79.osa - vedonlyöntiä ja muuta "mukavaa"

Lily ei oikeastaan tiennyt, mitä oli odottanut tapahtuvaksi Redin ilmoituksen jälkeen, mutta hän sai huomata yllättyneensä siitä, miten rauhallisesti seuraavat päivät kuluivat. Lukuunottamatta Dumbledoren yleisesti antamaa varoitusta Voldemortin toimista mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei tapahtunut, eikä missään näkynyt vihjeitä siitä, että Voldemortilla olisi voinut olla jotakin suunnitelmia Tylypahkaa kohtaan. Edes Red ei jaksanut enää kolmen päivän kuluttua olla kovinkaan huolestunut, vaikka Lily arvelikin sen johtuvan pääasiassa siitä, että Red pelkäsi häitään liian paljon pelätäkseen enää kunnolla mitään muuta. Redin ja Jazzin häiden oli tarkoitus olla kolmen päivän kuluttua - ainakin, jos Red ei jänistäisi sitä ennen ja karkaisi kauas Britanniasta, kuten Arianna väitti miehen tekevän.

"Ei olisi Redin tapaista mennä siististi ja järjestelmällisesti naimisiin", Arianna ilmoitti keskiviikkoiltapäivänä, kun hän ja Lily istuivat Cinnamonin ja Alicen kanssa kirjastossa etsimässä kirjoista vastauksia taikajuomaläksyihinsä. "Olen ihan varma, että Red tekee jotakin radikaalia ennen lauantaita."

"Radikaalia?" Alice toisti. "Kuvitteletko sinä, että hän karkaa Afrikkaan auttamaan nälkiintyineitä lapsia?"

Lily tuhahti. "Pikemminkin hän opettaisi nälkiintyneitä lapsia painimaan lohikäärmeiden kanssa", hän mutisi puoliääneen. Hän tunsi suupieliensä alkavan nykiä yrittäessään kuvitella Rediä jakamassa ruokaa pienille lapsille. Red saattoi olla hyväsydäminen ihminen omalla tavallaan - Lily ei ollut asiasta aina aivan varma - mutta ainakaan hän ei näyttänyt sitä samalla tavalla kuin muut.

"En minä väittänyt, että hän aikoo ryhtyä joksikin laupiaaksi saamarilaiseksi - " Arianna aloitti loukkaantuneena.

" - samarialaiseksi", Lily korjasi automaattisesti.

"Saamarilainen tai samarialainen, aivan sama minulle." Arianna sipaisi kiihtyneenä tummat hiukset pois tieltä ja antoi sulkakynän pudota kädestään pöydälle samalla kun hän kääntyi katsomaan Lilyä päättäväisenä. "Joka tapauksessa, en minä sanonut, että hän aikoo ryhtyä julistamaan maailmanrauhaa tai jotakin sellaista. Minä tarkoitin sitä, että hän yrittää varmasti jotenkin luistaa häistä."

"En oikein usko tuota", Cinnamon puuttui keskusteluun nojautuen eteenpäin tuolillaan. "Tai siis, voihan olla, että Red ei välttämättä ole aivan onnessaan naimisiinmenosta - "

Arianna pärskähti. " - tuo oli vuoden aliarviointi - "

" - mutta minä en usko, että Red kuitenkaan pakenisi paikalta", Cinnamon lopetti aivan kuin ei olisi lainkaan kuullut Ariannan keskeytystä."

"En minäkään", Lily vahvisti. "Minä en myöskään usko, että Red vastustaa naimisiinmenoa aivan niin paljon kuin antaa ymmärtää. Hän itsehän sitä ehdotti!"

"Jos ollaan tarkkoja, niin ei ehdottanut", Arianna korjasi. "Minun muistelmieni mukaan Jazz kiristi hänet mukaan asiaan jollakin tavalla. En taida haluta tietää, miten", hän lisäsi värähtäen.

Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan kärsimättömästi. "Sinulla ei ole tippaakaan hienotunteisuutta, Ria", Cinnamon huomautti sitten hieman huvittuneesti.

Arianna kohautti olkapäitään. "Jos se, että minä uskon Redin jänistävän ennen häitä tarkoittaa, että minä olen hienotunteinen kuin norsu niin sitten minä olen kyllä aivan tyytyväinen norsun osaani", hän vastasi tyynesti saaden Lilyn ja Cinnamonin huokaisemaan tuskastuneina, sekä Alicen hymyilemään itsekseen. Alice ei yleensä viitsinyt puuttua kolmikon väittelyihin. Lily arveli sen johtuvan siitä, että tyttö itse ei pitänyt väittelemisestä vaan oli paljon mieluummin sovussa kaikkien kanssa.

"No, minä en ainakaan usko, että Red livistää ennen häitä", Lily tokaisi itsevarmasti ja kääri läksypergamenttinsa rullalle päättäen, että ei yrittäisi selvittää enää yhtään mitään ruusuveden salatuista käyttötarkoituksista, varsinkin kun sitä hänen järkensä mukaan käytettiin enimmäkseen hajuvetenä. Professori Mahiska olisi asiasta todennäköisesti täysin eri mieltä, Lily ajatteli apeasti, mutta sille asialle hän ei juuri nyt voinut tehdä mitään. Joskus hänestä tuntui, että hänen ei olisi lainkaan pitänyt jatkaa taikajuomien lukemista, sillä vaikka hän olikin joskus aikaisemmin itse asiassa nauttinut aiheesta ja pärjännyt siinä, nyt koko aine oli hänelle täyttä peikonkieltä.

"Haluatko sinä lyödä vetoa asiasta?" Arianna pamautti saaden Lilyn palaamaan takaisin maan pinnalle ajatuksistaan.

Lily kohotti kulmiaan. "Lyödä vetoa?" hän toisti epäilevästi jaksamatta oikeastaan innostua asiasta. Hän oli lyönyt vetoa Ariannan kanssa vain kaksi kertaa aikaisemmin ja kumpikin oli päätynyt hänen kitkerään ja melkoisen nöyryyttävään häviöönsä. Sen jälkeen hän oli oppinut läksynsä ja kieltäytynyt osallistumasta minkäänlaisiin vedonlyönteihin. Tosin ei Arianna ollut sitä häneltä aikoihin pyytänytkään. Lily ei tiennyt, johtuiko se hänen järjestelmällisestä kieltäytymisestään vai siitä, että Arianna oli valinnut vakituiseksi vedonlyöntikumppanikseen Siriuksen. Se ei olisi ollut mikään ihme, sillä Arianna ja Sirius pystyivät todennäköisesti asettamaan vedonlyönneilleen paljon mielenkiintoisempia panoksia kuin Lily ja Arianna.

"Jotenkin minusta tuntuu, että taidan kieltäytyä kunniasta", Lily vastasi Ariannalle hitaasti.

"Älä ole pelkuri, Lils", Arianna puuskahti tuskastuneena ja hänen tummansiniset silmänsä kipinöivät tavalla, joka ei luvannut hyvää. Lily huokaisi äänettömästi. Hän tiesi jo väittelyn - mikä tahansa se sitten olikin - päättyvän häviöön, kun Arianna otti tuon ilmeen kasvoilleen. Arianna oli joko loistava väittelijä, Lily mietti, tai sitten hänen täydellinen hienotunteisuuden ja harkintakyvyn puutteensa auttoivat häntä saamaan läpi täysin järjettömiä ideoita, joita kukaan ei muuten kannattaisi.

"Minulla on pahoja muistoja vedonlyönneistä", Lily ilmoitti viileällä äänellä vastaukseksi.

"Ja niin pitäisi olla sinullakin, Arianna", Alice pisti väliin. Lily näki, että tytön suupielet nykivät aivan kuin tyttö olisi epätoivoisesti yrittänyt pidättää nauruaan.

"Miten niin?" Arianna kysyi epäluuloisesti.

"Tarkoitan vain sitä, että muistan sinun laulaneen serenadia McGarmiwalle viime syksynä", Alice muistutti viattomasti. "Uskoisin, että siinä oli kyse vedonlyönnistä."

"Itse asiassa ei ollut", Arianna napautti ärtyneesti vastaukseksi. "Minä en lyönyt kenenkään kanssa vetoa."

"Löitpäs", Cinnamon oikaisi. "Siriuksen kanssa. Se, että Sirius ei tiennyt asiasta, ei muuta asiaa mitenkään."

Arianna muljautti silmiään tuskastuneena. "Teidän kanssanne on mahdotonta väitellä."

"Se tässä on vähän niin kuin tarkoituskin", Lily sanoi herttaisesti saaden Ariannan ilmeen muuttumaan vieläkin kiukkuisemmaksi. "Et kai sinä vielä väitä haluavasi lyödä vetoa?"

Arianna näytti harkitsevan asiaa ja Lily ehti jo toivoa, että tyttö vastaisi kieltävästi, mutta sitten tyttö teki päätöksensä ja nyökkäsi vakaasti. "Haluan minä", hän sanoi ja pirullinen kiilto ilmestyi hänen katseeseensa. Lily voihkaisi.

"Ei voi olla totta!"

"On se. Hyväksy veto tai se tosiasia, että olet pelkuri", Arianna komensi määrätietoiseen sävyyn, joka ei antanut Lilylle mahdollisuutta kieltäytyä.

"Miksiköhän minusta tuntuu, että olisin mieluummin pelkuri..." hän mutisi itsekseen, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että voisi yhtä hyvin antaa periksi - loppujen lopuksi, Arianna ei ikinä luovuttanut ennen kuin sai tahtonsa läpi ja Lily oli jo oppinut sen, että Arianna SAI tahtonsa läpi. Tavalla tai toisella, tai vaikka vuosienkin kuluttua, mutta hän voitti lopulta aina.

"Hyvä on", hän huokaisi alistuneesti. Arianna virnisti voitonriemuisesti. "Mistä me lyömme vetoa?"

"Laulusta", Arianna sanoi päättäväisesti. "Häviäjä laulaa Redin ja Jazzin häissä - JOS Red ilmestyy paikalle."

Lily kiirehti pudistamaan päätään. "Minä en laula", hän ilmoitti.

"Ei sinun tarvitsekaan, jos voitat", Arianna maanitteli taikoen petollisen herttaisen hymyn huulilleen. Lily tunsi sen hymyn jo ennestään - Arianna käytti samaa ilmettä McGarmiwaan aina kun oli unohtanut tehdä kotiläksynsä, vaikka ilme ei ikinä professoriin tepsinytkään.

"Sinä tiedät, että minä inhoan julkisesti laulamista", Lily sanoi päättäen yrittää toisenlaista taktiikkaa Ariannaan.

"Niin tiedän", Arianna nyökytteli hilpeästi. "Enkä minäkään sitä rakastanut. Mutta ajattele positiivisesti - toinen meistä häviää, jolloin toinen säästyy laulamiselta. Eikä sinulla ole mitään hävittävää, koska sinä itse asiassa laulat hyvin."

Lily oli hiljaa ja yritti keksiä epätoivoisesti jonkun hyvän tekosyyn, jonka varjolla peruisi koko vedon. Hänen päänsä tuntui kuitenkin yhtä tyhjältä kuin Siriuksen pään oli pakko olla, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että Arianna katseli häntä kaiken aikaa pöydän toiselta puolelta ärsyttävän omahyväinen hymy huulillaan.

"Anna mennä vain, Lils", Cinnamon kehotti. "Se voisi olla hauskaakin."

Lily tuhahti. "Niin on varmasti fakiirinurakin!"

"Ainahan sinä voit ryhtyä fakiiriksi, jos se sinua niin kiinnostaa." Arianna väläytti Lilylle suloisen hymyn. "Mutta oikeasti, Lily - mitä sanot?"

Lily huokaisi. "Arvaan jo, että et luovuta, ennen kuin suostun - "

" - ihanaa, että tunnet minut noin hyvin", Arianna keskeytti säteillen.

" - joten menköön tämän kerran", Lily jatkoi teeskennellen, että ei ollut kuullut Ariannan sanoja. "Mutta minä tapan sinut vielä, tiesitkö?"

"Tiesin", Arianna nyökkäsi näyttäen siltä, että asia ei olisi voinut kiinnostaa häntä vähempää. "Asia on siis sovittu?"

Lily mietti hetken ja ojensi sitten Ariannalle kätensä pöydän ylitse. "Sovittu."

Arianna tarttui käteen ja puristi sitä säteilevä hymy edelleen huulillaan. Irrottaessaan otteensa toistensa käsistä he huomasivat, että pöytää vasten heijastui pitkä, hoikka miehen varjo ja hetken kuluttua he kuulivat Redille kuuluvan äänen kysyvän:

"Mikä on sovittu?"

Arianna ja Lily vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät yhtä aikaa vakuuttelemaan miehelle, että he olivat vain keskustelleet kotitehtävistään.

Myöhemmin samana iltana Kelmit, Lily ja Arianna kerääntyivät poikien makuusaliin puhumaan. Pienen suostuttelun jälkeen he olivat saaneet Cinnamoninkin tulemaan mukaan ja nyt tyttö istui Remuksen vieressä sängyllä kutomassa kaulaliina ja näytti siltä, että ei oikein tiennyt, olisiko ollut hyvillään vai pahoillaan olinpaikastaan. Lily ja Arianna olivat vallanneet Siriuksen sängyn ja Sirius ja James olivat istuneet lattialle valitettuaan ensin jonkin aikaa komentelevista tytöistä, jotka veivät aina parhaat istumapaikat.

"En oikein tiedä, pitäisikö minun huolestua siitä, että sinä pidät Siriuksen sänkyä niin hyvänä istumapaikkana", Lily ilmoitti Jamesille ripaus jäätä äänessään.

James virnisti. "Älä käsitä väärin, ei minunkaan sängyssäni mitään vikaa ole... minkä sinä tietäisit, jos vaivautuisit kokeilemaan."

Lily pyöritti silmiään. "Ei millään pahalla, mutta voin sanoa tuohon ainoastaan yhden asian: unissasi."

"Unissanipa hyvinkin", James hymähti omahyväisen näköisenä, mutta virne pyyhkiytyi nopeasti hänen kasvoiltaan, kun Lily nappasi tyynyn Siriuksen sängyltä ja paiskasi sen päin pojan kasvoja.

"HEI!" James ja Sirius parahtivat yhtä aikaa.

"Niin?" Lily tiedusteli suloisesti. "Oliko teillä jotakin valitettavaa?"

"Itse asiassa oli", Sirius murahti. "Se oli minun tyynyni."

"Ja minun naamani."

"Jokainen voi tietenkin itsekseen miettiä, kumman hyvinvointi on tärkeämpää", Remus pisti väliin paikaltaan sängyltään, missä hän istui letittämässä Cinnamonin hiuksia edes kunnolla ajattelematta sitä, kenen hiuksien parissa hän oikein työskenteli. Hän ja Cinnamon eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta silti Lily saattoi hyvin nähdä, että heidän välinsä olivat paranemaan päin - onneksi.

"Sinulla ei ole mitään sananvaltaa tähän asiaan, Kuutamo", Sirius huikkasi pojan suuntaan. Sitten hän irvisti. "Tai siis, et voi olettaa meidän ottavan vakavasti poikaa, joka tekee tytölle kampausta - ja tekee sen vieläpä itse asiassa hyvin."

Lily huokaisi syvään, eikä vaivautunut vastaamaan. Siriuksen välihuomautukset olivat jotakin niin typerää, että niihin vastaaminen olisi paitsi täyttä ajanhukkaa, myös itsemurhaisku, sillä Siriuksella oli ikävä tapa kääntää kaikkein nerokkaimmatkin huomautukset lausujaansa vastaan. Siriuksen olisi pitänyt pyrkiä taikaministeriksi, Lily pohti itsekseen hymyillen. Poika olisi ulkonäöllään ja loistavilla puhujanlahjoillaan saanut heti yleiset äänet puolelleen.

"James", Lily aloitti päättäen vaihtaa puheenaihetta.

James kohotti päätään ja katsoi häntä ruskeat silmät hymyillen. "Mitä?"

"Luuletko sinä, että Red aikoo karata ennen häitään?" Vaikka Lily yrittikin edelleen uskoa Rediin, hänen luottamuksensa miehen kunnolliseen käytökseen oli kummasti alkanut horjua hänen ryhdyttyään vedonlyöntiin Ariannan kanssa. Hän todella toivoi, että Red ymmärtäisi olla tekemättä typeryyksiä ennen häitään - Lilyllä ei ollut mitään intoa ryhtyä laulamaan häissä. Hän oli aina pelännyt julkisesti laulamista, vaikka ei ollutkaan mitenkään huono laulaja. Hän saattoi puolustaa pelkoaan ainoastaan sillä tosiasialla, että kaikki eivät olleet Kelmejä tai Arianna Bellejä, jotka pystyivät mihin tahansa päättömään uhraamatta asialle montakaan ajatusta.

James kohautti olkapäitään. "Pitäisin todennäköisempänä sitä, että hän syöttää Jazzin lohikäärmeelle", hän vastasi huolettomasti selvästikään ymmärtämättä, miksi vakavan vastauksen kuuleminen oli Lilylle niin tärkeää. "Tai siis, Redin tapaiset miehet eivät yleensä juokse pakoon - sellainen ei sovi heidän arvolleen - "

" - mutta hän kärsii joka tapauksessa pahasta sitoutumiskammosta, eli mikä tahansa on mahdollista", Sirius lopetti.

"Kiitos vain", Lily mumisi. "Tuo olikin rohkaisevaa."

"Pahoitteluni, Lily-kulta, mutta elämäni tärkein tavoite ei ole rohkaista sinua eri pyrkimyksissäsi", Sirius vastasi muodollisesti. "Sinulla on Sarvihaara sitä varten. Ja jos se yhtään lohduttaa, en usko, että HÄN kärsii sitoutumiskammosta."

"Pidä suusi kiinni, Anturajalka", James kivahti hätäisesti kireällä äänellä. Lily näki pojan poskien punehtuneen aavistuksen verran ja ennen kaikkea se sai hänet haluamaan tietää asiasta enemmän, vaikka yleensä hän välttelikin liian vakavista asioista puhumista Jamesin kanssa, koska hän ei koskaan voinut olla varma, mihin se lopulta johtaisi.

"Mitä sinä tuolla huomautuksella tarkoitit?" hän kysyi epäluuloisesti.

"Kumpi meistä?" James ja Sirius kääntyivät yhtä aikaa katsomaan häntä.

"Sirius."

Sirius virnisti omahyväisesti. "Sitä vain, että James todennäköisesti odottaa jo malttamattomana, että pääsee naimisiin kanssasi", hän tokaisi. "Minulla sattuu olemaan todisteita asiasta - "

"ANTURAJALKA!" James parahti. "Ole edes kerran elämässäsi hiljaa!"

"Miksi?" Sirius kohotti kulmiaan.

James veti syvään henkeä aivan kuin haluten sanoa jotakin, mutta sitten hän sulki taas suunsa ja kääntyi alistuneena Ariannan puoleen. "Vaienna miehesi jotenkin, ole kiltti!" hän aneli. Ariannan ilme kirkastui, kun tyttö hypähti alas sängyltä ja suoraan Siriuksen syliin. Lily käänsi katseensa pois, koska hänellä ei ollut mitään halua katsella Ariannan ja Siriuksen asiattomia tekemisiä, mutta myös siksi, että hän halusi katsoa kunnolla Jamesia, joka nyt oli kasvoiltaan tomaatinpunainen ja näytti siltä, että olisi halunnut vajota maan alle. Lily ei tiennyt, pitäisikö hänen hymyillä vai itkeä. James oli joskus liian hankala.

"Mitä tuo hurtta oikein tarkoitti todisteilla?" Lily kysyi verkkaisesti.

James katsoi toiseen suuntaan. "Tuota - " sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa, eikä hän saanut sanottua mitään, vaikka olisi ehkä halunnutkin - hän ei ollut itsekään aivan varma.

"Tuota mitä?"

James avasi suunsa uudelleen yrittäen saada kakistettua suustaan ulos edes jotakin järkevää, mutta onnekseen hän säästyi puhumiselta, kun makuusalin ovi paukahti rajusti auki ja Peter säntäsi sisälle Admire Speirin kanssa melkoisen kovaa vauhtia. Peterin kasvot punoittivat, jos mahdollista, vielä pahemmin kuin Jamesin ja hän hengitti kiihtyneesti.

"Mikä hätänä, Matohäntä?" Remus kysyi oitis, kun Peter ja Admire sulkivat oven kiinni perässään ja kävelivät Peterin sängylle istumaan. Yllätyksekseen Kelmit huomasivat, että Admiren tavallisesti niin yliluonnollisen aurinkoiset kasvot olivat nyt vakavat ja hänen suurissa silmissään oli järkyttynyt ilme.

Peter otti hyvän asennon sängyllään ja kietoi toisen käsivartensa Admiren ympärille, ennen kuin alkoi puhua. Saatuaan suunsa auki hän lausui ainoastaan yhden sanan, joka sai Jamesin ja Remuksen ilmeet synkkenemään ja Siriuksen tekemään murhasuunnitelmia päänsä sisällä ennen kuin edes kunnolla tajusi tekevänsä niin.

"Luihuiset", Peter sanoi ja hänen äänensä vapisi hieman. Lily huomasi taas kerran ajattelevansa hieman säälien, että Peterillä ei todellakaan ollut muiden Kelmien rohkeutta. Poikaa ei voinut syyttää tai moittia siitä, mutta hänellä ei vain ollut sitä.

"Mitä luihuisista?" Sirius kysyi äärimmäisen hitaasti näyttäen siltä, että joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään säntäämästä ulos makuusalista ja lähtemästä kuristamaan luihuisia pelkän ajatuksen voimalla.

Peter hymähti kasvoillaan ilme, joka kieli hänen yrittävän näyttää mahdollisimman rohkealta ja välinpitämättömältä. Mahdollisimman Kelmiltä, Lily tajusi ja säälin tunne ailahti taas hänen sydämessään hänen ajatellessaan, miten valtaisat paineet tuolla ystävällisellä pojalla täytyi olla. Poika yritti kaikin voimin olla ystäviensä mittainen kaikessa mitä nämä tekivät ja se esti häneltä mahdollisuuden olla heikko edes silloin kun hän sitä kaikkein eniten olisi tarvinnut.

"Me olimme kirjastossa", Peter aloitti ja sulki sitten taas suunsa tuntiessaan kaikkien makuusalissa istuvien ystäviensä jakamattoman huomion kiinnittyvän itseensä. Jopa Remus oli lakannut Cinnamonin vaaleiden hiuksen letittämisen ja katseli nyt tarkkaavaisena Peterin puhetta. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Cinnamonin hiuksista tytön olkapäälle.

"Me olimme tekemässä läksyjä", Admire pisti väliin ystävälliseen tapaansa. Hänen äänensä vapisi pahasti.

"Te olitte tekemässä läksyjä", James toisti ja hänen äänestään paistoi kärsimättömyys. "Ja mitä sitten tapahtui?"

"Luihuiset tulivat."

"Ja..." James johdatteli keskustelua eteenpäin edelleen odottaen, että Peterin ja Admiren paljastamista tiedonjyvistä olisi tullut ilmi edes jotakin järkevää, joka olisi valaissut, miksi kaksikko oli niin onnettoman näköinen.

"He kävivät meidän kimppuumme!" Admire parahti onnettomana ja puristi Peteriä entistä tiukemmin.

Sirius puristi kätensä nyrkkiin niin raivostuneen näköisenä, että Arianna katsoi parhaaksi tarttua hänen toiseen käteensä estääkseen häntä tekemästä mitään typerää. "Mitä kirousta he käyttivät?" Sirius kysyi ääni raivosta paksuna.

"Se oli enemmänkin sanallinen hyökkäys", Peter mutisi ja nyt hänen poskensa hehkuivat helakanpunaisina, aivan kuin hän olisi hävennyt jotakin. James vilkaisi Siriusta hämillään ja näki, että Siriuksen silmistä paistoi jotakin epäluulon kaltaista, ikään kuin hän olisi tiennyt mistä oli kyse ja kuitenkaan hänellä ei ollut aavistustakaan.

"Mitä he sanoivat sinulle?" James kysyi hetken kuluttua, kun Peter ei näyttänyt halukkaalta puhumaan enempää.

"He sanoivat - " Admire aloitti kirkkaalla äänellä, mutta vaikeni yllättäen vilkaistuaan Peteriä. Peter oli puristanut huulensa tiukasti yhteen ja hän näytti umpimielisemmältä kuin koskaan. James rypisti otsaansa. Mikä olisi voinut saada Peterin toivomaan noin paljon vaitioloa? Hän katsahti Admireen etsien vastausta tytön kasvoilta, mutta tytön suurista silmistä ei voinut lukea muuta kuin säikähdystä.

"Mitä he sanoivat?" James toisti hieman kovemmalla äänellä. Lily vilkaisi häntä varoittavasti.

"Typeryyksiä, mitä muuta?" Peter onnistui hymähtämään, vaikka sanat kuulostivatkin siltä, että niiden lausuminen oli tuottanut hänelle suuria vaikeuksia. "Ei mitään... vakavaa."

"Miksi sinä sitten olet noin poissa tolaltasi?" Remus kysyi järkevästi. Hän nousi ylös sängyltään jättäen Cinnamonin yksin sängylle istumaan ja liittyi sitten Jamesin ja Siriuksen seuraan lattialle.

Peter kohautti olkapäitään. "Heillä oli ylivoima."

"No, ei ole enää", Sirius sanoi päättäväisesti. "Jos he kerran sanoivat sinulle jotakin niin kamalaa, että et voi edes toistaa sitä, he ansaitsevat koston. Ja kostosi istuu tässä, jos ymmärsit, mitä tarkoitan."

Peter muuttui korvannipukoitaan myöten punaiseksi ja pudisti sitten Kelmien suureksi yllätykseksi päätään. "Minä en tarvitse teidän apuanne", hän ilmoitti.

"Mitä?" Sirius kuulosti järkyttyneeltä. "Totta kai sinä tarvitset meidän apuamme!"

"Anturajalka - " Remus loi häneen moittivan katseen ja hän sulki suunsa pahantuulisen näköisenä.

Peter näytti nololta. "Anteeksi, kaverit, mutta minä nyt en vain halua teidän suojeluanne tällä kertaa", hän sanoi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan sekä pahoittelevalta että ärtyneeltä. James kohautti olkapäitään yrittäen olla tuntematta oloaan loukkaantuneeksi. Remuskaan ei sanonut mitään ja heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, kunnes -

"Ei tässä ole kyse mistään suojelusta", puuskahti loukkaantunut ääni, joka kuului Siriukselle. Lily kääntyi katsomaan poikaa. Hän ei ollut ikinä nähnyt Siriusta niin loukattuna, niin vihaisena, vaikka Peter oli vain ilmaissut haluavansa selviytyä tilanteesta ilman apua. Toisaalta, Sirius oli aina suhtautunut äärimmäisen omistautuvasti ystäviinsä ja tulisi aina suhtautumaankin. Hän olisi tehnyt mitä tahansa heidän puolestaan, koska he rakastivat häntä vaikka hänen perheensä ei tehnytkään niin, hän olisi kuollut heidän puolestaan ja se, että Peter ei halunnutkaan häneltä sitä apua, jota hän tunsi syntyneensä tarjoamaan ystävilleen, loukkasi häntä enemmän kuin mitkään sanat, jotka luihuiset olisivat voineet hänelle sanoa.

"Pahus", Sirius ärähti sitten kuin vihainen koira. "Mitä on tapahtunut vanhalle kunnon 'yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta'-periaatteelle?"

Peter oli pitkään hiljaa. "Ette tekään ikinä kaipaa kenenkään apua", hän mutisi sitten onnettomana. Lily olisi halunnut käskeä Siriusta olemaan hiljaa ja jättämään Peterin rauhaan, mutta hän ei uskaltanut keskeyttää tilannetta.

Sirius naurahti ja Lily saattoi itse asiassa kuulla jäähileet, jotka helisivät hänen naurussaan. "Ai emme kaipaa kenenkään apua?" hän pyrskähti. "Helvetti, totta kai me tarvitsemme apua! Kuutamo tarvitsee meidän apuamme joka kuukausi, ellet ole sattunut unohtamaan!" hän vilkaisi Remusta, joka katsoi kiireesti toiseen suuntaan näyttäen siltä, että olisi halunnut olla jossakin muualla. Sirius jatkoi puhettaan. "Sarvihaara on tarvinnut apuamme Lilyn iskemisessä! Hän on tarvinnut apuamme silloin, kun Lily on potkinut häntä päähän ja me olemme auttaneet!" nyt Sirius siirsi katseensa Jamesiin. Jamesin ilme oli onneton kun hän vajosi vanhoihin muistoihin - muistoihin, joissa Lily vihasi häntä. Lily tunsi huonon omantunnon pistoksen muistaessaan, miten julma oli aina Jamesille ollut, mutta Sirius ei välittänyt.

"Ihan vain tiedoksesi voin sanoa, että minäkin tarvitsen apua", Sirius jatkoi ja vaikka hän puolittain huusikin puhuessaan, hänen äänensä värähti. "Se ei ehkä näytä siltä, enkä minä puhu siitä, mutta minäkin tarvitsen apua! Luuletko, että minä istuisin nyt tässä, jos te ette olisi ikinä auttaneet minua missään? Luuletko, että minä olisin rohkelikossa, jos te ette olisi auttaneet minua näkemään, mikä on oikein ja mikä on väärin? Luuletko, että minä olisin vapaaehtoisesti tullut erotetuksi suvustani, jos te ette olisi näyttäneet minulle, miten helvetin väärässä he ovat?" Sirius risti käsivartensa rinnalleen ja hänen silmänsä salamoivat tavalla, joka sai Lilyn melkein pelkäämään.

"Anturajalka - " James sanoi varovasti, kun Peter pysyi edelleen vaiti.

Sirius ravisti päätään. "Älä sano mitään, Sarvihaara", hän sanoi ehdottomaan sävyyn. "Minä tiedän, että sinä haluat pitää minulle kuuluisan 'James Potter on paras ystäväsi ja veljesi'-puheen ja olet ihan oikeassa siinä, että minun oloani parantaa suunnattomasti kuulla se, koska sinä OLET minun veljeni, mutta tässä tapauksessa se ei vain riitä! Minua ärsyttää se, että Matohäntä ei voi ottaa vastaan meidän apuamme, vaikka meidän on tarkoitus olla hänenkin veljiään!" Lopetettuaan lauseensa Sirius kompuroi ylös lattialta ja säntäsi ulos makuusalista pamauttaen oven kiinni perässään. Toiset jäivät istumaan lamaantuneina makuusaliin ja kuuntelivat, kuinka Siriuksen askeleet kantautuivat portaista melkein yhtä raivokkaina kuin hänen äskeiset sanansakin.

"Oho", Peter mutisi kasvot valkeina. "Minä taisin tehdä äsken jotakin todella typerää, vai mitä?"

Remus huokaisi. "Et oikeastaan. Anturajalalla on vain omat periaatteensa, mitä tulee luihuisiin ja ystäviin."

Sirius sulki tähtitornin oven perässään ja heittäytyi lattialle istumaan sulkien silmänsä. Hän tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan ikään kuin hänen verensä olisi yllättäen muuttunut laavaksi - kuumaksi, kiehuvaksi laavaksi, joka uhkasi polttaa hänet siinä missä muutkin. Hän tiesi, että hän oli outo reagoidessaan Peterin sanoihin sillä tavalla - hän oli typerä reagoidessaan Peterin sanoihin sillä tavalla, koska loppujen lopuksihan kyseessä oli aivan pikkujuttu, tai niin ainakin hänen järkensä sanoi. Kun taas se toinen Sirius, se, joka suhtautui kaikkeen tunteella vain siksi, että halusi tehdä niin, sanoi, että hän oli tehnyt aivan oikein.

Sirius ravisti päätään ja haroi väsyneesti tummia otsahiuksia sivuun silmiltään. Joskus hänestä tuntui, että hän oli aivan sekaisin, eikä hän tiennyt, ketä olisi siitä syyttänyt. Ehkä vika oli hänessä itsessään, kun hän ei osannut olla niin kuin muut, vihata ja rakastaa samalla tavalla, olla järkevä ja rauhallinen ja tasainen. Tai ehkä vika oli hänen perheessään, joka olisi halunnut kasvattaa hänestä yhtä jäätävän kuin itsekin olivat, mutta sen sijaan hän oli repäissyt itsensä irti ja hänestä oli tullut jotakin polttavaa, tulta. Arianna oli joskus - jonakin heidän hieman järkevämpänä hetkenään, jolloin he itse asiassa puhuivat - sanonut ihailevansa hänen kykyään suhtautua niin intohimoisesti kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei ollut silloin vaivautunut ajattelemaan asiaa, koska milloin Sirius Black muka loppujen lopuksi ajatteli? Mutta jälkeenpäin hän oli tajunnut Ariannan olevan oikeassa, hän todella suhtautui asioihin eri tavalla kuin muut. Hän ja James. He halusivat pitää hauskaa ja pitää yhtä, puolustaa ystäviään ja vihata niitä, joita vihasivat, koska lopulta kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt heitä niin kuin he ymmärsivät toisiaan, eikä sillä ollut väliäkään. Sirius tiesi, että ilman Jamesia hän ei olisi ollut puoliksikaan niin palava ihminen kuin oli nyt. Ilman Jamesia hän olisi ollut... kylmä. Hänellä oli siis syytä olla Jamesille kiitollinen monista asioista. Ja kuitenkaan sitä ei koskaan saanut sanottua. Joskus hän tekisi sen, hän päätti. Hän käskisi Jamesia jättämään hetkeksi rauhaan sen, mikä Jamesin mieltä silloin vaivaisikin ja sanoisi, että James oli hänen veljensä ja että hän oli Jamesille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että voisi yhtä hyvin kuolla, koska ei kuitenkaan pystyisi koskaan maksamaan sellaista velkaa takaisin.

"Minusta tulee vielä tyttö tällä menolla", Sirius mutisi itsekseen silmät suljettuina ja takoi turhautuneena päätään takanaan olevaan kiviseinään. "Tai turnipsi."

"Se on tietenkin ihan mahdollista", tytön ääni sanoi tähtitornin ovelta. "Koska tuollaisella pään hakkaamisella on pakko olla joku haitallinen, mahdollisesti pehmentävä vaikutus."

Sirius avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan tähtitornin ovelle. "Hei, Ria", hän tervehti onnistuen hymyilemään kuten Sirius Blackin kuuluikin hymyillä - ilkikurisesti, huolettomasti, omahyväisesti, aivan kuin hänellä ei mitään vakavampia tuntemuksia olisi ollutkaan. Loppujen lopuksi kaikki Kelmit olivat teeskentelijöitä omalla tavallaan. Koulun aidoimmat ihmiset ja silti teeskentelijöitä.

"Järkytit Peteriä melkoisesti sillä puheellasi", Arianna sanoi pehmeästi tullessaan lähemmäksi ovelta ja polvistuessaan lattialle Siriuksen viereen, ennen kuin Sirius ehti pyytää häntä lähtemään. "Hän oli valkoinen kuin lakana vielä viisi minuuttia sen jälkeenkin. Ehdin jo kuvitella, että hänestä tulee kummitus pysyvästi."

"Kummitukset ovat läpinäkyviä, eivät valkoisia", Sirius murahti.

"Sillä ei ole oikeastaan minulle väliä", Arianna vastasi väläyttäen hampaitaan jonkin hymyntapaisen myötä. "Ja Peter ei ollut muuten ainoa, jota järkytit."

"Älä vain sano, että löysit ensimmäistä kertaa minun tunteellisen puoleni ja palvot nyt minua sankarinasi minun haavoittuneen pikkupoikapersoonallisuuteni vuoksi."

Arianna huokaisi turhautuneena. "Minä sitten inhoan tuota sinun tapaasi ryhtyä teeskentelemään siiliä heti kun kyse on jostakin vähän vakavammasta."

"Siiliä?" Sirius toisti ymmällään.

"Se on eläin. Sillä on piikit", Arianna sanoi kärsimättömästi.

"Minä tiedän kyllä, mikä siili on!"

"No älä sitten teeskentele, että McGarmiwa on korvannut aivosi alusastialla", Arianna kivahti.

"Minä en teeskentele, minä vain en tajua, mitä tekemistä siilillä on tämän asian kanssa!" Sirius karjahti. Hänen sanansa jäivät kaikumaan tähtitornin hiljaisuudessa.

Arianna hymähti ja tarttui Siriuksen käteen alkaen leikkiä hänen sormillaan ennen kuin hän ehti vastustelemaan. "Siili oli kuvaannollinen sana. Piikikäs. Sinä käyttäydyt kuin siili aina kun sinun pitäisi olla aikuinen ja vakava."

"Ehkä minä en halua olla aikuinen ja vakava", Sirius vastasi purevasti.

"Mutta ongelma on siinä, että sinä olet", Arianna sanoi järkevästi. Hän ojensi toisen kätensä ja käänsi päättäväisesti Siriuksen kasvot itseään kohti. "Sinä tiedät itsekin, että OLET vakava."

"En ainakaan julkisesti."

"Se on totta", Arianna myönsi hymykuopat poskillaan. "Enkä minä aio ryhtyä vaatimaan, että sinusta tulisi jokin filosofi, koska siinä tapauksessa minun olisi todennäköisesti pakko käskeä sinua etsimään itsellesi uusi nainen, kuten esimerkiksi McGarmiwa. Halusin vain sanoa, että yllätyin siitä, mitä sanoit aikaisemmin, koska en edes tiennyt sinun ajattelevan sellaista."

"Mitä sinä sitten kuvittelit minun ajattelevan?" Sirius kysyi kohottaen kulmiaan.

"En tiedä", Arianna vastasi rehellisesti. "Useimmat vain eivät ajattele sillä tavalla. Tai siis, minä en tunne kovinkaan monta ihmistä, joka olisi valmis kuolemaan ystäviensä puolesta ja silti minusta tuntuu, että sinä tekisit sen vaikka kolmetoista kertaa peräkkäin hetkeäkään epäröimättä."

Sirius näytti hetken aikaa hämmentyneeltä, melkein nolostuneelta, mutta sitten hänen piirteensä terävöityivät ja hän näytti saavan itsensä jälleen hallintaan, sillä hän alkoi puhua. "Minulla ei ole perhettä, jota rakastaa sillä tavalla", hän sanoi niin matalalla äänellä, että sanat kuulostivat melkeinpä ärähdykseltä. "Joten he kaikki ovat minun veljiäni - mutta James eniten, koska me olemme niin samanlaisia."

Hän piti pienen tauon ja sanoi sitten, lähestulkoon epäröivästi, ikään kuin ei olisi ollut varma, halusiko jakaa syvimpiä ajatuksiaan Ariannan kanssa. "Sinä et taida tietää, miten Kuutamosta tuli Kelmi, vai tiedätkö?"

Arianna pudisti päätään.

"Se oli ensimmäisellä luokalla. Lokakuun alussa. Meitä oli silloin vain minä ja James - olin onnistunut suututtamaan kaikki vanhat niinsanotut ystäväni päätymällä rohkelikkoon ja ystävystymällä jonkun Potterin sukuun kuuluvan kanssa. Minulla ei ollut muita ystäviä kuin James. Muistat varmaan, että olimme alusta asti todella hyviä ystäviä - " Sirius keskeytti kuullessaan Ariannan naurahtavan.

"Minulla kesti aluksi ikuisuuksia, että erottaisin teidät kaksi toisistanne", Arianna sanoi huvittuneena. "Teillä oli melkein samanväriset hiukset ja samanlaiset luonteet, joten - "

Siriuskin hymyili. "Ymmärrän ongelman. Joka tapauksessa, en oikeastaan tuntenut Kuutamoa. Hän oli sellainen outo, hieman rähjäisissä vaatteissa kulkeva poika, jolla oli aina nenä kiinni kirjassa ja jolla ei näyttänyt olevan ystäviä. Hän oli loistava koulussa, mutta hän ei ikinä puhunut kenenkään kanssa. Kaikki sanoivat häntä oudoksi. Minä ja James mukaanlukien", Sirius lisäsi näyttäen siltä, että asian myöntäminen tuotti hänelle itse asiassa fyysistä kipua. Arianna puristi hänen kättään aikoen sanoa jotakin lohduttavaa siitä, miten sen ikäiset lapset usein sanoivat ja tekivät typeryyksiä, mutta Sirius ei antanut hänelle mahdollisuutta siihen, vaan pudisti tylysti päätään ja jatkoi puhettaan. Nyt hänen äänensä oli sävytön, melkein kylmä.

"Me teimme jo silloin kaikkia typeryyksiä ja Remus oli mielettömän hyveellinen. Pidin häntä tylsimyksenä", Sirius jatkoi ankaraan sävyyn, kuin itseään rangaisten. Sitten hänen kireytensä näytti hellittävän ja hän rentoutui hieman kertoessaan lisää. "Minä ja James olimme kiusaamassa McGarmiwaa, kun Remus ilmestyi paikalle luihuiset kannoillaan. He olivat ilmeisesti keksineet, että olisi hauskaa alkaa kiusata Remusta tämän outoudesta ja vaikkapa kirota hänet - joka tapauksessa, minä ja Sarvihaara satuimme paikalle ja vaikka me olimmekin siihen aikaan läpimätiä ihmisiä, niin mieleemme tuli, että voisimme vaikkapa tehdä jotakin Kuutamon auttamiseksi. En tiedä, teimmekö me sen siksi, että luihuiset ovat luihuisia ja halusimme pitää hauskaa, vai siksi, että Remus oli rohkelikko ja tunsimme jotakin inhimillistä - kuten vaikkapa myötätuntoa - häntä kohtaan. Oli miten oli, me kiskaisimme siis taikasauvamme esiin ja aloimme kirota luihuisia."

Siriuksen ilme kirkastui. "En ole ikinä taikonut niin hyvin kuin Jamesin seurassa. Se on itse asiassa inspiroivaa. Sarvihaara nauttii siitä, mitä tekee ja saa muutkin nauttimaan siitä. Luihuiset eivät ehtineet tajuta, mikä heihin iski, ennen kuin kaikki seitsemän makasivat selällään lattialla kokovartalolukon uhreina. Me kidnappasimme ritarillisesti Remuksen mukaamme ja menimme keittiöihin. Hän oli niin kiitollinen meille, että alkoi roikkua meidän kannoillamme joka paikassa. Vähitellen mekin itse asiassa kiinnostuimme takiaisestamme. Sillä tavalla meistä tuli ystäviä."

Arianna vain nyökkäsi, sillä hän ei osannut sanoa mitään. Oli outoa kuulla Siriuksen kertovan ajatuksistaan tuolla tavalla, aivan kuin asioilla olisi itse asiassa ollut hänelle merkitystä. Yleensä Sirius puhui elämästään ylenkatseellisesti, tai vihaisesti, kuin olisi toivonut, että ei olisi koskaan syntynytkään. Sirius Black oli niitä ihmisiä, jotka teeskentelivät, että mikään ei koskenut heitä millään tavalla ja itse asiassa nauttivat siitä.

"Jotenkin sen jälkeen, kun me olimme pelastaneet Kuutamon luihuisilta, oli itsestäänselvyys, että hän tekisi saman meille", Sirius sanoi hieman jäykästi. "Ja tietenkin Sarvihaara ja minä puolustimme toisiamme joka tapauksessa. Parin viikon kuluttua Matohäntäkin liittyi kuvioon ja me olemme olleet veljeksiä siitä lähtien. Veljeksiä, jotka puolustavat toisiaan. Ei siinä ole kyse mistään suojelemisesta tai toisen kykyjen väheksymisestä - edes minä en ole niin paskamainen ihminen - vaan siitä, että meidän vain kuuluu tehdä niin. Ja minua ärsyttää, että Matohäntä haluaa äkkiä väheksyä sitä apua." Sirius pamautti nyrkkinsä seinään ja vaikka häneen selvästi sattui, hän ei antanut sen näkyä. "Ehkä minä sitten olen jotenkin kajahtanut ihminen, kun haluan itse asiassa auttaa ystäviäni, mutta minä satun olemaan heille mielettömästi velkaa ja - " poika sulki yllättäen suunsa ja ravisti päätään.

"Antaa olla", hän murahti. "Olen puhunut tästä jo ihan liikaa."

"Et ole", Arianna yritti sanoa, mutta Sirius ei kuunnellut.

"Minusta tulee tällä menolla vielä joku neiti, joka itse asiassa uskoo, että puhuminen auttaa asioihin", hän mutisi vihaisena itselleen. "Eli nyt saa riittää. Ja jos sinä sanot kenellekään sanankaan siitä, mitä olen erittäin ääliömäisesti kertonut, sinulle käy huonosti."

"Uhkailetko sinä minua?" Arianna kohotti kulmiaan jaksamatta olla kovinkaan huolestunut tilanteesta."

Sirius nyökkäsi vakaasti. "Uhkailen. Eri asia millä, mutta uhkailen joka tapauksessa. Minä haluan, että sinä pidät suusi kiinni."

"Totta kai minä pidän suuni kiinni!"

"Hyvä." Sirius näytti epäröivältä. "Nyt kun olen nolosti paljastanut olevani itse asiassa ihminen, taitaa olla parasta, että luikin - kirjaimellisesti - häntä koipien välissä tieheni."

"Tai voisit jäädä tänne ja ottaa ilon irti siitä asiasta, että olemme tähtitornissa", Arianna ehdotti varovasti hymyillen.

80.osa - Ennen turmion päivää

Ariannan pettymykseksi Red oli Tylypahkassa vielä häitä edeltävänäkin päivänä, joka sattui olemaan perjantai. Hän oli ollut aivan varma siitä, että viimeistään perjantaiaamuun mennessä Red olisi ollut onnellisesti matkalla kohti Ugandaa tai jotakin muuta yhtä miellyttävää pikku paikkaa, josta Jazz tai kukaan muukaan ei onnistuisi löytämään häntä. Mutta vaikka Redin hermot näyttivätkin olevan hieman kireämmällä kuin tavallisesti ja hän kirosi Jamesin lepakoksi aivan vain huvin vuoksi kesken pimeyden voimilta suojautumisen tunnin, ei hän ollut lähtenyt minnekään vaan piti lupauksensa, kuten kunnon miehen kuuluikin.

"Siinä se ongelma juuri onkin", Arianna valitti perjantain ruokavälitunnilla Lilylle. "Red ei OLE kunnon mies."

"Mutta se ei tarkoita sitä, että hän olisi täysin läpimätä persoonallisuus ja pakenisi etelänavalle pingviinien sekaan", Lily muistutti. Henkilökohtaisesti hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että Red ei ollut lähtenyt - niin kauan kuin Red pysyi onnellisesti Tylypahkassa, hän itse oli turvassa ikävältä laulukokemukselta hävityn vedonlyönnin muodossa. Hän saattoi vain toivoa, että Redin näennäinen kylmähermoisuus säilyisi vielä seuraavanakin päivänä, kun miehen oli itse asiassa tarkoitus käydä läpi kammottava hääseremonia.

"Minä uskon silti edelleen siihen, että Red ehtii karata ennen huomista", Arianna sanoi luottavaisesti. "Pahus, hänen on PAKKO karata ennen huomista."

Lily hymyili viattomasti. "Et kai vain pelkää joutuvasi laulamaan?"

"Minä en pelkää mitään", Arianna napautti vastaukseksi. "Enkä varsinkaan laulamista! Jos häviän huomenna - mikä on edelleen varsin epätodennäköistä - minä menen kohteliaasti lavalle ja säikäytän häävieraat ihanalla sooloesitykselläni. Eli sinuna huolehtisin vain omasta kultakurkustani."

"Siinä ei ole mitään huolehdittavaa", Lily vastasi, vaikka tunsikin itsensä paljon hermostuneemmaksi kuin antoi ymmärtää. Hän mietti, pitäisikö hänen mennä pitämään Redille saarna siitä, että mies ei saisi tehdä mitään typeryyksiä ennen kuin lauantai-ilta olisi onnellisesti ohitse, mutta pienen pohdinnan jälkeen hän päätti luopua ajatuksesta. Loppujen lopuksihan Red voisi ymmärtää hänen kieltonsa kehotukseksi tai saada siitä jotakin ideoita, joita miehen ei ollut tarkoitus saada. Eikä Red tarvinnut mitään kehotuksia karkaamista varten.

Lily pidätti huokauksen ja sulki silmänsä antaen ajatustensa vaeltaa omia teitään. Kaikista mieluiten hän olisi ollut vain ajattelematta - huhtikuu oli lopussa, aurinko lämmitti jo ja hän ja Arianna olivat istuneet jo kaksikymmentä minuuttia ulkona Tylypahkan portailla seuraamassa pihalla vaeltelevien oppilaiden elämää. Kelmit lukuunottamatta Remusta seisoskelivat järven rannassa, eikä Lily oikeastaan halunnut tietää, mitä joukko suunnitteli - Kelmit tuntien se ei voinut olla mitään kovin herttaista ja niin kauan kuin Lily ei tiennyt asiasta mitään, hänen ei tarvinnut mennä kieltämään Kelmejä tekemästä sitä, mitä ikinä aikoivatkin tehdä. Lily ei voinut olla nauramatta itsekseen. Hän muisti vannoneensa joskus kolmannella luokalla, että ei ikinä ummistaisi silmiään miltään Kelmien tekemiseltä, vaan päinvastoin antaisi heidän kärsiä rangaistuksen aina kun se olisi mahdollista. Asiat olivat muuttuneet paljon - mutta eihän hän enää itsekään ollut kolmetoistavuotias, vaikka olisi halunnutkin.

"Joskus minä toivon, että me olisimme vasta ensimmäisellä luokalla", Lily sanoi ääneen samalla kun avasi silmänsä. Hän vilkaisi Ariannaa, joka puolittain istui, puolittain makasi hänen vieressään portailla nojaten kyynärpäidensä varassa auringon kuumentamiin kiviportaisiin. "Silloin meillä olisi vielä kaikki seitsemän vuotta edessä."

Arianna hymähti. "Seitsemän vuotta Kalkarosta, Bellatrixia, itserakkaita Kelmejä, Riesua ja McGarmiwaa? Enpä tiedä."

"Aika kultaa muistot, vai miten sitä ikinä sanotaankaan", Lily mumisi. "Ainakaan Kelmit ja McGarmiwa eivät enää vaikuta niin kamalilta. Kalkaroksesta, Bellatrixista ja Riesusta en sitten tiedä."

Arianna avasi silmänsä ja katsoi häntä. "Haluaisitko sinä vakavissasi olla taas yksitoistavuotias?" hän kysyi.

Lily kohautti olkapäitään. "Sekin olisi kai parempaa kuin se, että kohta koko Tylypahka on ohi."

"Enpä tiedä", Arianna sanoi uudelleen, vaikka nyt hänen äänensävynsä olikin hieman aiempaa punnitsevampi. "Totta kai se on inhottavaa lähteä täältä, mutta sitten meitä odottavat kokonaan uudenlaiset asiat ja uudet kokemukset, joten - "

" - joten sinun on helppo sanoa, koska sinulla itse asiassa on ammatti", Lily vastasi. "Minä taas en tiedä vieläkään, mitä teen tämän vuoden jälkeen."

Arianna kohottautui hieman ylemmäs kyynärpäidensä varassa ja katsoi Lilyä suurin silmin. "Minä en ymmärrä, miten sinä voit olla niin huolissasi siitä asiasta", tyttö pamautti. "Sinulla on mielettömästi vaihtoehtoja - aurorinura, parantajanura, se juttu mistä sinulle kirjoitettiin viime viikolla - se paikka uusien loitsujen kehittelyn järjestössä, vai mikä ikinä olikaan - "

"Kyllä minä tiedän, että minulla on vaihtoehtoja", Lily kivahti. "Minä vain en tiedä, mitä minä haluan! Minä luulin, että halusin auroriksi, mutta en ole enää varma siitä - en taida olla tarpeeksi kylmähermoinen siihen tai jotakin."

Arianna huokaisi. "Lakkaisit huolehtimasta, Lils", hän puoliksi pyysi, puoliksi ehdotti. "Joskus asiat järjestyvät ihan itsestäänkin."

"Eivät järjesty", Lily vastasi jurosti. "Eivät ainakaan minun kohdallani."

"No sitten sinulla on James, joka järjestää kaikki maailman asiat puolestasi heti kun vain pyydät", tokaisi Arianna.

Lily ravisti päätään tajuten hyvin, että Ariannalle oli aivan turhaa puhua asiasta. Arianna oli juuri saanut oman tulevaisuutensa järjestymään - vieläpä paremmin kuin oli ikinä uskonut asioiden järjestyvän - ja oli nyt niin ruusuisessa mielentilassa, että kerta kaikkiaan kieltäytyi näkemästä toisten ongelmia. Ei Ariannaa voinut siitä oikeastaan syyttää, Lily ajatteli apeasti, mutta jollakin tavalla tyttö vain oli paljon itsekkäämpi kuin monet muut. Tai ehkä itsekäs ei ollut oikea sana. Arianna vain sattui uskomaan, että kaikki maailman asiat olivat hyvin, jos hänen omat asiansa olivat hyvin.

"Minä taidan mennä etsimään Cinnamonia", Lily sanoi verkkaisesti.

Arianna vilkaisi häntä. "Nyt jo?"

"Nyt jo", Lily vahvisti ja virnisti lammasmaisesti. "Olen Cinnamon-terapian tarpeessa."

Cinnamon laski turhautuneena sulkakynänsä pöydälle ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen. Hän istui kirjaston nurkkapöydässä edessään kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin "1001 ja 11 tapaa itsesi suojelemiseen". Kirja oli otsikoitu valheellisesti, Cinnamon päätti, sillä hän ei ainakaan kirjan luettuaan ollut oppinut yhtäkään tapaa, josta voisi olla hyötyä itsesuojelussa. Hän ei tiennyt, miksi edes vaivautui yrittämään - kaikki kirjastosta löytyvät kirjat tuntuivat käsittelevän loitsuja ja kirouksia, jotka hän oli joko oppinut ensimmäisellä luokalla tai joiden oppimisesta hänellä ei ollut toivoakaan. Arianna olisi sanonut, että koko yritys oli surkea ja Cinnamon tiesi sen itsekin, vaikka ei halunnutkaan sitä myöntää. Hän oli istunut kirjastossa koko ruokavälitunnin yrittäen löytää jostakin kunnollisia itsepuolustusloitsuja tai kirouksia. Aivan vain siltä varalta, että Voldemort hyökkäisi Tylypahkaan ennen vuoden loppua, kuten Dumbledore ja Red sanoivat hänen tekevän - Cinnamon muisti yhä edellisen taistelukokemuksensa ja sen, miten se oli päättynyt. Todiste siitä lepäsi edelleen hänen sylissään. Valkoisen kauluspaidanhihan peittämä käsivarsi, joka oli hänen omansa eikä kuitenkaan ollut. Käsivarsi, joka toimi jo paremmin kuin hän oli uskaltanut odottaa, mutta joka siltikään ei tuntunut samalta kuin se vanha. Tai ehkä hän oli vain odottanut liikoja alunperinkin kuvitellessaan, että se joskus tuntuisi siltä. Joka tapauksessa hän halusi saada edes hieman kaksintaistelukokemusta siltä varalta, että joutuisi vielä käyttämään niitä taitoja. Hänellä ei ollut varaa menettää enää yhtään enempää kuin mitä oli jo menettänyt.

Cinnamon puri huultaan, eikä voinut olla ajattelematta, miten katkerasti hän oli vuoden aikana muuttunut. Hän oli uskonut yli kaiken sodanvastaisiin ajatuksiin ja tässä hän nyt oli, etsimässä voimallisia kirouksia, joilla puolustaa itseään. Ehkä Lily ja Arianna ja muut eivät olleetkaan väärässä sanoessaan, että kaikkea ei voinut vain ratkaista puhumalla. Cinnamon ei enää tiennyt. Hän ei tiennyt eikä hän halunnut tietää. Hän käänsi huokaisten kirjan sivua ja jatkoi lukemista.

Remus nojasi kirjaston oveen ja yritti olla välittämättä matami Prillin terävästä katseesta, joka tuntui suorastaan porautuvan hänen selkäänsä, aivan kuin pahansisuinen kirjastonhoitaja olisi yrittänyt tappaa hänet yhdellä tehokkaalla mulkaisulla. Oikeastaan matami Prilli olisi voinutkin tehdä sen, sillä Remuksesta tuntui, että hän ei olisi huomannut, vaikka häntä olisi isketty tikarilla selkään. Hän oli keskittynyt katselemaan Cinnamonia, joka istui kirjaston nurkassa ilmeisen turhautuneena. Cinnamonilla oli edessään raskas kirja, joka näytti siltä, että oli suorastaan luotu katkaisemaan kantajansa selkä pelkän painonsa voimalla. Ja mitä tahansa Cinnamon kirjasta etsikin, hän ei näyttänyt löytävän sitä, sillä hän pudotti sulkakynän pöydälle ja mulkoili kirjaa aivan kuin se olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Remuksen teki mieli mennä hänen luokseen ja kysyä, voisiko jotenkin auttaa häntä, mutta todennäköisesti Cinnamon ei olisi arvostanut hänen apuaan... tai ehkä hän oli liian pelkuri mennäkseen tarjoamaan sitä, hän ei osannut sanoa. Hän pyöritti mielessään sanoja, jotka Alice oli sanonut hänelle eräänä iltana tähtitornissa - vieläkö sinä pidät Cinnamonista? Koska minä olen varma siitä, että hän pitää vielä sinusta.

Remus huokaisi. Hän todella OLI pelkuri, jos ei uskaltanut mennä puhumaan Cinnamonin kanssa. Hänellä ei ollut siinä mitään ongelmaa, kun paikalla oli muitakin, mutta nyt he kaikista huolimatta olisivat kahden kesken ja - Remus pyyhkäisi hiukset sivuun silmiltään ja tarttui itseään niskasta kiinni suunnistaen kirjaston ovista sisään ja Cinnamonin luokse. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän tytöstä ja kysyi hitaasti:

"Mitä sinä etsit?"

Cinnamon käännähti ympäri kuin joku olisi kiskonut häntä naruista. "Kunhan luen kirjoja", tyttö vastasi vältellen. "Pimeyden voimilta suojautumista, tiedäthän."

"Tarvitsetko apua läksyissä?" Remus kohotti kulmiaan.

"Ei kiitos."

"Näytät siltä kuin sinulla olisi ongelmia jonkin asian löytämisessä", Remus huomautti varovasti.

Cinnamon huokaisi. "Niin minulla onkin."

"Mikä asia sinun pitää löytää?"

Pienen hetken ajan Cinnamon näytti siltä, että ei aikonut vastata, mutta sitten hän muutti mielensä ja hymyili alakuloisesti. "En minä oikeastaan läksyjä tee", hän paljasti vältellen Remuksen katsetta. "Etsin jotakin, joka auttaisi minua kaksintaistelun oppimisessa - hyviä kirouksia ja estomanauksia ja sen sellaista. Mutta näistä kirjoista ei ole yhtään mitään hyötyä."

"Haluatko SINÄ oppia kaksintaistelemaan?" Remus kysyi yllättyneenä ennen kuin ehti estämään itseään. Hän käveli Cinnamonin luokse ja veti tuolin itselleen istuen alas tytön viereen.

Cinnamon tuhahti. "Et viitsisi kuulostaa noin järkyttyneeltä."

"En minä järkyttynyt ole. Vaan yllättynyt. Ja noilla kahdella sanalla on siis ero."

"Ainakin Kelmin mielestä." Cinnamonin suupielissä nyki ikään kuin hän olisi halunnut estää itseään hymyilemästä. Sitten hän vakavoitui taas. "Ja kyllä minä haluan oppia kaksintaistelemaan. Jos kerran Voldemort aikoo hyökätä Tylypahkaan, minä haluan olla valmistautunut. Taisin olla aika toivoton tapaus edellisessä taistelussani."

"Et ollut", Remus vastusti yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman vakuuttavalta. "Sinulla vain oli liian hyvät vastustajat."

"Ihan miten vain, sillä ei ole nyt väliä." Cinnamon huiskautti kättään. "Pääasia on se, että en pärjännyt viimeksi kovin hyvin. Ja haluaisin korjata sen asian, jos nämä typerät kirjat vain suostuisivat olemaan avuliaita!" hän kääntyi luomaan turhautuneen katseen edessään pöydällä lojuvaan tiiliskiveen.

"Minä voin auttaa sinua", Remus tarjoutui ennen kuin edes kunnolla tajusi sanoneensa niin. Tajuttuaan hän oli purra kielensä poikki - mutta sitten hän hillitsi itsensä. Totta kai hänen piti auttaa Cinnamonia, jos Cinnamon tarvitsi apua. Niin ystävät tekivät, hän vakuutti itselleen ja katsoi Cinnamonia odottavasti. Cinnamonin kasvoilla oli vaivautunut ilme ja hän oli aikeissa pudistaa päätään, sanoa jotakin kieltävää, mutta Remus ei antanut hänelle mahdollisuutta siihen.

"Oikeasti. Minä tarkoitan sitä. Kaksintaistelemisen oppii helpommin elävässä elämässä kuin kirjoista, ellei sitten satu olemaan ihmeellinen Lily Evans, joka oppii kaiken vain lukemalla siitä - " Remus naurahti kuivasti, " - ja minä vain satun olemaan sitä mieltä, että ystäviä kuuluu auttaa."

Cinnamon vaikutti harkitsevan asiaa. "Eikö siitä ole sinulle liikaa vaivaa?" hän kysyi. "Kun meillä on S.U.P.E.R-kokeet ja kaikki - "

"Minä luen niihin jo nytkin ihan liikaa", Remus keskeytti päättäväisesti. "Ja minusta olisi mukavaa saada itselleni jotakin järkevää tekemistä. Tai siis kun ottaa huomioon sen, että Jamesilla ja Siriuksella on huispauksensa ja naisensa ja Peterillä on omat epämääräisyytensä ja naisensa, niin minulla ei oikeastaan ole turhan paljon tekemistä iltaisin. Ja kuten Sirius asian niin ystävällisesti ilmaisi, minä vielä homehdutan itseni kirjojeni sekaan."

Cinnamon naurahti. "Ja minä luulin olevani ainoa, jolla on tylsä elämä."

"Ilmeisesti meillä on edelleen jotakin yhteistä." Remus hymyili Cinnamonille. "Joko avuntarjous kelpaa?"

Cinnamon oli hetken hiljaa. "Kai se kelpaa. Siis jos siitä ei ole sinulle liikaa vaivaa - kysyisin muuten apua Rediltä, mutta hänellä on tarpeeksi tekemistä häiden ja sellaisen kanssa ja hän on muutenkin aika karmiva omalla tavallaan, joten - "

"Kuvio selvä." Remus nyökkäsi. "Nähdäänkö Tuleemeneehuoneen edessä tänä iltana? Seitsemän jälkeen? Sieltä löytyy kaikki, mitä tarvitaan harjoitteluun."

Cinnamon nyökkäsi kiitollisena, mutta ei ehtinyt vastata mitään järkevää, ennen kuin Lily ilmestyi paikalle kirjahyllyn takaa ja kysyi, mitä heillä oli oikein suunnitteilla. Cinnamonia inhotti nähdä tietävä ilme Lilyn silmissä, aivan kuin Lily olisi nähnyt jotakin, mitä hän itse ei pystynyt tai halunnut nähdä.

"Remus auttaa minua koulujuttujen kanssa", hän selitti Lilylle.

Lily oli ehtinyt istua päivällisellä yksin jo yli viisitoista minuuttia, ennen kuin Kelmit ja Arianna viimein saapuivat paikalle. James ja Sirius näyttivät loppuunväsyneiltä ja Jamesin hiukset olivat pystyssä vielä tavallistakin pahemmin. Myös Ariannan kampaus hapsotti joka suuntaan ja hänen kasvoillaan oli kuivunutta mutaa. Pienen hetken ajan Lily ehti ihmetellä, mitä kolmikko oli oikein tehnyt, mutta sitten hän muisti, että rohkelikolla oli ollut juuri huispausharjoitukset, mikä selitti Jamesin, Ariannan ja Siriuksen rähjäiset ulkomuodot. Remus ja Peter näyttivät lähestulkoon normaaleilta, vaikka Peterin kasvot olivatkin edelleen synkät ja mietteliäät. Lily ei voinut olla miettimättä, mitä niin kamalaa luihuiset olisivat voineet pojalle sanoa, että poika olisi alakuloinen vielä niin monta päivää myöhemminkin. Hän olisi halunnut kysyä, mutta tiesi sen olevan turhaa. Peter ei olisi kuitenkaan vastannut.

"Minulla on nälkä", Sirius julisti ensimmäiseksi päästyään Lilyn luokse rohkelikon tupapöydän ääreen. Hän istui Lilyä vastapäätä ja alkoi kiireesti lappaa ruokaa lautaselleen, ikään kuin olisi ollut kuolemanvaarassa ellei olisi heti saanut täyttä lautasellista perunoita ja kastiketta.

"Minun tietääkseni sinulla on AINA nälkä", Arianna huomautti kärsivänä istuessaan omalle paikalleen Siriuksen viereen.

"Mutta huispausharjoitukset pahentavat asiaa", Sirius sanoi arvokkaasti.

Lily hymähti. "Ainakin ne pahentavat teidän ulkonäköänne, jos jotakin. Näytätte siltä kuin olisitte tulossa sodasta."

"Sotaa se olikin", Sirius mutisi synkästi. "Arianna lensi ympäriinsä kuin peto! Hän törmäsi minuun KAHDESTI!"

"Ehkä sinun olisi kannattanut katsoa eteesi", Arianna ehdotti herttaisesti.

Sirius vilkaisi häntä äkäisesti. "Ehkä SINUN pitäisi katsoa eteesi! Ja minä luulin sinun muutenkin pelkäävän sotkeutumista niin paljon, että et uskaltaisi lentää niin vaarallisesti!"

"Niin minä pelkäänkin. Mutta nainen ei ole nainen, jos ei osaa uhrata ulkonäköään hyvän asian vuoksi."

"Tuo kuulostaa Sarvihaaran puheelta", Sirius murahti. "Enkä minä kyllä sinua muutenkaan naisena pidä."

"HEI!"

Sirius kohautti olkapäitään. "Totta kai sinulla on oikeat ruumiinosat ja kaikki, mutta mielesi ei ole vielä oikein kehittynyt naisen tasolle", hän perusteli järkevästi ansaiten vastaukseksi ainoastaan terävän potkaisun suoraan nilkkaan. Arianna virnisti tyytyväisenä kuullessaan Siriuksen parahtavan tuskasta, eikä voinut muuta kuin ihmetellä mielessään Siriuksen outoa kykyä olla yhtenä päivänä vakava ja toisena päivänä perinteinen naisteniskijä-Sirius Black.

"Minä henkilökohtaisesti en ymmärrä, mitä ideaa on pitää joka päivä kamalia huispausharjoituksia", Lily kääntyi huomauttamaan vieressään istuvalle Jamesille. "Kun tuolla menolla sinä onnistut ainoastaan hautaamaan heidät mutaan."

James virnisti. "Tuo on yksi syy siihen, miksi sinusta ei tulisi huispaajaa, Lily. Et ymmärrä urheilun jaloa luonnetta."

"Jos sinä nimität jaloksi sitä, että pelaajat harjoittelevat hullun lailla vain rikkoakseen itse ottelussa kaikkia pelin sääntöjä ja saadakseen vastapuolen mailasta päähänsä, meillä kahdella on hieman eri käsitys jaloudesta", Lily vastasi. James aisti hänen äänestään kuultavan ärtymyksen ja nojautui suutelemaan häntä nopeasti huulille välittämättä Siriuksen tukehtumista muistuttavista äännähdyksistä.

"Rohkeutta, Lily-kulta", James hymyili. "Enää kuukausi ja sitten se on ohi. Sitten en enää ikinä kiusaa sinua huispauksella."

"Paitsi joka aamu sanomalehden kanssa", Lily ennusti pahaenteisesti. "Herätät minut kuudelta aamulla ja alat valittaa sitä, että Rapakon Palloseura on hävinnyt ottelun tiesminkälinnan Lepakoita vastaan."

"Lipilinnan lepakoita", James korjasi närkästyneenä. "Ja oliko tuo herätys-juttu merkki siitä, että sinä aiot muuttaa minun kanssani samaan asuntoon koulun loputtua?"

Lily ei voinut kuin nauraa Jamesin innokkaalle ilmeelle. "Ainahan sitä voi haaveilla", hän vastasi nenäkkäästi ja taputti muserretulta näyttävää Jamesia poskelle. Sitten hän kääntyi katsomaan Peteriä.

"Miten luihuiset ovat tänään käyttäytyneet?" hän tiedusteli pojalta pitäen äänensä tarkoituksellisen kevyenä, vaikka sisimmässään olikin enemmän kuin huolissaan siitä, mitä Peterin päässä mahdollisesti liikkui.

Peter liikahti vaivaantuneena paikallaan. "Eivät ole oppineet vielä antamaan tassua, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

Lily hymyili pojalle myötätuntoisesti vilkaisten samalla syrjäsilmällä Siriusta. Siriuksen silmät olivat tummenneet aavistuksen verran, mikä ainakin Lilyn tuntemuksen mukaan oli selvä merkki vaarasta.

"Jonkun pitäisi tehdä niille saastoille jotakin", Sirius kivahti ilmiselvästi turhautuneena. "MINUN pitäisi tehdä niille saastoille jotakin!"

"Ei siitä olisi mitään apua", Peter sanoi synkästi. "Minä olen ainoa, joka voi saada heidät vaikenemaan. Enkä ole vielä onnistunut siinä."

Hän ei sanonut ääneen, miksi ei ollut onnistunut siinä. Hän vain ei osannut paukauttaa Bellatrixille ja Jessica Laheneylle, että ei ollut tippaakaan kiinnostunut heidän typerän Voldemortinsa tekemisistä, vaikka se olisi ollut totta - ainakin osittain. Peter ei enää itsekään tiennyt, mitä olisi ajatellut. Voldemort oli väärässä, hän tiesi Voldemortin olevan väärässä, hänet oli KASVATETTU uskomaan, että Voldemort oli väärässä. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että oikealla ja väärällä ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon väliä. Väliä oli sillä, kumpi oli vahvempi, koska vahvempi sai elää ja Peter pelkäsi kuolemaa. Hänellä ei ollut Siriuksen ja Jamesin ylimielistä rohkeutta, joka nauroi päin naamaa toisten kuolemanpelolle - hänellä oli vain oma kuolemanpelkonsa. Ja vaikka hän yritti vastustaa ajatusta, hän tiesi, että oikea puoli ei ollut se vahvempi puoli tässä sodassa. Ei vain voinut olla.

"Vaihdetaan puheenaiheetta, jooko?" Peter pyysi anelevaan sävyyn. Hän ei halunnut olla enää pidempään toisten tutkivien katseiden kohteena. Hän pelkäsi aivan liikaa, että joku heistä voisi lukea hänen häpeälliset ajatuksensa, koska sillä hetkellä hän menettäisi ystävänsä ja siihen hänellä ei ollut varaa. Ei nyt, kun hän muutenkin tunsi riippuvansa heissä voidakseen pitää ajatuksensa ja uskomuksensa oikealla puolella, siellä, missä niiden pitikin olla.

"Mistä sinä haluat puhua? Huomisesta, kenties?" James virnisti. "Ainahan me voimme keskustella siitä, mitä puemme päällemme huomenna. Olen sitä mieltä, että vaaleanpunainen juhlakaapu pukisi minua mainiosti - "

"Uskallakin", Lily kivahti. "Siinä vaiheessa saat etsiä itsellesi toisen seuralaisen!"

"Ei millään pahalla, James, mutta minäkin olen sitä mieltä, että vaaleanpunainen ei vain ole sinun värisi", ilmoitti ääni, jonka Lily tunnisti Jazzille kuuluvaksi. Hän kääntyi ympäri ja näki oranssitukkaisen naisen seisovan takanaan kädet ristissä ja närkästynyt ilme kasvoillaan.

"Hei, Jazz", Lily tervehti. "Oletko valmis huomista varten?"

"Niin voisi kuvitella", Jazz puhisi kiukkuisesti. "Mutta minä olen hukannut vastahakoisen sulhaseni!"

"Onko hän karannut?" Arianna kysyi kasvot kirkastuen.

Jazz nyökkäsi pahantuulisesti. "Hän ilmoitti viimeisen tunnin jälkeen, että hänellä on 'kiireistä tekemistä' ja livisti." Jazz tuhahti. "Kyllä minä ne hänen kiireiset tekemisensä arvaan! Hän on todennäköisesti matkalla Meksikoon juuri nyt."

"Miksi juuri Meksikoon?" Sirius kohotti kulmiaan.

"En tiedä. Hän on aina pitänyt sikäläisistä tavoista", Jazz vastasi kättään heilauttaen. "Mutta se ei ole nyt pääasia, vaan se, että hän on kadoksissa. Eli jos te satutte näkemään häntä, sanokaa hänelle, että hänen on paras ilmestyä paikalle tai minä otan hänen tikariharjoitusteni maalitauluksi, enkä varmasti osu harhaan."

Kelmit nyökkäsivät yhtä aikaa ja Jazz lähti paikalta kiroten itsekseen Redin jääräpäisyyttä. Heti, kun Jazz oli kuulomatkan ulkopuolella, Arianna kääntyi katsomaan Lilyä voitonriemuinen ilme kasvoillaan..

"Hän on karannut! Minä voitin!"

"Voitit minkä?" James kysyi epäluuloisesti.

"Meidän vetomme siitä, karkaako Red vai ei. Häviäjä, eli tässä tapauksessa Lily - " Arianna loi Lilyyn vahingoniloisen katseen, " - laulaa huomenna häissä. Joko sinä olet valinnut kappaleen?"

Lily pudisti päätään kasvoillaan kiukun ja järkytyksen sekainen ilme. Arianna taputti häntä olkapäälle myötätuntoisesti.

"Älä huolehdi, minä tiedän juuri sopivan kappaleen."

Viittä vaille seitsemän illalla Remus hylkäsi Kelmien seuran ja lähti suunnistamaan kohti Tuleemeneehuonetta mukanaan taikasauvansa sekä Siriukselta lainattu kirja, jonka nimi oli "Tuntemisen arvoiset kiroukset A:sta Ö:hön". Hän ei tiennyt, olisiko innoissaan vai hermostunut Cinnamonin opettamisesta. Oli hauskaa viettää taas aikaa Cinnamonin kanssa ilman muita ihmisiä ympärillä, mutta toisaalta hän ei oikein osannut suhtautua tilanteeseen. He saattoivat olla ystäviä nimellisesti ja muutenkin, mutta kahdenkeskisissä tilanteissa heidän välilleen iski usein vaivautuneisuuden tunne, kun kumpikin vajosi miettimään, miten asiat olisivat voineet olla, jos kaikki ei olisi mennyt pieleen. Sellainen ei varsinaisesti tehnyt hyvää ystävyyssuhteelle, Remus ajatteli masentuneesti, mutta hän ei voinut tehdä asialle muuta kuin yrittää olla ystävä, johon Cinnamon voisi luottaa.

Päästyään Tuleemeneehuoneen luo saakka Remus sai huomata, että Cinnamon seisoi jo käytävällä odottamassa häntä. Myös tytöllä oli taikasauvansa mukanaan ja hän puristi sylissään tiukasti pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjaansa. Hän hymyili vaivautuneesti Remuksen nähdessään.

"Hei. Ja kiitos, kun suostuit auttamaan", hän sanoi hätäisesti, ennen kuin Remus oli edes kunnolla ehtinyt hänen luokseen.

Poika ravisti päätään hienoinen hymy huulillaan. "Ei ongelmaa", hän vastasi tavoitellen Siriuksen rempseää minä-korjaan-nyt-kaiken-äänensävyä, mutta ei onnistunut siinä yhtä hyvin kuin Sirius. Ehkä juuri siksi, että hän ei OLLUT Sirius... vaikka välillä olisi halunnutkin olla. Sille ei voinut mitään, mutta oli vaikeaa olla kadehtimatta Sirius Blackia ja James Potteria edes silloin jos sattui olemaan yksi heidän parhaista ystävistään.

"No niin, jos sinä odotat tässä ja minä teen meille huoneen valmiiksi?" Remus ehdotti. Cinnamon nyökkäsi ja astui syrjään jättäen Remuksen kulkemaan käytävää edestakaisin keskittynyt ilme kasvoillaan. Katsellessaan Remusta Cinnamon ei voinut olla muistelematta kaikkia niitä tilanteita, jolloin oli seisonut tässä samassa paikassa, odottamassa, että Remuksen Kelminmielikuvitus kehittelisi heille huoneen milloin mitäkin tarkoitusta varten. Nyt hän ei ollut lainkaan yllättynyt, kun Remus sai huoneen valmiiksi ja he astuivat siistin asialliseen, luokkahuonemaiseen tilaan. Kyseessä oli opetustilaisuus, ei keskustelu- tai joku muu tilaisuus, Cinnamon sanoi itselleen lujasti astuessaan Remuksen kannoilla sisälle huoneeseen.

"Aloitetaanko sitten?" Remus ehdotti oitis heidän päästyään huoneeseen. Cinnamon nyökkäsi taas, tällä kertaa vieläkin jäykemmin. Tilanteen vaivautuneisuus sai hänet haluamaan huutaa ääneen ja hän olisi tehnytkin sen, jos ei olisi niin kipeästi tarvinnut Remuksen apua kaksintaistelunsa kanssa. Hän veti taikasauvans esille ja kuunteli, kuinka Remus alkoi selittää hänelle erilaisia kirouksia ja muita temppuja, joita ainoastaan Kelmin kieroutunut mieli saattoi kehitellä. Mutta toisaalta, oli Remus Kelmi tai ei, hän oli yksi luokan parhaita kaksintaistelussa... Siriuksen ja Jamesin ohella. Eli olivat Kelmien kiroukset kuinka kieroutuneita tahansa, ne ainakin toimivat, Cinnamon ajatteli toivoen onnistuvansa sillä tavoin parantamaan mielialaansa.

Kun kaksintaisteluharjoitukset tuntia myöhemmin loppuivat, Cinnamon vajosi polvilleen lattialle silkasta väsymyksestä. Hän ei ollut harjoitellut yhtä rankasti edes pimeyden voimilta suojautumisen tunnilta - enimmäkseen siksi, että harjoitteleminen ei ollut ikinä oikeastaan kiinnostanut häntä. Hän oli aina ajatellut, että parantaja ei tarvinnut taistelutaitoja, vaan ne olivat pikemminkin haitaksi. Oli tytöllä mieli muuttunut, hän pohti melkeinpä huvittuneena työntäessään kurittomia hiuksia sivuun silmiltään.

"Toivottavasti minä opin jotakin tänään", hän sanoi ääneen. "Muuten kärsin aivan turhaan."

"Opit sinä", Remus vakuutti hymyillen paikaltaan pöydän vieressä, missä hän parhaillaan kiillotti taikasauvaansa hihaansa. "Paljonkin, itse asiassa. Sinusta tulee vielä hyvä kaksintaistelussa."

Cinnamon vastasi hymyyn kuivakkaasti. "Ikään kuin minä sitä haluaisin."

"Koskaan ei voi tietää, mistä on hyötyä missäkin elämän vaiheessa", Remus sanoi tavanomaisen filosofiseen tapaansa. "Ja yleensä ne asiat, joita haluamme eniten, eivät ole niitä asioita, joita eniten tarvitsemme. Ihmismieli toimii oudosti."

"Entä suden mieli?" Cinnamon kysyi. Hän läimäytti käden suunsa eteen heti lopetettuaan lauseen - hän ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen. "Anteeksi", hän sanoi kiireesti ja tunsi punan hiipivän kaulaa pitkin kasvoilleen.

"Ei se haittaa." Remus kohautti olkapäitään vinosti hymyillen. "Voisi kai sanoa, että suden mieli on aivan erilainen. Se miettii vain sitä yhtä asiaa, jota se tarvitsee, eli samalla se myös haluaa sitä. Susi ei halua mitään, mitä ei tarvitse. Ja ihmissuden tarpeet ovat melko yksitoikkoiset, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

Cinnamon nyökkäsi pahoilla mielin. Hän näki kipeän ilmeen Remuksen silmissä ja kirosi itseään - hän ei ollut aikonut sanoa mitään niin typerää, hän tiesi aivan hyvin, miten ihmissusipuolen ajatteleminen vaikutti Remukseen. "Anteeksi", hän toisti. "Ei ollut tarkoitus."

"Ei se mitään, kaikki on ihan hyvin", Remus vakuutti laskien taikasauvansa pöydälle ja kävellen lähemmäs häntä. Poika polvistui lattialle häntä vastapäätä. "Se on ihan ymmärrettävää. Minäkin olisin utelias, jos en olisi ihmissusi."

"Mutta sinä olet. Se ei ole reilua!"

"Elämä on harvoin reilua. Luulisi sinunkin jo huomanneen sen", Remus lisäsi tylymmin kuin oli tarkoittanutkaan.

Cinnamon painoi päänsä haluamatta sanoa, että hän OLI huomannut asian. Lukemattomin pienin ja kipein tavoin, kun hän ei ikinä tuntunut saavan sitä, mitä milloinkin halusi. "Minä ainakin saisin mieluummin joskus sen mitä haluan. Kun en kerran koskaan saa sitä, mitä tarvitsen."

"Mitä sinä tarvitset?" Remus kysyi hitaasti. Cinnamonin teki mieli itkeä pelkästä helpotuksesta, kun hän näki Remuksen myötätuntoiset kasvot edessään. Remus osasi aina lohduttaa ja ymmärtää muita niin hyvin, vaikka hänen oma elämänsä oli todennäköisesti vaikeampaa kuin kenenkään muun, jonka hän tunsi.

"Uskoisitko sinä, jos sanoisin, että en tällä hetkellä edes tiedä, mitä tarvitsen?"

"Uskoisin."

Cinnamon ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän katseli hiljaisena Remuksen kasvoja. Remus näytti ymmärtävältä ja myötätuntoiselta, kuten aina, mutta hänen ilmeessään oli myös jotakin muuta, jotakin, mitä Cinnamon ei osannut lukea tai tulkita. Sitten Remus nojautui yllättäen eteenpäin ja suuteli häntä.

Cinnamon vastasi suudelmaan edes kunnolla tajuamatta tekevänsä niin, hän antoi käsiensä kohota sylistään ja kulkeutua Remuksen kaulan ympärille, hän nojautui lähemmäs Remusta tukea saadakseen ja kaikki se tuntui niin tutulta ja tavalliselta, että hän oli vähällä itkeä. Samalla hän kuitenkin tunsi vierauden, tajusi hämärästi sen, että asiat OLIVAT muuttuneet niiden kuukausien aikana, jolloin hän oli teeskennellyt, että ei edes kunnolla ollut elossa. Ei asioita voinut vain korjata sillä tavalla -

Cinnamon vetäytyi pahoilla mielin kauemmas Remuksesta. "Anteeksi", hän mutisi pystymättä katsomaan poikaa. Siitä huolimatta hän tiesi, että Remuksen sinisissä silmissä oli loukkaantunut ilme.

"Minun kai pitäisi pyytää anteeksi", Remus vastasi hiljaisella äänellä. "Se taisi olla typerästi tehty."

"Ei typerästi", Cinnamon kiirehti vastustelemaan. Hänen poskiaan poltti. "Minä vain - ei kaikkea voi korjata noin helposti, Rem."

"Minä tiedän."

Cinnamon huokaisi. "Oikeasti, Rem. Minä tarkoitan sitä."

"Minä TIEDÄN." Remuksen ääni kuulosti hieman kärsimättömältä. Cinnamon tajusi heidän puhuvan toistensa ohitse, kumpikaan ei halunnut ymmärtää sitä, mitä toinen yritti sanoa, eivätkä he ymmärtäneetkään. Hän otti tukea lattiasta ja nousi takaisin jaloilleen.

"Minun pitää varmaan lähteä. Kiitos avusta", hän mumisi nolona ja nappasi kiireesti taikasauvansa pöydältä kiirehtien ulos Tuleemeneehuoneesta.

Remus jäi polvilleen lattialle ja mietti, mikä oli mennyt pieleen. Hän arveli Cinnamonin olevan omalla tavallaan oikeassa siinä, mitä tyttö oli ikinä yrittänytkin sanoa. He eivät olleet edes kunnon ystäviä, he välttelivät toistensa katseita voidakseen olla sanomatta toisilleen niitä asioita, joita kumpikin halusi sanoa. Joten miten hän oli voinut kuvitella... mitään? Hän murahti turhautuneena ja nousi itsekin seisomaan ottaen taikasauvansa pöydältä ja työntäen sen syvälle taskuunsa, aivan kuin kaiken olisi voinut haudata yhtä helposti. Sitten hän otti oppikirjansa ja lähti Tuleemeneehuoneesta tuntien olonsa paljon pahemmaksi kuin ennen oppitunnin alkua.

Remus oli niin syvällä ajatuksissaan, että hän melkein törmäsi Jazziin laskeutuessaan portaita alempiin kerroksiin.

"Anteeksi", hän mutisi automaattisesti, edes kunnolla kiinnittämättä huomiota koko asiaan.

"Eipä mitään", Jazz hymyili vastaukseksi. "Miten kaksintaistelu sujui?"

"Mistä sinä tiedät, että olin harjoittelemassa kaksintaistelua?"

Jazz hymyili omahyväisesti. "Taidat unohtaa sen, että minä tiedän kaiken."

"Ilmeisesti", Remus totesi kuivasti. "Joko löysit Redin?"

Jazz nyökkäsi näyttäen - jos mahdollista - vieläkin tyytyväisemmältä itseensä. "Se oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa ja nyt hän on tiukasti ruodussa, kuten kuuluukin."

"Missä hän oli?" Remus uteli.

"McGarmiwan vaatekaapissa."

81.osa - Päivä, jolloin Red Indigo Stron kohtasi tuomionsa

James heräsi lauantaiaamuna tunteeseen, että häntä tuijotettiin. Avattuaan silmänsä ja räpyteltyään niitä hetken jotakin nähdäkseen hän sai huomata, että häntä todella tuijotettiin - ja että tuijottajalla oli punaiset hiukset ja vihreät silmät. Lily, James tajusi ja oli siinä samassa täysin hereillä. Hän nousi istumaan sängyllään ja haroi hiuksiaan yrittäen saada ajatuksenjuoksunsa taas kulkemaan.

"Paljonko kello on?" hän kysyi typerästi.

"Puoli kymmenen", Lily ilmoitti vilkaistuaan seinällä roikkuvaa kookasta, leijonanpään muotoista kelloa. "Mikä tarkoittaa sitä, että sinun on parasta alkaa metsästää juhlakaapuasi, ellet halua myöhästyä näkemästä Redin tuhoa."

James pyöritti silmiään unisesti. "Lily, minä saatan olla kiintynyt ulkonäkööni, mutta se ei tarkoita sitä, että käyttäisin pukeutumiseen KAKSI TUNTIA! En minä sentään mikään tyttö ole!"

"Kiitos tuosta valaisevasta huomiosta, olisin muuten saattanut jopa epäillä asiaa", Lily nälväisi ja istui alas Jamesin sängylle. "Sitä paitsi jos en olisi herättänyt sinua, nukkuisit vielä silloinkin, kun meidän pitäisi olla jo matkalla Dumbledoren toimistoon."

"Enkä nukkuisi", James protestoi närkästyneenä. "Eivät minun unenlahjani nyt NIIN hyvät ole!"

"Aivan sama minulle, ala nyt pukeutua", Lily komensi.

James kohotti kulmiaan. "Sinun katsellessasi?"

Lily läimäytti häntä käsivarteen. "Tietenkään ei minun katsellessani, minä lähden vaihtamaan vaatteitani heti kun olen saanut valettua hieman toimintaa sinun laiskaan olemukseesi!"

"No, aina kannattaa yrittää..." James mutisi samalla kun nousi ylös sängystään ja laahusti lattian poikki penkomaan vaatekaappiaan. Lily tarkkaili häntä vähän aikaa haluten varmistua siitä, että hän ei aikonut käpertyä kerälle lattialle nukkumaan, mutta kun hän näytti pysyvän pystyssä ominkin avuin, Lily lähti omaan makuusaliinsa etsimään juhlapukuaan ja jätti Jamesin yksin pohtimaan pukeutumistaan.

James huokaisi ärtyneenä nähdessään oven sulkeutuvan Lilyn jäljessä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen muka piti herätä niin aikaisin - hän olisi ehtinyt häihin aivan mainiosti, vaikka olisi herännyt vasta yhdeltätoista, sillä hän luotti siihen, että häissä olisi jotakin syömisen arvoista, eikä hän niin ollen tarvinnut aamiaista. Muutenkin hän ihmetteli, miksi Red yleensä halusi heidät paikalle niin aikaisin. Jazz oli sanonut, että varsinainen häätilaisuus alkaisi vasta auringon laskiessa ja sikäli kuin James tiesi, aurinko ei tosiaankaan laskenut vielä puoli kahdeltatoista PÄIVÄLLÄ.

"Red on lopultakin menettänyt järkensä", James jupisi itsekseen samalla kun otti vaatteensa esille kaapista. "Vaikka kyllähän minä tiesin sen tapahtuvan jossakin tapauksessa."

"Jos joku täällä on menettänyt järkensä, niin sinä", murahti Remuksen ääni ovelta. James käännähti ympäri ja tajusi Remuksen tulleen huoneeseen, vaikka hän ei ollut edes kuullut oven avautuvan.

"Mistä sinä siihen ilmestyit?" James pamautti vähemmän kohteliaasti.

"Sisälmyspiiraan ihmeellisestä maailmasta. Tarkoittaen siis aamiaista", Remus vastasi raahautuessaan huoneen poikki sängylleen istumaan. James katsoi Remusta ihmetellen, mikä poikaa oikein vaivasi. Yleensä Remus oli noin pahalla tuulella vain juuri ennen täyttäkuuta ja Jamesin muistin mukaan täydenkuun yöhön oli aikaa vielä yli viikko. Hän oli melko varma siitä, että muisti oikein, sillä kaksi päivää täydenkuun jälkeen olisi korpinkynnen ja luihuisen välinen huispausottelu, eikä James ikinä unohtanut mitään huispaukseen liittyvää.

"Onko Sirius syönyt sinun aamupalasi, vai miksi sinä olet noin pahantuulisen näköinen?" hän kysyi tunnustelevaan sävyyn pojalta, joka nyt istui sängyllään polvet rintakehäänsä vasten ja tuijotti ulos ikkunasta aivan kuin taivaalta olisi löytynyt vastaus kaikkiin hänen ongelmiinsa, olivat ne sitten mitä tahansa.

"Olisikin", Remus sanoi jurosti. "Silloin voisin ainakin vaatia sen takaisin."

"En taida haluta tietää miten."

"Hyvä niin."

"Sen sijaan minä HALUAISIN tietää, mikä sinua kiukuttaa. Näytät siltä kuin joku olisi vienyt tikkukaramellisi", James huomautti ja hylkäsi vaatteensa sängylle. Pukeutuminen sai nyt odottaa, sanoi Lily mitä tahansa - ystävät olivat hänelle aina tärkeämpiä kuin oikeanlaisten sukkien pukeminen jalkaan, eikä tyttöystävä - edes niin ihana kuin Lily - voinut muuttaa asiaa.

"Niinkin voisi kai sanoa", Remus mumisi ja käänsi katseensa toiseen suuntaan, kun James istui hänen viereensä sijaamattomalle sängylle. James nappasi tyynynsä oman sängynsä päädystä ja alkoi leikkiä sillä samalla kun odotti, että Remus puhuisi. Hän sai odottaa melkein kymmenen minuuttia, mutta lopulta Remus avasi suunsa ja kakisti kurkustaan yhden ainoan nimen:

"Cinnamon."

James nieli huokauksensa. Hänen olisi pitänyt arvata, että kyseessä oli Cinnamon - loppujen lopuksihan tyttö oli syypää suurimpaan osaan Remuksen ongelmista, tai oli ainakin ollut aiemmin. Hän oli ehtinyt kuvitella asian korjaantuneen viime aikoina, mutta ilmeisesti hän oli ollut väärässä.

"Mitä Cinnamon nyt on tehnyt?" hän kysyi.

Remus ravisti hiuksiaan. "Ei sillä väliä. Se oli joka tapauksessa minun vikani."

"Kerro nyt."

"En kerro. Se on vähän niin kuin - yksityisasia - "

"Ai", James sanoi, eikä äkkiä halunnutkaan tietää enempää. Hän arvasi jo, mitä Remus oli mennyt tekemään - ja mitä siitä oli seurannut.

"Tarvitsetko sinä apua asian kanssa?" hän kysyi Remukselta varovasti, mutta kuten hän oli arvannutkin, Remus vain pudisti päätään.

"Selvitän kyllä asian itsekin", poika vastasi ja lisäsi vieläkin hiljaisemmalla äänellä: "Jos selvitän."

James nyökkäsi. Hän istui hetken aikaa hiljaisena Remuksen sängyn laidalla ja yritti keksiä jotakin sanottavaa, jonka voisi laskea edes jotenkin lohduttavaksi tai rohkaisevaksi. Tajutessaan, että ei keksinyt mitään sellaisia sanoja James vain taputti Remusta olkapäälle ja nousi ylös sängyltä. Hän käveli suihkuun toivoen sen edes jotenkin viilentävän ajatuksiaan.

"Cinnamon on ollut omituisen hiljainen tänä aamuna", Lily huomautti Ariannalle. Hän seisoi keskellä tyttöjen makuusalia pullonvihreässä juhlakaavussaan ja yritti kihartaa hiuksiaan edes jokseenkin siististi. Arianna istui sänkynsä reunalla ja selasi läpi kampauskirjaansa yrittäen löytää sieltä jotakin itselleen sopivaa. Heillä oli kymmenen minuuttia aikaa ennen kuin heidän oli tarkoitus lähteä Dumbledoren toimistoon ja Lily oli melkein varma siitä, että he eivät ehtisi ajoissa.

"Ehkä häntä harmittaa, että häntä ei ole kutsuttu häihin meidän kanssamme", Arianna arveli.

"En ihmettelisi." Lily huokaisi. "Mutta ei Rediä ja Jazzia voi siitä syyttää, eiväthän he oikeastaan tunne häntä."

"Kiitos hänen itsensä", Arianna lisäsi vinosti hymyillen, mutta hänen äänessään ei ollut jälkeäkään siitä syytöksestä, jota hän oli vielä talvella tuntenut aina Cinnamonia ajatellessaan.

"Minusta kuitenkin tuntuu, että häntä vaivaa joku muu asia", Lily totesi ääneen. Hän ei pystynyt keksimään, mikä asia olisi voinut olla kyseessä, eikä uskaltanut mennä kysymään Cinnamonilta. Cinnamon kertoisi kyllä, kun tytöstä siltä tuntuisi. Tai sitten ei kertoisi, se ei kuitenkaan oikeastaan ollut Lilyn asia eikä hän aikonut kiusata Cinnamonia kysymyksillään.

"Cinnamonin sielunelämästä ei kukaan ota selvää", Arianna naurahti vetäessään taikasauvansa esille. Hän osoitti sillä hiuksiaan ja mutisi loitsun, jonka avulla hänen hiuksensa kiinnittyivät monimutkaiselle kampaukselle, jossa risteili pieniä lettejä sinne tänne kiharoiden lomassa. Arianna astui taaksepäin nähdäkseen kuvansa kunnolla peilistä.

"Luuletko sinä, että on asiatonta mennä häihin mustissa vaatteissa?" hän kysyi Lilyltä, vaikka asia ei oikeastaan jaksanutkaan huolettaa häntä.

"En usko", Lily vastasi ja virnisti sitten. "Sinähän vain tunnustat väriä - Blackia, nimittäin."

Arianna vastasi virneeseen ja työnsi taikasauvan saappaansa varteen. Hän ei tosin uskonut tarvitsevansa sitä toisin kuin oli tarvinnut Reguluksen häissä, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. Sitä paitsi hänellä oli aina turvallisempi olo, kun hänellä oli taikasauva mukana. Myös Lily lopetti hiustensa laittamisen ja nappasi laukkunsa sängyltä.

"Lähdetäänkö?" hän kysyi hieman hengästyneesti.

Arianna nyökkäsi. Hänen silmänsä säteilivät ilkikurisesti. "Emmehän haluaisi, että päivän uhri joutuisi odottamaan meitä", hän vastasi.

Kymmentä vaille puoli kaksitoista Kelmit seisoivat tyttöjen makuusaleihin johtavien portaiden alapäässä odottamassa, että Lily ja Arianna tulisivat alakertaan. Kaikki neljä olivat pukeutuneet siististi ja asiallisesti juhlakaapuihin, vaikka varsinkin Sirius tunsi olonsa ahdistuneeksi niin siisteissä vaatteissa. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että juhlakaavut olivat vanhuksia varten. Remus oli kuitenkin jankuttanut hänelle ja Jamesille, että siististi pukeutuminen oli pelkästään kohteliasta.

"Tarkoitat varmaan, että meidän on kohtelaista kunnioittaa Redin poikamiehyyden muistoa pukeutumisellamme, vai mitä?" Sirius ehdotti vilkaistessaan kelloa viidennen kerran viimeisen kolmen minuutin kuluttua. Hän inhosi tyttöjen tapaa olla aina viime tipassa, vaikka hän itsekään ei koskaan tullut taikajuomatunneille ajoissa. Siinä oli kuitenkin kyse eri asiasta - tytöt myöhästyivät, koska olivat hitaita ja hän itse taas myöhästyi, koska se ärsytti professori Mahiskaa ja hän halusi nähdä professorin otsasuonien pullistuvan kiukusta.

Siriuksen helpotukseksi tyttöjen makuusalin ovi lennähti auki ja Lily ja Arianna lähtivät laskeutumaan portaita alas. Kumpikin oli pukeutunut juhlakaapuun - Lily vihreään ja Arianna mustaan - ja kummankin posket olivat punaiset, aivan kuin heillä olisi ollut liian kuuma.

"Tuliko teille kenties kiire?" Sirius kysyi pisteliäästi, kun Lily ja Arianna ehtivät heidän luokseen ja Arianna tarttui hänen käteensä.

Arianna mulkaisi häntä. "Jotkut meistä itse asiassa huolehtivat ulkonäöstään", hän vastasi vähintään yhtä terävästi ja loi merkitsevän katseen Siriuksen otsahiuksiin, joita poika ei ollut vaivautunut siistimään.

"Minun sotkuisuuteni on charmikasta", Sirius puolustautui.

"Lopettakaa ennen kuin edes aloitatte", Lily varoitti. "Koska me myöhästymme kohta!"

"Minuutti sinne tai tänne, ei Red sitä huomaa", James virnisti. "Hän on jo niin paniikissa naimisiinmenon johdosta, että ei huomaisi, vaikka emme tulisi paikalle ollenkaan."

"Hienoa, James, hienoa. Sinä sitten tiedät, kuinka saada ihmiset tuntemaan itsensä toivotuiksi", Lily mutisi, eikä jäänyt kuuntelemaan vastausta vaan marssi päättäväisesti oleskeluhuoneen poikki muotokuva-aukolle toisten seuratessa huomattavasti hitaammin perässä. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa käytäviä pitkin Dumbledoren toimistolle, kunnes viimein saapuivat toimistoa vartioivan kivipatsaan luokse.

"Limamelli", James sanoi kuuluvalla äänellä ja kivipatsas siirtyi sivuun päästäen heidät astumaan toimistoon vieviin portaisiin.

"Miten sinä tuon salasanan tiesit?" Sirius ihmetteli heidän kiivetessään portaita ylös.

James tuhahti. "Jotkut meistä itse asiassa vaivautuivat ottamaan asiasta selvää etukäteen", hän napautti.

Sirius virnisti, eikä sanonut mitään. He pysähtyivät koputtamaan Dumbledoren työhuoneen ovelle ja kuultuaan kehotuksen astuivat sisälle toimistoon, missä Dumbledore odotti heitä porttiavaimen kanssa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Kelmit, Lily ja Arianna laskeutuivat kovalla voimalla jonkin suuren kartanon - Fox's Denin - pihamaalle. Lily nousi kiireesti ylös pudistellen pölyjä vaatteistaan ja jäi katsomaan edessään seisovaa kartanoa. Se oli kookas ja monikerroksinen, eikä Lily voinut kuin ihmetellä, mitä Red ja Jazz tekivät sen kokoisella talolla - hehän viettivät joka tapauksessa suurimman osan ajastaan Tylypahkassa. Lily tuli siihen tulokseen, että ei ikinä tulisi ymmärtämään Redin ja Jazzin omituisuuksia, eikä jaksanut edes yrittää. Hän jatkoi valkoiseksi maalatun kartanon tuijottamista, kunnes tunsi Jamesin tarttuvan käsivarteensa.

"Jos sinä olet vielä valveilla, voisimme itse asiassa mennä katsomaan tuota taloa sisältä päin", James ehdotti naurua äänessään.

Lily nyökkäsi nolostuneena ja lähti kävelemään toisten jäljessä pihan poikki kohti kartanon etuovea. Etupiha oli melkein kokonaan puiden peitossa. Todennäköisesti tarkoituksella, Lily arveli, sillä puut tarjosivat hyvän näkösuojan talolle ja sitä Red ja Jazz juuri tarvitsivat.

Sirius koputti kartanon oveen ja hetken kuluttua heille tuntematon, vaaleatukkainen nainen tuli avaamaan oven.

"Oletteko te Kelmit?" nainen kysyi kohottaen kulmiaan. Naisessa oli jotakin sietämättömän tuttua, mutta kesti kauan, ennen kuin Lily pystyi nimeämään, mitä se oli. Naisen vihreät silmät olivat kuin kopiot Jazzin silmistä ja Lily päätteli, että nainen oli jotakin sukua Jazzille. Sisko, todennäköisesti, Lily arveli, sillä nainen oli vielä hyvin nuori.

"Kelmit ja heidän sivukylkiäisensä", Sirius vastasi suorittaen hovikumarruksen naisen edessä. "Sirius Black, palveluksessanne."

Nainen naurahti. "Silkadara Thomas, palveluksessanne", hän vastasi samaan sävyyn.

"Silkamikä?"

"Sirius! Yrittäisit edes olla kohtelias!" Arianna kivahti.

Nainen nauroi. "Nimelläni on tapana tuottaa ihmisille pieniä ongelmia. Se nimi on Silkadara. Lyhyesti Silks. Olen Jazzin pikkusisko. Te varmaan olette sen hänen huligaanimiehensä ystäviä?"

"Niinkin voisi sanoa", Sirius tokaisi vinosti hymyillen. Nainen nyökkäsi ja väistyi oviaukosta päästäen heidät astumaan valoisaan eteiseen, tai ainakin Lily arveli sen olevan eteinen. Hän ei voinut olla aivan varma, sillä huolimatta lattialla lojuvista kengistä ja takeista huoneessa oli tuoleja ja kaappeja, jopa pöytä. Huoneen seinillä roikkui tauluja, joissa oli erilaisia elämänohjeita. Lilyn silmiin osui kookkain mustin kirjaimin kirjoitettu teksti: ALITUINEN VALPPAUS.

"Redin keksintöjä", Silks sanoi huomattuaan Lilyn katseen. Lily näki, että naisen suupieliä nyki. "Jazzin mukaan Red käyttää tätä huonetta jonkinlaisena pakopaikkana. Hän tulee tänne aina, kun Jazz on suuttunut hänelle - mikä on melkoisen usein. Siksi tällainen sisustus."

Lily nyökkäsi ja vilkaisi Jamesia, joka virnisti hänelle vastaukseksi kasvoillaan ilme, joka kertoi, että hänen ei pitäisi ihmetellä mitään talon omituisuuksia. Red oli aina Red.

"Red käski minun viedä teidät hänen työhuoneeseensa. Hän kuulemma tarvitsee teidän apuanne jossakin asiassa."

"Siksikö hän halusi meidän tulevan tänne niin aikaisin?" kysyi James, joka oli edelleen närkästynyt liian aikaisesta herätyksestään aamulla.

"Siksi tai jostakin muusta syystä", Silks vastasi. "En ole ikinä oikein ymmärtänyt Rediä. Mutta rakkaalla siskollani on tietenkin oma miesmakunsa, jota minä en ryhdy arvostelemaan."

He kävelivät Jazzin siskon kannoilla pitkin kartanon käytäviä kohti Redin työhuonetta. Kartano oli niin sokkeloinen, että Lily alkoi jo epäillä, selviytyisikö sieltä elävänä ulos, jos menettäisi oppaansa. Hän ihmetteli, miten Red ja Jazz pystyivät ylipäätäänsä asumaan niin monimutkaisessa talossa.

Silks pysähtyi erään suljetun oven kohdalle ja koputti oveen terävästi. Oven takaa kuului ärtynyt vastaus:

"Mitä NYT?"

Sirius virnisti. "Sulhasemme ei taida olla kovin hyvällä tuulella."

"Ja sinä et edes tiedä kaikkea", Silks puuskahti. "Hän on ollut aika hankala tänä aamuna. Hän on yrittänyt eksyä tähän taloon kahdesti, viettänyt epätavallisen paljon aikaa sen lohikäärmeensä seurassa ja ties mitä vielä!"

"Voisi kuvitella, että hän ei halua naimisiin..."

"En usko, että hän on niin vastahakoinen kuin teeskentelee olevansa", Silks hymyili tarkkanäköisesti. "Hän vain teeskentelee. Tai siis, minä tiedän, että hän palvoo maata rakkaan siskoni jalkojen alla, joten - "

"Minä KUULIN TUON", kuului ääni oven takaa. "Joten voisit lopettaa ne turhat höpinät ja raahata heidät sisään!"

Silks vilkaisi Kelmejä anteeksipyytävästi. "Kertoisin teille enemmänkin sukulegendoja, mutta en haluaisi joutua kirotuksi, joten teidän on paras hyppiä sisään ja nopeasti."

James nykäisi Redin työhuoneen oven auki ja astui sisälle huoneeseen Lily kannoillaan. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen olla yllättynyt vai järkyttynyt siitä, miten normaali Redin huone oli. Lukuunottamatta tikareita heiluttelevan Jazzin valokuvaa työpöydällä huoneessa ei ollut mitään persoonallista - se oli kuin mikä tahansa työhuone. Red istui tuolissaan työpöydän ääressä jalat pöydällä ja näytti syvästi kärsivältä. Hänellä oli yllään löysä paita ja farkut ja hän heilutteli taikasauvaa kädessään.

"Löysittehän tekin tänne", hän kommentoi kuivasti, kun kaikki Kelmit olivat päässeet kunnialla sisälle huoneeseen. Red heilautti taikasauvaansa ja muutti kasan sulkakyniä tuoleiksi, että kaikki pääsivät kunnolla istumaan.

"Eri asia löydämmekö me täältä pois", Remus mutisi. "Tämä talo on yhtä sotkua, ainakin käytävien osalta."

Red kohautti olkapäitään. "Turvallisempaa sillä tavalla. Kuolonsyöjät eivät löydä meitä täältä yhtä helposti, kun he eksyvät käytävien varrelle."

"Sinä olet kiero", Arianna sanoi puoliksi järkyttyneellä, puoliksi paheksuvalla äänellä, mutta Red pudisti päätään.

"Jazz on kiero, en minä. Minä olen vain vainoharhainen", hän oikaisi.

"Ja kajahtanut", James lisäsi jurosti. "Halusit meidät tänne näin aikaisin, vaikka olisimme voineet nukkua tämänkin ajan!"

Red virnisti ilottomasti. "Sinä ainakin OLET nukkunut", hän sanoi sitten. "Minä en ole nukkunut sekuntiakaan viime yönä. Ja se tuntuu."

James kohotti kulmiaan. "Ei kai sinua pelota?"

"Pikemminkin minä voin pahoin. Mutta se ei ole nyt pääasia, vaan se, että minä kutsuin teidät tänne, koska tarvitsen teidän apuanne."

"Missä asiassa?" Lily kysyi nojautuen eteenpäin tuolillaan.

Red huokaisi syvään ja otti esiin pergamentin, jonka yläreunaan hän oli kirjoittanut joitakin lauseita, mutta ne kaikki oli ruksattu yli. "Minä yritän kirjoittaa hääpuhetta", Red sanoi kärsivänä. "Rakkaan tyttöystäväni - anteeksi, MORSIAMENI - ajatuksia. Hän vain ei ole ottanut huomioon sitä, että olen huono pitämään suloisia, virallisia puheita. Annan yleensä taikasauvani puhua puolestani."

"Sinä kutsuit meidät tänne HÄÄPUHEEN vuoksi?" Sirius parahti.

Red kohotti kulmiaan. "Onko siinä joku ongelma?"

"On", Sirius pamautti. "Se, että minä en osaa kirjoittaa hääpuhetta."

"Ainakin voit päästää taiteelliset lahjasi valloilleen ja yrittää", Red sanoi tekopirteästi. "Enkä minä nyt tarkoita mitään 'Jazz, olen iloinen, että sain sinut luutakomeroon kanssani'-puhetta, vaan oikeaa, vakavaa hääpuhetta."

Sirius näytti pettyneeltä. "Minä olisin enemmänkin ehdottanut 'Jazz, olen iloinen, että sain sinut sänkyyni'-puhetta, mutta ei sitten. Kuutamo on mestari tällaisessa - ja tytöt myös."

Arianna loi Siriukseen murhaavan katseen, mutta nappasi joka tapauksessa pergamentin Rediltä ja alkoi miettiä sopivaa hääpuhetta yhdessä Lilyn, Jamesin, Remuksen ja vähemmän avuliaan Redin kanssa.

Red oli juuri saanut Kelmien avustuksella hääpuheen valmiiksi, kun ovelta kuuluva koputus keskeytti heidät. Red huokaisi kärsivänä.

"Kuka tällä kertaa?" hän huikkasi oven suuntaan.

"Rakas bestmanisi", kuului vastaus.

Redin ilme kirkastui hetkessä ja hän hypähti ylös tuoliltaan marssien huoneen poikki avaamaan oven. Oven takana seisoi pitkä, vaaleatukkainen mies, jonka Kelmit tiesivät nähneensä jossakin - he vain eivät muistaneet, missä. Mies ja Red halasivat toisiaan pikaisesti, sitten Red väistyi oviaukosta päästäen miehenkin sisälle huoneeseen. Miehellä oli ruskettuneet, arpiset kasvot ja iloiset silmät, joiden ilme oli ystävällinen ja naurava.

"Kelmit, Jonathan Tregonwell, joka toimii minun bestmaninani", Red esitteli. "Saatatte muistaa hänet. Hän oli hakemassa Augustoa."

"Minä ainakin muistan heidät", Jonathan sanoi ja kätteli nopeasti jokaisen lävitse. "Te olette ne Redin ärsyttävät pikku ystävät, vai mitä?"

"'Pikku' ystävät?" Sirius toisti loukkaantuneena. "Emme todellakaan ole!"

"Sanavirhe. Anteeksi." Jonathan virnisti ja lumosi itselleen nopeasti yhden tuolin. "Joko hääpuhe on valmis?"

Red nyökkäsi ja hänen huulillaan käväisi ohut varjo jostakin, joka jossakin toisessa tilanteessa olisi saattanut olla hymy. "Kiitos 'pikku ystävieni', kyllä", hän vastasi kääntyen samalla Kelmien puoleen. "Nyt kun te olette pelastaneet minut raa'alta murhalta kesken häiden, te voisitte varmaan mennä kiertelemään Fox's Denia", mies ehdotti.

"Kiertelemään? Haluatko sinä eksyttää meidät tänne?" Arianna kohotti kulmiaan.

Red virnisti. "Houkutteleva ajatus, mutta en sentään. Lähinnä haluaisin ottaa muutaman rohkaisuryypyn bestmanini kanssa ja teidän taas pitäisi kaiken järjen mukaan tutustua kartanoon."

"Miksi?" Sirius kysyi epäluuloisesti.

Red heilautti kättään. "Siitä tulee olemaan hyötyä teille myöhemmin", hän sanoi ympäripyöreästi. "Käykää samalla katsomassa Augustoa. Kysykää Silksiltä, missä se on - hänen pitäisi tietää, hän sentään esti minua syöttämästä sille itseäni tänä aamuna."

Kelmit tekivät Redille nopean asennon ja poistuivat työhuoneesta Lily ja Arianna kannoillaan.

Häävieraat alkoivat kerääntyä kartanoon puoli yhdeksän aikaan illalla, jolloin auringonlaskukin alkoi lähestyä. Kelmit, Lily ja Arianna olivat lopettaneet kartanon kiertelemisen ja istuivat nyt Redin kartanon suuressa salissa katsomassa ohikulkevia ihmisiä, joista suurinta osaa he eivät edes tunnistaneet. Lily erotti joukosta Frank Longbottomin, joka seisoi keskustelemassa vanhan, pelottavannäköisen miehen kanssa. Miehellä oli koukkunenä ja toisen tavallisen silmän paikalla suuri tekosilmä, joka pyöri vinhasti ympäriinsä aiheuttaen Lilylle ikävän tunteen, että silmä pystyi näkemään jopa miehen takaraivon lävitse. Haluamatta katsella miestä enempää Lily siirsi kiireesti huomionsa muihin vieraisiin. Rehtori Dumbledore ja professori McGarmiwa seisoivat väkijoukossa puhuen matalalla äänellä keskenään. Dumbledorella oli pitkä, taivaansininen juhlakaapu ja hän säteili aivan kuin mikään ei olisi voinut ilahduttaa häntä enemmän kuin se, että Redin poikamiespäivät olivat ohitse. Jopa McGarmiwa näytti hyväntuuliselta ja hänen nutturansa näytti olevan sidottu tavallista löysemmin, jos se ylipäätäänsä oli mahdollista. Myös muutamia muita Tylypahkan opettajia oli paikalla, mitä Lily ei voinut kuin ihmetellä, sillä hänen tietojensa mukaan Red ei voinut olla kovin pidetty Tylypahkan opettajien joukossa. Lähestulkoon kaikki muut juhlavieraat olivat Lilylle ventovieraita. Hän erotti väkijoukosta Mistaken Identity-bändin jäsenet, jotka olivat pukeutuneet melko epäjuhlavasti. Silks Thomas seisoi salin oven lähellä vieressään kaksi vanhempaa ihmistä, joiden oli pakko olla hänen ja Jazzin vanhemmat. Redin vanhempia Lily ei nähnyt missään, mutta se ei oikeastaan yllättänyt häntä. Hän muisti kuulleensa, että Redin vanhemmilla oli jotakin tekemistä kuolonsyöjien kanssa ja että Red ei ollut puheissa heidän kanssaan. Hän ei voinut olla miettimättä, miltä Redistä tuntui mennä naimisiin ilman vanhempiensa läsnäoloa.

Lily ei tarkalleen tiennyt, kuinka kauan hän ehti seisoa toisten kanssa suuressa salissa, ennen kuin Silks Thomas ja Jazzin kaasona toimiva Sam Conway-niminen nainen alkoivat kierrellä väkijoukossa pyytäen heitä siirtymään ulos, missä koko juhlan oli tarkoitus tapahtua. Lily käveli hiljaisena väkijoukon mukana talon takana odottavaan puutarhaan. Heti sinne päästyään hän tunsi suunsa loksahtavan auki - Redin ja Jazzin puutarha oli niin omituinen, niin taianomainen, että se ei mitenkään voinut olla oikea puutarha. Joka puolella oli suuria kukkia ja pieniä puita, joilla oli valkoiset rungot ja hopeisia lehtiä oksillaan. Puiden ulkomuoto ei kuitenkaan ihmetyttänyt Lilyä niinkään kuin se tosiasia, että puut itse asiassa LAULOIVAT hiljaa.

"Minä en tiennytkään, että puut voivat olla musikaalisia", Lily nojautui mutisemaan lähellä kävelevälle Ariannalle.

Arianna kohautti olkapäitään. "Sitä kutsutaan taikuudeksi."

Lily ei sanonut enempää, vaan siirtyi väkijoukon mukana eteenpäin kohti puutarhan keskelle aseteltuja tuolirivistöjä. Tuolien väliin oli jätetty selvä käytävä, jonka molemmin puolin oli ilmassa leijuvia soihtuja. Kelmit, Lily ja Arianna valitsivat itselleen paikat tuolirivien takaosasta jättäen tilaa Redin ja Jazzin sukulaisille. Vieraiden joukosta Lily erotti pikku tytön, jonka oli pakko olla sukua Jazzille, sillä tyttö muutti parhaillaan hiustensa väriä mustasta vihreäksi.

"Nämä ovat aika erilaiset häät kuin sinun rakkaan veljesi häät", Lily kuuli Ariannan huomauttavan Siriukselle toisesta suupielestään.

Sirius nyökkäsi jurosti. "Ehkä se johtuu siitä, että näissä häissä on itse asiassa onnellinen ilmapiiri", hän huomautti sitten vinosti hymyillen. "Tai no, onnellinen ja onnellinen - ainakin Jazzin kannalta."

"Kyllä Redkin siitä toipuu", Lily sanoi luottavaisesti.

"En olisi niinkään varma", Arianna tokaisi. "Tai siis, sinähän sanoit sitäkin, että hän ei karkaa ja hän karkasi, joten - "

"Ei hän ainakaan nyt ole karannut", Peter totesi nyökäyttäen päätään suuntaan, mistä Red ja Jonathan lähestyivät. Red oli vaihtanut kuluneet vaatteensa siistiin, joskin melko epävelhomaiseen asuun. Hänellä oli mustat housut ja valkoinen paita, jonka päällä oli musta liivi. Hänen siisti, musta takkinsa oli auki ja paljasti hänen housujensa vyössä olevat valkoiset kirjaimet, MI.

"Mistä tulee MI?" Lily kysyi ihmeissään oikeastaan ei-keneltäkään, mutta lähellä seisova vaaleahiuksinen Sam Conway vastasi silti.

"Mistaken Identity", nainen selitti. "Jazzin bändi. Max Blacklock - bändin laulaja, siis - meni kertomaan Redille jästien tavasta, jonka mukaan häissä pitää olla jotakin uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä ja Red ilmeisesti innostui tavasta, joten hän päätti toteuttaa sen omalla tavallaan. Ja tuo vyö on Maxin esiintymisasusta."

"Red on kahjo", Lily mutisi Jamesille hiljaisella äänellä, kun Sam Conway siirtyi kauemmas valkoinen juhlakaapu hämärässä kiillellen.

"En minä ole ikinä sinulle muuta väittänytkään", James virnisti ja nojautui hetken mielijohteesta suutelemaan häntä poskelle.

He odottivat hiljaisina, että aurinko alkaisi laskea. Lilyn yllätykseksi jopa Red onnistui seisomaan täysin tyynenä ja vakavana tuolirivistön etuosassa. Ainoa, joka näytti hermostuneelta, oli Redin bestman Jonathan. Lily ei voinut olla miettimättä, miksi mies oli hermostunut - pelkäsikö mies, että Augusto syöksyisi pilaamaan kaiken? Vai luuliko Jonathan, että Red saisi jonkun kohtauksen ja alkaisi kirota häävieraitaan? Lily ei tiennyt, eikä ollut lainkaan varma siitä, että edes halusi tietää.

Aurinko alkoi vähitellen laskea ja mustaan juhlakaapuun pukeutunut todistaja - jästien papin korvike - marssi paikalle arvokkaasti kantaen käsissään raskaalta näyttävää pergamenttikääröä, joka ilmeisesti sisälsi hääohjelman. Lily pani merkille, että puutarhan puut olivat alkaneet hyräillä kovemmalla äänellä ja nyt niiden laulussa oli selvä sävel. Häämarssia eivät kuitenkaan soittaneet puut, vaan Mistaken Identityn jäsenet, jotka kerääntyivät tuolirivistön etupäähän ja alkoivat soittaa kitaroillaan jotakin, jonka saattoi ehkä kaukaisesti tunnistaa häämarssiksi - Lily ei ollut varma, sillä hän ei ollut ikinä ollut velhohäissä. Joka tapauksessa Jazz ilmestyi ulos, ei isänsä vaan siskonsa kanssa, ja lähti kävelemään määrätietoisesti Rediä kohti. Siinä missä Redin kasvot olivat vakavat, oli Jazzin huulilla hymy, joka oli selvästi omahyväinen, eikä todellakaan sopinut häihin. Myöskin Jazzin puku oli melko sopimaton häätilanteeseen. Se oli avonainen, violetinpunainen ja mustalla koristettu puku, jonka halkio ylettyi todella korkealle paljastaen hänen pukunsa alle kiinnitetyn tikarin narut. Hänellä oli mustat saappaat ja kyynärpäihin saakka ulottuvat mustat hansikkaat. Hänen hiuksensa oli kiinnitetty korkealle nutturalle.

Siriuksen ilme kirkastui, kun poika näki Jazzin, mutta Arianna tallasi terävästi pojan varpaille estääkseen poikaa tekemästä mitään typerää, kun Jazz käveli heidän ohitseen.

Jazz pysähtyi Redin viereen tuolirivistön eteen, halasi siskoaan ja käveli sitten yhdessä Redin kanssa todistajan luokse. Mistaken Identity lopetti soittamisen ja myös häävieraat hiljenivät, odottaen, että todistaja alkaisi puhua.

"Hyvät häävieraat, olemme kokoontuneet tänne juhlimaan Mildred Indigo - "

" - se nimi on Red", Red keskeytti täysin kuuluvalla äänellä näköjään unohtaen kokonaan sen tosiasian, että häiden oli tarkoitus olla vakava tilaisuus. Lily pidätteli nauruaan nähdessään todistajan hämmentyneen ilmeen.

Todistaja yskähti. " - khrm, olemme kokoontuneet tänne juhlimaan RED Indigo Stronin ja Jassminadara Evangeline Thomasin avioliiton alkua - " Lily sai itsensä taas hallintaan ja keskittyi kuuntelemaan Redille ja Jazzille epäluonteenomaisen vakavaa hääseremoniaa. Hääseremonian ainoa persoonallinen kohta oli, kun todistaja pyysi bestmania ojentamaan sormukset ja paikalle lensi lepakko, joka kantoi kynsissään Redin ja Jazzin sormuksia. Se laskeutui todistajan olkapäälle ja todistaja otti selvästi inhoten sormukset sen kynsistä, ennen kuin se lensi taas omille teilleen. Seremonia sujui loppuun asti siististi ja ilman keskeytyksiä ja lopulta todistaja julisti, että sulhanen saattoi suudella morsianta.

"Minun mielestäni tuo sanonta on aina ollut liian koristeellinen", Sirius kumartui mutisemaan Ariannan korvaan samalla kun Red ja Jazz suutelivat toisiaan. "'Käykää kiinni' olisi paljon parempi ilmaisu."

Arianna ei vaivautunut vastaamaan, vaan keskittyi taputtamaan, kun Red ja Jazz Stron irrottautuivat toisistaan ja kääntyivät kumartamaan yleisölle.

Hääseremonian jälkeen todistaja poistui paikalta ja juhlavieraat alkoivat kerääntyä onnittelemaan Rediä ja Jazzia. Vieraiden noustessa ylös pitkät penkkirivit katosivat ja niiden tilalle ilmestyi pöytiä ja tanssilattia, sekä bändille tarkoitettu lava. Lily tarttui Jamesia käsivarresta ja lähti luovimaan häävieraiden läpi tietään kohti Rediä ja Jazzia, jotka seisoivat esiintymislavan lähettyvillä. Kummankin kasvoilla oli melko huojentunut ilme ja kun Lily ja James pääsivät heidän luokseen, Jazz sanoi virnistäen:

"Minä jo luulin, että se seremonia ei ikinä loppuisi!"

Red tuhahti. "Suhtaudut koko asiaan melko kevytmielisesti ottaen huomioon, että SINÄ tätä halusit", hän vastasi syyttävään sävyyn, vaikka hänen kasvoillaan olikin jo hieman aiempaa iloisempi ilme. "Tosin olihan se tavallaan melko huvittavaa - se pahuksen todistaja selvästi inhosi lepakoita."

"Ja Sirius alkoi melkein kuolaamaan, kun Jazz ilmestyi hänen näköpiiriinsä", James virnisti.

"Niinkö hän teki?" Red kohotti kiinnostuneena kulmiaan. "Minun pitänee omankätisesti käydä teroittamassa hänelle se tosiasia, että Jazz ON itse asiassa varattu - emmehän me kai muuten olisi naimisiin menneetkään."

James hymähti ja esitti vielä nopeasti Redille surunvalittelunsa häiden johdosta, ennen kuin siirtyi Lilyn kanssa sivummalla olevaan pöydään istumaan. Jonkin ajan kuluttua myös Arianna, Sirius, Remus ja Peter tulivat istumaan heidän pöytäänsä. Muutkin häävieraat alkoivat kävellä omiin pöytiinsä istumaan ja Red ja Jazz valtasivat yhdessä Jonathanin ja Samin kanssa pienen pöydän aivan esiintymislavan edestä. Red oli juuri ehtinyt istua alas, kun Jonathan vuorostaan nousi seisomaan ja viittasi kaikkia olemaan vaiti.

"Nyt kun tästä juhlien tylsimmästä osuudesta on toivuttu, on bestmanin, eli tässä tapauksessa minun puheeni vuoro", Jonathan sanoi selkeästi melutusloitsun voimistamalla äänellä. "Ensin haluaisin onnitella Jazzia siitä, että hän on lopultakin onnistunut nalkittamaan ystäväni - anteeksi epäkohtelias sanavalinta - vaikka minä ehdin jo kuvitella, että hän ei ikinä onnistuisi siinä, Red kun on aina ollut lievästi sanottuna sitoutumiskammoinen. En tiedä, miten onnistuit siinä, Jazz - " Jonathan nyökäytti päätään omahyväisesti hymyilevän Jazzin suuntaan. " - mutta en voi kuin ihailla taitojasi. Vilpittömät onnitteluni sinulle. Ja Red - olen todella pahoillani siitä, että kohtasit viimein tuomiosi. Haluaisin myös muistuttaa sinua siitä, että olet minulle kymmenen kaljuunaa velkaa vedonlyöntimme jäljiltä." Hän piti pienen tauon ja virnisti. "Eli onnea teille molemmille. Tiesin, että teidän on tarkoitus olla yhdessä siitä hetkestä lähtien, kun tutustuin kunnolla teihin molempiin. En ole ikinä tavannut kahta yhtä kieroa ja moraalitonta ihmistä kuin te kaksi, joten voisi kai sanoa, että te olette luodut toisillenne. Onnittelut teille molemmille."

Jonathan istui alas aplodien saattelemina, minkä jälkeen Red ja Jazz nousivat ylös paikoiltaan ja kävelivät hakemaan ruokaa - kermakastikkeeseen upotettua miekkakalaa - lautasilleen sen merkiksi, että toisetkin voisivat tehdä niin. Sirius, joka oli ollut ilman ruokaa aamiaisesta asti, pomppasi jaloilleen nopeammin kuin James huispausottelussa ikinä. Arianna ehti vain vaivoin tarttumaan Siriuksen käsivarteen, ennen kuin poika jo säntäsi kohti ruokapöytiä. Remus, Peter, James ja Lily seurasivat huomattavasti hitaammin perässä.

Lily ei ollut ikinä maistanut omituisempia ruokalajeja kuin sinä iltana. Miekkakalan lisäksi tarjottiin osteri-salamanterisalaattia ja jälkiruoaksi oli valittu vuohenjuustovanukasta, sekä omituista, kuplivaa viiniä, jota juotuaan Sirius alkoi laulaa kovalla äänellä häämarssia, kunnes Arianna ennätti läimäyttämään kätensä hänen suunsa peitoksi. James nappasi viinilasin Siriukselta ja kaatoi huomaamatta sen sisällön ruohikkoon tultuaan siihen tulokseen, että niin väkevä juoma ei todellakaan sopinut Siriukselle. Sirius ei kuitenkaan ollut ainoa, joka sai sivuvaikutuksia viinistä - myös muutamat muut juhlavieraat alkoivat tanssia ja laulaa, mukaanlukien Cinnamonin täti, joka oli jostakin Kelmeille tuntemattomasta syystä kutsuttu juhliin. Cinnamonin tädin nähdessään Lily ei voinut olla miettimättä, miten sääli oli, että Cinnamonia ei ollut kutsuttu mukaan, mutta hän karisti ajatuksen nopeasti mielestään, kun Red nousi seisomaan kuplaviinilasi kädessään.

"Nyt on seuraavan puheen vuoro", Red ilmoitti kohottaen merkitsevästi lasiaan. "Tiedättehän, se hetki illasta, jolloin kuuluu kilistää laseja juhlittujen persoonallisuuksien kunniaksi. Mutta ennen kuin te saatte kilistää yhtään mitään, haluaisin teidän kuuntelevan puheen, jonka olen vaivalla ja työllä rakkaiden Kelmi-ystävieni avustuksella kirjoittanut." Red piti pienen tauon ja nyökäytti päällään Kelmien suuntaan. Kelmit nousivat nopeasti seisomaan ja kumartelivat joka suuntaan samalla kun Lily ja Arianna yrittivät kiskoa heitä takaisin tuoleilleen. Kun Kelmit olivat taas istuutuneet, Red jatkoi puhettaan. "Tämän puheen kirjoittaminen on tuottanut minulle tuskaa enemmän kuin ajatus naimisiinmenosta ikinä", hän sanoi. "Olen tottunut ilmaisemaan ajatukseni taikasauvan avulla ja usein vielä epäkohteliaasti. Uskoisin tämän olevan syy siihen, että rakkaan tyttöystäväni - anteeksi, vaimoni - vanhemmat suhtautuivat näihin häihin vielä suuremmalla järkytyksellä kuin minä itse. Haluaisin kuitenkin ilmaista heille, että vaikka tässä edessänne seisoisi kuinka kamala tapaus tahansa, niin tämä kamala tapaus rakastaa heidän tytärtään jostakin syystä, jota kukaan ei ole oikeastaan vaivautunut selvittämään. On ollut aikoja, jolloin olen toivonut, että en olisi ikinä törmännyt Jazziin - kirjaimellisesti törmännyt - mutta suurimman osan ajasta olen yksinomaan iloinen siitä, että mursin hänen ranteensa Tylypahkan käytävillä seitsemän vuotta sitten. Se on loppujen lopuksi yksi elämäni parhaita kokemuksia, koska muussa tapauksessa olisin, kuten bestmanini on asian niin ystävällisesti ilmaissut, edelleen jurottava erakko, jonka elämä pyörii pimeyden voimilta suojautumisen ympärillä. Jazzin ansiosta elämässäni on sentään jonkinlaista jännitystä - joudun aina kauhulla odottamaan, että saan jonakin päivänä tikarista sydämeeni, koska olen unohtanut tiskata astiat. Mutta se on pelkästään hyvä asia, koska sitten en ehdi kyllästymään. Eli tällä surkealla puheella yritän ilmeisesti sanoa, että minä rakastan sinua, Jazz Thomas - anteeksi, Jazz Stron - enkä ole lainkaan pahoillani siitä, että mursin ranteesi. Kiitos."

Red kohotti lasiaan ja muut seurasivat hänen esimerkkiään juoden lasinsa tyhjäksi - lukuunottamatta Siriusta, jonka lasin James oli ottanut pois. Juotuaan lasinsa tyhjäksi Red laski sen pöydälle ja tarttui Jazzin ranteeseen kiskaisten naisen ylös. He lähtivät kiertelemään vieraiden joukossa pysähtyen puhumaan ystäviensä kanssa.

"Se puhehan meni hienosti", Arianna totesi Lilylle. "Tosin hän ei ehkä esittänyt sitä yhtä arvokkaasti kuin oli tarkoitus, mutta - "

"Hän sai pääasian oikein. Ja sehän siinä tärkeintä oli", Lily hymyili. "Vaikka en usko, että Jazzin vanhemmat suoranaisesti rohkaistuivat tuosta puheesta."

"Vanhempien mieli on jotakin sellaista, mitä kukaan meistä ei ymmärrä", Dumbledoren ääni sanoi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi katsomaan ja näki vanhan velhon seisovan nurmikolla yhdessä professori McGarmiwan kanssa. Professori McGarmiwa taputteli silmiään nenäliinalla ilmeisesti liikuttuneena Redin äskeisestä puheesta. "Ja uskoisin, että herra ja rouva Thomas tottuvat kyllä tyttärensä aviomieheen."

"Niin voisi kuvitella", Sirius virnisti. "Mutta onko sillä väliä? Pääasia on, että viini on hyvää!"

"Meillä kaikilla on elämässä pienet ilomme, joista emme mistään hinnasta luopuisi", Dumbledore lausui diplomaattisesti. "Ja henkilökohtaisesti olen nauttinut näistä häistä tavattomasti. Muistan kutsuneeni professori Stronin toimistooni joka perjantai-ilta aivan vain kysyäkseni, joko hän on toipunut peloistaan naimisiinmenoa kohtaan."

Hieman yli tunnin kuluttua Red ja Jazz palasivat paikoilleen istumaan ja suuntasivat katseensa kohti esiintymisalaa, missä Jonathan ja Sam seisoivat taikasauvat käsissään.

"Eivät kai he aio kirota juhlavieraita?" Sirius mutisi Jamesille. "Koska se olisi erittäin epäkohteliasta."

James läimäytti Siriuksen hiljaiseksi ja keskittyi katsomaan esiintymislavan suuntaan. Jonathan ja Sam odottivat, että kaikkien huomio oli kiinnittynyt heihin. Sitten Jonathan ilmoitti melutusloitsun vahvistamalla äänellään, että vuorossa oli hänen ja Samin tekemä pieni esitys heidän rakkaiden ystäviensä elämästä. Red painoi kärsivänä päänsä käsiinsä.

Jonathan ja Sam painoivat taikasauvansa kärjet yhteen. Hetken kuluttua heidän taikasauvoistaan purkautui savupilvi, johon alkoi vähitellen muodostua liikkuva kuva tummatukkaisesta pikkupojasta – ilmeisesti Redistä – joka leikki jonkin rakennuksen pihalla puhaltaen saippuakuplia. Seuraavaksi kuva siirtyi tyttöön, jolla oli oranssit hiukset ja joka muutti korviaan ajatuksensa voimalla norsunkorvista ihmisen korviksi. Jazz. Lily virnisti.

Kuva muuttui taas – Red hänen ensimmäisenä vuotenaan Tylypahkassa kiroamassa jotakuta, jonka Lily tunnisti Cinnamonin tädiksi. Jazz ja Sam nuorina, kumoamassa sisälmyspiirasta jonkun selvästi Lestrangen sukuun kuuluvan oppilaan päälle. Kuvat ja vuodet siirtyivät eteenpäin. Red ensimmäisissä tanssiaisissaan kärsivänä ja kömpelönä, Jazz kaksintaistelukerhossa taistelemassa Cinnamonin tätiä vastaan. Red viisitoistavuotissyntymäpäivillään, Jazz kitaransa kanssa. Jazzin ja Mistaken Identityn ensimmäinen esiintyminen.

Tarina siirtyi selvästi uudempiin kuviin. Red viimeisenä vuotenaan koulussa kahden parhaan ystävänsä seurassa. Red törmäämässä Jazziin koulun käytävällä – Red parahti ääneen: "Miten te TUON saitte nauhalle?" - Red ja Jazz riitelemässä, suutelemassa, nauramassa keskenään, kiroamassa McGarmiwan iho vihreäksi. Lily vilkaisi McGarmiwaa ja näki naisen ihon punehtuvan, kun Red ja Jazz purskahtivat nauruun. Lisää kuvia. Red ja Jazz koulun loppuessa. Uimarannalla. Red auroriakatemiassa, valmistuneena aurorina. Jazz tikareidensa kanssa, esiintymässä joulutanssiaisissa Mistaken Identityn mukana. Kuvat päättyivät yhteen pysäytettyyn kuvaan, jossa Red ja Jazz istuivat käsivarret toistensa ympärillä. Sitten Jonathan ja Sam laskivat taikasauvansa, kumarsivat ja kävelivät paikoilleen aplodien saattelemina. Red ja Jonathan läimäyttivät pikaisesti kätensä yhteen, ennen kuin Jonathan istui alas. Seuraavaksi lavalle asteli henkilö, jota Lily ei ollut odottanut näkevänsä – mies, jolla oli mustat, geelin avulla muotoillut hiukset ja nahkahousut. Elvis.

"Hänen on tarkoitus olla kuollut", Lily parahti ääneen.

"Kenen?" James kysyi ymmällään.

"Elviksen!"

James tuhahti. "Vieläkö jästit uskovat siihen?"

"Miten niin? Totta kai me uskomme", Lily vastasi närkästyneenä pitäen katseensa edelleen kiinnitettynä lavalla seisovaan mieheen, joka parhaillaan tarttui mikrofoniin ja valmisteli laulamisen aloittamista. "Elvis kuoli huumeisiin tai jotakin sellaista – joka tapauksessa, siitä on ikuisuuksia - "

"Se oli peitetarina", James vastasi automaattisesti. "Kaikki velhot tietävät sen. Tuo tyyppi, tuo Elvis, on ollut velhojen valvonnassa muistiloitsun alaisena jo vuosia."

Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut, joten hän päätti olla sanomatta mitään. Hän arveli olevansa koko juhlayleisön ainoa henkilö, joka piti Elviksen äkillistä ilmestymistä yllättävänä, sillä kaikki muut taputtivat miehelle täysin tyynesti. Red ja Jazz nousivat seisomaan ja kävelivät käsikkäin tanssilattialle tarkoituksenaan aloittaa tanssiminen häätanssillaan kaikkien sääntöjen mukaisesti – kunnes Elvis aloitti laulunsa, joka sattui olemaan Jailhouse Rock.

"Eivätkö he voi tehdä MITÄÄN normaalisti?" Lily kysyi matalalla äänellä.

James pudisti pahoittelevasti päätään. "Ei, Lily-kulta, en usko heidän pystyvän siihen."

Elvis oli tuskin ehtinyt lopettaa laulunsa, kun Arianna jo kumartui Lilyn puoleen ja muistutti häntä siitä, että hänen oli tarkoitus tehdä jotakin. Lily jäykistyi. Hänellä ei ollut mitään halua mennä laulamaan lavalle.

"Minä teen sen joskus myöhemmin", hän yritti ehdottaa, mutta Arianna ei suostunut.

"Sinä teet sen nyt, tai minä menen saman tien syöttämään sinut Augustolle", tyttö ilmoitti. Lily huokaisi kärsivänä ja nousi paikaltaan ylös kävellen nurmikon poikki esiintymislavan luokse. Hän nappasi mikrofonin yllättyneeltä Elvikseltä ja alkoi selittää asiaansa ihmettelevälle juhlayleisölle.

"Haluaisin pyytää anteeksi keskeytystä", hän sanoi selkeällä äänellä. "Mutta nyt on vuorossa ylimääräinen ohjelmanumero, eli minä. Ennen näitä häitä löin ystäväni, Arianna Bellin, kanssa vetoa siitä, karkaako Red ennen häitä vai ei. Olin vahvasti sitä mieltä, että Red ei tee niin - " Lily kääntyi luomaan syyttävän katseen Rediin. " - mutta pettymyksekseni sain kuulla, että hän oli yrittänyt paeta häitä menemällä piiloon McGarmiwan vaatekomeroon. En suoraan sanottuna edes halua tietää, miten hän sai sen idean, mutta joka tapauksessa, minä hävisin meidän vetomme ja rangaistuksena minun tehtäväni on laulaa näissä häissä. Eli niin minä siis teen." Lily veti syvään henkeä ja yritti koota itsensä, ennen kuin kohotti mikrofonia ja alkoi laulaa Ariannan hänelle opettamaa laulua.

"Guess mine is not the first heart broken, my eyes not the first to cry... I'm not the first to know, there's just no getting over you... I'm hopelessly devoted to you..."

Sirius purskahti nauruun Lilyn kappalevalinnan kuullessaan. "Ria, tuo on se laulu, jota sinä lauloit professori McGarmiwalle!" hän pamautti kovaan ääneen.

Arianna katsoi häntä varoittavasti. "Ehkä sinun pitäisi kailottaa vielä vähän kovempaa", hän ehdotti ristien käsivartensa rinnalleen. "Koska täällä saattaa olla vielä joku, joka ei kuullut."

"Minä vain herättelin vanhoja muistoja", Sirius sanoi loukkaantuneena.

"Ole hiljaa", Arianna kivahti. "Minä haluan kuunnella!"

Sirius huokaisi pettyneenä ja kääntyi kuuntelemaan, kuinka Lily lauloi lavalla. Hänen yllätyksekseen Lily lauloi itse asiassa hyvin, vaikka ei selvästikään nauttinut tilanteesta. Myös muut vieraat olivat positiivisesti yllättyneitä Lilyn kyvyistä ja Lily sai lopetettua laulunsa kunnialla. Hän lykkäsi mikrofoninsa takaisin Elvikselle ja laskeutui kiireesti alas korokkeelta.

"Se meni hienosti, Lily", Jazz huusi heilauttaen kättään.

Lily nyökkäsi punaisena kasvoiltaan ja käveli takaisin Jamesin luokse. Hänen helpotuksekseen kukaan ei huomautellut hänelle mitään hänen laulustaan, sillä Elvis jatkoi taas laulamistaan ja muutkin vieraat alkoivat kerääntyä tanssilattialle Redin ja Jazzin seuraksi. Myös Dumbledore ja McGarmiwa kävelivät tanssilattialle ja alkoivat tanssia arvokkaasti keskenään.

"He ovat oikein soma pari", Sirius sanoi pää kallellaan. "Ainakin niin kauan kuin kumpikaan ei kompastu Dumbledoren partaan."

"Ja sinä pääset olemaan soma pari minun kanssani", Arianna ilmoitti napaten Siriusta käsivarresta. "Minä haluan tanssia."

Sirius huokaisi. "Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä", hän mutisi Jamesille ja nousi ylös pöydästä kietoen tiukasti käsivartensa Ariannan ympärille taluttaessaan tytön tanssilattialle.

James ja Lily katselivat hetken aikaa ystäviensä tanssia, sitten James kääntyi Lilyn puoleen.

"Haluatko sinä tanssia?" hän kysyi kohottaen kulmiaan.

Lily nyökkäsi ja tarttui Jamesin käteen.

Kello oli pitkälti yli puolen yön, kun musiikki viimein taukosi ja Red ja Jazz ilmoittivat lähtevänsä muualle "pitämään hauskaa", kuten he asian ilmaisivat. Siriuksella oli oma käsityksensä siitä, mitä heidän hauskanpitonsa tarkoitti, mutta kerrankin hän ymmärsi pitää suunsa kiinni – enimmäkseen siksi, että Arianna oli sulkenut hänen suunsa vähemmän hienotunteisella tavalla. Tosin hän ei varsinaisesti pistänyt asiaa pahakseen.

Lily seisoi Jamesin vieressä ja katseli, kuinka Red työnsi sormet suuhunsa ja vihelsi terävästi. Ensin Lily ihmetteli, mitä Redillä oikein oli tekeillä, mutta nähdessään kahden luurankomaisen, kookkaan olennon ilmestyvän pihamaalle hän ymmärsi... eikä hän voinut estää itseään haukkomasta henkeään. Redin ja Jazzin eteen laskeutui kaksi mustaa, siivekästä olentoa, jotka jollakin tavalla muistuttivat hevosen luurankoja. Lilyä ne lähinnä pelottivat, eikä hän ymmärtänyt, miten kukaan voisi haluta ratsastaa sellaisilla olennoilla.

"Mitä nuo oikein ovat, James?" hän kysyi matalalla äänellä nojautuen lähemmäs poikaa.

"Thestraleja", poika vastasi vähintään yhtä hiljaa. "Ne vetävät Tylypahkan vaunuja."

"Eivätkä vedä", Lily protestoi. "Minä en ole ikinä ennen nähnyt niitä."

James liikahti vaivautuneesti.

"Mitä?" Lily kysyi.

"No – tuota - " James mietti, miten muotoilisi asiansa. "Thestralin voi nähdä vain sellainen henkilö, joka on nähnyt ihmisen kuolevan."

"Ai". Lily ei osannut sanoa mitään muuta. Hän antoi katseensa kiertää väkijoukossa ja mietti, kuinka moni vieraista pystyi näkemään thestralit. Kelmit, hän ja Arianna nyt ainakin – he kaikki olivat olleet uudenvuodenjuhlissa ja nähneet ihmisten kuolevan. Lily ei ymmärtänyt, miksi Red ja Jazz olivat halunneet juuri thestralit ratsukseen. Ne olivat niin... murheellisia olentoja, omalla tavallaan.

Red ja Jazz vaihtoivat vielä muutaman sanan professori Dumbledoren kanssa ja nousivat sitten thestralien selkään. Siivekkäät, luurankomaiset olennot laukkasivat pihamaalla muutaman askeleen ja nousivat sitten lentoon kadoten pian näköpiiristä. James ja Lily katsoivat niiden jälkeen mykkänä. Sitten James kääntyi Lilyn puoleen, kietoi käsivartensa hänen olkapäilleen ja kysyi:

"Haluaisitko sinä vielä tanssia?"

82.osa - Ikävä yllätys

Kun Red ja Jazz kahden viikon kuluttua palasivat Tylypahkaan, oli toukokuu jo puolessa välissä, sää oli muuttunut sateisesta kauniiksi ja korpinkynnen ja luihuisen välinen huispausottelu oli päättynyt korpinkynnen murskavoittoon, mistä James oli enemmän kuin helpottunut. Vaikka korpinkynnet pelasivatkin parempaa peliä kuin luihuiset, ei hänellä - tai kenelläkään muulla rohkelikon huispausjoukkueen jäsenellä - ollut mitään intoa pelata luihuisia vastaan ottaen huomioon sen, miten väkivaltaista ja epäreilua peliä luihuiset pelasivat.

James istui yksin poikien makuusalin ikkunalaudalla ja katseli ulos huispauskentän suuntaan. Vaikka rohkelikko pelaisikin kahden viikon kuluttua, eli toukokuun viimeisenä päivänä pidettävässä loppuottelussa korpinkynttä, eikä luihuista vastaan, ei hän ollut suostunut hellittämään joukkueensa harjoitustahtia. Päinvastoin - iltojen muuttuessa aina vain valoisammiksi James pelasi mielellään mahdollisimman pitkään. Lilykään ei enää hermostunut asiasta niin kuin aiemmin, sillä huhtikuun käännyttyä toukokuuksi Lily oli äkkiä tajunnut S.U.P.E.R-kokeiden läheisyyden ja opiskeli nyt niitä varten tavalla, jota James ei voinut nimittää miksikään muuksi kuin pakkomielteiseksi. Jamesin ja muiden Kelmien epäonneksi myös opettajat olivat tajunneet S.U.P.E.R-kokeiden olevan lähellä ja antoivat heille kaksin verroin läksyjä - ikään kuin heillä ei olisi ollut niitä liikaa jo aiemminkin. Vasta eilen McGarmiwa oli muodonmuutostunnilla julistanut, että he eivät mitenkään läpäisisi S.U.P.E.R-kokeita, jos eivät osaisi muuttaa kirjaa autoksi. James ei voinut kuin ihmetellä, miten McGarmiwa tai kukaan muukaan saattoi odottaa heidän pystyvän siihen, sillä osa seitsemännellä luokalla olevista velhoista ei ollut koskaan saanut kunnollista tilaisuutta tutustua autoon ja lisäksi luokassa ei ollut tarpeeksi tilaa, jotta kaksikymmentäneljä oppilasta olisi mahtunut loitsimaan sinne autoja.

James huokaisi. Opettajien päähänpistot olivat hänelle tätänykyä liikaa, kuten moni muukin asia. Joskus hänestä tuntui, että lähestyvä huispauksen loppuottelu ajaisi hänet vielä Pyhän Mungon suljetulle osastolle. Hän ei saanut enää nukuttua hyvin, koska laskeskeli päässään kaiken aikaa huispaustaktiikoita. Hän ei tiennyt, miksi asia oli hänelle niin tärkeä, mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän olisi luopunut mistä tahansa voittaakseen kouluvuosiensa viimeisen huispausmestaruuden..

Huispaus ei ollut ainoa asia, joka painoi Jamesin mieltä. Toinen asia, joka esti häntä nukkumasta hyvin yöllä, oli nimeltään Lily Evans. James ei voinut sille mitään, mutta häntä oli alkanut yhä enemmän vaivata se, mitä hänelle ja Lilylle tapahtuisi koulun loputtua. Totta kai he pysyisivät yhdessä, siitä ei ollut epäilystäkään (ainakaan niin kauan kuin asia riippui Jamesista) mutta vähitellen hänestä oli alkanut tuntua, että se ei välttämättä riittäisi hänelle. Hän ei halunnut viettää loppuelämäänsä miettien, missä Lily oli ja mitä Lily teki. Sirius saattaisi ehkä nauraa hänelle, jos tietäisi hänen ajatuksensa, mutta päivä päivältä hänestä tuntui yhä enemmän siltä, että hän todella halusi juuttua yhteen naiseen loppuelämäkseen. Toivottomasti ja peruuttamattomasti. Eri asia vain, mitä mieltä Lily asiasta oli - jos James ikinä uskaltaisi edes kysyä tytöltä. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että hän mieluummin tappaisi itsensä kuin kysyisi. Hän kyllä harkitsi asiaa joskus. Enimmäkseen myöhään yöllä, kun ei pystynyt nukkumaan. Silloin hän kuvitteli, millainen tulevaisuus voisi olla, jos hän vain uskaltaisi... mutta sitten hänestä aina tuntui siltä, että hänen sisällään oli joku musta möykky, joka tukehduttaisi hänet, jos hän yrittäisi saada mitään sellaisia asioita suustaan. Joku muu olisi voinut nimittää tuota möykkyä peloksi, mutta ei James. Hän ei vain suostunut siihen.

James ravisti väsyneesti päätään ja hypähti alas ikkunalaudalta vain kävelläkseen lattian poikki etsimään pergamenttia ja sulkakynää. Sitten hän palasi takaisin ikkunalaudalle ja yritti saada ongelmiaan paperille jokseenkin ymmärrettävään muotoon siinä toivossa, että paperin - kirjeen - vastaanottaja ymmärtäisi neuvoa häntä.

Hei äiti (ja isä, jos olet kotona lukemassa tätä) - James aloitti. Sitten hän lopetti kirjoittamisen ja jäi tuijottamaan melkein tyhjää pergamenttia yrittäen keksiä, miten aloittaisi. Hän oli aina ollut huono puhumaan tai kirjoittamaan ongelmistaan, eikä hän oikeastaan halunnut huolestuttaa vanhempiaan mitättömillä pikku päänvaivoillaan. Hän huokaisi ja yritti jatkaa kirjoittamista.

Mitä teille kuuluu? Täällä sujuu ihan hyvin, vaikka kuolenkin kohta läksyjen taakan alle. Tässä vaiheessa minusta alkaa tuntua siltä, että S.U.P.E.R-kokeiden läpäiseminen on mahdotonta ja kaikki maailman velhot ovat vain lintsanneet niistä jollakin tavalla. Mutta muuten kaikki on ainakin niin hyvin kuin mahdollista. Minä olen kunnossa, Kelmit ovat kunnossa ja mikä tärkeintä, Lily on kunnossa (vaikka panikoikin S.U.P.E.R-kokeiden vuoksi pahemmin kuin minä hänen iskemisensä vuoksi ikinä!) Hermoilen hieman huispauksen loppuottelun vuoksi (rohkelikko pelaa korpinkynttä vastaan) -

James piti taas tauon. Hän ei keksinyt, miten jatkaisi. Oli niin monia asioita, joista hän halusi kirjoittaa. Heidän epätietoisuutensa siitä, hyökkäisikö Voldemort Tylypahkaan vai ei. Hänen pelkonsa koulun loppumisesta ja sen jälkeisestä tulevaisuudesta, jolloin hän ei voisi luottaa muihin kuin itseensä siinä, että todella pärjäisi maailmassa. Hän olisi halunnut kirjoittaa pelkäävänsä ajautua mukaan sotaan Voldemortia vastaan. Ei itsensä vuoksi vaan Lilyn vuoksi, koska Lily ei ikinä suostuisi jäämään ulkopuolelle sodasta (eikä James olisi sitä vaatinutkaan) ja kuitenkin James tiesi, että Lily olisi kaksin verroin häntä enemmän vaarassa pelkästään siksi, että sattui olemaan jästisyntyinen. Ne olivat pelkoja, joista James Potter ei koskaan puhunut kenellekään. Ei edes Siriukselle, vaikka he tavallisesti jakoivatkin kaikki ajatuksensa ja tekonsa kuin eivät olisi olleet kaksi erillistä ihmistä, vaan yksi sielu, joka oli vain jakautunut kahteen ruumiiseen. Tässä asiassa James ei kuitenkaan uskonut Siriuksen ymmärtävän häntä. Sirius suhtautui niin pakkomielteisesti sotaan Voldemortia vastaan, että James ei ollut aina aivan varma siitä, tunsiko Sirius pelkoa. Se johtui Siriuksen perheestä, sen James tiesi ja oli valmis ymmärtämäänkin, mutta siitä huolimatta hän toivoi, että olisi voinut puhua peloistaan Siriukselle. Tai edes jollekulle. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan tekisi. Hän haroi hiuksiaan ja alkoi raapustaa lisää merkityksettömiä lauseita paperille vain vakuuttaakseen vanhemmilleen, että kaikki oli hyvin silloinkin kun asia ei todellisuudessa ollut niin.

Red tuli tänään takaisin Tylypahkaan, hän kirjoitti. En oikeastaan halua tietää, missä hän oli tai mitä hän teki. En kuitenkaan jostakin syystä jaksa uskoa siihen, että hän olisi itse asiassa ollut häämatkalla ja vain pitänyt hauskaa. Sellainen ei ole hänen tapaistaan. Olin vähän yllättynyt, kun te ette tulleet häihin. Olisi ollut hauskaa puhua teidän kanssanne pitkästä aikaa. Olisitte nähneet Lilynkin taas.

Olen helpottunut siitä, että Red on taas täällä. Meidän PVS-sijaisemme oli aivan surkea, eikä puoliksikaan niin hauska kuin Red. Sitä paitsi Redistä on aina hyötyä, jos tulee kahnauksia kuolonsyöjien kanssa. Meitä on varoitettu siitä, että niin voi käydä ennen vuoden loppua, mutta suurimman osan ajasta olemme hermoilematta siitä.

Minun pitää nyt lopettaa tämä kirje (huispausharjoituksiin on puoli tuntia ja haluaisin sitä ennen viettää hieman laatuaikaa rakkaan tyttöystäväni kanssa) mutta sitä ennen haluaisin kysyä sinulta - tai teiltä - yhtä juttua. Kuinka kauan te olitte seurustelleet, ennen kuin päätitte mennä naimisiin? Kysyn ihan vain uteliaisuudesta - tai siis, minulla on pieni ongelma Lilyä koskien, jos ymmärsitte, mistä on kyse. Ja olisin myös kiitollinen hieman Voldemort-pitoisista uutisista, jos pystytte lähettämään niitä vastauksen mukana.

Nähdään taas, James

James nojautui taaksepäin ikkunalaudalla ja tarkasteli kirjettä kriittisesti. Kirje ei ollut kovin hyvä, eikä siinä sanottu puoliakaan niistä asioista, jotka hän olisi halunnut siinä sanoa, mutta sille asialle hän ei voinut juurikaan tehdä mitään. Hän saattoi vain toivoa, että hänen vanhempansa eivät kuolisi nauruaan tajuttuaan hänen harkitsevan Lilyn kosimista. Todennäköisesti he lähettäisivät kiireisen vastauksen, jossa sanottiin, että pelkkä asian harkitseminen oli aivan liian aikaista, James ajatteli alakuloisesti. Ja he olisivat oikeassa siinä. Hän vain ei osannut odottaa.

Hän hymähti itsekseen ja kääri pergamentin rullalle. Sitten hän pudottautui alas ikkunalaudalta ja käveli ulos makuusalista aikomuksenaan mennä saman tien pöllölään lähettämään kirje hänen vanhemmilleen. Hän toivoi saavansa vastauksen mahdollisimman nopeasti, sillä kahden päivän kuluttua olisi Tylyahonvierailu ja hänen vanhempiensa vastauksesta voisi olla siellä hyötyä. James tunsi perhosia vatsassaan kun vain ajattelikin koko asiaa - vierailua sormusliikkeessä - joten hän pakotti itsensä ajattelemaan huispaustaktiikoita, mikä oli vähintäänkin yhtä hermostuttava, mutta silti paljon miellyttävämpi aihe.

James astui sisälle pöllölään ja kutsui pöllönsä viheltämällä luokseen kiinnittämättä sen enempää huomiota ympärillään olevaan, hämärään huoneeseen, jota hän oli aina pitänyt vähintäänkin ahdistavana. Hän sitoi kiireesti pergamenttikäärön pöllönsä jalkaan ja käski lintua viemään kirjeen hänen vanhemmilleen niin nopeasti kuin mahdollista. Sitten hän päästi linnun ilmaan ja jäi katselemaan, kuinka se kohosi taivaalle. Hän katseli pöllön loittonemista kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes läheltä kuuluva, huonosti pidätetty yskähdys sai hänen huomionsa herpaantumaan.

Hän kääntyi ympäri ja näki Peterin istuvan pöllölän nurkassa pöllönjätöksien keskellä nolo ilme kasvoillaan. "Anteeksi", Peter sanoi. "Minä yritin teeskennellä huomaamatonta."

"Miksi ihmeessä?" James kohotti kulmiaan. "Luulitko, että purisin pääsi poikki?"

Peter virnisti valjusti. "En nyt ihan. En vain halunnut häiritä."

James hymähti ja käveli lähemmäs. Pienen hetken ajan hän harkitsi istumista, mutta likainen lattia ei tuntunut kovinkaan kutsuvalta, joten hän tyytyi vain seisomaan Peterin vieressä. "Ystävien seura kelpaa aina", hän virnisti. "Mikä sinut on tänne pöllölään ajanut? Luulisi, että Tylypahkasta löytyy mukavampiakin istumapaikkoja."

Peter kohautti olkapäitään ja James näki pojan punastuvan. "Minä kai halusin vain... miettiä", poika sanoi sitten hämillisesti. "Ja missään ei ole oikeastaan hiljaista."

"Ei täälläkään ole", James huomautti. "Ellei sitten omista korvia, jotka suodattavat pöllöjen rääkymisen."

"Ehkä minä omistan." Peter kohautti olkapäitään. "En minä tiedä. Kai minä vain nautin siitä, että on olemassa paikka, josta kukaan ei tule minua etsimään."

James rypisti otsaansa ja katsoi Peteriä tarkkaavaisesti. Peterin kasvot olivat aavistuksen verran kalpeammat kuin yleensä ja hänen suupielissään oli kireydestä kertovia juovia. "Ketä sinä nyt haluat vältellä?" hän kysyi hitaasti. "Luihuisiako, taas?"

Peter epäröi hetken ja nyökkäsi sitten. "Vaikka eivät he oikeastaan enää tule puhumaan minulle", hän lisäsi hätäisesti. "He kai ovat jo sanoneet kaiken tarpeellisen. Mutta pelkkä heidän läsnäolonsa saa minut ajattelemaan... asioita."

"Mitä he ovat oikein sanoneet sinulle?"

Peter pudisti päätään. "Eivät mitään erikoista."

"Minusta tuntuu siltä, että se ON erikoista", James sanoi lujasti. "Et sinä muuten kieltäytyisi kertomasta meille."

"Ei se ole mitään tärkeää. Minä vain en halua puhua siitä." Peter näytti valmiilta syöksymään jaloilleen ja pakenemaan huoneesta.

James huokaisi. "Olenko minä sinun ystäväsi vai en?" hän kysyi. Hänestä tuntui pahalta käyttää sellaisia keinoja saadakseen Peterin puhumaan ja vielä pahemmalta hänestä tuntui, kun hän näki onnettoman ilmeen kohoavan pojan kasvoille. Hän onnistui vain vaivoin tukahduttamaan huonon omantunnon pistoksen - jos joku ei pian saisi Peteriä puhumaan, poika vielä tukehtuisi omaan onnettomuuteensa.

"Totta kai sinä olet minun ystäväni", Peter mumisi katse lattiaan kiinnitettynä. Hänen poskilleen oli kohonnut kaksi punaista läikkää, jotka erottuivat selkeästi hänen muuten niin kalpealta iholtaan. "Mutta minä vain en voi kertoa sinulle tätä juttua, ymmärrätkö?"

James pudisti päätään. "En ymmärrä", hän sanoi rehellisesti. "Mutta en minä tietenkään sinua pakota. Se on kokonaan sinun oma asiasi."

Peter nyökkäsi kiitolliselta. Hänen haaleansinisistä silmistään kuvastui helpotus, kun hän uskaltautui kohottamaan katseensa. "Kyllä sinä tiedät. Joskus on vain juttuja, joista haluaa selvitä itse... niin mahdottomalta kuin se tuntuisikin. Se on tärkeää."

"Tiedän tunteen." James naurahti ja ajatteli Lilyä. Hän todellakin tiesi, mitä Peter tarkoitti.

Peter näytti arvaavan, missä hänen ajatuksensa kulkivat, sillä poika hymyili ohutta hymyä ja kysyi:

"Sinä todella pidät Lilystä, etkö pidäkin?"

"Mikä kysymys tuo nyt oikein oli?" James kysyi hämmästyneenä. "Totta kai minä pidän! Hän on minun elämäni!"

Poika nyökkäsi taas. "Entä", hän sanoi sitten epäröiden. "Jos sinun pitäisi valita Lilyn ja Siriuksen väliltä, kumman sinä valitsisit?"

James ihmetteli, mikä sai Peterin kysymään tuollaisia kysymyksiä. Kysymykseen oli mahdotonta vastata - Lily ja Sirius olivat molemmat hänelle korvaamattomia, mutta eri tavoilla. Hän rakasti Lilyä sillä tavalla kuin joku rakasti elämänsä suurta rakkautta. Ja hän rakasti Siriusta kuin omaa veljeään, kuin toista puoliskoa itsestään. Kummasta hän mieluummin luopuisi?

"En kai luopuisi kummastakaan", James sanoi heikosti hymyillen. "Tappaisin itseni mieluummin."

"Niin, niin..." Peterin ääni oli kärsimätön, se oli tuskainen ja täynnä huonosti peitettyä epätoivoa ja itseinhoa, jota James ei täysin käsittänyt. "Mutta kuinka sinä voit sanoa niin?" Peter kysyi sitten. "Kuinka sinä voit vannoa kuolevasi ystäviesi puolesta, kun et kuitenkaan voi tietää... kun et kuitenkaan voi tietää, miltä sinusta tuntuu, kun sinun todella käsketään valita?"

James oli hetken hiljaa ja mietti asiaa. Hän yritti kuvitella, miltä hänestä tuntuisi, jos hänen käskettäisiin valita oman elämänsä ja Lilyn elämän väliltä. Valinta ei olisi kovin vaikea. Kipeä, ehkä, mutta se ei ollut pääasia.

"En kai minä voi sitä tietää", James sanoi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. "Eikä se ole rohkeutta tai mitään... tai ehkä omalla tavallaan, mutta minusta se on enemmänkin raukkamaisuutta. Olen niin pelkuri, että en pystyisi elämään ilman Lilyä tai Siriusta... tai ilman sinua ja Remusta, sen puoleen. Ja vaikka pystyisinkin, kuluttaisin loppuelämäni halveksimalla itseäni siksi, että olin valinnut itseni ystävieni sijasta... että olin rakastanut itseäni enemmän. Ja jos loppuelämä on sellaista, ei kai sitä ole silloin mitään iloa elää?"

Peter nyökkäsi, eikä sanonut mitään. James tarkkaili hänen kasvojaan, hänen olemustaan, hänen levottomasti naksahtelevia sormiaan ja yritti ymmärtää, mitä hänen päänsä sisällä liikkui noiden äänettömien minuuttien aikana. Peter näytti vajonneen kokonaan omaan maailmaansa. Maailmaan, jossa Jamesilla tai kenelläkään muulla ei ollut mitään merkitystä. Mutta sillä ei ollut väliä, se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli se, että Peterin silmät olivat hyvin vanhat ja hyvin onnettomat, aivan kuin hän olisi nähnyt paljon, eikä pitäisi näkemästään. Aivan kuin hän olisi kahdeksankymmentävuotiaana kuolemansa partaalla muistellut elämäänsä ja tajunnut eläneensä sen väärällä tavalla, uskoneensa vääriin asioihin. James ravisti päätään karistaakseen sellaiset ajatukset. Hän tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. Sitten, kestämättä hiljaisuutta enempää, hän taputti Peteriä olkapäälle ja kääntyi kävelläkseen ulos pöllölästä.

Peter istui pöllölän lattialla vielä monta minuuttia hänen lähtönsä jälkeenkin, ennen kuin pystyi taas liikkumaan. Peter tunsi itsensä kuluneeksi, loputtoman kuluneeksi ja vääränlaiseksi. Hänestä tuntui aina yhtä pahalta kuulla Jamesin tai Siriuksen puhuvan kuolemasta aivan kuin se olisi pikkujuttu, aivan kuin monet muut asiat olisivat elämää tärkeämpiä, koska hän ei enää pystynyt teeskentelemään uskovansa niihin. Peter tunsi itsensä eksyneeksi. Hän oli pelkuri, hän oli heikko ja hän toivoi, että ei olisi koskaan syntynyt. Hän puristi sormensa käsivartensa ympärille, antoi kynsien kaivautua syvälle lihaansa estääkseen itseään huutamasta. Puristaessaan silmänsä tiukasti umpeen hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen, mutta ne kyyneleet olivat kylmiä. Oliko hän itsekin muuttunut kylmäksi ja välinpitämättömäksi, kun ei enää tuntenut samalla tavalla kuin James? Mikä pahus hänessä oli oikein vikana?

"Minusta tuntuu, että Peterillä ei mene kovin hyvin", James mutisi Remukselle torstai-iltana. Hän istui Remuksen kanssa poikien makuusalissa pelaamassa korttia ja odotti, että hänen ja Lilyn partiointi alkaisi. Vaikka partioinnista oli tullut hänelle ikävä velvollisuus, oli hän siitä nyt enemmän kuin innoissaan. Lily oli viettänyt koko illan omassa makuusalissaan koulukirjojensa parissa ja pahinta oli, että James ei edes voinut mennä sinne ja kieltää häntä opiskelemasta, koska ei itse koskaan kuunnellut, kun Lily yritti taivutella häntä pitämään taukoa huispauksesta. Hänestä tuntui, että he eivät olleet olleet kahdestaan ikuisuuksiin, vaikka todellisuudessa he olivat itse asiassa olleet kahdestaan noin kaksikymmentäneljä tuntia sitten, edellisillan partioinnin aikana. Mutta silti, James mietti tuskastuneena, millainen pari he oikein olivat, kun kaikki muut asiat olivat heille toisiaan tärkeämpiä?

Hän käänsi päätään ja havahtui siihen, että Remus puhui hänelle. "...puhua siitä", Remus sanoi parhaillaan.

"Mitä?" Jamesin oli pakko kysyä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Remus oli vastannut.

Remus huokaisi. "Sanoin, että olen yrittänyt kysyä Peteriltä, mikä häntä vaivaa, mutta hän sanoo, että ei halua puhua siitä."

James nyökkäsi apeasti. "Sama juttu minullakin. Vakavissaan, joskus minusta tuntuu, että hän ei enää halua olla meidän ystävämme."

"Kyllä hän haluaa", Remus sanoi lujasti samalla kun läimäytti seuraavan pelikorttinsa pöytään. "Jos hän ei ole jostakin asiasta varma, se on hän itse, ei me."

"Miten sinä voit tietää?"

Remus kohautti olkapäitään, mikä oli melko vaikeaa, sillä hän makasi vatsallaan Jamesin sängyllä. "Minä vain tiedän", hän vastasi ja onnistui sitten jopa virnistämään. "Älä unohda, että olen Remus Lupin, Kelmien suuri ja mahtava Tuntoaisti."

James vastasi virnistykseen. "Joskus minä melkein olen kateellinen sinulle", hän totesi seuraavaksi ja vakavoitui. "Sinä ymmärrät ihmisiä niin hyvin."

"Kaikkia paitsi itseäni", Remus murahti. "Ja Cinnamonia."

"Hän ei ole ollut meidän seurassamme aikoihin. Ja minä kun jo ehdin kuvitella, että hän itse asiassa haluaisi olla meidän ystävämme."

Remus huokaisi, laski pelikorttinsa sängylle ja kääntyi selälleen jääden tuijottamaan kattoon. "Kyllä hän kai haluaa", poika sanoi epäröiden. "Minua kai te voitte siitä syyttää, että hän ei ole ollut meidän seurassamme. Pilasin välimme tavalla, johon ainoastaan Remus Lupin pystyy."

"Jos sinä puhut siitä, että suutelit häntä, niin sitten et ole ainoa, joka on aiheuttanut ongelmia sillä tavalla", James lohdutti. "Minä ärsytin Lilyä koko ajan ahdistelemalla häntä. Ja Sirius ja Arianna - "

"Peter on meistä siis se ainoa normaali. Jos häntäkään voi normaaliksi kutsua viimeaikaisten tapahtumien varjolla", Remus lisäsi synkästi.

James nyökkäsi. "Minä vain haluaisin tietää, mitä luihuiset ovat hänelle sanoneet", hän jupisi. "Mutta ei kai sillä väliä - kunhan toukokuu on ohitse, he saavat maksaa siitä joka tapauksessa. Ja kalliisti."

"Anteeksianto taitaa olla sinulle täysin vieras käsite?" Remus kuulosti enemmänkin huvittuneelta kuin moittivalta, mistä James oli kiitollinen.

"Kun kyse on luihuisista, jotka ovat tehneet jotakin ystävilleni - kyllä."

Remus oli aikeissa sanoa jotakin nasevaa vastaukseksi, mutta ei ehtinyt kuin avaamaan suunsa, kun makuusalin ovi jo lennähti auki tavalla, joka sai Jamesin epäilemään, että tulija olisi liikaa tuliviskiä juonut Sirius. Ovella seisova hahmo ei kuitenkaan ollut Sirius - eikä edes poika - vaan Lily, joka oli tullut paikalle ilmoittamaan, että Jamesin oli tarkoitus tulla aloittamaan partiointi. James nyökkäsi ja nousi ylös sängyltään viestittäen Remukselle katseellaan, että he jatkaisivat keskustelua joskus toiste. Sitten hän tarttui Lilyn käteen ja talutti tytön ulos huoneesta.

"Sinä vaikutat vähän levottomalta tänä iltana", Lily huomautti Jamesille, kun heidän partiointinsa alkoi lähestyä loppuaan. James oli ollut epätavallisen hiljainen koko partioinnin ajan, eikä ollut laukonut puoliakaan niistä kaksimielisistä huomautuksista, jotka Lily sai normaalisti osakseen heidän partiointinsa aikana. "Ei kai asia liity jotenkin huispaukseen?" Lily kysyi siristäen silmiään.

"Ei, eikä siihenkään, että sinä käytit koko illan opiskelemassa kokeisiin", James vastasi kitkerästi ennen kuin ehti estämään itseään.

Lilyn vihreät silmät kapenivat vaarallisesti. "Sinä itse sanoit, että se ei häiritse sinua", hän kivahti loukkaantuneena. "Ja sinä itsekin pelaat niin paljon huispausta, että - "

"Anna olla, ole kiltti." James nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, ennen kuin Lily ehtisi kehittää suuttumuksensa sellaiseen tilaan, jolloin verinen riita olisi suorastaan välttämättömyys. "Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Minä kai olisin vain - tarvinnut sinua tänään - tai jotakin - "

Lilyn suuttumus katosi siinä samassa, kun hän näki huolestuneen ilmeen Jamesin kasvoilla. Hän ei muistanut koskaan aiemmin nähneensä Jamesia niin onnettoman, niin avuttoman näköisenä lukuunottamatta ehkä sitä, kun he olivat eronneet joulun lähellä. Tässä oli kuitenkin kyse aivan eri asiasta, siitä Lily oli varma, koska hänellä ei ollut aikomustakaan erota Jamesista, eikä hän muutenkaan uskonut tehneensä mitään sellaista, mikä voisi mahdollisesti loukata Jamesia jotenkin.

"Mikä on vikana?" hän kysyi Jamesilta ja puristi pojan kättä tiukemmin.

James ravisti päätään. "Se on pitkä juttu."

"Kerro."

"Mennään ulos", poika ehdotti ja Lily nyökkäsi. He olivat melkein lopettaneet partiointinsa ja ilta oli vielä kohtalaisen lämmin, joten ulosmeneminen ei tuntunut lainkaan huonolta ajatukselta. Varsinkaan jos se saisi Jamesin levottomuuden helpottamaan. Lilyn mieleen hiipi epäilys, että Jamesilla oli vain vieroitusoireita huispauksesta ja poika halusi käyttää ulosmenoa tekosyynä päästäkseen huispauskentälle, mutta epäilys katosi heti, kun hän katsoi Jamesin kasvoja. Jamesin otsa oli syvässä rypyssä ja hän oli nipistänyt huulensa tiukasti yhteen aivan kuin niiden pureminen verille olisi auttanut jotenkin.

"James?" Lily aloitti varovasti kävellessään ulos viileään yöilmaan Jamesin toinen käsivarsi tiukasti ympärillään. "James, ei kai joku ole... kuollut?"

"Mitä?" James hätkähti valveille ajatuksistaan ja pudisti päätään kalvakka hymy huulillaan. "Ei, ei mitään sellaista. Ei mitään niin vakavaa. Kelmiongelmia."

"Ai."

He kävelivät hiljaisina portaita alas ja ylitse Tylypahkan pihamaiden. Nurmikko oli kostunut, joko yön tai sumun vaikutuksesta, Lily ei voinut olla varma. Kello oli melkein yksitoista ja ulkona oli vielä melko valoisaa, vaikka aurinko olikin jo melkein laskenut. Lily sulki silmänsä ja antoi Jamesin taluttaa itsensä järven rantaan. He istuivat korkean puun alle - sen saman puun, jonka alla Lily muisti Kelmien istuneen melkein taukoamatta viidennellä luokalla V.I.P-kokeiden aikaan. Hän tunsi suupieliensä vetäytyvän hymyyn muistaessaan, miten erilaista kaikki oli ollut viidennellä. Tavallaan hän halusi palata takaisin viisitoistavuotiaaksi. Ei vihatakseen Jamesia, ei ollakseen se sama pinnallinen, kaikkitietävä valvojaoppilastyttö, joka oli silloin ollut, vaan kokeakseen pitkästä aikaa jotakin yksinkertaista ilman Voldemortia. Totta kai Voldemort oli ollut jo silloinkin, mutta ei niin... todellisena.

Lily värähti istuessaan alas Jamesin viereen. "Täällä ei ollutkaan niin lämmin kuin kuvittelin."

"Yöt harvoin ovat", James vastasi asiantuntevasti. Ja kyllähän hän tiesi, Lily ajatteli alakuloisesti, kun oli niin usein öisin ulkona. Kerran kuussa, tarkalleen, vaikka Lily epäilikin vahvasti, että Kelmit hiippailivat öisin ulos useammin kuin kerran kuussa.

"No niin", hän sanoi lujasti päättäen hylätä puheenaiheen. "Mikä sinua vaivaa? Siis lukuunottamatta huispausta, Voldemortia ja sitä tosiasiaa, että McGarmiwa kuristaisi meidät, jos tietäisi meidän olevan tähän aikaan ulkona."

James virnisti. "Tuo rajaa vaihtoehdot aika kapealle alueelle."

"Sittenhän sinun on helpompi selittää."

James huokaisi. Mitä hän voisi sanoa Lilylle? Että hän pelkäsi olevansa sekoavansa, mitä huispaukseen tuli. Että hän ei osannut päättää, kosisiko Lilyä vai ei. Että hän tajusi alkaneensa pelätä tulevaisuutta, vaikka olikin vannonut, että hänelle ei ikinä tapahtuisi sellaista. Hän päätti takertua kaikista ilmeisimpään selitykseen, eli Peteriin.

"Matohännästä on tullut ihan outo nykyään", James paukautti Lilylle, joka nyökkäsi sen merkiksi, että oli huomannut saman asian. "Hän puhuu outoja - hän kyselee outoja - ihan kuin hän ei enää uskoisi yhtään mihinkään!"

"Ehkä hän ei uskokaan", Lily mietti ääneen. "Ehkä hänellä on menossa joku sellainen kyseenalaistamisvaihe - eikä se olisikaan mikään ihme, ottaen huomioon, miten huonosti asiat ovat. Voldemort tappaa jokaisen, jonka ehtii ja tuntuu siltä, että Dumbledore ei pysty suojelemaan ihmisiä - ja jos kaiken lisäksi luihuisetkin vielä käyvät Peterin kimppuun, ei se ole mikään ihme, että hänen hermonsa pettävät!"

"Mutta niiden ei pitäisi pettää", James sanoi loukkaantuneena. "Tai ainakin hänen pitäisi pystyä puhumaan meille siitä!"

Lily hymyili ja taputti häntä poskelle. "Sinä ja Sirius suhtaudutte joskus niin antaumuksellisesti ystävyyteen, että sitä on melkein vaikea ymmärtää", hän sanoi hymyillen. "Ehkä teidän pitäisi antaa Peterille vähän omaa tilaa. Kyllähän sinä tiedät, että loppujen lopuksi kaikki tekevät suuret päätökset yksin."

"Mitkä suuret päätökset?" James kysyi hätäisesti. "Et kai sinä luule, että hän harkitsisi... no, sitä."

"En", Lily ravisti päätään. "Se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta jos hänellä on jotain epäilyksiä siitä, mitä hänen kuuluu tehdä, hänen täytyy antaa selvittää ne yksin. Ilman painostusta."

"Me emme painosta häntä!"

"Mutta hänestä se voi tuntua siltä", Lily sanoi lujasti. "Remus Lupinin jokakodin psykologiaoppaan mukaan ihmiset reagoivat vaikeuksissa normaaleihin tilanteisiin oudoilla tavoilla."

James virnisti. "Sinä siis haluat minun ja Siriuksen jättävän Peterin rauhaan, kunnes hän on selvittänyt ongelmansa?"

"Suunnilleen niin." Lily nyökkäsi. "Jos hän tarvitsee apua, auttakaa. Muussa tapauksessa se riittää, että olette hänen ystäviään."

"Tiesitkö, että sinä olet aivan ihmeellinen, mitä ihmisten ymmärtämiseen tulee?"

Lily hymyili ja käänsi katseensa toiseen suuntaan. "En niinkään", hän hymähti. "Minä vain itse asiassa kuuntelen, mitä Remus sanoo."

"Ja väitätkö sinä, että minä en kuuntele?" James kysyi ovelasti päättäen mielessään hylkäävänsä vakavan puheenaiheen ainakin vähäksi aikaa. Lily aavisti hänen aikeensa ja hymyili kiusoitellen.

"Mitä sinä teet, jos myönnän väittäväni?" hän tiedusteli kulmiaan kohottaen.

James kohautti olkapäitään. "Se selviää, kunhan myönnät ensin."

"Entä jos en myönnä?"

"Sinulle käy huonosti."

Lily teeskenteli harkitsevansa vaihtoehtojaan. Sitten hän huokaisi raskaasti. "Hyvä on. Myönnän. Sinä ja Sirius ette kuuntele, mitä Remus sanoo."

"Arvasin", James sanoi voitonriemuisesti ja kietoi toisenkin käsivartensa Lilyn ympärille. Lily nojasi päätään hänen olkapäätään vasten ja hän kumartui suutelemaan tyttöä.

"Tämäpä vasta suloista." Kylmä, kissamaisen laiska ääni sai heidät molemmat hätkähtämään, kavahtamaan kaeummas toisistaan ja kompuroimaan jaloilleen. James oli vetänyt taikasauvansa esille jo ennen kuin kääntyi katsomaan puhujaa. Muutaman metrin päässä heistä seisoi neljätoista tai viisitoista mustiin viittoihin pukeutunutta hahmoa, joista yhden James tunnisti Bellatrix Blackiksi sen tarkemmin katsomatta, sillä edes syvällä päässä oleva huppu ei pystynyt peittämään Bellatrixin kasvojen kalpeaa ihoja, kasvoja kehystäviä tummia hiussuortuvia ja harmaiden silmien kylmää välkettä.

"Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että keskeyttäminen on epäkohteliasta?" James kysyi kohottaen taikasauvaansa. "KARKOTASEET!"

"Estous", Bellatrix vastasi melkeinpä laiskasti. "Tuo oli täysin turha yritys, Potter."

"Mutta yritys kuitenkin." Väläyttäessään Bellatrixille omahyväisimmän virneensä James vilkaisi samalla sivusilmällä Lilyä varmistaakseen, että tyttö oli ottanut taikasauvansa esille. Hänen helpotuksekseen Lily seisoi hänen vieressään pitäen taikasauvaa ojennettuna eteensä. Tytön kasvoilla oleva ilme heijasti puhdasta inhoa, mistä James oli helpottunut. Hän ei halunnut nähdä Lilyn pelkäävän.

"Vakavasti puhuen", James aloitti kääntyen taas katsomaan Bellatrixia ja mustiin pukeutunutta laumaa tämän takana, yrittäen tunnistaa lisän kasvoja. Hän näki joukossa hahmon, joka olisi saattanut olla Kalkaros, mutta ei voinut olla täysin varma asiasta. "Mitä te oikein haluatte? Minä luulin teidän pelkäävän pimeää."

"Älä yritä olla turhan nenäkäs, Potter", sanoi miehen ääni, jonka James muisti etäisesti kuulleensa, mutta jota hän ei pystynyt tunnistamaan. "Tulet pettymään, kun huomaat, että se ei vie sinua minnekään."

"Sitten on hyvä, että minä en ole menossa minnekään", James virnuili. Lily vilkaisi poikaa varoittavasti.

Bellatrix huomasi heidän vaihtamansa katseen heti ja hymyili tyytyväisenä. "Kuuntelisit kuraveristä kultaasi, Potter", hän ehdotti. "Niin typerä kuin tuo tyttö onkin, hän on kerrankin oikeassa."

"Mitä te haluatte?" James kysyi tuskastuneena. Hän toivoi, että olisi pystynyt tavoittamaan peilinsä ja kutsumaan apuvoimia, mutta sellainen ei onnistuisi huomaamatta ja hän tiesi Bellatrixin hajottavan peilin heti, jos hän edes yrittäisi.

"Pahoinpidellä teitä hieman, mitä luulisit?" Bellatrix kohotti leukaansa.

"Yrittäkää sitten ihmeessä", Lily nälväisi alkaen ymmärtää, mihini James pyrki. Jos he pystyisivät puolustautumaan tarpeeksi kauan, jonkun olisi pakko huomata, mitä ulkona oli meneillään ja toivon mukaan tulla auttamaan heitä. Lily otti tiukemman otteen taikasauvastaan valmiina torjumaan jokaisen kirouksen, jonka luihuisjoukko heitä kohti lähettäisi.

He saivat seisoa hiljaisuudessa kokonaisen minuutin, eikä Lily voinut kuin ihmetellä, miksi luihuiset viivyttelivät. Heitä oli vain kaksi ja vaikka he kumpikin olivat lahjakkaiden oppilaiden maineessa, se tuskin pidättelisi luihuisia kovin pitkään. Hän ei osannut sanoa, oliko hermostunut vai helpottunut, kun luihuisten äänetön kamppailu viimein päättyi ja Bellatrix vetäisi taikasauvansa eteensä lausuen täysin selkeästi:

"Satutu."

James ja Lily torjuivat kumpikin kirouksen tietämättä, kumpaan se oli oikeastaan suunnattu. Sitten James kokosi kaiken voimansa hermostuksensa keskeltä ja naurahti jäätävästi:

"Luulisi sinun käyttävän hieman vahvempia kirouksia. Ei kai sinusta ole tullut neitiä?"

"Minua ei kiinnosta joutua Azkabaniin vain sen vuoksi, että hoitelen kaksi surkimusta", Bellatrix sihisi vastaukseksi. "Varsinkin kun teille käy huonosti vähemmälläkin."

Enempää sanoja ei vaihdettu heidän välillään; Bellatrix tarttui taas taikasauvansa ja luihuisjoukko hänen takanaan seurasi esimerkkiä. Puolustautuessaan vaistonvaraisesti heitä kohti lenteleviä kirouksia vastaan Lily ei voinut olla miettimättä, mitä luihuiset oikein hyötyivät tilanteesta. Hyökkäyksen oli pakko olla suunniteltu - mutta mitä varten? Oli epätodennäköistä, että luihuiset haluaisivat vaarantaa opiskelunsa vain saadakseen heidät kaksi sairaalasiipeen. Eli heidän vahingoittamisellaan oli pakko olla joku syvempikin tarkoitus, Lily päätteli. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä pohtimaan asiaa, sillä luihuiset alkoivat hermostua, kun heidän hyökkäyksensä ei tuottanutkaan tulosta. Kiroukset lentelivät entistä tiheämpään tahtiin ja Jamesilla ja Lilyllä oli yhä enemmän ongelmia itsensä puolustamisessa. James loukkaantui ensin - koukkunenäisen luihuisen lausuma satutuskirous viilsi syvän haavan hänen vasemman kulmakarvansa lähettyville ja siitä valuva verivana melkein sumensi hänen näkökenttänsä. Hän pyyhkäisi veren puolihuolimattomasti sivuun ja vastasi kiroukseen tainnutusloitsulla, joka hänen onnekseen osui ja yksi hyökkääjistä kaatui tajuttomana maahan. James virnisti omahyväisesti ja vilkaisi Lilyä, joka muutamia pieniä naarmuja lukuunottamatta näytti olevan kunnossa. Toistaiseksi, James ajatteli pahaenteisesti, sillä jos he eivät pian saisi apua, heidät olisi yhtä hyvin tuomittu häviämään. Hän ei halunnut tietää, mitä häviö tässä tapauksessa tarkoitti... ei mitään hyvää kuitenkaan, siitä hän oli varma.

"Tainnutu!" James yritti päättäväisesti, mutta tuloksetta. Hän ehti vain vaivoin väistämään itseään kohti lentävän kirouksen heittäytymällä kosteaan ruohikkoon vatsalleen. Kompuroidessaan takaisin pystyyn hän näki Lilyn puolestaan kaatuvan. Tyttö parahti tuskasta ja piteli toisella kädellä jalkaansa samalla kun yritti epätoivoisesti tainnuttaa Bellatrixia, vaikka makasikin kyljellään maassa. James hypähti oitis Lilyn eteen seisomaan ja yritti kirouksillaan puolustaa heitä molempia yhtä aikaa. Hän vilkaisi huolissaan Lilyä kesken taistelun.

"Hän mursi jalkani", Lily sanoi irvistäen tuskasta ja tarttui taas taikasauvaansa. "Väistä, James!"

James siirtyi sivuun antaakseen Lilylle tarpeeksi aikaa käyttää tainnutuskirousta. Se toimi, mutta kumpikaan heistä ei ehtinyt iloitsemaan asiasta, sillä sen käyttäminen kostautui heille. Jamesia kohtaan suuntautui yhtäaikaisesti kirousten ristitui ja vaikka hän saikin osan torjuttua silkalla taidolla, tajusi hän seuraavaksi lentävänsä holtittomasti ilman halki aivan liian kovalla vauhdilla ja paiskautuvansa rajusti vasten puunrunkoa heidän takanaan. Hän putosi kovalla vauhdilla maata vasten ja jäi siihen makaamaan, liian pökertyneenä liikkuakseen. Hänen päähänsä sattui, eikä hän osannut sanoa, johtuiko se jostakin kirouksesta vai törmäyksestä. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, hän päätti tavoitellessaan taikasauvaansa. Se oli pudonnut maahan jonkin matkan päähän hänestä ja sen luokse ryöminen tuntui ylitsepääsemättömältä, kun hänen samalla täytyi yrittää parhaansa mukaan väistellä kirouksia. Hän ei kuitenkaan välittänyt kivusta tai väsymyksestä, vaan lähti määrätietoisesti ryömimään taikasauvaansa kohti. Samalla hän yritti saada selville, kuinka Lily selviytyi, mutta ei voinut olla varma. Lily makasi maassa jonkin matkan päässä hänestä, eikä James osannut sanoa, oliko tyttö tajuissaan vai ei, sillä tyttö oli vaarallisen hiljaa. Jamesin teki mieli itkeä pelosta Lilyn puolesta, tai silkasta väsymyksestä, mutta hän ei aikonut antaa Bellatrixille sitä iloa. Hän raahautui viimeiset metrit taikasauvansa luokse ja nappasi sen käteensä kiertäen voimattomilta tuntuvat sormensa sen ympärille

"Et kai sinä vielä aio jatkaa tätä?" kysyi Bellatrixin omahyväinen ääni jostakin hänen lähettyviltään. James kohotti katseensa ja näki Bellatrixin seisovan vähän matkan päässä edessään.

"Etkö sinä ole vielä oppinut?" James pakottautui ärähtämään ivallisesti, vaikka hänen suupielistään valuva veri vaikeuttikin puhumista. "Minä tappelen vaikka kuolemaan saakka."

Bellatrix nyökkäsi. "Ja minäkin jatkaisin tätä mielelläni siihen saakka", tyttö sanoi sitten kiepauttaen taikasauvaansa huolettomasti, mutta kuitenkin varuillaan mahdollisen hyökkäyksen varalta. "Mutta ikävä kyllä meillä ei ole siihen mahdollisuutta, joten pikku opetus saa riittää. Siipirdium lentiusa!"

Kohotessaan avuttomasti ilman halki James ei voinut olla ajattelematta, miten ironista oli, että hän joutui oman kirouksensa uhriksi. Hän osasi jo odottaa pudotusta, kun Bellatrix laski taikasauvansa. Hänen onnekseen törmäys maata vasten ei tuntunut niin pahalta kuin hän oli odottanut, tai ehkä hän ei ollut tarpeeksi tajuissaan tunteakseen koko kipua. Hän tunsi toisen käsivartensa luun murtuvan, kun se vääntyi hänen alleen ja taikasauva kirposi hänen kädestään.

"Tämäpä on huvittavaa", Bellatrix sanoi astellessaan lähemmäs. "Minä luulin, että et olisi enää tajuissasi, mutta olet pahempi tapaus kuin luulinkaan. Satutus!"

James puri huuliaan yhteen estääkseen itseään huutamasta, kun syvä haava repeytyi hänen selkäänsä ja hän tunsi kuuman veren valuvan paidalleen. Bellatrix kikatti.

"Satutus!" tyttö sanoi uudelleen. Toinen haava. James tunsi alkavansa menettää tajuntansa pelkästä kivusta. Hän ojensi vasemman, toimivan kätensä kohti taikasauvaansa ja sulki silmänsä, kun kolmas haava aukeni hänen selkäänsä. Sitten, aivan yllättäen, hän ojensi vasemman kätensä ja huusi kaikin voimin:

"TAINNUTU!"

Bellatrix, joka oli ollut liian keskittynyt kiroamaan häntä, ei ehtinyt lopettaa vastaloitsua, ennen kuin tyttö jo kaatui tajuttomana maahan. James olisi hymyillyt, jos se ei olisi sattunut niin paljon. Hän kuuli hämärästi, että vielä tajuissaan olevat hyökkääjät kävelivät häntä kohti, ilmeisesti aikomuksenaan lopettaa se, minkä Bellatrix oli aloittanut. Hän ei jaksanut enää välittää. Hän toivoi vain, että Lily olisi kunnossa.

Sitten lähistöltä kuului ääni, joka sai Jamesin kohottamaan väsyneesti päätään ja katsomaan ympärilleen. Ääni kuului Siriukselle. Hän ei ymmärtänyt, miten Sirius saattoi olla paikalla, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystäkään, kun Sirius lopulta ilmestyi näköpiiriin taikasauva kädessään.

"TAINNUTU", Sirius karjaisi ja taustalla kaikui myös toinen ääni, jonka James tunnisti Redille kuuluvaksi. Sen jälkeen kaikki oli helppoa. Red kieputti taidoillaan luihuisia miten halusi ja Siriuksen ja Jamesin avustamana hän onnistui nopeasti tainnuttamaan kaikki jäljelle jääneet luihuiset.

"Ilmeisesti hyvä asia, että tulin tänään takaisin Tylypahkaan", Red kommentoi kiirehtiessään Jamesin luokse, kun kaikki oli ohitse. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan. "Ettehän te näytä pärjäävän edes kahta viikkoa ilman minua."

"Tosi vitsikästä", James mutisi. Sitten hän menetti tajuntansa.

"Miten James ja Lily voivat?" Remus kysyi huolestuneena, kun Sirius astui sairaalasiivestä käytävään ja sulki oven takanaan. Sirius oli ollut sairaalasiivessä puolisen tuntia tarkastamassa, että Jamesilla ja Lilyllä oli kaikki hyvin, mutta sitten matami Pomfrey oli havainnut hänet ja häätänyt hänet tylysti ulos ilmoittaen, että hänestä ei olisi Jamesille tai Lilylle mitään iloa, koska molemmat olisivat tajuttomia vielä ainakin seuraavaan aamuun saakka.

Sirius pudisti päätään. "Murtuneita luita, haavoja ja sen sellaisia. Olisi voinut käydä pahemminkin. Tosin kumpikaan ei ole juuri nyt tajuissaan."

Remus nyökkäsi jäykästi. Hän ja Peter olivat tulleet paikalle heti, kun Sirius ja Red olivat ilmoittaneet tapahtuneesta. "Miten sinä tiesit?" hän kysyi väsyneesti. "Miten sinä tiesit, että he olivat vaikeuksissa."

"Se oli vain hyvää onnea", Sirius murahti jurosti. "Satuin olemaan luudanvarrellani silloin. Kuulin, että järvellä tapahtui jotakin ja menin hakemaan Redin. Minun olisi ilmeisesti pitänyt olla nopeampi."

Remus hymähti. "Haluaisin vain tietää, miksi luihuiset tekivät sen. Eihän siinä ollut mitään ideaa."

Peter painoi päänsä, eikä sanonut mitään. Hän arveli olevansa luihuisten lisäksi koko koulussa ainoa, joka tiesi, miksi Jamesin ja Lilyn kimppuun oli hyökätty. Hän tiesi paremmin kuin hyvin - yhtä hyvin Bellatrix olisi voinut tulla ja kirkua sanat vasten hänen kasvojaan. Bellatrix oli tehnyt sen hänen vuokseen, näyttääkseen hänelle, mihin Voldemortin kannattajat pystyivät, näyttääkseen hänelle, miten avuttomia hänen ystävänsä loppujen lopuksi olivat ja mitä heille tapahtuisi ennen kuin kaikki olisi ohitse. Peter hieroi ohimoitaan väsyneenä. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään yhtä kamalaksi ihmiseksi. Hänen vuokseen hänen ystävänsä makasivat sairaalasiivessä vaikeasti vahingoittuneina - vain siksi, että hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa ei... tai kyllä.

"Mitä niille luihuisille tapahtui?" Peter kysyi ontosti.

Sirius kohautti olkapäitään. "Red kai herättelee heitä ulkona. Ja raahaa heidät sitten Dumbledoren haukuttavaksi - " Sirius naurahti kylmästi. "Ihan kuin siitä olisi jotakin hyötyä!"

Peter nyökkäsi. "Minun pitää mennä käymään ulkona", hän sanoi hätäisesti, eikä jäänyt kuuntelemaan lisäkysymyksiä, vaan säntäsi käytävää pitkin tiehensä, ennen kuin Sirius tai Remus ehtivät seuraamaan. Hän juoksi avonaisesta ovesta ulos pimentyvään yöhön ja suunnisti kuin sokea kohti järven rantaa kiroten itseään joka askeleella. Hän oli tehnyt kaiken väärin alusta asti. Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta olla Kelmi, hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta olla hyvä ystävä... hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta olla oikealla puolella. Hän puristi kätensä nyrkkiin järven rantaan päästyään ja alkoi etsiä katseellaan Bellatrixia.

"Minä haluan puhua sinun kanssasi", hän ilmoitti tytölle raivosta vavahdellen.

Bellatrix kohotti kulmiaan. "Nytkö? Minun on ilmeisesti mentävä Dumbledoren haukuttavaksi."

"Juuri nyt", Peter vastasi ihmetellen itsekin, mistä sai rohkeutta ollakseen niin röyhkeä. Vielä enemmän hän hämmästeli Bellatrixin kykyä tulla ensin tainnutetuksi ja sitten käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Miksi sinä teit sen?"

"Mitä luulisit?"

"Minun vuokseni", Peter sanoi. "Mutta miksi ihmeessä, Black? Mitä sinä sillä saavutat?"

"En minä, vaan joku muu", Bellatrix sihahti matalalla äänellä.

Peter heilautti kättään tuskastuneena. "Mutta miksi minä? Mitä Voldemort minulla tekee?"

"Älä sano ääneen sitä nimeä!" Bellatrix läimäytti Peteriä kasvoihin.

"HEI!" Red kääntyi huolestuneena katsomaan heitä. "Neiti Black on tarpeeksi pahoissa vaikeuksissa ilman tuotakin!"

Bellatrix vilkaisi miestä kyllästyneenä. "Pari minuuttia vain!" Sitten tyttö kääntyi taas Peterin puoleen. "Minä en suoraan sanottuna tiedä, mihin Mestari tarvitsee sinunlaistasi surkimusta. Mutta en ryhdy kyseenalaistamaan hänen ajatuksiaan. Hän haluaa sinut puolelleen, Peter." Bellatrix puhui nyt niin matalalla äänellä, että Peter pystyi hädin tuskin kuulemaan hänet. Peter ei ollut ikinä tuntenut olevansa niin ansassa itsensä kanssa.

"Ja entä jos minä suostun?"

"Se ei ole minun huoleni", Bellatrix vastasi laiskasti tarkastellen kynsiään. "Mutta sinuna harkitsisin asiaa. Saatat havaita sen viisaaksi päätökseksi - "

Peter ei jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan pakeni sokeasti takaisin linnaan pää täynnä ajatuksia, jotka tuntuivat repivän riikki niin hänet kuin hänen ystävänsäkin.

– (nimetön, koska mielikuvitukseni ei toimi tähän aikaan illasta)

Kun Lily seuraavana aamuna heräsi sairaalasiivessä, oli aamu jo pitkällä - tai niin hän ainakin päätteli siitä tosiasiasta, että toukokuun kirkas aurinko paistoi sairaalasiiven ikkunoiden lävitse suoraan hänen silmiinsä. Hän ei kuitenkaan vaivautunut kiinnittämään asiaan kovinkaan paljon huomiota. Oli muutakin mietittävää. Kuten edellisilta. Lily muisti yhä selkeästi kaikki edellisen illan tapahtumat ja tiesi niiden olevan syy siihen, että hän oli nyt sairaalasiivessä. Häntä hävetti. Hän ei ollut mikään rohkelikko, jos ei pystynyt pitämään puoliaan luihuisia vastaan, olkoonkin, että hän ja James olivat olleet toivottomasti alakynnessä. Kuinka he voisivat ikinä kuvitella pärjäävänsä Voldemortia vastaan, kun hävisivät taistelussa koulutovereilleenkin? Lily huokaisi. Hän tunsi itsensä toivottoman heikoksi ja se tunne sai hänet voimaan pahoin.

Lily nousi hitaasti istumaan sängyllään ja antoi katseensa kiertää ympäri hiljaista, valkoiseksi maalattua sairaalasiipeä. Pienen hetken ajan hän kuvitteli olevansa täysin yksin huoneessa, mutta sitten hän näki Jamesin makaavan viereisessä sängyssä silmät suljettuina ja toinen käsi kasvojensa suojana, aivan kuin poika olisi vieläkin odottanut jonkun satuttavan häntä. Lilyn helpotukseksi poika näytti kuitenkin olevan täysin kunnossa lukuunottamatta pitkää, kalvakkaa arpea hänen peiton päällä lepäävässä käsivarressaan. Siinä oli varmasti alunperin ollut haava, jonka matami Pomfrey oli parantunut, Lily ajatteli otsaansa rypistäen. Hän kääntyi sängyllä niin, että saattoi helposti katsella Jamesia ja alkoi leikkiä peittonsa kulmalla. Tavallaan hän oli helpottunut siitä, että James oli yhä unessa, sillä yksinäisyys tarjosi hänelle mahdollisuuden miettiä asioita kunnolla. Mitä ne asiat olivat, siitä hän ei ollut aivan varma. Hänen päänsä tuntui sillä hetkellä vain olevan niin sekaisin, että hän halusi olla hetken aikaa kaikessa rauhassa.

Mikä oli saanut luihuiset hyökkäämään heidän kimppuunsa? Lily tiesi Bellatrixin ja monien muidenkin luihuisten vihaavan häntä ja vielä enemmän Jamesia, mutta se viha, voimallisuudestaan huolimatta, ei tuntunut riittävän suurelta syyltä suunnitella ja toteuttaa erittäin vaarallinen hyökkäys, varsinkin, kun luihuiset eivät olisi koskaan voineet tappaa heitä ilman vakavia seurauksia. Lily ei jaksanut uskoa, että Bellatrix olisi vaarantanut vapautensa vain satuttaakseen häntä, eli tytöllä oli siis oltava joku toinenkin syy. Mutta mikä? Vaikka Lily kuinka mietti, ei hän pystynyt keksimään, miten luihuiset voisivat saavuttaa jotakin hyötyä vain hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Ehkä asia oli, kuten Sirius oli aina sanonut ja luihuiset olivat vain hieman seonneet päästään. Tai ehkä vähän enemmänkin kuin hieman, Lily ajatteli raivostuneesti ja vajosi turhautuneena takaisin tyynyjen varaan. Hän mulkoili kattoa aivan kuin se olisi ollut syypää kaikkeen.

"Minä tapan Bellatrixin", hän mutisi itsekseen.

"Älä yritäkään. Hän on varattu minulle", varoitti uninen ääni ovensuusta. Lily hätkähti ja kääntyi katsomaan ovelle. Siellä, puolittain piiloutuneena avonaisen oven taakse, oli Sirius. Poika oli käpertynyt kippuralle tuoliin kuin paraskin koira ja vetänyt mustan viittansa peitokseen. Tuskallisesta asennostaan huolimatta hän näytti melko hyväntuuliselta ja jopa hymyili Lilylle viivytellen.

"Miten sinä siinä olet?" Lily kysyi epäluuloisesti.

"Posteljooni toi", Sirius virnisti.

Lily kohotti kulmiaan. "Minä luulin, että teikäläiset eivät usko posteljooneihin."

"Tietenkään me emme usko", puuskahti Sirius. "En kai minä sitä muuten olisi sanonut!"

Lily hymähti. Hän ei ikinä oppisi ymmärtämään Kelmien ajatuksenjuoksua, eikä oikeastaan aikonut yrittääkään. Sellaisesta saisi vain päänsäryn. "Minä tarkoitin lähinnä sitä, että et kai sinä ole nukkunut siinä tuolissa?"

"Ja totta vie olen!" Sirius vastasi omahyväisesti samalla kun heitti peiton syrjään ja vääntäytyi varsin vaikean näköisesti ylös tuolista. Hän alkoi oikoa kipeytyneitä jäseniään irvistys kasvoillaan. "Matami Pomfrey ei antanut minun nukkua sängyssä, joten tuoli oli ainoa vaihtoehto."

"Olen yllättynyt siitä, että Pomfrey ylipäätäänsä ANTOI sinun nukkua täällä", Lily vastasi enemmän kuin ihmeissään.

Sirius kohautti olkapäitään ja virnisti lammasmaisesti. "Jos aivan tarkkoja ollaan, niin ei hän antanutkaan", hän myönsi. "Joten minun piti ottaa omat keinoni käyttöön. Linnoittauduin tuoliin ja ilmoitin kiroavani hänet, jos hän yrittäisi tulla liian lähelle." Sanojensa vakuudeksi Sirius pyöritti tyytyväisenä taikasauvaansa toisessa kädessään ja työnsi sen sitten rennosti farkkujensa taskuun.

Lily pudisteli päätään. "Sinä olet ihan uskomaton, tiesitkö sitä?"

"Tiesin, totta kai", poika vastasi vakavasti. "Mutta on mukavaa kuulla sinun olevan samaa mieltä asiasta."

Lily tuhahti, eikä sanonut mitään. Vain Sirius Black saattoi käyttäytyä tuolla tavalla missä tahansa tilanteessa. Poikaa ei näyttänyt erityisemmin vaivaavan se tosiasia, että hänen paras ystävänsä ja tämän tyttöystävä olivat joutuneet luihuisten toimesta sairaalasiipeen. Lily kuitenkin tunsi Siriuksen jo tarpeeksi hyvin tietääkseen, että pinnan alla tapahtui paljon enemmän kuin Sirius antoi ymmärtää, joten hän ei ryhtynyt kyseenalaistamaan Siriuksen sanoja, vaan ainoastaan hymyili pojalle. Poika vastasi hymyyn - kerrankin aidosti, Lily pani merkille - ja oikaisi sitten itsensä venytyksestään kävellen Lilyn luokse sängyn viereen.

"Vakavasti puhuen", poika sanoi hieman vaivautuneesti istuessaan Lilyn sängyn laidalle. "On kiva nähdä sinut hereillä. Olin melkein huolissani sinusta, pikkusisko."

"Pikkusisko?" Lily toisti lievästi ymmällään.

Sirius kohautti olkapäitään nolostuneen näköisenä. "Sarvihaara on minun veljeni ja sinä olet hänen suuri rakkautensa, mikä saa sinut tavallaan kuulumaan perheeseen."

Lily hymyili pojalle osaamatta sanoa mitään. Poika katseli häntä hetken aikaa vaivaantuneena ja kumartui sitten halaamaan häntä lujasti. Lily vastasi halaukseen.

"Mitä pahusta sinä teet minun tyttöystäväni kanssa siellä sängyllä, Anturajalka?" Jamesin ääni mutisi unenpöpperöisesti viereisestä sängystä. Lily ja Sirius hätkähtivät ja irrottautuivat nopeasti halauksesta. Sirius kääntyi katsomaan Jamesia itsetyytyväisen näköisenä, vaikka sivusta katsova Lily näkikin selvästi, että poika oli näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta huojentunut siitä, että Jameskin oli hereillä.

"Sitä kutsutaan halaamiseksi, ystävä hyvä", Sirius vastasi arvokkaasti Jamesin kysymykseen. "Se ei minun tietojeni mukaan ole mitenkään vaarallista."

"Ei niin - paitsi silloin, kun SINÄ teet sitä", James tokaisi synkästi.

Sirius virnisti ja pörrötti kädellään Jamesin hiuksia melkeinpä äidillisesti. "Siinä on minun poikani!"

"Itse asiassa EI ole", oikaisi James ja läimäytti samalla Siriuksen käden kauemmas itsestään. "Ja olisin kiitollinen, jos jättäisit hiukseni rauhaan."

"En minä tarkoittanut sitä kirjaimellisesti! Päättelin vain, että et voi olla enää kovinkaan sairas, jos jaksat jo nälviä minulle tuolla tavalla!"

James irvisti, eikä vastannut Siriukselle. Sen sijaan poika käänsi katseensa Lilyyn ja katsoi häntä tarkkaavaisesti, aivan kuin olisi halunnut arvioida, oliko hänellä kaikki varmasti hyvin. Lily kohotti leukaansa ja hymyili pojalle.

"En minä ole kuollut, jos sitä mietit", tyttö virnisti onnistuen saamaan hieman Kelmeille tyypillistä nenäkkyyttä ääneensä.

James hymyili hänelle vastaukseksi. "Kyllä sinä tiedät, että minä muutun typerykseksi aina kun on kyse sinusta."

"Minä ainakin tiedän", Sirius mutisi painokkaasti niin hiljaisella äänellä, että Lily kuuli hänet vain vaivoin. James ojensi kätensä läimäyttääkseen Siriusta päähän.

"Hei, varohan vähän, poju", Sirius ärähti melkeinpä hajamielisesti. "Kun viimeksi muutama sekunti sitten katsoimme toisiamme, sinä olit edelleen sairas."

"Kun viimeksi muutama sekunti sitten katsoimme toisiamme, sinä et ollut matami Pomfrey."

"En minä tietääkseni ole nytkään", Sirius sanoi ymmällään.

James ja Lily vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään. "James tarkoittaa sitä, että sinun ei kuulu arvioida hänen terveydentilaansa", Lily selitti sitten kärsivällisesti Siriukselle, joka katseli heitä edelleen ihmetellen, mistä oikein oli ollut kyse. Ymmärtävä ilme levisi hitaasti Siriuksen kasvoille ja erittäin nopeasti sitä seurasi myös loukkaantuneisuus.

"Minun tietääkseni minulla on oikeus huolehtia sinun kuulumisistasi, vaikka en olisikaan vielä vaihtanut sukunimeäni Pomfreyksi´", poika sanoi arvokkaasti. "Varsinkin kun kärsin niin suunnattomia vaivoja teidän auttamiseksenne eilisiltana."

James hymähti. "Ja mitähän ne suunnattomat vaivat mahtoivat olla?"

Sirius kohautti olkapäitään. "Minun piti hylätä iltakaulailuni..."

"Siinä tapauksessa olen mielettömän pahoillani häiriöstä", James sanoi huvittuneesti. Sitten poika vakavoitui. "Ihan tosissaan - kiitos, Anturajalka."

"Odotan sinulta vastapalvelusta siitä hyvästä." Sirius virnisti pisteliäästi, mutta hänen silmiensä ilme kertoi, että hän ei ollut tosissaan, että hän oli ymmärtänyt, mitä James tarkoitti ja olisi halunnut sanoa enemmänkin kuin sanoi. Sen sijaan hän vain läppäsi kättään Jamesin kanssa. Hän oli aikeissa kumartua halaamaan poikaa, mutta sitten sairaalasiiven ovi lennähti rajusti auki ja matami Pomfrey pyyhälsi sisään tuhisten itsekseen kuin vihainen siili. Sirius jäykistyi oitis matamin nähdessään ja pomppasi ylös Lilyn sängyn reunalta.

"Minä taidan tästä lähteäkin", poika sanoi vikkelästi, nappasi taikasauvansa ja säntäsi nopeasti sairaalasiiven ikkunoiden luokse mutisten loitsun, jonka seurauksena ikkuna ponnahti auki. Matami Pomfrey havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan Siriusta.

"Black, ei niin nopeasti", matami huusi kasvot punehtuen ja kiirehti Siriusta kohti. "Et ole vielä saanut rangaistusta viime yöstä."

"Sääli", Sirius huikkasi olkapäänsä ylitse samalla kun kiipesi ikkunalaudalle. "Ehkä joku toinen kerta."

"Se toinen kerta tulee vielä, Black", matami Pomfrey kailotti, vaikka Sirius oli jo hypännyt ikkunasta ulos ja juoksi nyt kovaa vauhtia kohti Tylypahkan ulko-ovea. Matami Pomfrey sihahti muutaman kerran tuoden Lilyn mieleen vihaisen kissan, sitten nainen ympäri ja katsoi häntä ja Jamesia pisteliäästi.

"Miksi te ette kertoneet minulle, että HÄN oli täällä?" matami äsähti vihaisesti ja hänen kasvonsa heijastivat suunnatonta pettymystä. "Hänellä ei ollut lupaa siihen!"

"Ikävää sinun kannaltasi, Poppy", James pahoitteli virnistellen. "Mutta minä en kavalla ystäviäni."

"Hänen nimensä on James, eikä Juudas", Lily lisäsi.

Sekä matami Pomfrey että James katsoivat häntä ymmällään. Hän kohautti olkapäitään. "Se on jästijuttu."

"Sääli", James mutisi. "Minä melkein pidin siitä nimestä. Juudas Potter... Lily-kulta, mitä luulet, voisimmeko me nimetä ensimmäisen lapsemme Juudaaksi?"

"Emme", Lily vastasi lujasti. "Ensinnäkin en halua suunnitella ensimmäistä, toista tai kolmattakaan lasta näin nuorena ja toiseksi Juudas olisi hyvin julma nimi lapselle. Eli unohda se."

"Miksi?" James kysyi pettyneenä.

Lily ravisti päätään. "Unohda."

James huokaisi ja luovutti. Poika kääntyi katsomaan matami Pomfreyta, joka seisoi läheisen pöydän ääressä ja kaatoi parhaillaan kellertävää, siirappimaisen äitelältä näyttävää lientä kahteen pikariin.

"Maistuuko tuo pahalta?" James kysyi inhoten, kun matami Pomfrey kääntyi ympäri ja ojensi heille kummallekin pikarit.

Matami Pomfreyn silmät välähtivät uhkaavasti. "Pahemmalta kuin voisit ikinä kuvitellakaan, Potter", nainen napautti pahantuulisesti. "Juokaa nyt ja vauhdilla!"

Lily ja James tottelivat vastahakoisesti. James oli oksentaa otettuaan ensimmäisen kulauksen juomasta. Hänen paha olonsa vain yltyi hänen juodessaan lisää ja pienen hetken ajan hänestä tuntui, kuin hänen sisuskalunsa olisivat kääntyneet ympäri. James kakoi saatuaan pikarinsa tyhjäksi ja laski sen kiireesti yöpöydälleen.

"Mitä tuo litku muka hyödyttää?" hän kysyi inhoavasti saatuaan ruokatorvensa jälleen hallintaansa. Matami Pomfrey ei edes vaivautunut vastaamaan. Nainen oli siirtynyt tunnustelemaan Lilyn jalkaa kokeillakseen, olivatko murtumat parantuneet. Lily olisi voinut kertoa naiselle vastauksen heti kun nainen olisi vaivautunut kysymään, sillä hänen edellisiltana tuntemansa kipu oli kokonaan kadonnut ja hän pystyi liikuttamaan jalkaansa normaalisti. Matami Pomfrey ei kuitenkaan uskonut, ennen kuin oli itse tutkinut koko jalan. Sitten hän nyökkäsi ilmeisen tyytyväisenä itseensä ja ilmoitti Lilylle, että hän voisi lähteä illalla pois sairaalasiivestä.

"Pitääkö minun olla täällä koko päivä?" Lily parahti epäuskoisena.

"Pitää."

"Mutta minä olen ihan kunnossa", Lily vastusti.

"Et voi olla vakavissasi, Poppy", James vahvisti järkyttyneellä äänellä.

Matami Pomfrey kääntyi katsomaan häntä vihaisesti. "Olen haudanvakavissani, Potter ja sama koskee myös sinua. Te kaksi lepäätte nyt täällä sievästi, ettekä tee mitään typeryyksiä, tai olette täällä vielä huomisenkin päivän", nainen tokaisi hymyttömästi. "Ja jos Black tulee, kertokaa ihmeessä minulle."

"Miksi? Että voisit antaa pikku kätöstesi tanssia hänen pakaralihaksillaan?" James letkautti.

Matami Pomfrey vain mulkaisi häntä ja marssi sanaakaan sanomatta ulos huoneesta. James kääntyi katsomaan Lilyä ja huokaisi.

"Näyttää siltä, että me olemme vankeina täällä, arvon neito."

Lily nyökkäsi synkästi. "Ja minun oli tarkoitus lukea S.U.P.E.R-kokeisiin..."

"Et voi olla tosissasi", James puuskahti. "Sinun kimppuusi hyökättiin eilen ja sinä suunnittelet lukevasi kokeisiin!"

"Minä en mieluummin puhuisi eilisestä", Lily sanoi suu tiukkana viivana.

James nyökkäsi ja vaikeni. Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa, sillä oli yhä olemassa kysymys, johon hänen oli pakko saada vastaus. "Sinä et... ajattele, että se oli minun vikani? Ethän?"

"Mitä?" Lily käänsi päätään epäuskoisena ja katsoi häntä suurin vihrein silmin, jotka heijastivat yllättyneisyyttä ja järkytystä. "Sinä olet tainnut sekoittaa pääsi pahemman kerran. Luihuiset hyökkäävät kimppuuni ja sinä luulet minun ajattelevan, että se on SINUN vikasi?"

James virnisti helpottuneena. "Punapäiden järjenjuoksusta ei ikinä tiedä", hän mumisi samalla kun heitti peittonsa syrjään ja nousi ylös sängystään kävellen Lilyn sängylle ja istui sitten tytön sängyn laidalle. Hän kuljetti sormiaan Lilyn käsivarrella ja sitten tytön kasvoilla työntäen sivuun punaiset hiukset, jotka pyrkivät valumaan tytön silmille.

"Oletko sinä miettinyt paljon sitä eilistä?" hän kysyi matalalla äänellä.

Lily nyökkäsi. "On vaikeaa olla miettimättä."

"Pelkäätkö sinä?"

"Mitä?" Lily naurahti kylmästi. "Että he tekevät sen uudestaan? Tietenkään minä en pelkää."

"Pelkäät sinä", James vastasi katse nauliutuneena Lilyn kasvoihin, jotka olivat epäluonteenomaisen vakavat ja kireät. Lily näytti siltä, että yritti olla näyttämättä epävarmalta. Tyttö pudisti päätään ärtyneen näköisenä.

"En minä pelkää!"

James huokaisi. "Miksi sinä et voi vain myöntää sitä?" hän kysyi turhautuneena.

"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä pelkäisin?" Lily vastasi kysymykseen samaan sävyyn. James virnisti lievästi nolostuneena.

"Se johtuu minun Lily Evans-pakkomielteestäni", poika selitti sujuvasti. "Olen katsellut sinun kasvonilmeitäsi koko pienen, tai vähän isomman, ikäni ja tunnen ne jo aika hyvin. Sinä puret huuliasi yhteen vain silloin, kun olet hermostunut tai vihainen. Sinä katsot minua silmiin kasvoillasi ilme, joka kertoo, että et haluaisi katsoa, mutta katsot kuitenkin, koska et halua minun näkevän, että olet hermostunut. Sinä nostat leukaasi aina kun haluat vaikuttaa rohkeammalta kuin olet. Riittivätkö nuo esimerkit vai vieläkö sinä haluat minun jatkavan?"

Lily ravisti taas päätään. "Onnistuit ainakin todistamaan sen tosiasian, että olet ahdistelija."

"Enkä ole!"

"Mikä sinä sitten olet?"

James hymyili ovelasti. "Se olisi jotakin niin siirappista, että jätän sen mieluummin sanomatta", poika sanoi ja nojautui suutelemaan tyttöä varovasti huulille. He kumpikin unohtivat edellisillan hyökkäyksen ja kaikki maailman ongelmat - ainakin joksikin aikaa.

Sirius harhaili yksin pitkin Tylypahkan käytäviä ja etsi Remusta ja Peteriä. Hän oli jättänyt sinä aamuna väliin kaksi tuntia vain ollakseen Jamesin ja Lilyn seurana, vaikka kaksikosta ei ollutkaan kovin paljon seuraa heidän nukkuessaan. Nyt hänen oli tarkoitus mennä taikajuomatunnille, niin vähän kuin se häntä innostikin. Taikajuomatunti oli yhteinen luihuisten kanssa, eikä hän ollut aivan varma siitä, pystyisikö estämään itseään kiroamasta luihuisia kostoksi edellisiltaisesta. Hän ei tarkalleen tiennyt, mitä Red oli tehnyt luihuisille, mutta ainakin Bellatrix oli edelleen koulussa, sillä Sirius oli nähnyt tytön Suuressa Salissa aiemmin aamulla.

Sirius oli pettynyt. Hän oli toivonut, että Dumbledore vihdoin ymmärtäisi erottaa Bellatrixin koulusta - tyttöhän oli vaaraksi toisille. Mutta Dumbledorella ilmeisesti oli joku erittäin hyvä syy pitää Bellatrix koulussa, tai sitten rehtori oli menettänyt viimeisetkin järjenrippeensä, sillä Siriuksen tietojen mukaan Bellatrixin erottamista ei ollut edes harkittu. Se oli sääli, mutta jos Dumbledore ei kerran antanut Bellatrixille sopivaa rangaistusta, sitten Sirius tekisi sen itse - keinolla millä hyvänsä. Ja koska hän sattui olemaan Kelmi, ei keinojen keksiminen tulisi todennäköisesti olemaan kovinkaan vaikeaa. Hän olikin ollut jo liiankin pitkään kiltisti.

Hänen mielialansa kohentui hieman hänen suunnitellessaan kaikkia niitä tapoja, joilla hän voisi kostaa Bellatrixille. Kun hän lopulta pääsi tyrmien luokse, oli hän jo niin hyvällä tuulella, että jaksoi jopa tervehtiä Remusta ja Peteriä aivan ystävällisesti.

"Miten Sarvihaara ja Lily?" Peter kysyi heti ensimmäiseksi keikkuessaan kannoillaan tyrmän oven edessä. Poika näytti levottomalta.

Sirius kohautti olkapäitään. "Molemmat hereillä ja ilmeisesti melko hyvinvoiviakin päätellen siitä, että he jaksoivat esittää aina yhtä ihania huomautuksiaan", poika virnisti. "En tosin tiedä sen tarkemmin, koska jouduin suorittamaan pikaisen paon sairaalasiivestä. Matami Pomfrey, tiedättehän."

Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän jos kuka tunsi matami Pomfrey ikävät puolet vietettyään vähintään päivän kuussa, seitsemän vuoden ajan, matami Pomfreyn luona sairaalasiivessä paikkailtavana ihmissusiseikkailujensa jäljiltä. Oli melkein helpotus, että kahden kuukauden kuluttua hänen ei enää tarvitsisi kestää yhtäkään täydenkuun jälkeistä päivää sairaalasiivessä. Toisaalta hän ei taas tiennyt, missä viettäisi täydenkuun ajan. Ei ainakaan Lontoossa, sillä se olisi enemmän kuin vaarallista. Hänen täytyisi vain keksiä joku toinen paikka itselleen - tai pyytää Siriusta ja Jamesia tekemään se hänen puolestaan, kaksikolla kun oli paljon parempi mielikuvitus kuin hänellä itsellään. Remus ravisti päätään päästäkseen ikävistä ajatuksista eroon.

"Haluaisin tosissani tietää, miksi luihuiset hyökkäsivät Lilyn ja Jamesin kimppuun", hän sanoi mietteliäästi. "Pakkohan heillä oli joku syy olla."

"Niinhän sitä voisi kuvitella", vastasi heidän kaikkien suuresti vihaama ääni Remuksen selän takaa. Remus kääntyi ympäri ja tuijotti raivoissaan Bellatrixia, joka seisoi hänen edessään kädet rinnan päälle ristittynä ja omahyväinen hymy huulillaan.

"Sinä", Sirius sihahti, ennen kuin Remus sai tilaisuutta sanoa mitään. "Eikö sinulta ole vielä kielletty välitunnilla oloa?"

"Ikävä - tai ei ehkä niinkään - tuottaa pettymys, mutta ei", Bellatrix vastasi huolettomasti.

Sirius puri hampaitaan yhteen. "En tajua, miten voit selviytyä tuollaisesta ilman rangaistusta."

"Minun rangaistukseni eivät taida olla sinun huolesi", Bellatrix tokaisi ja sivuutti sitten Siriuksen kääntyen Peterin puoleen. "Minulla on sinulle asiaa, Piskuilan."

"Minulle?" Peter kysyi hiljaa.

"Hänelle?" Sirius ärähti samaan aikaan.

Bellatrix vilkaisi serkkuaan viileän huvittuneesti. "Ymmärrän kyllä, että sinun on vaikeaa ymmärtää sitä, että jotakuta ei ehkä kiinnostakaan keskustella sinun kanssasi, mutta sinuna sopeutuisin vain tilanteeseen. Piskuilan - seuraa!"

Peter katsahti Siriukseen kulmiensa alta, väläytti sitten puoliksi pahoittelevan ja puoliksi pelokkaan hymyn, ennen kuin lähti seuraamaan Bellatrixia hiljaiselle sivukäytävälle. Päästyään sinne Bellatrix pysäytti hänet ja vilkuiltuaan huolellisesti ympärilleen kysyi:

"Oletko jo harkinnut Hänen tarjoustaan?"

Peter katseli ympärilleen pakotietä etsien. "Mitä tarjousta?" hän kysyi sitten hiljaisella äänellä yrittäen parhaansa mukaan pelata aikaa..

Bellatrix naurahti kissamaiseen tapaansa. "Älä leiki typerystä, Piskuilan! Me molemmat tiedämme, että pystyt parempaan!"

"Tiedämmekö?" Peter nosti päätään yllättävän rohkeuden puuskan vallassa. "Minä en tajua, miksi minä kiinnostan teitä niin paljon."

"Mestaria, ei 'meitä'", Bellatrix korjasi pahastuneena. "Minä en ainakaan voisi henkilökohtaisesti välittää sinusta vähempää."

"Mutta mihin minua oikein tarvitaan?" Peterin ääni oli pingottunut ja tuskainen. Bellatrixia hänen epävarmuutensa vain huvitti ja tyttö kosketti hänen poskeaan pitkillä kynsillään, jotka olivat terävät ja huolellisesti muotoillut. Kuin kissan kynnet, Peter ajatteli hämärästi ja sysäsi Bellatrixin inhoten kauemmas itsestään.

"Mitä jos unohdetaan syyt ja seuraukset hetkeksi?" Bellatrix ehdotti ivallisesti hymyillen. "Puhutaan sen sijaan sinun ystävistäsi - verenpetturi-Potterista ja kuraverisestä Evansista. Oletko nähnyt heitä tänä aamuna?"

"En, miten niin?" Peter katsoi häntä epäluuloisena.

"Ajattelin vain kysyä." Bellatrix heläytti metallisen naurun. "Eikö olekin mielenkiintoista, miten helppoa on satuttaa niitä, jotka väittävät olevansa yleviä ja oikeassa? Loppujen lopuksi he ovat uskomuksineen kaikista heikoimmalla."

Peter puristi käsiään nyrkkiin rystyset valkoisina. "He OVAT oikeassa", hän pakotti itsensä sanomaan, vaikka jokainen tavu tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa aivan kuin hänen kurkkunsa olisi ollut täynnä veitsenteräviä neuloja.

"Ehkä omasta näkökulmastaan. Mutta sillähän ei ole oikeastaan väliä, vai onko?"

"Millä sitten on väliä?" Peter paukautti kysymyksen antamatta itselleen aikaa jäädä hermoilemaan.

Bellatrix hymyili melkeinpä kehräävää hymyä. Peteriä paleli kun hän näki tytön ilmeen. "Tärkeintä juuri nyt on se, miten ratkaisevassa asemassa sinä olet, Piskuilan", Bellatrix sanoi rauhallisesti ja astui taas askeleen lähemmäs Peteriä. Poika perääntyi, kunnes tunsi selkänsä koskettavan kylmää seinää.

"Ajattelisit nyt", jatkoi Bellatrix. "Me voimme satuttaa ystäviäsi - ja sinua - pahemmin kuin kuvitteletkaan. Se ei ikinä lopu, Piskuilan - ei ennen kuin te olette kuolleet, tai luopuneet typeristä, hyveellisistä käsityksistänne. Sinähän tiedät sen, vai mitä?"

Peter ei voinut estää itseään nyökkäämästä. Bellatrix hymyili tyytyväisenä.

"Yksi sana vain ja sinä olet turvassa, Piskuilan. Mestari pitää hyvää huolta niistä, jotka ovat hänen suosiossaan." Peter värähti nähdessään ihailevan, lähestulkoon autuaan ilmeen, joka oli hiipinyt Bellatrixin kasvoille kuin varkain. "Jos haluaisin olla oikein suorapuheinen", Bellatrix sanoi silkkisesti, "voisin sanoa näin: voit liittyä meihin, tai kuolla ystäviesi mukana."

Peter nielaisi. Hän tiesi, mitä halusi sanoa - hän tiesi, mitä Sirius ja James olisivat sanoneet, mitä jopa aina niin ystävällinen Remus olisi sanonut hetkeäkään epäröimättä. Sana ei ollut pitkä, eikä erityisen vaikea. Silti se tuntui takertuvan Peterin kurkkuun joka kerta kun hän yritti saada sen ulos suustaan. Bellatrix katseli hänen sisäistä taisteluaan sivusta, ilmeenkään värähtämättä, aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä, että tyttö odotti juuri nähdäkseen, onnistuisiko hän tuhoamaan inhimillisen puolen Peterin sisältä vai ei. Bellatrixissa ei ainakaan ollut mitään inhimillistä, Peter ajatteli inhoten. Tyttö nojautui takanaan olevaan seinään laiskasti, antoi selkänsä kaartua kuin unestaan heräävä peto voisi tehdä venytellessään. Bellatrix hymyili hampaat näkyen, eikä Peterin ollut kovinkaan vaikeaa kuvitella niitä hampaita pedon teräviksi, lihaa raateleviksi hampaiksi. Hän veti syvään henkeä ja yritti jälleen kerran sanoa sen.

"Ei", hän sanoi heikosti. Hän ei tiennyt, mistä sai tarpeeksi rohkeutta sen sanomiseen, sillä hänen jokainen lihaksensa vapisi ja ääni hänen päässään huusi kaiken aikaa, että hänen pitäisi perua sanansa, uskoa, mitä hänelle sanottiin. Hän sulki silmänsä sanottuaan sen ääneen ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut valmis pyörtymään millä hetkellä hyvänsä. Ehkä hän olikin, hän ajatteli, mutta sillä ei ollut väliä. Väliä oli vain sillä, että hän oli tehnyt, mitä muut Kelmit olisivat halunneet hänen tekevän, että Sirius ja James ja Remus, kaikessa loistavuudessaan, voisivat lopultakin olla hänestä ylpeitä. Ajatus ystävistä vahvisti hänen horjuvaa rohkeuttaan ja hän toisti sen, tällä kertaa lujemmin.

"Ei."

"Eikö?" Bellatrix nojautui lähemmäs ja Peter saattoi nähdä tytön silmissä yllättyneisyyttä, jota tyttö yritti turhaan peitellä. Noista epäinhimillisistä, kylmistä silmistä paistoi myös jotakin muuta, jotakin, joka sai Peterin veren sykkimään kiivaammin hänen suonissaan - vastentahtoista ihailua, aivan kuin Bellatrix olisi törmännyt suurempaan rohkeuteen kuin oli odottanutkaan. Peter suoristi selkäänsä.

"Ei", hän sanoi taas. "Sinä et pysty tappamaan minua, sinä et pysty tappamaan ystäviäni, enkä minä tule sinun rakkaan Voldemortisi puolelle. En nyt, enkä ikinä."

"Vai niin..." Bellatrix antoi äänensä haipua pois ja katsoi häntä ivallisesti hymyillen. "No, antakaamme asian olla kuten tahdot sen olevan - toistaiseksi. Toivoisin vain, että et murru täydellisesti, kun lopulta ymmärrät, että verenpetturiserkkuni ja hänen verenpetturiystävänsä eivät pysty suojelemaan eivätkä pelastamaan sinua. Sinusta ei ole mitään hyötyä Pimeyden Lordille, jos olet kappaleina."

Sen sanottuaan Bellatrix kääntyi ja katosi käytävästä jättäen Peterin seisomaan yksin pimeyteen, jokainen lihas ponnistuksesta vapisten.

"Minusta tuntuu, että Bellatrix on lopultakin irroittanut kyntensä Peteristä", Sirius totesi myöhemmin samana iltana istuessaan Lilyn ja Jamesin kanssa oleskeluhuoneessa. Matami Pomfrey oli lopultakin päästänyt kaksikon lähtemään sairaalasiivestä - tosin myöhemmin kuin piti, sillä kello oli jo puoli kymmenen ja pian Lilyn ja Jamesin pitäisi aloittaa partiointinsa.

"Mikä saa sinut kuvittelemaan niin?" Lily kysyi katse kiinnittyneenä Päivän Profeettaan. Hän selasi lehteä lävitse yrittäen löytää jotakin uutisia Voldemortin tekemisistä. Hän sivuutti kirjoitukset Romaniassa leviävästä hengenvaarallisesta lohikäärmerokosta, ihmeellisestä puhuvasta muurahaisesta sekä taikaministerin avustajasta, joka oli saanut potkut vakoilusyytteiden uhalla.

Sirius hymähti. "Rakas serkkuni ilmestyi keskustelun jälkeen käytävästä näyttäen siltä, että joku oli katkaissut hänen kyntensä. Mikä viittaa tietenkin Matohäntään, mutta ei kirjaimellisesti."

James virnisti. "No, hyvä vain, jos hän jättää Matohännän rauhaan. Tosin minua kiinnostaa edelleenkin tietää, mitä Bellatrix ylipäätäänsä hänestä halusi."

"Ehkä se oli Jessica", Lily ehdotti. "Se typerä tyttö oli yllättäen päättänyt haluavansa Peterin takaisin, tai jotakin."

James kohautti olkapäitään. "Miten vain, tärkeintä on, että se on ohi", hän napautti.

Sirius nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta. "Minulla on jotakin sinulle kuuluvaa, James."

"Ei kai?" James kysyi huolestuneena.

"Ei mitään kovin vaarallista", virnisti Sirius. "Vaan kirje sinun vanhemmiltasi."

Jamesin ilme kirkastui, kun Sirius työnsi kätensä taskuunsa ja otti esille rullalle käärityn pergamentin, joka oli sinetöity ja jonka päälle oli kirjoitettu vahvoin viivoin nimi James. James nappasi kirjeen Siriukselta ennen kuin poika ehti edes ojentaa sitä hänelle ja alkoi kääriä sitä auki.

"Sinullapas on kiire", Sirius kommentoi.

"Tärkeä viesti", James vastasi lyhyesti ja keskittyi sitten lukemaan kirjettään

James-kulta,

isä ja minä olimme niin iloisia kuullessamme sinusta taas! Ehdimme jo huolestua, että sinulla on ongelmia - jopa isäsi, vaikka hän onkin tietysti nykyään tavattoman kiireinen työssään. Olen iloinen siitä, että sinulla on kaikki hyvin. Täälläkään ei ole ollut suurempia ongelmia. Kertoisin kyllä sinulle tiedät-kai-kenen tekemisistä, mutta isäsi kielsi. Hän sanoi, että tämä kirje voi joutua vääriin käsiin, eli jätän sen tekemättä. Kerrothan terveisiä ystävillesi ja Lilylle myös? Toivon, että tuot Lilyn taas pian käymään. Pidin siitä tytöstä kovasti, vaikka emme ehtineetkään tutustua sen ikävän hyökkäyksen vuoksi.

En ehdi nyt kirjoittaa enempää, sillä aavistan, että haluat saada tämän viestin mahdollisimman nopeasti. Menen siis suoraan asiaan: mikäli luin rivien välistä oikein, suunnittelet pyytäväsi Lilyä vaimoksesi. Minun on pakko myöntää, että olin vähällä pyörtyä viestini luettuani. Minulla ei ole mitään asiaa vastaan, mutta en tiennyt, että olet niin vakavissasi Lilyn kanssa. Hän on herttainen tyttö, tai ainakin vaikutti siltä. Mitä tulee isääsi ja minuun, me olimme seurustelleet noin vuoden verran, ennen kuin päätimme mennä naimisiin. Kehottaisinkin sinua harkitsemaan tarkasti, haluatko sinä todella viettää loppuelämäsi Lilyn kanssa. En tosin epäile asiaa kovinkaan paljon ottaen huomioon, kuinka usein jankutit minulle kesälomalla, että joko menet naimisiin Lilyn kanssa tai et ollenkaan. Se oli mielestäni suloista jo silloin. Nyt olen ikionnellinen siitä, että olet - toivon mukaan - löytänyt elämäsi rakkauden. Haluan kuitenkin vielä varoittaa sinua tekemästä mitään hätiköityä, koska naisihmisillä on tapana heittäytyä hankalaksi naimisiinmenoasioissa. Mutta jos olet varma, että teet oikean päätöksen, haluan rohkaista sinua, toivottaa koko sydämestäni onnea ja vihjaista sinulle, että Tylyahon pääkadun pohjoispäässä on ihana jalokiviliike.

Rakkaudella, äitisi.

James hymähti ja taitteli kirjeen kasaan tietämättä, mitä ajatella. Hän ei ollut varma, mitä hänen äitinsä yritti sanoa - rohkaista häntä vai estellä häntä? James huokaisi syvään. Viestistä ei ollut mitään apua, niin kovasti kuin hän oli sitä toivonutkin saavansa.

"Kaikki OK, Sarvihaara?" Sirius kysyi. James kohotti päätään ja tajusi Siriuksen katselleen häntä kaiken aikaa.

"On - kai - " hän vastasi hieman epäröiden.

Sirius rypisti otsaansa. "Ei kai Godricin notkossa ole mitään ongelmia?" hän kysyi. James pudisti päätään.

"Enemmänkin minun ongelmistani on kyse, jos ymmärsit, mitä tarkoitan."

"Näytä sitä viestiä."

"En", James sanoi kiireesti.

Sirius huokaisi. "Näytä nyt!"

"EN!"

Sirius ojensi kätensä ja nappasi viestin Jamesin kädestä, ennen kuin poika ehti vastustelemaan. James yritti turhaan estää Siriusta lukemasta sitä. Hän katsoi avuttomana sivusta, kuinka Siriuksen virne muuttui kaiken aikaa leveämmäksi pojan lukiessa kirjettä. Lopulta Sirius taitteli kirjeen kasaan kasvoillaan leveä virne. Pojan kasvot olivat kalvenneet ja silmissä järkyttynyt ilme.

"Meidän täytyy puhua, poikaseni", Sirius pamautti. "Huomenna, ennen Tylyahoa - ja VAKAVASTI!"

"Puhua mistä?" Lily uteli, ennen kuin James ehti vastaamaan.

Sirius ja James vilkaisivat toisiaan. "Ei yhtään mistään", Sirius sanoi sitten typerästi virnistäen.

84.osa - Suuri Sormuskeskustelu

Muut Kelmit olivat vielä unessa, kun James lauantaiaamuna heräsi. Hän ei osannut sanoa, paljonko kello oli tai miksi hän oli hereillä - hän vain ei pystynyt nukkumaan. Hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi noustessaan istumaan sängyllään. Makuusalissa oli vielä hämärää, mikä tarkoitti sitä, että oli yhä aamuyö. James huokaisi syvään ja kirosi sekavaa mieltään, joka ei antanut hänelle unirauhaa.

"Kaikki on sen typerän kirjeen vika", James murahti itsekseen ja vääntäytyi hitaasti ylös sängyltään. Hän tassutteli mahdollisimman äänettömästi lattian poikki vaatekaapilleen ja otti esille äitinsä lähettämän kirjeen, jonka oli sekavassa mielentilassaan tunkenut vaatekasansa alle edellisenä iltana. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta kirjettä koko illan, mutta viimeistään nyt yritys oli enemmän kuin turhaa, sillä hänellä oli vain muutama tunti aikaa tehdä päätös siitä, mitä tekisi vai tekisikö mitään. Hän tiesi kyllä, mitä HALUSI tehdä - oli tiennyt siitä asti, kun hänen kotiinsa oli hyökätty uutenavuotena ja hän oli tajunnut, että Lily olisi voinut kuolla. Oli ehkä typerää kuvitella, että Lilyn kanssa kihloihin meneminen jotenkin auttaisi Jamesia hänen peloissaan, koska todennäköisesti siitä ei olisi mitään hyötyä. Mutta ainakin hänellä olisi jotakin muuta ajateltavaa kuin pelkonsa. Hänellä olisi jotakin, mitä odottaa, mikä oli enemmän kuin huojentavaa sellaisina aikoina, jolloin ei koskaan voinut tietää, milloin joku itselle rakas ihminen kaatuisi kuolleena maahan. Totta kai hän odotti huispauksen loppuottelua kuin kuuta nousevaa, mutta yksikään huispausottelu - olisi se miten tärkeä tahansa - ei olisi koskaan hänelle yhtä tärkeä kuin Lily. Ikävä kyllä Lily vain ei tainnut tietää sitä, James ajatteli alakuloisesti raahautuessaan takaisin sänkynsä luokse. Hän antoi itsensä vajota uudelleen tyynyjä vasten, mutta ei enää yrittänyt nukkua, vaan alkoi lukea uudelleen läpi äitinsä kirjoittamaa kirjettä yrittäen ymmärtää edes jotakin siitä, mitä äiti yritti hänelle sanoa. Hänen äitinsä ei ollut ikinä osannut kirjoittaa kunnollisia, selkeitä kirjeitä. Sen täytyi liittyä jotenkin siihen, että äiti oli Potter - vaikkakin sitten avioliiton kautta. Sirius oli kerran sanonut, että kaikki Potterit olivat jollakin tavalla vinksahtaneita ja joskus Jamesista tuntui, että Sirius saattoi jopa olla oikeassa, vaikka yleensä ei mitään järkevää sanonutkaan.

James huokaisi ja hieroi ohimoitaan väsyneesti. Ääni hänen päänsä sisällä hoki kaiken aikaa muutamaa sanaa. Kosia vai ei kosia? Jamesista tuntui, että hän tulisi hulluksi jos vielä jatkaisi miettimistä. Ja kuitenkaan hän ei voinut olla miettimättä, koska silloin hänellä oli vielä pahempi olo. Hänen täytyi olla jollakin tavalla pakkomielteinen, hän ajatteli. Hän ei osannut kuvitella, että Lily olisi istunut omassa makuusalissaan saamatta unta ja miettinyt samanlaisia asioita.

Ja mitä sekin sitten tarkoitti? James laski kyllästyneenä kirjeen tyynylle ja jäi tuijottamaan kattoon. Hän vihasi sitä tunnetta, että ei voisi koskaan saada Lilyä ymmärtämään, miten tärkeä tyttö hänelle olisi. Hän voisi toistaa lausetta kerran toisensa jälkeen, huutaa sen vaikka koko maailmalle ja siltikään Lily ei ymmärtäisi, koska Lily ei vain voinut nähdä hänen päänsä sisään ja tuntea niitä asioita, joita hän tunsi. Toisinaan Jamesista tuntui, että hänen olisi pitänyt heittäytyä katolta alas saadakseen Lilyn ymmärtämään, kuolla tytön puolesta. Ja se hän olisikin ollut valmis tekemään milloin tahansa, hetkeäkään epäröimättä.

Hienoa, Potter, sinähän alat edistyä, James sanoi ivallisesti itselleen mielessään. Jos hän kerran olisi ollut valmis kuolemaan Lilyn puolesta - yksinkertaisesti siitä syystä, että elämä ilman Lilyä olisi liian kamalaa - miksi hän ei voisi saman tien mennä kosimaan tyttöä? Sillä tavalla hän voisi ainakin varmistaa tulevaisuutensa, sikäli kuin mitään saattoi pitää varmana tällaisena aikana.

James huokaisi uudestaan. Jos asiassa olisikin ollut kyse vain hänestä, hän olisi kosinut Lilyä vaikka heti paikalla. Mutta Lily oli aina suhtautunut heihin eri tavalla kuin hän, Lily oli ollut se, joka epäili, kyseli ja ihmetteli, mihin kaikki oli oikein menossa. Lily oli se, joka pelkäsi ja epäröi, eli James ei voinut oikeastaan olettaa, että Lily välttämättä hyppisi ilosta, jos hän menisi kosimaan tyttöä. Päinvastoin, tyttö voisi järkyttyä, suuttua, ahdistua ja juosta pakoon. Suoraan Amos Diggoryn käsivarsille, James ajatteli iloton hymy suupielissään leikkien. Hän tarttui jälleen äitinsä kirjoittamaan kirjeeseen ja rypisti sen nyrkkiinsä ikään kuin olisi sen avulla voinut ratkaista kaikki ongelmansa. James tuhahti sulkiessaan silmänsä. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui kuin Dumbledorekaan ei olisi voinut ratkaista hänen ongelmiaan...

Kun James seuraavan kerran avasi silmänsä, hän tajusi, että hänen oli täytynyt nukahtaa jossakin pohdiskelujensa keskellä, sillä makuusali ei ollut enää hämärä, vaan aamuauringon valoa tulvillaan, Remus oli kadonnut huoneesta ja Sirius oli kumartunut Jamesin ylle ja töni häntä varsin kovakouraisesti kylkeen. James älähti unisesti ja tönäisi Siriuksen käden pois.

"Minä olin juuri saanut unen päästä kiinni", poika kivahti Siriukselle ja nousi istumaan haroen väsyneesti hiuksiaan. Sirius virnisti ja heittäytyi omalle sängylleen istumaan. Poika heilutteli kädessään jotakin valkoista ja rypistynyttä, jonka James hetken kuluttua tunnisti kirjeeksi, jota oli vain paria tuntia aiemmin puristanut nyrkissään.

"Anna se tänne", James komensi. "Luulin, että olit lukenut sitä jo tarpeeksesi eilisiltana!"

"En todellakaan", Sirius virnisti leveästi vastaukseksi. "Sehän on niin mielenkiintoista tekstiä. Paljastaa hienosti Sarvihaaran salaiset puolet, jos saan sanoa."

"Paljastaa Sarvihaaran mitkä?" kysyi Peterin unenpöpperöinen ääni kahden sängyn päästä. James kääntyi katsomaan ja näki Peterinkin heränneen. Poika istui sänkynsä reunalla näyttäen melkein yhtä uniselta kuin miksi James tunsi itsensä.

"Salaiset puolet. Tarkoittaen siis sielunelämää", Sirius lisäsi kiireesti, kun näytti siltä, että Peter oli ollut aikeissa ymmärtää hänen sanansa kelmimäisesti väärin. Peter nyökkäsi hitaasti ja nousi ylös sängyltään aikomuksenaan laahustaa lattian poikki suihkuun. Sirius kuitenkin esti häntä ilmoittamalla, että Remus oli vienyt suihkun.

"Hän on ollut siellä jo puoli tuntia", Sirius lisäsi jurosti. "Voisi ihmetellä, mitä hän siellä oikein tekee."

"Laittaa hiuksiaan?" James ehdotti olkapäitään kohauttaen.

Peter pudisti päätään. "Epätodennäköistä ottaen huomioon sen, että hänellä ei ole ketään seuralaista Tylyahossa. Ja hän laittaa hiuksiaan puoli tuntia vain silloin, kun hänellä ON seuralainen."

"Mistä sitä tietää, vaikka hän ja Cinnamon olisivat saaneet välinsä sovittua?"

"Epätodennäköistä", toisti Peter. "Sitä paitsi minä luulin, että meidän piti puhua Jamesin sielunelämästä."

Siriuksen ilme kirkastui, kun taas James tunsi omansa valahtavan, kun Sirius alkoi kääriä hänen äitinsä lähettämää pergamenttikääröä auki ja ojensi sen Peterille, joka tarttui siihen epäröiden. James heittäytyi taas selälleen sängylleen ja hautasi kasvonsa tyynyyn haluamatta seurata Peterin ilmeitä. Vaikka hän tavallisesti pystyikin puhumaan ystävilleen lähestulkoon kaikesta, mitä hänen päässään liikkui, ei kosiminen ollut yksi niistä asioista - enimmäkseen siksi, että Kelmit olivat aina nauraneet niille, jotka edes suunnittelivat naimisiinmenoa. Varsinkin Sirius, joka oli hokenut puolet elämästään, että naimisiinmeno oli vain heikkohermoisia varten.

"Oletko sinä nyt aivan vakavissasi?" Peterin ääni kysyi hetken kuluttua ja James uskaltautui poistamaan tyynyn kasvoiltaan.

"Vihdoinkin", kommentoi Sirius. "Minä jo luulin, että sinä aioit tukehduttaa itsesi sillä tyynyllä."

"Jos minä jonkun tukehdutan, niin sinut", James näpäytti vastaukseksi kääntyen Peterin puoleen. "Ja kyllä, ei, en tiedä olenko vakavissani."

"Tiedät sinä", Peter vastusti. "Haluatko sinä Lilyn kanssa naimisiin?"

James ei vastannut. Hän naulitsi katseensa poikien makuusalin valkoiseksi maalattuun seinään ja jäi tuijottamaan sitä yrittäen unohtaa sen tosiasian, että hänen ystävänsä istuivat hänen vieressään ja odottivat vastausta melkoisen tärkeään kysymykseen. Vastaaminen ei kuitenkaan erityisemmin innostanut Jamesia. Hän tunsi itsensä typeräksi ja oudoksi edes harkitessaan naimisiinmenoa, kun suurin osa Tylypahkan oppilaista vasta harkitsi tulevaa ammattiaan.

"Kyllä sinä voit sanoa", Peter rohkaisi, kun James ei sanonut mitään. "Emme me naura."

"Emmekö?" Sirius kohotti kulmiaan.

Peter läimäytti poikaa. "Emme. Emme todellakaan. Sarvihaara - ?"

James huokaisi ja kääntyi vastahakoisesti katsomaan Siriusta ja Peteriä. "Kyllä minä haluan Lilyn kanssa naimisiin", hän myönsi hitaasti posket punoittaen. "Tiedän, että se on typerää ja jotakin sellaista, mistä vain tytöt haaveilevat, mutta minä satun pitämään Lilystä mielettömästi ja - "

"Tajusimme jo kuvion, Sarvihaara", Sirius keskeytti virnistäen. "En voi sanoin kuvailla sitä, miten ahdistavaa on kuulla sinun puhuvan jotakin tuollaista, koska silloin minusta aina tuntuu, että me olemme itse asiassa kasvaneet aikuisiksi. Mutta jos sinusta tuntuu, että se on oikein, niin anna mennä ihmeessä!"

"Siinä se ongelma onkin", James murahti synkästi. "Minä en TIEDÄ onko se oikein. Loppujen lopuksihan minun ja Lilyn 'oikea' ja 'väärä' ovat melko kaukana toisistaan, vai mitä?"

Sirius pyrskähti. "Ehkä lievästi sanoen."

"Tuosta ei ole varsinaisesti mitään apua, Sirius", Peter kivahti tuskastuneena.

"Ja sinustako sitten on?" Sirius kysyi samaan sävyyn.

"Apua missä asiassa?" uteli vuorostaan Remuksen ääni. James, Peter ja Sirius kääntyivät yhtä aikaa katsomaan äänen suuntaan. Remus astui parhaillaan ulos suihkusta yläruumis paljaana ja hankasi hiuksiaan kuivaksi samalla kun käveli lähemmäs heitä. "Mistä minä jäin paitsi?"

"Sarvihaara haluaa kosia Lily-kukkasta", Sirius ilmoitti.

Remus kohotti kulmiaan. "Miksiköhän minä en ole yllättynyt?"

"Hei - MINÄ olin yllättynyt!" Sirius vastusti.

"Vain siksi, että satut elämään pussi päässä", Remus napautti vastaukseksi ja istui Siriuksen sängylle edelleen hiuksiaan kuivaten. "Matohäntä, olitko sinä menossa sinne suihkuun?"

"Mitä - ai - kyllä - " Peter pomppasi ylös sängyltään, nappasi vaatteensa lattialta ja syöksyi sänkynsä suuntaan. Sirius katseli pojan perään virnuillen.

"Hän piti puheenaihetta niin mielenkiintoisena, että unohti kokonaan tärkeämmät asiat."

James pidätti huokauksen ja teeskenteli, että ei kuullut mitään, mitä Sirius sanoi. Hän tiesi, että Sirius yritti omalla tavallaan olla avulias ja pojasta olisi voinutkin olla hyötyä, jos poika ei olisi keskittynyt vain kiusoittelemaan häntä koko ajan. Mutta Siriuksen olikin todennäköisesti vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan, James mietti, sillä poika ei ollut ikinä edes suostunut harkitsemaan menevänsä naimisiin. Vakiintuminen oli Sirius Blackille kirosana ja vaikka hän olikin ollut Ariannan kanssa melkoisen pitkään, ei se vielä tarkoittanut sitä, että hän olisi päässyt eroon redstronmaisesta sitoutumiskammostaan. Jos koskaan tulisi pääsemäänkään, James ajatteli huvittuneena.

"Sinä aiot siis ihan tosissasi kosia Lilyä, Sarvihaara?" Remus kysyi paikaltaan Siriuksen sängyllä.

James nyökkäsi kärsivänä. "Ärsyttävän tosissani, tosin en ole vielä uskaltautunut päättämään itseni kanssa mitään."

"Ja mikä ongelma siinä sitten on?"

"Tuota - ehkä se, että en tiedä, ilahtuisiko Lily asiasta, enkä halua hänen katoavan taivaan tuuliin vain minun yli-innokkuuteni vuoksi?"

Remus huokaisi syvään. "James, kiltti, älä ole ääliö! Totta kai Lily ilahtuisi! Ei kai hän muuten olisi sinun kanssasi?"

"Remus, rakkaimpani, milloin sinä oikein lakkaat olemasta noin naiivi?" Sirius tiedusteli tuskastunut ilme kasvoillaan. "Sinun pitäisi jo tähän mennessä olla oppinut, että tyttöjen mieli ei toimi noin yksinkertaisella tavalla."

"Ja sinäkö sitten tiedät, miten tyttöjen mieli toimii?" Remus risti käsivartensa rinnalleen.

"En - " Sirius levitteli käsiään. "Mutta minä tiedän jonkun, joka tietää. Laita päällesi, Kuutamo."

Sen sanottuaan Sirius nousi ylös ja katosi makuusalista. Remus ja James vilkaisivat toisiaan ymmällään. Sitten Remus nieli vastalauseensa ja veti vaaleansinisen paidan päälleen. James seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi metsästää paitaa yöhousujensa seuraksi. Hän oli juuri saanut kiskottua paidan ylitse, kun makuusalin ovi lennähti auki ja Sirius palasi takaisin huoneeseen kannoillaan Arianna, jonka hiukset olivat sotkussa ja jonka kasvoilla oli närkästyneen ja uteliaan sekainen ilme.

"Tämän on parasta olla tärkeää", Arianna varoitti heittäytyessään Siriuksen sängylle istumaan. "Tai muuten te saatte korvata menetetyt yöuneni."

"Sirius korjaa ne kyllä", Remus vastasi hajamielisesti, kun Sirius liittyi Ariannan seuraan sängylle ja otti tytön syliinsä suudellen häntä. "Jos viitsisitte vielä lopettaa tuon kaulailun, niin pääsisimme itse asiaan."

"Ilonpilaaja", Sirius mumisi irrottautuessaan Ariannasta. Hän käänsi katseensa Jamesiin, mutta piti edelleen käsivartensa Ariannan ympärillä ja hieroi hänen toista olkapäätään puolihuolimattomasti. "Mennäänkö sitten siihen 'asiaan', kuten Kuutamo niin järkevästi ilmaisi?"

"Jos te vaikka ensin kertoisitte, mikä se 'asia' on", Arianna ehdotti nojatessaan päätään vasten Sirius olkapäätä.

Sirius virnisti Jamesiin vilkaistessaan. "Asian nimi on James Potter. Ja hän haluaa kosia Lily Evansia."

Huoneessa oli hetken aikaa täysin hiljaista. Sitten -

"Auts", Arianna sanoi kuuluvalla äänellä.

"Kiitos vain", James tokaisi loukkaantuneesti. "Tuo rohkaisikin minua todella paljon!"

Arianna huokaisi. "Minä en tarkoittanut sitä sillä tavalla, James. Se oli vain puhdas, järkytystä heijastava huomautus."

"No, sen ohella - mitä mieltä sinä olet ajatuksesta?" James onnistui vain vaivoin kohottamaan katseensa Ariannaan. Oli tarpeeksi vaikeaa kertoa suunnitelmistaan omille parhaille ystäville, mutta Ariannalle kertominen oli vielä vaikeampaa. Ehkä siksi, että hän oli läheisempi Lilylle kuin Jamesille itselleen, James mietti. Hän katseli Ariannaa vakavasti odottaen tytöltä vastausta, mutta tyttö vain kohautti olkapäitään outo ilme kasvoillaan.

"Ei kai se mikään huono ajatus ole", Arianna totesi.

"'Kai'?" matki James.

Arianna hymähti. "No, hyvä on - minä pidän ajatuksesta erittäin paljon, mutta minä olenkin ollut jo vuosia sinun puolellasi sinun ja Lilyn välisessä taikasauvanvedossa. Mitä Lilyyn tulee - vaikeaa sanoa."

"Sinusta ei ole kovinkaan paljon apua."

"No anteeksi, jos en osaa lukea ystäväni ajatuksia!" Arianna puuskahti ärtyneenä. "Minun mielestäni ajatus on loistava, enkä suoraan sanottuna usko, että Lilykään inhoaisi sitä. Tai siis, ottaen huomioon sen, miten kamala ihminen osaat olla, Lilyn täytyy rakastaa sinua melkoisesti, kun hän kerran kestää sinua."

"Kiitos vain", James tuhahti.

"Ole hyvä." Arianna virnisti, mutta vakavoitui nopeasti. "Jos olisit kysynyt Lilyltä kaksi kuukautta sitten, hän olisi juossut pakoon ja lujaa. Mutta jos sinä kysyt häneltä nyt - no, meillä on ollut ainoastaan yksi keskustelu tästä aiheesta ja silloinkin Lily oli vielä melkoisesti kauhuissaan, mutta rauhoittui keskustelun loppupuolella. Voisi kuvitella hänen miettineen asiaa melko paljon tähän mennessä, joten sinuna en olisi turhan huolestunut."

James oli hetken hiljaa ja yritti sisäistää Ariannan sanoja. "Tarkoittaako tuo, että sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä se?"

Arianna väläytti hänelle säteilevän hymyn. "No, minä pidän ajatuksesta. Voisin kuvitella Lilynkin pitävän. Ja jos hän ei pidä - sinä varmaan haluat tietää sen tässä vaiheessa, vai mitä? Ennen kuin tuhlaat koko elämäsi hänen kanssaan aivan turhaan?"

"Siinä se ongelma juuri onkin", James mumisi. "Minä HALUAN tuhlata koko elämäni hänen kanssaan. Ilman mitään järkevää syytä."

"Onko minussa jotakin vikana tänään?" Lily kysyi Ariannalta, kun he kävelivät Cinnamonin kanssa pitkin Tylyahon katuja. He olivat tulleet Tylyahoon puolisen tuntia sitten ja Kelmit olivat kadonneet omille teilleen saman tien. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin nelikko oli mennyt, mutta hän arveli sillä olevan jotakin tekemistä hankaluuksienaiheuttamisen kanssa.

"Miten niin vikana?" Arianna rypisti otsaansa.

Lily kohautti olkapäitään. "Minulla on sellainen tunne, kuin kaikki virnistelisivät minulle jostakin syystä. Tai eivät kaikki, mutta Kelmit nyt ainakin."

Arianna hymähti. "Lily, kiltti, Kelmit virnistelevät kaikille!"

"Eivät he minulle ole ennen virnistelleet", Lily vastusti.

"Hyvä on." Arianna huokaisi. "Käänny ympäri."

Lily ei kunnolla ymmärtänyt, mihin Arianna pyrki, mutta totteli siitä huolimatta. Hän pyörähti hitaasti ympäri Ariannan arvostelevan katseen kohteena ja pysähtyi sitten paikoilleen. Arianna nyökkäsi tyytyväisenä.

"Ei sinussa ole mitään vikana", tyttö sanoi lyhyesti. "Sinä kuvittelet. Mennään Kolmeen Luudanvarteen."

Lily vaihtoi pikaisen katseen Cinnamonin kanssa ja lähti sitten seuraamaan Ariannaa läpi Tylyahon hiljaisten katujen. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisivat käyttäytyneet jotenkin omituisesti tänään - tai ainakin Arianna, Sirius, Remus, Peter ja varsinkin James, joka oli ollut matkalla Tylyahoon niin hiljainen, että ei ollut saanut sanaa suustaan. Sirius oli sanonut, että Jamesilla oli vain huono aamu, mutta jostakin syystä Lilyn oli vaikeaa uskoa siihen. James oli Kelmi - hänellä ei OLLUT huonoja aamuja ja silloinkin kun oli, hän peitti ne niin hyvin, että kukaan ei huomannut yhtään mitään. Jamesia vaivasi siis jokin muu asia kuin unisuus, Lily päätteli. Hän oli aikonut kysyä asiaa Jamesilta heidän päästyään Tylyahoon saakka, mutta James oli kadonnut paikalta ennen kuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan.

Lily huokaisi ja pakottautui kiinnittämään huomionsa kokonaan toisiin asioihin. Kuten siihen, miten autio ja hiljainen Tylyaho oli - aivan kuin jotakin iskua odottaen, tyttö ajatteli ja heilautti punaiset hiukset kasvojensa suojaksi, että hänen huolensa ei paistaisi hänen kasvoiltaan. Arianna ja Cinnamon puhuivat ja nauroivat keskenään aivan kuin mitään erottavia viikkoja ei olisi ollutkaan, mutta Lilyn oli vaikeaa yhtyä heidän iloonsa. Hän ei tiennyt, mistä hänen poikkeuksellinen raskasmielisyytensä johtui, mutta jollakin tapaa hänestä tuntui, kuin jokin verho olisi laskeutunut joko hänen tai Tylyahon ylle - hän ei osannut sanoa, kumman. Kun hän katseli ohikulkevia ihmisiä, hänet täytti ikävä tuntemus, että kukaan ei ollut oikeastaan onnellinen.

Lily oli enemmän kuin helpottunut, kun he lopulta pääsivät Kolmeen Luudanvarteen asti. Hän pyysi Ariannaa ja Cinnamonia tuomaan itselleenkin kermakaljan ja käveli nurkkapöytään istumaan riisuen takkinsa. Kolme Luudanvarttakin oli tavallista hiljaisempi. Tylypahkan oppilaiden lisäksi paikalla oli vain muutama muu henkilö, joista kaksi Lily tunnisti Rediksi ja Jazziksi. Kaksikko näytti epäluonteenomaisen iloiselta, vaikka olivatkin selvästi keskellä kiivasta keskustelua. Jazz oli kumartunut jonkinlaisen paperinpalan ylle ja väitteli Redin kanssa näyttäen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Lily virnisti itsekseen ja antoi katseensa kulkeutua muihin Kolmen Luudanvarren asiakkaisiin. Redin ja Jazzin lähellä istui vaaleatukkainen, mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, joka näytti kärsimättömältä, aivan kuin olisi odottanut jotakuta, joka oli paljon myöhässä. Lilyn lähellä taas seisoskeli nainen, joka hoputti lapsiaan pukemaan päälle. Lily ei voinut kuin ihmetellä, miksi joku haluaisi tulla lastensa kanssa Kolmeen Luudanvarteen tällaisena aikana.

"Juomasi, prinsessa."

Lily havahtui siihen, että Arianna paukautti hänen kermakaljamukinsa vasten pöytää niin, että osa juomasta läikkyi pöydälle. Arianna virnisti anteeksipyytävästi, otti taikasauvansa esille ja mutisi loitsun, jonka seurauksena pöytä muuttui välittömästi puhtaaksi. Sitten Arianna istui itsekin alas.

"Täällä on ankea tunnelma tänään", tyttö huomautti. "Kuin hautajaisissa."

"Hautajaiset ne ovatkin", vastasi tuntematon ääni. Lily hätkähti ja katsoi hetken aikaa ympärilleen epävarmasti, kunnes tunnisti puhujan vähän aikaa sitten katselemakseen naiseksi. Nainen oli saanut puettua takit kahden lapsensa ylle ja näytti nyt olevan lähtöaikeissa, mutta oli kuitenkin pysähtynyt paikoilleen kesken pukeutumisensa ja katseli Lilyä surullisesti.

"Täällä itse asiassa vietetään tänään hautajaisia", nainen jatkoi alakuloisesti. "Sen naisen nimi on Democracy Archer - hän kuoli keskiviikkoiltana. Kuolonsyöjät tekivät hyökkäyksen hänen kotiinsa."

"Minkä vuoksi?" Arianna kysyi.

Nainen kohautti olkapäitään. "Ei oikeastaan aavistustakaan - mutta eihän kukaan ymmärrä tiedät-kai-ketä", nainen lisäsi ääntään madaltaen. "Kaikki sanovat, että sillä hyökkäyksellä oli jotakin tekemistä kirjojen kanssa. Vaikka minä en ymmärrä, mitä tiedät-kai-kuka tekisi kirjoilla. Ei sellainen hirviö voi osata lukea!"

Nainen nyökäytti vielä kerran leukaansa, tarttui kumpaakin lastaan kädestä ja talutti heidät ulos Kolmesta Luudanvarresta. Lily jäi katsomaan heidän jälkeensä.

"Kirjoja, TAAS", hän kääntyi sanomaan Ariannalle. "Voisi kuvitella, että Voldemortilta ovat loppuneet harrastukset."

"En ihmettelisi." Arianna hymyili ilottomasti. "Vaikka minusta alkaa tuntua, että en oikeastaan halua tietää, mitä Voldemort suunnittelee. Se ei kuitenkaan voi olla mitään hyvää."

James oli enemmän kuin helpottunut astuessaan ulos hämärästä koruliikkeestä, jonka oveen oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin nimi: "Jokanaisen Kulta ja Koru". Sen lisäksi, että nimi oli mauton, oli kauppa ahdistava ja tunkkainen. James oli ehtinyt jo kuvitella, että pyörtyisi vielä kaupassa ollessaan. Hän ei tosin ollut aivan varma siitä, johtuiko hänen pahoinvointinsa itse kaupasta vai syystä, jonka vuoksi hän oli kaupassa. Sirius ainakin oli luonut häneen inhottavan tietäväisiä katseita, kun hän oli yrittänyt tuskastuneena selittää asiaansa kaupan myyjälle, joka oli imelä, aivan liian puhelias nainen. Nyt ostokset olivat kuitenkin tehty ja James käveli pitkin Tylyahon pääkatua taskussaan sormus, joka tuntui painavammalta kannettavalta kuin luudanvarsi ikinä. Hän ei ymmärtänyt, miten yksi kultainen rengas voisi painaa niin paljon. Siriuksella olisi varmasti ollut sitäkin kysymystä varten vastaus, jos James olisi uskaltanut kysyä.

"Milloin sinä meinaat toteuttaa suuren Lilyn-järkyttämis-operaation?" Sirius uteli, kun nelikko otti suunnan kohti Kolmea Luudanvartta.

James kohautti olkapäitään. "Todennäköisesti kerään rohkeutta vielä pari kuukautta. Tai unohdan koko jutun ja nielen sormuksen."

"Ja menetät paljon rahaa?" Remus kohotti kulmiaan.

"Ihan kuin se Sarvihaara-pojua huolestuttaisi", Sirius naurahti. "Mutta niillä on helppoa, joiden vanhemmat kieriskelevät rahoissa."

"En minä niin rikas ole", James protestoi vaivautuneena. Hän oli aina tuntenut huonoa omaatuntoa vanhempiensa rahoista ottaen huomioon sen, miten köyhiä hänen ystävänsä olivat. Blackit olivat totta kai rikkaita, mutta he olisivat mieluummin kuolleet kuin jaelleet rahojaan Siriukselle. Remuksella taas ei ollut ikinä ollut rahaa. Hänen vanhempansa olivat kyllä molemmat töissä, mutta rikkaiksi heitä ei voinut kutsua. Kun taas Jamesin vanhemmat - hänen isänsä oli tärkeä aurori ja niin oli ollut myös hänen äitinsä, kunnes tämä oli päättänyt lopettaa työt. Sen lisäksi Jamesin suku oli aina ollut varakasta syystä, mitä James ei tiennyt. Nuorempana James oli epäillyt, että hänen isoisällään oli ollut jotakin hämärää tekeillä Irvetan maahisten kanssa, mutta myöhemmin hän oli luopunut siitäkin kuvitelmasta.

"Tasan kaksi viikkoa huispausotteluun", James huomautti haluten vaihtaa puheenaihetta. "Oletko valmiina, Anturajalka?"

"Olisin huomattavasti valmiimpi, jos pelaisimme luihuisia vastaan", Sirius jupisi. "Minun on aina ollut helpompi pelata lyöjän paikkaa, kun voin yrittää halkaista heidän kallonsa ryhmyillä."

"Sinähän olet taas herttainen", naljaisi Remus.

"Tuskin sinäkään luihuisia rakastat."

Heidän välilleen laskeutui taas hiljaisuus, aivan kuin kenelläkään ei olisi sinä iltapäivänä ollut mitään sanottavaa. James työnsi kädet taskuunsa ja tunnusteli oikean taskunsa pohjalla olevaa sormusta. Sen pinta tuntui kylmältä hänen sormiinsa. Hän ei voinut olla miettimättä, mistä hiljaisuus johtui - Tylyahon painostavasta tunnelmasta vai siitä tosiasiasta, että he olivat juuri tulleet ulos sormuskaupasta. Äkkiä James tunsi olonsa toivottoman ulkopuoliseksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli tehnyt jotakin sellaista, mitä muut Kelmit eivät olleet edes harkinneet tekevänsä ja se tuntui oudolta. Epämukavalta... aivan kuin hän olisi ollut erilainen. Hän mietti, tuntuiko hänen ystävistäänkin samalta.

"Pidättekö te minua kamalan aikuisena?" James puuskahti lopulta, kun ei enää jaksanut kiusata itseään ajatuksillaan.

"Miten niin?" Remus katsoi Jamesia ällistyneenä.

James liikahti vaivautuneena. "No kun menin - tiedättehän te - ostamaan sen - "

"'Sillä' on tietääkseni nimikin", Remus virnisti. "Ja ei, en minä pidä sinua kamalan aikuisena. Korkeintaan kamalan rakastuneena, mutta sehän on kokonaan eri asia, vai mitä?"

Jameskin hymyili ja onnistui tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Mutta tunnustellessaan taskussaan olevaa sormusta hän ei voinut olla miettimättä, pystyisikö tuntemaan oloaan enää ikinä täysin hyväksi - ainakaan ennen kuin olisi saanut sen kuuluisan kysymyksen kysyttyä, mikä toistaiseksi vaikutti melko epätodennäköiseltä.