lähemmäs Rediä ja Kalkarosta kuullakseen, mitä he puhuivat.

"Minä tiedän aivan hyvin, että sinä olet Voldemortin puolella", Red sanoi parhaillaan. "Enkä minä pidä siitä. Mutta ikävä kyllä minulla ei ole todisteita, eli en voi lähettää sinua Azkabaniin. Pidän kuitenkin huolen siitä, että sinä pidät suusi kiinni. Jos Alessandro Martinin pidätys menee jostakin syystä pieleen, tiedän ketä syyttää. Onko selvä?"

James ei kuullut Kalkaroksen vastausta.

"Minun täytyy sanoa vielä", Red jatkoi matalalla äänellä. "Että minusta sinä teet typerästi ollessasi Voldemortin puolella. Minusta on alusta asti näyttänyt siltä, että olet väärällä puolella."

"Sinä et tiedä mistään mitään."

"Sitten minun täytyy sanoa, että sinäkään et tiedä. Minusta on typerää valita se helpompi puoli, kun pystyy selvästi parempaan. Haluatko sinä oikein todella olla samanlainen kuin vanhempasi?"

Kalkaros ei vastannut taaskaan, eikä Redkään jatkanut. Hetken kuluttua Red tuli päästämään heidät sisälle luokkaan ja Kalkaros seurasi jurona perässä.

Remus vilkaisi kelloa ja tajusi pimeyden voimilta suojautumisen tunnin olevan alkamassa. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen mennä tunnille - Red ei erityisemmin pitänyt siitä, että Kelmit olivat poissa tunnilta, vaikka hän tuntuikin pitävän heidän seurastaan. Sitten Remus onnistui kuitenkin karkottamaan omantunnon pistoksen. Cinnamon tarvitsi hänen seuraansa enemmän kuin Red ja ainahan hän voisi kopioida myöhemmin Peterin muistiinpanot, jos sellaisia oli tehty. Peterin, sillä Sirius ja James eivät koskaan tehneet muistiinpanoja. He sanoivat aina oppivansa asiat muutenkin ja niin he oppivatkin. Remus arveli, että olisi itsekin oppinut. Hän vain oli tottunut olemaan tunnollinen.

Cinnamon oli mennyt lujempaa vauhtia kuin Remus olisi edes arvannut. Hän kirosi mielessään Siriusta, jonka oli ollut aivan pakko mennä riitelemään Cinnamonin kanssa. Cinnamon ei ollut juuri nyt missään kaikkein vahvimmassa mielentilassa. Remus mietti, kuinka kauan Cinnamonilta oikein kestäisi toipua kaikesta. Jos hän edes toipuisi kunnolla. Voldemort aiheutti aivan liikaa ongelmia, Remus ajatteli ja huomasi sitten Cinnamonin vaaleiden hiuksien heilahtavan kirjaston luona.

"Cin!" hän huusi ja säntäsi tytön perään.

Cinnamon ei joko kuullut tai ei halunnut kuulla. Hän katosi kirjaston ovesta sisään Remuksen juostessa kiireesti hänen peräänsä. Remus pysähtyi kirjaston ovella ja katseli hetken ympärilleen, sitten hän näki Cinnamonin istuvan nurkkapöydässä. Cinnamon oli ehtinyt vetää hyllystä jonkun vanhan kirjan ja teeskenteli olevansa syventynyt siihen, kun Remus veti tuolin ja istui hänen vierelleen.

"Cin?" hän kysyi. "Miten menee?"

Cinnamon kääntyi katsomaan häntä siniset silmät täynnä teeskenneltyä yllättyneisyyttä, aivan kuin tyttö ei olisi tiennyt hänen tulevan. Remus tunsi suupielensä taipuvan pieneen, surkeaan hymyyn.

"Sitä normaalia, tiedäthän", Cinnamon sanoi pakotettu hymy huulillaan.

Remus ravisti päätään. "En tiedä. Mitä jos sinä kertoisit?"

Tällä kertaa yllättynyt ilme Cinnamonin silmissä ei ollut teeskentelyä tai valhetta. "Kyllä sinä tiedät", hän sanoi uudelleen. "Läksyjä, McGarmiwa, luihuisia, sitä normaalia."

"Minulla on sellainen tunne, että meneillään on enemmänkin", Remus sanoi tarkkaavaisesti.

Cinnamon naurahti. "Mikä Red sinusta oikein on tullut?"

"Tarvitseeko todella olla Red huomatakseen, että toisella on ongelmia?"

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Ei minulla nyt mitään erityisiä ongelmia ole. Ne normaalit. Vanhemmattomuus, kädettömyys, ei mitään uutta."

"Miksi sinä sitten aloit väittelemään Siriuksen kanssa?" Remus kysyi.

"Eikö Siriuksen kanssa saa väitellä, jos ei ole suuria henkilökohtaisia ongelmia?"

Remus huokaisi ja ravisti päätään. "En minä sitä tarkoittanut. Sinä vain et ole sellaista tyyppiä, joka alkaa riidellä ihmisten kanssa."

"Miksi minun pitäisi aina olla jotakin tiettyä 'tyyppiä?" Cinnamon hermostui. "Enkö minä voi muka muuttua mieleni mukaan?"

"Tietenkin voit", Remus kiirehti sanomaan. "Minä vain ihmettelin."

"No, jos sinä kerran tarvitset jonkun pahuksen selityksen, niin tässä sinulle: minä olen kyllästynyt siihen, että kaikkien pitää aina vain tapella ja kostaa! Miltä sinä luulet, että minusta tuntuu? Kaikki menee koko ajan pieleen! Sen takia, että kaikilla on pakkomielle satuttaa toisiaan, minulla ei ole enää perhettä EIKÄ minulla ole enää kunnollisesti toimivaa kättä! Ihmettelen vain, mitä minä menetän seuraavaksi! Jonkun on pakko kuolla, ennen kuin minä pääsen täältä pois! Ihan varmana se on Lily tai sinä tai - " hän ei pystynyt jatkamaan, vaan hänen sanansa peittyivät itkuun. Remus katsoi häntä ensin järkyttyneenä ja kietoi sitten kiireesti käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet omalle tuolilleen. Hän ei yrittänytkään enää keksiä mitään lohduttavaa sanottavaa - hän oli oppinut jo kauan sitten, ettei oikeita sanoja vain ollut olemassa. Sisimmässään hän pelkäsi. Hän pelkäsi sitä, mikä Cinnamonista vielä tulisi. Cinnamon oli vielä vuoden alussa ollut normaali tyttö. Iloinen, rauhallinen, normaali. Nyt hänestä oli tulossa vihainen. Vihainen ja katkera. Remus pelkäsi, ettei Cinnamon ehkä pääsisikään yli masennuksestaan, vaikka kaikki väittivät sen menevän ohi.

Mitä hän sitten muka tekisi?

56.osa -

Cinnamonin mielentila ei parantunut viikon aikana, eikä Remus sitä oikeastaan enää odottanutkaan. Hänestä oli alkanut vähitellen tuntua, ettei Cinnamonilla ollut aikomustakaan palata takaisin normaaliin elämäänsä. Cinnamon ei halunnut häntä - eikä ketään muutakaan, sen puoleen - seurakseen, hän ei halunnut lohdutusta eikä osannut itsekään lohduttaa itseään. Remuksesta tuntui kuin Cinnamon olisi pysähtynyt paikoilleen kaikkien muiden jatkaessa eteenpäin. Cinnamonin olisi pitänyt ymmärtää, ettei menneisyyden kipuihin saanut jäädä kiinni. Toisaalta, Remus ajatteli huvittuneen surullisesti, ei hän itse tiennyt mitään sellaisista suruista kuin Cinnamon, vaikka ihmissusi olikin. Hänellä oli yhä perheensä. Hän saattoi yhä hengittää ilman että jokainen hengenveto tuntui tuottavan tuskaa.

Kelmit, Lily, Arianna ja Cinnamon istuivat Rääkyvässä Röttelössä Redin tarjoamaa vakoilutehtävää edeltävänä iltana. He istuivat suurimmaksi osaksi hiljaa, tarkkaillen Augustoa Siriuksen seurana. Augusto oli kasvanut viikon aikana hurjasti. Myös sen siivet olivat venyneet pituutta ja näyttivät nyt siltä, että voisivat milloin tahansa nostaa räikeänvihreän olennon ilmaan. Augustosta oli myös tullut levottomampi. Sirius alkoi olla hankaluuksissa sen kanssa. Pelkästään tunnin aikana se oli onnistunut polttamaan niin tuolinjalkoja kuin Siriustakin. Nyt se nukkui nurkassa näennäisen rauhallisesti, vihreän ja mustan sekaiset siivet taittuneina selkää vasten, mutta välillä se puhalsi tulipalloja keuhkoistaan. Sirius oli kiitollinen ystäviensä seurasta, mitä Auguston vartioimiseen tuli - hän saattoi pitää Augustosta, mutta hän alkoi olla vähitellen väsynyt viettämään öitään Rääkyvässä Röttelössä. Arianna oli ollut melkein joka yö hänen seuranaan ja myös James, Remus ja Peter pitivät usein hänelle seuraa. Lily ja Cinnamon kävivät harvemmin, vaikka Lilykin alkoi vähitellen kiinnostua Siriuksen vaarallisesta lemmikistä. Sirius arvasi, että oli vain ajan kysymys, milloin Lilykin alkaisi hiippailla Rääkyvään Röttelöön öisin. Sitä hän ei kuitenkaan toivonut. Hän saattoi pitää Lilystä - paljonkin, itse asiassa - mutta hän nautti Ariannan seurasta liikaa halutakseen toisia rikkomaan heidän rauhansa joka yö.

"Ruikuli on viime aikoina ollut omituisen siivosti", Sirius sanoi mietteliäästi lattialta. Hän istui Jamesin ja Ariannan välissä Auguston lähettyvillä ja nojasi selkäänsä vasten kylmää, rosoista kiviseinää. Hänellä oli yllään talvitakki ja hänen hiuksensa olivat pörrössä. Joko Auguston tai Ariannan jäljiltä, sitä toiset eivät tienneet.

"Hän järkyttyi varmaan jotenkin siitä Redin saarnasta", James arveli. "Jotakin hyötyä Redistäkin."

"On hänelle muutakin käyttöä", Arianna puolusteli.

Sirius kääntyi katsomaan häntä kohottaen kulmiaan. "Niin kuin mitä?"

Arianna kohautti olkapäitään. "Hän on hyvännäköinen."

"Ja mikä minä sitten olen?" Sirius kysyi hivenen loukkaantuneesti. "Kenkälankkipurkki, vai?"

Arianna virnisti ja pörrötti hänen hiuksiaan toisella kädellään. Toisen hän oli kietonut Siriuksen vyötärölle. "Olet sinäkin hyvännäköinen, älä pelkää. Eri tavalla vain."

"Miten niin eri tavalla?"

"Sinä olet tyylikkäällä tavalla hyvännäköinen. Red on vaarallisesti hyvännäköinen."

"Vaarallisesti?" Siriuksen ilme oli epäluuloinen.

Arianna läimäytti häntä käsivarteen, eikä vaivautunut jatkamaan keskustelua. "Mitä luulette, menemmekö me huomenna kiusaamaan professori Limanuljaskaa?" hän kysyi toisilta vaihtaen puheenaihetta.

Remus vilkaisi Cinnamonia, jonka kasvot olivat ilmeettömät. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Red ei ole sanonut mitään. Mutta todennäköisesti kyllä."

"Minä ihmettelen, MIKSI Red haluaa juuri meidän menevän sinne", Lily sanoi rypistäen otsaansa. "Hän voisi lähettää kenet vain - pakkohan sellaisella miehellä on olla suhteita."

"Eri asia mitä suhteita", Sirius mutisi.

Lily loi häneen turhautuneen katseen. "Kyllä minä ymmärrän, jos SINÄ tunnet jotakin vetoa professori Sargoniin, mutta kaikki eivät varmastikaan tee niin."

"En minä Sargonista puhunut", Sirius protestoi. "Mutta ihan miten vain. Ja sinun jos kenen pitäisi tietää, että Redillä on aina syynsä ihan kaikkeen, Jazzia ehkä lukuunottamatta. Tosin minä sanoisin, että Redin pää on pehmennyt lopullisesti, jos hän aikoo lähettää Sarvihaaran Sargonin luokse."

"Miten niin?" James kysyi, melkein loukkaantuneena.

Sirius virnisti ja kohautti olkapäitään. "Ajattelin vain, että sinä saatat aivan hyvin käydä Sargonin kurkkuun kiinni ihan kiusallasi. Jos muistan oikein, sinulla ei ole erityisen lämpimiä tunteita häntä kohtaan."

"Ei todellakaan ole", James ilmoitti ja kietoi molemmat käsivartensa takaapäin Lilyn vyötärölle vetäen Lilyn syliinsä. "Mutta ei minua voi varsinaisesti siitä syyttää."

"Ei voikaan", vahvisti Sirius. "Ei kukaan voi syyttää sinua siitä, että olet ylimustasukkainen, ylisuojelevainen, yliritarillinen, ylirakastunut, yli-"

"-hyvännäköinen?" James keskeytti.

"EI!" Sirius parahti. "Tai siis, sinä saatat olla vetävän näköinen, mutta MINUN ei tarvitse ajatella niin."

Remus pudisti päätään. Hänen ystävänsä eivät näyttäneet muistavan sanaa hienotunteisuus. Toisaalta, eivät he olleet ikinä ymmärtäneet koko sanan merkitystä, tai siltä se ei ainakaan ollut hänen silmissään näyttänyt. Mutta kun hän ajatteli asiaa syvemmin, hän tajusi, ettei edes voinut odottaa ystäviltään hienotunteisuutta. Ei hän voinut odottaa kaikkien olevan hiljaa ja masentuneita vain koska Cinnamon oli. Hän pidätti huokauksen ja toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin. Kiltin, huolehtivaisen poikaystävän rooli otti voimille, vaikka hän halusikin auttaa Cinnamonia. Cinnamon vain ei näyttänyt haluavan samaa.

"Minä taidan mennä jo nukkumaan", hän sanoi hieman vaivautuneesti. "JOS meidän on tarkoitus mennä vakoilemaan huomenna, minä haluaisin vähän levätäkin ennen sitä."

Hän nousi ylös jäämättä odottamaan vastausta. Myös Cinnamon nousi sanaakaan sanomatta ja seurasi häntä, tarttuen hänen käsivarteensa kun he menivät ovesta ulos. Sitä ei tapahtunut nykyään kovin usein, Remus ajatteli ja kietoi toisen käsivartensa Cinnamonin vyötärölle.

"Mitä ajattelet?" hän kysyi heidän lähtiessään kävelemään kohti Tylypahkaa.

Cinnamon oli pitkään hiljaa ja hetken Remus luuli, ettei tyttö aikonutkaan vastata. "Kuolonsyöjiä", Cinnamon vastasi sitten. Kammottavan kylmästi. "Red saattaa tehdä typerästi lähettäessään minut vakoilemaan. Minä en tiedä mitä teen, jos törmään Malfoyhin."

Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten:

"Aivan kuin se olisi jotakin uutta. Enhän minä muutenkaan enää tiedä, mitä minä teen."

Remus puristi häntä tiukemmin ja tunsi raskaan painon laskeutuvan omaan sydämeensä. Hän itse kaipasi jonkinlaista puhekumppania, mutta sellaisen löytäminen ei ollut helppoa. Siriuksella oli lohikäärmeensä ja Ariannansa, Jamesilla oli partiointinsa ja Lily. Peterillä oli Admire ja silloinkin kun he olivat erossa toisistaan, Peter näytti uppoutuneen kokonaan omaan maailmaansa. Remuksen ystävät keskittyivät kaikki omiin asioihinsa ja hän itse oli jäänyt yksin. Tunne ei ollut mukava. Hän tiesi, että he voisivat yhä luottaa toisiinsa pahan paikan tullen. He pitivät yhtä. Mutta silti oli inhottavaa nähdä kuuden ja puolen vuoden tiiviin ystävyyden jakautuvan tällä tavalla.

Tytöistä oli pelkkiä ongelmia.

"Jonkun pitäisi puhua Cinnamonille järkeä", Lily sanoi enemmän itselleen kuin toisille, kun Remus ja Cinnamon olivat lähteneet Rääkyvästä Röttelöstä. Hän nojasi päätään vasten Jamesin olkapäätä ja leikitteli hajamielisesti Jamesin hiuksilla. Hiuksilla, joita hän oli vielä puoli vuotta sitten niin suunnattomasti inhonnut, hän ajatteli hieman huvittuneesti. Paljon oli muuttunut puolessa vuodessa, eikä hän tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Hän oli iloinen siitä, että tuli itse nykyään toimeen Kelmien kanssa. Hänen elämänsä oli paljon mielenkiintoisempaa... eikä hän enää osannut kuvitella elävänsä ilman Jamesia, niin typerältä kuin se kuulostikin. Lily Evans, opettajien lemmikki ja koulun itsenäinen johtajatyttö myöntämässä, ettei osannut olla ilman jotakuta poikaa?

"Jos jonkun on tarkoitus tehdä se, niin sitten sinun", Arianna huomautti. "Ellet ole huomannut, minä en ole niitä kaikkein hienotunteisempia ihmisiä."

Lily pyöritti silmiään. "Sanotaanko vaikka, että en ole unohtanut sitä kuinka sinä löit vetoa minusta ja Jamesista..."

"Se oli hyvään tarkoitukseen", Arianna puolusteli. "Minä vain halusin teidän olevan yhdessä!"

"Sinä vain halusit rahaa."

Arianna kohautti olkapäitään. "Maailma on materialistinen ja minä olen materialistinen sen mukana."

"Siksikö sinä olet Siriuksen kanssa?"

"Ai, että minulla olisi jotakin hyvännäköistä omistuksessani?" Arianna varmisti. Lily nyökkäsi ja Arianna virnisti. "Itse asiassa se ei ole se syy."

"Mikä sitten?"

"Musta sattuu olemaan lempivärini", virnisti Arianna. "Jos menen naimisiin Siriuksen kanssa, olen kirjaimellisesti Musta."

"NAIMISIIN? MINUN KANSSANI?" Sirius toisti järkyttyneenä ja katsoi Ariannaa aivan kuin Arianna olisi ilmoittanut omistavansa kuolettavan taudin. "Ei ei ei ei..."

Arianna vilkaisi häntä lievästi loukkaantuneena. "Miksi sinä sitten olet minun kanssani jos et halua mennä kanssani naimisiin?" hän kysyi.

"Minä olen seitsemäntoista, pahus!"

"Ja sitoutumiskammoinen", Peter lisäsi.

Sirius vilkaisi Peteriä kiukkuisena. "Sinulla on oma nainen josta huolehtia, joten anna toisten huolehtia omistaan", hän neuvoi terävästi.

"Minun ei tarvitse huolehtia Admiresta", oikaisi Peter.

"Koska olet tossun alla."

"Koska en ärsytä häntä niin kuin sinä Ariannaa."

Lily antoi katseensa kiertää Siriuksesta Peteriin ja sitten Ariannaan, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi Jamesin kohdalle. Jamesin ruskeissa silmissä oli huvittunut ilme, kun hän kuunteli ystäviensä riitelyä. Sitten James tajusi Lilyn katseen ja vastasi siihen pieni hymy huulillaan.

"Tuntuuko sinustakin, että me olemme väärässä paikassa?" hän kysyi.

Lily nyökkäsi. "Tuntuu. Ja minun päätäni särkee."

James nousi seisomaan nostaen Lilyn mukanaan. "Me menemme takaisin Tylypahkaan", hän tiedotti Siriukselle, Ariannalle ja Peterille.

Sirius pyöritti silmiään. "Niin sitä pitää, Sarvihaara, menkää te vain jonnekin nuoleskelemaan ja jättäkää minut tänne riitelemään", hän jupisi, kun James ja Lily suuntasivat ovelle.

"Tiedäthän sinä sanonnan: 'naiset ensin'?" James kysyi Siriukselta virnistäen.

Sirius ei vastannut - ja jos hän oli aikonutkin vastata, hänen äänensä peittyi lohikäärmeen rääkäisyyn. Augusto oli herännyt Jamesin ja Lilyn lähtiessä ja näytti nyt olevan taas valmis polttamaan Siriuksen kulmakarvat tuhkaksi. Sirius kiirehti rauhoittelemaan sitä ja vilkaisi samalla Peteriä.

"Eikö Admire halua nähdä sinua tänä iltana?" hän kysyi merkitsevästi.

Peter katsoi häntä typeränä. "Admire? Ei kai - tai siis kyllä", hän korjasi hätäisesti Siriuksen ilmeen nähdessään. "Hauskaa Augustoa."

Hän lähti Lilyn ja Jamesin perään jättäen Siriuksen kahdestaan Ariannan kanssa. Sirius veti taikasauvansa esiin tuskastuneena Auguston tempoiluun ja mutisi tainnutusloitsun. Hänen täytyi käyttää tainnutusloitsua monta kertaa, ennen kuin Augusto näytti nukahtavan edes levottomaan uneen. Viikon kuluttua tainnutustaiat tuskin enää edes tepsisivät siihen, Sirius ajatteli synkästi. Hänestä alkoi tuntua, ettei lohikäärmeen pitäminen lemmikkinä sittenkään ollut niin hyvä ajatus kuin hän oli kuvitellut. Lukuunottamatta sitä, että Auguston myötä hänellä oli hyvä syy viettää yö jossakin muualla kuin makuusalissaan. Samoin Ariannalla.

Hän meni Ariannan viereen istumaan ja veti syvään henkeä.

"He lähtivät", hän sanoi matalalla äänellä nojaten päätään Ariannan olkapäähän.

Arianna hymähti. "Sinullahan on hyvä huomiokyky."

"Tiesitkö, että sarkasmisi häiritsee minun romanttista mielialaani?" Sirius kysyi kallistaen päätään.

"Sirius Black? Romanttinen?" Arianna toisti, selvästi huvittuneena. "Ei mene läpi, Black."

Sirius huokaisi teeskennellyn murheellisesti. "Sitten minun pitää vain todistaa se sinulle jotenkin..." hän mutisi ja antoi sormiensa kulkeutua Ariannan pitkiin, tummiin hiuksiin, taivuttaen Ariannan päätä taaksepäin niin, että saattoi helposti katsoa Ariannaa silmiin. Ariannan violetinsiniset silmät katsoivat häntä ovelasti, melkein haastaen. Sirius vastasi haasteeseen suudellen Ariannaa rajusti huulille. Arianna yllättyi, menetti tasapainonsa ja horjahti selälleen lattialle jatkaen suutelemista.

James ja Lily kävelivät takaisin linnaan käsivarret toistensa ympärillä. He kävelivät hitaasti - kummallakaan ei ollut kiirettä minnekään ja Lily oli saanut Rääkyvässä Röttelössä päänsäryn, joka esti häntä kävelemästä kovinkaan nopeasti.

"Mistä vetoa, että Sirius ja Arianna ovat juuri nyt toistensa kurkuissa kiinni?" hän kysyi Jamesilta hieman huvittuneesti.

James virnisti. "Millä tavalla toistensa kurkuissa kiinni?"

"Ei tarvitse aiheuttaa minulle pahoja mielikuvia. Minulla on tarpeeksi paha olo jo muutenkin", Lily mutisi.

James katsoi häntä pelästyneenä. "Et kai sinä aio tulla kipeäksi?"

"Miten niin? Pelkäätkö, että tartutan sinut?"

"En... Mutta jos sinä tulet kipeäksi, et jaksaisi viihdyttää minua ja SE olisi hyvin ikävää..."

Lily huokaisi. "Minä en tajua, miten sinä voit olla aina noin itsekäs!" hän valitti, mutta hänen silmiensä ilme paljasti, ettei hän ollut tosissaan.

James virnisti ja haroi hiuksiaan omahyväisesti. "Se, Lilyseni, johtuu siitä, että olen MIES."

"Sinä mies? Älä naurata!"

"Olen minä!"

"En usko ennen kuin näen!"

James kohotti kulmiaan. "Sinä haluat nähdä todisteita?"

Lily punastui ja kääntyi katsomaan poispäin. "En minä nyt ihan sitä tarkoittanut."

He kävelivät portaat ylös ja pysähtyivät Lihavan Leidin muotokuvan eteen. Lihava Leidi katsoi heitä paheksuvasti.

"Ettekö te kaksi IKINÄ voi tulla ajoissa?" muotokuva valitti heille. "Minä joudun aina valvomaan teidän takianne!"

"Työasioita, tiedäthän", James sanoi iskien muotokuvalle silmää.

Muotokuva punastui ja Lily pyöritti silmiään. Hän tiesi kyllä Jamesin olevan suosittu tyttöjen keskuudessa - mutta että muotokuvatkin ihastuivat häneen...

"Tunnussana?" Lihava Leidi kysyi jo vähemmän ärtyneesti.

"Veitsi selkään", James sanoi lyhyesti. Muotokuva heilahti sivuun heidän tieltään ja hän talutti Lilyn sisälle oleskeluhuoneeseen, joka oli jo hiljennyt lukuuottamatta muutamia neljäsluokkalaisia, jotka istuivat vielä siellä tekemässä läksyjään. James loi heihin murhaavan katseen ja vilkaisi sitten kelloa merkitsevästi, jolloin he keräsivät kiireesti kirjansa ja katosivat makuusaleihinsa. James virnisti voitonriemuisesti ja talutti Lilyn sohvalle.

"Olen näköjään oppinut jo hyvän murhaavan katseen", hän totesi.

"Tai sitten he pelkäsivät, että he alkavat kuolata, jos jäävät katsomaan sinua liian pitkään", Lily ehdotti kuivasti. Hänestä oli tietenkin mukavaa, että James oli juuri sen näköinen kuin oli, mutta joskus hän toivoi, että kaikki muutkin koulun tytöt eivät olisi olleet ihastuneet Jamesiin. Se kävi pidemmän päälle hermoille. Lisäksi hän sai aina miettiä, milloin joku heistä onnistuisi iskemään Jamesin ja hän itse jäisi itkemään yksinään. Hän ei tiennyt, mitä sitten tekisi - ei ollut Lily Evansin tapaista jäädä itkemään kenenkään pojan perään, mutta tässä tapauksessa hänelle voisi käydä huonommin kuin hän tiesikään.

James katsoi häntä tarkkaavaisesti ja ojensi kätensä koskettaakseen hänen kasvojaan. "Minun puolestani he saavat kuolata", hän ilmoitti ja hymyili Lilylle aidosti.

"Niin tietenkin", Lily mumisi. "Milloinpa Kelmiä ylimääräinen huomio haittaisi."

"Minun puolestani he saavat kuolata", James toisti, tällä kertaa lujemmin. "Koska minulle he ovat yhtä kuin ilmaa. Toisin kuin Anturajalka, minulla ei ole mitään sitoutumiskammoa."

Hän katsoi Lilyä niin pitkään, että Lilykin alkoi hymyillä huolimatta ärtymyksestään ja päässään tykyttävästä päänsärystä, joka tuntui halkaisevan hänen päänsä kahtia. Hän ei tiennyt, mistä päänsärky oli alkanut - hän oli harvoin sairaana. Hetken ajan hän mietti, olisiko hänen pitänyt mennä sairaalasiipeen, mutta oli liian väsynyt liikahtaakseen minnekään sohvalta.

James siirtyi istumaan lähemmäs häntä ja työnsi punaiset hiukset pois hänen silmiensä edestä. "Sinulla on kauniit silmät", James sanoi, sen enempää ajattelematta.

Lily hymyili pienesti. "Ihan kuin olisit sanonut tuon joskus ennenkin."

"Sinä et vain uskonut."

"Osaan olla hyvin itsepäinen halutessani", Lily sanoi hieman omahyväisellä äänensävyllä, jonka hän oli oppinut Jamesilta. Sitten hän kietoi käsivartensa Jamesin kaulaan ja nojautui lähemmäs, kunnes ylettyi suutelemaan Jamesia. James onnistui vain vaivoin estämään itseään virnistämästä antaessaan käsiensä kulkeutua Lilyn selkää pitkin Lilyn vyötärölle ja tunsi suudelman syventyvän - kunnes Lily äkkiä nykäisi päänsä kauemmas pahoinvoiva ilme kasvoillaan.

"Mitä nyt?" James kysyi rypistäen otsaansa.

"Minulla on paha olo", Lily sanoi ennen kuin läimäytti käden suunsa eteen.

"Pahus", James manasi ja kääntyi kiireesti katsomaan ympärilleen, kunnes näki roskakorin huoneen nurkassa. Hän veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä roskakoria. "Tulejo roskakori!" hän kutsui ja roskakori lennähti siististi hänen syliinsä. Hän työnsi sen Lilylle, joka otti sen kiireesti vastaan ja kumartui sen ylle. James katsoi poispäin. Hän oli aina inhonnut sitä, kun joku oksensi - häntäkin alkoi silloin oksentaa. Kaikkein eniten hänen teki mieli vain paeta paikalta, niin kuin hän yleensä teki. Mutta juuri nyt hän ei vain voinut tehdä niin. Kyseessä oli Lily, hän pakottautui ajattelemaan ja ojensi kätensä työntääkseen hiukset sivuun Lilyn kasvoilta, kun Lily kumartui jälleen roskakorin ylle oksentaakseen. Hän ei voinut hylätä Lilyä noin vain, ei koska...

"Minä rakastan sinua", James sanoi yllättäen, tajuamatta itsekään kunnolla mitä sanoi. Heti sanottuaan sen hän kirosi itseään. Sellaista ei todellakaan kuulunut sanoa nyt, kun Lily voi pahoin. Se oli erittäin epäromanttista ja väärä hetki kaikin puolin. Mutta sanottua ei enää saanut otettua takaisin ja hän saattoi vain manata typeryyttään, kunnes Lily viimein kohotti päätään kauemmas roskakorista, pieni, epäuskoinen hymy huulillaan.

"Etkä sitten keksinyt YHTÄÄN parempaa hetkeä tuon sanomiseen?" hän kysyi hieman turhautuneesti.

James katsoi käsiään hämillään. "Anteeksi - ei ollut tarkoitus - "

Lilyn hymy leveni entisestään. "Tämä on kyllä viimeinen tilanne, jolloin odottaisin kuulevani nuo sanat", hän sanoi ja näytti hetken ajan siltä kuin aikoisi taas voida pahoin, mutta sai sitten taas itsensä kokoon. "Mutta ei kai sillä väliä. Minäkin rakastan sinua."

James kohotti katseensa ja katsoi häntä typeränä. "Oikeasti?"

"Ei, kun minä vain valehtelisin, että Kalkaros saisi hyvät naurut", Lily tokaisi.

"Lily - " James katsoi häntä paheksuvasti. "Tuo ei ollut kivaa."

"Anteeksi. Minä olin ihan tosissani. Minä rakastan sinua."

"Sinä rakastat minua", James toisti.

Lily nyökkäsi.

"Ja minä rakastan sinua", jatkoi James ja valoisa hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. Lily nyökkäsi uudelleen.

"Minua tosiaan ottaa päähän, että menin sanomaan sen nyt", James sanoi hieman vihaisesti. "Minä haluaisin suudella sinua, mutta - "

"Se ei ehkä ole kovin hyvä ajatus juuri nyt", Lily sanoi kiireesti.

James huokaisi ja ravisti päätään antaen sormiensa upota Lilyn paksuihin punaisiin hiuksiin. "Sitten kun olet parantunut..." hän sanoi jättäen lauseen kesken.

Seuraavana aamuna Lilyllä oli jo hieman parempi olo, vaikka hän ei ollutkaan täysin varma, saisiko mitään ruokaa pysymään sisällään. Hän heräsi kahdeksan jälkeen ja säikähti tajutessaan miten paljon kello oli, kunnes huomasi, että oli lauantai eikä heillä ollut koulua. Hän nousi varovasti ylös ja tunnusteli päätään. Sitä ei särkenyt enää.

"Sinäkin päätit sitten herätä?" Arianna kysyi kuivasti omalta sängyltään, missä hän istui kuivattelemassa hiuksiaan suihkun jäljiltä.

Lily kohautti olkapäitään. "Nukkuminen tekee hyvää. Mihin aikaan sinä tulit?"

"Minä nukuin Rääkyvässä Röttelössä", Arianna vastasi. "Tulin seitsemän jälkeen."

"Etkä jäänyt kiinni?"

"Jäin." Arianna irvisti. "McGarmiwa yllätti minut hiippailemasta eteisaulassa. Väitin hänelle, että menin etsimään kadonnutta koulukirjaani, jonka joku oli heittänyt alas ikkunasta viime yönä, mutta en tiedä uskoiko hän."

"Ei ehkä, jos valhe on noin surkea", Lily huomautti.

"Sinä olet näköjään mukavalla tuulella tänä aamuna", Arianna kommentoi. "Mikä sinua oikein vaivaa?"

"Ehkä se, että oksensin koko viime yön?"

Arianna irvisti uudelleen. "Et kai?"

Lily nyökkäsi ja antoi ajatustensa kulkeutua takaisin viime yöhön. Sanoihin, jotka hän oli kuullut Jamesilta. Hän alkoi kiireesti pukea päälleen ja kammata hiuksiaan, aikomuksenaan mennä etsimään James nyt kun hän oli tarpeeksi hyvässä kunnossa itse asiassa suudellakseen Jamesia. Arianna näki hänen piristyneen yllättäen ja katsoi häntä tutkivasti.

"Mikä nyt on?"

Lily veti paidan päänsä yli ja kääntyi katsomaan Ariannaa leveä hymy huulillaan. "James ja minä sanoimme sen viime yönä."

"Sen?" Arianna kohotti kulmiaan.

"Kyllä sinä tiedät - SEN."

Arianna näytti hetken siltä, ettei todellakaan tiennyt, mutta sitten ymmärrys iski häneen ja hänkin alkoi hymyillä leveästi. "Oikeasti?"

"Oikeasti", Lily nyökkäsi. "Onko sitä niin hankalaa uskoa?"

"Ei Jamesin osalta", Arianna virnisti ja kallisti päätään. "Tai siis, poikaparkahan on ollut lääpällään sinuun vain - odotahan - no, ikuisuuksia joka tapauksessa. Totta kai hän rakastaa sinua!"

"Kuka rakastaa ja ketä?" kysyi Cinnamonin ääni huoneen ovelta. Lily tunsi vakavoituvansa ja katsoi Cinnamonia hieman syyllisesti. Hänestä tuntui pahalta iloita jostakin Cinnamonin edessä, kun Cinnamon itse oli niin onneton.

"James rakastaa Lilyä", Arianna vastasi hitaasti. "Hän sanoi sen."

Cinnamon näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä, mutta sitten hän hymyili pienesti ja astui lähemmäs halaamaan Lilyä. "Hieno juttu, Lils", hän sanoi ja Lilystä tuntui, että hän myös tarkoitti sitä. "Äläkä anna minun pilata sinun iloasi. Pakkohan edes jonkun meistä on olla onnellinen."

Lily nyökkäsi ja hymyili kiitollisena. Hän kääntyi vielä peiliin päin tarkastaakseen peilikuvansa ja lähti sitten makuusalista aikomuksenaan etsiä James. Hän meni suoraan poikien makuusaliin, mutta James oli - yllättävää kyllä - jo herännyt ja lähtenyt. Lily rypisti otsaansa ja lähti kävelemään nopeasti Suuren Salin suuntaan arvellen, että James ja Sirius istuivat siellä tavanomaisen paahtoleipäpinonsa takana.

Hän oli oikeassa - Kelmit istuivat normaaleilla paikoillaan Suuressa Salissa ja söivät kaikessa rauhassa, naureskellen keskenään jollekin tai jollekulle. Todennäköisesti Kalkarokselle, Lily ajatteli, mutta ei jaksanut välittää siitä tosiasiasta. Hän tihensi askeleitaan, kunnes oli melkein Kelmien luona. Silloin James kohotti katseensa ja onnellinen hymy levisi pojan kasvoille, kun poika näki hänet. James nousi seisomaan käytävälle ja pyöritti Lilyä sylissään, kun Lily ehti hänen luokseen. Lily nauroi.

"Sinulla taitaa olla jo parempi olo?" James kysyi laskettuaan Lilyn takaisin lattialle.

Lily nyökkäsi. "Paljon parempi, joten - " hän hymyili ja nousi varpailleen suudellakseen Jamesia. James veti hänet tiukasti itseään vasten tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin aikoihin.

"Minä rakastan sinua", hän sanoi Lilylle, kun he vetäytyivät taaksepäin ja ympäriltä kuului vihellyksiä ja huutoja, sekä tyttöjen järkyttynyttä mutinaa.

"Minäkin sinua", Lily vastasi hieman hengästyneesti ja suuteli häntä uudelleen.

Sirius paiskasi inhoavasti paahtoleipänsä lautaselle. "Minä en tajua, miten Sarvihaara AINA onnistuu pilaamaan minun ruokahaluni", hän valitti.

"Hyvä vain, jos ne menivät", kuului Redin ääni lähettyviltä. "Koska minulla on teille asiaa."

57.osa - ero

"Vieläkö te olette mukana vakoilusuunnitelmassa?" Red kysyi ensi sanoikseen johdatettuaan heidät tyhjään työhuoneeseensa. Hän istui työpöydän reunalle ja nappasi pöydälle olevan paperinipun käsiinsä alkaen tutkia sitä puolihuolimattomasti samalla kun vilkuili Kelmejä nähdäkseen heidän ilmeensä.

Kelmit katselivat ensin toisiaan, sitten tyttöjä. Sitten Sirius kohautti olkapäitään. "Ei ole mitään syytä, miksi ei oltaisi."

"Hyvä", Red virnisti. "Sitä minä toivoinkin."

"Mutta miksi?" Lily puuttui puheeseen, ennen kuin Red ehti alkaa selostaa suunnitelmiaan. "Miksi juuri me?"

Red kohautti olkapäitään. "Jazz ehdotti teitä", hän sanoi yksinkertaisesti, mutta Lily arvasi heti, että hänellä oli jotakin taka-ajatuksia. Redillä oli AINA jotakin taka-ajatuksia, Lily tiesi ja häntä ärsytti, kun hän ei saanut niistä selvää.

"Entä miksi Jazz ehdotti meitä?" Lily jatkoi kyselyään.

"Kukapa mies naisen mieltä ymmärtäisi", Red sanoi ympäripyöreästi ja toiset näkivät huvittuneen ilmeen käväisevän hänen kasvoillaan. Lily tukahdutti huokauksen. Oli selvää, että jos Redillä joku kunnon syy oli ollutkin, hän ei missään nimessä aikonut kertoa sitä heille. Heidän täytyisi vain olla erityisen varovaisia vakoilutehtävissään siltä varalta, että Redillä oli meneillään jotakin, mistä hän ei ollut vaivautunut mainitsemaan heille. Oli hankalaa tehdä työtä sellaisen ihmisen kanssa, joka salasi vähintään puolet asioista.

"No niin", Red jatkoi ja hänen äänensävynsä muuttui asiallisemmaksi. "Sargonilla on tapaaminen Lucifer Malfoyn kanssa tänä iltana puoli seitsemältä - mikä tarkoittaa sitä, että Malfoy ilmestyy paikalle viimeistään vartin yli kuusi, aivan vain säikäyttäkseen Sargonin. Ihan kuin siihenkään paljon vaadittaisiin", Red tuhahti halveksuvasti. "Eli minä haluan teidän menevän Sargonin taloon - osoite on Phoenix Grove 102 - ja salakuuntelevan Sargonin keskustelua. Kolme teistä saa toteuttaa sen puolen. Loput menevät etsimään Malfoyn haluamat kirjat Sargonin talosta."

"Ja miten se tapahtuu?" James keskeytti. "Kierrämme vain ympäri hänen mahdollista kirjastoaan ja poimimme hyllyistä kirjoja mielemme mukaan?"

Red hymyili vinosti ja pudisti päätään kaivaen taskustaan pienen paperinpalasen. "Jazz toimitti minulle tänä aamuna listan Malfoyn haluamista kirjoista - enkä todellakaan halua tietää, miten Jazz sai sen haltuunsa - joten teidän pitää vain etsiä nämä kirjat ja kaikkoontua sitten talosta. Kai te kaikki osaatte ilmiintyä?"

Kaikki nyökkäsivät - jopa Peter, jolla oli ollut heistä eniten ongelmia ilmiintymiskokeensa kanssa. Red nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. "Hyvä. Tajuatteko te kaikki nyt, mitä teidän pitää tehdä?"

"Yksi juttu", Remus sanoi. "Miten me voimme noin vain hiippailla professori Limanul - anteeksi, professori Sargonin kannoilla hänen talossaan, ilman, että hän näkee meitä?"

Red näytti yllättyneeltä. "Onhan teillä nyt näkymättömyysviitta!"

"Miten sinä siitä tiedät?" James kysyi nopeasti. Red huiskautti kättään.

"Kunhan tiedän", hän sanoi välittämättä selittää asioistaan sen enempää. "Onko teillä vielä kysyttävää? Annan teille yksityiskohtaiset ohjeet kunhan olette lähdössä."

Kelmit pudistivat päätään.

"Hyvä on", Red ilmoitti. "Tehdään sitten ryhmäjako. Salakuuntelun hoitavat James, Sirius ja Arianna. Kirjojen etsimisen - "

"Onko ihan turvallista laittaa Sirius ja Arianna samaan ryhmään?" James keskeytti huvittuneesti. "Tai siis, he saattavat innostua siitä, että paikalla ei ole opettajia ja unohtaa kokonaan sen salakuunteluosuuden. He kun ovat enemmän kiinnostuneita salanuoleskelusta."

Sirius katsoi Jamesia tappavasti. "Minä en nuoleskele kesken työtehtävien!" hän ilmoitti arvokkaasti.

"Etkö muka?" James kohotti kulmiaan. "Entä viidennellä luokalla - kun teimme taikuuden historian ryhmätyötä, muistatko? Sinä iskit Sam Cerovacin ja kuhertelit hänen kanssaan koko ryhmätyön ajan."

"Se oli poikkeustapaus!" Sirius protestoi. "Vakoileminen on kokonaan eri juttu!"

"Paras ollakin", Red sanoi pahaenteisesti. "Koska jos minä saan teidät kiinni nuoleskelemisesta kesken vakoilemisen, minä lähetän teidät omakätisesti McGarmiwan kynsiin."

Sirius nyökkäsi järkyttyneenä. "Minervasta puheenollen, tietääkö Albus, että olemme menossa vakoilemaan?" hän kysyi ja Red nyökkäsi. "Eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan?"

"Aluksi oli", Red myönsi. "Mutta Jazz sai hänet vakuutettua."

"VAKUUTETTUA?" Sirius toisti kauhistuneena. "MITÄ hän tarkalleen teki?"

"Kaikki meistä eivät anna tyttöystäviensä kaulailla koulun rehtorin kanssa, kiitos vain", Red ilmoitti kylmästi.

Sirius virnisti melkein anteeksipyytävän näköisen, joskin kaikki saattoivat nähdä, ettei hän ollut lainkaan pahoillaan möläytyksestään. Redkin toipui Siriuksen huomautuksesta hetken kuluttua ja lakkasi näyttämästä siltä kuin olisi voinut kuristaa Siriuksen joka toinen sekunti.

"Palataanko asiaan?" hän kysyi työlääntyneesti huokaisten ja oli helpottunut, kun kaikki nyökkäsivät. "No niin, eli James, Sirius ja Arianna - jotka EIVÄT sitten nuoleskele keskenään - hoitavat salakuuntelemisen. Teidän pitää käyttää Jamesin näkymättömyysviittaa. Olettehan te kaikki käyttäneet sitä?"

"Voit olla varma siitä", Sirius virnisti ja katsoi Ariannaa.

Red pyöritti silmiään. "Sinun on turha kertoa minulle, missä tarkoituksessa te olette sitä käyttäneet", hän sanoi inhoavasti. "Teidän pitää siis etsiä Sargon ja Malfoy ja mennä turvallisen välimatkan päähän kuuntelemaan. Kirjoittakaa ylös heidän keskustelunsa - tässä - " hän hapuili laukkunsa taskuja, kunnes löysi sieltä kiiltävän mustan ja punaisen värin sekaisen sulkakynän ja ojensi sen Jamesille, joka otti sen ihmettelevä ilme kasvoillaan.

"Se on kopiointikynä", Red selitti kolmikon ilmeet nähdessään. "Teidän täytyy vain napauttaa sitä taikasauvallanne, sanoa 'aloita' ja se kopioi paperille kaiken, mitä huoneessa puhutaan."

James, Sirius ja Arianna nyökkäsivät ja Red jatkoi selitystään ilmeisen tyytyväisenä. "Lily, Remus, Cinnamon ja Peter saavat hoitaa kirjan etsimisen. Teidän tehtävänne ei ole erityisen hankala. Tosin teillä ei ole näkymättömyysviittaa, joten teidän täytyy varoa, ettei teitä huomata. Pääasiassa etsitte vain kirjat ja pidätte huolen siitä, ettei kukaan näe teitä. Kun olette löytäneet kirjat, ilmoitatte jotenkin Jamesille, Siriukselle ja Ariannalle siitä. Sen jälkeen kaikkoonnutte Tylyahoon."

"Tylyahoon? Miksi juuri Tylyahoon?" Peter kysyi puhuen ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. "Eikö Tylypahka olisi järkevämpi vaihtoehto?"

Toiset kääntyivät mulkaisemaan Peteriä, joka punastui tomaatinväriseksi. "Matohäntä, kuinka monta kertaa minun pitää sanoa - " Sirius aloitti tuskastuneena.

" - Että Tylypahkan mailla ei VOI - " James jatkoi.

"Ilmiintyä EIKÄ kaikkoontua", lopetti Lily.

"En minä voi mitään sille, että en muista", Peter sanoi nolona.

Arianna katsoi ystäviään lievästi kauhistunut ilme kasvoillaan ja kääntyi sitten Cinnamonin puoleen. "Nyt he jo lopettavat toistensa lauseetkin! Mitä luulet, ovatkohan he olleet vähän liian kaun toistensa seurassa?"

"Sitä se rakkaus teettää..." Cinnamon mutisi ja hymyn varjo käväisi hänen kasvoillaan.

"Rakkaus? Minun tietääkseni Sirius on MINUN mieheni, EI Lilyn EIKÄ Jamesin", Arianna kiihtyi.

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Tuskin sinä sitä voi kieltää, että Jamesilla ja Siriuksella on melko pitkä historia takanaan."

Arianna huokaisi ja kääntyi Siriuksen puoleen. "Sirius? Ei kai sinulla vain ole sellaisia tunteita Jamesia kohtaan?"

Sirius kallisti päätään kelmimäiseen tapaansa. "Tjaa..." hän sanoi verkalleen. "Onhan Sarvihaara tietenkin KOMEA - ja hyvät lihakset, jos saan sanoa - mutta on sinullakin puolesi - "

"No niistä puolista saat kyllä pysyä erossa, kunnes olet selvittänyt tunteesi Jamesia kohtaan", Arianna ilmoitti tylysti.

Sirius loi häneen järkyttyneen katseen. "Hyvä on! Hyvä on!" hän sanoi hätäisesti ja nosti molemmat kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. "Mitä minun pitää tehdä? Vannoa, että olet ainoa rakkauteni ja että en voi elää ilman sinua?"

"Tämä kokous näyttää sujuvan oikein hyvin", kommentoi Jazzin huvittunut ääni ovelta. "Red, minä luulin, että sinä pyysit heidät tänne antaaksesi heille ohjeet, ei tilaisuutta selvitellä ihmissuhdesotkujaan."

Red kohautti olkapäitään ja hymyili vinosti Jazzille. "Minkä minä teinien hormoneille voin?"

"TEINIEN?" Sirius ja James parahtivat yhtä aikaa ja kääntyivät katsomaan Rediä. "TEINIEN?"

"Taisit sanoa väärän sanan", Jazz totesi virnistäen ja istui Redin viereen työpöydälle nojaten päätään Redin olkapäähän. Red kietoi melkein huomaamattaan toisen käsivartensa hänen vyötärölleen. "Neuvoisin pyytämään anteeksi noilta loukkaantuneilta teineiltä - anteeksi, oppilailta, siis."

"Kannatan Jazzin ehdotusta", James ilmoitti. "Tai muuten - "

"Tai muuten mitä?" Red kysyi uteliaasti. "Olenkin aina miettinyt, mitä se tarkoittaa. Kuolonsyöjät eivät ikinä selviä tarpeeksi pitkään näyttääkseen sen minulle."

James virnisti Siriukselle ja veti taikasauvansa esiin. "KANGISTUMIS TYYSTILUS!"

Redin kädet napsahtivat vasten hänen kylkiään, sitten hän lennähti jäykkänä pöytää vasten. Jazz pyöritti silmiään.

"Oliko tuo ihan välttämätöntä, James?" hän kysyi valittavalla äänellä. "Hänestä ei ole minulle mitään hyötyä tuollaisena!"

James kohautti olkapäitään. "Hän itse halusi nähdä, mitä 'tai muuten' tarkoittaa", hän vastasi virnistäen. "Luihuisten kohdalla se tarkoittaa yleensä nenäverenvuotokirousta tai jotakin muuta yhtä mukavaa, mutta ajattelin olla tässä tapauksessa kiltti ottaen huomioon sen, että hän kuitenkin ON minun opettajani. Vaikka sitä ei ehkä aina huomaisi."

Redin teräväkatseiset vihreät silmät sanoivat Jamesille selvästi, että Jamesin kannatti varoa sanojaan. James nousi ylös nojatuolista ja suuntasi kohti ovea samalla kun Jazz mutisi vastakirouksen Redille, joka nousi välittömästi istumaan.

"Inhottavaa", Red mutisi. "Kukaan ei ole tehnyt tuota minulle pitkään aikaan. JAMES - "

James, joka oli ollut jo ovella menossa, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi Rediä mahdollisimman viaton virnistys kasvoillaan. "Mitä, professori?"

"Kirjoita seuraavalle pimeyden voimilta suojautumisen tunnille ylimääräinen essee. Aiheena anteeksiantamattomien kirouksien käyttöä koskevat lait, pituus vähintään kahdeksan jalkaa."

"KAHDEKSAN JALKAA?" James huusi.

Red nyökkäsi omahyväisesti. "Itsehän sinä sen sanoit. Minä OLEN sinun opettajasi - ja minun tietääkseni opettajien kimppuun hyökkääminen on kiellettyä."

Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: "Jotakin hyötyä tästäkin ammatista."

Kelmien osalta päivä sujui tuskallisen hitaasti. He kaikki odottivat vain iltaa ja kello kuutta, jolloin he voisivat mennä Redin toimistoon ja sieltä hormiverkoston kautta Sargonin taloon. Kukaan heistä ei jaksanut keskittyä oppitunteihin, minkä huomasi myös professori McGarmiwa.

"Te ette IKINÄ läpäise S.U.P.E.R-kokeita, jos ette edes vaivaudu KUUNTELEMAAN TUNNILLA!" hän kirkui Jamesille ja Siriukselle, jotka kirjoittelivat kaiken aikaa viestilappuja toisilleen ja keskustelivat matalalla äänellä takana istuvien Remuksen ja Peterin kanssa samaan aikaan kun McGarmiwa yritti opettaa heille oman ulkonäön muuttamista.

Sirius kohotti päätään lukemastaan paperinpalasesta ja katsoi McGarmiwaa viattomasti. "Anteeksi, sanoitko jotakin, Minnie?"

"Viisi pistettä pois Rohkelikolta", McGarmiwa sanoi kiukkuisesti. "Teidän kahden takia saa aina olla ottamassa pisteitä - jos teillä ei olisi neiti Evansia korjaamassa jälkiänne, Rohkelikko olisi varmasti sataviisikymmentä pistettä miinuksella."

Sirius kohautti olkapäitään. "No, ainahan me olemme halunneet jäädä Tylypahkan historiaan."

"Tylypahkan historiaan ei jäädä tulemalla hylätyksi koko velhokoulutuksenne tärkeimmissä kokeissa", professori McGarmiwa napautti ja loi Siriukseen kuuluisan tappajankatseensa. "Vai ajattelitteko sinä ja herra Potter kenties läpäistä S.U.P.E.R-kokeet vaivautumatta edes kuuntelemaan tunnilla?"

Sirius ja James vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät sitten. "Kyllä, itse asiassa ajattelimme."

McGarmiwa näytti siltä kuin olisi ollut valmis sylkemään tulta keuhkoistaan. "Potter", McGarmiwa kivahti. "Muuta omaa ulkonäköäsi. Haluan, että sinusta tulee yksitoistavuotiaan näköinen ja muutat silmäsi vihreiksi."

"Eikö sen vaikeampaa?" James ihmetteli, otti taikasauvansa esiin ja muisteli oikean loitsun, jota hän ei tosin ollut kuullut McGarmiwan tunneilla vaan heidän animaagiharjoitustensa aikana. Hän näpäytti taikasauvaansa ja seuraavaksi Siriuksen vieressä istui yksitoistavuotias, vihreäsilmäinen James Potter.

"Eli TUON näköisiä sinun ja Lilyn lapsista siis tulee!" Sirius sanoi ilahtuneesti kovaan ääneen.

James tallasi hänen varpailleen. "AUTS!" Sirius parahti. "Ei uskoisi, että minikokoisessakin Sarvihaarassa on noin paljon voimaa."

James oli aikeissa vastata, mutta professori McGarmiwa ehti ensin.

"Riittää, Potter. Takaisin omaan kokoosi - ja vaihda tuo silmienväri ennalleen. Seuraavaksi - herra Kalkaros - "

James ja Sirius huokaisivat helpotuksesta, kun McGarmiwa jätti heidät rauhaan ja meni etsimään itselleen seuraavan uhrin.

Koulutuntien loputtua James, Sirius ja Arianna suuntasivat huispausharjoituksiin. James oli välttämättä halunnut aikaistaa huispausharjoitukset vakoilutehtävän takia - tosin toisille joukkueen jäsenille hän oli sanonut, että aikaistaminen johtui "henkilökohtaisista menoista", eli joukkueen jäsenet uskoivat, että Jamesilla oli jotakin menoa Lilyn kanssa. Jamesilla ei tietenkään ollut mitään sitä luuloa vastaan, eikä hän vaivautunut korjaamaan sitä.

Lily jäi oleskeluhuoneeseen pelaamaan shakkia Peterin kanssa, kun Cinnamon meni istumaan heidän makuusaliinsa. Hetken mietinnän jälkeen Remus seurasi perässä - hänen teki mieli puhua Cinnamonille ennen kuin he lähtisivät Phoenix Groveen Sargonin luokse. Hän lainasi Peterin ikivanhaa Puhtolakaisu-luudanvartta ja lensi tyttöjen makuusalin ikkunan luokse peläten kaiken aikaa, että luudanvarsi pettäisi hänen altaan ja hän putoaisi suoraan McGarmiwan toimiston ikkunaan. Hänen helpotuksekseen luuta kuitenkin kesti lennon huolimatta siitä, että se vapisi kaiken aikaa epämääräisesti. Hän taikoi tyttöjen makuusalin ikkunan auki ja lensi ikkunasta sisään laskeutuen helpottuneena Cinnamonin sängyn viereen.

"Remus", Cinnamon sanoi yllättyneenä, vaikka ilmeetön ilme säilyikin hänen kasvoillaan.

"Hei", Remus vastasi. "Voinko minä istua?"

"Ellei minun sänkyni ole viime yön aikana kasvattanut itselleen hampaita, niin siitä vain."

Remus istui hänen sänkynsä reunalle ja katsoi häntä tarkkaavaisesti. "Mikä sinun olosi on?"

"Puhutko sinä minun mielentilastani vai minun kädestäni?" Cinnamon kysyi kuivasti. "Ja sinä muuten voisit lakata kyselemästä. Minä en koe mitään ihmeparantumista, vaikka sinä kuinka huolehtisit."

Remus tuijotti lattiaan. "Tuo ei ollut kovin kilttiä."

"Anteeksi." Cinnamon nielaisi. "Minä taidan välillä unohtaa kokonaan, mitä tarkoittaa olla kiltti."

"Olisit vain oma itsesi", Remus pyysi hiljaa. "Se auttaisi aika pitkälle."

"Mutta kun minä en tiedä, miten olla oma itseni!" Cinnamon huudahti ja pomppasi sängyltä jaloilleen. "Minä olen unohtanut, miten se tehdään! Minä olen unohtanut, millainen minä ennen oli!"

Remus veti syvään henkeä. "Oletko sinä varma, että haluat lähteä vakoilemaan Sargonia?" hän kysyi ja katsoi Cinnamonia tarkkaavaisesti. "Sinun ei tarvitse lähteä, jos et halua."

"Ja mitä minä täällä tekisin?" Cinnamon naurahti kuivasti. "Mädäntyisin yksin makuusaliini?"

"En minä sitä tarkoittanut - " Remus huokaisi tuskastuneesti, mutta Cinnamon keskeytti hänet.

"Kyllä sinä tarkoitit! Sinä ylihuolehdit, Remus! Minulla on ihan hyvä olo!"

"Ei se siltä näytä."

Cinnamon katsoi häntä raivostuneena. "Minä en halua ketään huolehtimaan itsestäni, tajua se jo! Minä pärjään kyllä itsekin!"

"Mutta auttaminen ei voi olla kiellettyä!" Remus intti.

"On se!" Cinnamon kivahti. "Se on! Sinun avustasi ei ollut mitään hyötyä, kun minun vanhempani kuolivat - etkä sinä voinut estää minua menettämästä käteni - muunlaista apua minä en taida nyt kaivata!"

Remus vaikeni ja loi häneen satutetun katseen. Cinnamon painoi päänsä alas nolostuneena.

"Anteeksi, Remus", hän sanoi - jo toisen kerran keskustelun aikana. "Minä en osaa enää muuta kuin satuttaa ihmisiä."

"Ei se ole totta."

Cinnamon ravisti päätään. "On se. Remus, minä ajattelin - ajattelin, että meidän ehkä - "

"Mitä, Cin?" Remus kysyi hitaasti, aavistaen pahaa.

"Ehkä meidän pitäisi erota."

58.osa - Cinnamon ja Remus

Lily ei voinut muuta kuin ihmetellä, mitä Remuksen ja Cinnamonin välillä oli oikein tapahtunut. Cinnamon lukitsi itsensä tyttöjen makuusaliin koko iltapäiväksi ja Remus katosi omille teilleen suostumatta puhumaan kenellekään mitään. Lily tiesi kuitenkin, että JOTAKIN oli tapahtunut - sen saattoi päätellä Remuksen ilmeestä, kun Remus oli tullut takaisin oleskeluhuoneeseen. Remus näytti siltä kuin olisi menettänyt toisen kätensä.

Lily istui oleskeluhuoneessa kokonaan omien ajatustensa vallassa, kun James, Sirius ja Arianna tulivat takaisin huispausharjoituksista väsyneinä ja keskenään naureskellen. Siriuksen toinen käsivarsi oli Ariannan vyötäröllä, toisessa hän kantoi luudanvarttaan. Hän näytti siltä kuin olisi ollut lentämässä tuntikausia. Lily kohotti kulmiaan.

"Rankat harjoitukset?" hän kysyi.

"Voit uskoa", James sanoi hyväntuulisesti, tuli hänen luokseen sohvalle ja istui hänen vierelleen kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja suudellen häntä. "En voi sille mitään. Haluan voittaa luihuiset tänä vuonna."

"Ja voitatkin", Arianna sanoi vakuuttavasti. "Luihuisilla ei ole mitään - Lily, mikä hätänä?" hän oli huomannut vakavan ilmeen Lilyn kasvoilla ja irrottautui salamannopeasti protestoivasta Siriuksesta siirtyen sohvalle Lilyn luokse. "Kuka on kuollut?"

"Ei kukaan", Lily sanoi hätäisesti Ariannan ilmeen nähdessään. Hän kirosi mielessään Voldemortia, jonka vuoksi heidän täytyi aina pelätä pahinta, kun joku heistä oli masentunut. Arianna huokaisi helpotuksesta, mutta sitten hänen ilmeensä kiristyi jälleen, kun hän kysyi Lilyltä uudelleen, mitä oli tapahtunut.

Lily pudisti päätään. "Minulla ei ole aavistustakaan", hän sanoi rehellisesti. "Jotakin liittyen Remukseen ja Cinnamoniin. He ovat varmaan riidelleet."

James oli ensimmäinen, joka keksi mitään sanottavaa. "En ihmettelisi. Kuutamo on yrittänyt olla tosi kiva Cinnamonille ja kaikkea, mutta ei sellainen ikuisuuksia kestä. Hänellä ei varmaan ole kovin helppoa - tai siis, kun Cinnamon ei saa itseään kasaan eikä mitään."

"Milloin sinusta on tullut psykologian asiantuntija?" Arianna kohotti kulmiaan. James mulkoili häntä murhaavasti, eikä vaivautunut tuhlaamaan sanoja vastatakseen.

"Missä Kuutamo nyt on?" Sirius kysyi hitaasti paikaltaan upottavasta nojatuolista sohvan vierestä.

Lily ravisti hiuksiaan. "En tiedä. Hän tuli oleskeluhuoneeseen joku aika sitten - hän ei suostunut sanomaan mitään ja hän lähti jonnekin - "

Sirius kirosi ääneen. "Minä INHOAN ihmissuhdeongelmia!" hän julisti ja nousi ylös nojatuolista. "Minä toivoin pääseväni mukavaan lämmittävään suihkuun - tuolla ulkona jäätyy kiinni luudanvarrelle - mutta ilmeisesti minulla on nyt muuta tekemistä."

"Minne sinä olet menossa?" Arianna kysyi.

"Etsimään Kuutamoa", Sirius sanoi lyhyesti ja harppoi oleskeluhuoneen ovelle. "Ria, jos sinulla ei ole mitään tekemistä, niin jonkun pitäisi mennä vahtimaan Augustoa, ettei se polta päreitään - tai muiden päreitä - lopullisesti."

"Minä voin tehdä sen", James tarjoutui ja vilkaisi syrjäsilmällä Lilyä ja Ariannaa. "Tytöillä on kuitenkin muuta - tekemistä - "

Lily ja Arianna katsoivat toisiinsa ja pidättivät huokauksen. Heidän piti mennä selvittämään, mikä Cinnamonilla ja Remuksella oli ongelmana. Lily tiesi, että oli aivan reilua, että he menivät välillä auttamaan Cinnamonia. Yleensä Cinnamon oli se, joka lohdutti heitä heidän ihmissuhdeongelmissaan. Hän vain sattui olemaan hyvä siinä. Toisin kuin Lily itse.

Lily katsoi hiljaisena, kuinka Sirius katosi käytävään aikomuksenaan etsiä Remus. James suuteli Lilyä nopeasti ja meni vaihtamaan vaatteitaan aikomuksenaan lähteä sen jälkeen Rääkyvään Röttelöön. Lily ja Arianna jäivät kahdestaan sohvalle istumaan. Lily katsoi Ariannaa tutkivasti.

"Mennäänkö?"

"Minä siistiydyn ensin", Arianna sanoi. "On inhottavaa ratkoa vaikeuksia rähjäisenä."

Tavallisesti Siriuksella olisi kestänyt kauan aikaa löytää Remus, mutta hänen onnekseen James antoi hänelle käytävässä Kelmien Kartan, joka oli sattumalta ollut Jamesin housujen taskussa. Sirius pysähtyi rohkelikkotornin muotokuva-aukon ulkopuolelle, veti taikasauvansa esiin taskustaan ja napautti karttaa sanoen:

"Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessä."

Hän katsoi tyytyväisenä, kuinka kartan pintaan ilmestyi heidän laatimansa kirjoitus, sitten se haaleni pois ja tilalle piirtyi Tylypahkan maiden kartta. Sirius katseli karttaa pitkään, ennen kuin löysi täplän nimeltä Remus Lupin. Täplä suunnisti ulos ja sitten pihamaiden ylitse kohti Tällipajua. Sirius arvasi heti, minne Remus oli matkalla. Rääkyvään Röttelöön.

Hän lähti harppomaan kovaa vauhtia kohti Rääkyvää Röttelöä välittämättä siitä, että tunsi olonsa inhottavaksi huispauksen jäljiltä, tai siitä, että tytöt loivat häneen pitkiä katseita kun hän suunnisti määrätietoisesti Tylypahkan ulko-ovelle. Astuessaan ulos ovesta hän vilkaisi sivusilmällä seinällä roikkuvaa kookasta kelloa. Hänellä oli noin puolitoista tuntia aikaa ennen kuin heidän pitäisi lähteä vakoilemaan Sargonia. Hän toivoi, että se riittäisi - jos Remus olisi kovin masentuneessa mielentilassa, ei olisi turvallista ottaa häntä mukaan vakoilemaan Sargonia.

Sirius lähti harppomaan lumisen pihamaan ylitse Tällipajun luokse, kun Peter yllättäen pölähti esiin lumihangesta posket punaisina, lunta hatussaan. Sirius katsoi häntä kulmiaan kohottaen.

"Mistä sinä oikein olet tulossa?" hän kysyi.

"Lumikasasta", Peter sanoi hengästyneesti.

Sirius tuijotti häntä. "Vuosisadan oivallus, Matohäntä", hän sanoi sarkastisella äänellä ja Peterin posket punehtuivat entisestään. "MITÄ sinä tarkalleen teit lumikasassa?"

"En mitään kaksimielistä", Peter vakuutti hätäisesti. "Minä olin lumisotaa. Admiren kanssa."

"Ja hävisit ilmeisesti", Sirius totesi katsellen merkitsevästi Peterin uitettua, lumista olemusta. Peter nyökkäsi nolona.

"Se tyttö on oikea peto heittämään lumipalloja", hän sanoi kuulostaen katkeralta.

Sirius kohautti olkapäitään. "Kaikilla tytöillä on omat erityislahjakkuutensa."

"Mitenkähän tuo kuulostaa kaksimieliseltä..." Peter mutisi.

"Ehkä siksi, että se on tarkoitettu sellaiseksi", Sirius virnisti omahyväisesti, mutta vakavoitui sitten muistaessaan minne oli matkalla. "Kuule, Kuutamolla on jotakin ongelmia - Cinnamonin kanssa, ilmeisesti - ja minun pitää päästä Rääkyvään Röttelöön."

Peter nyökkäsi. "Minä tulen kivettämään puun", hän tarjoutui, tietäen olevansa siinä parempi kuin Sirius. Ainakin hän oli JOSSAKIN parempi kuin Sirius, hän ajatteli hieman synkästi. Tosin rottana oleminen ei välttämättä ollut ensimmäinen asia, jossa hän olisi halunnut päihittää Siriuksen, mutta oli sekin jotakin.

He kävelivät hiljaisina loppumatkan Tällipajulle ja vilkaistuaan ympärilleen mahdollisten katselijoiden pelossa Peter muutti itsensä rotaksi ja pujahti Tällipajun oksien alle koskettamaan puun kyljessä olevaa kyhmyä. Tällipajun rajusti heilahtelevat oksat jähmettyivät, antaen Siriukselle tilaisuuden pujahtaa oksien alta Rääkyvään Röttelöön johtavan tunnelin suuaukolle. Hetken kuluttua ihmiseksi itsensä takaisin muuttanut Peter seurasi hänen perässään.

"Mitä me tarkalleen teemme täällä?" Peter kysyi Siriukselta heidän pysähtyessään Rääkyvän Röttelön ovelle.

"Autamme Kuutamoa, mikä hänen ongelmansa ikinä onkin", Sirius sanoi lyhyesti ja työnsi oven auki astuen sisälle Rääkyvään Röttelöön kiinnittämättä mitään huomiota talon rähjäisyyteen. "Hän on varmaan yläkerrassa. Auguston luona."

Ajatellessaan Augustoa Sirius muisti helpottuneena, että Jamesin oli tarkoitus tulla myöhemmin vahtimaan Augustoa. Ja jos Remus kerran oli Rääkyvässä Röttelössä, James voisi auttaa Siriusta ja Peteriä Remukselle puhumisessa. Sirius toivoi, että James pistäisi vauhtia vaatteidenvaihtamiseensa, tai mitä hän nyt sitten olikin jäänyt tekemään rohkelikkotorniin. Hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä odottamaan, että James olisi tuijotellut kuvaansa tarpeeksi peilistä. Pidättäen huokauksen hän lähti suunnistamaan kohti yläkertaan johtavia portaita.

Kuten Sirius oli arvannut, Remus istui yläkerran pienessä huoneessa ja katseli Augustoa synkkänä. Augusto kalusi nurkassa kanasta jäljellejääneitä luita. Se näytti kasvaneen entisestään, eikä Sirius voinut olla olematta hieman huolissaan siitä, mitä Augustosta joskus tulisi. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa jäädä ajattelemaan Augustoa. Hän käänsi katseensa Remukseen.

"Mikä on ongelmana, Kuutamo?" hän kysyi suorasukaisesti.

Remus käänsi katseensa häneen ja kohautti olkapäitään. "Tytöt. Elämä yleensä. Sitä normaalia."

Sirius työnsi hajamielisesti hiukset sivuun silmiltään ja käveli Remuksen luokse. "Tämä on aika harmillinen tilanne", hän sanoi reippaasti istuen keinuvalle tuolille Remuksen viereen. "Tai siis, yleensä sinä olet se, joka auttaa minua ja Sarvihaaraa. Ei toisinpäin. Mutta koska sinä et itse oikein voi lohduttaa itseäsi, minä yritän muistella sinun käyttämiäsi lauseita ja laukoa niitä oikeisiin paikkoihin. Sopiiko?"

Remus vilkaisi häntä tuskastuneena. "Lohduttamisen aakkoset, kohta yksi: ole hienotunteinen. Kohta kaksi: ole myötätuntoinen."

"En minä voi sille mitään, että en ikinä kunnolla lohduta ketään!" Sirius hermostui.

"Mitä sinä sitten teet, kun Ariannalla on ongelmia?" Peter kysyi ovensuusta.

Sirius kääntyi katsomaan Peteriä. "Oletko aivan varma, että haluat tietää?"

Peter ei sanonut mitään, eikä Siriuskaan ryhtynyt valaisemaan häntä lohdutusmenetelmillään, vaan kääntyi jälleen Remuksen puoleen eikä tällä kertaa edes yrittänyt estää huokausta.

"Kuule, minä en ole hyvä tässä", hän sanoi. "Mutta tässä on yksi idea, mitä sinä käytät, kuten useimmat naistenlehdetkin: puhu siitä."

"Cinnamon", Remus aloitti.

"Niin, tietenkin Cinnamon", Sirius pamautti väliin kärsimättömästi. "Mitä hänestä?"

"Me erosimme."

Remus tunsi itsensä ontoksi sanottuaan nuo sanat. Hänellä oli paha olo. Hän tiesi, että pystyisi kyllä elämään ilman Cinnamoniakin - pakkohan hänen oli pystyä, hän ajatteli jurosti - eikä hän aikonut jäädä itkemään menneisyyttä, niin kuin Cinnamon teki kaiken aikaa. Mutta hän ei uskonut pystyvänsä vain aloittamaan hauskanpitoa aivan kuin Cinnamonia ei olisi ollutkaan. Koska Cinnamon oli ollut hänen - hän ei edes tiennyt, millä sanoilla kuvailla Cinnamonia. Ei pelkkä tyttöystävä. Ei pelkkä ystävä. Paljon muutakin.

"Te erositte?" Sirius toisti ja hänen kulmakarvansa pomppasivat melkein kattoon asti. "Et voi olla tosissasi!"

"Miksi minä sitten istuisin täällä tuijottamassa sinun lohikäärmettäsi?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Se on sinun mielestäsi vetävän näköinen?" hän ehdotti latteasti. Remus ei vaivautunut edes mulkoilemaan häntä, vaan keskittyi tuijottamaan lattiaan.

"Cinin mielestä meidän on parempi erota, koska hän ei osaa aiheuttaa mitään muuta kuin hankaluuksia", hän sanoi hitaasti.

Sirius epäröi, yrittäen keksiä oikeita sanoja. "Voihan se olla tottakin", hän sanoi varovasti ja vilkaisi edelleen ovensuussa seisovaa Peteriä apua anoen. "Tai siis, eihän hän varsinaisesti kovin iloista seuraa tainnut olla."

"Ei kukaan voi olla aina iloinen!" Remus ärähti Cinnamonin puolesta loukkaantuneena.

"Ei Anturajalka sitä varmaan tarkoittanutkaan", Peter sanoi matalasti liikahtaen lähemmäs Remusta ja Siriusta. "Vaan sitä, että hän onnistuu tekemään sinutkin onnettomaksi omilla murheillaan."

"Se ei ole hänen vikansa - "

"Tietenkään ei ole, Kuutamo", Peter sanoi. "Sinä olet vain ylikärsivällinen. Välität enemmän hänestä kuin itsestäsi. Ei kukaan voi aina vain tukea muita, Kuutamo. Se vie hengen."

Remus hymyili jurosti. "Hengissä minä näytän vielä olevan."

"Täysissä ruumiin voimissa", Peter nyökkäsi. "Sielun voimista sitten en voi mennä sanomaan mitään."

Remus ei sanonut mitään.

"Kuutamo", Sirius sanoi hieman epätoivoisesti. "Sano rehellisesti: olisitko sinä halunnut viettää loppuelämäsi lohduttomassa häntä?"

"En", Remus sanoi. "Mutta - "

Sirius nosti kätensä pystyyn estääkseen häntä puhumasta. "Mutta ei mitään. Me kaikki yritimme piristää Ciniä, mutta se ei onnistunut. Hän ei selvästikään halua tulla piristetyksi, mutta siitä ei voi syyttää meitä. Me yritimme parhaamme. Hänen täytyy itse vain kiskoa itsensä irti itsesäälistä, ennen kuin hän hukkuu siihen. Tosin minusta näyttää tällä hetkellä siltä, että hän voi jatkaa itsensä säälimistä ikuisesti ja silloin sinä et voi tehdä yhtään mitään."

"Tuo ei ole kovin lohduttavaa sanottavaa", Remus huomautti.

Sirius kohautti olkapäitään. "Minä sanoin sinulle, että minä en osaa lohduttaa. Minä vain sanon totuuden. Ja mieti nyt - kuinka paljon hyötyä lohduttamisesta loppujen lopuksi on? Sinä yritit vain lohduttaa ja lohduttaa ja lohduttaa Cinnamonia ja katso nyt, miten sekin päättyi."

"Voi lohduttaminen silti olla ihan mukavaa", Remus mutisi.

"Niin voi", Sirius myönsi. "Ja minä olen oikeasti pahoillani, kaveri, mutta minä en vain ole sitä tyyppiä, joka alkaa halailla sinua ja kuiskailla korvaasi, että kaikki sujuu kyllä loppujen lopuksi hyvin. Minä en vain ole sellainen poika."

"Sinä et ole millainen poika?" kysyi Jamesin ääni ovelta. "Mikä täällä on onkelmana?"

"Naiset, Sarvihaara-poju", Sirius valaisi häntä dramaattisesti huokaisten. "Tällä nimenomaisella yksilöllä on vaaleat hiukset, vaaleansiniset silmät ja hän halusi erota Kuutamosta."

"Hän halusi MITÄ?"

Remus nyökkäsi. "Kyllä vain, Sarvihaara. Remus Lupin on jälleen yksinäinen susi. Kirjaimellisesti", hän lisäsi katkerasti. "Voisi kuvitella, että emme olisi kovin helposti eronneet", hän jatkoi sitten. "Tai siis, hän ei säikähtänyt edes sitä, että minä olen ihmissusi."

"Hän näyttää pelkäävän lähinnä omaa itseään", James huomautti.

"Hän pelkää satuttavansa toisia", Remus sanoi alakuloisesti. "Hän pelkää olevansa paha."

Sirius nauroi kuivakiskoisesti. "Cinnamon Bellini - PAHA? Ei ikinä!" hän julisti. "Hän on ainoa oikeasti herttainen tyttö, jonka tunnen."

"Ongelmat saavat tekemään outoja asioita", Peter muistutti kuulostaen siltä, että puhui omasta kokemuksestaan.

Remus näytti siltä, ettei edes kuunnellut heidän sananvaihtoaan. "Hän syyttää minua", hän sanoi vihaisena itselleen. "Hän syyttää minua siitä, että en voinut pelastaa hänen vanhempiaan. Että en voinut estää häntä menettämästä kättään."

"Ei tietenkään syytä!"

"Syyttää hän", Remus sanoi ehdottomasti. "Hän sanoi niin itse."

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Peter oli ensimmäinen, joka puhui. "Ei hän VOINUT sanoa."

"Sanoi hän. Hän sanoi, ettei tarvitse minun apuani, koska minun avustani ei ollut mitään hyötyä silloinkaan kun hän menetti perheensä ja kätensä", Remus kertoi varmasti. Hän tiesi, että se oli totta. Cinnamonin käyttämät sanat olivat piirtyneet tulikirjaimin syvälle hänen mieleensä, eikä hän päässyt niistä eroon.Sinun avustasi ei ollut mitään hyötyä, kun minun vanhempani kuolivat - etkä sinä voinut estää minua menettämästä kättäni - muunlaista apua minä en taida nyt kaivata.

Remus huokaisi syvään ja ravisti päätään. "Ei tässä mitään ongelmaa ole, kaverit", hän sanoi mukamas-vakuuttavalla äänellä. "Minä vain satun olemaan ilman tyttöystävää, mutta mitä sitten? Minä OLEN kuitenkin Kelmi. En minä tähän kuole."

Arianna loikki portaat alas oleskeluhuoneeseen ja pysähtyi sohvan luokse odottamaan Lilyä. Hän oli ollut vaihtamassa vaatteita Kelmien makuusalissa, koska Cinnamon oli lukittautunut heidän omaansa.

"Mennäänkö?" hän kysyi Lilyltä keikkuen levottomasti kannoillaan.

Lily nyökkäsi ja nousi ylös sohvalta seuraten Ariannaa portaisiin, jotka johtivat seitsemäsluokkalaisten tyttöjen makuusaliin. He pysähtyivät oven ulkopuolelle ja koputtivat siihen. Ei vastausta. Arianna koetti ovenkahvaa. Se oli lukossa.

Arianna kääntyi katsomaan Lilyä hitaasti. "Mitä tehdään?" hän kysyi.

Lily kohautti olkapäitään. "Avataan se", hän ehdotti ja Arianna nyökkäsi vetäen taikasauvansa esille. Hän osoitti taikasauvalla lukkoa ja sanoi "Alohomora". Lukko naksahti auki ja Lily ja Arianna astuivat sisälle tyttöjen makuusaliin.

Ulkoapäin ei olisi huomannut, että makuusalissa asui joku, joka oli syvän masennuksen vallassa. Makuusali oli moitteettoman siisti - ainakin Cinnamonin osalta, Ariannan sänky taas näytti siltä kuin sitä ei olisi ikinä pedattukaan. Cinnamon itse istui sängyllään risti-istunnassa, vaaleat hiukset poninhännällä, katse kiinnittyneenä paksuun kirjaan, joka nojasi vasten hänen jalkojaan. Lily ja Arianna vilkaisivat toisiaan ihmetellen. Kumpikin tiesi, että he itse eivät pystyneet käyttäytymään aivan noin tyynesti riideltyään Siriuksen tai Jamesin kanssa. Eikä Cinnamonkaan ollut niitä parhaita ihmisiä peittelemään tunteitaan.

"Hei, Cin", Arianna sanoi teeskennellyn huolettomasti ja asteli Cinnamonin sängyn luokse istuen lupaa kysymättä sängyn laidalle. "Mitä sinä luet?"

Cinnamon kohotti ilmeettömästi kirjansa kantta. "Ylpeys ja Ennakkoluulo", hän sanoi.

"En ole lukenut", Arianna sanoi välinpitämättömästi ja otti mukavamman asennon sängyllä Lilyn liittyessä heidän joukkoonsa. "Mitä sinulle ja Remukselle oikein kuuluu?"

Cinnamon säpsähti ja näytti syylliseltä. "Miten niin?" hän kysyi.

"Remus lähti täältä aika vauhdilla", Lily selitti. "Eikä suostunut puhumaan minulle. Ja sinä taas lukittauduit makuusaliin. Minusta se on aika selvä merkki siitä, että jotakin on vialla."

"Niin oli", Cinnamon nyökkäsi. "Aika paljonkin, itse asiassa."

"Mutta ei ole enää?" Arianna kohotti kulmiaan.

Cinnamon ravisti päätään. "Ei ole", hän vahvisti. "Ei ole enää mitään 'Remusta ja Cinnamonia', joilla voisi olla ongelmia."

Arianna ja Lily vaihtoivat katseita. "Erositteko te?" Arianna kysyi sitten suoraan.

Cinnamon nyökkäsi. "Se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta", hän selitti asiallisella äänensävyllä nähdessään ystäviensä katseet. Hän sormeili poninhäntäänsä hämillään. "Meillä oli liikaa ongelmia. Remus ei ollut oikeasti onnellinen minun kanssani, enkä minä kyllä yhtään ihmettele sitä." Hän puri huultaan. "En minä itsekään ole onnellinen itseni kanssa."

"Minä en voi TAJUTA miten sinä voit olla NOIN TYPERÄ!" Arianna pamautti saaden sekä Lilyn että Cinnamonin hätkähtämään.

"Ria - " Lily aloitti, mutta Arianna ei antanut hänelle tilaisuutta puhua.

"Cinnamon tietää ihan hyvin, että voisi olla onnellinen, jos edes YRITTÄISI!"

"Minä olen yrittänyt!" Cinnamon vastusti. "Siitä vain ei tule mitään."

Arianna katsoi häntä teräksisellä tavalla, joka toi hänen mieleensä erehdyttävästi Redin. "Sitten sinä et ole yrittänyt tarpeeksi lujasti", hän ilmoitti, eikä vieläkään antanut kenellekään tilaisuutta vastustella. "Minä tulin tänne lohduttamaan sinua - mutta et sinä näköjään lohdutusta kaipaa, sinä puhut teidän erostanne aivan kuin se olisi PIKKUJUTTU! Helvetti, Cin, sinä olit RAKASTUNUT häneen! Eikö se merkitse YHTÄÄN MITÄÄN?"

Cinnamon avasi suunsa vastatakseen, mutta Arianna huitaisi häntä vaikenemaan. "Minä en odota nyt vastausta", hän jatkoi pauhaamistaan. "Me kaikki olemme yrittäneet vain lohduttaa sinua, mutta se asia, mitä sinä näytät eniten kaipaavan on kunnon ravistelu! Olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, ettei sinun kurjan kohtalosi surkutteleminen auta mitään! Sinä vain viivyt itsesäälissäsi vaikka tuolla on edelleen maailma odottamassa sinua!"

"Minä en sääli itseäni!" Cinnamon onnistui tokaisemaan väliin.

"No en minä kyllä näe mitään muutakaan, mitä sinä teet!" Arianna kivahti. "Ensin sinä menetit poikaystäväsi - hyvä on, sitä sattuu, siitä pääsee yli - "

"Minä olen päässyt siitä jo yli!"

Arianna jatkoi puhettaan välittämättä Cinnamonin puolustautumisyrityksistä. "Sitten sinä menetit perheesi. Minä tiedän, että on aivan hyväksyttävää surra perhettään - mutta siitä on jo MONTA KUUKAUTTA!"

"Tuo ei ole reilua - " Cinnamon aloitti.

"Minä tiedän, että se ei ole reilua!" Arianna tokaisi. "Minä tiedän HELVETIN HYVIN, että se ei ole reilua sinun PERHETTÄSI kohtaan! Luuletko sinä tosiaan, että kuollessaan he halusivat sinun käyttävän loppuelämäsi siihen, että itket heidän peräänsä? Jos jollakulla on sellaiset vanhemmat, he eivät ole mitään vanhempia, vaan pahuksen itsekkäitä hirviöitä, eikä heidän peräänsä kannata itkeä! Mutta sinulla EI OLLUT sellaisia vanhempia. He rakastivat sinua ja halusivat sinun parastasi - ja sikäli kuin minä ja useimmat muut näemme, masennus ei ole todellakaan paras vaihtoehto sinulle."

Hän odotti hetken aikaa, mutta kun Cinnamonilta ei kuulunut vastaväitteitä, hän jatkoi puhettaan. "Ja sitten tämä sinun kätesi. Se oli hirveä juttu, Cin, eikä kukaan ole lakannut olemasta pahoillaan sinun puolestasi. Mutta kohdataanpa nyt totuus: sinulla ON yhä käsi ja se toimii - "

"Se ei toimi!" Cinnamon kivahti.

"Se toimii EDES VÄHÄN", Arianna jatkoi, huomioimatta Cinnamonia lainkaan. "Sinä olet yhä elossa, vaikka olisit ihan hyvin voinut kuolla siellä. On typerää jäädä roikkumaan kiinni menneisyydessä, kun koko elämä on edessä! Sillä tavalla sinä vain petät kaikki ne ihmiset, jotka ovat ikinä rakastaneet sinua!"

Kyyneleet tulvahtivat Cinnamonin vaaleansinisiin silmiin. "En minä voi sille mitään, että onnistun vain pettämään kaikkien odotukset!" hän puoliksi huusi, puoliksi itki. "En minä voi sille mitään, että MINÄ EN VOI OLLA ONNELLINEN ENKÄ MINÄ VOI UNOHTAA! Miksi te muut ette voi vain antaa asian olla sillä tavalla?"

"KOSKA ME MUUT VÄLITÄMME SINUSTA!" Arianna huusi. "Kaikki ovat vain halunneet sinun parastasi koko ajan, Cin, mutta SINÄ ET SUOSTU NÄKEMÄÄN SITÄ! Me olemme yrittäneet lohduttaa sinua, mutta sinä vain jatkat itsesi säälimistä aivan kuin meidän yrityksemme eivät olisi edes pienen hymyn arvoisia! Entä Remus sitten? Hän on niin typerä, että on mennyt rakastumaan sinuun, eikä voi ajatella mitään muuta kuin sinun parastasi! Hän on yrittänyt lohduttaa sinua ja tukea sinua ja saada sinut nauramaan, mutta SIITÄ EI OLE MITÄÄN HYÖTYÄ! Ainoa asia, mitä hän onnistuu tekemään, on tuhoamaan oman itsensä."

Cinnamon alkoi itkeä hillittömästi. "Lopeta tuo!"

"Enkä lopeta", Arianna sanoi sydämettömästi. "Jonkun täytyy kertoa sinulle tosiasiat."

"NO MINÄ EN HALUA KUULLA NIITÄ!"

"Minä tiedän PAHUKSEN hyvin, että sinä et halua kuulla niitä", Arianna tokaisi. "Koska jos sinä kuulet, miten asiat todellisuudessa ovat, sinun itsesäälillesi ei ole enää mitään pohjaa ja sinä joudut itse asiassa aloittamaan jälleen elämisen. Sinä PELKÄÄT elämistä ja tiedät sen ihan hyvin itsekin. Sinusta on helpompaa istua täällä ja tuijottaa tyhjyyteen ja saada muut tuntemaan olonsa tyhjäksi ja haluamaan hypätä katolta alas, kuin itse asiassa YRITTÄÄ EDES VÄHÄSEN! Sinä et uskalla edes - "

"Ria, minä luulen, että tuo riittää", tapahtumia tähän saakka sivusta seurannut Lily huomautti rauhallisesti saaden Ariannan vaikenemaan. He katsoivat hiljaisina Cinnamonia, joka itki rajusti maaten kyljellään sängyllä, puristaen peittoa käsissään aivan kuin yrittäen pitää kiinni jostakin, josta ei saanut otetta. "Sinun kannattaa mennä", Lily lisäsi Ariannalle. Arianna kohautti olkapäitään ja nousi ylös kävellen makuusalin ovelle. Ovella hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan edelleen itkevää Cinnamonia.

"Cin - " hän sanoi epäröiden, mutta Cinnamon ei katsonut häneen. Hän nielaisi huulilleen pyrkivän huokauksen ja yritti uudelleen. "Cinnamon, minä en halunnut loukata sinua. Minä haluan vain auttaa."

Cinnamon pysyi edelleen vaiti. Arianna pudisti päätään ja käveli ulos makuusalista jättäen Lilyn kahdestaan Cinnamonin kanssa. Lily katsoi Cinnamonia epäröiden.

"Arianna ei ehkä sanonut sitä kovin kauniisti", hän sanoi ojentaen kätensä koskettamaan Cinnamonin rajusti vapisevaa olkapäätä. "Mutta minusta hän on oikeassa. Tai siis, lyhyesti se mitä hän yritti sanoa on, että me kaikki kuolemme. Tänään tai huomenna tai viidenkymmenen vuoden päästä. Siihen ei voi vaikuttaa - niin kuin ei siihenkään, millä tavalla kuolee. Yhtä hyvin voi kuolla vanhuuteen kuin Voldemortin kädestä."

Lily keskeytti nähdessään Cinnamonin kohottavan kasvonsa. Cinnamonin silmät olivat punertavat ja turvonneet ja tuoreet kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, eikä hän tehnyt elettäkään kuivatakseen niitä pois. Lily veti syvään henkeä.

"Mutta minun mielestäni sillä ei ole väliä, milloin tai millä tavalla kuolee", hän jatkoi päättäväisesti. "Se saattaa kuulostaa typerältä tai tekopyhältä, mutta se ei ole sitä. Totta kai minä mieluummin elän pitkään ja kuolen vanhuuteen. Totta kai minä pelkään kuolemaa. Mutta sinä pelkäät sitä juuri nyt niin paljon, että et uskalla elää."

"Minä en - " Cinnamon aloitti heikosti.

" - kuuntele nyt", Lily pyysi, eikä Cinnamon sanonut enempää. "Sinä olet menettänyt jo niin paljon, että pelkäät menettäväsi vielä lisää. Siksi sinä haluat mieluummin pitää kiinni niistä asioista, jotka olet menettänyt, kuin yrittää löytää uusia. Mutta minusta sinun kannattaisi miettiä asiaa siltä kannalta, että sinä kuolet kuitenkin. Ja sinä päivänä kun sinä kuolet - haluatko sinä todella muistella elämääsi ja muistaa vain, miten lukkiuduit huoneeseesi ja kieltäydyit elämästä ja rakastamisesta?"

Lily katsoi Cinnamonia kiinteästi. Cinnamon pysyi vaiti ja jonkin ajan kuluttua Lily nousi ylös ja lähti huoneesta. Huoneen ovella hän pysähtyi sanomaan Cinnamonille:

"Meidän pitää lähteä puolen tunnin päästä Phoenix Groveen. Haluatko sinä vielä tulla mukaan?"

Cinnamon mietti hetken ja pudisti sitten päätään. Lily nyökkäsi.

"Se on varmaan parempi niin", hän sanoi varovasti ja pakottautui hymyilemään. "Kunhan - kunhan mietit sitä, mitä minä sanoin?"

Hän odotti vastausta, mutta Cinnamon tuijotti ilmeettömänä seinään. Lily lähti huoneesta ja sulki oven perässään.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Kelmit, Lily ja Arianna kävelivät Redin ja Jazzin työhuoneen suuntaan. Kenenkään ei oikeastaan tehnyt mieli puhua - Cinnamonin ja Remuksen tapaus oli saanut heidät kaikki melko masentuneeseen mielialaan. Sirius piti käsivarttaan tiukasti Ariannan vyötärön ympärillä heidän kävellessään. Hän oli saanut jo kuvauksen Ariannan räjähdyksestä Cinnamonille. Räjähdyksestä, joka painoi Ariannan mieltä edelleen.

"Minä en aikonut sanoa sitä sillä tavalla", Arianna sanoi Lilylle hieman puolustellen. "Mutta jonkun täytyi kertoa hänelle, miten asia on."

Lily nyökkäsi. "Minä tiedän. Mutta minusta sinun olisi pitänyt kertoa se vähän - varovaisemmin - "

"Kyllä sinä tiedät. Hienotunteisuus ei ole minun vahvoja puoliani."

Remus näytti varautuneelta. "Mitä sinä tarkalleen ottaen sanoit Cinille?" hän kysyi, eivätkä toiset voineet olla huomaamatta miten hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän sanoi ääneen Cinnamonin nimen.

Arianna oli aikeissa vastata, mutta sitten he saapuivat PVS-luokan kohdalle ja hän välttyi vastaamasta. He pysähtyivät koputtamaan ovelle ja kun vastausta ei kuulunut, he astuivat sisään. Luokkahuone oli tyhjä.

"Työhuoneessa, ilmeisesti", James totesi ja käveli huoneen poikki työhuoneeseen johtavalle ovelle. Hän veti sen muitta mutkitta auki - ja sulki sen kiireesti.

"Mitä?" Lily kysyi nähdessään järkyttyneen ilmeen Jamesin kasvoilla.

"Sanotaanko vaikka, että tuota minä en olisi halunnut nähdä..." James sanoi paljonpuhuvasti nyökäten päällään ovea kohti.

Sirius virnisti. "Lempikaulailevaisemme vauhdissa, ilmeisesti?"

"Voit uskoa", James sanoi irvistäen ja käveli Lilyn luokse kietoen käsivartensa Lilyn ympärille. Hän suuteli Lilyä nopeasti.

Sirius alkoi kakoa. "Vaikka opettajamme kaulailevat, se ei tarkoita, että teidän pitäisi aloittaa sama", hän huomautti murhaavasti.

"Opettajanne EIVÄT kaulaile", oikaisi Red, joka oli ilmestynyt työhuoneen ovelle. "Ainakaan enää."

"Unohditte ilmeisesti ajankulun", Remus mutisi. "Olemmeko me lähdössä vakoilemaan vai emme?"

Red katsoi ihmetellen Remusta, sitten hänen katseensa siirtyi muihin Kelmeihin, jotka kohauttivat olkapäitään sanoen äänettömästi, ettei kannattanut kysellä. Red totteli.

"Vakoileminen kutsuu", hän sanoi lyhyesti ja piti työhuoneen ovea auki heille.

59.osa - Sargon ja Malfoy

"Cinnamon ei siis ole tulossa?" Red kysyi, kun Kelmit, Lily ja Arianna astuivat sisälle hänen työhuoneeseensa.

Lily ja Arianna vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa. Sitten Lily pudisti päätään. "Hän ei halunnut tulla."

"Minä vähän ajattelinkin, että niin voisi käydä", Red nyökkäsi. "Teidän täytyy siis tulla toimeen ilman häntä. James - "

"Mitä, pomo?"

"Haluan, että sinä ja Peter vaihdatte paikkoja."

James vilkaisi Peteriä, joka seisoi Siriuksen toisella puolella. Hän käveli paikalle, missä Peter seisoi ja tönäisi Peterin omalle paikalleen katsoen Rediä kuin hän olisi ollut ääliö.

Red pyöritti silmiään. "En minä ihan TUOTA tarkoittanut", hän tokaisi.

"Mitä sitten?"

"Minä haluan, että sinä menet Lilyn ja Remuksen mukaan etsimään sitä kirjaa ja Peter menee vakoilemaan Siriuksen ja Ariannan seuraksi."

"Miksi?" James rypisti otsaansa. "Luuletko sinä, että minä en osaa salakuunnella?"

"Luuletko sinä, että minä en löydä kirjaa?" Peter kysyi melkein samaan aikaan.

Red katsoi heitä kumpaakin kärsivästi. "En ja en", hän vastasi. "Mutta Jamesilla ja Siriuksella on peilit. Niistä voi olla hyötyä."

James nyökkäsi jo vähän rauhallisemmin ja vilkaisi sitten Lilyä virnistäen. "Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pääsen hiippailemaan Lilyn kanssa."

"Siitähän sinulla on jo kokemusta..." Sirius mutisi.

"Puhu vain omasta puolestasi!" James kivahti. "Sitä paitsi minä en usko, että me tulimme tänne riitelemään mistään hiippailuasioista."

Red nyökkäsi. "Oikeaan osuit", hän ilmoitti ja käveli työpöytänsä luokse vetäen työpöydän ylimmän laatikon auki. Hetken pengottuaan hän veti voitonriemuisesti esiin pienen paperinpalasen, jonka hän työnsi Jamesin käteen.

"Lista kirjoista, jotka teidän pitää etsiä", hän selitti. "Kun olette löytäneet kaikki, ilmoitatte Siriukselle ja häivytte paikalta."

"Häivymme paikalta?" James kohotti kulmiaan.

"Ellet sitten halua välttämättä jäädä nukkumaan sinne", Red lisäsi kuivalla äänellä.

James järkyttyi pelkästä ajatuksestakin ja ravisti kiireesti päätään. Red nyökkäsi tyytyväisen näköisenä ja kääntyi sitten Siriuksen puoleen.

"Onko sinulla näkymättömyysviitta?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi ja veti selkänsä takaa esiin pitkän viitan, jonka pinta väreili kuin hopeinen vesi.

Red hymyili pienesti. "Hyvä. Ja sinä tiedät, mitä teidän pitää tehdä?"

"Aina voi toivoa", Sirius sanoi ilmavasti ja virnisti. "Ja jos minä en tiedä, Arianna varmasti valaisee minua yksityiskohdilla."

"Eri asia millä tavalla hän sen tekee", Jazz mutisi paikaltaan huoneen nurkasta.

Sirius kohautti olkapäitään vaatimattoman näköisenä ja kääntyi takaisin Redin puoleen pakottaen ilmeensä asialliseksi.

"Milloin lähdetään, pomo?"

Red vilkaisi kelloa. "Viiden minuutin kuluttua", hän ilmoitti ja istui työpöydän reunalle hieman huolestuneen näköisenä. Siriuksen mielestä oli omituista nähdä huolestunut ilme Redin kasvoilla - yleensä Red oli täydellisen tyyni ja itsevarma. Silloinkin, kun hän itse tai Jazz oli suuressa vaarassa. Red oli viimeistä piirtoa myöten aurori. Nyt Sirius arveli, että Red huolehti heidän puolestaan. Oli ollut Redin päätös lähettää heidät vakoilemaan ja Red olisi vastuussa, jos heille tapahtuisi jotakin. Tosin heille EI tapahtuisi mitään, sen Sirius oli jo päättänyt. He olivat Kelmejä - jopa Arianna ja Lily. Jos Cinnamon olisi tullut mukaan, Sirius olisi saattanut olla jopa huolissaan. Cinnamon oli viime päivinä ollut arvaamaton ja masentunut ja olisi saattanut tehdä jotakin typerää. Nyt ainoa, joka voisi tehdä typeryyksiä, oli Remus.

Remus tuijotti synkkänä lattiaan. Hänen oli paljon helpompaa lähteä vakoilemaan, kun Cinnamon ei ollut tullut, mutta hän ei nauttinut siitä läheskään yhtä paljon kuin jos Cinnamon olisi ollut mukana - ja jos Cinnamon olisi ollut oma itsensä. Remus ei tiennyt, mitä Arianna oli sanonut Cinnamonille aiemmin, mutta Ariannan puheista päätellen se oli ollut jotakin melko rankkaa. Hän toivoi, että Arianna olisi saanut ravisteltua Cinnamonia edes vähäsen. Tekemään sen, mihin hän itse ei ollut pystynyt. Tuomaan takaisin oikean Cinnamonin.

Hän oli niin vajonnut ajatuksiinsa, että hätkähti, kun Red ilmoitti heille, että oli aika lähteä. He kaikki astuivat Redin käskystä työhuoneen takaseinällä olevan tulisijan luokse. Red otti pienen ruukun tulisijan päällä olevalta hyllyltä ja tarjosi ensimmäisenä Remukselle hormipulveria.

"Osoite on Phoenix Grove, 102", hän selitti. "Sargonin tulisija on jossakin yläkerran pienessä huoneessa."

"Entä jos Sargon on paikalla, kun minä ilmestyn sinne?" Remus kysyi huolestuneena.

Red kohautti olkapäitään. "Sitten juokset. Ja lujaa."

"Ei kovin hyvä neuvo", Remus huomautti.

"Vakoojaksi ei tulla hyvien neuvojen avulla", Red ilmoitti teräksisesti. "Täytyy käyttää omaa päätään - mikä minun nähdäkseni sinulla on."

"Sitten on hyvä, että minä en aio vakoojaksi", Remus tokaisi.

Red kohautti olkapäitään näyttäen ärsyttävästi siltä, että tiesi jotakin, mistä Remuksella ei ollut vielä aavistustakaan. Sitten Red viittasi häntä astumaan tulisijaan. Hän totteli ja oli aikeissa pudottaa hormipulverin kourastaan, kun Red esti häntä.

"Heti kun menet sinne", Red aloitti ja Remus katsoi häntä kulmiaan kohottaen. "Lukitse huoneen ovi. Emme halua kutsumattomia vieraita kesken kaiken."

Remus nyökkäsi vakavasti ja pudotti hormipulverin lausuen selkeällä äänellä: "Phoenix Grove 102". Liekit leimahtivat ja seuraavassa hetkessä Remus tunsi kieppuvansa läpi tulisijojen, kunnes hän viimein paiskautui lujaa vauhtia jonkun huoneen lattialle. Hän nousi kiireesti seisomaan ja katsoi ympärilleen varmistaakseen, että huone oli tyhjä. Sitten hän harppoi mahdollisimman äänettömästi huoneen ovelle ja lukitsi sen pystyen lopultakin katsomaan ympärilleen.

Huone oli melko pieni, mutta ei kuitenkaan ahdistava. Se oli sisustettu asiallisesti valkoisella ja ruskealla, sen nurkassa oli työpöytä ja seiniä peittivät kirjahyllyt. Remuksen teki mieli mennä tutkimaan kirjahyllyä tarkemmin, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä tulisijan liekit leimahtivat ja Sirius ilmestyi huoneen lattialle.

"Minä INHOAN hormiverkostoa", Sirius murisi noustessaan ylös lattialta. "Onko Limanuljaskaa näkynyt?"

Remus pudisti päätään. "Meidän kannattaisi varmaan äänieristää huone", hän ehdotti. Sirius kohautti olkapäitään ja veti taikasauvan esiin mutisten loitsun, joka esti ulkopuolisia kuulemasta mitään, mitä huoneessa sanottiin tai tehtiin. Sen jälkeen hän uskalsi jopa hengittää.

Seuraava, joka kömpi tulisijasta esiin, oli Arianna. Hänen kasvoillaan oli nokea ja hän näytti yhtä ärtyneeltä kuin Sirius.

"Dumbledore saisi poistaa sen ilmiintymiseneston Tylypahkan mailta", hän mutisi itsekseen.

"Sano se Dumbledorelle", Sirius virnisti auttaessaan hänet ylös lattialta ja kietoessaan käsivartensa hänen ympärilleen. "Hyvä, että sinäkin löysit tänne perille."

Arianna loi häneen murhaavan katseen. "Ja mitä sinä tarkalleen ottaen kuvittelit minun tekevän? Eksyvän matkalla, kenties?"

Sirius kohautti viattomasti olkapäitään. "Naisista ei koskaan tiedä."

"Itse asiassa miehillä on huonompi suuntavaisto", Arianna korjasi. "Miehet unohtuvat tuijottamaan naisia, joten he unohtavat, minne olivat menossa."

Sirius avasi suunsa, mutta ei ehtinyt väittää vastaan, kun Peter jo lennähti lattialle sekavan näköisenä. Peterin jälkeen saapui Lily ja viimeisenä James, joka kantoi kädessään nokeentunutta paperinpalasta. Rediltä saamaansa kirjalistaa.

"No niin", James sanoi virnistäen hermostuneesti. "Ryhdytään sitten hommiin. Lily, Kuutamo, aloitetaan se kirjan metsästäminen. Anturajalka voi lähteä pomottamaan Ariannaa ja Matohäntää."

Arianna mulkaisi häntä. "Sirius ei pomota minua. MINÄ pomotan HÄNTÄ."

James huitaisi kädellään. "Ihan miten vain, mutta kadotkaa nyt siitä", hän komensi.

Sirius totteli vetäen näkymättömyysviitan esille ja heittäen sen itsensä, Ariannan ja Peterin ylle. Ennen kuin he lähtivät huoneesta, hän kysyi Jamesilta:

"Näkyykö mitään?"

"Pelkkää näkymättömyyttä", James virnisti.

Sirius vastasi virnistykseen, vaikka James ei nähnytkään sitä. Sitten huoneen ovi avautui raolleen ja kolmikko katosi. Heti kun ovi oli sulkeutunut Siriuksen, Ariannan ja Peterin perässä, James kääntyi Lilyn ja Remuksen puoleen vetäen syvään henkeä.

"No niin, aloitetaan nyt se kirjojen etsiminen", hän ehdotti. "Ja toivotaan, että ehdimme pois alta, ennen kuin Sargon tulee."

Sirius, Arianna ja Peter harhailivat mahdollisimman äänettömästi pitkin Sargonin talon käytäviä, kunnes näkivät Sargonin istumassa jonkinlaisessa salissa. Sali oli pieni ja ahdistava ja siellä oli vain muutama tuoli aseteltuna pyöreän pöydän ympärille. Se oli selvästi tarkoitettu kokoushuoneeksi ja Sargon istui siellä odottamassa Malfoyta, Sirius päätteli. Hän kääntyi vilkaisemaan pöydän yläpuolella riippuvaa kelloa. Se oli neljätoista minuuttia yli kuusi - Malfoy olisi paikalla minä hetkenä hyvänsä. Sargon ei sitä kuitenkaan aavistanut, vaan istui kaikessa rauhassa lukemassa lehteä - Päivän Profeettaa. Sargonin kasvoilla oli hermostuksesta kieliviä juonteita. Muuten hän ei ollut muuttunut viimenäkemältä lainkaan. Hänen kasvonsa ja hiuksensa olivat edelleen rasvaiset, hänen ilmeensä oli kolea ja hän näytti siltä kuin ei olisi nukkunut aikoihin. Sirius ei voinut estää inhon irvistystä leviämästä kasvoilleen.

Hän ei tarkalleen tiennyt, kuinka monta minuuttia kului, ennen kuin portaista kuului askeleita, jotka ilmoittivat Malfoyn saapuneen. Sargon havahtui askeliin heti ja kääntyi varautuneena katsomaan ovelle. Hetken kuluttua Malfoy ilmestyi ovensuuhun.

"Olet ajoissa", Sargon sanoi hitaasti vaivautumatta tervehtimään ja hermostus väreili hänen kasvoillaan. "Etkä soittanut ovikelloa."

"Ovikelloa?" Malfoy kohotti kulmiaan. "Luulin, että vain jästit käyttävät sellaisia."

Sargon nielaisi. "Tietosi ovat selvästi puutteellisia."

"No niin, lopetetaanpa tämä ärsyttävä sanailu alkuunsa", Malfoy sanoi terävästi. "Ajattelitko pyytää minua istumaan alaskin?"

"Jos välttämättä vaadit."

Sirius saattoi hyvin nähdä, että Sargon yritti pitää itsevarmaa julkisivua yllä, mutta epäonnistui surkeasti. Malfoy katsoi häntä huvittuneena, suupielet taipuneena ylöspäin kolkkoon hymyyn. Malfoy käveli Sargonin ohitse huoneeseen ja veti tuolin esiin pöydän alta istuen sille, näyttäen siltä, ettei hänellä ollut mikään kiire saada kirjoja ja lopettaa Sargonin kiusaamista.

"Sinä varmaan tiedät, miksi minä olen täällä", Malfoy sanoi hitaasti. Sirius tajusi kunnollisen keskustelun alkavan ja veti taskustaan esiin kopiointisulkakynän sekä käärön pergamenttia. Hän asetti kynän kärjen pergamentin ylälaitaan, napautti sitä sulkakynällään ja mutisi sille aloituskäskyn. Kynä alkoi välittömästi kopioida paperille Malfoyn ja Sargonin keskustelua.

"Minä voin mennä hakemaan ne kirjat", Sargon tarjoutui, selvästi toivoen pääsevänsä eroon Malfoysta ja nopeasti. Hän alkoi nousta ylös tuolistaan, kun Malfoy kohotti hitaasti kättään ja pudisti huvittuneena päätään.

"Älä pidä niin kovaa kiirettä. Isäntä haluaa tietää, mitä sinulle nykyään kuuluu", hän sanoi jutustelevaan sävyyn ja kumartui eteenpäin tuolissaan. "Mitä sinä olet viime aikoina puuhaillut, Andrej?"

Sargon liikahti tuolissaan ja katsoi vaivautuneena Malfoyta. "Miksi se Häntä kiinnostaa?" hän kysyi painottaen 'hän'-sanan ensimmäistä kirjainta niin, että Sirius, Arianna ja Peter saattoivat jopa kuulla ison alkukirjaimen sanan edessä.

"En neuvoisi sinua kyseenalaistamaan pimeyden lordin motiiveja", Malfoy sihahti matalalla äänellä näyttäen hetken ajan käärmemäiseltä, tuoden Siriuksen mieleen epäilyttävästi Voldemortin. Sirius värähti ja Arianna loi häneen huolestuneen katseen, mutta hän vain ravisti päätään.

"En minä kyseenalaistakaan", Sargon sanoi hätäisesti. Sirius muisti Redin sanat Sargonin pelkuruudesta ja tajusi Redin olleen oikeassa. Sargon ei ikinä uskaltaisi ryhtyä kuolonsyöjäksi, ellei häntä kiristettäisi siihen. Sargonilla ei ollut lainkaan selkärankaa mitä Voldemortiin tuli ja se sai Siriuksen halveksumaan häntä entisestään.

"Hienoa. Kerrassaan hienoa. Mitäpä jos sinä nyt kertoisi, mitä olet viime aikoina puuhaillut?" Malfoyn äänensävy oli silkkinen, eikä jättänyt tilaa arvailuille siitä, mitä hän todellisuudessa tarkoitti.

"En mitään tärkeää", Sargon sanoi yrittäen epätoivoisesti kuulostaa varmalta. "En ole saanut toista työtä sen jälkeen kun lähdin Tylypahkasta."

"Aivan niin, Tylypahka..." Malfoy mutisi. "Kuulin siitä Luciukselta. Mielenkiintoinen tapaus, kerrassaan. Mikä olikaan syynä sinun erottamiseesi?"

"Onnettomuus oppitunnilla", Sargon sanoi vaivautuneesti, näyttäen siltä, ettei halunnut puhua aiheesta enempää. Malfoy ei kuitenkaan antanut periksi.

"Ymmärtääkseni onnettomuus liittyi jotenkin kuraveriseen?"

"Kuraverinen joutui hyökkäyksen kohteeksi minun tunnillani ja minut erotettiin siitä hyvästä." Sargon kuulosti synkältä.

"Kuka tämä kuraverinen olikaan?" Malfoy tiedusteli - tosin Siriuksella oli epämääräinen tunne, että Malfoy tiesi jo ja kyseli omaksi huvikseen, tai jostakin muusta hänelle tuntemattomasta syystä.

Sargon kohtasi Malfoyn katseen jo hieman rauhallisempana. "Hänen nimensä on Lily Evans."

Malfoy näytti tyytyväiseltä. "Evans..." hän sihisi. "Siinä on tyttö, josta Isäntä haluaisi kuulla enemmän."

Sirius, Arianna ja Peter vilkaisivat toisiaan viitan suojissa. Sirius oli helpottunut siitä, että Red oli käskenyt Jamesin etsimään kirjaa salakuuntelun sijasta - jos James olisi ollut kuulemassa, hän olisi jo hylännyt heidän piilopaikkansa ja syöksynyt repimään sekä Malfoyn että Sargonin kappaleiksi tehtävästä välittämättä. Sirius olisi itsekin halunnut vain kuristaa Malfoyn. Hän ei voinut olla miettimättä, MIKSI Voldemort halusi kuulla Lilystä lisää.

"Mitä hän haluaa tietää?" Sargon kysyi, valmiina kertomaan kaiken, mitä Voldemort halusikin kuulla. Hän ei tuntenut minkäänlaista suojelunhalua tai sympatiaa Lily Evansia kohtaan. Mielessään hän muisti Lily Evansin tyttönä, jonka vuoksi hän oli menettänyt työpaikkansa ja päätynyt Voldemortin työntekijän kuulusteltavaksi.

"Ketkä ovat hänen ystäviään - missä hän on lahjakas - mitä hän haluaa - " Malfoy selvitti laiskasti.

Sargon suoristi selkäänsä. "Hän liikkuu hankaluuksienaiheuttajajoukossa. Ainakin silloin, kun minä opetin siellä. Arianna Bell - Cinnamon Bellini - Sirius Black - James Potter - Remus Lupin - Peter Piskuilan", hän luetteli tottuneesti. Sirius tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin. Hänen teki mieli syöksyä esiin viitan alta ja mennä vaientamaan Sargon, ennen kuin Sargon kertoisi enempää. Hän vilkaisi Ariannaa anovasti, mutta Arianna pudisti teräksisesti päätään, arvaten, mitä hän ajatteli.

"Me emme voi antaa hänen kertoa kaikkea tuota", Sirius sihahti matalalla äänellä.

"Anna toisille aikaa etsiä kirjat ensin", Arianna kuiskasi lujasti. "Muuten tästä ei ole mitään hyötyä!"

"Mutta - ", Sirius aloitti.

"Ei mitään muttia!" Ariannan äänensävy oli rautainen. "Sinusta ei tule ikinä auroria, jos sinä et opettele pysymään päämäärässäsi!"

"Sinä saarnaat kuin Red", Sirius kuiskasi vastaukseksi.

Arianna ei ehtinyt vastata ennen kuin Peter viittasi heitä molempia olemaan vaiti. Sargon ja Malfoy olivat lopettaneet keskustelemisen ja katsoivat nyt epäröiden ympärilleen. Kolmikko istui kyyryssä huoneen ovensuussa ja yritti epätoivoisesti olla hengittämättä. Heidän esityksensä meni läpi, sillä Sargon kääntyi takaisin Malfoyn puoleen.

"Lily Evans on loistava kaikissa taikuuden aloissa", hän ilmoitti ja Malfoyn huulille kohosi kiinnostunut hymy. "Taikajuomia ehkä lukuunottamatta. Hänen paras aineensa koulussa on loitsut, mutta hän on lahjakas myös pimeyden voimilta suojautumisessa. Hän haluaa todennäköisesti auroriksi koulun jälkeen."

"Auroriksi", Malfoy toisti silkkisesti ja huvittuneisuus välähti hänen harmaissa silmissään. "Tyttö saa vielä katua sitä päätöstä. Hän on jo korkeammalla Isännän listalla kuin arvaisikaan."

Sargon kohotti kulmiaan. "Mitä hän on mennyt tekemään?"

"Hän uhmasi pimeyden lordia, eikä pimeyden lordi jätä sitä rankaisematta. Heille kaikille tulee käymään huonosti - Evansille ja hänen kurjalle poikaystävälleen, Potterille - ja verenpetturi-Blackille. On vain ajan kysymys, milloin heidät lyödään maahan."

Sirius vetäisi terävästi henkeä, eikä voinut miettimättä, oliko tässä syy, miksi Red oli halunnut lähettää juuri heidät vakoilemaan - antaakseen heille tilaisuuden kuulla varoituksen heitä uhkaavien henkilöiden suusta.

Hiljaisuus oli laskeutunut Sargonin ja Malfoyn välille. Sitten Malfoy rikkoi sen tasaisella, vastenmielisellä äänellään.

"Entä kuinka paljon sinä tiedät - seuraajastasi - opettajan työssä? Stronista?"

"Tuskin sen enempää kuin isäntäsikään", Sargon sanoi torjuvasti. "Aurorit eivät yleensä veljeile minun kanssani. Hän on hyvä. Työlleen omistautunut. Lahjakas. Sen enempää minä en tiedä."

"Etkö tiedä mitään hänen heikoista kohdistaan? Kuinka pitkälle hän on valmis menemään sen typerän huoransa puolesta?"

Sargon kohautti olkapäitään. "Minulla ei ole aavistustakaan", hän sanoi lujasti. Malfoy katsoi häntä epäillen, aivan kuin ei olisi uskonut hänen sanojaan. Hetken ajan he mittelivät toisiaan katseillaan, kunnes Sargon ei kestänyt enää, vaan käänsi katseensa poispäin. Malfoy nyökkäsi tyytyväisen näköisenä ja jätti aiheen sikseen.

"Ennen kuin menet hakemaan ne kirjat - pimeyden lordia kiinnostaa tietää sinun... tulevaisuudensuunnitelmistasi."

Sargon liikahti. "En ole tehnyt vielä mitään päätöstä siinä asiassa", hän sanoi. "Suoraan sanottuna en ole kovin innostunut ottamaan puolia, jos ymmärrät mitä tarkoitan."

Malfoy hymyili ivallisesti. "Ymmärrän oikein hyvin. En ole kuitenkaan aivan varma, ymmärrätkö sinä. Puolueettomuus ei tule pelastamaan sinua. Saat siitä palkkioksi vain kuoleman - etkä voi sanoa kuolleesi urheasti tai sankarillisesti, kuten tekisit, jos valitsisit jonkun puolen tässä sodassa. Ja ennen kuin valitset, minä varoitan sinua: valitse tarkkaan. Pimeyden lordia vastustavat hölmöt saattavat kuolla urhean kuoleman taistelussa. Mutta he kuolevat kuitenkin."

Sargon ei vastannut ja hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen Malfoy kumarsi hieman päätään, ikään kuin merkiksi Sargonille. Sargon nyökkäsi ja pomppasi ylös tuolistaan.

"Menen hakemaan ne kirjat", hän ilmoitti ja harppoi kiireesti ulos salista Malfoyn katse yhä niskassaan. Sirius, Peter ja Arianna vilkaisivat toisiaan huolestuneina. Jamesilta ei ollut kuulunut mitään merkkiä, mikä tarkoitti sitä, että hän, Lily ja Remus olivat edelleen yläkerrassa etsimässä kirjoja. Eikä heillä ollut näkymättömyysviittaa. Ja Sargon oli matkalla sinne...

Siriuksella ei ollut aikaa ajatella enempää. Hänen kätensä sukelsi oitis hänen taskuunsa tavoittelemaan peiliä. Jamesin peilin kaksoiskappaletta.

"Löytyi!" Remus sanoi matalalla äänellä ja veti hyllystä esiin kirjan. Viimeisen kirjan, jota he olivat etsineet. Hän työnsi kiireesti kirjan Lilylle ja katsoi Jamesia. "Lähdemmekö me nyt?"

James nyökkäsi epäröiden. "Anturajalka varmaan pärjää ilman meitäkin."

"Lähdetään nyt, ennen kuin on liian myöhäistä", Lily vahvisti. "Sargon tulee kuitenkin etsimään kirjojaan jossakin vaiheessa. Ja silloin meidän on parasta olla kaukana täältä."

James nyökkäsi uudelleen. "Minä ilmoitan Anturajalalle", hän sanoi ja työnsi kätensä taskuunsa ottaakseen esille peilin, kun hän äkkiä tunsi sen polttelevan taskussaan. Hän veti sen esiin ja näki Siriuksen kuvan muodostuneen siihen.

"Minun piti juuri ottaa sinuun yhteyttä, Anturajalka -", hän aloitti, mutta Siriuksen ilme sai hänet vakavoitumaan. "Mitä nyt?"

"Sargon on tulossa sinne. Hakemaan kirjoja. Ilmiintykää tiehenne ja nopeasti."

James ei vastannut, vaan työnsi peilin takaisin taskuunsa ja kääntyi katsomaan Lilyä ja Remusta, joiden kasvoilla oli vakavat ilmeet. "Kuulitte mitä Anturajalka sanoi", James tokaisi. "Ilmiinnytään ja äkkiä."

Hän sulki silmänsä keskittyen ajattelemaan Tylyahoa, mutta ennen kuin hän ehti kunnolla muodostaa kuvan Tylyahosta mieleensä, kuului ovelta häiritsevä ääni, joka sai hänen silmänsä rävähtämään auki. Hän tuijotti ovelle.

Sargon seisoi ovella.

"Te", Sargon sylkäisi. "Mitä TE täällä teette?"

"Miltä näyttää?" James kysyi kohottaen kulmiaan. "Tulimme kiusaamaan sinua."

Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmiintyä tiehensä ja äkkiä. Hän oli muutenkin jo tarpeeksi pahoissa vaikeuksissa. Kun Sargon kertoisi Malfoylle - hän ei halunnut edes ajatella. Hän tunsi Lilyn nykäisen paitansa hihaa.

"James, häivytään", Lily sanoi matalalla äänellä.

James ravisti Lilyn käden pois käsivarreltaan. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla järkevä. Vakoillessa ei saanut sekoittaa tunteita työtehtäviin, Red sanoi sitä heille aina. Mutta hän ei halunnut olla järkevä. Hänen edessään seisoi mies, joka oli antanut Lilyn joutua kidutuskirouksen uhriksi tekemättä yhtään mitään. Bellatrix olisi voinut yhtä hyvin tappaa Lilyn silloin, eikä Sargon olisi tehnyt mitään. James tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin taikasauvansa ympärille samaan aikaan kun kuva kirkuvasta Lilystä täytti hänen mielensä.

"Ajattelit sitten mennä kuolonsyöjien puolelle kaiken lisäksi", hän sanoi Sargonille rohkeasti. "PETTURI."

"Sulje suusi, Potter, tai minä -" Sargon jätti lauseen kesken.

James kohotti ivallisesti kulmiaan. "Tai sinä teet mitä? Otat rohkelikolta pois viisi pistettä? Ikävää, mutta sitä sinä et voi tehdä, koska sinä et ole enää professori. Sinä olet pelkkä PETTURI."

"Ja sinä olet rikollinen", Sargon ärähti. "Murtaudut luvattomasti toisten taloihin - "

"Sitä ei kutsuta murtautumiseksi", James oikaisi. "Vaan kutsumattomaksi vierailuksi. Sinun tulisijasi ei nimittäin ollut lukittu."

Sargon ärisi kuin raivostunut koira. Lily ja Remus vaihtoivat hermostuneita katseita seuratessaan tilannetta kauempaa.

"Sarvihaara - ", Remus aloitti.

"Menkää te", James keskeytti. "Menkää takaisin Tylypahkaan! Minulla on keskeneräisiä asioita!"

"James, sinä ehdit repiä hänet kappaleiksi myöhemminkin", Lily sanoi epätoivoisesti. "Meidän täytyy häipyä täältä!"

"Enpä usko, että täytyy", Sargon sanoi. "Luulen, että teitä odottaa mukava ura Azkabanissa tämän jälkeen."

James nauroi kylmästi. "Azkabanissa? Vakoilusta? Älä ole typerä!"

"Älä itse ole typerä. Et taida tietää, kuka tuolla alakerrassa istuu? Hänen sukunimensä on Malfoy. Ja jopa SINÄ varmaan tiedät, että Malfoyt saavat aina mitä haluavat."

"Ja siksi sinä päätit mennä hänen puolelleen? Auttaa hänen rakasta Voldemortiaan saamaan mitä haluaa? No, arvaa mitä: se ei kannata. Sinä olet ärsyttänyt minua jo liikaa. TAINNUTU!"

"Est - " Sargon ei ehtinyt lopettaa lausettaan, ennen kuin tainnutuskirous oli jo iskenyt häneen ja hän kaatui hervottomana lattialle. James kääntyi katsomaan Lilyä ja Remusta.

"Lähdetään", hän sylkäisi. "Ennen kuin käytän kidutuskirousta tuohon paskiaiseen."

"Ei niin nopeasti, Potter", sanoi ääni ovensuusta. Kolmikko kääntyi katsomaan ja hätkähti nähdessään Malfoyn seisovan ovella. Malfoyn taikasauva oli suunnattu heitä kohti.

"Pimeyden lordi tulee tosiaan ilahtumaan tästä", Malfoy sanoi huvittuneesti. "Tietojen lisäksi hän saakin Potterin ja Evansin. Hänen on tehnyt mieli päästä hieman 'keskustelemaan' teidän kanssanne uudenvuoden yöstä lähtien."

"Ikävää, mutta minä en ole nyt keskustelutuulella", James nälväisi. "Lily - Remus - häivytään - "

"TAINNUTU!"

"ESTOUS!" James huusi ja vilkaisi olkansa yli Lilyä ja Remusta kehottaen katseellaan heitä ilmiintymään tiehensä. Lily loi häneen vielä viimeisen katseen, sitten tyttö sulki vihreät silmänsä ja oli hetken kuluttua kadonnut, kuten Remuskin. James jäi yksin Malfoyn seuraan.

"Karkotaseet!" hän huusi antamatta Malfoylle aikaa kirota itseään.

"Estous! KIDUTU!" Malfoy karjaisi. James pyörähti sivuun ja suoristi selkänsä juuri ajoissa nähdäkseen Malfoyn lausuvan kirousta uudelleen.

"Kid - "

"TAINNUTU!" huusi ääni Malfoyn selän takaa, käytävästä. Malfoy kaatui lattialle Sargonin viereen ja Sirius astui tyytyväisenä oviaukkoon, potkaisten sekä Sargonia että Malfoyta tullessaan sisälle huoneeseen.

"Mielenkiintoinen tilanne, veliseni", hän sanoi Jamesille. "Et sitten voinut etsiä niitä kirjoja yhtään nopeammin?"

James loi häneen ärsyyntyneen katseen. "Häivytään täältä nyt", hän pyysi kuivasti ja keskittyi ilmiintymään Tylyahoon, Hunajaherttuan kellariin.

Päästyään Hunajaherttuaan James, Sirius, Arianna ja Peter lähtivät nopeasti salakäytävää pitkin takaisin Tylypahkaan. James ei halunnut edes ajatella, mitä Red sanoisi - he olivat epäonnistuneet surkeasti. Totta kyllä, heillä oli mukanaan Redin haluamat kirjat ja muistiinpanot, mutta he olivat myöskin jääneet kiinni. Nyt oli tärkeintä päästä nopeasti selittämään tilanne Redille, jotta Red voisi jotenkin estää Malfoyta kertomasta tietoja heidän vakoiluretkestään Voldemortille.

He juoksivat käytävää pitkin pimeyden voimilta suojautumisen luokan luokse ja säntäsivät sisään vaivautumatta koputtamaan. Lily ja Remus istuivat jo Redin työhuoneessa nojatuoleissa. Red itse istui työpöydän ääressä Jazzin vieressä ja näytti synkältä.

"Te siis jäitte kiinni?" hän kysyi ensisanoikseen.

James nyökkäsi. "Sargon tuli sinne - ja Malfoy - "

Red ravisti tuskastuneena päätään. "Jazzy, mene käymään siellä", hän pyysi. "Tee heille muistiloitsu."

Jazz vilkaisi Rediä epäröiden, mutta Redin teräksinen ilme sai hänet tottelemaan välittömästi ja hän suunnisti tulisijan luokse heittäen hormipulveria liekkeihin. Heti hänen kadottuaan Red kääntyi takaisin Kelmien puoleen.

"No niin", hän sanoi ja hänen äänensä oli synkempi kuin James oli ikinä kuullut sen olevan. "Aiotteko te antaa minulle selityksen siitä, mikä meni vikaan?"

"Se ei ollut meidän syytämme!" James tokaisi. "Me emme kuulleet, että Sargon oli tulossa."

"Teidän olisi pitänyt kuunnella", Red sanoi lujasti. "Vakoilemisen ensimmäinen sääntö on olla KOKO AJAN VALPPAANA."

"Me emme voineet sille mitään!"

"Teidän olisi pitänyt ilmiintyä tiehenne heti kun kuulitte Sargonin olevan tulossa", Red jatkoi.

James kohotti päätään. "Me yritimme - "

"Minun kuulemani mukaan sinä jäit sinne riitelemään Sargonin kanssa", Red tokaisi. "Jos olisitte ilmiintyneet heti takaisin, minä ja Jazz olisimme ehtineet sinne viimeistelemään tilanteen ennen kuin Sargon olisi edes ehtinyt kertomaan asiasta Malfoylle. Mutta nyt - "

Hänen puheensa keskeytyi, kun tulisijan liekit leimahtivat jälleen ja Jazz astui ulos tulisijasta.

"He ovat lähteneet", hän ilmoitti.

"He ovat LÄHTENEET?" Sirius toisti. "Me tainnutimme heidät!"

Red tuhahti. "Aivan kuin se Malfoyta estäisi. Hän ei ole niin typerä, että menisi tapaamaan jotakuta ilman takavahvistuksia. Hänellä oli todennäköisesti avustaja jossakin talon ulkopuolella. Heti kun avustaja näki tainnutustaikojen kipinät, hän tuli katsomaan mistä on kyse ja se siitä. Tähän mennessä Voldemort jo tietää, että James Potter, Lily Evans ja Remus Lupin ovat jälleen kerran sekaantuneet hänen tekemisiinsä. Eikä hän tule olemaan tyytyväinen siitä tosiasiasta. Lisäksi hän tietää, että James Potter olisi valmis uhraamaan mitä vain tyttöystävänsä puolesta - sinä olet antanut hänelle suoran aseen itseäsi vastaan! Tajuatteko te ollenkaan, millaiseen vaaraan te olette asettaneet itsenne? Kaikki pelkän koston vuoksi?"

"Hän ansaitsi sen!" James huusi kiihtyneesti. "Sargon on paskiainen!"

"Minä en välitä, vaikka hän olisi kuusipäinen hirviö", Red ärähti. "Tunteita EI sekoiteta työtehtäviin! Luulisi sinun tietävän edes sen verran!"

"Antaisitko sinä itse Jazzin kuolla, jotta voisit suorittaa työsi loppuun?"

Red käänsi rajusti päätään ja katsoi Jamesia raivoissaan silmiin. "Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa", hän ilmoitti. "Lily ei ollut missään kuolemanvaarassa."

"Minä haluan tietää", James intti. "Jos sinun pitäisi valita Jazzin ja työsi suorittamisen väliltä, kumman sinä valitsisit? Jos sinä olet olevinasi niin loistava aurori kuin kaikki sanovat, vastauksen pitäisi olla sinulle helppo."

Hän katsoi Rediä merkitsevästi. Red vastasi katseeseen ja hetken aikaa he vain tuijottivat toisiaan raivostuneina. Sitten Red käänsi päänsä pois ja sanoi ilmeettömästi:

"Menkää takaisin makuusaleihinne."

"Mutta - " James aloitti.

Red heilautti kättään. "Minulla on paljon tekemistä, Potter", hän sanoi selvästi tavallista viileämmällä äänellä. "Minun ja Jazzin täytyy korjata mitä korjattavissa on. Menkää nyt."

James huokaisi tajuten, että Redille oli turha väittää vastaan, kun Red oli tuollaisella tuulella. Hän nousi ylös ja lähti ovelle odottaen että muut tulisivat hänen perässään. Kääntyessään ovella katsomaan taakseen hän näki Redin ja Jazzin katselevan toisiaan tutkivasti.

60.osa -

Red ei sanonut Jamesille sanaakaan koko seuraavan viikon aikana. Muutenkaan häntä ei juurikaan näkynyt - hän jätti usein oppituntien pitämisen väliin "työtehtävien" vuoksi ja koulutuntien ulkopuolella hän oli aina poissa. Kelmit arvelivat, että Red oli aloittanut taas aktiivisen vakoilijan- ja aurorintyön opettamisen ohessa. Syynä siihen todennäköisesti oli Lucifer Malfoy ja hänen Voldemortille antamansa tiedot. Arianna oli kuullut Jazzilta sen verran, etteivät Red ja Jazz olleet pystyneet estämään Malfoyta kertomasta Sargonin luona sattuneesta välikohtauksesta Voldemortille. Se oli ainoa asia, jonka Jazz suostui kertomaan ennen lähtöään - Jazz oli viettänyt jostakin syystä koko viikon Lontoossa ja se lisäsi Redin pahaa tuulta entisestään.

"Mitä luulette, ovatkohan he riidelleet?" Lily kysyi toisilta, kun he istuivat jälleen kerran vahtimassa Augustoa Rääkyvässä Röttelössä.

"Mistä muka?" James kysyi typerästi.

Lily loi häneen paljonpuhuvan katseen. "Olisikohan vaikka jostakin, mitä sinä sanoit meidän surkean vakoiluretkemme jälkeen?"

James katsoi häntä otsa rypyssä ja yritti miettiä, mitä kaikkea oli sanonut. Sitten hän tajusi, mitä Lily tarkoitti. "Eivät he SIITÄ ole voineet riidellä", hän sanoi lujasti. Lily vain katsoi häntä.

"Tuota - ", Sirius pisti väliin. "Meillä kaikilla ei ole rakastavaisten välistä äänetöntä kommunikaatiota, joten viitsisittekö te valaista meillekin, mistä on kyse?"

James kääntyi Siriuksen puoleen. "Lily luulee, että Red ja Jazz ovat riidelleet, koska minä kyseenalaistin, onko Redille tärkeämpää hänen työnsä vai Jazz."

"No, se on aika ilmiselvää", Lily tokaisi. "Red ei suostunut vastaamaan siihen kysymykseen. Miltä luulet sen Jazzista tuntuneen?"

James avasi suunsa vastatakseen, mutta Lily ei antanut hänelle tilaisuutta. "Todennäköisesti heti meidän lähtömme jälkeen Jazz alkoi kysellä Rediltä, mikä se vastaus oikein oli. Ja minä voin ihan hyvin arvata, minkä vastauksen hän sai."

"Sinä luulet, että hän sai kuulla olevansa vasta kakkostilalla Redin elämässä ja loukkaantui siitä?" James arvasi.

"EN!" Lily sanoi tuskastuneena. "Minä luulen, että hän sai kuulla, että Red mieluummin epäonnistuisi työssään ja antaisi tuntemattomien ihmisten kuolla, kuin menettäisi hänet."

James katsoi häntä ymmällään. "Sinun logiikassasi taitaa olla jotakin vikaa", James sanoi sitten. "Jos Red sanoi hänelle niin, eikö hänen pitäisi silloin olla aivan onnessaan eikä valittaa?"

"Kaikki naiset eivät elä vain ollakseen jonkun miehen elämän keskipiste", Lily kivahti terävästi. "Mieti nyt, miltä Jazzista tuntuisi, jos hän saisi tietää, että Red olisi voinut pelastaa satoja ihmisiä, mutta ei tehnyt niin - aivan vain HÄNEN VUOKSEEN? Se olisi yhtä paha kuin jos Jazz olisi tappanut heidät itse!"

"Pahus, Lily, oletko sinä tyttö vai et?"James puuskahti.

Lily mulkaisi häntä ärtyneesti. "Se, että olen tyttö, ei tarkoita sitä, että minulla pitäisi olla vain surkeita nyyhkymielipiteitä", hän ilmoitti vihaisesti. "Sitä paitsi, mieti nyt vähän tarkemmin - luottaisitko sinä itse sellaiseen auroriin, joka välittää rakkaudesta enemmän kuin työstään? Ei Redin kaltaisilla ihmisillä ole varaa rakastua!"

"Ajatteletko sinä todella tuolla tavalla?" James kysyi loukkaantuneena. "Että omalla elämälläsi ja ystävilläsi ei ole väliä, kunhan sinä vain saat tehtyä työsi hyvin?"

"Siitä uhrautumisessa on kyse, James!" Lily ampui takaisin. "Että on valmis luopumaan omasta elämästään ja kaikesta, mistä välittää, auttaakseen muita! Jos ei pysty siihen, ei kannata edes yrittää."

Hän nousi ylös ja harppoi ulos huoneesta pamauttaen oven kiinni perässään niin rajusti, että Augusto säikähti ja alkoi sylkeä tulta sen tuolin päälle, jolla Lily oli vain hetki sitten istunut. Sirius ja James hypähtivät ylös tuoleistaan ja kiirehtivät rauhoittelemaan Augustoa. Se oli kuitenkin enemmän kuin vaikeaa - Augusto ei ollut enää pienen poikasen kokoinen. Päinvastoinen, se oli kasvanut jo Siriuksen kokoiseksi ja oli voimiltaan paljon vahvempi. Sirius yritti epätoivoisesti saada sitä tainnutettua.

"Siitä on tullut ihan mahdoton!" hän huohotti, kun hän ja James saivat viimein yhteisvoimin Auguston vajoamaan lattialle hervottomana. "Minä en enää pärjää sille!"

"Sinun onnesi, että me olemme olemassa", James mutisi synkästi. "Muuten olisit ollut pulunruokaa jo kauan sitten."

Sirius pudisteli päätään ja lysähti takaisin tuolilleen. "Minä en tiedä, mitä teen sille. Ei sitä voi päästää vapaaksi tai antaa pois. Enkä minä oikein usko, että minun kannattaa laittaa Päivän Profeettaan mainosta ylimääräisestä lohikäärmeestä."

"Kysy Rediltä", James ehdotti.

Sirius vilkaisi häntä vinosti hymyillen. "Sehän onkin helppoa", hän sanoi ivallisesti. "Kun Red ei puhu meille."

"Siitä vakoiluretkestä oli pelkkää harmia", James tokaisi ja potkaisi lähintä tuolinjalkaa turhautuneena. "Nyt Lilykin on suuttunut minulle."

"Lily suhtautuu asioihin joskus vähän - palavasti -", Arianna huokaisi. "Minun pitää varmaan mennä hänen peräänsä."

"Eikä!" Sirius valitti. "Miten minulle sitten käy?"

Arianna katsahti Siriusta huvittuneena. "Onhan sinulla James, Remus ja Peter."

Sirius pyöritti silmiään. "Minun suunnitelmissani ei ihan ollut ruveta lähentelemään heitä."

"No, ikävä kyllä sinun on vain odotettava jonkin aikaa lähennelläksesi minua. Ystävät ennen miehiä, tiedäthän. Ja jonkun on pakko mennä puhumaan Lilyllekin."

"Anna Cinnamonin hoitaa se!" Sirius ehdotti.

"Cinnamon ei taida juuri nyt olla ongelmienselvittelytuulella", Arianna huomautti kuivasti ja lähti tiehensä sanaakaan sanomatta. Toiset kääntyivät automaattisesti katsomaan Remusta. Toisin kuin he olivat toivoneet, Cinnamon ei ollut Ariannan saarnan jälkeenkään palannut takaisin entiseen elämäänsä. Tosin hän oli alkanut osoittaa jo pieniä toipumisen merkkejä - mutta Arianna ei ollut niitä näkemässä. Cinnamon ei enää kunnolla puhunut Ariannalle, vaan vietti suurimman osan ajastaan Alice Prewettin seurassa. Lily arveli, että Cinnamon ei ollut oikeasti suuttunut Ariannalle - hän ei vain halunnut tuottaa Ariannalle pettymystä, koska ei pystynyt elämään niin kuin Arianna halusi.

"Mitä sinä meinaat tehdä - Cinin suhteen - jatkossa -?" Peter kysyi Remukselta.

Remus kohautti olkapäitään. "Kukaan meistä ei voi enää tehdä mitään, vai voiko?" hän kysyi hieman alakuloinen hymy huulillaan. "Minä olen yrittänyt auttaa häntä. Nyt hän voisi vaikka kuolla ilman, että pystyisin tekemään mitään."

James saattoi olla Lilyn poikaystävä, mutta joskus hän oli enemmän kuin Lily jaksoi kestää. Niin kuin nyt. Lily harppoi raivoissaan pitkin Tylypahkan käytäviä yrittäen keksiä mahdollisimman monia tapoja, joilla voisi kuristaa Jamesin hitaasti ja tuskallisesti kuoliaaksi. James vain ei suostunut käsittämään hänen näkökantojaan asioista - James oli henkeen ja vereen sitä mieltä, että poikien tehtävä oli suojella tyttöjä. Lily kuitenkaan ei halunnut olla suojeltu. Jos hänen pitäisi valita oman henkensä ja tuhannen muun ihmisen hengen uhraamisen väliltä, hän valitsisi oman henkensä. Mutta hän ei ollut lainkaan varma, tekisikö James saman. Antaisiko James hänen kuolla, jos se tarkoittaisi tuhansien muiden pelastumista? Tuskin. Ja sitä Lily ei juuri halunnut. Hän arvosti sitä, että James välitti hänestä, mutta tiesi hyvin, ettei pystyisi elämään itsensä kanssa, jos muut joutuisivat kuolemaan hänen vuokseen.

Hän pysähtyi rohkelikkotornin muotokuva-aukon eteen ja kivahti uniselle Lihavalle Leidille tunnussanan ('Veitsi selkään') kömpien raivoissaan muotokuva-aukosta sisään. Hän ei tiennyt, miten ikinä saisi Jamesia ymmärtämään. James ei edes halunnut ymmärtää. Lisäksi häntä ärsytti, että Jamesin oli pitänyt mennä möläytyksellään hankkimaan heille vaikeuksia Redin kanssa. Red oli heidän paras tietolähteensä siihen, mitä Voldemort ikinä tekikin, eikä Lily halunnut sen tietolähteen katoavan.

Lily marssi portaat ylös tyttöjen makuusaliin ja heittäytyi sängylleen. "Minä inhoan James Potteria!" hän sanoi ääneen turhautuneena.

"Mitä hän nyt on tehnyt?" kysyi Cinnamonin ääni parin sängyn päästä.

Lily kääntyi katsomaan Cinnamonia, yllättyen siitä, miten tyyneltä Cinnamonin kasvot näyttivät. Ehkä Ariannan räjähdys oli auttanut edes jotenkin, vaikka nykyään Cinnamon tuntuikin välttelevän ystäviensä seuraa ja etsiytyvän muiden seuraan.

"Ollut ärsyttävä", Lily huokaisi, tietämättä kuinka paljon hänen pitäisi kertoa Cinnamonille. Ei tuntunut oikealta kuormittaa Cinnamonia vielä useammilla ihmissuhdeongelmilla kuin tytön omat. Mutta Cinnamon vaikutti kiinnostuneelta kuulemaan koko jutun. Hän nousi istumaan sängyllään ja katsoi Lilyä valppaammin kuin aikoihin. Lily oli jo ehtinyt tottua näkemään hänen silmissään hieman utuisen, poissaolevan ilmeen.

"Haluatko kertoa tarkemmin?" Cinnamon kysyi hitaasti.

Lily kohautti olkapäitään. "Hän vain on paukapää. Hän ei oikein käsitä sitä, että auroreilla - tai kenelläkään, joka on valmis uhrautumaan Voldemortin kukistamiseksi, sen puoleen - ole varaa rakkauteen."

Cinnamon huokaisi. "Minusta koko rakkauskysymys on vähän ylipohdittu", hän tokaisi. "Jos kaikki miettisivät vain mitä TODELLA haluavat - eivät valtaa tai rahaa tai mitään sellaista - kenenkään ei TARVITSISI miettiä mitään sellaisia asioita."

"Maailma on harvoin noin yksinkertainen", Lily sanoi hitaasti. "Vaikka me kuinka haluaisimme."

"Mutta sen pitäisi olla!"

Lily ravisti päätään. "Sinä haluat uskoa", hän sanoi varovasti. "Sinä haluat uskoa, että kaikki muuttuu - mutta se ei muutu - ja uskominen tuhoaa sinut vielä, Cin."

"Jos KAIKKI uskoisivat, se voisi tapahtua!" Cinnamon intti.

"Minua inhottaa sanoa tätä, mutta sitä ei tapahdu", Lily sanoi julmemmin kuin olisi halunnutkaan. "Maailmaa ei voi muuttaa sillä tavalla, vaikka kuinka haluaisi. Sellaiset unelmat eivät ikinä kestä. Ainoa tapa oppia jotakin on joutua ostamaan kalliilla se, mitä haluaa."

"Enkö minä ole jo maksanut riittävästi?" Cinnamon kivahti. "Kuinka paljon siihen vielä vaaditaan?"

Lily huokaisi. "Cin, miksi sinä et voi vain yrittää - edes YRITTÄÄ - olla onnellinen?"

"Koska se ei kestä!"

"Elätkö sinä mieluummin koko elämäsi tuntematta mitään?"

Cinnamon kohautti olkapäitään ja nousi ylös sängyltään. "Sitten se ei ainakaan satu", hän sanoi hieman surullisesti vilkaisten Lilyä. "Miten sinä muka voit elää tietäen, että jonakin päivänä kaikki kuitenkin tuhoutuu?"

"Minä olen hyväksynyt sen, että kaikki tuhoutuu", Lily sanoi yksinkertaisesti. "Ja minä haluan kuluttaa sen ajan, mikä minulla vielä on, olemalla onnellinen - tai ainakin yrittämällä. En halua kuolla tietäen, että olen käpertynyt nurkkaan tekemättä mitään. Niin kuin James varmasti haluaisi minun tekevän", hän tuhahti sitten.

Cinnamon ei sanonut mitään vaan katosi ovensuusta.

Cinnamon ei ollut ehtinyt olla kovinkaan kauan poissa, ennen kuin Arianna ilmestyi makuusalin ovelle.

"Minä olen etsinyt sinua", Arianna sanoi. "Ajattelin, että haluaisit puhua."

Lily hymähti. "Olen puhunut jo. Cinnamonin kanssa."

"Mitä hän sanoi?"

"Sitä normaalia - että ihmisten pitäisi vain HALUTA lopettaa tämä sota."

Arianna pudisti päätään. "Hän ei ole siis vieläkään valmis luopumaan unelmistaan."

"Kuka meistä olisi?" Lily kysyi vinosti hymyillen ja kallisti sitten mietteliäästi päätään. "Inhottavinta tässä on, että Cinnamon saattaa jopa olla oikeassa. Jos kaikki yrittäisivät todella, mitään sotaa ei olisi."

"Sellaiset haaveet eivät ikinä toteudu."

"Niin minäkin sanoin Cinille", Lily huokaisi. "Mutta se ei estä häntä olemasta oikeassa. Ehkä sellaisten haaveiden PITÄISI toteutua."

Arianna huokaisi raskaasti ja vilkaisi Lilyä sivusilmällä, sitten hän käänsi katseensa kohti ikkunaa. "Ja mitä sinä tekisit? Takoisit jokaisen päähän, että sotiminen on typerää?"

Lily ravisti päätään. "Sellaisen minä jätän Cinille."

"Sanoiko hän mitään - Remuksesta - ?" Arianna kysyi, ajatellen Remuksen surullista olemusta Rääkyvässä Röttelössä, kun he olivat alkaneet puhua Cinnamonista. Remus olisi halunnut auttaa Cinnamonia, mutta ei saanut siihen mahdollisuutta. Pienen hetken ajan Arianna toivoi, että Cinnamon olisi edes alkanut katua eroaan Cinnamonista, mutta Lilyn päänpudistus murskasi hänen toiveensa.

"Ehkä Remus unohtaa vielä jossakin vaiheessa koko Cinnamonin", Arianna sanoi, tietämättä itsekään toivoiko sitä vai pelkäsikö sitä.

Lily kohautti olkapäitään. "En usko. Miehillä on tietty - itsepintaisuus - mitä rakkauteen tulee."

Arianna virnisti pienesti. "Siitä puheenollen: mistä sinä oikeastaan suutuit Jamesille?"

"Siitä, että hän ei ymmärrä, mitä minä tarkoitan", Lily kivahti ja tunsi suuttumuksen leviävän sisälleen ajatellessaan keskusteluaan Jamesin kanssa. "Hän suunnilleen sanoi, että Red tekisi aivan oikein huolehtiessaan enemmän Jazzista kuin muista ihmisistä."

Arianna loi häneen tarkkaavaisen katseen. "Ja sinä ajattelet hänen soveltavan samaa logiikkaa sinuun?"

"Melko lailla kyllä", Lily huokaisi. "Mutta minä en halua elää minkään James Potterin suojelun alaisena. Katso nyt, mitä Sargonin luona kävi - James järjesti meidät vaikeuksiin, vaikka minä en ollut edes vaarassa! En halua tietää, mitä tapahtuisi, jos olisin TODELLA vaarassa."

"James haluaa vain pitää sinusta huolta."

"Halutkoon", Lily tokaisi kylmästi, mutta sitten hänen piirteensä pehmenivät. "Kyllä minä sen kestän. Hän voi huolehtia minusta aivan rauhassa niin kauan - niin kauan kuin siitä ei ole haittaa kenellekään muulle. En suoraan sanottuna halua herätä aamulla ja kuulla, että te olette kuolleet jonkun Jamesin huolimattomuuden takia."

"Ei siinä niin kävisi", Arianna yritti lohduttaa ja virnisti sitten. "Tai siis, kuvitteletko sinä tosissasi, että me antaisimme jonkun tappaa itsemme noin vain?"

Huolimatta tilanteesta Lily ei voinut olla hymyilemättä.

Lähdettyään rohkelikkotornista Cinnamon harhaili päämäärättömästi pitkin käytäviä, yrittäen löytää itselleen edes jonkun paikan, minne mennä. Jonkun paikan, missä hän tuntisi olonsa edes jokseenkin hyväksi. Lilyn sanat painoivat hänen mieltään - ja samalla hän kuuli Ariannan huutavan itselleen, että luopumalla kaikesta hän vain petti jokaisen, joka oli ikinä rakastanut häntä. Ehkä se oli totta, hän ajatteli päätyessään jo suljetun kirjaston oven eteen. Kirjastossa ei palanut yhtäkään valoa. Cinnamon liu'utti kirjaston oven mahdollisimman äänettömästi auki ja livahti sisälle kirjastoon, haluten olla hetken aikaa aivan yksin.

Hänen ystäviensä kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä. Lily. Lily sanomassa hänelle, että ei välittänyt milloin kuolisi, koska se tapahtuisi kuitenkin. James laskeutumassa luudanvarreltaan, kasvoillaan leveä virnistys, joka ulottui aina hänen ruskeisiin silmiinsä asti. Sirius sanomassa, että hänen ystävänsä olivat ainoa perhe, jota hän tarvitsi. Peter, aina yhtä huolimattomana ja epävarmana, mutta tukemassa ystäviään siitä huolimatta. Ariannan onnelliset kasvot, kun hän katsoi Siriukseen. Turhautumus Ariannan kasvoilla, kun Arianna huusi hänelle, että hän oli pelkuri. Remus. Hän ei tiennyt edes, mitä ajatella Remuksesta. Hän näki mielessään epävarmuuden Remuksen kasvoilla, kun Remus oli tunnustanut olevansa ihmissusi. Hän näki Remuksen hymyilevän, kun Remus kumartui suutelemaan häntä. Remuksen surun ja järkytyksen, kun Remus istui hänen sänkynsä laidalla Pyhässä Mungossa.

Remuksen jälkeen Cinnamonin silmien eteen virtasivat kuvat, joita hän ei todellakaan halunnut nähdä. Kuvat, joita hän oli yrittänyt pitää poissa mielestään niin pitkään, koska ne sattuivat liikaa. Hänen perheensä. Hänen äitinsä ja isänsä. Hän näki ajatuksissaan vanhempansa hyvästelemässä häntä hänen ensimmäisenä päivänään Tylypahkassa. He olivat sanoneet olevansa ylpeitä hänestä. Sitten hänen mieleensä ilmestyi hänen veljensä kuva. Hänen veljensä, joka oli rakastanut häntä mielettömästi ja halunnut aina hänen parastaan. Hänen veljensä, joka oli tehnyt hänen kotiaineensa hänen puolestaan. Aivan vain huvin vuoksi.

He olivat kuolleet. He olivat rakastaneet häntä ja he olivat kuolleet.

Cinnamon lysähti istumaan kirjaston kylmälle lattialle painautuen tiukasti vasten vanhaa, narisevaa kirjahyllyä. Hän nosti kädet kasvoilleen tuntien itsensä uskomattoman tyhjäksi ja pettyneeksi. Hän oli pettänyt heidät kaikki - ystävänsä, jotka halusivat vain auttaa häntä. Remuksen, joka olisi halunnut hänen olevan samanlainen kuin aina ennenkin. Hän oli pettänyt perheensä. Hänestä ei ollut tullut mitään, mitä he olisivat halunneet hänen olevan. Ainoa asia, miksi hän oli onnistunut muuttamaan itsensä, oli varjo. Pelkkä varjo. Hän ei pystynyt edes pitämään kiinni tulevaisuudestaan ja siitä he olisivat viimeisenä halunneet hänen luopuvan.

Mutta ennen kaikkea, lohduttomasti, toivottomasti, lopullisesti - hän oli pettänyt oman itsensä.

"Mitä luulet, pitäisikö minun mennä puhumaan Lilylle?" James kysyi Siriukselta. He istuivat edelleen Rääkyvän Röttelön lattialla pari palovammaa rikkaampina ja huomattavasti väsyneempinä. Remus ja Peter olivat jo lähteneet - Peterillä oli tapaaminen Admiren kanssa ja Remus halusi mennä hetkeksi aikaa heidän makuusaliinsa olemana yksin. Myös Jamesin pitäisi lähteä pian. Hänellä oli partiointi puolen tunnin päästä, niin paljon mieluummin kuin hän olisikin jäänyt istumaan Siriuksen seuraksi Rääkyvään Röttelöön.

Sirius kohautti olkapäitään. "Jos luulet, että siitä voisi olla jotakin hyötyä, niin mene ihmeessä."

"Tai aina minä voisin toivoa, että Lily unohtaa koko väittelyn."

"Lily unohtaisi?" Sirius tuhahti. "Turha toivo. Se tyttö on norsu, mitä muistiin tulee!"

James huokaisi. "Olet todennäköisesti oikeassa."

"Olen minä", Sirius sanoi varmasti. "Ellet sinä sitten ole unohtanut kaikkia niitä kertoja, joilla hän on kostanut sinulle jokaisen temppumme ikinä - ja minä tosiaan tarkoitan IKINÄ. Muistatko, kun hän kirosi sinut viime vuonna ja sanoi, että se oli rangaistus siitä, että kirosit hänet änkyttämään kokonaisen päivän ajaksi ensimmäisellä luokalla?"

James nyökkäsi. "Ei minullakaan nyt NIIN huonoa muistia ole."

"En menisi sanomaan..." Sirius mutisi.

"HEI! Mitä tuokin oli tarkoittavinaan?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Sanotaanko vaikka, että minun mielestäni sinä olet unohtanut aika paljon asioita."

"Niin kuin mitä?"

"Niin kuin sen, että meillä on huispausottelu viikon päästä. Etkä sinä ole tehnyt asian hyväksi yhtään mitään."

"VIIKON PÄÄSTÄ?" James pomppasi jaloilleen. "Pahus - minä INHOAN ongelmia - ne vain sekaavat kaiken - hetkinen, ensiksi pitää ilmoittaa joukkueelle - sitten harjoitukset - "

"Sarvihaara, RAUHOITU!" Sirius sanoi tuskastuneesti. "Älä huolehdi! Ehdit kyllä tehdä sen huomennakin!"

James loi Siriukseen epäilevän katseen. "Oletko varma?"

Sirius kohautti harteitaan. "Sen perusteella, mitä minä olen kuullut, sinä olet aika peto luudanvarrella."

"Ja sinä vielä myönnät sen?" James kohotti kulmiaan. "Etkä ole kateellinen?"

"Miksi olisin?" Sirius virnisti. "Ei ystävien kuulu kadehtia toisiaan. Sitä paitsi sinä voit olla aivan rauhassa peto luudanvarrella, koska minä olen sitten melkoinen peto muissa asioissa."

James voihkaisi. "En halua tietää, mitä ne muut asiat ovat."

"Ei sitten", Sirius sanoi kuulostaen syvästi loukatulta. "Mutta sanon yhden sanan: Arianna - "

"EI ENEMPÄÄ YKSITYISKOHTIA!" James peitti korvansa käsillään. "Minä en tajua, miksi Arianna on sinun kanssasi, kun sinä olet tuollainen - tuollainen - "

"Namupala?" Sirius ehdotti omahyväisesti.

"Kävelevä itserakkaus?" ehdotti puolestaan Ariannan ääni ovensuusta.

Sirius ja James kääntyivät kumpikin katsomaan häntä. Sirius väläytti hänelle kuuluisan hurmaushymynsä. "No mutta Arianna - kuinka HÄIKÄISEVÄÄ nähdä sinut täällä."

"Säästä tuo jollekin muulle, Black", Arianna napautti. "Minä tulin puhumaan Jamesille, en sinulle."

"Jamesille -?" Sirius kohotti kulmiaan.

Arianna huokaisi turhautuneena. "Kyllä vain, jos se mahtuu sinun pähkinänaivoihisi. James, minä puhuin Lilylle."

"Ja?" toiveikas ilme kohosi Jamesin kasvoille.

"Hän sanoi, että jos sinun pitäisi valita hänen ja kolmensadan muun ihmisen väliltä, sinä valitsisit hänet."

James loi Ariannaan sinä-olet-nyt-täysi-ääliö-katseen. "Totta kai minä valitsisin hänet! En kai minä nyt KOLMEASATAA IHMISTÄ rakasta?"

Arianna mulkaisi häntä. "En minä nyt sitä olettanutkaan. Mutta Lily ei halua, että sinä rupeat vaarantamaan kaiken hänen vuokseen."

"Mitä minun pitäisi tehdä? Antaa hänen kuolla heti kun tulee pieni vaara vastaan?"

"Jos se on pakollista, niin kyllä."

James ravisti päätään. "Lily on ollut liikaa Redin seurassa", hän tokaisi. "Tässä tapauksessa HÄN on väärässä, enkä minä!"

"Tai sitten te molemmat olette väärässä ja teidän pitäisi tehdä kompromissi", Arianna ehdotti kuivasti.

Lily odotti Jamesia tavalliseen tapaan ennen heidän partiointiaan, vaikka hän olisikin mieluummin suorittanut partiointinsa yksin tänä iltana. Pienen hetken ajan hän ehti toivoa, että James oli suuttunut hänelle aivan kuten hän oli suuttunut Jamesille, eikä tulisikaan paikalle. Mutta sitten James murskasi hänen toiveensa ilmestymällä rohkelikon oleskeluhuoneeseen täsmällisesti kello kymmenen päättäväinen ilme kasvoillaan.

"Luihuisten naruttaminen kutsuu", James sanoi äänensävyllä, joka oli niin hilpeä, että Lily arvasi Jamesin tehneen jonkin kieroutuneen päätöksen mielessään. "Mennäänkö?"

"Ei taida olla vaihtoehtoja", Lily mutisi synkästi, mutta ei vetänyt kättään pois, kun James tarttui normaaliin tapaan hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pitkin käytäviä. "Minne ensin?"

"Tähtitorniin?" James ehdotti viattomasti.

Lily kohautti olkapäitään ja seurasi äänettömänä, kun James lähti suunnnistamaan kohti Tähtitornia. Hänen yllätyksekseen myöskään James ei puhunut, vaikka Jamesin kasvoilla oleva ilme kieli, että pojalla oli paljonkin sanottavaa.

He kävelivät sanaakaan sanomatta tähtitornille saakka. Sekä Lilyn että Jamesin pettymykseksi se oli tyhjä - kumpikin oli saanut huomata, että oli hauskaa yllättää ihmisiä tähtitornista öisin. Muutaman kerran he olivat saaneet tähtitornista kiinni Siriuksen ja Ariannan, tosin kumpikin tiesi, että heidän ystävänsä olivat tehneet sen tahallaan.

"Mennäänkö seuraavaksi ruokasaliin?" Lily kysyi ilmeettömästi, kun he olivat kiertäneet tähtitornin läpi.

Hänen yllätyksekseen James ravisti päätään. "Ei mennä."

Lily katsoi Jamesia puolittain uteliaasti, puolittain ärsyyntyneesti. James vain käski hänen istua ikkunalaudalle ja tuli itse istumaan hänen vierelleen.

"Mistä tässä on kyse?" Lily kysyi ärsyyntyneenä. "Meillä on partiointi, jos et ole unohtanut - "

"Me olemme riidoissa, jos et ole unohtanut", James huomautti.

Lily ei voinut olla hymyilemättä vinosti. "En itse asiassa ole."

"Hyvä. Sitten varmaan tiedät, että ne riidat pitää selvittääkin."

"Selvitä sinä", Lily sanoi olkapäitään.

James veti syvään henkeä ja katsoi häntä silmiin. "Mikäli minä olen ymmärtänyt oikein, sinä olet päätellyt, että minä pelastaisin mieluummin sinut kuin teksiin työtäni, mikä se ikinä tulee olemaankaan." Hän odotti, että Lily nyökkäsi. "Ja se on totta. Minä haluan auttaa ihmisiä, mutta minä haluan auttaa myös sinua."

"Me kaikki taisimme nähdä Sargonin luona, mihin sinun auttamisesi voi johtaa", Lily sanoi ivallisemmin kuin oli aikonutkaan.

James kohautti olkapäitään. "Se oli epäonnistuminen. Myönnetään. Mutta sinä et voi odottaa, että minä ryhtyisin samanlaiseksi kuin Red ja antaisin rakastamieni ihmisten kuolla vain omistautuakseni ammatilleni. Silloin minä voisin yhtä hyvin olla Voldemort. Hän uskoo vain päämäärään. Ei välikäsiin."

"Mutta - " Lily aloitti.

James nosti kätensä. "Redkin uskoo vain päämäärään. Voldemortin tuhoamiseen. Mutta hän ei ole yhtään pahempi kuin Voldemort jos hän antaa kaikkien kuolla vain saadakseen mitä haluaa."

"Hän ei anna kaikkien kuolla!"

"Ei hän tee erityisemmin mitään heitä pelastaakseenkaan!"

"Hän tekee enemmän kuin tiedätkään", Lily kivahti. "Hän tuli tänne - vain Jazzin vuoksi - ja hän pelasti Jazzin Voldemortilta - "

"Kun hän samaan aikaan olisi voinut pelastaa kymmenen muuta ihmistä", James sanoi voitonriemuisesti. "Lily, etkö sinä tajua? Sinä et voi mitenkään määrittää, mikä on oikein ja mikä on väärin! Sellaisia rajoja ei ole olemassakaan!"

Lily katsoi Jamesia, eikä sanonut mitään. Hän tunsi häviävänsä, eikä todellakaan pitänyt siitä tunteesta.

61.osa - ongelmia ja kirjelappusia

Jazz viipyi Lontoossa helmikuun alkuun saakka ja koko sen ajan Red oli pahantuulinen ja rääkkäsi Kelmejä pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla melkein henkihieveriin asti. James ei tiennyt, mistä se johtui - siitäkö, että Red halusi kouluttaa heistä huippuluokan oppilaita pimeyden voimilta suojautumisessa vai siitä, että Red oli edelleen suuttunut hänelle jostakin, mitä hän ei pystynyt selvittämään. Hänen helpotuksekseen hän itse oli sentään onnistunut selvittämään asiansa Lilyn kanssa. Ainakin siltä se näytti - Lily suostui jälleen puhumaan hänelle ja käyttäytyi muutenkin normaalisti, eikä ollut maininnut sanallakaan heidän aiempaa erimielisyyttään.

Kun Jazz viimein palasi takaisin Tylypahkaan helmikuun ensimmäisen viikon lopulla, koko Tylypahka tuntui lähes hautauneen lumihankeen. Huispausharjoitusten pitäminen kävi melkein mahdottomaksi, ei pelkästään lumen, vaan myös pakkasen vuoksi.

Augusto oli kasvanut jo niin suureksi, että se mahtui enää vaivoin Rääkyvän Röttelön yläkerrassa olevaan huoneeseen. Pystyäkseen makaamaan siellä sen oli pakko olla kippurassa ja se oli erittäin ahdistunut ja pahalla tuulella liikunnan puutteen vuoksi. James ei tiennyt, kumpaa olisi säälinyt enemmän: Augustoa vai Siriusta. Augusto ei pystynyt enää edes syöksemään tulta polttamatta samalla itseään - paitsi silloin, kun Sirius tuli huoneeseen, jolloin se käytti Siriusta liekitysmaalitaulunaan. Sirius oli tullut useampana kuin yhtenä aamuna aamiaiselle ilman kulmakarvoja.

"Minä en pysty enää edes tainnuttamaan sitä", Sirius valitti helmikuun kymmenennen päivän eli perjantain aamuna. "Mitkään loitsut eivät tepsi - paitsi ehkä sen silmien vahingoittaminen."

"Miksi et sitten tee niin?" Peter kysyi suu täynnä omenaa.

"Koska siitä se vain hermostuu entistä pahemmin. Ja yrittää polttaa minut", Sirius tokaisi ja huokaisi sitten. "Ei sillä, että se ei yrittäisi sitä muutenkin."

"Nytpähän tiedät, miksi lohikäärmeiden pitäminen lemmikkinä on kiellettyä", Lily sanoi ja suuntasi voitonriemuisen katseen Siriuksen suuntaan.

"Kierrä nyt vielä veistä haavassa..." Sirius jupisi.

Lily kohautti olkapäitään. "Minä vain en voi sille mitään, että rakastan mitä-minä-sanoin-logiikkaa."

"Huomattu on. Siksi tyttöystäväni onkin Arianna etkä sinä."

"Siksikö vain?" Lily kohotti kulmiaan. "Eikö se tosiasia, että minä olen PARHAAN YSTÄVÄSI tyttöystävä, vaikuta asiaan mitenkään?"

"Ei", Sirius sanoi aivan kuin asia olisi ollut päivänselvä. "Pitäisikö sen sitten?"

Remus pyöritti silmiään. "Ei kannata uskoa häntä, Lils", hän varoitti nojautuen ottamaan vadilta päärynän. "Sirius tietää ihan hyvin, että jos hän ajattelisikaan sinua sillä tavalla, hän olisi kuollut nopeammin kuin ehtisi sanoa 'nuoleskelu'."

"Ja vaikka minä saatan olla hieman normaalia vähä-älyisempi, NIIN vähä-älyinen minä en ole", Sirius lisäsi.

Arianna suuntasi katseensa Siriukseen. "Mutta jos Lily ei olisi ollut varattu Jamesille aikojen alusta asti, olisitko sinä ottanut mieluummin hänet kuin minut?" hän kysyi.

Sirius kohautti harteitaan. "En ole koskaan ajatellut asiaa sillä tavalla. Tai siis, en ole ajatellut Lilyä kovinkaan usein tyttönä – voihan hän tietty olla pahuksen hyvännäköinen, mutta hän on ollut varattu Jamesille siitä lähtien kun me ylipäätäänsä aloimme ajatella tyttöjä. Eli en ole ikinä ajatellut Lilyä sillä tavalla", hän selitti sulavasti nielaisten samalla viimeisen paahtoleipänsä palasen. Nähdessään Ariannan pahaa lupaavan tyynen ilmeen hän kiirehti jatkamaan selitystään.

"Muutenkaan, Lily ei välttämättä ole minun tyyppiäni. Älä nyt ota tätä loukkauksena, Lily-kulta, sinä olet kyllä oikein ihana – mutta ehkä vähän liian pelottava minun makuuni."

"Pelottava?" Lily kohotti kulmiaan.

"Joo. Sanotaanko vaikka, että minä en olisi valmis kestämään kaikkea sitä, mitä James kesti sinun vuoksesi. Kaikki ne päivät sairaalasiivessä matami Pomfreyn paikattavana – julkiset nöyryytykset – minussa ei varmaan olisi ollut tarpeeksi miestä siihen."

"Tarpeeksi miestä?" Arianna näytti tukehtuvan paahtoleipäänsä.

Sirius pyöritti silmiään. "Ei sillä tavalla, Ria", hän tokaisi ylhäisesti. "Minua sitten ärsyttää se, että sinä et voi ajatella mitään muuta kuin kaksimielisyyksiä!"

"Minä – kaksimielinen?" Arianna toisti. "Mikä sinä sitten olet? Uppopaistettu joulukalkkuna, vai?"

Sirius loi Ariannaan toivottoman katseen, eikä vaivautunut vastaamaan. Sen sijaan hän kääntyi Remuksen puoleen ja vaihtoi puheenaihetta.

"Mitä mieltä olet? Mitä minun pitäisi tehdä Augustolle?"

"Syötä se Minervalle", Remus mutisi hajamielisesti vastaukseksi.

"MITÄ? Kuutamo, vanha kaveri, milloin sinusta on tullut noin JULMA?"

Remus hätkähti ja kääntyi katsomaan Siriusta. "Anteeksi. Olin – muualla - "

"Cinnamonin luona, kenties?" Sirius ehdotti. "Tuijottamassa häntä sielusi silmin?"

"Ei sentään tarvitse ilkeäksi ruveta", Remus murahti.

Sirius kohautti harteitaan. "Sehän on totta, eikö olekin?"

"On, mutta ei sitä silti tarvitse ääneen sanoa!"

"Tytöt sanovat aina, että asioista pitäisi puhua."

"Mutta me emme ole tyttöjä, Anturajalka", Peter muistutti.

"Kiitos huomautuksesta. Olisin muuten saattanut ihan unohtaa", Sirius mutisi sarkastisesti ja kääntyi jälleen Remuksen puoleen. "Minä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sinun pitäisi etsiä itsellesi uusi tyttö."

"Miksi?" Remus kysyi latteasti. "Kun ne eivät kiinnosta minua."

"Voisivat alkaa kiinnostaa", Sirius totesi.

Remus hymyili jurosti. "Myönnä pois, sinä haluat minun iskevän uuden tytön vain, jotta voisit tuntea eläväsi jälleen villejä sinkkupäiviäsi minun kauttani."

"En ikinä!" Sirius kiisti kiivaasti. "Minä vain haluaisin sinun olevan onnellinen!"

Kävellessään kohti professori Mahiskan luokkaa ennen taikajuomatunteja Remus ei voinut olla ajattelematta, että Sirius saattoi olla oikeassa. Hänellä tosin ei ollut mitään aikomusta ryhtyä seurustelemaan jonkun toisen tytön kanssa - häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Mutta ehkä hänen pitäisi unohtaa Cinnamon. Tai ainakin yrittää, hän ei nimittäin uskonut sen onnistuvan päivässä tai kahdessa. Cinnamonkin oli selvästi unohtanut hänet, tai ainakin päättänyt unohtaa. Cinnamon ei enää istunut tunneilla tai vapaa-ajallaan Kelmien, Lilyn ja Ariannan seurassa vaan vietti nykyään aikaansa Alice Prewettin sekä Shawn Cole-nimisen pojan kanssa. Hän oli edelleen ystävällinen Kelmeille ja puhui heidän kanssaan. Silti hän tuntui välttelevän heidän seuraansa. Remus ei tiennyt, mistä se johtui - ehkä Cinnamon vain halusi aloittaa kokonaan alusta välittämättä mistään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Ja se näytti toimivan, ainakin Cinnamonin osalta. Cinnamon hymyili jo nyt paljon enemmän ja nauroikin välillä, eikä hänen silmissään ollut enää niin tyhjä katse. Hän pystyi siis huijaamaan ainakin itseään siitä, että kaikki oli täydellisen hyvin. Remuksesta näytti siltä, että Cinnamon oli haudannut kaikki muistonsa jonnekin hyvin, hyvin syvälle, eikä suostunut ottamaan niitä esiin. Se ei ehkä ollut hänen mielestään oikea tai paras mahdollinen päätös, mutta se oli Cinnamonin päätös, eikä hänellä ollut enää oikeutta puuttua siihen.

Cinnamon oli tehnyt hänelle selväksi, ettei halunnut hänen apuaan. Eikä Remus ollut tyhmä - ei todellakaan ollut. Hän tiesi, milloin hänen haluttiin luovuttavan.

Ohittaessaan Cinnamonin käytävällä matkallaan tyrmään Remus vilkaisi tyttöä ohimennen ja käänsi sitten katseensa pois.

Cinnamon näki Remuksen katseen ja väisti sitä, haluamatta ajatella Remusta enää yhtään enempää. Hän oli ajatellut Remusta viime päivinä enemmän kuin tarpeeksi, tuntenut syyllisyyttä sen vuoksi, mitä oli mennyt tekemään. Tuntenut pahaa oloa sen vuoksi, että oli mennyt ajamaan toiset pois. Mutta pidemmän päälle asiat olisivat paremmin sillä tavalla, sen Cinnamon tiesi. Hänen ei tarvitsisi muistaa mitään hetkiä menneisyydestä - ei hyviä, eikä niitä huonoja. Eikä hänen ystäviensä tarvitsisi tuntea mitään huonoa omaatuntoa hänen vuokseen. Pieni ääni hänen sisällään väitti hänelle, että hän oli lapsellinen ja säälittävä, mutta hän vaiensi sen kääntymällä vastapäätä istuvien Alicen ja Shawnin puoleen ja ehdottamalla, että he lähtisivät suunnistamaan taikajuomatunneille.

Hän päätti, ettei ajattelisi enää ketään heistä.

"Minä en kestä professori Mahiskaa", James valitti, kun Kelmit suunnistivat taikajuomatunnin jälkeen kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. "Hän on uskomaton! Viedä nyt meiltä pisteitä, vaikka olemme itse asiassa AJOISSA paikalla!"

Lily loi häneen vinon katseen. "Asialla ei varmaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että räjäytitte Bellatrixin liemen hänen päälleen?" hän ehdotti viattomasti.

James kohautti olkapäitään. "Olen aina miettinyt, miltä Bellatrix näyttäisi vaaleanpunaisessa - ja se liemi oli niin sopivan väristä - "

"Sitä paitsi Mahiska on kuitenkin mukavampi kuin se meidän edellinen professorimme", Remus huomautti. "Muistatteko? Se etanamies - Slughorn - "

Lily värähti. "Hän oli ahdistava. Hän yritti aina saada minua tulemaan niille ihmeellisille illallisilleen - ja hän väitti, että olisin pärjännyt hyvin luihuisessa - "

"Ainoa opettaja, jolle Lily Evans on kunnolla väittänyt vastaan", Arianna muisteli nautinnollinen ilme kasvoillaan. "Muistatko, kun sanoit hänelle, että sinä et vain ole tarpeeksi LIMAINEN ollaksesi luihuisessa?"

Lily kohautti harteitaan. "Hän kävi minun hermoilleni. Minä en todellakaan olisi halunnut olla luihuisessa."

"Minäkään en olisi halunnut sinun olevan luihuisessa", James sanoi kietoen käsivartensa tiukasti hänen olkapäilleen, kun he pysähtyivät odottamaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan eteen, että Red tulisi paikalle. "Siinä tapauksessa olisin voinut saada omantunnontuskia siitä, että isken sinua."

"Mutta olisit iskenyt minua siitä huolimatta?" Lily kohotti kulmiaan.

James virnisti. "Pienen henkisen tappelun jälkeen, kyllä. En minä olisi voinut jättää sinua kenenkään muunkaan noukittavaksi."

"Noukittavaksi?" Lily toisti loukkaantuneena. "NOUKITTAVAKSI? Minä en ole mikään pahuksen kukkanen - "

"Et olekaan", James sanoi hätäisesti.

"Aika kylmä kukkanen sinä olisit", Sirius mutisi.

"Pyhimys Lily Evans - kylmä?" Arianna kysyi huvittuneesti. "Sano tuo professori Lipetitille ja kuulet sen jälkeen ylistävän luennon siitä, miten upea, lämmin, myötätuntoinen henkilö Lily oikein on - "

Lily pyöritti silmiään. "Minun myötätuntoni on ilmeisesti karissut vuosien varrella", hän sanoi luoden paljonpuhuvan silmäyksen lähettyvillä seisovaan Kalkarokseen. Hänen yllätyksekseen Kalkaros vastasi katseeseen vakavasti, eikä pojan luonnottoman kalpeilla kasvoja näkynyt jälkeäkään tavallisesta ivasta.

"Mikäköhän HÄNTÄ vaivaa?" Lily mumisi kysyvästi toisesta suupielestään kääntyessään jälleen toisten puoleen. "En tiennytkään, että hän pystyy katsomaankaan minua irvistelemättä ilkeästi?"

Jamesin otsa rypistyi. "Ei sillä, että minä haluaisin kenenkään vihaavan sinua, Lily-kulta - " hän sanoi. "Mutta hänen olisi parasta lakata katsomasta sinua aivan kuin hän olisi juuri huomannut ensimmäistä kertaa elämässään, että sinä et olekaan muurahaiskarhu. Koska muuten minun nyrkkini saattaa aivan VAHINGOSSA lipsahtaa hänen nenänsä lähettyville."

Lily huokaisi ja kietoi toisen käsivartensa Jamesin lantiolle kääntyen katsomaan Jamesia kyllästyneesti. "Et kai sinä todella kuvittele, että minä jättäisin sinut LUIHUISEN vuoksi?"

"Kaikki tietävät, että sinä olet harvinaisen suvaitsevainen ihminen", James vastasi kohauttaen olkapäitään.

"Suvaitsuvaisuudessa ja rakastamisessa on aika iso ero", Lily huomautti kuulostaen lievästi loukatulta. "Minä en todellakaan rakasta Kalkarosta, jos niin kuin ymmärrät, mitä tarkoitan."

Jamesin kasvoille levisi pieni hymy, kun hän kumartui suutelemaan Lilyä huulille välittämättä Siriuksen suunnalta kuuluvista oksennunkaltaisista äänistä.

"En minä sitä olettanutkaan, että sinä olet rakastunut Kalkarokseen", hän sanoi hieman anteeksipyytävästi. "Minä vain en satu pitämään siitä tosiasiasta, että se liero katselee minun tyttöystävääni."

"Sinä et pidä kenestäkään, joka katsoo Lilyä liian pitkään", Sirius huomautti näyttäen siltä, että yritti epätoivoisesti pysytellä vakavana puhuessaan Jamesille. "Et Kalkaroksesta, et Amos Diggorysta, et minusta - "

"SINUSTA?" Arianna toisti tarttuen Siriusta lujalla otteella käsivarresta.

Sirius virnisti. "Ei mitään huolehdittavaa, Arianna-kulta", hän sanoi vakuuttavasti ja taputti Ariannaa päälaelle. "Minä en tunne sillä tavalla Lilyä kohtaan."

"Todista se!" Arianna vaati.

"Todistaisin kyllä", Sirius huokaisi pettyneesti. "Mutta se vaatisi luutakomeron - enkä usko, että Red hyväksyisi ajatusta."

"En todellakaan hyväksy", kailotti Redin ääni vähän matkan päästä. "Jos minä en voi mennä kaulailemaan kesken tunnin, et kyllä mene sinäkään!"

Sirius kääntyi ympäri ja teki pienen kumarruksen Redille, joka harppoi heidän luokseen tavanomaisen tyylikkäästi. James näki Redin kasvoilla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan normaalin karun virnistyksen ja päätteli sen johtuvan siitä, että Jazz oli taas tullut takaisin Tylypahkaan. Jazzia ei kuitenkaan näkynyt Redin kannoilla.

"Missä Jazz on?" James kysyi kohottaen kulmiaan.

"Mungossa", Red vastasi synkästi. "Hän kävi meidän asunnollamme eilen illalla ja joutui pieneen onnettomuuteen."

Kelmit vilkaisivat paljonpuhuvasti toisiinsa. He kaikki arvasivat, millaisesta onnettomuudesta oli kyse - Jazz oli joutunut hankaluuksiiin kuolonsyöjien kanssa. James oli arvannut, että niin kävisi. Red ja Jazz olivat itse sanoneet niin. Jazz oli joutunut Voldemortin petturien listalle, eikä Voldemort antaisi sitä anteeksi, ennen kuin Jazz olisi kuollut.

"Milloin hän pääsee pois?" Lily kysyi varovasti.

"Huomenna", Red sanoi, onnistuen kuulostamaan jo hieman hilpeämmältä. "Ja sen jälkeen minä vaikka raahaan hänet Tylypahkaan, mutta hän saa joka tapauksessa tulla takaisin tänne."

"Ei kai professorilla vain ole ongelmia?" kysyi Bellatrixin ilkeän tyytyväinen ääni vähän matkan päästä.

Red käännähti sulavasti kannoillaan ja katsoi Bellatrixia käsi vyöllään roikkuvan sauvansa päällä. "Ei mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia, neiti Black", hän sanoi teeskennellyn huolehtivasti. "Enkä kehottaisi kyselemään, ellet halua viettää huomista iltaa pesemällä lohikäärmeensontaa."

Sirius vilkaisi toisia automaattisesti sanan 'lohikäärme' kohdalla. Hän tiesi, että hänen pitäisi ratkaista Augusto-ongelma mahdollisimman pian, kun hänellä oli vielä tarpeeksi ruumiinosia jäljellä sen ratkaisemiseen. Hän päätti kysyä Rediltä neuvoa tunnin jälkeen - Red oli ilmeisesti selvittänyt sen, mikä häntä ikinä oli vaivannutkin ja oli taas valmis puhumaan Kelmeille normaaliin tapaan. Sirius ei voinut olla olematta siitä yhtä helpottunut kuin toisetkin. Hän oli jollakin tavalla oppinut pitämään Redistä huolimatta Redin mielenkiintoisista luonteenpiirteistä. Jos hänellä olisi ollut isoveli, hän olisi toivonut kyseisen veljen olevan samanlainen kuin Red. Red muistutti jollakin tapaa suuresti häntä itseään - tai oli ainakin joskus muistuttanut, Sirius arveli. Ei Red ollut aina voinut olla noin synkkä ja asiallinen.

"No niin", Red ehdotti. "Mennäänpä sisälle luokkaan niin kauan kuin tuntia on vielä jäljellä. En mitenkään haluaisi, että teidän herttaisen pehmeät päänne pääsisivät tästäkin pälkähästä - ja kuten professori McGarmiwa minua niin ystävällisesti muistutti, minun on tarkoitus takoa teidän kalloonne, että S.U.P.E.R-kokeet lähestyvät. Joten varautukaa helvetinmoiseen tuntiin."

Ärsyttävä virne huulillaan hän meni heidän edellään luokkaan.

Lily sai huomata, että tunti ei todellakaan ollut niitä helpoimpia. Red jakoi heidät pareihin ja komensi heidät harjoittelemaan äänetöntä kaksintaistelua - heidän piti yrittää kirota toisensa sanomatta sanaakaan. Lily sai parikseen Shawn Colen, tummatukkaisen, harmaasilmäisen rohkelikkopojan, jonka kanssa Cinnamon ja Alice nykyään liikkuivat. Shawn oli mukava, mutta äänetön kaksintaistelu hänen kanssaan ei ollut mitenkään helppoa. Hän ei edes yrittänyt kunnolla kirota Lilyä - ainakaan sanoja käyttämättä. Kaikki tiesivät, että ainoa kouluaine, josta Shawn oli tippaakaan kiinnostunut, oli yrttitieto. Hän haaveili parantajan urasta ja se oli Lilyn arveluiden mukaan osasyy siihen, että Cinnamon viihtyi nykyisin pojan seurassa. Shawn ei muistuttanut Cinnamonia mitenkään auroreista tai kuolonsyöjistä.

"Tarantallegro", Shawn sanoi virnistäen ja osoitti taikasauvallaan Lilyn suuntaan. Lily, joka oli ollut varautunut mahdolliseen kiroukseen, sulki silmänsä keskittyen kiivaasti kirouksen torjumiseen, onnistuen siinä. Hän ei ollut vielä kovin hyvä äänettömien loitsujen käyttämisessä, mutta sai ainakin yleensä ne onnistumaan. Avattuaan silmänsä hän loi hieman syyttävän katseen Shawniin.

"Meidän oli tarkoitus tehdä se äänettömästi", hän huomautti - yhdennentoista kerran sen oppitunnin aikana. Hieman yli metrin päässä seisova Arianna, joka taisteli keskittyneesti Lucius Malfoyn kanssa, katsoi häntä kysyvästi.

"Tehdä MIKÄ äänettömästi?" hän kysyi.

Lily kurkotti Ariannan suuntaan ja läimäytti tätä käsivarteen. Sen jälkeen hän kääntyi taas Shawnin puoleen.

"Yritetäänkö vielä?"

Shawn vilkuili heidän ympärilleen ja pudisti sitten Lilylle päätään. "Ei melkein kukaan muukaan enää taistele", hän totesi. "Lopetetaan mekin."

Lily nyökkäsi ja Shawn käveli sanaakaan sanomatta takaisin Cinnamonin ja Alicen luokse. Lily palasi omalle paikalleen istumaan ja hautasi pään käsiinsä. Yleensä hän nautti pimeyden voimilta suojautumisesta, mutta ei nyt. Harjoittelu tuntui hyödyttömältä innottoman parin kanssa ja juuri sitä Shawn Cole oli, olipa hän muuten miten mukava tahansa. Lily huokaisi syvään ja siirsi hiukset sivuun kasvoiltaan. Toiselta puoleltaan hän näki Jamesin rohkaisevan virnistyksen. Sitten Jamesin huulet muotoilivat sanat: 'Kokeillaan kohta yhdessä.' Lily nyökkäsi ja James kääntyi lopettamaan kaksintaisteluaan Chance Bramptonin kanssa.

Lily keskittyi jälleen tuijottamaan pöytäänsä aivan kuin se olisi ollut mielenkiintoisin asia maailmasa. Äkkiä hänen tuijotusmaratoninsa koki kuitenkin keskeytyksen siivekkään paperinpalasen muodossa. Paperinpalanen leijaili hetken hänen pulpettinsa yllä ja laskeutui sitten sille taittaen siististi siipensä kasaan. Lily katsoi paperia uteliaana ja nosti sen käsiinsä arvellen sen olevan viesti joltakin hänen ystävistään, mutta nähdessään, miten viesti alkoi, hän tiesi heti, ettei asia ollut niin.

Evans -

Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Nähdään Kielletyn Metsän reunalla huomisiltana sinun partiointisi jälkeen. Elintärkeää, älä kerro tästä kenellekään. - SK

Lily rypisti otsaansa. Hän ei keksinyt kuin yhden ihmisen, jonka nimikirjaimet olivat S ja K. Severus Kalkaros. Hän ei kuitenkaan pystynyt kehittelemään mitään syytä, miksi Kalkaros haluaisi puhua hänen kanssaan. Kalkaros oli halveksunut häntä ikuisuuksia. Viidennellä luokalla, kun hän oli yrittänyt puolustaa Kalkarosta Jamesin ja Siriuksen edessä, Kalkaros oli kutsunut häntä kuraveriseksi ja ilmoittanut, ettei tarvinnut hänen apuaan. Sen kerran jälkeen Lily ei ollut vaivautunut, vaikka olikin tosin mennyt aina keskeyttämään tappelut, jos ne menivät liian pitkälle. Se oli hänen velvollisuutensa valvojaoppilaana ja nyt johtajatyttönä, piti hän siitä tai ei.

Hän kääntyi varovasti katsomaan olkansa ylitse kohti luihuisten puolta luokasta. Kalkaros keikkui tuolinsa takajaloilla ja pyöritteli taikasauvaa sormissaan, selvästi kyllästyneenä. Kalkaroksen viileät silmät olivat nauliutuneet häneen ja pojan toinen kulmakarva oli kysyvästi koholla. Lily mietti hetken ja nyökkäsi sitten pojalle.

Hän ei tiennyt itsekään, miksi teki sen. Hänen ei OLISI pitänyt tehdä sitä. Kalkaros oli luihuinen eikä - eikä häneen voinut luottaa. Mutta toisaalta, hän ei ollut ikinä varsinaisesti satuttanut Lilyä, paitsi ehkä sanallisesti. Ja Red oli sitä mieltä, että Kalkaros oli vain valinnut väärän puolen... Lily huokaisi. Jos James - tai joku muu Kelmeistä, sen puoleen - saisi tietää hänen lupauksestaan, hän olisi enemmän kuin kuollut.

Kuin vastauksena hänen epätoivoisille ajatuksilleen James ilmestyi jostakin hänen pulpettinsa eteen ja istui sen reunalle virnistellen.

"Miten äänetön kiroaminen sujui?" James kysyi ja pörrötti hiuksiaan toisella kädellään hajamielisesti. Lily hymyili eleelle. Ennen James oli tehnyt sitä tietoiseksi sotkeakseen hiuksiaan, kuvitellen sen olevan jotenkin hienoa tyttöjen mielestä, mutta nykyään ele oli lähinnä vaistonvarainen, eikä Lily jaksanut enää raivota Jamesille asiasta. Siihen ei ollut mitään syytä. James ei enää ajatellut näyttävänsä hyvältä tukka pörrötettynä, tai vaikka olisi ajatellutkin, hän ei enää yrittänyt tehdä vaikutusta tyttöihin. Hän oli saanut sen tytön, jonka oli vuosia halunnutkin. Lily punastui sitä ajatellessaan, eikä voinut olla hymyilemättä.

James huomasi sen. "Miksi Shawn Colen ajatteleminen saa sinussa aikaan tuollaisen reaktion?" hän kysyi otsaansa rypistäen.

Lily hätkähti. "Mitä - EI", hän huokaisi tuskastuneena. "En minä HÄNTÄ ajatellut."

"Oletko ihan varma?" James kysyi.

Lily katsahti häneen kärsimättömästi. "Totta kai minä olen! Ensin sinä syytät, että minulla on jotakin tunteita Kalkarosta kohtaan, nyt sinä väität minun kaipailevan Shawn Colea! Milloin sinä aiot sotkea Diggorynkin keskusteluun?"

"Pitäisikö minun?" Jamesin silmät kapenivat.

Lily läimäytti häntä käsivarteen. "Jatka tuota vielä ja menetät oikeutesi olla mustasukkainen minusta", hän varoitti. James vaikeni kiireesti ja väläytti hänelle anteeksipyytävän hymyn.

"Unohdetaanko tuo äskeinen keskustelu?" hän ehdotti.

Lily harkitsi asiaa hetken ja nyökkäsi. "Ja mitä tulee siihen kiroamisen sujuvuuteen", hän sanoi muistaen, mitä James oli alunperin kysynyt. "Niin se ei mennyt kovin hyvin. Cole ei ole kovin - motivoitunut - "

James nyökkäsi myötätuntoisesti. "Tiedän tunteen. Haluatko kokeilla minun kanssani?"

"Kokeilla mitä?" Lily kohotti kulmiaan.

"Ei mitään, mitä et olisi ennenkin kokeillut", James virnisti. "Mutta juuri nyt minä puhun kyllä tästä Redin tehtävästi. Tiedäthän - me OLEMME oppitunnilla."

Lily vilkaisi vaistomaisesti Redin pöydän suuntaan, eikä voinut olla ajattelematta, että tilanne ei oikein vaikuttanut oppitunnilta. Red istui pöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan joitakin papereita ja tuntui kokonaan unohtaneen, että hänen oli tarkoitus opettaa heitä. Lily mietti, kumpaa Red murehti - Jazzia vai aurorintehtäviään. Hän ei kuitenkaan aikonut mennä kysymään.

"Kokeillaan vaan", hän nyökkäsi ja nousi ylös Jamesin seuratessa hänen esimerkkiään. Kumpikin veti taikasauvansa esiin ja Lily näki keskittyneen ilmeen kohoavan Jamesin kasvoille, sitten hän sulki silmänsä ja keskittyi kirouksen langettamiseen. Hetken kuluttua hän näki silmäluomiensa takaa kirkkaan valon välähdyksen ja tajusi onnistuneensa kirouksen tekemisessä. Jamesilla ei kuitenkaan ollut yhtä hyvää onnea sen torjumisessa, vaan hän kaatui kovan kolauksen saattelemana tajuttomana lattialle.

Lily katsoi järkyttyneenä Jamesia samaan aikaan kun suurin osa luokan oppilaista kääntyi katsomaan häntä. Hän tunsi lehahtavansa punaiseksi kasvoiltaan. Redkin havahtui paperiensa äärestä ja nousi ylös paikaltaan kävellen Lilyn ja tajuttoman Jamesin luokse.

"Mitenkäs tämä pääsi tapahtumaan?" hän kysyi.

"Onnettomuus", Lily mutisi punaisena kasvoiltaan ja katsoi sivusta, kuinka Red - hieman huvittuneena - veti taikasauvansa esiin vyöstään ja osoitti Jamesia mutisten "herpaannu". James avasi silmänsä ja kömpi ähkäisten seisomaan. Hänen ruskeat silmänsä katselivat Lilyä syyttävästi.

"Sinä saat vielä maksaa tuosta", hän varoitti. "Et pääse kuin koira veräjästä."

"Erittäin todennäköistä, koska minä en ole Sirius", Lily letkautti.

James ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi Redin puoleen.

"Minä ilmeisesti tarvitsen vielä vähän harjoitusta tässä äänettömyys-asiassa", hän sanoi virnistäen lammasmaisesti ja Red nyökkäsi näyttäen siltä, että oli ehdottomasti samaa mieltä. James virnisti ovelasti.

"Ehkä Jazz olisi kiinnostunut antamaan tukiopetusta...?"

Red tuhahti. "Varmasti kyllä - jos sinä olet kiinnostunut päätymään sairaalasiipeen yhteentoista jästitulitikkuaskiin pakattuna", hän sanoi herttaisesti. "Minä nimittäin en luota sinuun niin paljon, että päästäisin tyttöystäväni jonnekin kahden kesken sinun kanssasi."

"Et luota minuun niin paljon?" James toisti loukkaantuneesti. "Mikä minussa on vikana?"

"Sanotaanko vaikka, että olen kuunnellut niitä tarinoita sinun naisteniskuvuosiltasi ja jotkut sanovat, että olit hyvä sillä alalla", Red tokaisi. "Mutta suoraan sanottuna en usko, että koko luokkaa kiinnostaa kuunnella tätä. Tunti on ilmeisesti loppunut."

Kaikki alkoivat kerätä tavaroita laukkuihinsa ja kiirehtivät kohti ovea. James vilkaisi kohti Siriusta, joka näytti siltä, että halusi puhua jostakin asiasta Redille ennen kuin he menisivät. James kohautti olkapäitään ja jäi odottamaan Siriusta.

Sirius keräsi kiireettömästi tavarat laukkuunsa ja meni sitten Redin luokse.

"Sinä varmaan tiedät minun ongelmastani?" hän kysyi suoraan pysähtyen Redin eteen.

Red katsoi häntä laiskan uteliaasti. "Mistä niistä? Tarkoitatko sinä iskemispakkomiellettäsi vai - "

"Sitä toista", Sirius sanoi lujasti jaksamatta oikeastaan ärsyyntyä Redin sanoista.

"Augustoa, siis", Red sanoi ja hänen suupielensä värähtivät nimen kohdalla. Sirius nyökkäsi.

"Ongelma on sen koko", hän selitti. "Minä en enää selviä sen kanssa. Tiedätkö mitään hyvää sijoituspaikkaa lohikäärmeelle?"

Redin kasvoille kohosi keskittynyt ilme, kun hän yritti miettiä ongelmaan jonkinlaista sopivaa ratkaisua. "Minä olen itse asiassa sekoitus auroria ja vakoojaa ja opettajaa. Mutta en lohikäärmeenkasvattajaa. Joten minulla ei oikeastaan ole suhteita sellaisiin paikkoihin - "

"Etkö sinä tiedä mitään paikkaa?" Sirius puuskahti turhautuneesti. "Se otus vie minulta vielä hengen - kulmakarvoista puhumattakaan!"

"Anna minun puhua loppuun", Red pyysi. "Olin sanomassa, että minulla ei ole kunnon suhteita, mutta voin lähettää tiedusteluja Bulgariaan - sieltähän se oli kotoisin?"

Sirius nyökkäsi. "Kuinka kauan siinä kestää?"

Red hymyili vinosti. "No, pöllöjen varustaminen jästien suihkumoottorilla ei ole kovin muodikasta tänä päivänä, joten sanoisin, että noin kaksi viiikkoa."

"KAKSI VIIKKOA?" Sirius parahti.

"Parempaan en pysty", Red sanoi lujasti, mutta Sirius näki pahoittelevan ilmeen välähtävän hänen silmissään. Sirius kohautti olkapäitään ja nyökkäsi, joskin vastahakoisesti.

"Onhan siitä jotakin apua", hän huokaisi. "Kiitos. Tosin minä en tiedä, miten saan Auguston mahtumaan Rääkyvään Röttelöön vielä kahden viikon ajaksi - se on jo nyt ahtaassa paikassa. Eivätkä mitkään kutistusloitsut tepsi siihen."

Lily istui oleskeluhuoneessa nojatuolissa ja tuijotti tuleen, yrittäen epätoivoisesti päättää, mitä tekisi Kalkaroksen kanssa. Hän oli jo luvannut Kalkarokselle menevänsä - ainakin Kalkaros oli varmasti tulkinnut hänen nyökkäyksensä lupaukseksi. Eikä hänellä ollut tapana perua lupauksia. Lisäksi hän oli utelias kuulemaan, mitä asiaa Kalkaroksella oli. Tähän päivään asti Kalkaros oli tehnyt päivänselväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä 'kuraverisen' kanssa. Mutta toisaalta... Lily ei tiennyt, oliko Kielletyn Metsän laitaan meneminen Kalkaroksen kanssa kaikkein paras vaihtoehto. Hän ei tiennyt, voisiko luottaa Kalkarokseen. Hän halusi kyllä - hän muisti Redin sanoneen, että Kalkaros oli vain mennyt väärälle puolelle - mutta Kalkaros kuului nykyään Voldemortin joukkoihin. Tai niin ainakin väitetiin.

Toisaalta, Lily Evans ei yleensä uskonut huhuja vaan otti itse selvää asioista. Huhujen uskominen vain ei ollut oikein reilua ketään - ei edes Kalkarosta - kohtaan. Ja ennen kaikkea Lily yritti olla reilu.

Mutta jos hän menisi ja James saisi tietää, sekä hän että Kalkaros olisivat vaikeuksissa.

Lily havahtui ajatuksistaan, kun hän kuuli muotokuva-aukon heilahtavan kiinni ja joku astui sisälle oleskeluhuoneeseen. Hän kääntyi katsomaan - hän oli olettanut saavansa olla yksin koko illan, kello oli jo puoli kaksitoista ja melkein kaikki olivat nukkumassa. James, Remus, Peter ja Arianna olivat menneet tapansa mukaan Siriuksen kanssa Rääkyvälle Röttelölle, mutta Lily oli jäänyt rohkelikkotorniin päänsärkyyn vedoten. Nyt hän kuitenkin näki Jamesin seisomassa ovella.

"Lily", James sanoi ilahtuneena. "Miten pääsi voi?"

"Henkisesti vai ruumiillisesti?" Lily kysyi sarkastisesti.

James hymähti. "Kummastikin, vaikka."

Lily hymyili pienesti ja kallisti päätään. "No, ruumiillisesti se on melko hyvässä kunnossa. Henkisesti - toivoton tapaus."

"Haluatko puhua siitä minullekin?"

"Ai siitä, että olen henkisesti epätasapainoinen?" Lily naurahti pudistaen päätään. "Minulla on jo psykiatri, kiitos vain."

"Psy-mikä?"

Lily katsahti Jamesiin uteliaasti. "Eikö velhoilla ole psykiatreja?" hän kysyi. James vain tuijotti häntä typeränä ja hän katsoi parhaaksi selittää lisää. "Psykiatrit ovat sellaisia mielenterveystyyppejä - "

"Niin kuin mielenterveysvelhot?" James ehdotti.

"Todennäköisesti kyllä", Lily vastasi mietittyään asiaa hetken. "Tosin nimi on kyllä aika typerä - mielenterveysvelho - "

"Entä se psykimikäolikaan?" James kohotti kulmiaan. "Siinähän menee kieli solmuun."

"Voi se mennä solmuun muissakin tilanteissa", Lily huomautti fiksusti.

James katsoi häntä järkyttyneenä. "Sinä alat kuulostaa aivan Siriukselta", hän mutisi samalla kun liikahti lattian poikki ja istui hänen syliinsä nojatuoliin ennen kuin hän ehti estää. Hän yritti työntää Jamesin pois sylistään, mutta James ei liikahtanut minnekään.

"Väisty", Lily komensi ärsyyntyneenä työntäen Jamesia kaikin voimin kauemmaksi.

"Miksi?" James kysyi ja katsoi häntä ärsyttävän omahyväinen hymy huulillaan.

Lily mulkaisi häntä. "Koska sinä litistät minut", hän sanoi pihisten, kun James nojasi itseään häntä vasten. "Minä en ole mikään muskelimies niin kuin Sirius, jos et ole huomannut."

"Ei minullakaan ole tapana istua Siriuksen kaltaisten muskelimiesten sylissä, jos et ole huomannut", James vastasi samalla mitalla.

Lily ei vaivautunut vastaamaan, vaan keskittyi livahtamaan pois Jamesin alta - huonoin tuloksin. "Tiesitkö, että tyttöystävien litistäminen on laitonta?"

James virnisti entistä leveämmin ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Minä olen Kelmi. En minä välitä sellaisesta."

"Minusta ei ole sinulle mitään iloa, jos olen kuollut", Lily huomautti.

James näytti pohtivan asiaa, sitten hän nousi Lilyn helpotukseksi pois Lilyn sylistä. Lily venytteli kipeytyneitä jalkojaan luoden samalla murskaavia katseita Jamesiin, joka ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan. Sitten Lily nousi ylös tuolista, toivotti Jamesille hyvää yötä ja suuntasi kohti tyttöjen makuusaliin vieviä portaita. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kävellä kuin muutaman askeleen, ennen kuin James otti hänet kiinni, nosti hänet syliinsä välittämättä hänen vastalauseistaan ja kantoi hänet mukanaan sohvalle hiipuvan tulen eteen. Lily pyristeli itsensä irti Jamesin otteesta ja liikahti kauemmas pakoon tulisijasta hohkaavaa lämpöä.

"Sinä todella häiritset minua tänä iltana, tiesitkö sitä?" Lily kysyi hieman huvittuneesti.

"Minä rakastan sinua, tiesitkö sitä?" James vastasi samaan sävyyn ja hänen ruskeiden silmiensä katse tuntui porautuvan syvemmälle Lilyn pään sisälle kuin Redin katse ikinä - vain toisella tavalla. Lily ei voinut olla hymyilemättä Jamesille, kun James ojensi kätensä kuljettaen sormiaan hänen poskellaan. Sitten James nojautui lähemmäs ja suuteli häntä.

Hän vastasi suudelmaan koko sydämestään, antaen sormiensa kulkeutua Jamesin sotkuisiin hiuksiin, unohtaen kokonaan Kalkarokselta saamansa kirjeen - tai melkein kokonaan ainakin.

62.osa - mitä kalkaros haluaa

Seuraavana aamuna Lily tunsi itsensä enemmän kuin hermostuneeksi. Hänen oli tarkoitus mennä tapaamaan Kalkarosta illalla, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten onnistuisi livahtamaan partioinnin jälkeen ulos Jamesin huomaamatta. Jos James alkaisi epäillä jotakin, poika haluaisi varmasti tulla mukaan ja sitä Lily ei voinut sallia. Kalkaros oli kieltänyt kertomasta kenellekään ja vaikka Kalkaros ei kuulunutkaan Lilyn suosikki-ihmisiin, ei hänellä ollut aikomustakaan rikkoa lupausta. Sitä paitsi hän oli puolittain utelias kuulemaan, mitä sanottavaa Kalkaroksella kaiken jälkeen oli. Eikä Kalkaros sanoisi hänelle siitä mitään, jos hänellä olisi James tai joku muu mukana.

Lily käytti koko aamun yrittäen keksiä erilaisia tekosyitä, joiden varjolla voisi livahtaa yksin ulos. Mikään tekosyistä ei kuitenkaan ollut kovin toimiva. Mitä tahansa hän väittäisikin ulkona tekevänsä, James haluaisi tulla mukaan. Joskus Lilyä todella harmitti hänen poikaystävänsä itsepäisyys ja tämä oli ehdottomasti yksi niistä päivistä.

Hän kuitenkin sai odottamattoman vastauksen ongelmaansa aamiaisen jälkeen, kun he matelivat pitkiä käytäviä kohti taikuuden historian tuntia ja James ja Sirius alkoivat keskustella kuutamokeikasta. Kuutamokeikasta, joka olisi illalla. Lily ei tajunnut, miten oli voinut olla niin typerä - totta kai illalla olisi täysikuu ja Kelmit menisivät tapansa mukaan Rääkyvään Röttelöön. Se tarkoitti sitä, että James lähtisi ulos heti heidän partiointinsa jälkeen ja Lily voisi mennä huomaamatta tapaamaan Kalkarosta.

"Minä en ole täysin varma, onko Rääkyvään Röttelöön meneminen turvallista", Sirius sanoi otsa rypyssä. "Siellä on Augusto - "

James tuhahti. " - luuletko, ettei Remus pärjää sille halutessaan?"

"Ihmissusi vastaan lohikäärme, paljostako lyödään vetoa?" Sirius kysyi jurosti. "Jos saan huomauttaa, Remus ei osaa vielä syöstä tulta."

"Vielä", Remus virnisti, vaikka Lily saattoikin helposti nähdä, että virne ei ulottunut hänen silmiinsä asti. Remuksen olemus oli tavallista väsyneempi, kuten aina ennen täydenkuun yötä. Tällä kertaa Lily arveli sen johtuvan myös siitä, että Cinnamon ei olisi paikalla seuraavana aamuna, kun Remus pääsisi sairaalasiivestä. Kelmit menisivät tietenkin Remusta vastaan, mutta silti - tuskin se olisi Remukselle aivan sama asia.

Lily vilkaisi vaistomaisesti kohti Cinnamonia, joka näytti myöskin unohtaneen kokonaan täydenkuun ja keskusteli matalalla äänellä Shawn Colen kanssa taikuuden historian luokan edessä. Lily käänsi kiireesti katseensa pois - hän ei halunnut juuri nyt joutua pohtimaan Cinnamonin edesottamuksia, eikä myöskään halunnut, että REMUS joutuisi pohtimaan niitä.

"Missä te aiotte harhailla tänä iltana?" hän kysyi Kelmeiltä mahdollisimman huolettomaan sävyyn. Vaikka kuutamokeikka olikin ratkaisu hänen Jamesille-valehtelu-ongelmaansa, se saattaisi myös aiheuttaa lisää vaikeuksia. Jos Kelmit vaeltelisivat pitkin Tylypahkan maita ja osuisivat Kielletyn Metsän laitaan, he saattaisivat törmätä häneen ja Kalkarokseen. Jos ihmissusi pääsisi pakoon Jamesilta ja Siriukselta... Lily ei halunnut edes ajatella seurauksia. Ja toisaalta taas, jos James näkisi hänet Kalkaroksen seurassa, James voisi tehdä jotakin todella typerää. Lily huokaisi ja ravisti päätään.

"Mitä nyt, Lils?" Remus kysyi katsoen häntä huolestuneesti Jamesin toiselta puolelta. Lily tajusi Remuksen katsoneen häntä jo pitkään ja nähneen huolestuneen ilmeen hänen kasvoillaan. Tietenkin, Lily ajatteli, tietenkin Remus oli huomannut sen. Vaikka Remuksella oli läjäpäin omiakin ongelmia, hän jaksoi aina kiinnittää huomiota toisten vaikeuksiin. Se oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi Lily piti Remuksesta niin paljon - oli pitänyt jo silloin, kun oli vielä vihannut muita Kelmejä - mutta tänä aamuna se oli ongelma.

"Ei mitään", hän sanoi hymyillen hieman väkinäisesti. "Minä vain mietin sitä, mitä te aiotte tehdä yöllä."

Sirius virnisti. "Ei mitään lapsilta kiellettyä, Lily."

"Sirius", Lily sanoi varoittavasti.

"Mitä?"

Lily huokaisi syvään. "Anna olla", hän käski kääntyen muiden Kelmien puoleen. "Saako teiltä kenties kunnollisen vastauksen?"

James kohautti olkapäitään. "Emme me mitään erikoista tee", hän vakuutti. "Sitä normaalia. Harhaillaan ympäri Tylypahkan maita."

"Käydään Tylyahossa", Peter lisäsi.

Lily rypisti otsaansa. "Ettekö te mitenkään voisi pysyä tänä yönä Rääkyvässä Röttelössä?" hän pyysi hieman anovaan sävyyn saaden Kelmit vilkuilemaan hämmästyneenä toisiaan. He eivät melkein koskaan pysyneet koko yötä Rääkyvässä Röttelössä - alkuaikoina kyllä, mutta nykyään he kuljeskelivat melkein aina ympäriinsä tutkimassa Tylypahkan tiluksia.

"Se tuskin on kovin järkevää, Lily", James huomautti. "Tai siis, siellä on Au-gus-to."

"Ja ulkopuolella voi olla jotakin muuta."

James kohotti kulmiaan. "OK, Lils, kerro nyt, mikä sinulla on hätänä."

Lily ravisti päätään. "Minua ei vaivaa mikään muu kuin luihuiset", hän ilmoitti yrittäen pitää äänensävynsä vakuuttavana. "Sinä näit ihan yhtä hyvin kuin minäkin, millainen Kalkaros oli eilen - hän ei voinut lopettaa virnuiluaan! Entä jos hän on päättänyt tulla selvittämään loputkin Kelmien täydenkuunarvoituksesta?"

James ja Sirius vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja Lily näki ärtymyksekseen kummankin kasvoilla hieman huvittuneen hymyn.

"Oikeasti, en usko, että meidän täytyy olla huolissamme RUIKULISTA", James sanoi sitten vakuuttavasti aivan kuin olisi puhunut pienelle lapselle. "Ei hän saa meitä kiinni."

"Mutta entä jos saa?" Lily kysyi korottaen ääntään heidän pysähtyessään seisomaan taikuuden historian luokan eteen. "Hän varmaan ilahtuisi TOSI paljon siitä, että te olette animaageja - hän hankkisi teille potkut koulusta silmänräpäyksessä."

Sirius tuhahti ylimieliseen sävyyn. "Potkut koulusta?" hän toisti aivan kuin pelkkä ajatuskin olisi ollut ääliömäinen. "Ei ikinä onnistuisi! Meidän sanamme Ruikulin sanaa vastaan - Dumbledore pitää meistä liikaa hankkiutuakseen meistä eroon."

Siriuksen ylimielinen sävy sai Lilyn melkein raastamaan hiuksiaan. "Ehkä sinun pitäisi pitää jalkasi maassa", hän kivahti Siriukselle.

Sirius työnsi tyylikkäällä eleellä tummat hiukset sivuun silmiltään. "Mitkä jalat?" hän kysyi viattomasti. "Ne ovat tassut!"

Lily hillitsi halunsa läimäyttää Siriusta päähän. "Tunti alkaa", hän tiedotti kylmällä äänellä ja käveli luokkaan.

Taikuuden historian tunti oli Jamesille pelkkää kidutusta. Hän tiesi, että Lilyä vaivasi jokin - sen saattoi nähdä tavasta, jolla Lily oli suuttunut Siriukselle aamulla sekä Lilyn kasvojen ilmeestä, kun Lily kirjoitti muistiinpanoja ihmissusilakien muodostamisesta. Lily näytti siltä kuin olisi halunnut tappaa sulkakynänsä ja hänen tavallisesti niin myötätuntoiset vihreät silmänsä säteilivät nyt kiukkua. James olisi vain halunnut mennä kysymään, mikä Lilyä vaivasi, mutta sen sijaan hänen oli pakko kuunnella professori Binnsin luentoa siitä, kuinka ihmissusia koskevat lait muodostettiin ensimmäisen kerran velhoyhteiskunnan turvaksi. Sen lisäksi, että luento oli tylsä, se myös teki Remuksen olon epämukavaksi - James saattoi nähdä Remuksen liikahtavan vähän väliä vaivaantuneesti tuolillaan.

Kun tunti viimein loppui, Lily säntäsi ulos luokasta niin nopeasti, että Jamesin täytyi juosta hänen peräänsä. Hän tavoitti Lilyn Violetin, Lihavan Leidin ystävättären, maalauksen kohdalla ja pysäytti Lilyn tarttumalla tyttöä lujalla otteella molemmista käsivarsista.

"Minne sinulla on noin kova kiire?" hän kysyi matalalla äänellä.

Lily väänsi käsivartensa irti hänen otteestaan ja kääntyi ympäri kohdatakseen hänet kasvotusten. "Pimeyden voimilta suojautumisen tunnille", tyttö ilmoitti äänellä, joka oli liian korkea ollakseen hänen normaali äänensävynsä.

"Siinä tapauksessa sinä harpot kokonaan väärään suuntaan", James tiedotti.

Lily loi katseensa lattiaan ja tunsi poskiensa kuumenevan. "Ajattelin käydä kirjastossa ennen tunnille menoa", hän valehteli kiireesti. James kohotti kulmiaan hymyillen tavalla, joka kertoi selvästi, ettei poika uskonut sanaakaan hänen puheistaan.

"Mitä jos sinä jättäisit sen kirjastoon menemisen väliin ja kertoisit, mikä sinua oikein vaivaa?" hän ehdotti mukamas-huolettomaan sävyyn.

"Minähän sanoin jo", Lily tokaisi. "Minua huolestuttaa se, että Kalkaros suunnittelee jotakin ja te aiotte silti lähteä Röttelöstä."

James katsoi häntä tarkkaavaisesti ja tokaisi sitten: "Eikä huolestuta."

"Kyllähän", Lily kivahti.

"Eipäs."

"Minä varmaan kuule tiedän paremmin mikä minua huolestuttaa ja mikä ei!" Lily kiivastui.

James hymyili pienesti. "Sinä näytät siltä kuin valehtelisit."

"Enkä valehtele!"

"Ihan miten vain." James kohautti olkapäitään. "Mutta sinua vaivaa juuri nyt jokin muukin ja tiedät sen ihan hyvin itsekin."

Lily liikahti tuntien olonsa lievästi epämukavaksi Jamesin ruskeiden silmien tarkkaavaisen katseen kohteena. "Voi olla", hän vastasi epämääräisesti yrittäen kiertää puheenaiheen jollakin tapaa. Hän ei todellakaan voinut kertoa Jamesille totuutta, eikä hän myöskään ollut kovin hyvä valehtelija.

James huokaisi hieman epätoivoiseen sävyyn. "Aiotko sinä kertoakin minulle?"

Lily epäröi ja ravisti sitten päätään. "En", hän ilmoitti saaden Jamesin hätkähtämään yllättyneenä. Hän kohotti varovasti katseensa ja näki, että Jamesin tavallisesti hyväntuulisesti säteilevissä ruskeissa silmissä häivähti nyt loukkaantunut ilme.

"Kuule - " hän aloitti kiireesti haluamatta, että James suuttui hänelle jonkun Kalkaroksen vuoksi. "Minulla vain on tämä ongelma - tai siis, se ei ole varsinaisesti MINUN ongelmani - mutta en kuitenkaan voi puhua siitä sinulle. Minä lupasin. OK?"

"Ei se ole OK", James tokaisi itsepäisesti. "Sinä vaikutat siltä kuin olisit oikeasti hermostunut jostakin ja jos kyseessä olisi jonkun muun ongelma, sinä et olisi sellainen. Miksi sinä et vain voi kertoa minulle?"

"Koska minä lupasin!" Lily huusi turhautuneena. "Onko selvä? Minä lupasin! Minä en voi tehdä asialle yhtään mitään!"

Jamesin piirteet pehmenivät hieman. "Lily - "

Lily vain pudisti päätään. "Minä en voi enkä aio kertoa sinulle", hän ilmoitti. "Anteeksi, jos se jotenkin loukkaa sinua, mutta minä en riko lupauksiani."

Hän kääntyi kannoillaan ja pujahti Jamesin ohitse ennen kuin James ehti sanoa sanaakaan. James näki hänen kiirehtivän käytävää pitkin eteenpäin punainen tukka puolelta toiselle heilahdellen, eikä voinut olla ihmettelemättä, mikä Lilyä todellisuudessa vaivasi.

Päivän tuntien jälkeen Kelmit kerääntyivät poikien makuusaliin suunnittelemaan illan kuutamokeikkaa. Suunnittelu sujui tavallista huonommin - Jamesin ajatukset olivat Lilyssä, Sirius pohti ongelmaansa Auguston kanssa ja Remus oli tapansa mukaan masentunut ihmissusimuutoksensa kanssa. Ainoa, jonka ajatukset pysyivät asiassa, oli Peter, joka oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella vietettyään iltapäivän vapaatuntinsa Admiren kanssa ulkona lumihangessa.

"Milloin tekin aiotte tutustua kunnolla Admireen?" Peter kysyi, kun näytti siltä, että kukaan ei aikonut tehdä minkäänlaisia suunnitelmia täydenkuun hyväksi.

James valpastui ja kääntyi katsomaan Peteriä kohauttaen olkapäitään. "Milloin vain", hän sanoi välinpitämättömästi. "Raahaa hänet joskus paikalle. Tosin mehän olemme tavallaan tutustuneet häneen jo - "

"Ai niin." Peter punastui. "Unohdin, että hän oli Siriuksen kanssa Tylyahossa."

"Voit sinä silti joskus raahata hänet paikalle", Sirius sanoi jalomielisesti. "Ei minulla mitään sitä vastaan ole, Admire on OK - "

" - mitä nyt ehkä vähän erilainen kuin me", James lopetti lauseen diplomaattisesti. Admire saattoi olla kiltti ja kultainen tyttö ja näyttää hyvältä, mutta hänen ylenpalttinen sokerisuutensa kävi joskus Jamesin hermoille. Kun hän näki Admiren käytävässä, Admire auttoi yleensä jotakuta ensiluokkalaista keräämään kirjoja lattialta kysellen samalla innokkaasti kyseisen oppilaan koulukuulumisia. Jamesista tuntui usein, että Admire yritti liikaa olla kiltti ja kultainen. Hän oli aivan erilainen kuin Lily, joka tosiaan OLI ystävällinen kaikille - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Lilystä näki heti, että hän halusi aidosti auttaa toisia. Lily ei yrittänyt korostaa liikaa itseään kuten Admire tuntui tekevän.

Peter hymyili helpottuneena. "Mennäänkö sitten asiaan?"

"Mihin asiaan?" Sirius kysyi typerästi ja Peter loi häneen pitkän katseen. "Ai niin - kuutamokeikka - mitä suunnitelmia siihen muka tarvitaan? Painutaan pihalle ja pistetään ranttaliksi!"

"Asia ei taida olla ihan noin yksinkertainen", James totesi synkästi. "Lily jankuttaa, että meidän pitäisi pysyä Rääkyvässä Röttelössä."

"Ja sinä annat Lilyn mielipiteen vaikuttaa itseesi?" Sirius kysyi kauhistuneena. "Oletko sinä KAJAHTANUT?"

James muljautti silmiään. "Kaikki meistä eivät välttämättä halua palata takaisin sinkkuelämään", hän huomautti jäätävästi.

Sirius kallisti päätään. "En nyt tiedä - ei se niin kamalaa voi olla - "

"Sinäkö sitten haluat palata takaisin sekalaisia tyttöjä iskemään?" James uteli.

Sirius kohautti harteitaan. "Välillä tuntuu, että se voisi olla ihan hauskaakin. Mutta toisaalta taas - Arianna - "

" - tappaisi sinut jos edes suunnittelisit sitä", James lopetti hänen puolestaan ja Sirius nyökkäsi.

Lily vilkaisi kelloa. Se oli varttia vailla kymmenen - viisitoista minuuttia jäljellä ennen partiointia. Lily istui sängyllään tekemässä taikuuden historian kotitehtäviä, eli ainetta ihmissusilakien muodostamisesta ja niiden hyvistä ja huonoista puolista. Huonoja puolia Lily löysi helposti. Esimerkiksi se, että Remuksen elämä tulisi olemaan kurjaa salailua, koska häntä syrjittäisiin hänen ihmissusipuolensa vuoksi. Mutta sitä ei voinut mennä professori Binnsille kirjoittamaan, vaikka professori epäilemättä tiesikin Remuksen olevan ihmissusi. Ellei sitten ollut ehtinyt unohtaa sitä.

Lily ei ollut erityisen innokas partioinnista ja vielä vähemmän hän odotti sen jälkeistä kohtaamistaan Kalkaroksen kanssa. Hän toivoi, että olisi voinut kertoa jollekulle olevansa menossa tapaamaan Kalkarosta... aivan vain varmuuden vuoksi... mutta hän oli luvannut, että ei kertoisi. Ainoa ihminen, jolle hän saattoi edes KUVITELLA kertovansa, oli Arianna. Ja huonolla tuurilla Arianna vain huolestuisi ja kertoisi asian Siriukselle, joka puolestaan kertoisi sen Jamesille. Ja jos James saisi tietää... Kalkaros olisi kuollut nopeammin kuin ehtisi sanoa "Kidutu."

"Kalkaros saa painua helvettiin", Lily mutisi ääneen kirjoittaessaan taikuuden historian aineensa viimeiset lauseet valmiiksi. Hän ei kunnolla edes tajunnut puhuneensa ääneen, ennen kuin Ariannan epäröivä ääni ovensuusta kysyi:

"Tuota - Lily - ?"

Lily huokaisi ja pakottautui hymyilemään Ariannalle. "Mitä, Ria?"

"Miksi sinä kiroat Kalkarosta itseksesi?"

"Ai, sinä kuulit sen", Lily sanoi teeskennellyn kevyellä äänellä yrittäen keksiä nopeasti jonkun sopivan selityksen. Hän takertui kaikkein järkevimmältä kuulostavaan valheeseen ja väitti, että Kalkaros oli taas kerran haukkunut häntä kuraveriseksi.

"Kyllä minä tiedän, että siitä ei pitäisi hermostua", Lily selitti väläyttäen Ariannalle nolon hymyn. "Mutta hän vain käy minun hermoilleni."

"No, kerro Jamesille", Arianna kannusti. "Hän hoitelee Kalkaroksen nopeammin kuin sinä uskotkaan."

"Minä en välttämättä halua, että hän 'hoitelee' Kalkaroksen", Lily tokaisi. "Jos minun tekee mieli saada Kalkaros hoideltua, teen sen itse."

"Ja joudut jälki-istuntoon sen vuoksi?" Arianna kohotti kulmiaan. "Tuollainen on typerää, Lils. Itsenäisyydessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta minä ainakin annan Siriuksen hoitaa ikävät tapaukset pois alta. Ei sillä, että en itsekin pystyisi siihen, mutta silloin Sirius joutuu jälki-istuntoon, enkä minä."

"Oletko sanonut tuota Siriukselle?"

Arianna katsoi häntä alentuvasti. "Oletko sinä KAHJO?"

Lily huokaisi ja ravisti päätään niin, että punaiset hiukset valuivat hänen silmilleen. Hän työnsi ne ärsyyntyneenä sivuun. "Erittäin todennäköisesti olen", hän myönsi. "Tai sitten ongelmat vain kasaantuvat niskaan."

"Mitkä ongelmat?" Arianna kysyi istuen hänen sänkynsä laidalle.

Lily avasi epäröiden suunsa ja sulki sitten. Ja avasi taas. Ja sulki sen.

"Sinun leukasi menevät kohta pois paikoiltaan", Arianna huomautti avuliaasti.

"Tuosta ei varsinaisesti ole apua..."

"Anteeksi." Arianna vakavoitui ja suoristi selkäänsä sipaisten tumman tukkansa pois tieltä. "No niin, mitä ongelmia sinulla on?"

Lily kohautti olkapäitään ja yritti vastustaa kiusausta. Hän ei voinut kertoa Ariannalle. Hän ei vain voinut. Mutta olisi helpompaa, jos joku tietäisi hänen olinpaikkansa... ja Arianna oli ainoa, jolle hän VOISI kertoa nyt, kun Cinnamon ei enää ollut heidän seurassaan.

"Kuule, jos tuo on taas yksi sinun suurista minä-yritän-vain-auttaa-toisia-ongelmistasi, niin minä lupaan, että en kerro", Arianna vannoi huokaisten, kun Lily näytti siltä, ettei aikonut kertoa hänelle yhtään mitään. Lily epäröi vielä pienen hetken verran ja avasi sitten taas suunsa.

"Se liittyy - " hän ei ehtinyt jatkaa lausettaan pidemmälle, sillä epämääräinen kiljunta jostakin linnan ulkopuolelta keskeytti hänet. Hän kääntyi katsomaan makuusalin ikkunaan päin ja näki Siriuksen lentävän kovaa vauhtia suoraan ikkunaa kohti mielipuolinen virne naamallaan. Hän nappasi nopeasti taikasauvansa, osoitti sillä ikkunaa ja huusi: "Alohomora."

Ikkuna lennähti auki vain hetkeä ennen kuin Sirius olisi tömähtänyt sitä päin. Sen sijaan Sirius lensi sulavasti ikkunasta sisään ja teki muutaman kierroksen tyttöjen makuusalin ympäri saadakseen vauhdin hidastumaan. Sitten hän laskeutui siististi Ariannan sängyn viereen.

"Jaahas", Lily totesi kuivasti. "Vähemmän kultainen naistennoutaja on saapunut."

Sirius, joka oli kumartunut suutelemaan Ariannaa, suoristi selkäänsä ja teki tyylikkään kumarruksen Lilyn suuntaan. "Aina paikalla kun hätä on suurin."

"Mikä hätä meillä muka on?" Lily uteli sarkastisesti.

"En minä TEISTÄ puhunut", Sirius tokaisi. "Ria, lähdetäänkö viettämään tunnin verran laatuaikaa keskenämme jossakin tämän linnan romanttisessa kolosessa sillä aikaa kun hirmuiset johtajaoppilaamme partioivat käytäviä?"

Arianna hymyili ja pomppasi ylös sängyltä. "Lähdetään vain", hän sanoi ja käännähti sitten Lilyn puoleen. "Lils, puhutaan siitä sinun ongelmastasi myöhemmin, sopiiko?"

Lily kätki pettyneen huokauksen ja hymyili Ariannalle vakuuttavasti. "Sopii se", hän vastasi. "Tosin minä varmaan saan sen ongelman selvitettyä ihan itsekin. Ja vielä yksi juttu ennen kuin menette - "

Arianna, joka oli parhaillaan ollut kiipeämässä Siriuksen luudanvarrelle, vilkaisi häntä odottavasti. Lily otti kasvoilleen kaikkein virallisimman johtajatytön ilmeensä ja varoitti:

"Tehän tiedätte, että jos minä ja James saamme teidät kiinni, meidän on yksinkertaisesti PAKKO antaa teille jälki-istuntoa?"

Sirius virnisti. "Ei mitään hätää, Lily-kukkanen", hän vakuutti. "Säästytte kyllä siltä ikävältä velvollisuudelta. Minun tietääkseni minua on MAHDOTONTA saada kiinni."

Hän heilautti itsensä luudanvarrelle Ariannan taakse ja lensi ulos ikkunasta ennen kuin Lily ehti sanoa yhtään mitään. Lily katsoi heidän peräänsä ravistaen päätään ja vilkaisi sitten kelloaan. Oli partioinnin aika.

James oli puolittain odottanut näkevänsä vihaisen ja mykkäkoulua pitävän Lilyn, kun partiointi alkaisi, mutta hän sai huomata olleensa väärässä. Laskeutuessaan portaita alas Lilyllä oli kasvoillaan aivan normaali ilme ja hänen vihreät silmänsä jopa hymyilivät pienesti, kun hän katsoi Jamesiin. James vastasi hymyyn hieman tunnustelevasti ja odotti, että Lily ehti hänen luokseen muotokuva-aukon eteen. Sitten hän tarttui tiukasti Lilyn käteen ja he kömpivät yhtä aikaa muotokuva-aukosta ulos.

"Meidän kannattaa pitää silmämme auki Siriuksen varalta", Lily ilmoitti, kun he lähtivät kävelemään kohti tähtitornia. "Hän ja Arianna ilmeisesti hiippailevat täällä jossakin."

"Minä luulen, että he tekevät jotakin muuta kuin hiippailevat."

"Minä en ole ikinä jäänyt kiinni hiippailusta aikarajan jälkeen", Lily sanoi mietteliäästi.

James virnisti. "Sinä oletkin ollut kiltti tyttö."

Lily hymyili vinosti kiivetessään tähtitorniin johtavien portaiden ensimmäisiä askeleita ylös. "En minä sanonut, että en olisi HIIPPAILLUT. Minä vain en ole jäänyt kiinni", hän oikaisi.

"Oletko sinä oikeasti hiippaillut aikarajan jälkeen?" James kysyi luoden häneen yllättyneen katseen.

Lily kohautti olkapäitään. "Muutaman kerran. Henry Brooksin kanssa - hän oli poikaystäväni viidennellä luokalla - "

"Muistan kyllä", James sanoi synkästi.

" - ja sitten pari kertaa Remuksen kanssa", Lily jatkoi aivan kuin ei olisi kuullut Jamesin sanoja.

"REMUKSEN?" James parahti. "Mitä sinä HÄNEN kanssaan teit?"

"En mitään, mitä sinä kuvittelet minun tehneen", Lily sanoi hätäisesti nähdessään kiukkuisen ilmeen Jamesin kasvoilla. "Minä pidin hänelle seuraa silloin tällöin. Kyllä sinä tiedät, hän oli masentunut ja kaikkea - "

James nyökkäsi jo hieman rauhallisemmin. "Minä olenkin aina ihmetellyt, miten sinä ja Kuutamo olitte niin hyviä kavereita", hän totesi sitten. "Vaikka sinä inhosit meitä kaikkia muita niin paljon - "

Lily hymähti. "Remus oli valvojaoppilas. Meillä oli yhteiset työt ja hän tarvitsi aina välillä puheseuraa, joten minä olin sitä."

"Mutta hänellä oli meidät", James sanoi ja mustasukkaisuus häivähti hänen kasvoillaan.

"Joskus läheisimmät ystävät eivät aina ymmärrä", Lily sanoi vailla syytöksen häivää. Hän ei viitsinyt sanoa Jamesille, että James ja hänen ystävänsä olivat aina niin innoissaan kuutamokeikasta, etteivät ottaneet huomioon sitä, miten vaikeaa Remuksella ehkä oli.

He kiipesivät loppumatkan tähtitorniin hiljaisina, keskittyen hyppimään valeportaiden ylitse. Portaiden yläpäässä he pysähtyivät ja työnsivät sitten hiljaa tähtitorniin johtavan oven auki.

James purskahti nauruun nähdessään tornin lattialla istuvat hahmot.

"Sirius on tosiaan loistava!" hän puuskahti nikotellen naurusta. Lily nousi varpailleen hänen selkänsä takana nähdäkseen kunnolla hänen olkapäänsä ylitse -

Lattialla istuivat Casper Halliwell ja Aimee Fox. Lilyn oli vaikea pidätellä nauruaan hänen muistellessaan, kuinka Sirius oli 'parittanut' Casperin ja Aimeen joulutanssiaisissa.

"Aikaraja on mennyt umpeen", hän pakottautui huomauttamaan jokseenkin asiallisesti, vaikka ei voinutkaan estää huvittunutta hymyä kohoamasta kasvoilleen. "Menkää takaisin makuusaleihinne - erillisiin sellaisiin - tai meidän on pakko antaa teille jälki-istuntoa."

James nyökkäsi vahvistavasti saatuaan itsensä viimein jokseenkin hallintaan. "Ainoa syy siihen, miksi pääsette tällä kertaa pelkällä varoituksella on se, että minä olen liian yllättynyt kirjoittaakseni viestiä McGarmiwalle."

Casper ja Aimee nyökkäsivät - kumpikin nolostuneen näköisenä - ja lähtivät sitten kiireesti tähtitornista. Käsi kädessä. Lily odotti, kunnes kuuli askeleiden vaimenevan tähtitornin portaisiin. Sitten hän katsoi Jamesia leveästi hymyillen.

"Aika mielenkiintoinen käänne, vai mitä?"

"Anturajalka kuolee nauruun kuullessaan tästä", James sanoi pudistellen päätään. "Hän tosiaan teki aika hyvän parituksen."

"Ja minä olen iloinen siitä, että hän teki sen", Lily lisäsi ja hymy haipui hitaasti hänen kasvoiltaan kun hän katsoi tähtitornin nurkkaa, jossa Casper ja Aimee olivat vain hetkeä aikaisemmin istuneet. "Muuten SINÄ olisit voinut olla se, joka istui tuossa nurkassa Aimeen kanssa."

James ravisti päätään. "Minä en olisi kestänyt sitä tyhjänpuhumista niin kauan", hän vakuutti. "Kun taas sinä ja Casper - "

"Minä en ikinä pitänyt Casperista sillä tavalla", Lily tokaisi. James hymyili hänelle pienesti.

"Sitä paitsi minä olen paljon mieluummin tähtitornissa sinun kuin Aimeen kanssa", poika sanoi matalalla äänellä astuen askeleen lähemmäksi, ruskeiden silmien katse nauliutuneena Lilyn kasvoihin. Lily vastasi hymyyn helpottuneena ja kietoi käsivartensa Jamesin kaulaan, kun James pysähtyi aivan hänen eteensä seisomaan. Hän tunsi Jamesin käsien kulkeutuvan selkänsä taakse ja liikahti vielä lähemmäs suutelemaan Jamesia.

"Öhöm..."

Lily kavahti kauemmas Jamesista kuullessaan jonkun rykäisevän tähtitornin ovelta. Kääntyessään ympäri hän näki, että 'joku' osoittautui Dumbledoreksi, joka seisoi tähtitornin ovella ystävällinen hymy huulillaan. Lily tunsi punastuvansa hiusjuuriaan myöten ja katsoi hämmentyneenä vanhaa rehtoria.

"Professori, me - " hän aloitti.

" - me tulimme tarkastamaan tähtitornia", James jatkoi aivan yhtä epävarmana siitä, mitä heidän pitäisi sanoa.

Professori Dumbledore nyökkäsi edelleen hymyillen. "Niinhän te tulitte. Ja sikäli kuin minä näen, te olette nyt tarkastaneet tähtitornin ja olitte juuri aikeissa jatkaa muualle partioimaan kun minä tulin paikalle, eli millekään selityksille ei ole mitään tarvetta, vai mitä?"

"Tuota - " Lily mutisi edelleen punaisena kasvoiltaan, mutta vaikeni tuntiessaan Jamesin käsivarren koskettavan olkapäätään.

"Osuitte aivan oikeaan, professori", James sanoi tehden hovikumarruksen Dumbledorelle. "Tähtitorni on nyt tarkastettu, eikä paikalla ollut ketään, joten nyt me suunnistamme alempiin kerroksiin."

Hän tarttui Lilyä kyynärpäästä ja lähti ohjaamaan Lilyä tähtitornin ovelle. Dumbledore väisti päästäkseen heidät ohi, mutta juuri kun he olivat aikeissa astua portaisiin, rehtorin ääni kutsui heidän takaansa:

"Herra Potter?"

James kääntyi varautuneena ympäri ja katsoi kohteliaan odottavasti Dumbledorea. "Niin, sir?"

"Tuo erityinen huulipunan sävy sopii sinulle kerrassaan erinomaisesti", Dumbledore sanoi vakavasti.

Lily ei tiennyt, olisiko ollut helpottunut vai hermostunut, kun partiointi viimein loppui ja hän ja James pysähtyivät Tylypahkan ala-aulaan pääoven eteen.

"Minun pitää mennä nyt", James sanoi viivytellen. "Anturajalka ja Matohäntä odottavat minua jo Tällipajun luona - siis jos Anturajalka on onnistunut jo irrottautumaan Ariannasta, mistä en olisi kovinkaan varma."

Lily nyökkäsi. "Älä sitten aiheuta liikaa hankaluuksia ja - ja harkitse sitä, mitä sanoin Rääkyvässä Röttelössä pysymisestä, jooko?"

James hymyili hieman alistuneesti. "Olen harkinnut sitä jo, mutta ikävä kyllä Anturajalka EI ole tehnyt niin. Mutta katson mitä voin tehdä, sopiiko?"

Lily nyökkäsi uudelleen, tietäen, että ei voisi saada Jamesia lupaamaan mitään. Hän tunsi itsensä entistä hermostuneemmaksi Kalkaroksen tapaamisen vuoksi ja toivoi koko sydämestään, että ei olisi luvannut mennä paikalle.

"Lily - " James sanoi vielä, kun Lily oli aikeissa lähteä kohti rohkelikkotornia.

"No?"

James huokaisi. "Pysy tänä yönä sisällä, jooko?"

Lily teeskenteli, ettei ollut kuullut kysymystä.

Odotettuaan viisi minuuttia Jamesin lähdön jälkeen Lily päätteli, että James, Sirius ja Peter olisivat jo ehtineet Rääkyvään Röttelöön. Oli vain ajan kysymys, jolloin Kelmit lähtisivät tutkimaan Tylypahkan maita, joten Lilyn oli pakko toimia nopeasti. Hän puki päälleen yönmustan päällysviitan ja veti hupun kasvojensa suojaksi toivoen, että häntä ei tunnistettaisi. Sitten hän lähti rohkelikkotornista ja kiirehti mahdollisimman hiljaa käytäviä pitkin, kunnes löysi ulko-oven ja astui pakkaseen.

Taivas oli täysin kirkas ja Lily tiesi, että helmikuun pakkaset vain kovenivat. Talvi ei tuntunut näin kylmältä missään muualla kuin Tylypahkassa - eikä missään muualla tuntunut myöskään olevan näin paljon lunta, Lily totesi synkästi kahlatessaan polveen saakka ulottuvassa lumihangessa kohti Kielletyn Metsän laitaa.

Hän oli ollut Kielletyn Metsän lähettyvillä vain muutaman kerran Tylypahkan-aikanaan, eikä todellakaan halunnut mennä enää yhtään lähemmäs. Yöaikaan Metsä näytti tavallistakin synkemmältä. Puut kohosivat tummina vasten mustaa taivasta ja niiden latvat huojuivat hieman, vaikka Lily ei tuntenut tuulenvirettäkään omilla kasvoillaan. Puiden oksilla ei ollut lainkaan lunta. Joskus Lilystä tuntui, että talvi ei vaikuttanut Metsään aivan samalla tavalla kuin se vaikutti muuhun ympäristöön. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut tutkinut Metsää tarpeeksi tarkasti selvittääkseen asiaa - Metsässä asuvat olennot tekivät tutkimisen jokseenkin vastenmieliseksi. Nytkin Lily saattoi kuulla hiljaisuudessa vaimeaa ulvontaa, mutta hän ei tiennyt, oliko ulvoja Remus vai joku Kielletyn Metsän pedoista.

Lähestyessään Kiellettyä Metsää Lily näki mustaan kaapuun ja huppuun pukeutuneen hahmon seisovan Metsän edessä, niin lähellä puita, että hahmo näytti melkein sulautuvan niihin. Kalkaros, Lily ajatteli. Hän veti syvään henkeä astellessaan lähemmäksi haluamatta ajatella sitä mahdollisuutta, että hahmo ei ollutkaan Kalkaros vaan joku muu. Että koko Kalkaroksen tapaamispyyntö oli ollut pelkkä ansa... eikä hän ollut kertonut kenellekään olinpaikastaan...

Helpotuksekseen Lily sai huomata, että hahmo kuitenkin OLI Kalkaros, sillä pysähtyessään vähän matkan päähän hahmosta hän näki hahmon pyyhkäisen hupun päästään ja Kalkaroksen aivan liian kalpeat kasvot tuntuivat suorastaan loistavan esiin hämäristä. Lily käveli jo rauhallisemmin viimeiset askeleet Kalkaroksen luokse ja pysähtyi pojan eteen.

"Sinä olet myöhässä", Kalkaros ilmoitti, eikä hänen äänessään ollut tippaakaan lämpöä - päinvastoin, hän kuulosti siltä, että olisi halunnut repiä Lilyn kappaleiksi minä hetkenä hyvänsä. Lily pakotti äänensä tyyneksi vastatessaan pojalle ja sysätessään hupun sivuun kasvoiltaan.

"Minun oli pakko odottaa vähän aikaa. Sinähän sanoit, että en saa kertoa kenellekään - ja jos et satu muistamaan, minä partioin yhdessä Jamesin kanssa."

"Ai niin, melkein unohdin uskollisen vihikoira-Potterin", Kalkaros niiskaisi omahyväisen kuuloisesti. "Onnistuit ilmeisesti hankkiutumaan hänestä eroon, kun kerran olet siinä?"

"Hän ei ole kaivautunut mihinkään lumihankeen ja tarkkaile meitä periskoopin kanssa, jos sitä tarkoitat", Lily tokaisi kylmästi.

"Persi-minkä?"

Lily heilautti kättään. "Anna olla ja kerro, mitä asiaa sinulla on", hän pyysi. "Täällä on kylmä."

Kalkaros hymyili alentuvasti. "Et kai sinä vain pelkää ihmissusia?"

"En", Lily kivahti saaden pojan hymyn levenemään entisestään. "Aiotko sinä kertoa asiasi vai lähdenkö minä saman tien takaisin sisälle?"

"Minä haluan sinun vievän viestin Dumbledorelle", Kalkaros sanoi ja Lilyn yllätykseksi pojan äänensävy muuttui täysin. Se ei ollut enää huvittunut eikä alentuva vaan täysin asiallinen.

"Viestin Dumbledorelle?" Lily toisti yllättyneenä. "Miksi?"

"Minun ei ole suoraan sanottuna terveellistä mennä seisoskelemaan Dumbledoren työhuoneen ulkopuolelle, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

Lily hymähti. "Ai niin. Sinähän olet nykyään Kuolonsyöjä, vai mitä?"

Hän oli odottanut, että Kalkaros ei vastaisi - että Kalkaros käskisi häntä pitämään suunsa kiinni tai kiertäisi kysymyksen - mutta sen sijaan Kalkaros vastasi täysin normaalilla äänellä:

"Niin olen."

Lily hätkähti. "Minä en taida nyt ymmärtää, mitä sinä haluat."

"Minä haluan, että sinä viet viestin Dumbledorelle", Kalkaros toisti tyynesti. "Sinun täytyy varoittaa häntä - Pimeyden Lordilla on suunnitelmia, joista hänen täytyy tietää."

Lily kohotti kulmiaan. "Sinä tiedät Voldemortin suunnitelmista?"

"Älä sano sitä nimeä!" Kalkaros ärähti.

"Miksi en? Dumbledorekin tekee niin."

"Sinä et ole Dumbledore", Kalkaros sanoi niin kylmästi, että hän melkein sihisi. "Ja jonakin päivänä tuo sinun ylimielisyytesi kohottaa sinut niin korkealle Pimeyden Lordin listoilla, että olet kuollut nopeammin kuin se sinun ääliömäinen poikaystäväsi nappaa siepin luudallaan."

Lily ei välittänyt. "Minua lähinnä kiinnostaa tietää, mistä tiedän, että sinuun voi luottaa", hän sanoi. "Sinä myönnät avoimesti olevasi Kuolonsyöjä - sanot tietäväsi Voldemortin suunnitelmista - ja HALUAT VAROITTAA Dumbledorea niistä?"

"Voit uskoa, että haluan", Kalkaros murahti.

"Mistä minä tiedän, että tuo ei ole vain joku typerä ansa?" Lily kysyi.

"Miksi minä siinä tapauksessa suostuisin paljastamaan, että olen Kuolonsyöjä? En kai minä nyt niin typerä ole! Tämä on tärkeää, Lily - "

Lily hätkähti taas. Hän ei ollut koskaan kuullut Kalkaroksen käyttävän hänen oikeaa nimeään, eikä ollut odottanutkaan kuulevansa sitä. Kalkaroskin näytti tajuavan oman virheensä ja korjasi kiireesti:

"EVANS, jos sinä et varoita Dumbledorea, Tylypahkaa ei kohta ole."

Lily ei ollut vieläkään aivan vakuuttunut. "Miksi sinä pyydät juuri minua tekemään sen?" hän kysyi epäluuloisesti. "KURAVERISTÄ."

Kalkaros tuhahti kärsimättömästi. "Koska minä oletin, että sinä et takerru henkilökohtaisuuksiin silloin kun kyse on Dumbledoren auttamisesta", hän sanoi koleasti. "Mutta olin ilmeisesti väärässä."

Lily vaikeni. Kalkaroksen sanat olivat osuneet maaliinsa - hän oli aina halunnut auttaa Dumbledorea Voldemortin voittamisessa. Hän oli itse sanonut Jamesille, että henkilökohtaiset tunteet eivät saaneet vaikuttaa työn suorittamiseen. Ja tässä hän oli itse, Kalkaroksen edessä, kieltäytymässä auttamasta tätä vain siksi, että hän vihasi Kalkarosta, eikä luottanut häneen.

"Minun tietojeni mukaan Lily Evansin ei kuulu vihata ketään", Kalkaros sanoi silkkisesti aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. "Sen perusteella, miten olen kuullut POTTERIN ylistävän sinua vuosien aikana kun hän kuvitteli, että kukaan ei kuule... sen perusteella sinun pitäisi olla joku puolijumala. Pyhimys. Kaiken vihan yläpuolella."

Lily liikahti vaivautuneena. "Se ei taida nyt kuulua tähän", hän tokaisi. "Mutta suoraan sanottuna sinä et voi olettaa minun luottavan sinuun ja sinun sanaasi kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet tehnyt meille."

"Entä se, mitä sinun poikaystäväsi saappaannuolijoineen ovat tehneet minulle?" Kalkaros sihahti astuen yllättäen lähemmäs. Lily perääntyi muutaman askeleen. "Eikö SILLÄ ole sinulle väliä?"

Lily pakotti itsensä naurahtamaan tylysti. "Mistä minä tiedän, pitäisikö minun välittää siitä vai ei?" hän kysyi. "Minä käskin heitä antamaan sinun olla - viidennellä luokalla, muistatko? - ja sinä kutsuit minua kuraveriseksi - "

" - mutta en kutsu nyt", Kalkaros sanoi ja Lily saattoi erottaa aidon epätoivon hänen äänessään. "Minä en voi kertoa sinulle, miksi minä olen valmis pettämään Pimeyden Lordin. Minä en voi kertoa sinulle yhtään mitään lukuunottamatta sitä, että minä haluan auttaa Dumbledorea. Jos sinä haluat selityksen, niin sanotaan vaikka, että en suoraan sanottuna haluaisi koulun tuhoutuvan."

Lily nyökkäsi hieman epäröiden. Hän tiesi, että hän saattoi olla typerä luottaessaan Kalkarokseen - mutta Kalkaroskin oli vain ihminen, eikä Lily voinut tuomita häntä menneiden asioiden perusteella. Jos Lily olisi aina ajatellut vain menneitä asioita, hän ei olisi koskaan voinut ystävystyä Kelmien kanssa tai rakastua Jamesiin kaiken sen jälkeen, mitä James oli tehnyt...

"Hyvä on", hän sanoi päättäväisesti oikaisten ryhtiään. "Mitä minun pitää tehdä?"

Kalkaros kaivoi kaapunsa taskusta pienen, kokoontaitetun paperinpalasen ja ojensi sen Lilylle. Lily otti sen hieman epäröiden. "Anna tuo Dumbledorelle", Kalkaros käski. "Sano hänelle, että tuo viesti on totta - että se on tärkeä - ja, Evans - ?"

"Mitä?"

"Sinä et saa kertoa kenellekään. Et saa sanoa Dumbledorelle, keneltä tuo viesti on."

Lily nyökkäsi ja sulki paperinpalasen tiukasti nyrkkiinsä, valmiina lähtemään, kun Kalkaros pysäytti hänet tarttumalla lujasti, melkein kipeästi, hänen olkapäähänsä. Kun Lily katsoi poikaa, hän näki, että pojan kasvoilla oli kylmempi ilme kuin mikään hänen aiemmin näkemänsä, eikä hän voinut olla värähtämättä.

Kalkaros nojautui lähemmäs häntä. "Jos sinä kerrot kenellekään - edes sille paskiaiselle, jota kutsut poikaystäväksi - minä tapan sinut", hän varoitti. "Jos minä joudun tästä vaikeuksiin Pimeyden Lordin kanssa, se on sinun syytäsi ja silloin sinä olet enemmän kuin kuollut. Minä vannon sen."

Lily nyökkäsi uudelleen onnistuen vain vaivoin pitämään ilmeensä vakaana. Sitten Kalkaros irrotti otteensa hänen olkapäästään ja hän kääntyi lähtien kahlaamaan takaisin linnaa kohti niin nopeasti kuin pääsi.

Kääntyessään katsomaan taakseen jonkin matkan päässä hän näki Kalkaroksen seisovan Metsän laidassa edelleen, melkein sulautuneena ympäröivään yöhön, kädet ristittynä rinnalle. Kalkaros näytti katselevan häntä vakaasti. Ja kääntäessään katseensa pois hän oli näkevinään jonkun tumman ja kookkaan hahmon vilahtavan puiden välissä Kalkaroksen takana. Hahmon, jolla oli neljä jalkaa ja sarvet.

Lily katsoi kiireesti toiseen suuntaan.

Koiranhahmossa ollessaan Sirius saattoi helposti haistaa, etteivät he olleet yksin ulkona. Hän, James, Peter ja Remus olivat juuri tulleet ulos Rääkyvästä Röttelöstä aikomuksenaan lähteä täydenkuunyönvaellukselleen, kun Sirius pysähtyi Rääkyvän Röttelön ovella haistelemaan ilmaa. Hän tiesi Remuksen - ei, ei Remuksen vaan ihmissuden - tekevän samaa. Sen pää oli koholla ja sen silmissä oli keskittynyt katse, kun se yritti keksiä, mistä oli kyse. Sitten se näytti tajuavan, sillä se ulvoi ja lähti kiirehtimään lumihangessa kohti Kiellettyä Metsää. Hetkeä myöhemmin Sirius tajusi, että ulkona oli joku ihminen - ja ihmissusi kulki suoraan tätä kohti...

Siriuksella ei ollut aikaa ajatella. Hän hyppäsi oitis ihmissuden eteen ja aloitti tappelun ajaakseen ihmissuden takaisin Rääkyvään Röttelöön, kunnes hän ja James olisivat selvittäneet tilanteen. James tuli hänen avukseen ja yhdessä he saivat pakotettua ihmissuden perääntymään Rääkyvään Röttelöön - tosin muutamien kipeiden, vertavuotavien haavojen hinnalla.

Tilanteen rauhoituttua Rääkyvässä Röttelössä Sirius ja James lähtivät kahdestaan tutkimaan lähiympäristön maita yrittäen löytää yössä harhailijan. Siriukselle se oli helppoa. Hänen koiranaistinsa löysivät helposti ihmiselle kuuluvat tuoreet jäljet ja hän lähti seuraamaan niitä. Vain huomatakseen, että jälkiä ei ollut vain yhdet vaan kahdet ja toiset olivat tuoreemmat kuin toiset. Eivätkä kummatkaan kääntyneet takaisin päin.

Sirius loi ihmettelevän katseen Jamesiin, joka kulki hänen jäljessään tutkien jälkiä vähintään yhtä kiinnostunut ilme älykkäännäköisissä ruskeissa silmissään. Jäljet veivät kohti Kiellettyä Metsää. Sirius ei keksinyt ketään, jolla voisi olla siellä jotakin tekemistä... lukuunottamatta ehkä kuolonsyöjiä. He jatkoivat vaelteluaan entistä varautuneemmin, kunnes saivat viimein näköpiiriinsä kaksi hahmoa, jotka seisoivat Kielletyn Metsän laidassa ja keskustelivat keskenään. Toinen hahmo oli selvästi toista pidempi ja kuului pojalle, toinen taas...

Sirius ei tarvinnut koiranvaistojaan tunnistaakseen, kenelle lyhyemmän hahmon leiskuvanpunaiset hiukset kuuluivat. Hän kääntyi kiireesti katsomaan Jamesia, yrittäen sähköttää äänettömästi hirvelle, että se ei tekisi mitään typerää. James oli pysähtynyt kuin seinään ja katseli nyt Lilyä ja toista hahmoa selvästi epäluuloisesti. Sirius saattoi nähdä hirven lihasten väreilevän aivan kuin se olisi halunnut syöksyä paikalle täyttä vauhtia ja onnistunut vain vaivoin estämään itseään.

Sitten Sirius käänsi jälleen katseensa Lilyyn ja mustaviittaiseen poikaan. Poika oli pidempi kuin Lily, hänellä oli mustat hiukset ja kalpeat kasvot ja -

Hän oli Kalkaros, Sirius tajusi järkyttyneenä, yrittäen epätoivoisesti keksiä, mitä tekemistä Kalkaroksella voisi olla Lilyn kanssa. Kalkaros vihasi Lilyä ja Lily vihasi Kalkarosta - miksi he olivat yöllä ulkona ja puhuivat keskenään?

Vilkaistuaan Jamesia varoittavasti Sirius lähti hitaasti liikkumaan lähemmäs, kiitollisena siitä, että hänen animaagimuotonaan toimiva koira sattui olemaan musta väriltään. Mustaa koiraa ei huomaisi yöllä läheskään niin helposti kuin valkoisen tai ruskean. Sirius pääsi suunnilleen vaikeuksitta kuulomatkan päähän Lilystä ja Kalkaroksesta. Hänen toisella puolellaan yhä hirvimuodossaan oleva James livahti Kiellettyyn Metsään päästäkseen puiden suojaan kuuntelemaan Lilyn ja Kalkaroksen keskustelua.

Jamesilla ei ollut aavistustakaan siitä, miksi Lily suostuisi lähtemään vapaaehtoisesti Kalkaroksen kanssa jonnekin keskellä yötä. Ensin hän ajatteli, että Kalkaros oli pakottanut Lilyn tulemaan, mutta sitten hän pääsi puiden suojassa tarpeeksi lähelle kaksikkoa nähdäkseen, että Lilyn kasvoilla oli täysin tyyni ilme, eikä Lily muutenkaan näyttänyt siltä, kuin olisi ollut avuntarpeessa. Siitä huolimatta James tunsi vihansa Kalkarosta kohtaan kasvavan entisestään. Kalkaroksella ei ollut mitään oikeutta mennä puhumaan Lilylle... hänen teki mieli vain syöksyä paikalle ja tallata Kalkaros jalkoihinsa, mutta hän tiesi, että ei voisi tehdä sitä. Kelmeillä oli jo tarpeeksi vaikeuksia ilmankin, että Kalkaros saisi mahdollisuuden syyttää heitä animaagiudesta.

James yritti kuunnella Lilyn ja Kalkaroksen keskustelua, mutta kaksikko puhui liian hiljaa, että hän olisi saanut selvää, mistä oli kyse. Kummankin kasvoilla oli aivan yhtä päättäväinen ilme ja heillä näytti olevan erimielisyyksiä... Sitten Kalkaros kohotti ääntään niin, että Jameskin saattoi kuulla hänen sanansa.

"Jos sinä kerrot kenellekään - edes sille paskiaiselle, jota kutsut poikaystäväksi - minä tapan sinut."

James tunsi vihan läikähtävän sisällään, valmiina säntäämään paikalle ja hoitamaan Kalkaroksen sairaalasiipikuntoon omilla sarvillaan, mutta ennen kuin hän ehti toteuttamaan sitä, koiranhahmossa oleva Sirius ilmestyi hämäristä hänen luokseen ja asettui hänen eteensä seisomaan tehden täysin selväksi, että hän ei menisi minnekään. James katsoi avuttomana, kuinka Lily ja Kalkaros puhuivat vielä hetken - tai Kalkaros puhui ja Lily nyökkäili, sitten Lily lähti kävelemään kohti linnaa Kalkaroksen jäädessä seisomaan paikoilleen.

Kalkaros oli selin, eikä James voinut nähdä hänen ilmettään, mutta hän oli melkein varma, että se ilme ei luvannut hyvää. Hän lähti vastahakoisesti seuraamaan Siriusta takaisin Rääkyvään Röttelöön, missä Remus ja Peter odottivat heitä, mutta mielessään hän päätti, että sekä Lilyä että Kalkarosta odotti pienimuotoinen kuulustelu lähiaikoina.

Miksi helvetissä Kalkaros uhkaili Lilyä?