90.osa - Jazzin hautajaiset

1.6.1978

Lily meni seuraavana aamuna aamiaiselle jokseenkin haluttomasti. Hänen päätään särki ja hänen silmänsä tuntuivat turvonneilta liiasta itkemisestä. Sen lisäksi häntä pelotti kohdata Suuren Salin epäilevä, ihmettelevä hiljaisuus, joka palautti väkisinkin hänen mieleensä eilisen päivän ja kaikki sen kauhut, kaikki ne asiat, joita Lily ei olisi halunnut muistella.

Lily tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi astuessaan sisälle Suureen Saliin. Hän oli nukkunut tuskin lainkaan edellisenä yönä ja juuri sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hän ei koskaan enää nukkuisikaan.

"Huomenta", hän toivotti hiljaisella äänellä istuessaan Jamesin viereen rohkelikon tupapöydän ääreen.

"Huomenta", James vastasi ja jatkoi hetkeäkään aikailematta: "Kolme koulun oppilasta kuoli eilen."

Lilyn suuta kuivasi. "Ketkä?"

"Jewel Chetwood, puuskupuhin Clara Finch ja Colin Flynn, se korpinkynsi. Luihuiset jäivät tietenkin kaikki eloon", James lisäsi äänensävyllä, josta suorastaan paistoi synkeä ironia.

"Tietenkin", Remus toisti synkästi. "Ja Päivän Profeetta on luonnollisesti kehitellyt kaikki mahdolliset kauhutarinat eilisestä hyökkäyksestä."

"Näytä."

Remus ojensi Lilylle samana aamuna saapuneen Päivän Profeetan ja Lily alkoi kiireesti taitella lehteä auki. Lehden etusivulle oli painettu kookkain kirjaimin otsikko: KAUHUNHETKIÄ TYLYAHOSSA.

"Oikeasti", Lily puuskahti kyllästyneenä. "Voisi kuvitella, että ne kerrankin antaisivat olla!"

"Ja menettäisivät hyvät rahat?" Remus ravisti päätään hapan ilme kasvoillaan. "Turha toivo."

Lily pidätti huokauksen ja keskittyi lukemaan lehteä. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt lukiessaan, että lähestulkoon kaikki kuolonsyöjät olivat päässeet pakoon, ennen kuin aurorit tavoittivat heidät. Niin oli aina - kuolonsyöjät tulivat, tekivät tuhonsa ja katosivat sitten mitään rangaistusta saamatta. Se tosiasia sen sijaan yllätti Lilyä, että kerrankin lehden kirjoituksen sävy ei ollut kylmä tai ivallinen, vaan puhtaasti välittävä.

"Kuka tämän on kirjoittanut?" Lily mietti ääneen ja antoi katseensa vaeltaa lehden alareunaan, minne oli painettu koukeroisin kirjaimin kirjoittajan nimi. "Lucy Wright-X. Hän on varmaan uusi."

"Jos on, niin ainakin hän kirjoittaa paremmin kuin ne kyyniset Profeetan käskyläiset", Arianna totesi hyväksyvästi ja kurkotti nappaamaan omenan lautaselleen. "Pitäisi melkein onnitella häntä hyvästä kirjoituksesta."

"Sen kun annat mennä", Lily hymähti, taitteli lehden kasaan ja alkoi haluttomasti paahtoleipää. Vilkaistessaan ympärilleen hän ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka kenelläkään saattoi olla ruokahalu tallella. Hänestä itsestään tuntui kuin hänen vatsansa sisällä olisi ollut solmu, joka olisi estänyt häntä syömästä. Siitä huolimatta salissa oli oppilaita, jotka istuivat paikoillaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin mikään ei olisi koskettanut heitä mitenkään. Lily tunsi käsiensä puristuvan hitaasti nyrkkiin pöydän alla.

"Onko kaikki hyvin, Lils?" James kysyi nähdessään hänen ilmeensä kiristyvän.

"Ei todellakaan ole", Lily kivahti vihaisesti. "Minä vihaan tällaista! Tällaiset päivät ovat surkeita!"

Sirius katsoi Lilyä järkyttyneenä. "Nytkö sinä sen vasta huomasit?"

"En tietenkään, senkin tonttu!"

"HEI!"

"No niin - rauha - molemmat - " James nosti kätensä pystyyn. "Anturajalka, älä ärsytä tyttöjä. Varsinkaan minun tyttöystävääni, kiitos. Ja Lily, ennen kuin kiihdytät itsesi hermoromahduksen partaalle, yritä pitää mielessä, että Anturajalan terveys on edelleen hauras."

"Et viitsisi kuulostaa noin paljon matami Pomfreylta", Sirius jupisi.

James huokaisi ja käänsi katseensa toiseen suuntaan. Hän toivoi, että olisi sillä hetkellä voinut olla missä tahansa muualla. Suuri Sali tuntui liian hiljaiselta ja ahdistavalta ja tunteettomalta, niin oudolta kuin se kuulostikin. Kaikista mieluiten hän olisi vain mennyt hakemaan luudanvartensa ja lähtenyt lentämään tunteitaan purkaakseen.

Lentämisestä hänelle tuli mieleen huispausottelu. Oli outoa ja varmasti väärinkin ajatella sitä nyt, kun niin monet ihmiset olivat kuolleet tai loukkaantuneet, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli melkein unohtanut koko eilisen ottelun muiden asioiden vallattua hänen mielensä. Nyt hän ei voinut olla kuvittelematta mielessään, miten toisella tavalla asiat olisivat voineet mennä, jos kuolonsyöjät eivät olisi hyökänneet Tylyahoon. Rohkelikko olisi voittanut huispausottelun, he olisivat juhlineet koko päivän oleskeluhuoneessa ja pitäneet hauskaa ja - James ravisti päätään, kun hänen mieleensä pyrki ajatus, jota hän ei todellakaan halunnut ajatella. Jos rohkelikko olisi voittanut huispausottelun, hän olisi ehkä saanut tarpeeksi rohkeutta kosiakseen Lilyä.

"Hei, velikulta, Dumbledorella näyttää olevan jotakin asiaa." James havahtui siihen, että Sirius nyki häntä hihasta. Hän nyökkäsi ja kääntyi katsomaan opettajienpöydän suuntaan. Dumbledore oli noussut seisomaan paikaltaan ja viittasi nyt oppilaita vaikenemaan, mihin ei mennyt kovinkaan kauan, sillä juuri kukaan ei tuntunut olevan puhetuulella sinä aamuna.

"En voi sanoin kuvata teille, kuinka pahoillani olen siitä, että joudun heti alkajaisiksi aamulla kertomaan teille tällaisia uutisia", Dumbledore sanoi raskaalta kuulostavalla äänellä. "Kuten kaikki tiedätte, Tylyaho joutui eilen kuolonsyöjien hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäyksestä selvittiin, mutta raskain seurauksin. Kymmenet ihmiset kohtasivat eilen loppunsa Voldemortina tuntemamme olennon käskystä ja jotkut makaavat vieläkin elämän ja kuoleman rajamailla vailla toivoa paranemisesta. Kolme Tylypahkan oppilaista sai eilen surmansa. Tänä aamuna sain tiedon, jonka mukaan rohkelikko Henry Brooks menehtyi viime yönä." Dumbledore oli hetken hiljaa ja antoi sanojensa upota kunnolla kaikkiin kuulijoihin. Luihuisten pöydästä kuului hiljaista naurua. James kääntyi vilkaisemaan heidän suuntaansa raivoissaan.

"Yhden päivän aikana olemme menettäneet neljä oppilaistamme. Neljä", Dumbledore jatkoi painokkaasti. "Heidän ei ollut koskaan tarkoitus luopua elämästään näin varhain. Se oli heidän oma valintansa ja vaikka he tekivätkin sen valinnan vastoin saamiaan käskyjä, en voi olla muuta kuin ylpeä heistä. Vaatii suunnatonta rohkeutta käydä sillä tavoin vihollisiaan vastaan - varsinkin, jos ei kunnolla ymmärrä, mitä on tekemässä. Siitä syystä minä kunnioitan kaikkia heitä - Henry Brooksia, Jewel Chetwoodia, Colin Flynnia sekä Clara Finchia. He kuolivat sen puolesta, mihin uskoivat.

"Ja minä kunnioitan myös kaikkia niitä - " Dumbledore korotti ääntään. "Kaikkia niitä, jotka kielloista huolimatta olivat valmiita lähtemään Tylyahoon, koska ajattelivat sen olevan oikein. On suunnattoman väärin, että jo näin nuorena teiltä vaaditaan tällaisia raskaita päätöksiä. En olisi koskaan toivonut sen tapahtuvan teille. Tällaisina aikoina joudumme kuitenkin usein tilanteisiin, jolloin meidän toiveillamme ja haluillamme ei ole mitään merkitystä. Meidät pakotetaan puolustamaan itseämme, vaikka emme olisi koskaan tahtoneet vahingoittaa ketään."

Vanha rehtori antoi katseensa kiertää ympäri Suuren Salin. "Vaikka tahtoisinkin tarjota teille lohdutuksen ja toivon sanoja, tänä aamuna minulla ei niitä ole. Eilisen tapahtumat olivat enemmänkin kuin epäoikeudenmukaisia. Siitä huolimatta se oli vasta alku. Olen suunnattoman pahoillani joutuessani ilmoittamaan teille, että sota on alkanut. Eilinen oli meille merkkinä siitä. Ja vaikka me kuinka haluaisimme, ei Voldemort tule säästämään meistä yhtäkään. Te olette vasta nuoria ja on väärin edes olettaa, että te joutuisitte tekemään raskaan päätöksen oikean ja helpon väliltä. Silti teiltä odotetaan sitä nyt.

"Valinta ei ole helppo. Vaikka ihminen kuinka yrittäisi tehdä oikein, lopulta hän kuitenkin alkaa epäröidä. Miksi taistella ja kuolla, kun on olemassa toinenkin tie? Tässä asiassa ainoa, joka meitä ohjaa, on sydämemme. Rohkeutta saadaksemme ajatelkaamme hetki Henry Brooksia. Ajatelkaamme Clara Finchia, Jewel Chetwoodia ja Colin Flynnia. He kuolivat tehdäkseen oikein. He kuolivat tehdäkseen maailmasta paremman paikan sellaisille ihmisille, joilla on yhä mahdollisuus kokea se. Siitä syystä he tulevat olemaan minun silmieni edessä aina yhtä suuria kuin kuka tahansa, jonka me kohotamme sankariksi."

Dumbledore piti pienen tauon ja korotti sitten taas ääntään niin, että se kaikui ylitse koko salin. "Haluaisin pyytää teitä viettämään kanssani hiljaisen hetken koulutovereidenne muistoksi - ja kaikkien niiden muistoksi, jotka eilen kohtasivat epäoikeudenmukaisen kuolemansa."

Rehtorin sanojen seurauksena saliin laskeutui syvä hiljaisuus. Lily sulki silmänsä ja ojensi kätensä tarttuakseen Jamesin käteen. Hänestä tuntui kuin raskas verho olisi riippunut hänen sydämensä yllä ja vaikka kaikki sanoivat, että elämän täytyi jatkua, sillä hetkellä hänestä tuntui, että hän ei pystyisi siihen. Että hän pysyisi mieluummin pysähtyneenä tähän yhteen hetkeen, jolloin hänestä tuntui siltä, että joku repi hänen sydäntään irti hänen rinnastaan, eikä se merkinnyt hänelle mitään. Se oli kuin neulanpisto vasten tunnotonta ihoa, liekkejä, jotka eivät polttaneet - sitä tiesi, että pitäisi tuntea kipua, mutta ei pystynyt siihen. Lily puristi Jamesin kättä tiukemmin, piti siitä kiinni kuin kuka tahansa sellainen, joka yritti tarrautua oman itsensä muistoihin siinä onnistumatta.

Kelmit, Lily ja Arianna olivat juuri aikeissa lähteä Suuresta Salista ja palata takaisin rohkelikkotorniin, kun professori McGarmiwa ilmestyi yllättäen heidän luokseen ja ilmoitti, että professori Dumbledore halusi tavata heidät työhuoneessaan välittömästi. Kelmit olivat enemmän kuin innokkaita menemään. He odottivat, että Dumbledore kertoisi heille jotakin eilispäivän hyökkäyksen taustoista - ainakin sen, miksi Voldemort oli niin kiinnostunut Godric Rohkelikon miekasta.

"Minä en edes tiennyt, että sillä vanhalla käppänällä OLI miekkaa", Sirius huomautti heidän kävellessään käytäviä pitkin kohti Dumbledoren työhuonetta. "Tai siis, voisi kuvitella, että taikasauva olisi paljon käytännöllisempi."

"Entä sitten?" Arianna kohotti kulmiaan. "Onhan Jazzillakin tikarit."

"Oli", Sirius korjasi lähestulkoon automaattisesti, mutta sulki oitis suunsa nähdessään Lilyn ilmeen valahtavan. "Anteeksi, pikkusisko."

"Ei se mitään." Lily hymyili hieman väkinäisesti. "Ei kai sitä voi kutsua kovinkaan suureksi julmuudeksi, että sanoo kuolleen olevan kuollut."

He vaelsivat hiljaisuuden vallitessa Dumbledoren työhuoneen luokse, kaikki omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Lily ei voinut olla miettimättä, mitä asiaa Dumbledorella oikein oli. Jos hän ei olisi kuullut Dumbledoren puhetta aamiaisella, hän olisi saattanut kuvitella, että rehtori oli kutsunut heidät työhuoneeseensa haukkuakseen heidät Tylyahoon lähtemisen vuoksi. Nyt oli enemmänkin valmis kallistumaan Kelmien kannalle siitä, että Dumbledore aikoi kertoa heille Tylyahon hyökkäyksen syistä.

"Mikä tunnussana on tällä kertaa?" Remus ihmetteli ääneen, kun he pysähtyivät Dumbledoren työhuonetta vartioivan kivipatsaan kohdalle.

"Tapetaan-kaikki-luihuiset-karamelli?" Sirius ehdotti olkapäitään kohauttaen.

"Tuon täytyy olla täysin uusi karamellilajike, herra Black", Dumbledoren ääni sanoi heidän takaansa. "Sillä minä en ole koskaan maistanut sellaista."

Kelmit kääntyivät ympäri ja näkivät Dumbledoren astelevan heidän luokseen tyynen rauhalliseen tahtiinsa.

"Mistä te sinne ilmestyitte, professori?" ihmetteli Sirius.

"Viisaat ihmiset kutsuvat sitä taikuudeksi, Sirius hyvä", Dumbledore sanoi vakavasti. "Useimmat muut taas nimittävät sitä humpuukiksi. Siirappitikkari!"

Viimeinen sana oli tarkoitettu kivipatsaalle, joka siirtyi välittömästi syrjään päästäen heidät sisälle rehtorin työhuoneeseen. Dumbledore käveli heidän edellään sisään huoneeseen ja otti sitten tavanomaisen paikkansa työpöytänsä takana. Hän piirsi nopeasti taikasauvallaan istuimet Kelmeille, Lilylle ja Ariannalle ja työnsi sitten taikasauvan taskuunsa.

"Eikö neiti Bellini ole paikalla?" hän tiedusteli näyttäen lievästi pettyneeltä. "Olisin toivonut hänenkin liittyvän joukkoon."

"Hän ei tullut ollenkaan aamupalalle, professori", Lily kiirehti vastaamaan. "Hän jäi Alice Prewettin kanssa makuusaliin. Alice kaipasi kai puheseuraa, tai jotakin."

"Aivan, melkein unohdin." Dumbledore hymyili hyväksyvästi. "Frank Longbottomhan joutui Pyhään Mungoon, vai mitä?"

Kelmit nyökkäsivät. Dumbledore ei pyytänyt lisäselityksiä, vaan keskittyi sen sijaan taittelemaan pöydällään lojuvaa Päivän Profeettaa kasaan.

"Te olette varmasti lukeneet tämänpäiväisen lehden?" hän uteli. Kelmit nyökkäsivät taas.

"Entä mitä mieltä te olitte siitä?" Dumbledore jatkoi kyselyään.

"Hyvin kirjoitettu. Mutta ei kovin todenmukainen", Arianna sanoi rehellisesti. "Tai siis, totta kai se oli kaunis ja kaikkea, mutta minä en usko, että kyseessä oli suunnaton taistelu Englannin herruudesta, kuten asia lehtijutussa ilmaistiin."

Dumbledoren suupielissä karehti lempeä hymy. "Jokaisella kirjoittajalla on tietenkin näkemyksensä", vanha rehtori totesi diplomaattiseen tapaansa. "Tietenkin kirjoitus kaunisteli asioita aavistuksen verran, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Lucy Wright on hyvin mielenkiintoinen kirjoittaja."

"Tuota - professori?" James aloitti epäröiden.

"Puhu vain, James."

"Kutsuitteko te meidät tänne vain puhuaksenne jonkun toimittajan kirjoitustavasta?"

Dumbledore heilautti kättään. "Hyvä huomio, James. Meillä vanhoilla miehillä kun on tapana unohtua omaan maailmaamme - vaikka voisin tietenkin sanoa alkupuheeni olleen pohjustusta sille, mitä aion seuraavaksi kysyä. Mitä mieltä olitte siitä, mitä tänä aamuna sanoin Suuressa Salissa?"

"Ei kai siitä voi olla kovin monta mieltä", Sirius sanoi jurosti. "Kuolonsyöjät ovat ääliöitä."

"Kerrassaan hienosti ilmaistu, herra Black." Dumbledore suorastaan säteili Siriusta katsoessaan. Lily ei voinut olla hymyilemättä. "Ikävä kyllä ilmoituksellani on myös varjopuoli - se tosiasia, että sota on alkanut. Enkä epäile laisinkaan sanoessani, että te tulette olemaan tärkeä osa sitä sotaa. En ole vuosiin tavannut yhtä erikoislaatuisia ihmisiä, jos sallitte ilmaisun. Nähdessäni teidät ensimmäisellä luokalla en lainkaan olettanut, että päätyisitte tällaisiksi ihmisiksi kuin nyt."

James rypisti otsaansa. "Mitä tarkoitatte, professori?"

"Sitä, että te olette kasvaneet", rehtori sanoi vakavasti. "Te olette kasvaneet ja teillä tulee olemaan tärkeät roolit tässä sodassa, jota kukaan meistä ei tahtoisi käydä. Mikäli tahdotte, tietenkin", Dumbledore lisäsi aivan kuin ajatus olisi vasta silloin juolahtanut hänen mieleensä.

"Totta kai me tahdomme", Sirius tokaisi. "Teidän tarvitsee vain sanoa, mitä teemme, professori."

Dumbledore hymyili, aivan kuin Siriuksen innokkuus olisi naurattanut häntä, vaikka samaan aikaan hänen silmistään paistoi äänetön kunnioitus. "Juuri nyt minä en odota teidän tekevän mitään", vanhus sanoi sitten. "Mutta kutsun teidät tänne myöhemmin - kun asiat ovat rauhoittuneet. Silloin keskustelemme tästä asiasta toden teolla."

"Entä mistä me nyt keskustelemme?"

"Kyseessä on pelkkä ilmoitusasia. Eikä edes kovin miellyttävä sellainen." Dumbledoren kasvoille kohosi äkkiä surullinen ilme. "Kukaan ei tietenkään vaadi teitä tulemaan, jos ette niin tahdo, mutta uskoisin, että haluaisitte tietää, että Jassminada Stron haudataan huomenna."

"Huomenna?" Lily toisti. "Mutta huomenna on koulua!"

"Uskoisin, että voimme luovuttaa muutaman tunnin ajastamme kuolleille."

Lily punastui. "Tietenkin me voimme."

"Hienoa. Jazz Stron haudataan siis huomenaamuna Fox's Denissä. Jos haluatte tulla, kehottaisin teitä tulemaan työhuoneeseeni puoli yhdeksältä aamulla", Dumbledore kertoi. "Haluan kuitenkin vielä painottaa, että kukaan ei vaadi teitä tulemaan. Läheisen ihmisen kuolema voi olla toisinaan hyvin raskas taakka kantaa."

"Minä ainakin haluan tulla", Lily sanoi muitta mutkitta, vaikka hänen äänensävynsä olikin viivyttelevä. "Mutta - sopiiko se Redille? Professori Stronille, siis. Koska hän ei ole kutsunut meitä ja - "

Dumbledoren kasvot näyttivät vanhentuvan monta vuotta hänen huokaistessaan. "Uskoisin, että professori Stron ilahtuisi teidän tulostanne, vaikka tuskin sitä näyttääkään. Totuus on, että hän pyysi minua eilisiltana huolehtimaan hautajaisten järjestämisestä ja lähti sitten takaisin Lontooseen. Hän ei ole sanonut mitään muuta."

Lily heräsi seuraavana aamuna aikaisin, nousi ylös ja meni suihkuun. Jos mahdollista, hän oli vieläkin väsyneempi kuin edellisenä päivänä. Hän ei ollut saanut unta ja silloinkin, kun hän oli nukkunut, oli hän nähnyt epämääräisiä unia kuolevista ihmisistä, jotka kutsuivat häntä avukseen ja vaativat häntä pelastamaan heidät.

Lily hieroi silmiään ja antoi kuuman veden virrata pitkin vartaloaan. Kahden viime päivän aikana hän oli itkenyt enemmän kuin tarpeeksi ja silti hänestä tuntui kaiken aikaa siltä kuin hänen sisälleen olisi vielä ollut patoutuneena lukemattomia kyyneliä, joita hän ei vain pystynyt itkemään. Tällaisina hetkinä hän toivoi, että olisi voinut olla kuka tahansa muu. Kuka tahansa muu kuin Lily Evans, jolla oli oma roolinsa ja joka ei voinut koskaan murtua täydellisesti, ei edes silloin, kun sitä kaikkein eniten tarvitsi. Hän oli yksi niistä ihmisistä, joilla oli lukemattomia eri rooleja. Lily Evans, paras ystävä. Johtajatyttö. Opettajien suosikki. Heikkojen suojelija. Puolustaja. James Potterin tyttöystävä. Kuinka sellainen tyttö voisi koskaan sanoa haluavansa olla vain oma itsensä, elää vain itselleen? Lily sulki silmänsä, yritti päästää irti kaikista ajatuksista ja keskittyä vain vartaloaan pitkin valuviin vesipisaroihin. Jos hän yrittäisi tarpeeksi, hän voisi ehkä hukuttaa kaikki pahat ajatukset oman itsensä mukana. Ehkä.

Arianna oli jo hereillä, kun hän palasi takaisin tyttöjen makuusaliin pyyhe vartalonsa ympärillä. Arianna istui sängyllään sekavan ja väsyneen näköisenä ja Lily arvasi, että tyttökään ei ollut nukkunut kunnolla.

"Minä inhoan hautajaisia", Arianna mutisi ensimmäisiksi sanoikseen. "Häiden jälkeen ne ovat pahinta, mitä tiedän."

"Minä luulin sinun pitävän häistä", Lily totesi kävellessään vaatekaapilleen ja ottaessaan esille Petunian kihlajaisjuhlia varten ostamansa mustan mekon. Hän antoi pyyhkeensä pudota lattialle ja alkoi pukea päälleen.

"Minä pidinkin häistä", Arianna totesi sängyltään. "Ennen tätä vuotta. Ensin Siriuksen veljen häät - hyvä on, ne alkoivat kyllä oikein lupaavasti, sain kerrankin pukeutua hienosti ja tanssia ja lähennellä Siriusta mieleni mukaan. Mutta sitten Regulus pilasi kaiken. Ja sitten Redin ja Jazzin häät. Ne olivat kyllä kauniit ja mukavat ja kaikkea, mutta jotenkin en voi olla ajattelematta, että olisi parempi, jos niitä häitä ei olisi koskaan ollut?"

"Miten niin?" Lily rypisti otsaansa ja käveli peilin eteen kampaamaan hiuksiaan. Hän kääntyi katsomaan olkansa ylitse Ariannaa. "Etkö sinä aio ollenkaan pukea?"

"Siihen on kyllä aikaa myöhemminkin", Arianna kivahti kärsimättömästi.

"Minä vain kysyin. Mitä sinä olit sanomassa niistä Redin häistä?"

Arianna kohautti olkapäitään ja katseli Lilyä peilin kautta. "Red ei ehkä olisi nyt niin surullinen, jos he eivät olisi ehtineet naimisiin asti."

"Enpä tiedä", Lily sanoi mietteliäästi. "En usko, että rakkaus välttämättä kasvaa minkään naimisiinmenon myötä, tai mitään."

"Mutta kyllä se vaikuttaa!" Arianna puolusteli. "Mieti nyt, miten typerää koko juttu oli - he lupasivat rakastaa toisiaan kuolemaan saakka - " Arianna tuhahti kylmästi. "Kauanpa sekin kesti!"

"Älä viitsi olla noin ilkeä!" Lily parahti.

"En minä ole ilkeä. Minä olen realistinen."

Lily lopetti hiuksiensa kampaamisen ja kääntyi katsomaan Ariannaa kunnolla. Ariannan kasvot olivat täysin tyynet. "Väitätkö sinä, että et ikinä halua naimisiin?"

Arianna naurahti. "Kaikki meistä eivät ole Lily Evanseja tai James Pottereita - enkä minä ole varsinkaan sitä jälkimmäistä - eikä minulla Sirius Blackin tyttöystävänä ole kovinkaan paljon mahdollisuuksia sellaiseen asiaan kuin naimisiinmeno. Minä menen pukemaan päälleni."

Arianna heitti peittonsa syrjään, hypähti jaloilleen, nappasi vaatemytyn lattialta ja käveli suihkuun jättäen Lilyn katsomaan huolestuneena jälkeensä.

Tasan kello puoli yhdeksältä Kelmit, Lily ja Arianna seisoivat Dumbledoren työhuoneessa odottamassa, että rehtori lähettäisi heidät Fox's Deniin, minne Jazz oli tarkoitus haudata. Lily ei ymmärtänyt, miten Red pystyi hautaamaan Jazzin oman kotinsa maille. Miten mies voisi sen jälkeen asua talossaan kaikessa rauhassa? Toisaalta oli vaikeaa kuvitella, että Red muutenkaan pystyisi enää elämään rauhassa. Redin koko elämä oli siihen saakka tuntuneet keskittyneen vain muutamaan asiaan - aurorina olemiseen, pimeyden voimien tuhoamiseen ja Jazziin.

"Kelmit - neiti Bell - neiti Evans - kerrassaan hienoa, että pääsitte tulemaan", Dumbledore sanoi ilahtuneesti huomatessaan heidän saapumisensa. Dumbledore oli hätkähdyttävä ja melko epähautajaismainen näky sinisenvihreässä juhlakaavussaan ja valkoisessa parrassaan. Lily ei voinut olla miettimättä, oliko Dumbledore unohtanut, miten hautajaisiin kuului pukeutua, vai oliko vanhus vain taas oma omituinen itsensä.

"No niin", Dumbledore aloitti selkäänsä suoristaen ja otti työpöytänsä kulmalta yhden feeniksinsulan ojentaen sen itseään lähimpänä seisovalle Siriukselle. "Tämä porttiavain vie meidät kaikki mukavasti suoraan professori Stronin talolle. Sama porttiavain tuo meidät myöskin takaisin, joten kehottaisin teitä etsimään minut käsiinne, kunhan hautajaistilaisuus on ohitse."

Kelmit nyökkäsivät ja Dumbledore viittasi heitä kaikkia tarttumaan feeniksinsulkaan samalla kun itse kosketti kädellään sulan päätä.

"Yksi - kaksi - kolme - " rehtori laski ja sitten Kelmit tunsivat terävän nykäyksen, kun heidän jalkansa kohosivat irti maasta. Nykäisyä seurasi epämukava holtittoman kieppumisen tunne, joka päättyi kuitenkin nopeasti, kun porttiavain kuljetti heidät perille ja he putosivat vasten Fox's Denin nurmikkoa.

James nousi nopeasti jaloilleen pudistellen roskia mustasta juhlakaavustaan ja ojensi sitten kätensä auttaakseen Lilyn pystyyn. Kuten edelliselläkin vierailullaan, he jäivät katsomaan Fox's Denin kartanon puiden suojaamaa julkisivua. James ei voinut olla ajattelematta, että Fox's Den näytti jotenkin synkemmältä kuin edellisellä kerralla ja sen yllä leijui epämääräinen, jollakin tapaa epätodellinen menetyksen tuntu. Kartanon ikkunat olivat pimeät ja hiljaiset ja pienen hetken ajan James epäili heidän tulleen liian aikaisin, mutta Dumbledore oikoi juhlakaapunsa hihoja itsevarman näköisenä ja viittasi heitä sitten seuraamaan itseään kartanon ovelle.

Oven avasi sama nainen kuin edelliselläkin kerralla - Silks Thomas, Jazzin sisko, James muisti. Hän tunsi sydämensä kääntyvän ikävästi ympäri naista katsellessaan. Nainen oli niin samannäköinen kuin edellisellä kerralla ja kuitenkin hän oli muuttunut tavalla, jota ei voinut kutsua muuksi kuin kauhistuttavaksi. Hänen silmänsä olivat etäiset ja itkettyneet ja niiden alla oli tummat varjot, hänen suunsa oli pelkkä tiukka, hymytön viiva ja hänen kasvonsa olivat kaventuneet huomattavasti niin, että ne näyttivät lähestulkoon riutuneelta. Hän tervehti rehtoria ja Kelmejä pelkällä nyökkäyksellä ja kehotti heitä astumaan sisälle.

"Teidän kannattaa mennä takaoven kautta puutarhaan", hän neuvoi sävyttömällä äänellä, eikä James voinut olla värähtämättä kuullessaan, miten ontolta hänen sanansa kuulostivat. Jazz ei ollut koskaan kertonut Kelmeille mitään siskostaan, eikä James osannut sanoa, millaiset kahden siskoksen välit olivat olleet, mutta Silksin olemuksesta hän päätteli kaksikon rakastaneen toisiaan hyvin paljon. Vaistomaisesti hän kietoi käsivartensa Lilyn vyötärölle ja veti tytön lähemmäs itseään.

"Mahtaako herra Stron olla paikalla?" professori Dumbledore tiedusteli kohteliaaseen sävyyn.

Silks naurahti, vaikka Jamesin mielestä ääni kuulostikin enemmän huonosti kätketyltä itkulta kuin naurulta. "Kyllä hän paikalla on", nainen sanoi melkein pilkallisesti. "Jossakin ylemmissä kerroksissa, en osaa sanoa. Tämä kartano on niin sokkeloinen ja Red on loistava kätkeytymään tänne - hän katosi heti eilisiltana jonnekin tämän kirotun talon sokkeloihin, enkä minä ole nähnyt häntä sen jälkeen! Hän on mahdoton! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, missä hän on!"

Dumbledore taputti naista lohduttavasti olkapäälle. "Ihmisillä on tapana suhtautua järkytyksiin eri tavalla."

"Sitten toivon, että hän olisi valinnut jonkin helpomman tavan", Silks mutisi. "Minä olin hänen vaimonsa sisko - kyllä minäkin olisin kaivannut lohdutusta - mutta Red ei ole koskaan välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään!" Naisen äänestä paistava viha järkytti Jamesia ja hän vilkaisi avuttomasti Dumbledorea, joka nyökäytti päätään tuskin havaittavasti ja viittasi heitä menemään jo edeltä puutarhaan.

"Joskus minä mietin, kuinka moni meistä selviää tästä läpi täysijärkisenä", Peter mumisi, kun Kelmit pujahtivat kartanon takaoven lävitse puutarhaan, jossa hautajaiset oli ilmeisesti tarkoitus suorittaa. "Admire sanoi, että kaikki hänen ystävänsä ovat täysin hajalla - ja nyt Jazzin sisko - ja Bellatrix - "

"Bellatrix ei ole koskaan ollut tervejärkinen", Sirius haukahti. "Eikä hän ansaitse sinun sääliäsi."

"Admire sanoo, että kaikki ihmiset ovat säälin arvoisia."

"Sitten Admire on väärässä", Sirius sanoi tiukasti. "Hyvin harvat meistä ovat säälin arvoisia. Me kaikki seuraamme vain valitsemaamme tietä. Me emme voi syyttää kuin itseämme siitä, mitä meille tapahtuu."

"Sinä olet kylmä ihminen, Anturajalka."

Sirius naurahti huvittuneesti. "Minä rakastan minun ystäviäni. Ja tyttöystävääni", hän lisäsi puolihuolimattomasti vilkaisten vierellään seisovaa Ariannaa, joka oli kietonut toisen käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille. "Minä kuolisin heidän puolestaan. Ja minä olisin valmis kuolemaan tehdäkseni tästä maailmasta vähän paremman paikan. Onko se kylmyyttä?"

"Sinä et ymmärrä sääliä", Peter intti.

"Sääli on heikkoutta", Sirius tokaisi tuomitsevaan sävyyn.

"Entä rakkaus?" Remus puuttui keskusteluun aina yhtä hienovaraiseen tapaansa. "Onko sekin heikkoutta?"

Sirius ei sanonut mitään. Remus ei voinut olla varma siitä, oliko poika edes kuullut hänen sanojaan, sillä pojan kasvot pysyivät ilmeettöminä ja hänen katseensa oli kiinnittynyt puutarhan laitaan ja siellä odottaviin tasaisiin penkkiriveihin. Remus muisti samojen penkkirivien olleen puutarhan laidalla silloinkin, kun Red ja Jazz olivat menneet naimisiin. Nyt penkkiriven etupäässä ei kuitenkaan odottanut mitään alttarin kaltaista, vaan pelkkä kivinen koroke, jonka reunus oli verhottu kukilla. Remus värähti. Hän ei voinut olla ajattelematta, millaista pilkkaa kaikki se oli - kukat, hautajaiskoroke, vieraat, jotka eivät enää olleet häävieraita, vaan mustiin pukeutuneita surijoita. Tässä päivässä ei ollut mitään iloista eikä onnellista.

Remus antoi katseensa kiertää puutarhassa odottavaa väkijoukkoa ja yritti tunnistaa joukosta tuttuja kasvoja. Hän erotti joukosta kaikki Tylypahkan professorit - jopa McGarmiwan, joka kaikkien tarinoiden mukaan oli aina inhonnut Rediä ja Jazzia. Inhon oli kuitenkin täytynyt viime vuoden kuluessa vaihtua täysin erilaisiin tunteisiin, sillä nyt McGarmiwa näytti olevan poissa tolaltaan ja hän taputteli silmiään kiivaasti mustalla pitsinenäliinalla, jonka hän jakoi yhdessä professori Verson kanssa. Remus käänsi katseensa pois. Professoreiden lisäksi hän tunnisti väkijoukosta Jazzin bändin jäsenet, jotka seisoivat yhdessä ryhmässä väkijoukon laidoilla. Jonathan Tregonwell ja Sam Conway olivat paikalla, samoin pitkä, vaaleatukkainen mies, joka seisoi aivan Sam Conwayn lähellä ja oli uppoutunut keskusteluun kahden Remukselle tuntemattoman hahmon kanssa. Toinen hahmoista oli myöskin pitkä ja vaaleahiuksinen poika, vaikka näyttikin jonkin verran Samin lähellä seisovaa miestä nuoremmalta. Hänellä oli päällään siisti jästipuku ja hänen vierellään seisoi häntä reilusti lyhyempi tyttö, jolla oli huomattavan lyhyt hame, aivan liian korkeat korkokengät ja sotkuisesti pörrötetyt tummat hiukset. Tyttö oli kietonut käsivartensa pojan lantion ympärille kuin tukea saadakseen ja itki.

"Jazzilla on ollut aika paljon ystäviä", Remus kääntyi huomauttamaan toisille Kelmeille.

"Ja aika omituisia sellaisia", lisäsi Peter.

Sirius hymähti. "Ei Jazz itsekään mikään maailman normaalein ihminen ollut."

"Aivan kuin Sirius Black tietäisi jotakin normaaliudesta", tuhahti Arianna.

"Sirius Black? Kuka teistä on Sirius Black?" korkea naisen ääni kysyi jostakin lähettyviltä. Sirius kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki tuntemattoman, itseään muutamaa vuotta vanhemmalta näyttävän naisen katselevan itseään haukkamainen ilme kasvoillaan.

"Miksi sinua kiinnostaa?" hän vastasi terävästi antaen kyllästymisensä näkyä kasvoistaan. Nainen ei kuitenkaan välittänyt, vaan keräsi mustan surupukunsa helmat ja käveli keinuvin askelin lähemmäs. Naisella oli häiritsevän valkeat kasvot, tiukalle nutturalle sidotut mustat hiukset ja pitkä, viivasuora nenä, joka näytti hallitsevan suurinta osaa hänen kasvoistaan.

"Sinä olet selvästikin Sirius", nainen sanoi pysähtyen Siriuksen kohdalle ja Siriuksen yllätykseksi tuikea ilme hänen kasvoiltaan vaihtui lähestulkoon kehrääväksi hymyksi. Nainen ojensi hänelle kätensä. "Mikaja Thornton."

"Mikaja?" Sirius toisti yllättyneenä puristaessaan naisen kättä. Hän kääntyi katsomaan Jamesia, joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Kumpikin muisti selvästi Redin pöydällä olleen kirjan, jonka Bellatrix oli polttanut - ja myöskin sen ainoan asian, jonka he olivat saaneet kirjasta selville, eli tekijän etunimen.

"Juuri niin. Mikaja", nainen toisti ja väläytti Siriukselle hampaitaan tavalla, jota joku olisi saattanut kutsua hymyksi - aito se ei kuitenkaan ollut. "Et tiedäkään, kuinka kauan olen halunnut tavata sinut, Sirius."

"Ilmeisesti en tiedä", Sirius totesi epäluuloisesti. "Kuka sinä oikein olet?"

"Johan minä sanoin."

"Nimi ei kerro kaikkea."

Mikaja hymähti. "Sinulla on Blackin suvun itsepäisyys, mutta olkoon - Mikaja Thornton, kirjailija."

Sirius kohotti kulmiaan. "Et sattumoisin olisi kirjoittanut mitään pimeyden voimilta suojautumiseen liittyvää?"

"Olen kuin olenkin", Mikaja sanoi ensin huolettomasti, mutta sitten tietäväinen ilme kohosi hänen kasvoilleen ja hän napsautti huulensa yhteen. "Sinä ja ystäväsi olette niitä, ettekö olekin?"

"Mitä?" Sirius kysyi typerästi.

"Dumbledoren miehiä." Nainen sihahti sanat kuin ne olisivat olleet pahakin kirous.

Sirius hymähti. "Kukaan meistä ei ole varsinaisesti mies - ensinnäkin olemme aivan liian nuoria sellaiseen ja toisekseen osa meistä kuuluu siihen kauniimpaan sukupuoleen."

"Mutta te olette Dumbledoren puolella", Mikaja tuhahti.

"Henkeen ja vereen." Sirius väläytti naiselle niin ärsyttävän hymyn kuin vain pystyi. Sitten hän vakavoitui. "Tunsitko Jazzin hyvinkin?"

Mikaja tuhahti uudelleen. "Tuskin tunsin häntä."

"Mitä sinä sitten teet täällä?"

Nainen ei vastannut heti, vaan työnsi kätensä surupukunsa hameen taskuun ja veti melkein voitonriemuisesti esille pienen, kokoontaitellun paperinpalasen, jonka pintaan oli kirjoitettu jotakin vahvoin viivoin. "Etsin jotakuta, joka on kiinnostunut tästä", nainen sanoi paperinpalasta heilauttaen.

"Ja mikähän tuo mahtaa olla? Muuta kuin paperinpala, siis."

"Jotakin, mitä rakas Dumbledoresi haluaisi ehdottomasti käsiinsä", Mikaja sanoi selvästi nauttien tilanteesta. "Viimeinen kirje, jonka se Stronin tyttö koskaan kirjoitti - ja todennäköisesti se kaikkein tärkein. Voisi kai sanoa, että siinä lukee jotakin, joka kertoo enemmän kuin yksikään kirjoistani ikinä."

"Miksi sinä et sitten anna sitä Dumbledorelle?" Sirius kysyi epäluuloisesti.

Mikajan kasvoille ilmestyi halveksuva ilme. "Se vanhus ei pysty maksamaan minulle, mitä haluan."

"No, jos kuvittelet minun luopuvan vähistä rahavaroistani vain tuon paperin vuoksi, olet täysin väärässä paikassa", ilmoitti Sirius.

"Sattumoisin minä en ole kiinnostunut rahasta. Minä olen kiinnostunut SINUSTA", Mikaja sihahti astuen askeleen lähemmäs. Sirius perääntyi oitis askeleen taaksepäin ja katsoi naista pahoittelevasti.

"Ikävä tuottaa pettymys, mutta minä olen varattu."

"Älä ole ääliö!" nainen kivahti. "Minä haluan vain muutamia tietoja sinusta!"

"Miksi ihmeessä?"

Nainen nauroi kylmästi, melkein mielipuolisesti. Jollakin epämääräisellä tavalla hän toi Siriuksen mieleen Bellatrixin, mikä sai Siriuksen tuntemaan entistä suurempaa vastenmielisyyttä naista kohtaan. "Etkö sinä todellakaan tiedä, miten paljon sinä kiinnostat ihmisiä? Sinä ja sinun sukusi!"

Sirius jäykistyi. "Ei ole mitään 'minun sukuani'", hän tokaisi.

"Aivan, aivan niin..." nainen mutisi silkkisesti. "Sinä olet yksi Blackin suvun mielenkiintoisimmasta vesoista - langennut sankaripoika, puhdasverisyyden prinssi, joka vihaa perhettään. Kuka tahansa antaisi mitä tahansa ollakseen sinä ja sinä torjut sen kaiken!"

"Sinä olet seonnut päästäsi", Sirius murahti toivoen, että nainen lähtisi pois. Nainen seisoi kuitenkin paikoillaan ja katseli häntä kaiken aikaa kuin uhriaan vaaniva käärme.

"Kukaan ei ymmärrä sinua, Sirius Black. Sinulla oli kaikkea - rahaa, ulkonäköä ja valtaa - mitä sinulta muka ikinä puuttui?"

"Sielu", ärähti Sirius.

Mikajan suupielet nytkähtivät, aivan kuin Siriuksen sanat olisivat jollakin tapaa huvittaneet häntä. "Jokaisella on tietenkin mielipiteensä", hän sanoi sitten. "Totuus on, että minä haluan vain puhua sinun kanssasi. Sinun sukusi on tavattoman kiinnostava... sinä ja veljesi, pelkuri, joka on pakotettu ottamaan langenneen isoveljensä paikka... Andromeda, joka asetti rakkauden kaiken muun edelle ja tuotti suvulleen suuren häpeän... Narcissa, joka ainoana selvisi sisarushelvetistä vahingoittumatta kiitos taipuvaisen luonteensa... Bellatrix, kuningatar... Etkö sinä ymmärrä, miten välttämätöntä minun on saada puhua sinun kanssasi?"

"Enpä taida ymmärtää", Sirius sanoi inhoavasti katsoessaan hengästynyttä ja vapisevaa Mikajaa, jonka vihreän ja ruskean värin sekaisissa silmissä oli lähestulkoon pakkomielteinen ilme.

"Sillä ei ole nyt väliä, ymmärrätkö sinä vai et", Mikaja sanoi yrittäen tasaantua pitkän puheensa jälkeen. "Väliä on sillä, haluatko sinä minun kirjeeni, vai et?"

"Mitä tapahtuu, jos haluan?" Sirius kysyi epäluuloisesti.

Mikaja nauroi. "Minä annan sen sinulle ja sinä saat pitää sen - niin kauan kuin lupaat tulla luokseni heinäkuun viimeisenä päivänä. Minä haluan puhua sinua kanssasi."

"Minä en halua puhua sinun kanssasi."

"Sitten sinä et saa kirjettä", Mikaja sanoi vahingoniloisesti ja liikautti kättään työntääkseen kirjeen takaisin taskuunsa.

Sirius huokaisi. "Hyvä on! Minä tulen sinne, minne minun pitääkin tulla - kunhan annat minulle sen pahuksen kirjeen!"

Mikaja hymyili tyytyväisesti ojentaessaan kätensä ja työntäessään kirjeen Siriuksen kouraan. "Toivottavasti siitä on jotakin iloa rakkaalle Dumbledorellesi", hän sanoi välinpitämättömästi. "Odotan sinua Vuotavassa Noidankattilassa heinäkuun viimeisenä päivänä."

Sen sanottuaan nainen kääntyi, käveli puiden suojaan ja katosi.

Outo nainen ja tämän antama kirje olivat edelleen Siriuksen mielessä, kun Red ja Silks ilmestyivät puutarhaan ja hautajaistoimitus julistettiin alkaneeksi. Itse Dumbledore kantoi Jazzin mustiin vaatteisiin verhotun ruumiin puutarhan poikki hautajaiskorokkeelle. Vanhus laski ruumiin syvän hiljaisuuden vallitessa kylmälle, kukin peitetylle kivetykselle ja astui sitten askeleen taaksepäin kumartaen lyhyesti, aivan kuin olisi sillä tavoin halunnut viimeisen kerran ilmaista kunnioituksensa Jazzia kohtaan.

Sirius vilkaisi Ariannaa ja näki tytön sinisten silmien kyyneltyvän. Hän kietoi kätensä tytön olkapäiden ympärille, kun Silks Thomas astui hautajaisvieraiden joukosta korokkeen eteen ja kääntyi katsomaan hiljaisina odottavia vieraita. Naisen olkapäät tärisivät holtittomasti, vaikka nainen yritti selvästi pysytellä rauhallisena ja vakaana.

"Jazz Thomas oli rakas sisko", nainen aloitti värisevällä äänellä. "Parempi, kuin olisin ikinä ansainnut. Hän oli aina uskomaton minua kohtaan - hän piti minusta huolta, piti hauskaa kanssani ja silloinkin, kun minä sanoin vihaavani häntä hänen ärsyttävyytensä vuoksi, hän sanoi ainoastaan rakastavansa minua. Aivan kuin se olisi niin yksinkertaista. En voi uskoa, että seison tässä nyt", Silks jatkoi ja pyyhkäisi toisella kädellä silmiään kuivaksi, ennen kuin jatkoi puhettaan. "En haluaisi seisoa tässä tänään. Jos voisin muuttaa asiat, haluaisin itse olla tuossa siskoni tilalla. Hän ansaitsisi elämänsä paljon enemmän kuin minä. Vaikka hän ei olekaan aina tehnyt oikein, vaikka hänellä oli kokonaan oma moraalinsa ja omat uskomuksensa, oli hän aivan ihmeellinen henkilö. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka todella pystyvät oppimaan virheistään. Hän aloitti aikuisuutensa ihmisenä, joka välitti vain rahasta - ja lopulta hänestä tuli ihminen, joka halusi epätoivoisesti tuhota sen, joka oli vaarassa vahingoittaa hänen uskomuksiaan." Silks piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi. Sirius tiukensi otettaan Ariannan ympärillä nähdessään tytön purskahtavan itkuun.

"Jazzilla oli tapana sanoa, että mikään helppo ei ole tekemisen arvoista", Silks puoliksi naurahti, puoliksi nyyhkäisi. "Ja hän tekikin aina kaiken niin hankalasti kuin mahdollista. Muistan, kuinka hän kertoi minulle alkaneensa seurustella Redin kanssa. Olin aivan kauhuissani ja sanoin hänelle, että hän oli typerä - koska Redin kanssa oleminen tiesi vain hankaluuksia - mutta hän vain nauroi ja sanoi, että ei koskaan haluaisi elää normaalia elämää. Se tappaisi hänet nopeammin kuin mikään muu - ja minä tiesin hänen olevan oikeassa, vaikka en silloin sitä sanonutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tyytyä tavalliseen. Hän teki kaiken niin aidosti ja ainutlaatuisesti ja sai toiset kadehtimaan itseään - hän omistautui asioille paljon vakavammin kuin useimmat, jotka tunnen ja - Merlin, sen ei vain olisi pitänyt päättyä niin!" Silks huudahti, melkein menettäen itsehillintänsä. Nyt nainen itki täysin avoimesti. "Jazz oli vihdoinkin saanut asiansa kohdalleen - hän oli mennyt naimisiin - ja Merlin, että siihen menikin aikaa! - ja hänestä ja Redistä piti tulla uskomattomat vanhemmat uskomattomalle lapselle - "

Silks keskeytti puheensa, sillä itku teki jatkamisen mahdottomaksi. Hän heilautti kättään anteeksipyytävästi ja käveli takaisin paikalleen istumaan, ennen kuin hänen itsehillintänsä petti täysin ja hän alkoi itkeä lohduttomasti.

Dumbledore nousi ylös paikaltaan, veti taikasauvansa esille ja käveli hautajaiskorokkeen luokse. Hän kääntyi katsomaan Rediä ja Silksiä odottavasti.

"Odota", Redin ääni kutsui hautajaisvieraiden joukosta. "Minä haluan olla se, joka tekee sen!"

Sitten Red oli jo jaloillaan ja horjahteli kohti hautajaiskoroketta näyttäen siltä, että yritti epätoivoisesti olla näyttämättä tunteitaan. Siitä huolimatta Sirius saattoi nähdä kärsivän ilmeen hänen silmissään, kun hän pysähtyi vilkaisemaan Dumbledorea, ennen kuin kohotti oman taikasauvansa Jazzin hautajaiskorokkeen ylle. Jonkin aikaa hän vain seisoi siinä täysin liikkumatta, aivan kuin olisi yrittänyt kerätä itselleen jotakin epäinhimillistä voimaa pystyäkseen suorittamaan aikomuksensa loppuun.

"Leimahtaos!" hän sanoi lopulta ja liekit lennähtivät hänen taikasauvastaan suoraan hautajaiskorokkeelle. Kirkas tuli nieli Jazzin ruumiin jonnekin sisäänsä, ensin vähitellen ja sitten täydellisesti, kunnes oli mahdotonta erottaa liekkien keskeltä hahmoa, joka oli joskus ollut Jassminadara Stron.

Sirius ei itkenyt. Eikä myöskään Red, joka seisoi Jazzin rovion edessä kuin paikoilleen kivittyneenä, taikasauva toisessa kädessään. Miehen kasvoilla oleva ilme oli yhtä murtunut kuin jos mies olisi parhaillaan polttanut elämäänsä tuhkaksi.

91.osa - Ikäviä välikohtauksia

10.6.1978

Kului viikko, eikä Sirius ollut vieläkään tehnyt elettäkään avatakseen Mikaja Thorntonilta saamaansa kirjettä. Hän ei itsekään tiennyt, mistä se johtui - siitä tosiasiasta, että hänellä ei ollut ollut aikaa, vai siitä, että pelkkä kirjeen lukeminen tuntui vastenmieliseltä ajatukselta? Se oli kuin olisi lukenut kirjettä haudan takaa, Sirius ajatteli. Eikä hänellä ollut oikeastaan oikeutta kirjeen lukemiseen ottaen huomioon sen, että HÄN ei ollut se, jonka vaimo oli kuollut. Ikään kuin hän olisi koskaan suostunut menemäänkään naimisiin.

Sirius huokaisi ja heittäytyi vatsalleen sängylleen. Hän ojensi kätensä ja nappasi yöpöydältä Jazzin kirjoittaman kirjeen. Se oli pelkkä pieni, kokoontaiteltu paperinpalanen - ei mitenkään erityisen näköinen. Oli vaikeaa kuvitella, että se voisi olla jollakin tavalla tärkeä Dumbledorelle tai kenellekään muullekaan, Sirius hymähti mielessään. Hän pyöritteli paperilappua käsissään ja jäi katsomaan sen toiselle puolelle raapustettuja kirjaimia. Kirjaimet olivat koukeroisia ja mustalla musteella kirjoitettuja, eikä Siriuksella ollut aavistustakaan siitä, mitä ne merkitsivät. HCX. Hän oli yrittänyt tulkita kirjaimia mielessään jo monta päivää, mutta vaikka hänellä Ariannan mukaan olikin epäterveellisen terävä pää, ei hän ollut keksinyt ainuttakaan tarkoitusta kirjaimille. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt vain lukea kirje ja ottaa asiasta selvää, mutta jollakin tapaa se tuntui väärältä. Aivan kuin hän olisi vakoillut jotakin.

"Minä olen sekoamassa", Sirius valitti itsekseen ja kääntyi selälleen sängyllään lukiten katseensa Kelmien makuusalin kattoon. "Tällä menolla minusta tulee vielä olen-kasvanut-ah-niin-aikuiseksi-Sarvihaara-Potter."

"Toivon mukaan ei", Ariannan ääni sanoi ovensuusta.

Sirius kääntyi katsomaan ovellepäin ja virnisti nähdessään Ariannan nojailevan ovenkarmiin yllään lyhyt, punainen mekko ja pitkävartiset kengät. Sirius vislasi. "Kiva asu."

"Käännettynä: minä näytän huoralta?" Arianna päätteli, kiskaisi makuusalin oven kiinni ja käveli Siriuksen sängyn luokse. Hän heittäytyi sängylle istumaan ja oikoi mekkonsa helmoja kriittisesti.

"Ei se minua häiritse", Sirius virnisti ojentaessaan käsivartensa ja kuljettaessaan kättään Ariannan paljaalla olkapäällä. Arianna läimäytti hänen kätensä pois.

"Minä en tullut tänne sinun ahdisteltavaksesi", hän kivahti terävästi. "Eli pidä näppisi kurissa!"

Sirius ravisti päätään pettyneenä. "Mitä asiaa sinulla oli?"

"Myöhemmin", Arianna tokaisi ja loi merkitsevän katseen pojan kädessä olevaan paperinpalaseen. "Miksi sinä et vain lue tuota?"

"Se olisi epäeettistä."

"Olen yllättynyt siitä, että edes tiedät, mitä tuo sana tarkoittaa."

"HEI! Minä en ole niin typerä kuin miltä näytän", Sirius protestoi.

"Onneksi et", Arianna virnisti. "Koska siinä tapauksessa sinun täytyisi olla TODELLA typerä - "

Sirius huokaisi ja käänsi taas katseensa kattoon. Toisaalta hän oli helpottunut siitä, että Arianna oli kaikista viikon takaisista tapahtumista huolimatta lähestulkoon oma itsensä, toisaalta hänestä alkoi tuntua, että tytön järkyttyneisyys ei ehkä ollutkaan ollut niin paha asia kuin hän oli kuvitellut sen olevan.

"Olet teräväkielisin tyttö, jonka tunnen, tiesitkö sitä?" Sirius tiedusteli.

"Tiesin, totta kai", Arianna vastasi arkiseen sävyyn. "Ja miten niin tuon kirjeen lukeminen olisi epäeettistä?"

"No, ehkä epäeettinen on vähän väärä sana. Mutta outoa se kuitenkin olisi. Ottaen huomioon, että Jazz on kuollut", Sirius lisäsi hieman vaikeasti. Hän ei mielellään ajatellut sitä tosiasiaa, että Jazz oli kuollut. Että Bellatrix oli tappanut tämän ja oli edelleen vapaalla jalalla. Siriuksen tarkoituksena ei ollut väheksyä tapahtunutta, hänellä vain oli ikävä aavistus siitä, että jos hän ajattelisi asiaa, hän sekoaisi ja saattaisi tehdä jotakin todella typerää.

"Sinä olet outo", Arianna paukautti. "En tajua, miksi suostuit sen Mikaja-lehmän ahdisteltavaksi, jos et aio edes lukea tuota kirjettä!"

"Minä aion antaa tämän Dumbledorelle", Sirius puolustautui.

"No, miksi et sitten tee niin?"

"Koska se kuivaluumu ei ole koulussa!" Sirius huusi turhautuneena. "Kysyin asiaa McGarmiwalta ja hän sanoi, että Dumbledore on painunut Lontooseen tai jotakin."

"Mitä sinä sitten oikein odotit?" Arianna kysyi järkevästi. "Sota on alkanut ja Tylyahoon on hyökätty. Dumbledorella on parempaakin tekemistä kuin istua täällä selvittelemässä meidän surkeita pikku ongelmiamme."

Sirius kääntyi katsomaan häntä ärtyneenä. "Eikö sinusta irtoa tänään mitään positiivista?" hän urahti.

"Jos tarkoitat sitä, että riisun vaatteeni ja alan hoivaamaan sinun päättämätöntä persoonasi, minun on suorastaan pakko sanoa tuohon ei", Arianna pahoitteli väläyttäen Siriukselle kiusoittelevan hymyn.

Sirius huokaisi turhautuneesti. "Jos sinä kerran olet noin hyödytön, miksi sinä ylipäätäänsä tulit?"

Ariannan hymy leveni entisestään, kun hän ojensi kätensä ja pörrötti Siriuksen hiuksia. "Halusin tietää, onko sinulla mitään suunnitelmia huomisen varalle", hän sanoi, aivan kuin asia olisi ollut täysin päivänselvä. Sirius rypisti otsaansa ja yritti miettiä, mitä Arianna tarkoitti.

"Pitäisikö minulla olla suunnitelmia huomiselle?" hän kysyi lopulta.

Hymy Ariannan kasvoilta hiipui hieman ja tytön siniset silmät välähtivät ovelasti, mutta hän vain kohautti olkapäitään. "Sinähän sen tiedät, kulta", tyttö sanoi kevyesti.

"Niin voisi kuvitella", Sirius sanoi ymmällään.

Arianna huokaisi, veti punaisen mekkonsa helmoja alemmas ja nousi ylös Siriuksen sängyltä.

"Minne sinä olet menossa?" Sirius kysyi kiireesti.

"En tiedä vielä", Arianna sanoi olkansa ylitse samalla kun käveli ovea kohti. "Se selviää varmaan matkalla."

Sirius veti salamannopeasti taikasauvansa esille ja lukitsi makuusalin oven lumouksella, ennen kuin Ariannan käsi ehti edes koskettamaan ovenkahvaa. Arianna kääntyi katsomaan häntä alentuvasti hymyillen samalla kun nappasi oman taikasauvansa saappaanvarrestaan.

"Karkotaseet!", Sirius huudahti kiireesti.

"Est - " Arianna aloitti, mutta hänen puheensa katkesi kuin veitsellä leikaten, kun hänen taikasauvansa lipsahti hänen otteestaan ja lensi suoraan Siriuksen odottaviin käsiin. Sirius virnisti omahyväisesti ja työnsi Ariannan taikasauvan vyöhönsä.

Arianna kohotti kulmiaan. "Mitä ideaa tuossa oikein oli?"

"Paljonkin, kun sitä katsoo oikealta kannalta", Sirius ilmoitti omahyväisesti. "Ensinnäkin, minulla on tylsää. Toisekseen - kuvittelitko sinä ihan vakavissasi, että voisit vain kävellä tänne tuollaisessa asussa ja sitten häipyä mielesi mukaan?"

"Eikö sinulla muuta ole mielessä?" voihkaisi Arianna.

"Montakin asiaa, itse asiassa. Mutta ne ajatukset eivät ole lapsille sopivaa tavaraa, eli niitä ei julkaista tässä", Sirius virnisti, mutta vakavoitui sitten. "Tule tänne."

Arianna pyöritti silmiään, mutta totteli jättäen paikkansa ovensuussa ja kävellen Siriuksen sängyn luokse. Hän katseli poikaa kyllästyneesti, vaikka hänen suunsa hymyilikin.

"Mitä sinä nyt haluat?" hän tiedusteli istuessaan Siriuksen sängyn reunalle ja tarkkaili poikaa varautuneesti. Poika vain hymyili ja ojentui häntä kohti tarttuakseen hänen ranteisiinsa.

"En mitään kovin monimutkaista", poika sanoi rauhallisesti ja nykäisi sitten Ariannaa ranteista niin äkillisesti, että Arianna ei ehtinyt reagoimaan mitenkään, vaan lennähti selälleen sängylle Siriuksen viereen. Arianna puolittain odotti Siriuksen suutelevan häntä, mutta yllätyksekseen hän sai huomata, että poika ei tehnytkään mitään, katseli vain häntä kaikessa rauhassa. Poika irrotti otteensa hänen ranteistaan ja antoi toisen kätensä kulkeutua hänen hiuksiinsa.

"Arvaa mitä?" Sirius kysyi matalalla äänellä.

"No mitä?"

"Minä olen iloinen siitä, että sinä et ole kuollut."

"Mitä?" Arianna kohottautui kyynärpäidensä varaan ihmetellen, mitä poika oikein ajoi takaa.

Sirius kohautti olkapäitään sikäli kuin se oli siinä asennossa mahdollista. "Ajattelin vain sanoa. Ei mitään taka-ajatuksia."

"Eikö mitään?" Arianna silmäili poikaa epäluuloisesti. Poika virnisti Kelmimäiseen tapaansa ja ravisti hiuksiaan niin, että tummat otsahiukset valuivat tyylikkäästi nauravien silmien verhoksi.

"Ei mitään", Sirius toisti aiempaakin hiljaisemmalla äänellä.

"Minä en usko sinua."

"Miksi et?"

Arianna mutristi huuliaan ja työnsi otsahiukset sivuun Siriuksen silmiltä. "Koska sinä olet gigolo."

"Ja sinä olet rasittava", Sirius sanoi samaan sävyyn.

"Minä en tajua, miksi ikinä aloin seurustella sinun kanssasi."

"En minäkään", Sirius myönteli huvittunut ilme kasvoillaan. Arianna avasi suunsa vastatakseen, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän aikoi tai halusi sanoa. Hän unohtui katsomaan Siriuksen silmiä, joiden katse tuntui lukkiutuneen hänen kasvoihinsa, hänen hiuksiinsa, hänen hymyynsä... Sirius antoi kätensä lipua hänen hiuksistaan hänen poskelleen ja kosketti sormenpäillään hänen huuliaan. Arianna ojensi kätensä ja työnsi päättäväisesti Siriuksen käden pois.

Sitten Sirius nojautui vielä lähemmäs Ariannaa - jos se olosuhteet huomioon ottaen oli ylipäätäänsä mahdollista - ja painoi huulensa hänen huulilleen tavalla, jota ei voinut kutsua kovin varovaiseksi. Siriuksen käsivarret kulkeutuivat hänen olkapäilleen ja hänen selkänsä taakse ja pojat sormet kietoutuivat hänen tummiin hiuksiinsa vetäen hänen päätään taaksepäin samalla kun Arianna kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Suudelma piteni ja sai lisää syvyyttä. Siriuksen kädet vaeltelivat pitkin Ariannan selkää ja Arianna liu'utti käsiään alemmas pitkin Siriuksen vartaloa, kunnes hän viimein saavutti pojan vyötärön. Sitten, täysin varoittamatta, hän upotti sormensa pojan kylkiin. Sirius parkaisi ja hypähti nopeasti pystyyn ja ennen kuin poika ehti reagoimaan mitenkään, Arianna ojensi kätensä ja nappasi taikasauvansa pojan vyötäröltä.

"Alohomora!" hän huusi suunnaten taikasauvansa kohti ovea.

"Hei!" Sirius parahti loukkaantuneena, kun Arianna kiirehti ovelle mekkonsa helmoja oikoen. "Tuo ei ollut reilua!"

Arianna kääntyi ympäri ovella ja lähetti hänelle lentosuukon. "Rakkaus ei ole aina reilua", tyttö sanoi omahyväisesti, iski Siriukselle silmää ja käveli ulos ovesta keinuvin askelin.

Sirius paukautti sängynpeittoaan nyrkillään turhautuneena. "Minä en kestä naisia!"

"Minä en kestä naisia", James julisti Siriukselle harppoessaan sisälle makuusaliin pahantuulisen näköisenä. Hän pamautti makuusalin oven kiinni ja heittäytyi myrtyneenä sängylleen istumaan.

Sirius virnisti jurosti. "Minä jo luulin olevani ainoa."

"Oikeasti", James paahtoi eteenpäin aivan kuin ei olisi Siriuksen sanoja kuullutkaan. "Lily on mahdoton! Toivoton! Pahempi kuin Kuutamo ikinä! Minä menin ihan hyvyyttäni tervehtimään häntä tyttöjen makuusaliin ja ARVAA, MITÄ HÄN TEKI?"

"Löi sinua?" Sirius ehdotti.

"Ei", James kivahti. "Hän pyysi minua kyselemään itseltään jotakin pahuksen TAIKAJUOMATAULUKKOJA!"

Sirius onnistui vain vaivoin peittämään hymynsä Jamesia katsoessaan. "Hän hermoilee S.U.P.E.R-kokeista, se on ihan luonnollista", hän yritti sanoa, mutta James ei vaivautunut kuuntelemaan.

"Kun minä ehdotin, että hän voisi laittaa kirjan sivuun, hän itse asiassa ehdotti, että minunkin pitäisi opiskella hänen kanssaan!"

"Juuri tuosta syystä minä en ole alkanut seurustella Lily Evansin kanssa", Sirius totesi omahyväisesti vaivautumatta tuntemaan kovinkaan suurta myötätuntoa Jamesin kurjan kohtalon vuoksi.

James havahtui välittömästi synkkyydestään Siriuksen sanat kuullessaan. "Onko se ainoa syy?" hän kysyi epäluuloisesti.

"Ei!" Sirius huokaisi. "Todellinen syy on se, että minä en pidä Lilystä sillä tavalla. Hän on kyllä oikein kivannäköinen, mutta hän on aivan liian siveellinen, aivan liian väkivaltainen ja aivan liian varattu. Sitä paitsi minulla on tarpeeksi tekemistä Ariannan kanssa juuri nyt."

James hymyili vinosti. "Mitä Arianna nyt on tehnyt?"

"Pikemminkin kyse on siitä, mitä hän jätti tekemättä, jos tajusit, mitä tarkoitan", Sirius jupisi synkästi. "En vain tajua sitä naista! Ilmestyy tänne kyselemään tyhmiä siinä lyhyessä hameessaan ja katoaa sitten paikalta noin vain!"

"Tytöt ovat sellaisia, Anturajalka-rakkaimpani", James sanoi taputtaen Siriusta myötätuntoisesti olkapäälle. "Sitä paitsi, minä luulin sinun olevan kyllästynyt helppoihin tapauksiin."

"Niin minä olenkin!" Sirius tokaisi ja läimäytti kädellään jalkaansa. "Mutta minä alan kyllästyä muihinkin kuin helppoihin tapauksiin."

James hymähti. "Onko mielessäsi ikinä käynyt, että tyttöjä ei ole luotu vain kaulailua varten?"

"On!" Sirius kivahti loukkantuneena. James katsoi häntä pitkään. "No on, on!" hän huudahti. "Ainakin välillä - kerran vuodessa - puolen sekunnin verran - "

"Tuo alkaa kuulostaa jo enemmän sinulta", James virnisti hyväksyvästi.

"Mutta ei lohduta yhtään."

"Sinua ei lohduta mikään muu kuin alkoholi."

Siriuksen ilme kirkastui, kun alkoholi mainittiin ja hän oli jo aikeissa ehdottaa, että he voisivat lähteä yhdessä Kolmeen Luudanvarteen juomaan päänsä täyteen, mutta sitten hän muisti Tylyahon nykyisen tilan ja hänen vierailuhalunsa katosivat nopeasti. Muutenkin hänen oli vaikeaa arvostaa Tylyahoa samalla tavalla kuin ennen. Välillä hän huomasi jopa miettivänsä, haluaisiko ikinä käydä kylässä uudelleen. Paikasta oli liikaa huonoja muistoja - Bellatrix pakenemassa Tylyahosta - Jazz kuolleena Jamesin jalkojen juuressa -

Jazzista Sirius muisti taas Mikaja Thorntonin antaman kirjeen. Huokaisten hän nappasi sen yöpöydältään ja katseli sitä kriittisesti.

"Avaa se", James kehotti.

Sirius vilkaisi häntä epäluuloisesti. "Pitäisikö minun?"

"Totta kai sinun pitäisi!"

"Eikö se olisi vähän epäkohteliasta Jazzia kohtaan?"

"Anturajalka, Jazz on KUOLLUT!"

"Joten?" Sirius kohotti kulmiaan. "Ei kai se tarkoita sitä, että minun pitäisi heittäytyä täysin epäkohteliaaksi?"

James tuhahti. "Sinä olet ollut epäkohtelias syntymästäsi lähtien."

"Kiitos vain - "

"Minä vain sanoin!" James vaiensi Siriuksen yhdellä terävällä kädenliikkeellä. "Sitä paitsi, et kai sinä tosissasi kuvittele, että Jazz olisi halunnut tuon kirjeen mädäntyvän ikuisesti sinun yöpöydänlaatikossasi?"

Ne sanat tepsivät. Sirius hautasi kaikki mahdolliset vastaväitteensä ja alkoi taitella pientä paperinpalasta auki. James nojautui lähemmäs ja alkoi lukea viestiä hänen olkapäänsä ylitse, kun hän sai sen avattua.

Mikaja -

Kiitos kirjasta. Kertoisin, miten kiitollisia minä ja Red siitä olemme, ellen tietäisi, miten vähän sinä arvostat kiitosta. Olet kuitenkin saanut palkkiosi - ja voit uskoa, että käytin paljon aikaa ja vaivaa sen hankkimiseen, eli en voi kuin toivoa, että olet siihen jokseenkin tyytyväinen (jos se sinun tapauksessasi on edes mahdollista).

Antamasi kirja on hyvin mielenkiintoinen ja enemmän kuin hyödyksi. Minä ja Red olemme käyttäneet sen lukemiseen suurimman osan vapaa-ajastamme ja olemme vihdoin alkaneet ymmärtää, miksi kyseinen kirja on Voldemortille (anteeksi, tiedät-kai-kenelle) niin tärkeä. Meidän täytyy vain pitää huoli siitä, että kirja ei joudu tiedät-kai-kenen käsiin. Tosin ottaen huomioon Redin kieron luonteenlaadun, sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeaa.

En suoraan sanottuna edes halua tietää, mistä sinä oikein olet hankkinut kaikki tiedot kyseistä kirjaa varten, mutta minun on pakko sanoa, että se on vaikuttavaa työtä. En ole ikinä nähnyt yhtä perusteellista pimeyden voimia käsittelevää tekstiä, enkä voi kuin ihailla sinun kykyjäsi (ja toivoa, että olet edelleen oikealla puolella!) Eniten minua kiinnosti HCX-asia. Se tukee minun ja Redin teoriaa loistavasti ja aiomme kertoa siitä Dumbledorelle heti, kun meillä on aikaa (eli kunhan Tylypahkan huispauskauden viimeinen ottelu on ohi). Olisin kiitollinen, jos kertoisit minulle enemmänkin HCX-asiasta - palkkiota vastaan, tietysti. En luonnollisestikaan odottaisi, että sinunkaltaisesi nylkyrit antaisivat mitään ilmaiseksi.

- Jazz (31.5.1978, noin kello puoli kuusi. Aamulla. Älä kysy, miksi olen hereillä)

Sirius vilkaisi Jamesia nähdäkseen, oliko poika jo saanut viestin luettua. Sitten hän taitteli kirjeen siististi kasaan, puristi sen nyrkkiinsä ja antoi sen pudota lattialle haluamatta enää koskea siihen. Kirjeen lukeminen oli tuntunut vastenmieliseltä ajatukselta ja nyt - luettuaan sen - Sirius tunsi olonsa vielä pahemmaksi. Jazz oli kirjoittanut kirjeen vain joitakin tunteja ennen kuolemaansa, kirjoittanut kevyeen sävyyn, aivan kuin ei olisi edes aavistanut, mitä tulee tapahtumaan -

"Mitä luulet Jazzin tarkoittaneen HCX-asialla?" Sirius kysyi kiireesti Jamesilta, ennen kuin paha olo valtaisi hänet kokonaan.

James kohautti harteitaan. "Dumbledore saattaisi tietääkin."

"Mutta Dumbledore ei ole nyt paikalla."

"Etsi sitten Red", James kehotti.

Sirius mietti hänen sanojaan hetken ja nyökkäsi sitten. Hän nousi ylös sängystään, veti kengät ja sukat jalkaansa, työnsi kirjelapun taskuunsa ja lähti Kelmien makuusalista jättäen Jamesin yksin mietiskelemään joko Jazzin kirjettä tai tavanomaisen hankalaa Lilyä.

Sirius sai koputella Redin luokkahuoneen ovelle melkein viisi minuuttia, ennen kuin luokan ovi viimein raottui ja Redin väsyneeltä vaikuttava, teräksenkova hahmo ilmestyi oviaukkoon. Redin hiukset olivat pystyssä ja hän hieroi silmiään tavalla, joka kertoi hänen selvästi olleen nukkumassa. Pienen hetken ajan Sirius oli melkein pahoillaan herätettyään Redin.

"Mitä asiaa sinulla on?" Red kysyi kärttyiseen sävyyn.

"Voldemort-asiaa", Sirius näpäytti vastaukseksi. Hän odotti Redin reagoivan sanoihinsa jotenkin, mutta mies vain nyökkäsi lyhyesti ja siirtyi sivuun oviaukosta päästäen Siriuksen sisälle PVS-luokkaan. Sirius sulki luokan oven perässään ja jäi katselemaan ympärilleen, kun Red laahusti työpöytänsä taakse istumaan. Luokkahuone näytti samalta kuin ennenkin lukuunottamatta valokuvaa, joka ei ollut riippunut huoneen seinällä vielä edellisellä viikolla, jolloin Siriuksella oli edellisen kerran ollut pimeyden voimilta suojautumisen tunti. Valokuva oli selkeä ja terävä ja se esitti nuorta tyttöä tai naista istumassa Kolmessa Luudanvarressa ennen kuin mitään oli tapahtunut. Yllätyksekseen Sirius sai kuitenkin huomata, että valokuvan tyttö ei ollut Jazz, vaan Bellatrix. Sirius katsoi valokuvaa kulmiaan kohottaen.

"Saako kysyä, miksi sinulla on minun vähemmän armaan serkkuni kuva seinälläsi?"

"Pidän mieluummin mielessäni sen, kenet yritän tappaa", Red vastasi lyhyesti ja melkein pelottavan tyynesti. "Mitä asiaa sinulla oli?"

"Sinä et ole näköjään kuullut kevyestä keskustelusta", Sirius tuumasi yrittäen saada Redin hieman paremmalle tuulelle. Red kuitenkin vain nytkäytti olkapäitään vastaukseksi hänen toteamukseensa ja jos mies hymyilikin, oli hymy puhdasta ivaa.

"Kevyt keskustelu ei johda minnekään", mies sanoi lähestulkoon tylysti ja kohotti leukaansa. "Mitä asiaa sinulla oli?" hän toisti.

Vastaamisen sijasta Sirius työnsi kätensä taskuunsa, otti Jazzin kirjeen esille ja viskasi sen pöydälle Redin eteen.

"Mikä tuo on?" Red kysyi katsellen kirjettä aivan kuin se olisi ollut joku vaarallinen peto.

"Jotakin, mistä haluan sinun mielipiteesi. Lue se."

Red tarttui selvästi vastahakoisesti paperinpalaseen ja alkoi kääriä sitä auki sanaakaan sanomatta. Sirius seurasi vierestä, kuinka ilmeet vaihtuivat miehen kasvoilla yllättyneisyydestä synkkyyteen, kun mies tajusi, mistä viestissä oli kyse. Sirius ei osannut sanoa, oliko mies nähnyt viestiä aiemmin vai ei, sillä Redin kasvot eivät paljastaneet sellaisia tunteita.

"No?" Sirius kysyi hivenen kärsimättömästi, kun Red laski paperin takaisin pöydälle.

"Sinä ilmeisesti luulet, että minä aion kertoa sinulle, mitä Jazz tarkoitti", Red totesi. Miehen kulmakarvat nytkähtivät hieman, kun hän lausui ääneen Jazzin nimen, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kurtistaa kulmiaan. Hän sai kuitenkin nopeasti ilmeensä hallintaan ja tyytyi katselemaan Siriusta rauhallisen - ja lähestulkoon ylimielisen - tyynenä.

"Minä en luule mitään", Sirius virnisti, vaikka Redin luokassa vallitseva painostava synkkyyden tunne tekikin hymyilemisen vaikeaksi. "Minä ODOTAN, että sinä aiot kertoa minulle, mistä tuossa oli kyse."

"No, sinä odotat turhaan", Red napautti kyllästyneesti.

"Et voi olla tosissasi!"

"Olen haudanvakavissani", Red tokaisi, mutta sulki suunsa tajuttuaan, mitä oikein oli sanonut. Sirius näki miehen sulkevan silmänsä aivan kuin itseään kiroten. "Tarkoitin - " Red jatkoi. "En todellakaan aio kertoa sinulle mitään tuosta viestistä."

"Miksi et?" Sirius puuskahti ja katsoi miestä vaativasti silmiin. Red ei kuitenkaan hätkähtänytkään.

"Olen professorisi, enkä ole velvollinen tekemään sinulle tiliä päätöksistäni", hän naljaisi äänellä, joka toi inhottavasti Siriuksen mieleen professori Mahiskan.

Sirius risti käsivartensa puuskaan. "Minä luulin, että sinä olit muutakin kuin professorini!"

Sanoja seurasi hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan Redin sormien hermostunut rummutus vasten pöytää. Sirius tuijotti Rediä, Red katseli ulos ikkunasta ikään kuin Siriusta ei olisi ollut olemassakaan. Kun Red lopulta kääntyi taas hänen puoleensa, oli miehen kasvoilla melkein pahoitteleva ilme, mikä oli paljon enemmän kuin Sirius oli edes mieheltä odottanut.

"Meillä ihmisillä on ikävä tapa luulla kaikenlaista", Red sanoi vakaasti. "Ja lopulta kaikki meidän kuvitelmamme osoittautuvat vain harhoiksi."

"Sinä et voi olla noin epäreilu!" Sirius huudahti ällistyneenä.

Redin suupieliä nyki. "Sinä et ole Killassa, enkä minä ole sinun paras ystäväsi. Lupaan viedä tuon kirjeen Dumbledorelle niin pian kuin mahdollista, eli sinun ei tarvitse enää huolehtia asiasta."

Sirius tuijotti miestä raivoissaan. "Onko tuo sinun viimeinen sanasi?" hän kysyi kiukun paksuntamalla äänellä pystymättä kunnolla edes uskomaan Redin sanoja todeksi. Red nyökkäsi.

"On. Kiitos avusta, Black."

Harppoessaan käytäviä pitkin takaisin rohkelikkotornin suuntaan Sirius oli enemmän kuin raivoissaan. Hän ei voinut uskoa, että Red kohteli häntä yhtä epäkohteliaasti kuin jos hän olisi ollut joku - joku - luihuinen, hän ajatteli vihaisesti samalla kun veti taikasauvansa esille ja pamautti aikansa kuluksi yhden haarniskan rikki. Jostakin kaukaa kuului melkein päättömän Nickin moittiva huuto, mutta Sirius ei jaksanut välittää, vaan poksautti vielä toisenkin haarniskan pyyhältäessään käytävää pitkin eteenpäin.

BANG. Hän törmäsi suoraan päin jotakuta muuta, joka hetken tarkastelun jälkeen osoittautui luihuiseksi.

"Katsoisit eteesi", kyseinen luihuinen kivahti. Sirius tunnisti heti äänen Kalkarokselle kuuluvaksi ja hänen paha tuulensa kasvoi entisestään.

"Painuisit helvettiin", hän nälväisi vastaukseksi ja otti tiukemman otteen taikasauvastaan.

Kalkaroksen huulet taipuivat jäätävään, inhoavaan hymyyn. "Jos joku kuuluu helvettiin, niin sinä."

"En kai?" Sirius kysyi pilkallisesti. "Nyt minua vasta pelottaakin!"

"Olisi paras pelottaa."

"Mitä sinä aiot tehdä?" Sirius tiedusteli vilpittömän uteliaasti. "Riisua minun housuni jollakin pikku loitsullasi, kenties? Koska, ei millään pahalla, en usko, että kukaan järkyttyisi siitä kovinkaan pahasti. Tytöillä on tapana sanoa, että minulla on hyvät sääret."

"TAINNUTU!" Kalkaros huusi.

"ESTOUS! KARKOTASEET!"

"ESTOUS! TAINNUTU! ESTOUS!"

"KANGISTUMIS TYYSTILUS!" Sirius karjaisi.

"ESTOUS! KARKOTASEET!"

Sirius ei itsekään kunnolla ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta hän ei ollut ehtinyt kuin avaamaan suunsa, ennen kuin hänen taikasauvansa luisui jo irti hänen otteestaan ja suoraan Kalkaroksen käsiin. Kalkaros puristi sormensa voitonriemuisesti hänen taikasauvansa ympärille ja lennätti hänet sitten yhdellä näppärällä kirouksella selälleen lattialle.

"No niin - " Kalkaros sihisi astellessaan lähemmäs. "Tämä on mukava tilanne. Sinä ja minä, Sirius Black - vain sinä ja minä - "

"Säästä fantasiasi jollekulle muulle", Sirius sanoi inhoavasti.

"VERIVUOTAOS!"

Siriuksen posken iho repeytyi rikki ja hän tunsi kuuman veren virtaavan pitkin kasvojensa toista puoliskoa. "Sinä olet sitten inhottavan herkkänahkainen, Ruikuli", hän valitti yrittäen parhaansa mukaan säilyttää ylpeytensä epämukavasta tilanteesta huolimatta. "Sinulle ei voi sanoa mitään ilman, että otat taikasauvan esiin!"

"Älä viitsi olla nenäkäs, Black. Se lennättää sinut vain ennenaikaiseen hautaan."

"Turha luulo", tuhahti Sirius.

"Todellako?" Kalkaroksen kulmakarvat kohosivat melkein hänen hiusrajaansa asti hänen pyöritellessään merkitsevästi kahta taikasauvaa käsissään. "Entä jos minä päätän lähettää sinut sinne hautaan - juuri NYT?"

"Aika epätodennäköistä ottaen huomioon, että et pystynyt siihen Tylyahossakaan", Sirius huomautti. "Joutuisit vain Azkabaniin."

"Ei rakas serkkusikaan joutunut", Kalkaros muistutti itsetyytyväisesti.

Sirius irvisti. "Mutta joutuu vielä, jos se minusta riippuu."

"Siinäpä se, Black, siinäpä se. Jos olet kuollut, se EI riipu sinusta." Kalkaros kohotti taikasauvansa ällöttävä hymy huulillaan.

Sirius vilkuili ympärilleen pelastusta etsien. Hän ei voinut olla varma siitä, pystyisikö Kalkaros toteuttamaan uhkauksensa vai ei, mutta hänen ei todellakaan tehnyt mieli kokeilla. Hän yritti keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi taikasauvansa takaisin itselleen, mutta sellaista ei näyttänyt löytyvän. Ei ennen kuin hän huomasi Ariannan punaisen mekon helman heilahtavan kulman takana.

Seuraavaksi Sirius näki Ariannan ilmestyvän käytävän päähän kysyvä ilme kasvoillaan. Tyttö veti taikasauvansa esiin ja lähti hiipimään lähemmäs Kalkarosta viitaten samalla Siriusta olemaan vaiti. Sirius sai vain vaivoin estettyä itseään virnistämästä kohottaessaan katseensa takaisin Kalkarokseen, joka katseli häntä kaiken aikaa ivallisesti hymyillen.

"No niin - antaa tulla, Black", Kalkaros sihahti nautinnollisesti. "Haluan kuulla viimeiset sanasi!"

Sirius virnisti. "Varrastettu kaurapuuro!"

"Mitä - ?" Kalkaros aloitti, mutta ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin Sirius jo taklasi hänet lattialle. Samaan aikaan Ariannan kirkas ääni huusi Kalkaroksen selän takaa:

"TAINNUTU!"

Kalkaros valahti tajuttomana kylmää lattiaa vasten ja sekä hänen omansa että Siriuksen taikasauva kirposivat hänen otteestaan. Sirius kömpi nopeasti jaloilleen ja pyyhki verta kasvoiltaan samalla kun nappasi taikasauvansa ja työnsi sen revittyjen farkkujensa taskuun.

"Helvetti, tuo oli tipalla", Sirius murahti Ariannalle, kun tyttö pääsi hänen luokseen. "Pahuksen limanuljaska!"

"Oletan, että tarkoitat Kalkarosta, etkä minua", Arianna hymähti, repäisi pienen kangaskaitaleen irti pukunsa helmasta ja alkoi pyyhkiä verta Siriuksen kasvoilta. "Miksi hän hyökkäsi sinun kimppuusi?"

Sirius kohautti olkapäitään jurosti. "Johtuu varmaan uskomattoman hyvästä ulkonäöstäni."

"Tai liian suuresta suustasi." Arianna lopetti veren pyyhkimisen ja repi mekostaan toisen kangaspalasen, jonka hän ojensi Siriukselle. "Paina haavaa tuolla vähän aikaa", hän neuvoi.

Sirius huokaisi kärsivänä. "Tosimiehet eivät tuputa kasvojaan mekkokankaalla, on kyseinen mekko kuinka mukavaa katsottavaa tahansa", hän lisäsi luoden merkitsevän katseen Ariannan asuun. Arianna läimäytti häntä päähän.

"Pidä silmät päässäsi ja pidä mielessäsi myös se, että sinä et ole mikään tosimies", tyttö kivahti ärsyyntyneenä. "Tai minun ei olisi tarvinnut tulla sinun avuksesi!"

"Mistä sinä edes TIESIT tulla minun avukseni?" Sirius uteli jättäen vastaamatta Ariannan nälvintään. "Ellet sinä sitten satu omistamaan jotakin "Sirius-Black-on-pulassa"-anturia?"

Arianna virnisti. "Kävin kysymässä Jamesilta, minne sinä olit mennyt. Hän sanoi sinun menneen Rediä kiusaamaan."

"Ja hyvin kiusasinkin." Sirius irvisti. "Siitä miehestä on tullut outo."

"Tavallista oudompi?"

"PALJON tavallista oudompi", painotti Sirius.

"Kuulostaa pahalta." Arianna värähti ja katsoi Siriusta päätään kallistaen. "Joka tapauksessa, perimmäinen syy siihen, miksi tulin metsästämään sinua on se, että halusin nähdä, onko sinun muistisi jo parantunut."

"Minun muistini?" Sirius toisti.

Arianna nyökkäsi kärsimättömästi. "Tiedäthän, että ei unohda asioita - "

"Muistini parantuisi huomattavasti, jos kertoisit minulle, MITÄ en saa unohtaa", Sirius huokaisi tuskastuneena Ariannan salaperäisyyteen.

"Se olisi huijaamista." Arianna hymyili Siriukselle vihjailevasti, nousi varpailleen ja suuteli poikaa hetken mielijohteesta. Poika kietoi käsivartensa nopeasti hänen vyötärönsä ympärille, ennen kuin hän ehtisi taas pakenemaan paikalta. Suudelma jatkui pitkään ja kun se lopulta päättyi, Sirius joutui haukkomaan henkeään ja Ariannan posket punoittivat. Tyttö katsoi Siriusta vinosti hymyillen.

"Nyt kun olet saanut sen, mistä niin kovasti haaveilit, voisit kertoa, miten sinä oikein jouduit tuohon ikävään Kalkarostilanteeseen", hän ehdotti, kun hän ja Sirius lähtivät kävelemään kohti rohkelikkotornia.

Sirius kietoi käsivartensa tiukasti hänen olkapäidensä ympärille heidän kävellessään. Pojan kasvoilla oli myrskyä enteilevä ilme.

"Minulla ei ole aavistustakaan", poika sanoi. "Mutta luihuiset voivat olla varmoja siitä, että se oli viimeinen kerta! Olen kyllästynyt heihin ja heidän temppuihinsa!"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Tästä eteenpäin Kelmien ja luihuisten välillä on sota", Sirius ärähti raivolla, joka sai Ariannan ihmetyksen valtaan.

92. osa - Redin lähtö

11.6.1978

LUIHUISET HUOMIO!

Täten me - Tylypahkan Viralliset Kelmit - ilmoitamme, että olemme saaneet tarpeeksemme teidän pikku huvituksistanne. Olemme jo pitkään tarkkailleet tilannetta ja yrittäneet parhaamme mukaan olla puuttumatta siihen, kuten epäilemättä jokainen tämän koulun professori on toivonutkin. Nyt kuitenkin ilmoitamme valittaen, että tämä on Loppu. Me emme enää aio katsoa sivusta yhtäkään teidän temppuanne. Tästä päivästä (11.6.1978) lähtien Kelmit ovat sodassa luihuisia vastaan. Kehottaisimme teitä varomaan siis askeleitanne. Ja luonnollisesti pyydämme anteeksi, jos tästä aiheutuu sivullisille paljonkin vaivaa (ja toivomme, että professorit ymmärtävät kerrankin luopua puolueettomuudestaan ja katsoa sormiensa lävitse kaikkea, mitä saatamme tehdä).

Kiittäen (ja varoittaen), Kelmit

Sirius virnisti tyytyväisenä katsellessaan Tylypahkan ilmoitustaululle kirjoittamaansa viestiä. Hän oli kuluttanut suurimman osan edellisestä yöstä yrittäessään miettiä, miten voisi parhaiten kostaa luihuisille. Lopulta virallinen sodanjulistus oli vaikuttanut parhaalta vaihtoehdolta ja toivon mukaan se myös tepsisi - Sirius ei ollut vielä vaivautunut kertomaan toisille Kelmeille suunnitelmistaan tai näyttänyt heille vaivalla ja työllä tekemäänsä julistetta, joka nyt roikkui ilmoitustaululla muiden joukossa. Pettymyksekseen Sirius ei kuitenkaan päässyt vielä näkemään ihmisten reaktioita kirjoittamaansa ilmoitukseen, sillä häntä lukuunottamatta linnan ala-aula oli täysin autio ja hiljainen. Lähestulkoon kaikki muut oppilaat - toiset Kelmit mukaanlukien - olivat jo menneet aamiaiselle. Sirius oli kuitenkin varma siitä, että iltaan mennessä suurin osa koulun oppilaista tietäisi, että luihuiset joutuisivat kärsimään.

Sirius astui askeleen taaksepäin ilmoitustaulun edestä ja katsoi tekemäänsä ilmoitusta tarkemmin. Hän oli nähnyt suuresti vaivaa saadakseen käsialastaan tarpeeksi näkyvää ja selkeää - Remuksella oli tapana valittaa, että hänen käsialaansa oli mahdoton lukea, jos ei tuntenut sitä ennestään, mikä tosin ei Siriuksen mielestä ollut totta.

"Luulisi tuon käsialan kelpaavan jo herra Täydellisellekin", Sirius hymähti omahyväisesti julisteelle.

"Riippuu sitä, ketä tarkoitat herra Täydellisellä", kuivakka miehen ääni sanoi käytävän päästä. Sirius kääntyi katsomaan ja näki Redin ilmestyneen näkyville kulman takaa. Miehellä oli yllään musta matkaviitta ja hän raahasi perässään raskasta matka-arkkua, jonka tarkoitusta Sirius ei ymmärtänyt.

"Se tarkoitti itse asiassa Kuutamoa", Sirius vastasi hieman yllättyneenä siitä, että Red ylipäätäänsä vaivautui puhumaan hänelle.

Red hymähti ja käveli lähemmäs matka-arkkuaan hinaten. Hän pysähtyi ilmoitustaulun eteen ja kääntyi lukemaan julisteita. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki Siriuksen tekemän ilmoituksen.

"Kerrassaan mielenkiintoista", mies sanoi ilmeettömästi. "Onko sinulla jokin suuri suunnitelmakin luihuisten varalle?"

Sirius ravisti päätään. "Ei vielä. Mutta kyllä minä jotakin keksin."

"En ikinä erehtyisi epäilemään sinun mielikuvitustasi, Black", Red naljaisi, eikä Sirius osannut sanoa, oliko lause tarkoitettu kohteliaisuudeksi vai pilkaksi. Hän päätti vaihtaa puheenaihetta.

"Mitä sinä teet tuolla matka-arkulla?" hän kysyi.

Red kohautti olkapäitään. "Ulkoilutan sitä."

"Olin tosissani."

"Niin minäkin."

"Ja minä olen Tylypahkan kaunein nainen", Sirius ivasi.

"Sepä kiva", Red sanoi hajamielisesti.

Sirius huokaisi ja ravisti päätään kyllästyneenä miehen välttelyyn. "Mitä sinä oikeasti suunnittelet?"

Red ei vastannut ja hetken aikaa Siriuksesta vaikutti siltä, että mies ei aikonutkaan sanoa mitään. Sitten mies näytti kuitenkin muuttavan mielensä. Hän kohautti passiviisesti olkapäitään ja nosti katseensa Siriuksen kasvoihin. Miehen vihreiden silmien ilme oli lähes haastava.

"Minä aion lähteä Tylypahkasta", mies ilmoitti.

"MITÄ?" Sirius paukautti. "Et voi olla tosissasi!"

"Miksi en olisi?" Red kohotti kulmiaan.

"Älä viitsi", Sirius huokaisi. "Et sinä voi vain lähteä!"

Redin piirteet kiristyivät. "Minun nähdäkseni minulla ei ole enää mitään syytä jäädä tänne", mies tokaisi ehdottomuudella, jonka ei ollut tarkoitus jättää sijaa vastaväitteille. Sirius ei kuitenkaan välittänyt.

"Minä en tajua, miten sinä voit lähteä", hän puuskahti vihaisesti. "Ja vielä kertomatta meille! Ajattelitko sinä vain kadota noin vain savuna ilmaan?"

"Itse asiassa minä käytän vaunuja", Red sanoi kuivasti tuoden lopultakin Siriuksen mieleen sen miehen, joka Red oli ollut - sen ironisen huumorintajun, jota Sirius oli aina pitänyt miehen luonteenomaisimpana piirteenä.

"Minä en välitä siitä, millä keinolla sinä aiot lähteä pois", Sirius sanoi kiireesti yrittäen parhaansa mukaan pysyä rauhallisena. "Minä välitän siitä, että sinä AIOT lähteä tiehesi!"

Red tuhahti kyllästyneenä. "Minä en tajua, mitä väliä sillä sinulle on."

"Sinä olet meidän professorimme", Sirius murahti. "Ja meillä on S.U.P.E.R-kokeet tulossa! Kuvittelitko sinä kenties, että me pääsemme ne läpi aivan itse?"

"Kuvittelitko SINÄ, että minä tulisin pitämään sinua kädestä kokeen ajaksi?" Red kysyi ivallisesti.

Sirius pidätti turhautuneen huokauksen. Hän ei ymmärtänyt, mikä pakkomielle Redillä oli vain lähteä - mieshän oli tullut Tylypahkaan päästäkseen eroon kaikista ulkopuolella olevan maailman ongelmista.

"Te saatte uuden professorin jo huomenna", Red jatkoi asialliseen sävyyn saaden Siriuksen hätkähtämään valveille ajatuksistaan. "Olen kirjoittanut eräälle naiselle, joka on kiinnostunut kokeilemaan professorin uraa. En usko, että Dumbledorellakaan on mitään järjestelyä vastaan."

"Et usko?" Sirius toisti kuivasti naurahtaen. "Etkö sinä ole KYSYNYT?"

Red hymähti ja potkaisi hajamielisesti matka-arkkuaan jalallaan. "Minä en aio jäädä tänne odottamaan siihen asti, että Dumbledore vaivautuu palaamaan takaisin kouluun", hän ilmoitti kylmyydellä, joka sai Siriuksen hätkähtämään ja katsomaan miestä tarkemmin. Ensimmäisen kerran Sirius tajusi todella selvästi, että Red oli muuttunut - että hän ei ollut enää sama mies kuin se jatkuvasti huvittunut, melkein pilkallinen professori, joka oli saanut Kelmit nauttimaan tunneistaan ja pitämään itsestään kaikista omituisuuksistaan huolimatta. Tämä mies oli aivan toisenlainen, paljon etäisempi ja ammattimaisempi, aivan kuin Sirius ei enää olisikaan ollut hänelle joku, johon hän luotti ja josta hän piti, vaan kuka tahansa oppilas suuressa joukossa.

"Minä luulin, että sinä aioit jäädä vuoden loppuun asti", Sirius sanoi hieman epätoivoisesti.

"Niin minäkin luulin", Red vastasi tyynesti. "Mutta kuten olen jo sanonut, asiat menevät harvoin niin kuin kuvittelemme niiden menevän. Minä tulin Tylypahkaan ensisijaisesti pitääkseni Jazzin poissa vaikeuksista. Koska se ei onnistunut, en näe mitään syytä jäädä tänne."

"Entä me?"

"Mitä teistä?" Red kysyi ilmeettömästi.

"MITÄ MEISTÄ?" Sirius toisti pystymättä enää pidättelemään suuttumustaan. "Minä luulin, että sinuun saattoi luottaa! Ja sinä - sinä vain kävelet tiehesi - "

"Minä en ole sinun ystäväsi, Sirius. Luulin sinun tajunneen sen jo", Red sanoi vakaasti, aivan kuin Siriuksen sanoilla ei olisi ollut häneen mitään vaikutusta.

"Minä en ole ikinä väittänyt sinua ystäväkseni", Sirius tokaisi. "Mutta kuvittelin, että sinuun voisi luottaa."

Red huulille kohosi nurja hymy. "Uskoakseni en ole vielä pettänyt luottamustasi."

"Sinä teet sen juuri nyt", Sirius ilmoitti. Red huokaisi.

"Lakkaisit jo käyttäytymästä kuin olisit aviomieheni!"

Sirius katsoi miestä epäuskoisena. "Onko väärin olla haluamatta jotakin typerää professoria pilaamaan kaikki juuri ennen kouluvuoden loppua? Etkö sinä muka olisi voinut jäädä YHDEKSI KUUKAUDEKSI?"

"En", Red ärähti.

"Sinä olet heikompi kuin kuvittelin. Sinä olet pelkuri, etkö olekin?" Sirius kysyi voitonriemuisesti yrittäen syytöksillään pakottaa Redin jäämään. "Sinä pelkäät sitä, mitä Tylyahossa tapahtui - haluat niin kauas täältä kuin mahdollista - "

"Minä en pelkää, Sirius", Red murahti. "Minä olen kyllästynyt elämään täällä turvassa, kun voisin itse asiassa tehdä jotakin toisten auttamiseksi! Eli esitä syytöksiäsi vasta sitten, kun tiedät minusta jotakin!"

Sirius hätkähti ja nykäisi päätään taaksepäin, aivan kuin Red olisi lyönyt häntä. Hän korjasi kuitenkin nopeasti mielensä ja ilmeensä takaisin hallintaansa ja katsoi miestä tavoitellen ilmeeseensä samaa tyyneyttä kuin miehenkin kasvoilla oli.

"Luuletko sinä, että et auta ihmisiä täälläkin?" hän kysyi. "Koska minun tietääkseni juuri opettamalla meitä sinä pidät huolen siitä, että tulevaisuudessakin on hyviä velhoja ja noitia, jotka pystyvät vastustamaan Voldemortia."

"Se on tulevaisuutta", Red tokaisi tunteettomasti. "Minä elän tätä päivää. Olen opettanut teitä koko vuoden ja hankkinut teille uuden professorin jatkamaan työtäni. Uskoisin sen riittävän."

"Entä Jazzin kirje?" puuskahti Sirius. "Minä luulin, että sinun piti antaa se Dumbledorelle!"

"Professori Mahiska on ystävällisesti luvannut luovuttaa sen eteenpäin."

Sirius naurahti kylmästi. "Professori Mahiska? Sinä menit luovuttamaan kirjeen HÄNELLE?"

"Se, että joku on ilkeä ei tarkoita, että hän olisi paha. Hauskaa vuoden loppua, Sirius."

Red nosti taas matka-arkkunsa maasta, veti viittansa hupun kasvoilleen ja lähti hinaamaan arkkuaan linnan ulko-oven suuntaan. Sirius jäi seisomaan paikoilleen ilmoitustaulun alle. Hän katseli synkkänä, kuinka Redin tumma, suoraselkäinen hahmo asteli ulos Tylypahkan ovista ja katosi sitten.

Siriuksen aiemmasta hyväntuulisuudesta ei ollut mitään jäljellä hänen marssiessaan aamiaiselle Suureen Saliin. Hän oli niin pahalla tuulella, että olisi muitta mutkitta voinut kuristaa jokaisen vastaantulevan luihuisen pysähtymättä edes ajattelemaan asiaa. Luihuiset tuntuivat kuitenkin aavistavan hänen ajatuksensa, sillä yksikään heistä ei osunut hänen tielleen hänen matkallaan rohkelikon tupapöydän luokse. Hän istui synkkänä paikalleen Jamesin viereen ja alkoi voidella raivokkaasti sämpylää aivan kuin se olisi jollakin tapaa voinut parantaa hänen oloaan.

"Uskaltaako sinulle toivottaa hyvää huomenta?" vastapäätä istuva Remus kysyi varovasti.

Sirius mulkaisi poikaa. "Professori Liero on jättänyt rakennuksen."

"Professori kuka on tehnyt mitä?" Remus kysyi kulmiaan kohottaen.

"Red ja lähtenyt Tylypahkasta."

James alkoi nauraa. "Älä ole ääliö, Anturajalka!"

"Minä en ole ääliö! Red on!"

"Ihan kuin hän häipyisi noin vain!"

"No hän häipyi!"

"Milloin?"

"Tänä aamuna!"

"Mistä sinä tiedät?"

"Minä näin", Sirius huudahti turhautuneena.

James ei vastannut. Poika kiinnitti katseensa leipäkoriin näyttäen siltä, että ei vieläkään halunnut uskoa asiaa todeksi. Sirius hymähti ja siirsi katseensa Remukseen, joka katseli häntä kaiken aikaa kiinteästi ikään kuin olisi sillä tavalla voinut lukea hänen ajatuksensa.

"Onko tuo ihan varmasti totta, Anturajalka?" James kysyi lopulta.

Sirius nyökkäsi. "Hän sanoi haluavansa taas tositoimintaa tai jotakin sellaista", hän vastasi vihaisesti. "Tosin minä olen sitä mieltä, että hän on pelkuri."

"Mitä sinä oikein odotit?" Remus kysyi järkevästi. "Hänen vaimonsa on kuollut."

"Minä odotin, että hän tekee ennen kaikkea velvollisuutensa!" Sirius ärähti.

Remus katsoi häntä hieman säälivästi, aivan kuin olisi ollut pahoillaan siitä, että tiesi niin paljon enemmän kuin hän tiesi. "Redin velvollisuus on Lontoossa. Ei täällä. Hän tuli tänne ikään kuin lomalle - "

" - ja päätyi tapattamaan vaimonsa ja lopettamaan sen loman lyhyeen", James lopetti Remuksen puolesta.

Sirius katsoi kaksikkoa epäuskoisena. "Eikö teitä kahta yhtään liikuta se, että hän lähti Tylypahkasta?"

James hymähti. "Totta helvetissä liikuttaa! Mutta, Anturajalka, en usko, että se on oikeastaan meidän asiamme."

"Mikä ei ole teidän asianne?" Lilyn ääni kysyi Siriuksen ja Jamesin takaa. Sirius kääntyi katsomaan taakseen ja näki Lilyn ja Ariannan seisovan takanaan. Hän sivuutti kysymyksen ja kohautti olkapäitään jaksamatta kertoa tarinaa enää toista kertaa. Hän ei halunnut edes ajatella koko Rediä tai sitä tosiasiaa, että mies oli noin vain hylännyt oppilaansa luvaten ainoastaan lähettää heille jonkun toisen professorin tilalle. Jonkun toisen professorin, joka ei kuitenkaan olisi yhtä hyvä kuin Red, Sirius ajatteli vihaisesti. Hän keskittyi pureskelemaan sämpyläänsä palasiksi yrittäen kanavoida siihen kaiken raivonsa, eikä edes kunnolla kuullut, kun Arianna puhutteli häntä.

"Mitä sinä sanoit?" Sirius kysyi typerästi tytöltä.

Arianna pyöritti silmiään. "Ajattelin vain kysyä, joko sinä muistit."

"Muistin mitä?" Sirius katsoi tyttöä ärtyneesti. "Koska minä en ole sillä tuulella, että jaksaisin leikkiä arvoitusleikkejä!"

Hän ei tiennyt, mitä oli sanonut väärin, mutta Ariannan ilme venähti oitis hänen sanottuaan sanat ääneen. Tytön suu kapeni ohueksi viivaksi, sitten tyttö nyökkäsi jäätävästi ja keskittyi halkaisemaan omenaa kahteen osaan.

"Hyvä on sitten", Arianna kivahti. "Ei sillä ole väliäkään!"

Sirius kätki huokauksensa ja kääntyi katsomaan Jamesia yrittäen kysyä silmillään, mitä oli oikein tehnyt väärin. James ainoastaan kohautti olkapäitään.

"Tämä aamu muuttuu koko ajan pahemmaksi", Sirius mutisi itsekseen.

"Niinkin voisi sanoa", Arianna sanoi purevasti.

"Mitä minä muka olen unohtanut?"

Arianna loi häneen syvästi loukkaantuneen katseen ja käänsi sitten taas katseensa pois. "Jos sinä et muista, ei ole minun asiani kertoa", hän sanoi äänellä, joka suorastaan tihkui jäähileitä.

Sirius ei vastannut. Hänkin käänsi katseensa toiseen suuntaan ja yritti olla huomioimatta jäätävää hiljaisuutta, joka oli juuri laskeutunut heidän ylleen. Hän sulki silmänsä ja yritti saada päähänsä, mitä oikein olisi voinut unohtaa. Miettimisestä ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä, sillä se aiheutti hänelle ainoastaan päänsäryn ja sai hänet turhautumaan entisestään.

"Meillä on ensimmäinen tunti vapaata", hän yritti vaihtaa puheenaihetta. "Jos Red ei ole Tylypahkassa, meillä ei ole pimeyden voimilta suojautumistakaan."

"Missä Red on?" Lily kysyi kiinnostuneesti.

Sirius huokaisi. "Kertokaa te, kaverit..."

"Tiedätkö sinä, mitä Anturajalka on unohtanut?" James uteli Lilyltä heidän istuessaan aamiaisen jälkeen Tuleemeneehuoneessa suunnittelemassa seitsemäsluokkalaisten päättäjäistanssiaisia

Lily nyökkäsi hajamielisesti pyöritellessään käsissään sulkakynää ja täysin käyttämätöntä pergamenttia. "Olisin ääliö, jos en tietäisi", hän lisäsi.

"Mikä minä sitten olen?"

"Tietämätön, turha mieseläjä", Lily virnisti.

James mulkaisi häntä. "Oikeasti", poika pyysi. "Etkö sinä voisi vain kertoa?"

Pienen hetken ajan Lily näytti harkitsevan asiaa, mutta sitten tyttö pudisti päätään. "Lupasin Rialle, että en kerro. Naisten välinen solidaarisuus - "

" - on miehiä ärsyttävää turhuutta", James päätti hänen puolestaan. "Minusta Rian pitäisi lakata olemasta niin hankala ja kertoa, mitä Sirius on unohtanut."

"Minusta meidän pitäisi unohtaa parhaiden ystävämme kiemurainen ihmissuhde-elämä ja keskittyä näiden tanssiaisten suunnitteluun", Lily ehdotti suloisesti hymyillen.

James huokaisi, vaikeni ja nojautui Lilyn olkapäätä vasten katsoakseen kunnolla tytön sylissä olevaa pergamenttia. Sitten hän kohotti taas katseensa ja vilkaisi seinällä riippuvaa kelloa. Heillä oli noin viisitoista minuuttia aikaa ennen seuraavaa tuntia – taikajuomatuntia.

"Minä en tajua, miten tanssiaisten suunnittelu voi olla näin vaikeaa", James huokaisi tuskastuneena.

Lily vilkaisi häntä alentuvasti. "Se johtuu todennäköisesti siitä, että et edes yritä", tyttö päätteli herttaiseen sävyyn.

"Miten minä muka voin keskittyä, kun minulla on mielessäni niin paljon muuta?" James kysyi ärtyneenä. "Se helvetin Red on lähtenyt Tylypahkasta – ja lykkää meille jonkun vanhan harpun opettajaksi – ja paras ystäväni on ongelmissa SINUN parhaan ystäväsi kanssa, etkä sinä edes yritä pelastaa tilannetta – ja me myöhästymme kohta tunnilta – eikä tästä tule yhtään mitään – ja S.U.P.E.R-kokeet menevät kuitenkin ihan pieleen, enkä minä osaa päättää, mitä minä teen sille hemmetin sormukselle!"

James vaikeni äkisti tajuttuaan, mitä oli sanonut. Hän vilkaisi varovasti Lilyä toivoen, että tyttö ei ollut kuullut hänen viimeistä lausettaan. Toivo oli kuitenkin turha – Lily oli jähmettynyt paikoilleen sohvalle ja katsoi häntä nyt vihreät silmät suurina ja järkyttyneinä, aivan kuin tyttö ei olisi osannut tai halunnut uskoa kuulemaansa.

Heidän välilleen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. James naksutteli rystysiään yrittäen keksiä jotakin sanottavaa.

"Minä – tuota - " hän aloitti vaikeasti.

Lily kallisti päätään häntä katsoessaan. "Sinätuotamitä?" tyttö kysyi ja vaikka tyttö tavoittelikin ääneensä mahdollisimman rentoa sävyä, tiesi James sen olevan pelkkää teeskentelyä. Hän nielaisi ja yritti keksiä mahdollisimman nopeasti jonkin järkevältä kuulostan selityksen.

"Äiti hukkasi sormuksensa uutenavuotena", hän sanoi hieman vapisevalla äänellä. "Hän väitti, että se on jotenkin joutunut minulle ja minä sanoin, että se ei ole totta – mutta löysin eilen sen sormuksen matka-arkustani ja nyt minun pitää keksiä, miten palautan sen äidille ilman, että hän tietää sen olleen minä - "

Selitys kuulosti ontolta hänen omissakin korvissaan, eikä hän juurikaan yllättynyt nähdessään Lilyn katselevan itseään epäluuloisesti.

"Sinun äitisi hukkasi sormuksensa?" tyttö toisti.

James nyökkäsi. "Niin siinä kävi."

"Ja kesti – odotahan – viisi kuukautta, ennen kuin sinä löysit sen matka-arkustasi?"

"Minun arkkuni on hyvin sotkuinen", James puolustautui.

Lily ei sanonut mitään, katsoi vain häntä pitkään. Hetken ajan hän vastasi katseeseen, mutta lopulta hän ei enää kestänyt vihreistä silmistä heijastuvaa epäluuloa, vaan käänsi katseensa pois. Heidän välilleen laskeutui epämukava hiljaisuus.

"Meidän pitää lähteä tunnille", Lily sanoi lopulta.

Taikajuomatunti oli jo alkanut, kun Lily ja James pujahtivat sisälle tyrmään. Lily odotti kaiken aikaa, että professori Mahiska huomaisi heidän saapumisensa, mutta hänen onnekseen nainen oli niin keskittynyt tutkimaan jotakin pöydällään lojuvaa paperia, että ei kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Lily vilkaisi Jamesia vaivautuneesti ennen kuin kiirehti istumaan tavalliselle paikalleen Ariannan viereen.

"Teillä kesti", Arianna kumartui mutisemaan hänelle, kun hän läimäytti taikajuomakirjansa pöydälle ja alkoi etsiä sulkakynää laukuistaan. "Juutuitteko kenties suustanne kiinni?"

"Emme ainakaan sillä tavalla kuin sinä kuvittelet", Lily mumisi matalalla äänellä. Hänen ajatuksensa olivat edelleen Jamesin purkauksessa ja varsinkin pojan viimeisessä lauseessa – enkä minä osaa päättää, mitä minä teen sille hemmetin sormukselle! Kuka tahansa olisi voinut nähdä, että James valehteli äitinsä sormuksesta puhuessaan. Eli mistä sormuksesta poika oli sitten puhunut? Lily tiesi ainoastaan yhden tilanteeseen sopivan sormuksen ja sen ajatteleminen sai hänen verensä hyytymään.

"Onko sinulla kaikki OK, Lily?" Arianna uteli. "Koska sinä näytät - "

"No niin, hiljaisuus luokkaan – VÄLITTÖMÄSTI", professori Mahiskan ääni kantautui tyrmän etuosasta. Lily ja Arianna vilkaisivat toisiaan huokaisten ja kääntyivät sitten katsomaan professoria, joka oli noussut seisomaan työpöytänsä takana ja näytti nyt raivostuneemmalta kuin ikinä. Naisen kasvot punoittivat ja hän piteli kädessään kookasta paperia, joka näytti jollakin tavalla julisteelta.

"Minä haluan selityksen", nainen puuskahti sitten ja kohotti julistetta niin, että kaikki näkivät sen. "TÄLLE!"

Lily kuuli Siriuksen purskahtavan nauruun jossakin takanaan. Hän vilkaisi ensin poikaa ja käänsi sitten taas katseensa julisteeseen. Se oli selvästi Siriuksen käsialaa ja sen yläreunassa luki kookkain kirjaimin "LUIHUISET HUOMIO!"

"Saanen arvata - " professori Mahiska jatkoi jäätävään sävyyn. "Että tämän tekijänä ovat olleet Kelmit?"

"Ei sen arvaamiseen kovin suurta älykkyyttä vaadita", Sirius huomautti kovaan ääneen. "Koska siellä alareunassa LUKEE, että Kelmit ovat tehneet sen!"

Professori Mahiskan kasvot punehtuivat entisestään ja hän näytti siltä kuin olisi voinut millä hetkellä syöksyä työpöytänsä takaa kuristamaan Siriuksen. "Jälki-istuntoa, Black", hän sylkäisi. "Ja ellet anna minulle heti paikalla erittäin hyvää selitystä tälle ilmoitukselle, kolminkertaistan jälki-istuntosi."

"Selitys on erittäin yksinkertainen, vähemmän-arvoisa-professori", Sirius livautti sulavasti. "Se on sodanjulistus. Luihuisille Kelmeiltä, rakkaudella. Tai sitten ei."

"Entä miksi", professori Mahiska tiedusteli ja nyt hänen äänensä vapisi. "Te olette antaneet minun tupani oppilaille SODANJULISTUKSEN?"

"Tarkalleen ottaen MINÄ annoin sen sodanjulistuksen", Sirius korjasi. Poika suoristi selkäänsä paikallaan. "Johtuen siitä, että olen lievästi kyllästynyt siihen, että SINUN TUPASI jäsenet loukkaavat MINUN tupani jäseniä kuin se olisi jotakin helvetin kansallisurheilua!"

"Kielenkäyttö, Black", Mahiska sihahti. "Ja tuplasti jälki-istuntoa."

"Miten sinä voit olla noin epäreilu?" James nousi seisomaan paikoillaan. "Me vain pidämme puoliamme!"

"Potter." Professori Mahiska käänsi pienten siansilmiensä pistävän katseen suoraan Jamesiin. "Minä luulin Blackin tehneen tuon julisteen yksin."

James hymyili ivallisesti. "Ei kai professori vakavissaan kuvitellut, että minä jättäisin Anturajalan yksin pulaan?"

"Taisi olla toiveajattelua", nainen kivahti vastaukseksi. "Istu alas – ja voit uskoa, että rehtori saa kuulla sinun ja ystäviesi pikku sodanjulistuksesta."

"Aivan kuin se meitä häiritsisi", Sirius tuhahti kovaäänisesti. "Totuus on se, että tästä päivästä eteenpäin luihuiset saavat varoa askeleitaan. Olivat professorit siitä mitä mieltä tahansa."

Sirius kääntyi katsomaan uhmakkaasti luokan toisella laidalla istuvia luihuisia, jotka katsoivat heitä silmät pieninä viiruina, eivätkä keksineet mitään sanottavaa.

Siriuksen ajatukset olivat edelleen luihuisissa ja Redissä, kun hän illalla harppoi professori Mahiskan antaman jälki-istunnon jälkeen takaisin rohkelikkotornin suuntaan. Hän oli viettänyt edellisen tunnin kuuraamalla pöllönjätöksiä pöllölän lattiasta ja vaikka hänen käsiään särkikin ja hänen olonsa oli enemmän kuin kurja, ei hän katunut hetkeäkään tekoaan. Katuminen oli hänen tilanteessaan lähestulkoon mahdotonta – Kelmit vain toimivat, eivätkä pysähtyneet katsomaan taakseen. Sitä paitsi hän oli tehnyt oikein, sanoivat professorit mitä tahansa. Luihuiset olivat ansainneet sen, mitä ikinä tulisivatkaan niskaansa saamaan... he olivat yrittäneet vahingoittaa Siriusta ja hänen ystäviään, he olivat tappaneet Jazzin ja tuhonneet Redin elämän – sellaista ei voinut saada anteeksi, eikä Sirius myöskään antaisi asian olla. Hän mieluummin kuolisi.

Luihuisista Siriuksen ajatukset siirtyivät Rediin ja miehen lähtöön. Hän ei olisi ikinä uskonut, että Red vain lähtisi sillä tavalla. Red oli aina vaikuttanut niin tunteettomalta, aivan kuin millään muulla kuin työllä ei olisi ollut miehelle mitään merkitystä... Toisaalta Sirius ei voinut syyttääkään Rediä. Hän ei ollut ikinä menettänyt ketään, jota todella rakasti – enimmäkseen siksi, että hän ei antanut itselleen lupaa rakastaa kovinkaan monta ihmistä, hän ei yksinkertaisesti suostunut siihen. Hetken ajan hän yritti kuvitella, miltä tuntuisi, jos James kuolisi, tai Remus, tai Peter, tai Arianna – hän voisi yhtä hyvin kuolla heidän mukanaan. Omalla tavallaan hänen oli siis pakko ymmärtää Rediä, vaikka miehen päätöksen hyväksyminen oli enemmän kuin vaikeaa.

"Ja huomenna me saamme jonkun vanhan harpun itseämme kiusaamaan", Sirius mutisi potkaisten samalla lähintä haarniskaa.

"On aika epätodennäköistä, että Red lähettää isoäitiään meidän kiusaksemme", Ariannan ääni sanoi vähän matkan päästä. "Jos sillä kieroutuneella miekkosella nyt edes isoäitiä on."

Sirius kääntyi yllättyneenä katsomaan taakseen ilmestynyttä Ariannaa. "Puhutko sinä minulle?" hän pamautti.

"Vieläkö sinä kärsit huonomuistisuudesta?" Arianna kysyi tyynesti kävellessään Siriuksen eteen.

Sirius huokaisi. "Ria, kiltti, minä en tajua, mitä minun pitäisi muistaa... Ellet sinä sitten laske jotakin pahuksen kuukausipäiviä", hän lisäsi luoden tyttöön epäluuloisen katseen.

Arianna hymyili kylmästi. "Se olisi vähän vaikeaa ottaen huomioon, että me olemme eronneet melkoisen monta kertaa."

"No, mitä sinä sitten oikein haluat minun muistavan?"

"Merlin, Black, etkö sinä TODELLAKAAN muista?" Arianna kysyi. Tytön silmät kapenivat vaarallisesti.

"Anteeksi vain, jos en jaksa vaivata päätäni kaiken maailman pikkujutuilla", Sirius kivahti tuskastuneena.

"PIKKUJUTUILLA?" Arianna toisti – melkein epäluuloisesti. Sitten hän heilautti kättään ja läimäytti Siriusta.

"HEI!" Sirius katsoi tyttöä loukkaantuneena. "Mistä helvetistä tuo nyt tuli?"

Arianna sihahti. Jollakin tapaa äännähdys toi Siriuksen mieleen käärmeen sihinän, ennen kuin se hyökkäsi. Hän astui askeleen taaksepäin.

"Se, Sirius Black, oli minun syntymäpäivästäni", Arianna sanoi kylmästi. "Jonka sinä UNOHDIT."

Sirius kalpeni ja alkoi laskea päiviä. Ensin hän oli varma, että ARIANNA oli erehtynyt päivästä – ainakaan tyttö ei ollut puhunut hänelle asiasta mitään aiemmin – mutta sitten hän muisti, että Arianna tosiaan oli syntynyt kesäkuun yhdestoista päivä. Hän olisi halunnut vajota maan alle.

"Voi Merlin", hän mutisi. "Anteeksi, Ria."

"Anteeksi?" Arianna toisti naurahtaen kylmästi. "ANTEEKSI?"

"Tiedäthän, se on sana - " Sirius aloitti kärsivänä. "Se - "

LÄPS. Arianna ojensi taas kätensä ja läimäytti Siriusta kasvoihin. Tyttö kohotti kättään aivan kuin olisi aikonut lyödä Siriusta uudelleen. Sirius kuitenkin nappasi tytön ranteeseen kiinni, ennen kuin tyttö ehti tekemään mitään sellaista.

"Päästä irti", Arianna käski.

"En, ennen kuin kuuntelet!"

"Minua ei kiinnosta kuunnella!"

Sirius tarttui Ariannan toiseenkin käteen ja pakotti tytön kädet tytön kylkiä vasten. "Sinä et mene yhtään minnekään, ennen kuin vaivaudut kuuntelemaan!"

"Ai, sinulla on oikein selityskin sen varalle, että unohdat tyttöystäväsi syntymäpäivän?" Arianna kysyi. Tytön äänessä oli raivon lisäksi myös surua ja se satutti Siriusta paljon enemmän kuin mikään muu, mitä tyttö olisi voinut tehdä tai sanoa.

"Ei minulla ole selitystä, mutta - "

"Onko täällä kaikki ihan hyvin?" pojan ääni kysyi vähän matkan päästä. Sirius olisi voinut kirota puhujan siihen paikkaan, mutta irrotti joka tapauksessa otteensa Ariannasta kääntyen katsomaan puhujaa, joka osoittautui puuskupuhin huispausjoukkueeseen kuuluvaksi Dominic Cookiksi. Ruskeahiuksinen poika nojaili seinää vasten ja katseli heitä huolestuneena.

"Kaikki on oikein hyvin, kiitos vain", Sirius ilmoitti ja pakottautui hymyilemään pojalle.

"No niin kyllä onkin", Arianna naurahti. "Ainakin heti kun pääsen kauemmas tuosta pojasta! Dom, kiinnostaisiko sinua millään lähteä seurakseni Tylyahoon?"

"Tylyahoon?" Dominic toisti yllättyneenä ja vilkaisi Siriusta.

"Tylyahoon?" Sirius kysyi järkyttyneenä. "Ria, älä viitsi!"

"Viitsinpäs", Arianna kivahti olkapäänsä ylitse samalla kun käveli Dominicin luokse. "Minua ei kiinnosta viettää syntymäpäivääni sellaisen pojan kanssa,, joka ei edes muita sitä. Mennäänkö, Dom?"

Dominic nyökkäsi liian järkyttyneenä kieltäytymään. Arianna tarttui poikaa käsivarresta ja lähti johdattamaan tätä kulman taakse kääntyen väläyttämään Siriukselle vielä viimeisen jäätävän hymyn mennessään.

93.osa - Tangoa?

12.6.1978

Ensimmäinen asia, jonka James seuraavana aamuna herätessään näki, oli Sirius. Poika seisoi hänen sänkynsä vierellä ja oli kumartunut pelottavan lähelle hänen kasvojaan samalla kun ravisteli häntä varsin kovakouraisesti olkapäistä. James tönäisi pojan kauemmas ja ponnahti istumaan sängyllään suunnaten katseensa kohti seinällä roikkuvaa kookasta kelloa. Se oli vartin yli kuusi.

"Oletko sinä seonnut?" James haukahti kääntyen katsomaan Siriusta, joka oli lennähtänyt hänen tönäisynsä voimasta lattialle ja istui nyt kaikessa rauhassa selkä vasten hänen yöpöytäänsä.

"Hyvää huomenta vain sinullekin", Sirius toivotti jurosti vaivautumatta vastaamaan Jamesin kysymykseen. "Luulin, että et aio herätä ollenkaan."

"En tajua, miksi minun olisi pitänyt. Kello on vartin yli kuusi. AAMULLA, Anturajalka."

Lievästi ärtynyt ilme käväisi Siriuksen kasvoilla. "Olen täysin tietoinen vuorokaudenajoista, kiitos", poika mumisi samalla kun ojensi kätensä Jamesin sängyn alle ja veti esille pienen, kristallipalloa muistuttavan pallon - Jamesin Rediltä saamaan syntymäpäivälahjapallon.

"Mitä sinä tällä olet tehnyt?" Sirius kysyi otsaansa rypistäen.

James kohautti olkapäitään. "Halusin kokeilla, mitä tällä hetkellä pelkään kaikista eniten", hän sanoi välinpitämättömästi vaivautumatta enää saarnaamaan Siriukselle siitä, kuinka poika oli herättänyt hänet aivan liian aikaisin. Hän tunsi Siriuksen aivan liian hyvin kuvitellakseen, että pääsisi jatkamaan uniaan ennen kuin Sirius saisi sanottua sen, mitä pojalla ikinä olikin sydämellään. Ikävä kyllä Siriuksella ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään kiirettä mennä itse asiaan - poika pyöritteli Jamesin palloa kädessään ja leikitteli sillä tavalla, jolla kissa saattaisi kiusata hiirtä ennen lopullista iskua. Hän kallisti päätään melkein laiskasti ja hymähti.

"Minä en ainakaan halua tietää pahimpia pelkojani", hän tokaisi melkein pelokkaasti, vaikka luonteenpiirre ei häneen oikeastaan sopinutkaan. "Saattaisin havaita pehmentyneeni kuukausien myötä."

"Ikään kuin se olisi edes mahdollista", James tuhahti.

Sirius hymyili vinosti vastaukseksi ja näytti jollakin oudolla tavalla ylpeältä Jamesin huomautuksesta tuoden väistämättömästi Jamesin mieleen Redin. Hän oli ajatellut asiaa usein aiemminkin, mutta vasta sillä hetkellä hän tajusi, miten samanlaisia Sirius ja Red loppujen lopuksi olivat - miten itsenäisiä ja taipumattomia, pakkomielteisiä mitä tuli pimeyden voimilta suojautumiseen ja oman sydämen kätkemiseen toisilta. Sellaiset ihmiset olivat harvinaisia ja heillä oli ajoittaisen synkkyyden ja teeskentelyn lisäksi toinenkin puoli, se puoli, joka oli valmis tekemään mitä tahansa vain ja ainoastaan tehdäkseen oikein. Joskus James toivoi, että olisi itsekin ollut sellainen ihminen.

"Mieti nyt", Sirius aloitti keskeyttäen Jamesin ajatukset. "Jouduin itse asiassa miettimään KAKSI TUNTIA viime yönä, ennen kuin keksin sopivan kepposen luihuisille. Sitä voisi kai kutsua jo pehmentymiseksi."

"Tai mielikuvituksen puutteeksi", James virnisti. "Sitä paitsi minua ihmetyttää enemmän se tosiasia, että valvoit viime yönä kaksi tuntia ja olet silti ensimmäisenä hereillä", hän lisäsi heilauttaen kättään suuntaan, jossa Peter ja Remus yhä makasivat sängyissään täydessä unessa. Tasaisesta hengityksestä ja liikkumattomista hahmoista saattoi päätellä, ettei kummallakaan ollut aikomustakaan herätä vielä hetkeen. Eikä se mikään ihme ollut, James ajatteli ja haukotteli syvään. Hänkin olisi paljon mieluummin ollut vielä nukkumassa.

"Itse asiassa minä valvoin neljä tuntia viime yönä", Sirius korjasi kärsivältä kuulostavalla äänellä. "Pieni ongelma tavallaan vei yöuneni."

James pidätti huokauksen. Hän aavisti jo, että Siriuksen 'pieni ongelma' liittyi jollakin tavalla Ariannaan ja oli niitä asioita, joiden selvittelemisessä kestäisi tuskastuttavan kauan. Hän loi viimeisen kaipaavan katseen puoliksi lattialle valuneeseen tyynyynsä ja yritti olla kuvittelematta, miten ihanaa olisi mennä vain takaisin pitkälleen ja nukahtaa - loppujen lopuksi nukkuminen ei tullut kysymykseenkään silloin, kun Sirius Blackilla oli joku suuri ongelma.

"Mennään oleskeluhuoneeseen juttelemaan", James ehdotti väsyneesti. "Ei herätetä Kuutamoa ja Matohäntää."

Sirius ponkaisi ylös lattialta kuin ulkoilutusta odottava koira ja harppoi Jamesin edellä makuusalin ovelle vaivautumatta kiinnittämään huomiota siihen tosiasiaan, että hänellä ei ollut paitaa. James huokaisi itsekseen ja nappasi lattialta mustan, Velhojen Vakoiluverkostoa mainostavan t-paitansa. Hän veti sen kiireesti päänsä ylitse ja seurasi sitten Siriusta ulos makuusalista.

"No niin", James komensi lysähtäessään sohvalle puolittain istuvaan asentoon. Hän oikaisi käsivartensa päänsä alle ja yritti löytää itselleen jokseenkin mukavan asennon samalla kun katsoi vastapäiseen nojatuoliin istuutunutta Siriusta odottavasti. "Puhu."

"Pitkä vai lyhyt versio?" Sirius tiedusteli kuivasti.

"Lyhyt."

Sirius veti syvään henkeä. "Sinähän tiedät, että minä unohdin eilen jotakin", hän aloitti.

James nyökkäsi huvittuneesti. "Oli vähän hankalaa olla huomaamatta ottaen huomioon, että Lily ja Arianna puhuivat asiasta koko ajan."

"Se jotakin oli Ariannan syntymäpäivä."

Siriuksen sanoja seurasi syvä hiljaisuus. James päästi suustaan väsyneen huokauksen ja hautasi päänsä käsiinsä. Hän ei voinut kuin ihailla Siriuksen taitoja saada itsensä mukaan milloin mihinkin sotkuun. Tätä hän ei ollut kuitenkaan Siriukselta odottanut - totta kai hän oli tiennyt Siriuksen olevan erittäin huonomuistinen ja lähestulkoon kyvytön muistamaan entisten tyttöystäviensä nimiä oikein, mutta hän oli kuvitellut Siriuksen kiinnittävän Ariannaan hieman enemmän huomiota. Toisaalta hän ei ollut itsekään muistanut Ariannan syntymäpäivää. Hän muisti Ariannan maininneen asiasta joskus ennen huispauksen loppuottelua, mutta sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon, että asia oli yksinkertaisesti painunut taka-alalle hänen mielessään, eikä Arianna ollut edes puhunut asiasta toista kertaa.

"Voi pahus", James mumisi itsekseen kasvot käsiinsä kätkettynä. "Onkohan hän kamalan vihainen minulle?"

"SINULLE?" Sirius pärskähti ja James nosti kädet kasvoiltaan juuri ajoissa nähdäkseen pojan pudistavan päätään. "Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut minulle huutamisesta."

"Hän siis suuttui pahasti?" James kysyi myötätuntoisesti.

"Ehkä lievästi sanottuna. Hän löi minua. Kahdesti."

"Sattuiko?"

"Ei niinkään. Ei niin pienessä tytössä kovin paljon voimaa ole", Sirius vähätteli, vaikka tapa, jolla hän hieroi vasenta poskeaan puhuessaan veikin uskottavuutta hänen sanoiltaan. James kätki hymynsä poikaa katsoessaan.

"Totuus on", Sirius jatkoi kärsivä ilme kasvoillaan. "Että en onnistunut pyytämään häneltä anteeksi. Enkä uskalla yrittää toista kertaa."

James alkoi nauraa hiljaa. "Pelkääkö Sirius Black yhtä tyttöä?"

Sirius loi häneen loukkaantuneen katseen. "Hän ei ole tyttö, hän on peto! Enkä minä oikeastaan haluaisi, että hän kynsii silmät päästäni, jos ymmärrät, mitä tarkoitan - "

James nyökkäsi mietteliäästi. Hän tunsi Ariannan temperamentin aivan yhtä hyvin kuin Siriuskin, vaikka ei muistanutkaan joutuneensa kovinkaan monta kertaa osalliseksi tytön pahantuulenpurkauksista - Arianna tuntui aina säästävän hänen järkyttämisensä kokonaan Lilylle.

"Mitä sinä aiot tehdä?" James kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.

Sirius ravisti hiuksiaan. "Ei aavistustakaan", poika hymähti jokseenkin synkeään sävyyn samalla kun mulkoili seinällä riippuvaa Godric Rohkelikon muotokuvaa, aivan kuin olisi ollut kokonaan miehen vika, että hän oli mennyt unohtamaan Ariannan syntymäpäivän. "Voisipa joku muu hoitaa koko anteeksipyynnön puolestani. Olen itse lievästi sanottuna huono siinä."

"En usko, että Ariannaa kiinnostavat Kuutamon anteeksipyynnöt. Ellet sitten muuta häntä monijuomaliemen avulla sinuksi ja - " James vaikeni nähdessään Siriuksen ilmeen kirkastuvan pahaenteisesti. Poika irrotti oitis katseensa seinällä roikkuvasta Rohkelikon muotokuvasta ja kääntyi katsomaan Jamesia suunnaten kaiken huomionsa kokonaan häneen.

"Mitä sinä sanoit?" Sirius halusi tietää. "Siitä monijuomaliemestä - "

"Unohda se", James sanoi kiireesti. "Se oli huono idea."

"Ei ollut, vaan hyvä", kivahti Sirius.

James kohotti kulmiaan samalla kun yritti keksiä jonkin keinon, jolla saisi Siriuksen taas järkiinsä. "Meillä ei ole monijuomalientä, Anturajalka", hän muistutti toivoen sanojen saavan Siriuksen luopumaan ajatuksesta. Poika näytti kuitenkin siltä, että koko asialla ei olisi voinut olla hänelle vähäisempää merkitystä. Hän istui nojatuolissa suoraselkäisemmin ja pyöritteli kynää pöydällä melkeinpä innostuneesti, mikä oli enemmän kuin keneltäkään olisi voinut odottaa niin varhain aamulla.

"Monijuomalientä voi aina hankkia", Sirius sanoi peräänantamattomasti. "Professori Mahiskalta."

James tuhahti. "Ikään kuin Mahiska säilyttäisi monijuomalientä Tylypahkassa."

"Säilyttää hän! Etkö sinä muista, kun hän uhkasi muuttaa meidät vuoden alussa pesukarhuiksi monijuomaliemellä, jos emme ole hiljaa?"

"Se jo pelkästään kertoo, että hän ei ollut tosissaan. Monijuomalientä voi käyttää ainoastaan ihmismuodonmuutoksiin."

"Mutta minä olen nähnyt, että hänellä on sitä", Sirius sanoi antamatta Jamesin sanojen lannistaa itseään. "Eilen illalla. Kun olin hänen luonaan puhuttelussa ennen jälki-istuntoa. Sitä oli kokonainen padallinen hänen työhuoneessaan - en kyllä halua tietää, mihin hän sitä käyttää, mutta - no, joka tapauksessa minä melkein törmäsin siihen pataan ja professori Mahiska hermostui - hän itse asiassa uhkasi kirota nenäni irti - ja kun minä kysyin, mitä padassa on, hän sanoi sen sisältävän pahimman painajaiseni. Mikä tietenkin oli virhe ottaen huomioon, että pahin painajaiseni on ikuinen tylsyys ja sitähän on aika vaikeaa keittää kattilassa, vai mitä? Sitä paitsi minä tunnistan kyllä monijuomaliemen, kun näen sellaista."

"En epäile", James mutisi kuivasti osaamatta sanoa mitään muutakaan. Siriuksen pitkä puhe oli saanut hänet paitsi sanattomaksi, myös miettimään, miksi ihmeessä professori Mahiska vaivautui säilyttämään niin paljon monijuomalientä työhuoneessaan. Pakkohan naisen oli tietää, miten ääliömäistä se oli ottaen huomioon, että hänellä oli Kelmit oppilainaan. James huokaisi äänettömästi ja pakottautui keskittymään jälleen itse asiaan, eli Siriuksen ylipuhumiseen.

"Kuutamo ei ikinä suostuisi muuttumaan monijuomaliemen avulla sinuksi", hän sanoi suostuttelevaan sävyyn.

Sirius siristi silmiään. "Väitätkö sinä, että minä olen niin vastenmielinen?"

"En", James urahti. "Mutta kyllä sinä tiedät Kuutamon - hän on herra-ei-halua-huijata-muita-ihmisiä! Ei hän suostuisi huijaamaan Ariannaa sillä tavalla."

"Ei se olisi huijaus", Sirius vastusti. "Se olisi pieni valkoinen valhe meidän kaikkien hyväksi!"

James hymähti. Katsoessaan Siriusta hän näki pojan silmissä pahaenteisen, pirullisen kiillon ja tajusi, että Siriuksen suostutteleminen olisi lähestulkoon mahdotonta - Sirius suunnitteli jo ajatustaan eteenpäin täyttä vauhtia vaivautumatta kunnolla edes kuuntelemaan Jamesin vastaväitteitä.

"Kuutamo on mestari pyytämään anteeksi", Sirius paahtoi eteenpäin innokkaasti. "Tai siis, hänen tarvitsee vain katsoa niillä surullisilla kaltoinkohdellun lemmikkieläimen silmillään ja jopa Minerva antaa hänelle mitä tahansa anteeksi!"

James yritti hymyillä jokseenkin luottavaisesti. "Arianna on aika kaukana McGarmiwasta, tiesitkö?" hän kysyi hienovaraisesti. "Paljon äkkipikaisempi tapaus - mahdoton tulla toimeen hänen kanssaan - "

"Mutta kuvittele nyt sitä!" Sirius huudahti vaivautumatta kuuntelemaan Jamesin yrityksiä saada jotakin järkevää sanotuksi. "Kuutamo muuttuu minuksi ja pyytää Ariannalta anteeksi, Arianna antaa anteeksi ja Kuutamo muuttuu takaisin omaksi itsekseen, jolloin minä menen hänen tilalleen ja olen omahyväinen hänen onnistuneen työnsä ansiosta! Kuulostaa loistavalta, vai mitä?"

"Jos sinä niin sanot..." James huokaisi tullen siihen tulokseen, että vastaanväittämisestä ei olisi enää siinä vaiheessa mitään hyötyä.

"Hienoa!" Sirius läimäytti kämmenensä yhteen. "No niin, hiippailemme tänä iltana varastamaan Mahiskan monijuomaliemen ja viemme sen keittiöön. Kuutamo voi ottaa sitä aamulla ja asia on sillä selvä. Siirrymmekö käsittelemään seuraavaa asiaa?"

"Joka on?" James tiedusteli melko innottomasti.

Sirius virnisti. Ratkaistuaan ongelmansa Ariannan kanssa hän oli taas aivan kuin toinen ihminen. "Luihuiset. Olen keksinyt loistavan koston heidän varalleen - " poika piti dramaattisen tauon ja odotti saadakseen Jamesin jakamattoman huomion, ennen kuin lausui arvokkaasti: "Vanhetusliemi."

"Vanhetusliemi?" James toisti kulmiaan kohottaen.

"Aivan. Loistavaa, vai mitä? Me teemme luihuisista ikäloppuja!"

"Ja mitenkähän sinä meinasit toteuttaa tämän loistavan ideasi?"

Sirius huiskautti kättään. "Helposti", hän sanoi huolettomasti. "Vanhetusliemi valmistuu muutamassa tunnissa - lukkiudun Kuutamon kanssa pariksi tunniksi Tuleemeneehuoneeseen ja asia on sillä selvä. Aamulla raahaamme noidankattilan keittiöön ja käskemme kotitonttujen kaataa sen sisällön luihuisten pikareihin. Kaikki valmistuu nopeasti ja siististi ja sillä aikaa sinä voit suunnitella Lilyn kanssa päättäjäisjuhlia - "

James tunsi kalpenevansa, kun Lilyn nimi mainittiin. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaista olisi jatkaa päättäjäistanssien suunnittelua eilisen jälkeen. Hän ja Lily eivät olleet olleet kunnolla kahdestaan Jamesin eilisen möläytyksen jälkeen, eikä James tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua asiaan. Hän pelkäsi, että Lily suhtautuisi häneen jotenkin eri tavalla kuin ennen, koska tiesi... ja pahinta oli, että hän ei voinut olla varma, tiesikö Lily, että hän suunnitteli kosimista.

"Onko kaikki OK, Sarvihaara?" Sirius uteli. "Näytät siltä kuin olisit nähnyt McGarmiwan puolialastomana."

James alkoi kakoa. "Kiitos - tuostakin - "

"Se oli vain kielikuva", Sirius tokaisi loukkaantuneena. "Tiedäthän, kielikuva tarkoittaa sitä, että - "

"- minä tiedän täysin hyvin, mikä kielikuva on, kiitos vain", James pihisi samalla kun yritti saada kunnolla vedetyksi henkeä. "Ja ei, kiitos kysymästä, kaikki EI ole hyvin."

Sirius vakavoitui välittömästi ja otti paremman asennon nojatuolissaan selvästi valmistautuen pitkään ja repivään selitykseen siitä, mitä James tällä kertaa oli tehnyt väärin.

"Et kai sinä ole unohtanut Lilyn syntymäpäivää?" Sirius tiedusteli hieman toiveikkaasti.

"Tietenkään minä en ole unohtanut", James vastasi ärtyneesti. "Lily on syntynyt 27. kesäkuuta!"

"Sepä kiva, Sarvihaara. Mikä sitten on vikana?"

"Se pahuksen sormus!" James ärähti vihaisemmin kuin oli aikonutkaan. Hän alkoi olla valmis kiroamaan koko sormuksen ja sen päivän, jolloin hän oli ylipäätäänsä saanut päähänsä, että voisi kosia Lilyä. Hän oli huomannut jopa kadehtivansa Siriusta, jolla ei ollut mitään aikomustakaan mennä naimisiin kenenkään kanssa. Sirius piti vain hauskaa - olkoonkin, että hän oli ollut Ariannan kanssa jo pitkään, James ei uskonut, että kumpikaan osapuoli oli kovin vakavissaan. Sellainen ei vain sopinut heille. Kun taas hänelle itselleen... niin outoa kuin sen myöntäminen olikin, hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että sellainen sopi hänelle paremmin kuin hyvin.

"Anna kun arvaan", Sirius sanoi ja katsoi Jamesia silmät viiruina. "Sinä menit kosimaan Lilyä ja hän sanoi ei?"

"EI!" James puuskahti. "Onneksi - "

"Hän lupasi harkita asiaa?"

"Minä EN KOSINUT HÄNTÄ!" James huudahti turhautuneena.

Sirius katsoi häntä melkein pettyneesti. "Aiotko sinä ikinä päästä sinne asti?"

"En ainakaan tällä menolla", kivahti James. "Koska minä en saa sitä sanotuksi - ja eilen minä vahingossa möläytin jotakin sormuksesta ja Lily tajusi sen ja minä yritin valehdella hänelle, mutta se meni ilmeisesti pieleen, koska hän kohteli minua loppupäivän yhtä omituisesti kuin jos olisin äkkiä muuttunut Ruikuliksi ja pukeutunut bikineihin!"

"Mielenkiintoinen vertauskuva, Sarvihaara", Sirius virnisti.

James vilkaisi häntä kimpaantuneesti. "Kuunteletko sinä minua ollenkaan?"

"Totta kai minä kuuntelen sinua", Sirius sanoi tyynesti. "Kunhan sanailen. Mutta vakavissaan, herra Potter, oletteko harkinnut, että voisitte itse asiassa PALJASTAA Lilylle koko jutun?"

James harkitsi asiaa hetken ja pudisti sitten päätään. "En minä pysty siihen."

"Miksi et?"

"Koska minä en halua kosia häntä vielä."

Sirius huokaisi kärsivästi ja pojan silmissä häivähti ilme, josta James ei saanut selkoa. Se saattoi olla joko huvittuneisuutta tai syvää, säälinsekaista epätoivoa - kun kyseessä oli Sirius, oli vaikeaa olla täysin varma. "Älä vain sano", Sirius aloitti sitten. "Että sinulla on joku hieno suunnitelma kosimisen varalle! Puheet ja kaikki - HEI, nyt minä keksin! Sinä aiot piilottaa sormuksen hänen ruokaansa!"

"Minä aion MITÄ?" James kysyi epäuskoisena.

"Piilottaa sormuksen hänen ruokaansa!"

James rypisti otsaansa. "Kuka sellaista oikein tekee?" hän kysyi ymmällään.

Sirius tuhahti, aivan kuin olisi pitänyt Jamesia uskomattoman sivistymättömänä aasina. "No, jästit tietenkin!"

"Mistä sinä tuon muka olet kuullut?"

"Jästitiedon tunnilta", Sirius virnisti. "Se oli silloin, kun professori Masine luennoi meille jästien pariutumismenetelmistä - siis selitti avioliittotapoja ja sen sellaisia."

James katsoi Siriusta epäilevästi. "Onhan se varmasti oikein hyvä tapa toimia, jos haluaa tukehduttaa tyttöystävänsä - " hän mumisi.

"Älä viitsi, Sarvihaara! Sen on tarkoitus olla romanttista!"

"Niin varmasti", James jupisi, eikä onnistunut kuulostamaan kovinkaan vakuuttuneelta. "Koska mikään ei ole romanttisempaa kuin se Hairlizin ote - "

"Se on Heimlichin ote", Lilyn ääni kantautui tyttöjen makuusaliin johtavien portaiden alapäästä. James kääntyi katsomaan portaisiin ja näki Lilyn loikkivan parhaillaan viimeisiä portaita alas. Tyttö oli jo pukenut koulupuvun päälleen ja yritti nyt letittää hiuksiaan kävellessään onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. "Kivat vatsalihakset, Sirius", Lily huomautti ohimennen.

"Kiitos", Sirius virnisti.

Lily taputti Siriusta olkapäälle ja istui Jamesin viereen sohvalle. Hän suuteli nopeasti poikaa tervehdykseksi, kietoi hajamielisesti toisen käsivartensa pojan kaulan ympärille ja kääntyi sohvalla sivuttain pystyäkseen katsomaan Siriusta kunnolla.

"En oikeastaan tullut tänne vain ihailemaan vatsalihaksiasi", Lily aloitti äänessään sävy, joka sai Jamesin virnistämään vahingoniloisesti ja Siriuksen sulkemaan silmänsä kärsivänä. Kumpikin tiesi, että Lilyn valvojaoppilasmainen äänensävy saattoi tarkoittaa vain sitä, että Sirius oli vaikeuksissa.

"Miksi sinä sitten tulit?" Sirius kysyi viivytellen. Hän kyräili Lilyä varautuneesti.

Lily kohautti olkapäitään teeskennellyn huolettomaan sävyyn. "Halusin vain tiedottaa sinulle, että olet mäntti."

"Mikä?"

"Mäntti. M-Ä-N-T - "

"Miten niin minä olen mäntti?" Sirius kurtisti kulmiaan.

Lily otti paremman asennon Jamesin sylissä. "Sinä unohdit Ariannan syntymäpäivän."

"Luuletko, että en huomannut tuota jo?"

"Älä ole näsäviisas", Lily kivahti terävästi. "Et tiedäkään, millaisia koettelemuksia olen saanut kestää vuosien varrella! Ensin olen saanut kuunnella, miten paljon Arianna vihaa sinua, vaikka todellisuudessa hän oli aivan lääpällään sinuun. Sitten olen saanut kestää ihailevia huomautuksia sinun vatsalihaksistasi ja sinun suutelutaidostasi ja sinun vaatetyylistäsi... olen joutunut lohduttamaan Ariannaa, kun sinä olet ollut ilkeä ja vahtimaan, että hän ei hajota koko vaatekaappia mäiskiessään sen kylkeä sinun asemastasi... ja nyt sinä menit unohtamaan hänen syntymäpäivänsä ja minä sain kuunnella koko eilispäivän JA viime yön luentoa siitä, miten Ariannan ei olisi ikinä pitänyt sekaantua sinuun! Luuletko todella, että se oli hauskaa?"

"Säästyäkseni pahemmilta vammoilta pidän suuni kiinni, enkä paljasta sinulle syvimpiä luulojani", Sirius mumisi.

"Koko tuon luennon pääasia oli se, että koska sinä olet aiheuttanut niin paljon hankaluuksia, saat myös luvan korjata asiat", Lily ilmoitti luoden Siriukseen jäätävän katseen. "En välitä siitä, miten sen teet tai kuinka paljon vaivaa joudut näkemään sen eteen, mutta sinä TEET sen. Pyydät Ariannalta anteeksi ja pidät huolen siitä, että hän myös antaa sinulle anteeksi. Onko selvä?"

Sirius nyökkäsi. "Homma on jo oikeastaan hoidossa", hän lisäsi saaden Jamesin muistamaan jälleen koko ikävän monijuomaliemisuunnitelman, josta Remus-parka ei vielä edes tiennyt mitään. James ei voinut kuin sääliä Remusta.

"Se on jo hoidossa?" Lily kysyi yllättyneenä. James ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan lievästi pettyneen sävyn paistavan Lilyn äänestä, aivan kuin Lily olisi ollut pahoillaan siitä, että hänen hieno luentonsa Siriuksen haitoista oli mennyt täysin hukkaan. James hymähti - hän ei selvästikään ikinä oppisi ymmärtämään tyttöjen ajatuksenjuoksua.

"Hoidossa on", Sirius vakuutti innokkaasti. "Huomenna tähän aikaan - tai parin tunnin kuluttua - minun ja Ariannan riita on historiaa!"

Lily kuuli luonnottoman pirteän sävyn Siriuksen äänestä ja katsoi poikaa epäilevästi. "Mitä sinä olet suunnitellut?" hän uteli.

Sirius ravisti päätään. "En mitään sellaista, mistä sinä haluaisit tietää."

"Hyvä. Sitten minä menen aamupalalle - ja James, jatketaan tänään niitä tanssiaissuunnitelmia, jooko?"

James ehti hädin tuskin nyökätä, ennen kuin Lily oli jo suudellut häntä poskelle, hypähtänyt jaloilleen ja sännännyt ulos muotokuva-aukosta punaiset hiukset liehuen. James katseli hetken aikaa täysin hiljaa Lilyn perään.

"Mitä luulet - " Sirius aloitti verkkaisesti. "Olisiko persoonaton ihailijalauma sittenkin parempi vaihtoehto kuin Lily ja Arianna? Koska he ovat tavallaan vähän pelottavia, jos ymmärsit, mitä tarkoitan - "

"Mitä te puhuitte siitä Heimlichin otteesta tänään?" Lily kysyi ruokavälitunnilla. Hän istui Jamesin kanssa ulkona järven rannassa ja oli kumartunut kirjoittamaan muistiin heidän suunnitelmiaan päättäjäistanssiaisia varten. Toisin kuin Lily oli toivonut, suunnitteleminen ei sujunut kovinkaan lujaa vauhtia. Kiitos siitä kuului enimmäkseen sille tosiasialle, että hänellä ja Jamesilla oli tapana ajautua kaiken aikaa sivupoluille keskustelussaan.

James kohautti olkapäitään välinpitämättömästi samalla kun otti paremman asennon nurmikolla. Hän nojasi selkäänsä vasten kookkaan tammen kylkeä ja katseli kauas järvelle, missä ensiluokkalaiset istuivat lukemassa loppukokeisiinsa. Hän ei voinut olla kadehtimatta noita ensiluokkalaisia - heillä oli vielä niin paljon edessään. Pahinta oli, että he eivät vielä edes ymmärtäneet sitä, vaan suhtautuivat siihen itsestäänselvyytenä aivan kuten Jameskin oli suhtautunut. Vasta nyt, kesäkuun lähestyessä puoltaväliä sitä todella tajusi, miten lähellä loppua kaikki oli, James ajatteli apeasti. Huispaus oli jo ohitse - eikä hän ollut voittanut sitä, vaikka oli niin toivonutkin - ja noin viikon kuluttua Kelmit tekisivät viimeisen kuutamojuoksunsa Tylypahkassa. Sen jälkeen he istuisivat S.U.P.E.R-kokeensa, juhlisivat päättäjäisensä ja lähtisivät Tylypahkasta. Lopullisesti.

"Ei se ollut mitään tärkeää", James vastasi pakottautuen keskittymään hänen ja Lilyn välillä meneillään olevaan keskusteluun, jonka tarkoituksen ja sisällön hän oli jo melkein ehtinyt unohtaa. "Jotakin roskaa, mitä professori Masine lykkäsi meille jästitiedossa jonkin aikaa sitten - jästien oudot tavat ja niin edespäin - "

"Hassua", Lily hymähti vino hymy huulillaan. "Mutta näiden vuosien aikana jopa minä olen oppinut pitämään joitakin jästien tapoja outoina. En kaikkia - koska minä olen loppujen lopuksi melkein yhtä paljon jästi kuin noita - mutta joitakin."

James vastasi hymyyn hajamielisesti ja kietoi toisen käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille.

"Sinä häiritset minun kirjoittamistani", Lily huomautti.

"Kirjoittamisesta puheenollen -" James vaikeni hetkeksi yrittäen miettiä, viitsisikö ylipäätäänsä sanoa ajatustaan ääneen.

"Niin?"

"No, siis jonkun seitsemäsluokkalaisenhan on tarkoitus pitää puhe päättäjäistansseissa - olisiko sinusta outoa, jos pyytäisimme Anturajalkaa tekemään sen?" hän kysyi epäröiden. Hän oli miettinyt ajatusta jo jonkin aikaa, mutta ei ollut uskaltanut kysyä Lilyn mielipidettä siitä. Loppujen lopuksi Lily oli tottunut näkemään vain Siriuksen toisen puolen - sen puolen, joka rakasti huomiota ja hankaluuksienaiheuttamista, eikä halunnut kuulla mistään syvällisestä.

"Siis Siriusta?" Lily varmisti hitaasti.

James virnisti. "Kuinka monta Anturajalkaa sinä tunnet?"

"Tuttavuuteni ovat hieman rajoittuneita siltä osalta", Lily vastasi kuivasti. Tyttö vaikeni ja vakavoitui harkitessaan Jamesin ehdotusta. Hän pyöritteli sulkakynää mietteliäästi kädessään. "Luuletko, että Siriuksella olisi jotakin sanottavaa?"

James nyökkäsi vakaasti. "Hän ei ehkä vaikuta siltä, mutta hänellä ON paljon ajatuksia. Ja hän on hyvä puhumaan. Ensin minä ajattelin Kuutamoa, mutta - no, sehän olisi melko ilmiselvää, eikö niin? Tai siis, hän on hyvä poika numero yksi ja - tämä varmaan kuulostaa kamalan typerältä ja nololta, mutta minun mielestäni meidän pitäisi antaa Anturajalan tehdä se. Voisimme antaa Minervalle mahdollisuuden olla ylpeä siitä, mitä hänen raggarioppilaastaan on tullut."

Lily oli hiljaa pienen hetken ajan. Kun tyttö kallisti päätään Jamesin suuntaan, poika näki hänen hymyilevän leveästi.

"Minä pidän tuosta ajatuksesta, James Potter", Lily sanoi ja ojensi kätensä pörröttämään Jamesin hiuksia. Tytön vihreät silmät säteilivät puhtaasta ilosta. Se oli jotakin, mitä James ei ollut nähnyt tytön osalta pitkiin aikoihin. James tunsi virnistävänsä ääliömäisesti.

"Hyvä, että osaan tehdä edes jotakin oikein", hän sanoi hiljaisella äänellä.

Lily ei vastannut, vaan nojautui lähemmäs ja suuteli häntä.

Uusi pimeyden voimilta suojautumisen professori ei ollut vielä ilmestynyt, kun Lily ja James saapuivat ruokavälitunnin jälkeen luokkaan. Lily puristi Jamesin kättä pikaisesti ja käveli istumaan normaalille paikalleen Ariannan viereen. Hän pudotti laukkunsa pöydälle ja alkoi kaivaa pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjoja esille välittämättä vieressään istuvan Ariannan synkeästä olemuksesta. Arianna oli ollut pahalla tuulella edellisestä illasta asti - hänen erittäin nopeasti valittu Tylyahonseuralaisensa, Dominic Cook, oli osoittautunut tylsimykseksi, eikä hän ollut edelleenkään puheväleissä Siriuksen kanssa. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Sirius aikoi tehdä saadakseen Ariannan antamaan itselleen anteeksi, mutta hän toivoi yli kaiken, että suunnitelma oli hyvä - pahantuulinen Arianna oli enemmän kuin huonoa seuraa. Lily päätti olla kiinnittämättä huomiota tytön synkkään tuijotukseen ja kääntyi takanaan istuvien Cinnamonin ja Alicen puoleen.

"Mitä luulette, millainen meidän uusi professorimme on?"

Cinnamon kohautti olkapäitään. "Ei kai sillä väliä ole", hän lisäsi surullisesti. "En usko, että saamme enää professori Redin kaltaista helmeä itsellemme."

"Helmeä ulkonäöllisesti vai helmeä professorimielessä?" Lily tiedusteli.

"Kumpikin käy. En minä tiedä", Cinnamon sanoi epämääräisesti. "Olen kai tylsä, kun haluan itselleni kivannäköisen professorin katsottavaksi."

"Minäkin olisin samanlainen, jos minulla ei olisi Jamesia", Lily lohdutti.

"Ja minulla Frankia", säesti Alice.

Cinnamon hymyili valjusti. "Käännettynä: minun pitää hankkia itselleni mies?" hän päätteli.

Lily avasi suunsa vastatakseen, vaikka ei ollutkaan aivan varma siitä, mitä hän aikoi sanoa. Jälkeenpäin hän arveli, että oli ollut aivan hyvä, ettei hän ollut ehtinyt puhumaan - hän oli säästynyt huomauttamasta jotakin, jota olisi saattanut myöhemmin katua. Keskeyttäjänä toimi heidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen professorinsa, joka lipui sisälle luokkaan kesken keskustelun.

Lily - kuten kaikki muutkin luokassa olevat oppilaat - kääntyivät katsomaan uutta professoriaan. Oli lähestulkoon mahdotonta OLLA KATSOMATTA uutta professoria, Lily ajatteli hieman huvittuneesti - professori oli kerta kaikkiaan silmiäsärkevä näky kanariankeltaisessa, aivan liian tiukassa kaavussaan, jonka helmaan kiinnitetty laahus oli takertua kiinni jokaiseen pöydänkulmaan, kun uusi professori liisi luokan poikki luokkahuoneen etuosaan. Hän oli vaaleahiuksinen, noin neljäkymmentävuotias nainen, joka näytti siltä kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt näyttää ikäistään nuoremmalta kuitenkaan onnistumatta siinä alkuunkaan. Hänen hiuksensa oli kiinnitetty nutturalle, joka oli kuin kaksi kertaa epäsiistimpi versio McGarmiwan tavanomaisesta kampauksesta, hänen kasvojensa iho näytti liian kireältä ikään kuin sitä olisi yritetty turhaan kiristää ja hänen haaleanvihreät silmänsä oli rajattu aivan liian paksulla rajauskynällä. Jalassaan naisella oli tummanpunaiset tossut, jotka toivat Lilyn mieleen jästien balettitossut olematta kuitenkaan sellaiset. Lily, Cinnamon ja Alice vaihtoivat paljonpuhuvia silmäyksiä keskenään.

"Hyvää iltapäivää, luokka", nainen tervehti syvällä, lähes hyrisevällä äänellä. "Olen professori Vinca Flaemenca. Olisin kiitollinen, jos saisin hetkeksi huomionne."

Naisen pyyntö oli täysin turha - jopa Kelmit, jotka tavallisesti eivät keskittyneet kovinkaan paljon opettajien sanoihin olivat nyt kiinnittäneet katseensa naiseen ja kuuntelivat herkeämättä naisen sanoja.

"Kuten tiedätte, professori Stron jätti Tylypahkan - minun tietääkseni lähestulkoon varoituksetta. Ennen lähtöään hän kutsui minut sijaisekseen, mikä luonnollisesti oli hyvin järkevästi tehty jopa häneltä - " nainen oikaisi kanariankeltaisen kaapunsa etumusta hajamielisesti. "Haaskaamatta aikaa sen erityisempiin esittelyihin haluaisin aloittaa tämän tunnin välittömästi. Olkaa hyvät ja laittakaa kirjat ja taikasauvat laukkuunne."

"Taikasauvat pois?" Sirius parahti. "Red ei olisi ikinä käskenyt meitä tekemään mitään sellaista!"

"Sitten on hyvä, että minä en ole hän, herra - "

"Black", Sirius sanoi jurosti. "Sirius Black."

Professori Flaemenca näytti värähtävän hänen sukunimensä kuullessaan. "No niin, herra Black - " nainen sanoi sitten sulkien silmänsä nimen kohdalla. "Heti aluksi minun täytyy surukseni kertoa teille, että olette saaneet tänä vuonna kerrassaan ala-arvoista opetusta pimeyden voimilta suojautumisessa. Luonnollisestikaan se ei ole mikään ihme ottaen huomioon, millaisia opettajia teillä on ollut - Andrej Sargon, en ole ikinä tavannut selkärangattomampaa ihmistä kuin hän - ja herra Stron - " Redin ajatteleminen teki, jos mahdollista, professori Flaemencaan vieläkin pahemman vaikutuksen kuin Siriuksen sukunimi. Nainen veti syvään henkeä.

"Sanotaanko vaikka, että haluan ehdottomasti teidän unohtavan kaikki tähänastiset käsityksenne pimeyden voimilta suojautumisesta", hän julisti. "Teidät on opetettu uskomaan, että taikuuteen vaaditaan vain taikasauva ja sanat, mutta se on todellisuudessa paljon, paaaaljon enemmän. Se on tunnetta! Se on intohimoa! Se on syvältä sielusta kumpuavaa ylevää halua toteuttaa sydämensä suurimmat toiveet!"

"Onko hän ihan terve?" Sirius kysyi matalalla äänellä Jamesilta, joka kohautti olkapäitään aivan liian järkyttyneenä saadakseen minkäänlaista vastausta muodostettua.

Professori Flaemenca jatkoi messuamistaan. "Olen tullut tänne johdattaakseni teidät takaisin todellisuuden taikuuden poluille!" nainen sanoi palavasti. "Tällä tunnilla tulette näkemään kaiken harhaoppisuudestanne! Sitä varten käytämme yksinkertaista keinoa - tanssia!"

"Mitä?" James äännähti epäuskoisesti.

"Tanssia, herra kukalienetkin, taaaanssia", professori Flaemenca sanoi ja naisen kasvot säteilivät lähes yhtä kirkkaasti kuin naisen keltainen kaapukin. "Tanssissa on todellista tunnetta! Siinä on voimaa! Siinä on kaikkea sitä, mitä taikuudessakin pitäisi olla, että se ei muuttuisi vain tylsäksi tusinataikuudeksi! No niin, luokka - osaako kukaan teistä tangoa?"

Luokassa vallitsi hiljaisuus. Sitten - melkein vastahakoisesti - Remus nosti kätensä ylös.

"Kuutamo?" Sirius nojautui supisemaan pojan korvaan. "Osaatko sinä TANSSIA?"

Remus loi häneen nurjan katseen. "Jotkut meistä hallitsevat muitakin lajeja kuin pöydällätanssin", hän kuiskasi hieman pistävästi vastaukseksi ja oli aikeissa sanoa jotakin enemmänkin, mutta professori Flaemencan hyrisevä ääni keskeytti hänet.

"Kerrassaan IHASTUTTAVAA", professori Flaemenca vinkaisi ja oli muutamassa sekunnissa liitänyt lattian poikki suoraan Remuksen eteen. "Mikä teidän nimenne onkaan, herra?"

"Remus Lupin", Remus vastasi vaivautuneesti. Professori Flaemenca tuijotti häntä kiinteästi, aivan kuin olisi yllättäen löytänyt mätien lohikäärmeenmunien joukosta yhden hyvinsäilyneen yksilön. Nainen kiirehti tarttumaan Remuksen käsivarteen ja kiskoi häntä ylös paikaltaan.

"Miten herrrrttaista, Remus", nainen kehräsi saaden Jamesin suupielet nykimään ja Siriuksen hytkymään äänettömästi naurusta. Remus vilkaisi kaksikkoa murhaavasti, ennen kuin nousi ylös tuoliltaan. Hän ihmetteli, mitä professori hänestä oikein halusi - ainakin siihen asti, kunnes Flaemenca jälleen avasi vahvasti punatun suunsa.

"Sinun täytyy taaaanssia minun kanssani, Remus", nainen sanoi venyttelevään sävyn. "Sinun täytyy opettaa tätä taitamattomalle laumalle, mitä on oikea TUNNE!"

Remus avasi suunsa vastustellakseen, mutta professori Flaemenca oli jo ehtinyt tarttumaan hänen käteensä ja raahaamaan hänet luokan eteen.

"Ja nyt - me tanssimme", nainen hehkutti muulle luokalle. "Jokainen teistä tarvitsee luonnollisesti parin - osaatte varmasti pariutua itsekin, vai mitä sanotte?"

"Totta helvetissä osaamme", Sirius murahti Jamesille ennen kuin nousi ylös paikaltaan ja suunnisti suoraan Ariannan luokse. Hän kumarsi tytölle. "Neiti Bell? Saanko luvan?"

Arianna vilkaisi ympärilleen ikään kuin toivoen löytävänsä jostakin jonkun pelastustien. Sitä ei kuitenkaan ollut - kaikki muut luokan pojat olivat joko jo löytäneet parin tai näyttivät siltä, että eivät missään nimessä tulisi kysymään Ariannaa. Arianna päätteli, että poikien pelokkuudella täytyi olla jotakin tekemistä Siriuksen kanssa, sillä Sirius katseli luokan muita poikia kasvoillaan ilme, joka kieli hänen kiroavan jokaisen, joka edes yrittäisi tuhota hänen hienon suunnitelmansa Ariannan kanssa tanssimisesta.

Arianna kirosi hiljaisella äänellä ja kääntyi vastaanhangoitellen Siriuksen puoleen. "Ilmeisesti minulla ei ole mitään vaihtoehtoja", tyttö kivahti tylysti ojentaen vastahakoisesti kätensä Siriukselle.

Sirius taikoi kasvoilleen hurmaavimman hymynsä. "Et kai sinä vieläkin ole vihainen siitä eilisestä?"

"Voit uskoa, että olen!"

"Mutta minä sanoin jo, että olen pahoillani!"

"Ja minä sanoin, että en halua olla juuri nyt tekemisissä sinun kanssasi", Arianna sanoi sydämettömästi vastaukseksi. Tyttö näytti olevan aikeissa lisätä vielä jotakin muutakin sanoihinsa, mutta professori Flaemencan innosta vapiseva ääni peitti kaikki äänet luokassa alleen.

"Ottakaa mallia minusta ja Reeemuksesta, oppilaat hyyyvät", nainen kehotti suu leveässä hymyssä samalla kun tarttui toisella kädellään Remuksen käteen. "Nyt askeleita, oppilaat! Yksi - kaksi - kolme - neljä - ja taivutus! Nooo, nooo, antakaa mennä, te pystytte siihen kyllä, minä tiiiedän, että te pystytte!"

Sirius irvisti matkiessaan Remuksen otetta professori Flaemencasta ja lähtiessään kävelemään ympäri luokkaa Ariannalla käsivarsillaan. Hän otti vaaditun määrän askeleita ja taivutti sitten taidokkaasti Ariannan päätä ja ylävartaloa kohti lattiaa.

"Hienoa, oppilaat, mutta minä haluan nähdä tunnetta! Tulisuutta! Tämä on tangoa, oppilaat, taaangoa! Teidän täytyy oppia löytämään sisäiset voimavaranne ja näyttämään ne - antakaa mennä nyt - "

"Minä en ainakaan kaipaa tähän yhtä enempää tunnetta", Sirius mutisi hampaat irvessä tuntiessaan Ariannan kynsien painautuvan kipeästi olkapäähänsä samalla kun he tanssivat. "Onko sinun pakko yrittää murskata minun olkapääni?"

"Älä valita, vaan tanssi!" Arianna kimpaantui, eikä hellittännyt tippaakaan otettaan Siriuksen olkapäästä. Sirius kätki huokauksensa ja taivutti Ariannaa lattiaa kohti niin nopeasti, että tytön hiukset ehtivät vain hipaista maata ja sitten tyttö oli taas pystyssä. Sirius puristi kätensä tiukemmin Ariannan käden ympärille yrittäen saada tyttöä lopettamaan olkapäänsä pahoinpitelyn ja vaikka Ariannan silmät laajenivatkin hieman Siriuksen kämmenen puristaessa kipeästi hänen sormiaan, ei hän tehnyt elettäkään irrottakseen kynsiään Siriuksen olkapäästä. He silmäilivät toisiaan raivoissaan.

"Loistavaa, herra Black ja neiti - " professori Flaemenca aloitti säteilevästi luokan etuosasta, missä hän tanssi edelleen Remuksen kanssa hurmioitunut ilme kasvoillaan.

"Se nimi on Bell", Arianna kivahti vihaisesti professorille ja keskitti sitten taas kaiken huomionsa Siriukseen, joka keikautti häntä käsivarsillaan lattian suuntaan vaarallisen oloisesti.

"Katsokaa kaikki tuohon suuntaan", professori Flaemenca komensi kesken tanssin ja irrotti toisen kätensä Remuksen olkapäältä osoittaakseen Siriusta ja Ariannaa, jotka tanssivat raivon vallassa. "TUOSSA on sitä, mitä minä haluan nähdä! TUOTA on oikea taikuus! Tuo mielentila teidän täytyy saavuttaa päästäksenne suurten velhojen joukkoon!"

"Minä en tajua, miten he tekevät tuon", Lily kuiskasi Jamesille tanssiessaan pojan käsivarsilla huomattavasti rauhallisemmin.

"He ovat raivoissaan toisilleen, siitä se johtuu", James sanoi arvioivasti. "Mikäli silmäni näkevät oikein, he yrittävät juuri nyt pahoinpidellä toisiaan mahdollisimman pahaksi."

Lily irivsti. "No, jos professori mikäonkaan kutsuu sitä tunteeksi - "

" - minä olen paljon mieluummin täysin tunteeton yksilö", James lopetti lauseen hänen puolestaan. He jakoivat pikaisen, yhteisymmärrystä heijastavan hymyn. Sitten James keinautti Lilyä lattiaa kohti ja heidän oli pakko rikkoa katsekontaktinsa.

"Minulla on ikävä professori Rediä", Sirius valitti kävellessään tunnin loputtua Kelmien ja Cinnamonin kanssa kohti muodonmuutosluokkaa. Hän hieroi kipeää olkapäätään. "Hän ei olisi ikinä pistänyt meitä tekemään mitään noin ääliömäistä!"

"Ja ensi viikolla uudelleen!" James puuskahti. "Minä tulen hulluksi ennen sitä!"

"Paraskin puhuja", Remus murahti. "Te ette joutuneet sen syöjättären tanssipariksi!"

Cinnamon hymyili pojalle myötätuntoisesti. "Eniten minua ihmetyttää se, että sinä osaat tangoa", hän sanoi ihailevasti. "Mistä sinä sellaista olet oppinut?"

"Se johtuu hänen sukulaisistaan", James paljasti, ennen kuin Remus ehti sanomaan yhtään mitään. "Hänen isoisoisoisoisoisoisänsä on italialainen tai jotakin sellaista - kaikki TUNNEjutut ovat vähän niin kuin pakollisia siinä suvussa."

"Juuri nyt minä toivon, että ne EIVÄT olisi pakollisia", Remus mutisi synkästi. "Se nainen katsoi minua kuin olisi halunnut syödä minut!"

"Siinäpä vasta ideaa", Sirius virnisti. "Ihmistensaalistajasta tulisi saalis. Vähän eri mielessä ehkä kuitenkin - "

"Anna olla, Sirius", Cinnamon napautti nähdessään Remuksen ilmeen synkkenevän, kun pojan ihmissuteus mainittiin. "Anna vain olla."

Sirius hymyili pahoittelevasti. "Anteeksi, Kuutamo", hän pyysi. "Hermoni ovat vain kireellä sen pahuksen Bellin takia."

Remus voihkaisi. "Sinun pitää tehdä jotakin sille tytölle!"

"Niin minä teenkin", Sirius lupasi vilkaisten Remusta ovelasti. "Ihan pian."

"Sinä olet uskomaton!" Remus puuskahti raivoissaan. "Minä EN suostu tekeytymään sinuksi ja pyytämään anteeksi Ariannalta!"

"Kuutamo, älä ole typerä. Se olisi vain pikku palvelus - "

Remus ravisti päätään haluamatta uskoa korviaan. Hän seisoi Siriuksen, Peterin ja Jamesin kanssa taikajuomaluokan ulkopuolella ja väitteli heidän kanssaan Siriuksen hienosta suunnitelmasta, jonka mukaan hänen oli tarkoitus juoda monijuomalientä, teeskennellä olevansa Sirius ja suostutella Arianna antamaan anteeksi pojalle.

"Kuutamo kiltti", Sirius aneli. "Älä heittäydy hankalaksi nyt! Me jäämme kiinni, jos seisoskelemme tässä vielä pitkään!"

"No, ei ollut minun ideani hiippailla varastamaan noidankattilallista monijuomalientä keskellä yötä", Remus kivahti.

Sirius huokaisi. "Sarvihaara, tee sinä jotakin - "

"Ei ole minun ongelmani", James sanoi kuivasti. Sirius katsoi häntä kasvoillaan oven taakse jätetyn sylikoiran ilme. James huokaisi. "Hyvä on. Kuutamo, ajattelisit vielä - siitä ei ole kenellekään mitään vaivaa - "

"Paitsi minulle", Remus haukahti synkästi.

"Se olisi ystävänpalvelus! Kyllähän sinä olet minun ystäväni, etkö olekin?"

"Totta kai minä olen!"

Sirius väläytti hänelle säteilevän hymyn. "Sittenhän asia on käytännössä jo hoidettu, vai mitä?" hän tarttui Remuksen käsivarteen ja kiskoi pojan perässään sisälle taikajuomaluokkaan.

Remus katsoi Jamesia kärsivänä. "En tajua, miten hän aina saa puhuttua minut ympäri!"

"Se johtuu uskomattoman ihanasta luonteestani", Sirius sanoi huolettomasti, veti esille linkkuveitsen ja alkoi tiirikoida professori Mahiskan yksityisen työhuoneen ovea auki. Hän ehti työskennellä lukon parissa vain vähän yli minuutin, ennen kuin se jo loksahti auki ja hän astui sisälle työhuoneeseen Remus ja James kannoillaan.

"Tässä se kattila on", hän sanoi tyytyväisenä nähdessään mustan noidankattilan Mahiskan työpöydän vieressä. "Otetaan se ja kiikutetaan keittiöön vanhetusliemikattilan seuraksi - annetaan kotitontuille ohjeet, että laittavat kummatkin juomat pikareihin huomisaamuna - "

"Entä miten sinä ajattelit raahata tuon kattilan keittiöön asti?" Remus kysyi epäilevästi. "Sehän painaa tuhottomasti!!

Peter veti taikasauvansa esille ja osoitti sillä noidankattilaa. "Liikkumitor noidankattila", poika sanoi ja kääntyi sitten katsomaan Remusta hitaasti. "Onko järkytys sumentanut sinun aivosi?"

"Voisi kai sanoa, että tämä ei ole ollut mikään maailman paras päivä", Remus ärisi, mutta seurasi joka tapauksessa Siriusta, Jamesia ja noidankattilaa lennättävää Peteriä ulos Mahiskan työhuoneesta. Sirius lukitsi oven huolellisesti ja virnisti sitten omahyväisesti.

"No niin, joukko! Vanhetusliemi on valmis, monijuomaliemi on matkalla vanhetusliemen luokse ja kaikki ongelmamme ovat ratkenneet! Kerrassaan loistava ilta, vai mitä?"

Remus katsoi parhaaksi jättää vastaamatta.

94.osa - Siriuksen monet kasvot

13.6.1978

Sirius ja James istuivat jo kaikessa rauhassa aamiaisella Suuressa Salissa, kun Remus ilmestyi paikalle hieman seitsemän jälkeen seuraavana aamuna. Sali oli kolmikkoa lukuunottamatta lähestulkoon autio. Vain Hagrid istui henkilökunnan pöydässä syömässä valtavaa pinoa paahtoleipiä, vaikka tavallisesti nauttikin aamiaisensa omassa mökissään. Remus heilautti kättään Hagridille ja marssi sitten Jamesin ja Siriuksen luokse istumaan.

"Huomenta", Sirius toivotti hänelle pirteästi. Remus hillitsi halunsa mulkaista poikaa ja tyytyi vain nyökkäämään lyhyesti samalla kun ojensi kättään kohti paahtoleipävatia. Hän vilkaisi lautasensa vieressä olevaa, toistaiseksi tyhjää kurpitsamehupikaria inhoavasti.

"Tämä on huono idea", hän ilmoitti. "Todella, todella huono idea - "

"Älä viitsi", tiuskaisi Sirius. "Tämä on minun parhaakseni!"

Remus vaihtoi huvittuneen katseen Jamesin kanssa ja katsoi parhaaksi pysyä vaiti. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää, miten oli antanut Siriuksen ylipuhua itsensä mukaan johonkin niin ääliömäiseen. Totta kai hän tiesi, että Sirius oli mestari ylipuhumaan ihmisiä silloin kun todella halusi, mutta asia ei tuottanut hänelle lainkaan yhtä suurta huvia kuin tavallisesti, kun hän itse joutui ylipuhumisen kohteeksi.

"Miettisit vielä, Anturajalka", hän yritti uudestaan. "Joku huomaa vielä, jos juon monijuomalientä keskellä Suurta Salia."

"Eikä huomaa", Sirius vastasi huolettomasti, aivan kuin asia ei olisi voinut kiinnostaa häntä vähempää. "Luihuiset sattuvat kokemaan samaan aikaan pienen vanhenemisprosessin, eli jos olet nopea, kukaan ei huomaa mitään."

"Entä jos minä en halua olla nopea?"

Sirius kohotti leukaansa. "Sitten sinä otat monijuomaliemipikarisi, kiikutat sen keittiöön ja kumoat sen siellä kurkkuusi. Valinta on sinun, poju!"

Remus huokaisi kärsivänä, mutta nappasi joka tapauksessa tyhjän pikarinsa ja nousi ylös paikaltaan. "Nähdään myöhemmin, kaverit!"

"Et kai sinä oikeasti aio mennä keittiöön?" Sirius voihkaisi. "Sinä pilaat minulta kaiken ilon!"

"Kaikkia meitä ei kiinnostaa jäädä kiinni laittoman monijuomaliemen käytöstä", Remus tokaisi purevaan sävyyn, nyökkäsi lyhyesti Jamesille ja lähti Suuresta Salista tyhjä pikari kädessään.

Käytävät olivat vielä hiljaiset siihen aikaan aamusta, eikä Remus onnekseen kohdannut mitään häiriötekijöitä matkallaan keittiöön. Ainoastaan muutama puuskupuh tuli häntä vastaan eräällä syrjäisellä käytävällä, mutta kolmikko oli niin keskittynyt omiin asioihinsa, että ei edes kunnolla huomannut Remusta. Remus pujahti helpottuneena keittiöihin johtavalle käytävälle ja pysähtyi keittiötä vartioivan maalauksen eteen. Hän kutitti maalauksen päärynää ja astui kiitollisena sisälle keittiöön.

Keittiössä hänet ympäröi heti kotitonttujen lämmin, jollakin tavalla kotoisa hyöriminen. Remus ei osannut itsekään sanoa, mistä outo kodin tuntu johtui. Hänen kotonaan ei ollut ainuttakaan kotitonttua ja muutenkin talo oli aina hyvin hiljainen. Hän oli ainoa lapsi, eikä hänellä ollut juurikaan puhekumppaneita. Joskus ennen hän oli ollut hyvinkin läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa, mutta nykyään he eivät puhuneet toisilleen paljonkaan. Remus ei tiennyt, mistä se johtui, mutta hänellä oli ikävä tunne, että asialla oli jotakin tekemistä hänen ihmissuteutensa kanssa.

Remus vajosi tuolille istumaan, kieltäytyi kotitonttujen palveluksista ja yritti ajatella. Hän muisti elävästi sen päivän, kun hänestä oli tullut ihmissusi. Hänen äitinsä oli itkenyt ja lukkiutunut koko päiväksi makuuhuoneeseensa. Pienen hetken ajan Remus oli ehtinyt kuvitella, että äiti ei aikoisi koskaan tulla sieltä ulos. Hän oli ollut silloin vasta lapsi, eikä hän ollut kunnolla edes ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Omalla tavallaan hän oli siitä kiitollinen ja toivoi, että hänen vanhempansakin olisivat säästyneet ymmärtämiseltä. Hänen isänsä ei ollut kai vieläkään lakannut syyttämästä itseään siitä, että hänen pojastaan oli tullut ihmissusi.

Remus huokaisi ja kääntyi katsomaan tyhjää pikariaan. Hän toivoi, että olisi voinut monijuomaliemen avulla muuttaa myös omaa itseään. Tehdä itsestään jonkun toisen, kokonaan toisenlaisen ihmisen. Sellaisen ihmisen, joka ei ollut ihmissusi, joka ei pelännyt ja vihannut itseään. Mutta monijuomaliemi ei tarjonnut sellaista muutosta, se ei antanut mahdollisuutta muuttaa sieluaan. Se ei antanut hänelle mitään muuta kuin mahdollisuuden paeta hetkeksi aikaa Sirius Blackin naamion taakse. Remus naurahti - aivan kuin hän olisi sitä halunnut!

"Haluaako herra Lupin jotakin?" kotitontun korkea ääni kysyi jostakin Remuksen lähettyviltä. Remus kääntyi katsomaan ja näki polvenkorkuisen, epämääräisen ruskean ja harmaan sekaisen olennon seisovan lattialla jalkojensa juuressa. Olento kallisti päätään ja katsoi häntä luonnottoman suurilla, sinisillä silmillään. Remus pudisti päätään hitaasti.

"Pärjään ihan hyvin", hän sanoi. Totuus oli, että hänellä ei ollut nälkä - pelkkä monijuomaliemen ajatteleminenkin oli vienyt hänen ruokahalunsa. Hän ei ymmärtänyt, miten muka olisi voinut pyytää Ariannalta anteeksi Siriuksen puolesta. Lisäksi hänellä ei ollut mitään intoa joutua Ariannan fyysisen kiukun kohteeksi. Siriuksen olkapäätä eilisiltana koristaneet kynnenjäljet olivat tehneet häneen lähtemättömän, ihailun- ja kauhunsekaisen vaikutuksen.

Remus vilkaisi kelloa. Vielä viisi minuuttia aikaa Suureen Hetkeen, jolloin juomien oli Siriuksen mukaan tarkoitus ilmestyä pikareihin. Tavallaan Remus melkein katui sitä, että oli tullut keittiöön - olisi ollut hauskaa nähdä, kuinka luihuiset muuttuisivat vanhuksiksi. Kaikkea ei kuitenkaan voinut saada ja Remus tiesi, että Sirius olisi enemmän kuin vaikeuksissa ilman hänen apuaan. Sirius ei ollut mitenkään hyvä pyytämään anteeksi ja vähitellen Remuksesta alkoi tuntua, että Sirius ei halunnut edes yrittää. Arianna osasi olla enemmän kuin itsepäinen halutessaan. Se oli yksi tytön huonoja puolia siinä missä kyky olla ymmärtämättä toisia ihmisiä.

Vielä kolme minuuttia. Remus silmäili kärsimättömänä tyhjää pikariaan. Hän toivoi, että Siriuksella ei olisi ollut pakkomiellettä tehdä aina kaikkea niin monimutkaisella tavalla. Jos Sirius olisi ollut vähänkin järkevämpi, hän olisi antanut Remukselle monijuomaliemen jo edellisenä iltana ja antanut hänen hoitaa kaiken pois alta. Sikäli kuin se mahdollista, Remus lisäsi synkästi mielessään. Hän ei voinut kuin toivoa, että hänen huolella suunniteltu anteeksipyyntönsä tekisi jonkinlaisen vaikutuksen Ariannaan. Hänellä ei ollut mitään intoa päätyä mustelmille ennen kuin se olisi välttämättömyys, mikä tarkoitti vähän yli viikon päästä olevaa täydenkuun yötä.

Vielä yksi minuutti. Remus alkoi käydä läpi mielessään listaa kirouksista, joita voisi käyttää Siriukseen. Sirius olisi ehdottomasti ansainnut muutaman paiseen naamaansa, hän ajatteli happamasti. Tai kutinan jonnekin epämiellyttävään paikkaan. Tai -

Remus ei ehtinyt ajatella yhtään pidemmälle, sillä seuraavassa hetkessä hänen pikarinsa täyttyi jollakin epämääräisen liejuisella nesteellä. Hän tuijotti nestettä irvistäen pystyen jo ennakkoon kuvittelemaan inhottavan maun ja sitä seuraavan pahoinvoinnin. Hänen teki mieli jättää pikari pöydälle ja paeta keittiöstä - Sirius ymmärtäisi kyllä -

Remus huokaisi syvään ja suoristi selkäänsä. Hän oli tehnyt lupauksen, joskin vastahakoisesti, mutta lupauksen kuitenkin, mikä tarkoitti sitä, että hän myös pitäisi sen. Syvän inhon vallassa hän kohotti pikarin huulilleen, sulki silmänsä ja maistoi. Pistävä maku poltteli hänen kieltään ja tuntui tunkeutuvan hänen päänsä sisälle, pyörryttävän häntä, mutta siitä huolimatta hän tyhjensi pikarin urheasti ja laski sen sitten pöydälle jääden odottamaan, että jotakin tapahtuisi.

Yllätyksekseen Remus sai huomata, että hänen odottamaansa pahoinvoinnin tunnetta ei tullutkaan. Korkeintaan hän tunsi pientä kutinaa kasvoissaan ja ihollaan, aivan kuin joku olisi sivellyt sulalla hänen kasvojaan. Hän sulki silmänsä ja mietti ällistyneenä, saattoiko Sirius Blackiksi muuttuminen tosiaan olla niin vaivatonta? Hän muisti edelleen aiemmat monijuomaliemikokemuksensa ja niiden hirveyden - pistelevät raajat, vatsa, joka tuntui kääntyvän ympäri, kipu keuhkoissa -

Tämä ei ollut mitään sen kaltaistakaan. Kutina lakkasi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Sitten Remuksen olo palasi jälleen normaaliksi. Hän jäi istumaan ällistyneenä pöydän ääreen ja tuijotti seinään uskomatta asiaa todeksi. Hän kohotti kättään nähdäkseen muutokset ja -

"Hemmetin Black", hän puuskahti nähdessään kätensä, joka ei muistuttanut tippaakaan Siriuksen kättä. Sen sijaan se oli kulunut, ryppyinen, tummunut vanhan miehen käsi. Salamannopeasti Remus kohotti kätensä kasvoilleen ja tunnusteli ihoaan. Hänen otsallaan oli syviä uurteita, samoin hänen silmäkulmissaan ja hänen poskensa roikkuivat. Hänen silmäluomensa tuntuivat tavallista raskaammilta ja kun hän siirsi kätensä leualleen, hän tunsi leuassaan epämääräisen kuivuneita haivenia.

Hetken aikaa Remus vain tuijotti tyhjyyteen miettien, mikä oli mennyt vikaan. Sitten hän tajusi - hän oli niellyt monijuomaliemen sijasta vanhetuslientä, mikä tarkoitti -

"Minä tapan sinut, Anturajalka", Remus mumisi itsekseen noustessaan jaloilleen ja sännätessään kohti keittiön ovea niin nopeasti kuin pystyi. Hän paukautti keittiön oven selkoselälleen ja katosi käytävään lähtien kiirehtimään kohti Suurta Salia. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä seuraavaksi tapahtuisi - jos liemet olisivat vaihtaneet paikkaa - McGarmiwa tappaisi heidät, Remus mietti tuskastuneesti kiirehtiessään kohti Suurta Salia.

Ehtiessään Suureen Saliin Remus sai huomata, että mitään ei ollut tapahtunut. Joko jokin oli mennyt vikaan koko taikaliemessä, tai sitten muutokset eivät olleet ehtineet alkaa, mutta joka tapauksessa luihuiset istuivat tupapöydässään täysin samanlaisina kuin ennenkin. Helpottuneena Remus harppoi rohkelikon tupapöydän luokse ja istahti raskaasti penkille Siriuksen viereen.

"HEI!" Sirius vilkaisi häntä yllättyneenä. "Tämä ei ole tietääkseni mikään Tylypahkan vanhojen oppilaiden veteraanipäivä, eli olet täysin väärässä paikassa, pappa!"

"Pää kiinni, Anturajalka"; Remus murahti vaivautumatta käyttämään kovinkaan kohteliaita sanankäänteitä.

Sirius katsoi häntä kasvoillaan ilme, joka heijasti puhdasta hämmennystä. Sitten vähitellen pojan ilme vaihtui epäuskoiseksi ja siitä epäileväksi. Lopulta kauhistuttava ymmärrys paistoi hänen tummista silmistään.

"Kuutamo?"

"Omassa persoonassani", Remus naljaisi. "Tai en ihan omassani, mutta kuitenkin - kuten näkyy, sinun hienossa suunnitelmassasi on mennyt jotakin pieleen."

Sirius nousi puolittain seisomaan penkillä ja kääntyi katsomaan kohti luihuisten pöytää. "Et kai sinä tarkoita - " hän vilkaisi kysyvästi Remusta.

"Kyllä, juuri sitä minä tarkoitan", Remus sanoi tuskastuneesti. "Eli sinun on paras tehdä jotakin ja NOPEASTI!"

Sirius nyökkäsi hajamielisesti näyttäen siltä, että yritti epätoivoisesti keksiä, miten voisi estää tilanteen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toimimaan tarpeeksi nopeasti, sillä juuri sillä hetkellä monijuomaliemi ilmestyi luihuisten pikareihin ja luihuiset kohottivat pikarinsa huulilleen -

"Voi helvetin helvetti", Sirius manasi nähdessään Kalkaroksen tyhjentävän pikarinsa. "Voi helvetin helvetin helvetin helvetti!"

"Mikähän herra täydellisellä on tällä kertaa vikana?" Cinnamonin ääni tiedusteli Siriuksen selän takaa. Sirius kääntyi vilkaisemaan tyttöä.

"Ei mikään, mikä olisi varsinaisesti sinun ongelmasi, Cin", hän tokaisi tylymmin kuin oli aikonutkaan. Sitten hän käänsi katseensa takaisin luihuisten tupapöytään - juuri ajoissa nähdäkseen muutosten alkavan.

Ensin Sirius näki Kalkaroksen ilmeen vääristyvän, ikään kuin poika olisi kärsinyt suurista kivuista. Sitten poika alkoi vääntelehtiä irvokkaasti tuolillaan tuoden Siriuksen mieleen lapsen, joka oli kyllästynyt istumaan paikoillaan - tosin Kalkaroksen ilme oli paljon tuskaisempi ja hän kiemurteli kuin olisi tuntenut käärmeen kaivautuvan vaatteidensa alle. Vähitellen Kalkaros alkoi muuttua. Aluksi muutos oli niin hienovarainen, että sitä tuskin erotti - kulmakarvat ohenivat aavistuksen verran ja piirteet muuttuivat vähä vähältä säännöllisemmiksi, jollakin tapaa kauniimmiksi. Kalkaroksen koukkunenä ja ohuet, tuskasta yhteenpuristetut huulet saivat väistyä Siriuksen kasvonpiirteiden tieltä. Silmistä tuli suuremmat ja vähemmän terävät, mutta jäätävä ilme säilyi niissä edelleen. Tyylikäs, ylikasvanut otsatukka korvasi Kalkaroksen rasvaiset hiukset. Vähitellen myös pojan keho alkoi muuttua pidemmäksi ja sai enemmän lihaksia ja ryhtiä. Severus Kalkaroksesta tuli Sirius Black.

Sirius tuijotti muutosta silmät suurina. Vaikka hän olikin odottanut innolla näkevänsä Remuksen muutoksen, ei hän jaksanut innostua kovinkaan paljon siitä tosiasiasta, että Kalkaros oli ottanut hänen hahmonsa. Päinvastoin, hän tunsi lähestulkoon inhoa katsellessaan omista kasvoistaan paistavia jäätäviä silmiä, joiden ilme ei todellakaan kuulunut hänelle. Kiireesti hän käänsi katseensa pois ja keskitti sen sijaan huomionsa muihin luihuisen tupapöydässä istuviin oppilaisiin, jotka olivat - kukin vuorollaan - hitaasti ja varmasti alkaneet muuttua häneksi.

"Sarvihaara", Sirius nojautui kuiskaamaan kalmankalpean Jamesin korvaan. "Sano minulle, että minä näen harhoja!"

James ravisti päätään järkyttyneen näköisenä. "Ei tule mitään, poju", poika pahoitteli. "Ellen minä näe samaa harhaa."

Muutkin Suuressa Salissa istuvat oppilaat olivat alkaneet huomata tapahtuneen. Luihuisen pöydästä kuuluvat kirkaisut ja kauhunhuudot kantautuivat yli salin kiinnittäen joukkoon entistäkin enemmän huomiota. Sirius ei voinut kuin katsella kauhun vallassa, kuinka noin kahdeksankymmentä erikokoista ja -näköistä luihuista otti hänen hahmonsa.

"Ja minä kun olen aina sanonut, että yksikin Anturajalka on liikaa", Peter mumisi toisesta suupielestään. "Mutta noin MONTA - "

"Rohkeutta, Matohäntä", James lohdutti. "Se on vain ulkonäöllistä."

Sirius vilkaisi heitä kiukkuisesti. "Väitättekö te, että minun luonteeni - " hän aloitti.

"Pää kiinni, Sirius!" Remus puuskahti kimpaantuneena. "Meillä on nyt isompiakin ongelmia kuin sinun herkkä pikku hipiäsi!"

"Tarkalleen sanottuna meidän ison ongelmamme nimi on sinun herkkä pikku hipiäsi kertaa kahdeksankymmentä", James tarkensi katse kiinnittyneenä luihuisten pöytään. Oli outoa nähdä niin iso joukko samannäköisiä ihmisiä, jotka kaiken lisäksi huusivat toisilleen hämmentyneinä. Aivan kuin kaikki Siriuksen eri luonteenpiirteet olisivat ottaneet ihmisen hahmon ja kerääntyneet tappelemaan keskenään, James ajatteli vinosti hymyillen, vaikka sinänsä tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa. Yksikään heidän kepposensa ei ollut koskaan aiemmin mennyt pieleen. Ja nyt heillä oli kahden Sirius Blackin ja kahdeksankymmenen vanhuksen sijasta yksi vanhus ja kahdeksankymmentä Sirius Blackia.

"Black!" Joku lukemattomista Sirius-kopioista oli jättänyt luihuisten pöydän ja lehahti nyt Kelmien eteen näyttäen raivostuneemmalta kuin alkuperäinen Sirius ikinä. "Tämä on sinun syytäsi, eikö olekin?"

Sirius kohotti kulmiaan. "Miksi ihmeessä minä haluaisin itselleni lauman liikkuvia näköispatsaita?" hän tiedusteli lievästi huvittuneena, vaikka hänen kasvonsa olivatkin edelleen hyvin kalvakat, aivan kuin hän olisi ollut pelästynyt.

"Miten minä muka sinun sairasta huumorintajuasi ymmärtäisin?"

"Olisin huolestuneempi, jos ymmärtäisit", Sirius nälväisi ja taputti luihuista olkapäälle yrittäen olla ajattelematta sitä, miten outoa oli taputtaa itseään olkapäälle. "Älä huoli, limanuljaska - kuka oletkin - vaikutus kestää vain tunnin. Eli olisin kiitollinen, jos jättäisit minut rauhaan, lopettaisit ruikuttamisen ja olisit vandalisoimatta lainakehoasi. Koska se sattuu kuulumaan minulle."

Sen sanottuaan Sirius kääntyi katsomaan toiseen suuntaan - ja tajusi katsovansa suoraan Minerva McGarmiwan raivosta punehtuneisiin kasvoihin.

"Black", McGarmiwa aloitti vaarallisen tyynellä äänellä. "Tämä on sinun tekosiasi, eikö?"

Sirius nyökkäsi. "Kokonaan minun oma keksintöni, professori", hän lisäsi haluamatta sotkea ystäviään tippaakaan suurempiin vaikeuksiin, kun todellisuudessa ainoa, joka oli ansainnut rangaistuksen, oli hän itse.

"Ei se ollut kokonaan hänen vikansa", Remus pisti väliin. "Me autoimme häntä toteuttamaan ajatuksen."

McGarmiwa kääntyi närkästyneenä Remuksen puoleen. Sirius näki naisen ilmeen valahtavan, kun nainen katsoi poikaa. "Entä kukahan sinä mahdat olla?" nainen tiedusteli pakotetun kohteliaasti selvästikään ymmärtämättä, mitä vanha mies teki rohkelikon tupapöydässä.

Remus hymyili hieman vaivautuneesti. "Remus Lupin, professori."

"Entä miksi - " McGarmiwa jatkoi äänellä, joka nyt suorastaan vapisi raivosta. "Miksi IHMEESSÄ sinä olet ottanut vanhetuslientä?"

Remus kohautti olkapäitään.

McGarmiwa huokaisi näyttäen siltä, että voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä pelkästä järkyttyneisyydestä. "Teidän neljän mielikuvitus menee koko ajan omituisempaan suuntaan", professori kivahti. "En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä järkeä on muuttaa Lupin vanhukseksi ja luihuiset Blackiksi. Kuinka itserakas sinä oikein olet, Black?"

"Riittävän itserakas", Sirius vastasi silmäillen jurosti salin toiselle puolelle kokoontunutta identtistä laumaa. "Tosin tässä ei ollut tarkoitus käydä ihan näin, Minnie."

"Jälki-istuntoa, Black", McGarmiwa napautti oitis.

Sirius sulki silmänsä. "Mitenköhän minä arvasin tuon?"

"Suu kiinni, tai vietät koko loppuvuoden jälki-istunnossa! Tajuatko sinä ollenkaan, millaista sotkua olet aiheuttanut? Meidän on pakko jättää ensimmäinen tunti pitämättä - olisi liikaa vaadittu professoreilta, että he pystyisivät tunnistamaan ketään tuosta Sirius Black-laumasta - " McGarmiwa mumisi itsekseen kiihtyneesti. "Merlin, tämä on liikaa!"

"Pitäisikö professorin istua alas?" Remus kysyi huomaavaisesti.

"Kiitos, Lupin, selviän kyllä aivan hyvin", McGarmiwa vastasi suu tiukkana viivana. "Black, huomenna toimistooni kello seitsemän. Lupin, Potter, Piskuilan - odotan teiltä ylimääräistä muodonmuutosainetta huomiseen mennessä. Monijuomaliemen valmistaminen ja sen haitat, vähintään seitsemän jalkaa."

"SEITSEMÄN JALKAA?" James hypähti penkillään.

"Olet ansainnut sen, Potter!"

James huokaisi turhautuneena ja osoitti kädellään kohti luihuisia. "Väitätkö sinä, että HE eivät ole saaneet, mitä ansaitsevatkin?"

"Onhan se varmasti suuri rangaistus juuttua Sirius Blackin kehoon, mutta se oli täysin asiatonta JA kiellettyä", McGarmiwa ilmoitti hyytävällä äänellä. "Koulu hädin tuskin kestää yhden Blackin kaltaisen huligaanin. Mutta kahdeksankymmentäkolme..." McGarmiwa hieroi ohimoitaan ja lähti suunnistamaan takaisin opettajien pöytää kohti.

Sirius kääntyi katsomaan Jamesia. "Kuulitko, Sarvihaara? Ensimmäinen tunti peruttu!"

"Niin, mitä siitä?" James kysyi väsyneesti.

"Ei tangoa tänään!"

Ensimmäinen ihminen, jonka Arianna näki matkallaan aamiaiselle Suureen Saliin, oli Sirius Black. Poika harppoi poispäin Suuresta Salista näyttäen raivostuneemmalta kuin aikoihin. Pojan otsalla oli syviä ryppyjä ja hän kirosi kovaan ääneen itsekseen. Ohittaessaan Ariannan hän ei edes pysähtynyt, vaan tönäisi tyttöä rajusti ja pyyhälsi sitten tiehensä.

"Kiitos vain", Arianna kivahti kääntyen katsomaan Siriuksen perään, mutta Sirius oli jo kadonnut kulman taakse. Arianna pudisti päätään. "Voisi kuvitella, että hän älyäisi olla edes vähän kohteliaampi - " tyttö jupisi itsekseen. Joskus hän ei vain ymmärtänyt Siriuksen käytöstä. Ensin Sirius unohti hänen syntymäpäivänsä, sitten poika yritti pyytää anteeksi ja nyt poika näytti suuttuneen hänelle.

Arianna ravisti hiuksiaan kyllästyneenä ja lähti jatkamaan matkaansa toivoen, että ei törmäisi Siriukseen enää toista kertaa sinä aamuna. Toive osoittautui kuitenkin varsin pian turhaksi - ehtiessään Tylypahkan eteisaulaan hän näki Siriuksen juoksevan ulos Suuresta Salista taikasauva kädessään.

"Hei, Sirius - odota - " Arianna huusi pojalle aikomuksenaan kysyä, miksi ihmeessä poika oli ollut hänelle niin ilkeä aiemmin. Sirius ei kuitenkaan näyttänyt edes kuulevan, vaan juoksi hänen ohitseen aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Arianna rypisti otsaansa. Hänestä alkoi tuntua, kuin jotakin olisi ollut pahasti vialla. Ensinnäkin oli vaikeaa kuvitella, että Sirius äkkiä vain alkaisi teeskennellä, että häntä ei ollut olemassakaan. Toisekseen Arianna ei käsittänyt, miten Sirius olisi voinut ehtiä niin nopeasti takaisin Suureen Saliin ilman, että tyttö edes huomasi häntä. Arianna huokaisi, suoristi koulupukunsa hametta ja kääntyi katsomaan Suuren Salin ovelle.

"Minä olen tulossa hulluksi", tyttö mumisi läheiselle haarniskalle katse Suuren Salin oviaukkoon naulittuna. Ovella seisoi KOLME Sirius Blackia, joilla kaikilla oli taikasauvat keskenään ja jotka huusivat yhteen ääneen jotakin, mistä Arianna ei saanut selvää.

Ohikiitävän hetken ajan Arianna kuvitteli todella menneensä sekaisin. Mutta kun neljäsluokkalainen korpinkynsityttö liittyi hänen seuraansa ala-aulaan ja selvästi näki saman asian kuin hän itsekin, oli hänen pakko uskoa, että hän ei ollut sekaisin. Hän haroi hiuksiaan ja yritti miettiä, mistä olisi voinut olla kyse. Niin mahdoton tapaus kuin Sirius olikin, ei pojalla sentään ollut kykyjä olla viidessä paikassa yhtä aikaa. Kyseessä oli siis pakko olla jotakin muuta - jotakin, mitä Kelmit olivat saaneet aikaan.

Arianna huokaisi syvään ja nappasi taikasauvan saappaanvarrestaan, ennen kuin lähti suunnistamaan kohti Suuren Salin ovea.

"Pois tieltä", hän tokaisi tylysti kolmelle Siriukselle ja heilautti taikasauvaansa kolmikon suuntaan. Hän astui sisälle Suureen Saliin ja antoi katseensa kiertää ympäri salia Kelmejä etsien... mutta näky, jonka hän salissa kohtasi, sai hänet unohtamaan Kelmit täydellisesti.

Suuressa Salissa, luihuisten tupapöydän luona, seisoi kymmenittäin Sirius Blackilta näyttäviä hahmoja, jotka riitelivät kovaan ääneen keskenään. Siriukset, kuten kaikki muutkin Suuren Salin oppilaat, näyttivät syvästi järkyttyneiltä. Arianna sulki silmänsä yrittäen rauhoittua metelin ja huutojen keskellä. Oli tarpeeksi pelottavaa nähdä kolme Siriusta yhtä aikaa, mutta noin suuri joukko -

"No niin, rauhoitu nyt, Bell", Arianna komensi itseään ja avasi jälleen silmänsä. Hän suoristi selkäänsä ja yritti löytää väkijoukosta sen OIKEAN Sirius Blackin. Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty, sillä Sirius-laumassa ei ollut yhtäkään vähänkään erilaista poikaa. Lopulta Arianna näki Jamesin, Peterin ja yhden Siriuksen seisovan rohkelikon tupapöydän vieressä jonkun ryppyisen, vanhan miehen kanssa. Hän ei jäänyt ihmettelemään, kuka vanhus oli tai mitä Kelmit tekivät tämän kanssa, vaan lähti luovimaan tietään Kelmien suuntaan päätellen, että oikean Siriuksen täytyi olla Kelmien joukossa.

"Mitä HELVETTIÄ täällä on meneillään?" Arianna kirkui päästyään Kelmien luokse.

James kääntyi ympäri ja näytti hätkähtävän hänet nähdessään. Poika kohautti olkapäitään hermostuneena. "Pieni onnettomuus vain, Ria", poika sanoi vältellen ja vilkaisi syrjäsilmällä Siriusta, joka katsoi toiseen suuntaan kasvoillaan syyllisen ja hämmentyneen sekaisen ilme.

"Oletan, että tuo tuossa on se aito ja alkuperäinen Black", Arianna totesi viileästi osoittaen sormenkynnellään Siriuksen suuntaan.

James, Peter ja vanha mies nyökkäsivät yhtä aikaa.

"Entä kuka tuo muinaismuisto on?" Arianna jatkoi tiedusteluaan nyökäyttäen päällään vanhusta kohti.

"Remus Lupin, palveluksessanne", vanhus vastasi ojentaen Ariannalle kohteliaasti kätensä. Arianna läimäytti käden suunsa peitoksi.

"REMUS?" hän toisti epäuskoisesti. "Voisiko joku nyt KILTISTI kertoa minulle, mitä PAHUSTA te olette menneet tekemään?"

"Mistä sinä päättelet, että se oli meidän vikamme?" Sirius kysyi viattomasti kääntyen Ariannan puoleen.

Arianna tuhahti. "En usko, että kukaan muu kuin sinä saa mitään huvia siitä, että muuttaa lauman koulun oppilaita itsensä näköisiksi. Nuohan ovat luihuisia, vai mitä?"

"Ikävä kyllä." Sirius nyökkäsi kärsivän näköisenä.

Arianna asetti kätensä lanteilleen ja katsoi Siriusta vaativasti. "Ja sinä ajattelit, että olisi hauskaa muuttaa heidät sinun näköisiksisi?"

"En ajatellut", protestoi Sirius. "Se oli vahinko!"

"Miten tuollainen muka voisi olla VAHINKO?" Arianna naurahti tylysti.

Sirius katsoi häntä hieman syyllisesti, sitten poika vilkaisi ystäviään ikään kuin apua anoen. Poika vaihtoi kärsiviä katseita Remuksen kanssa.

"Minä en aio kertoa sitä, Anturajalka", Remus ilmoitti kiireesti. "Se on sinun sotkusi!"

"Sarvihaara - ?"

"Ei mene läpi, poika. Sinun sotkusi."

Sirius huokaisi tuskastuneena ja kääntyi taas Ariannan puoleen. Pojan kasvoilla oli hermostunut ilme. "No, kaikki siis alkoi siitä, kun minä en onnistunut pyytämään sinulta anteeksi - "

"Älä YRITÄKÄÄN syyllistää minua, Sirius!" Arianna tiuskaisi.

"Minä en syyllistä sinua, minä kerron asiat niin kuin ne ovat!"

"Kerro sitten." Arianna risti käsivartensa rinnalleen.

Sirius veti syvään henkeä ja aloitti uudelleen toivoen mielessään, että tällä kertaa pääsisi jatkamaan hieman pidemmälle. "Minä halusin välttämättä pyytää sinulta anteeksi", Sirius sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan tasaiselta, vaikka kaikista mieluiten hän olisikin huutanut päin Ariannan kasvoja saadakseen tytön kuuntelemaan - ja ymmärtämään. "Koska minusta ei oikeasti ole hauskaa olla riidoissa sinun kanssasi. Eikä vain siksi, että se sattuu - " Sirius piti tauon ja venytti kauluspaitansa kaula-aukkoa aavistuksen verran näyttääkseen Ariannalle toisen olkapäänsä, johon oli heidän edellispäiväisen tanssinsa seurauksena jäänyt syvät kynnenjäljet.

Arianna tuhahti. "Olisit käskenyt matami Pomfreyta korjaamaan nuo!"

"Tosimies ei pakoile arpiaan", Sirius ilmoitti ylevästi.

"Käännettynä: hän ei halunnut myöntää, että joku tyttö voisi pahoinpidellä häntä noin pahasti", Peter pisti väliin.

Sirius vilkaisi Peteriä kimpaantuneena. "Pidä suusi pienemmällä, Matohäntä!" hän komensi. Peter kohautti olkapäitään ja vaikeni.

"No niin", Sirius jatkoi Ariannalle. "Minä halusin pyytää sinulta anteeksi, mutta joko sinä olet vain uskomattoman itsepäinen, etkä halua kuunnella, tai sitten minä en OSAA pyytää anteeksi, mutta joka tapauksessa ajattelin, että jos joku MUU suorittaisi sen anteeksipyynnön - joku, joka osaa sen - " Sirius antoi äänensä vaipua kuulumattomiin.

Arianna kohotti kulmiaan. "Ja siksi sinä päätit - mikä tuon jutun nimi on?" hän nyökäytti päällään luihuisten pöydän suuntaan.

"Monijuomaliemi", Sirius vastasi.

"Minä en tajua sinua, Sirius!" ärähti Arianna. "Ajattelit lähettää kymmenittäin kopioita itsestäsi pyytämään minulta anteeksi ja oletit, että se toimisi? Äläkä naura, James!"

James, joka oli purskahtanut nauruun Ariannan sanat kuultuaan, sulki suunsa.

"Anteeksi, Ria", poika pahoitteli suupielet nykien. "Mutta tämä tilanne kaipaa selvennystä. Ensinnäkin, Anturajalka ei aikonut lähettää noita luihuisia pyytämään sinulta anteeksi. Vaan Kuutamon. Joten me kävimme varastamassa monijuomaliemikattilan professori Mahiskalta ja veimme sen keittiöön. Kotitonttujen oli tarkoitus laittaa liemi Remuksen pikariin aamulla. Ikävä kyllä - "

" - meillä oli toinenkin noidankattila", jatkoi Sirius, joka oli lopultakin saanut äänensä takaisin. "Siinä oli vanhetuslientä. Joka sivumennen sanoen muuten oli tarkoitettu luihuisille - " Sirius mulkaisi Remusta murhaavasti.

"Ei ollut minun vikani, että ne liemet vaihtoivat paikkaa", Remus puolustautui.

"En minä niin sanonutkaan!"

"Mutta sinä ajattelit sitä!"

"SUU KIINNI, MOLEMMAT!" Arianna huusi vetäen taikasauvansa esille. Sirius ja Remus vaikenivat oitis. Kumpikin silmäili Ariannan taikasauvaa varuillaan.

"Katsotaanpa, ymmärsinkö minä oikein..." Arianna sanoi pelottavan tyynellä äänellä. "Sinä - " hän aloitti Siriusta osoittaen. "Et uskaltanut pyytää minulta anteeksi, joten käskit HÄNTÄ tekemään sen?"

Sekä Sirius että Remus nyökkäsivät.

"Mutta jotakin meni pieleen ja tuloksena on yksi ikivanha Remus ja viisikymmentä Sirius Blackia?"

"McGarmiwan mukaan kahdeksankymmentäkolme", Peter oikaisi. Arianna huitaisi taikasauvallaan häntä kohti ja hän sulki suunsa välittömästi.

"Minä en tajua", Arianna sanoi synkästi ja ravisti hiuksiaan. "Minä en tajua, miten sinä voit olla noin TYPERÄ!"

"Mitä?" Sirius kohotti kulmiaan.

"Typerä! Sinä yritit VALEHDELLA MINULLE?"

Sirius huokaisi ja katsahti Jamesia kärsivä hymy huulillaan. "Minä tiesin, että näin kävisi."

"No, miksi sinä sitten teit niin?" Arianna sähähti. "Entä jos mitään ei olisi mennyt pieleen? Entä jos Remus olisi tullut pyytämään minulta anteeksi? Luuletko sinä helvetin Black TODELLA että en olisi huomannut mitään eroa? Kuvittelepa sellaista tilannetta, että olisin antanut hänelle - tai siis sinulle - anteeksi ja mennyt suutelemaan häntä! Et kai sinä tosissasi luule, että minä en tiedä, miten Sirius Black suutelee?"

Sirius hymähti. "Periaatteessa tuota asiaa on vaikeaa epäillä - "

" - mutta sinä epäilit", Arianna lopetti hänen puolestaan silmäillen häntä tavalla, joka olisi saanut heikomman pojan sulamaan märäksi lammikoksi lattialle. "Sinä olet sitten typerä, Sirius Black! Minä en tajua, miksi minä jatkan tätä keskustelua!"

Sen sanottuaan Arianna kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti Suuren Salin ovea.

"Hei!" Sirius huusi hänen peräänsä. "HEI!"

Hänen sanoillaan ei ollut mitään vaikutusta. Arianna keikautti päätään, väläytti hänelle jäätävän hymyn ja keinui ulos ovesta.

"Minä en kestä Arianna Belliä. Minä en kestä Arianna Belliä. Minä en keeestä Aaarianna Beeelliä", Sirius rallatti itsekseen.

James nosti kädet korvilleen ja vaihtoi kärsiviä katseita Remuksen kanssa. Hän seisoi taikajuomaluokan ulkopuolella kylmässä käytävässä ja yritti sulkea Siriuksen epävireisen laulun pois tajunnastaan. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Siriuksen laulu voimistui kaiken aikaa, eikä pojalla näyttänyt olevan aikomustakaan lopettaa, vaikka lähellä seisovat luihuiset loivatkin häneen murhaavia katseita. Monijuomaliemen vaikutus oli loppunut ja luihuiset olivat saaneet oman ulkonäkönsä takaisin. Siitä huolimatta he näyttivät kaiken aikaa enemmän kuin valmiilta kiroamaan Kelmit. James puristi tiukasti taikasauvaansa toisessa kädessään siltä varalta, että luihuiset päättäisivät hoitaa kostamisen heti pois alta.

"Minä en kestä Arianna Belliä, minä en KESTÄ Arianna Belliä - "

"Anturajalka, OLE JO HILJAA", James voihkaisi, kun Siriuksen laulu tuntui voimistuvan entisestään. "Me tajusimme jo, mistä on kyse!"

"Entä jos minä vain haluan purkaa tunteitani laulamalla?" Sirius kysyi haastavasti, mutta lopetti joka tapauksessa laulamisen. Hän kyräili Jamesia loukkaantuneena.

James kohautti olkapäitään. "Tuo ei ole kovin uskottavaa ottaen huomioon sen tosiasian, että sinä et ole ikinä halunnut purkaa tunteitasi muuten kuin väkivaltaisessa mielessä."

"No, nyt minä haluan", Sirius tokaisi kohottaen samalla leukaansa. "Olen kurkkuani myöten täynnä Arianna Belliä ja hänen itsepäisyyttään! Hän on uskomaton! Hän kuvittelee, että hän voi hallita minua miten vain - "

" - eikö hän sitten voi?" Peter keskeytti huvittuneesti.

Sirius mulkaisi poikaa. "Vaikka sinä oletkin täysin tyttöystäväsi tossun alla, se ei tarkoita sitä, että me kaikki olisimme."

"Mutta sinä olet", Peter intti. "Sinä et pysty pysymään erossa hänestä, vaikka haluaisit - sinä et halua suututtaa häntä - sinä sorrut epätoivoisiin yrityksiin vain saadaksesi häneltä anteeksi - "

Sirius näytti lievästi pahoinvoivalta. "Matohäntä kiltti, anna olla", hän pyysi. "Minussa saattaa olla pikku vikoja, mutta en välttämättä halua kuulla niistä."

"Ihmiset eivät aina saa, mitä haluavat", Remus muistutti latteasti.

"Puhummeko nyt sinusta vai minusta?" Sirius kohotti kulmiaan.

Remus näytti yllättyvän keskustelun saamasta käänteestä, sillä hänen kasvojensa lihakset värähtivät aivan kuin hän olisi yrittänyt peitellä ilmeitään. "Sinusta", hän vastasi sitten yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakaalta, mutta hänen äänensävynsä kavalsi hänet. "Minun elämässäni ei ole juuri nyt mitään vikaa."

"Eikö yhtään?" Sirius tiedusteli. "Entä se tosiasia, että kärsit karvaisista vaikeuksista, huonosta itsetunnosta ja pohjattomasta yksinäisyydestä?"

"Mikä saa sinut kuvittelemaan tuollaista?" Remus uteli.

"Se, että sinä et nuku yöllä", Sirius sanoi tyynen rauhallisesti. Remuksen olkapäät nytkähtivät, mutta hän ei sanonut mitään.

"Minä olen nähnyt sinut", Sirius jatkoi. "Silloin kun en ole saanut unta. Sinä et tee sitä joka yö, mutta usein kuitenkin - sinä nouset ylös ja kiipeät ikkunalaudalle kirjoittamaan."

Remus liikahti vaivautuneena paikoillaan. "Ehkä minulla on piileviä kirjallisia kykyjä?" hän ehdotti laimeasti.

Sirius ravisti päätään. "Ei millään pahalla, Kuutamo - olen lukenut sinun kirjoituksiasi. Ne ovat kauheita."

"Silti minä saan parempia arvosanoja aineista kuin sinä."

"Se on eri asia", Sirius virnisti. "Minä puhun nyt LUOVASTA kirjoittamisesta."

"Olen yllättynyt siitä, että edes tiedät, mitä se sana tarkoittaa."

Sirius huokaisi kyllästyneenä. "Kuutamo kiltti, minä vain tässä ihmettelen, miksi sinä valvot yöllä ja - "

"Ehkä jonkun kannattaisi kysyä, miksi SINÄ valvot yöllä", tytön ääni keskeytti keskustelun. Sirius kääntyi katsomaan juuri ajoissa nähdäkseen Cinnamonin ilmestyvän paikalle kannoillaan Lily, joka käveli oitis Jamesin luokse ja kietoi kätensä pojan kaulaan. Cinnamon jäi seisomaan Remuksen vierelle ikään kuin olisi halunnut puolustaa poikaa - vaikka poika ei edes tarvinnut puolustamista, Sirius ajatteli huvittuneena itsekseen. Hän loi merkitsevän katseen kaksikkoon ja päätti sitten jättää keskustelun sikseen.

"Minne Ria jäi?" hän vaihtoi puheenaihetta.

"Makuusaliin", Lily vastasi Jamesin sylistä. "Viimeksi kun näin hänet, hän yritti tukehduttaa itsensä tyynyllä. Hän vaikutti aika vihaiselta."

"Minä en edes ymmärrä, miksi!" Sirius paukautti turhautuneena. "Hyvä on - minä unohdin hänen syntymäpäivänsä. Minä yritin huijata häntä. Mutta mitä sitten? Sellaista sattuu!"

"Ei minulle ainakaan", James sanoi virnistäen.

Sirius katsoi häntä närkästyneenä. "Älä rupea väittämään, että et tekisi mitään typerää saadaksesi Lilyltä anteeksi! Koska me molemmat tiedämme, että sinä olet meistä kahdesta se epätoivoisempi!"

"Auts!" James kohotti kätensä sydämelleen. "Tuo sattui!"

"Sittenhän on hyvä, että sinulla on oma Lily-kultasesi siinä vieressä lohduttamassa", Sirius hymähti ivallisesti. Hän oli aikeissa sanoa muutakin, mutta Casper Halliwellin huuto sai hänet unohtamaan sanansa.

"McGarmiwa tulee!"

Kelmit kääntyivät katsomaan käytävän päähän. Professori McGarmiwa oli ilmestynyt esiin kulman takaa ja käveli nyt heitä kohti suu tiukkana viivana, aivan kuin olisi ollut vihainen. James vilkaisi vaivihkaa Siriusta. Kumpikin mietti, oliko McGarmiwa päättänyt tulla huutamaan heille hieman lisää monijuomaliemijupakasta. Joka kaiken lisäksi oli korjaantunut yllättävän helposti, James puolusteli mielessään. Vain yksi tunti kaaosta - ja Remuskin oli saatu palautettua entiselleen Dumbledoren antaman vasta-aineen avulla -

"Saanko pyytää hiljaisuutta?" McGarmiwa kysyi asiallisesti keskeyttäen Jamesin ajatukset. Naisen äänensävy kertoi, että kyseessä oli enemmänkin käsky kuin pyyntö. Lähettyvillä seisovat oppilaat lopettivat puhumisen ja keskittivät kaiken huomionsa professoriin, joka seisoi heidän edessään myrkynvihreässä kaavussaan.

"Joudun valittaen ilmoittamaan teille, että taikajuomatuntinne on peruutettu", professori McGarmiwa ilmoitti. Ilmoitusta seurasi huutojen, kuiskausten ja kysymysten aalto, jonka nainen nopeasti vaiensi yhdellä terävällä kädenheilautuksella. "Toistaiseksi tuntemattomasta syystä professori Mahiska on päättänyt luopua virastaan taikajuomien professorina. Professori Mahiska jätti koulumme varhain tänä aamuna. Professori Dumbledore on välittömästi aloittanut sijaisen etsimisen. Siihen saakka opettajananne toimii matami Pomfrey, joka terveydenhoitajana tietää luonnollisesti paljon myrkyistä ja niiden vasta-aineista. Huomisesta lähtien teidän edellytetään saapuvan tunneille tavalliseen tapaan. Voitte mennä."

Kelmit nostivat nopeasti laukkunsa lattialta ja lähtivät tyrmiin johtavasta käytävästä yhtä ällistyneinä kuin kaikki muutkin oppilaat.

"Minä haluaisin tietää, miksi professori Mahiska lähti", Lily totesi enemmän itselleen kuin Kelmeille. Hän ja Cinnamon istuivat Kelmien kanssa nurmikolla Tylypahkan pihamaalla. Kello oli melkein yhdeksän illalla ja Lily tiesi, että hänen olisi pitänyt mennä makuusaliin lukemaan S.U.P.E.R-kokeisiin, vaikka lukemisesta ei siinä mielentilassa olisikaan tullut yhtään mitään. Hän oli aivan liian keskittynyt miettimään professori Mahiskan äkillistä katoamista, johon hän ei pystynyt keksimään ainuttakaan järkevää syytä. Redin lähdön hän oli vielä ymmärtänyt - Redillä ei ollut enää mitään syytä jäädä Tylypahkaan Jazzin kuoleman jälkeen. Professori Mahiskalla ei kuitenkaan Lilyn tietojen mukaan ollut perhettä, eikä hänellä myöskään ollut mitään muuta ammattia, jonka vuoksi hän olisi voinut hylätä professorina olemisen.

"Aika outoa, että opettajat eivät tienneet syytä", Cinnamon lisäsi mietteliäästi. "Tai siis - ei kai työstään voi erota noin vain ilmoittamatta?"

"Red teki niin", muistutti Lily.

"Rediä lukuunottamatta."

Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus. Lily uppoutui kokonaan miettimään professori Mahiskaa ja tämän tekemisiä. Hän ei ollut ikinä pitänyt professori Mahiskasta - päinvastoin, vastenmielinen, luihuisia suosiva professori oli todennäköisesti ollut koulun vähiten pidetty opettaja. Sekään ei kuitenkaan selittänyt hänen yllättävää poisjäämistään.

"Ehkä Mahiskalla ei ollut mahdollisuutta ilmoittaa Dumbledorelle lähdöstään", Sirius sanoi yllättäen ravistellen Lilyn irti ajatuksistaan.

Lily katsoi poikaa kysyvästi. "Et kai sinä kuvittele, että hänet on kidnapattu?" hän naurahti epäuskoisesti.

Sirius katsoi häntä närkästyneenä. "En tietenkään! En minä mikään ääliö ole, vaikka Arianna niin kuvitteleekin!"

"No, mitä sinä sitten tarkoitit?"

"Sitä, että hän ei ehkä uskaltanut näyttäytyä professoreille. Tai siis, miettikää nyt - hänen työhuoneessaan oli padallinen monijuomalientä. Oikeasti, kuinka moni ihminen säilöö sellaisia määriä monijuomalientä? Ellei sitten - "

" - aio käyttää sitä", James täydensi. "Me varastimme sen monijuomaliemen viime yönä. Ja professori Mahiska lähti aamuyöllä. Siinä on jotakin logiikkaa."

"Kelmien logiikkaa, jos saan sanoa", Cinnamon kommentoi huvittuneesti. "Minusta tuossa ei ole oikein järkeä, vai mitä, Remus?"

Remus ei vastannut. Pojan katse oli kiinnittynyt kauas järvelle ja poika näytti siltä, että ei ollut edes kuullut heidän sanojaan. Cinnamon katsoi hetken aikaa poikaa ihmeissään, sitten hän tönäisi poikaa kylkeen.

"Mitä?" Remus hätkähti kääntyen katsomaan Cinnamonia. Poika punastui lievästi. "Sanoitko sinä jotakin?"

Cinnamonia hymyilytti. "Kysyin, onko sinun mielestäsi järkevä ajatus, että professori Mahiska on tekeytynyt monijuomaliemen avulla joksikin toiseksi ihmiseksi?"

"Kuka niin sanoo?"

"Sinun rakkaat ystäväsi James ja Sirius."

Remus haroi hiuksiaan hämillinen ilme kasvoillaan. "En suoraan sanottuna ole perehtynyt professorien sielunelämään - " hän aloitti.

"Anteeksi, kaverit", Sirius keskeytti ponnahtaen jaloilleen nurmikolla. "Yksi Arianna Bell näköpiirissä!"

James kohotti kulmiaan. "Tekeekö mielesi mennä hankkimaan lisää ruumiillisia vammoja?" hän tiedusteli.

Sirius puristi kätensä nyrkkiin ja ravisti päätään. "Minä aion hoidella tuon naisen nyt", hän sanoi päättäväisesti, heilautti kättään Kelmeille ja säntäsi kohti järven rantaa, missä Arianna harhaili yksin hajamielisen näköisenä.

Arianna oli ehtinyt kävellä järven rantaa pitkin melkein Kielletyn Metsän laitaan saakka, ennen kuin Sirius saavutti hänet. Sirius ei vaivautunut tervehtimään tyttöä, vaan tarttui takaapäin tytön kyynärpäähän, ennen kuin tyttö ehtisi kehitellä jonkun tekosyyn hänen välttelemiseensä ja pakenisi paikalta.

"Terve", Sirius tokaisi lyhyesti samalla kun pyöräytti Ariannan ympäri niin, että he olivat kasvotusten.

"Ai kun kiva", Arianna sanoi sarkastisesti. "Olisin NIIN huolestunut, jos et olisikaan terve!"

Sirius pyöritti silmiään. "Onko sinun mahdotonta suhtautua tänään mihinkään normaalisti? Se oli tervehdys, ei arvio terveydentilastani", hän sanoi rauhallisesti.

"Sinä olet niin kiero, että sinusta ei koskaan tiedä", Arianna vastasi kitkerästi.

Sirius kätki huokauksensa. Mielessään hän alkoi katua sitä, että halusi niin kovasti pyytää Ariannalta anteeksi. Heidän loputtomat keskustelunsa eivät tuntuneet johtavan yhtään mihinkään, enimmäkseen siksi, että Arianna ei halunnut kuunnella. Pienen hetken ajan Siriuksen teki mieli unohtaa koko juttu ja mennä käymään Hagridin luona. Hagridilla oli aina jotakin juotavaa, mikä tarkoitti sitä, että hän voisi juoda päänsä täyteen ja unohtaa koko Ariannan -

Sirius tarttui itseään niskasta kiinni, ennen kuin ehti kuvitella pidemmälle. Hän oli tullut selvittämään asiansa Ariannan kanssa ja sen hän myös tekisi, vaikka joutuisi istumaan ulkona koko yön.

"Minä haluan, että sinä kuuntelet minua nyt", hän ilmoitti tytölle määrätietoisesti.

"Ikävää, mutta minä en oikeastaan välitä siitä, mitä sinä haluat", Arianna sanoi tyly sävy äänessään. Tyttö kohotti itsepintaisesti leukaansa, aivan kuin olisi yhdellä päänliikkeellä halunnut haastaa Siriuksen.

"Jospa minä sitten ilmoittaisin asian toisella tavalla", Sirius ehdotti kallistaen päätään. "Sinä kuuntelet minua nyt, koska minä en aio enää yrittää toista kertaa."

Arianna hymähti. "Ehkä se ei olisi niin suuri menetys."

"Oletko varma? Koska sinun ei kannata sanoa mitään hätiköityä - minun ylpeyteni kestää vain tietyn määrän kolauksia. Eikä sinun kannata tehdä mitään, mitä saattaisit katua kymmenen vuoden päästä."

Arianna katsoi häntä pilkallisesti. "Kymmenen vuoden päästä sinä olet vanha ja harmaantunut."

"Otatko sinä tämän vakavasti, vai et?" Sirius kysyi tuskastuneena. Hän irrotti otteensa Ariannan käsivarresta.

"Enpä taida ottaa." Arianna ravisti päätään melkein kyllästyneesti. Tyttö hieroi kyynärpäätään aivan kuin Siriuksen ote olisi satuttanut häntä, mikä ei ainakaan Siriuksen tietojen mukaan voinut olla totta. "Totuus on, että minä olen pahuksen hermostunut sinulle, Sirius Black."

"Miksi? Koska minä olen tehnyt pari typerää pikku juttua?"

"Surkeaa valehteluyritystä ei kai lasketa pikkujutuksi", Arianna naljaisi.

Sirius sulki silmänsä ja yritti estää itseään ärähtämästä mitään vihaista tytölle. "Tämä keskustelu ei mene yhtään minnekään, tiesitkö?"

"Tiesin."

"Eikä se liikuta sinua yhtään?"

"Ei oikeastaan." Arianna kohautti olkapäitään ja käänsi selkänsä Siriukselle aikomuksenaan poistua paikalta. Sirius tarttui nopeasti häntä olkapäistä ja pyöräytti hänet uudelleen itseään kohti. Sitten poika kietoi käsivartensa tytön ympärille, veti tytön vähemmän hienotunteisesti syliinsä ja suuteli häntä. Siriuksesta tuntui samalta kuin aina heidän tapellessaan - kuin jokin piikki olisi pureutunut syvälle hänen ihoonsa ja sen lävitse, hänen sisimpäänsä, eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Oikeastaan hän ei välittänytkään. Hän oli liian keskittynyt muihin asioihin.

Arianna oli se, joka irrottautui suudelmasta ensin. Tyttö astui askeleen kauemmas Siriuksesta ja katsoi poikaa järkyttynyt, melkein epäuskoinen ilme tummansinisissä silmissään. Vähitellen tytön ilme vaihtui suuttumukseksi.

"Minä sitten inhoan sinua välillä, Sirius", Arianna julisti, vaikka jollakin epämääräisellä tavalla Siriuksesta tuntui, että tytön kiukku ei ollutkaan kohdistettu häneen, vaan tyttöön itseensä.

"Inhoat minua?" Sirius toisti. "Miksi ihmeessä?"

"Sinä et voi vain mennä suutelemaan minua, kun minä olen vihainen sinulle!" Arianna tokaisi.

"Miksi en voi?" Sirius kysyi haastavasti.

"Koska silloin minä en voi olla sinulle vihainen!" Arianna huusi.

Tyttö sulki suunsa nopeasti, aivan kuin olisi katunut, että oli ylipäätänsä mennyt sanomaan mitään. Sirius tunsi suupieliensä alkavan nykiä, kun hän katseli Ariannaa. Jos hän oli joskus kuvitellut alkaneensa ymmärtää tyttöjen ajatuksenjuoksua, ei hän kuvitellut enää. Hän tuijotti Ariannaa tietämättä tarkalleen, pitäisikö hänen nauraa vai ei - Arianna näytti niin raivostuneelta häntä katsellessaan. Tyttö seisoi hänen edessään pienenä ja itsepintaisena, kädet yhteen puristettuna, aivan kuin tyttö olisi halunnut hallita häntä eleillään siinä kuitenkaan onnistumatta. Ariannan huulet oli puristettu tiukasti yhteen, eikä Sirius voinut olla ajattelematta, että tyttö yritti estää sanoja purkautumasta huuliltaan, sanoja, joita ei ollut tarkoitettu sanottavaksi -

Sirius äännähti turhautuneena ja liikahti eteenpäin yhden heitä erottavan askeleen verran. Hän suuteli Ariannaa uudelleen tulkiten tytön vastauksen jonkinlaiseksi myöntymiseksi, anteeksipyynnön hyväksymiseksi, jota tyttö ei koskaan saisi sanottua ääneen. Sirius tunsi Ariannan liikahtavan vielä lähemmäs häntä, tarttuvan ja takertuvan häneen yhtä tiukasti kuin jos tytön elämä olisi riippunut siitä. Sirius ei voinut olla ajattelematta jossakin mielensä perukoilla, että kaikki riitely ja mustelmat olivat ehdottomasti olleet tämän tunteen arvoisia - hän toivoi, että olisi voinut pitkittää sekunteja, saada ne muuttumaan minuuteiksi, pysäyttää ajan paikoilleen tai tehdä mitä tahansa muuta voidakseen pitää hetkestä kiinni loputtomasti...

"Tuo riittää jo." Korkea, vihantäyteinen naisen ääni sai Siriuksen ja Ariannan hätkähtämään ja irrottautumaan kauemmas toisistaan. Sirius haroi taikasauvaansa vyöstään samalla kun käänsi päätään nähdäkseen puhujan, mutta hän ei ehtinyt vetämään taikasauvaansa esille, ennen kuin näki jo toisen taikasauvan osoittavan suoraan kasvoihinsa.

"Neuvoisin sinua olemaan liikkumatta, Sirius Black", ääni ärähti. "Ja sen jälkeen odotan sinulta selitystä. Miksi ihmeessä sinä menit varastamaan sen monijuomaliemen?"

95.osa - VVV

13.6.1978 - >

Kesti hetken, ennen kuin Sirius tajusi, että oli nähnyt edessään seisovan naisen ennenkin. Vaikka naisella ei nyt ollutkaan mustaa surupukuaan, vaan tavallinen velhonkaapu ja vaikka naisen hiukset olivat nutturan sijasta auki, ei hänen valkoisista, terävälinjaisista kasvoistaan voinut erehtyä. Hän oli ollut Jazzin hautajaisissa, Sirius muisteli hieman vihaisesti. Hän oli sanonut, että ei ollut tuntenut Jazzia - eikä ollut äänensävystä päätellen halunnutkaan. Mikaja Thornton.

"Miksi noin ihmettelevä ilme, Sirius?" nainen kysyi ivallisesti taivuttaen päätään olemattomaan kumarrukseen, joka heijasti hänen halveksuntaansa siinä missä hänen äänensävynsäkin. "Et kai yllättynyt?"

"Sinä olet siis professori Mahiska", Sirius totesi jättäen naisen kysymyksen omaan arvoonsa. "Tai hän on sinä - miten vain - "

"Professori Mahiska on kuollut", Mikaja lausui kauhistuttavalla kylmyydellä saaden Siriuksen kädet puristumaan nyrkkiin ja Ariannan voimaan pahoin. Puolittain Siriuksen takana seisova Arianna ojensi toisen kätensä ja kietoi sen kevyesti Siriuksen vyötärölle yhtä lailla tukea saadakseen kuin estääkseen poikaa tekemästä mitään typerää, kuten poika epäilemättä aikoi tehdä.

"Sinä tapoit hänet, etkö tappanutkin?" Sirius kysyi syyttävästi.

Nainen hymyili vinosti. "En menisi sanomaan niin - se oli enemmänkin onnettomuus - mutta kyllä, minä olin paikalla kun hän kuoli viime joulukuussa. Unkarissa, itse asiassa."

"Sinä olet sairas", Sirius sylkäisi.

"Liioittelua. Minä vain tein työtäni."

Sirius vaihtoi ihmettelevän katseen Ariannan kanssa, ennen kuin kääntyi taas katsomaan edessään seisovaa naista, joka kaikessa kylmyydessään ja elottomuudessaan toi hänen mieleensä ruumiin, jonka joku oli mennyt puhaltamaan eloon, mutta jättänyt hautaan kaikki tunteet -

"Mitä työtä?" Sirius kysyi kireällä äänellä.

"Katsotaanpa - " Mikaja kallisti päätään hymyillen, aivan kuin olisi jollakin tapaa nauttinut tilanteesta, vaikka samalla naisen silmissä olikin ahdistunut ilme. "Sillä saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, että viime joulukuussa - neljäs päivä, tarkalleen - eräs herrasmies tuli minun luokseni ja käski minun ottaa kaikki mahdollinen selville Sirius Blackista. Kenestä hän pitää, mitä hän haluaa... ja mikä tärkeintä: onko mitään mahdollisuutta, että hän olisi valmis vaihtamaan puolta."

Naisen sanoja seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Sirius käänsi katseensa Ariannaan, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin hänen omansakin. Hän yritti miettiä, kuka voisi olla Mikajan mainitsema 'herrasmies' ja miksi tämä haluaisi vakoilla häntä. Ensin Sirius tuli ajatelleeksi isäänsä - kylmää, jäykkää miestä, joka ei ollut koskaan välittänyt mistään muusta ominaisuudessa hänestä kuin siitä, että hänen syntymänsä oli merkinnyt taas yhden puhdasverisen suvun jatkumista. Tai sen oli pitänyt merkitä, Sirius lisäsi jurosti mielessään. Hän oli murskannut ne toiveet isältään ja siksi hän tiesikin, että hänen isänsä ei enää halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Tai edes halunnut tietää hänestä mitään.

Seuraavaksi Sirius tuli ajatelleeksi Alphard-setäänsä. Alphard oli Andromedan lisäksi ainoa sukulainen, jonka kanssa hän enää tuli toimeen. Sirius oli kuitenkin melko varma siitä, että kukaan ei nimittäisi Alphardia herrasmieheksi - miehellä oli ollut useita ikäviä tapoja, jotka saivat vieraan usein tuntemaan olonsa vaivautuneeksi. Alphardkin oli siis poissuljettu vaihtoehto -

Sitten Sirius tajusi. Mikaja oli sanonut saaneensa vakoilupyynnön joulukuun NELJÄNTENÄ päivänä. Pyytäjä oli ilmeisesti tehnyt naiseen jonkinlaisen vaikutuksen käytöksellään, eikä Sirius pystynyt keksimään kuin yhden ihmisen, joka pystyisi siihen ja jolla myös olisi syytä hänen vakoilemiseensa. Regulus. Hän ja Arianna olivat olleet häissä Kalmanhanaukiolla joulukuun toisena päivänä - vain kaksi päivää ennen Mikajan saamaa pyyntöä - ja Reguluksella jos kenellä olisi syytä lähettää joku keräämään tietoja Siriuksesta -

"Se on minun veljeni, eikö olekin?" Sirius puuskahti. "Regulus."

Mikajan kasvot eivät värähtäneetkään. "En usko, että se on sinun asiasi."

Sirius naurahti. "Totta kai se on minun asiani! Se on minun veljeni! Pahus, minä en tajua, mitä hän - "

"Sirius." Arianna kosketti varoittavasti Siriuksen käsivartta. "Älä hermostu."

"Minulla on täysi oikeus hermostua", Sirius ärähti tytölle. "Olen kyllästynyt siihen tyyppiin! Hän on aina tiellä - aina aiheuttamassa hankaluuksia - ja SINÄ", Sirius sylkäsi kääntyen taas Mikajan puoleen. "Millä oikeudella sinä tulet tänne vakoilemaan minua?"

"Tällä oikeudella." Mikaja työnsi Siriuksen käteen mustalle pahville painetun kortin. Sirius otti sen vastaan ilmeettömänä ja kohotti sen kasvojensa eteen nähdäkseen paremmin vähitellen hämärtyvässä illassa. Kortti oli kuin mikä tahansa nimikortti; se oli noin kämmenenlevyinen ja virallisen näköinen. Sen vasempaan yläkulmaan oli painettu kuva, jonkinlainen tunnus - taikasauva, jonka kärjestä purkautui hopeinen hämähäkinverkko. Kuvan vieressä luki koukeroisin kirjaimin: Velhojen VakoiluVerkosto (VVV) ja nimi, Mikaja Rinara Thornton.

Sirius kohotti katseensa kortista naiseen. "Minä luulin, että VakoiluVerkosto on vain tarua", hän tokaisi pystymättä peittelemään yllättyneisyyttään.

Mikaja hymyili omahyväisesti ottaessaan kortin takaisin Siriukselta. "Olen aina sanonut, että luulet liikaa itsestäsi."

"Siksi sinä siis tulit tänne - koska Regulus palkkasi sinut vakoilemaan minua?"

"Se kuulostaa kamalan tylyltä, kun sanot sen noin." Mikaja mutristi huuliaan. "Sitä paitsi minulla oli toinenkin syy."

"Ja se oli...?"

"Sinun rakas ystäväsi Jazz. Tietenkin hän on nyt kuollut, mutta joka tapauksessa - hän oli melkoisen kiinnostunut pimeyden voimia käsittelevistä kirjoista. Ajattelin olla avulias ja toimittaa hänelle muutaman. Ikävää vain, että hän ei ehtinyt saada selville mitään järkevää - VakoiluVerkoston jäsenet tietävät Pimeyden Lordin toimista melkoisesti - ja sekin vähä, minkä hän sai tietää, ei hyödytä häntä enää mitään."

"Se kirje. Se, jonka sinä annoit minulle", Sirius tajusi yllättäen. "Red antoi sen professori Mahiskalle. Sinulle. Ja sinä lupasit välittää sen Dumbledorelle - "

Mikaja pudisti päätään. "Se kirje on poltettu nyt."

"MITÄ?" Sirius kysyi epäuskoisesti.

"Sinä et selvästikään ymmärrä VakoiluVerkoston toimintatapoja. Sääli - " nainen kohautti olkapäitään melkein pahoitellen. "Sinä pärjäisit hyvin Verkostossa."

Sirius katsoi naista inhoavasti. "En ole kiinnostunut sellaisesta työstä, kiitos vain." Hän irvisti.

"No, jos muutat mielesi, kirjoita minulle." Mikaja työnsi taikasauvan vyöhönsä ja liikahti lähteäkseen.

"Hei, ei niin nopeasti!" Sirius huudahti hänen jälkeensä. "Minne sinä olet menossa?"

"Jonnekin", kuului vastaus.

"Et sinä noin vain voi lähteä!"

Mikaja käännähti ympäri ja osoitti salamannopeasti taikasauvallaan Siriusta ja Ariannaa. "TAINNUTU - "

Arianna heräsi siihen, että joku puhui aivan liian kovalla äänellä hänen korvansa juuressa. Hän räpytteli painavilta tuntuvia silmäluomiaan, kunnes sai viimein näköpiiriinsä puhujan, joka osoittautui Lilyksi. Tyttö istui tuolilla hänen sänkynsä vierellä ja keskusteli kiihtyneesti viereisessä sängyssä makaavan Siriuksen kanssa.

Arianna nousi hitaasti istumaan ja hieroi silmiään. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi olevansa sairaalasiivessä. Hän ihmetteli, miksi oli oikein joutunut sinne - mikäli hän muisti oikein, hän oli joutunut ainoastaan tainnutuskirouksen uhriksi, eikä sitä voinut sanoa kovinkaan vakavaksi. Mutta jos matami Pomfrey olisi saanut päättää, KAIKKI kiroukset olisivat olleet vakavia, Arianna ajatteli synkästi kohottautuessaan istuvaan asentoon sängyllään.

Antaessaan katseensa kiertää ympäri sairaalasiipeä Arianna sai huomata, että Lily ei ollut ainoa vierailija sairaalasiivessä. Myös James, Peter ja Cinnamon olivat paikalla. Kolmikko istui vähän matkan päässä tyhjällä sängyllä ja heitteli jotakin, joka näytti uhkaavasti lääkepullolta.

"Oletteko te kahjoja?" Arianna kysyi ensi sanoikseen. "Pomfrey tappaa teidät, jos tuo pullo hajoaa!"

James vilkaisi Ariannaa ylenkatseellisesti. "Älä viitsi, Ria! Olen harjoitellut siepillä - ja sivumennen sanoen hauska nähdä sinua valveilla."

"Kuin myös", Arianna haukahti huomattavasti laimeammin. "Miksi meidät on raahattu tänne?"

Ariannan vieressä istuva Lily pyöritti silmiään. "Me yritimme sanoa, että teidät pitäisi vain viedä makuusaliin - mutta matami Pomfreyn mielestä oli parempi, että te tulisitte tänne ja saisitte kunnon yöunet, ennen kuin teidät virvoitetaan - "

"YÖUNET?" Arianna parahti. "Onko nyt aamu?"

"Ikävä myöntää, mutta on. Tai keskipäivä, tarkalleen. Ruokavälitunti on menossa ja jos teillä käy tuuri, pääsette täältä ajoissa pois päästäksenne mukaan pimeyden voimilta suojautumisen tunnille", James virnisti.

"Tarkoitat kai tangotunnille", Cinnamon korjasi pahantuulisesti.

"Cin, älä viitsi! Ei tango nyt NIIN kamalaa ole!"

"Olisit eri mieltä, jos joutuisit tanssimaan jonkun sellaisen pojan kanssa, jolla on länkisääret jalkojen paikalla", Cinnamon mutisi.

James kohautti olkapäitään, eikä tuhlannut aikaa vastaamiseen. Sen sijaan hän keskitti taas kaiken huomionsa Ariannaan.

"Anturajalka sanoi, että se lehmä selitti teille jotakin Velhojen VakoiluVerkostosta", hän aloitti. Arianna nyökkäsi. "Tiedätkö sinä, mikä se on?"

"Olen kuullut nimen joskus", Arianna vastasi ympäripyöreästi.

James nyökkäsi mietteliään näköisenä. "Minä luulin, että koko juttu oli vain jotakin Auroriopiston pölinää", poika sanoi otsaansa hieroen. "Isä kertoi siitä joskus - VakoiluVerkosto on joku huippusalainen vakoilupalvelu, selvittävät käytännössä mitä tahansa keneltä tahansa, kunhan vain maksetaan tarpeeksi. Eivätkä luonnollisesti omista moraalia."

"Luonnollisesti", Lily matki huvittuneesti. "En tajua sellaisia ihmisiä! Siitäkin palvelusta olisi paljon hyötyä, jos he olisivat oikealla puolella!"

"Useimmat meistä nyt vain eivät satu olemaan oikealla puolella", Sirius puuttui keskusteluun synkällä äänellään.

Arianna kääntyi katsomaan Siriusta. Hän tiesi aivan hyvin, miksi Sirius oli niin pahalla tuulella. Se johtui kokonaan Reguluksesta, Arianna päätteli - Sirius ei ikinä suhtautunut kovin hyvin mihinkään, mikä liittyi hänen veljeensä. Oli tosin vaikeaa päätellä, miksi Regulus haluaisi vakoilla Siriusta tai olla muissakaan tekemisissä pojan kanssa, sillä sikäli kuin Arianna muisti, ei Regulus ollut suhtautunut isoveljeensä kovinkaan lämpimästi ainakaan viime joulukuussa.

"Missä Remus on?" Arianna kysyi haluten vaihtaa puheenaihetta.

James nyökäytti tietäväisesti päällään sairaalasiiven oven suuntaan. "Lähti kirjastoon", hän sanoi huvittuneesti. "Heti, kun Anturajalka vain mainitsi hänelle sanat Velhojen VakoiluVerkosto - uskokaa pois, ruokavälitunnin loppuun mennessä hän on kerännyt täydellisen selonteon siitä, mikä on Velhojen VakoiluVerkosto, miten se perustettiin ja miten sitä voi hyödyntää. Se poika on parempi vainuamaan hyödylliset kirjat kuin matami Prilli ikinä!"

Jamesin uskomuksista huolimatta Remuksen kirjastoretki ei sujunut kovinkaan hyvin. Ensinnäkin kirjaston kirjakokoelma oli selvästi puutteellinen, mitä vakoilemiseen tuli - ainoa hyödyllinen tieto, jonka Remus oli löytänyt oli se, että 1600-luvulla Englannissa oli toiminut laaja velhojen vakoiluverkosto, joka oli vakoillut jopa jästien pääministeriä täysin huomaamatta. Vakoiluverkosto oli ollut pelätty ryhmä omana aikanaan, sillä sen jäsenet eivät tunnetusti välittäneet moraalista, vaan olivat valmiita jopa tappamaan saadakseen haluamansa. Verkosto oli kuitenkin kokenut nopean tuhon 1800-luvun alussa, kun yksi verkoston jäsenistä oli mennyt paljastamaan, missä ryhmän koti sijaisi. Ryhmän Lutonissa sijaitseva keskus oli poltettu nopeasti tuhoksi ja nykyään vakoiluverkostosta oli jäljellä vain pieniä säikeitä sen entisestä loistosta.

Remus huokaisi ja nojasi kyynärpäätään vasten kirjaston pöytää. Hän selasi hajamielisesti läpi paksua kirjaa, jonka nimi oli "Kyseenalaiset taikakeinot ja niiden oikeaoppinen käyttö". Häntä häiritsi ajatus siitä, että Mikaja Thornton oli lähtenyt Tylypahkasta. Nainen oli selvästi tiennyt jotakin Voldemortin suunnitelmista ja siitä, mihin Voldemort tarvitsi kirjaa ja miekkoja. Jazzkin oli tiennyt, Remus ajatteli synkästi. Mutta Jazz oli kuollut, ennen kuin oli ehtinyt kertomaan kenellekään. Ja nyt Mikaja, joka ainoana tiesi totuuden, oli lähtenyt. Turhautuneena Remus kohotti katseensa kirjasta -

"Rrreeemus", riemastunut ääni vinkaisi hyllyn takaa. "Miten viehättävää nähdä sinua!"

Remus sulki silmänsä tuskastuneena äänen kuullessaan. Hän oli toivonut, että professori Flaemenca olisi unohtanut hänet kokonaan, mutta toivo osoittautui turhaksi, kun nainen liihotteli esiin hyllyn takaa räikeänoranssissa kaavussaan. Naisen kasvoilla oleva hymy oli niin säteilevä, että pelkästään sen avulla olisi voinut valaista koko Tylypahkan linnan.

"Mitä sinä siellä kirjapinon takana hautaudut?" professori Flaemenca kysyi pysähtyen Remuksen pöydän luokse. Remus pidätti huokauksen ja pakotti kasvoilleen ilmeen, joka toivon mukaan oli lähestulkoon neutraali.

"Opiskelen, professori", hän vastasi kohteliaasti ja käänsi katseensa takaisin kirjaan toivoen Flaemencan lähtevän. Professori Flaemenca jäi kuitenkin hänen viereensä seisomaan kestohymy edelleen huulillaan.

"Ethän sinä vain jätä tämän päivän taaanssia väliin, Reeeemus?" nainen venytteli.

Remus ravisti kangistuneena päätään.

"Hienoa, minulla on tämän päivän varalle oooikein loooistava suunnitelma - "

"REMUS!" kirkas ääni keskeytti professori Flaemencan puheen. Remus kääntyi kiitollisena katsomaan kirjaston ovelle, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään Cinnamonin juoksevan itseään kohti aivan kuin koko tytön elämä olisi riippunut siitä. Cinnamon pyyhälsi ällistyneen professori Flaemencan ohitse suoraan Remuksen kaulaan ja istui sitten hämmentyneen Remuksen syliin aivan kuin mikään ei olisi voinut olla sen normaalimpaa.

"Hei, professori", tyttö toivotti kohteliaasti professori Flaemencalle, jonka kasvot olivat kalvenneet aavistuksen verran. Nainen onnistui nyökkäämään Cinnamonille, mutta Cinnamon ei enää edes kiinnittänyt huomiota koko asiaan - tyttö oli keskittynyt kokonaan kietomaan itseään mahdollisimman täydellisesti Remuksen ympärille. Tytön kädet pujahtivat Remuksen kaulan ympärille ja Remuksen täytyi purra huultaan, että hän ei olisi möläyttänyt mitään typerää.

"Anteeksi, minun täytyy mennä suunnittelemaan seuraavaa tuntia", professori Flaemenca sanoi jäykästi ja katosi sitten hyllyjen taakse. Cinnamon odotti, että näki naisen räikeänoranssin olemuksen katoavan kirjastosta. Sitten tyttö irrotti käsivartensa Remuksen kaulan ympäriltä.

"Olet minulle kiitoksen velkaa, Rrreeemus", Cinnamon imitoi ärtyneesti. "En tekisi tuota kenen tahansa pojan vuoksi. Hän varmasti kuvittelee nyt, että me olemme keskellä kiihkeää suhdetta tai jotakin."

Remus katsoi tyttöä silmät suurina. "Sinä säikäytit minut", hän puuskahti. "Lensit minun kaulaani tuolla tavalla - olisit voinut edes varoittaa - "

"Niin tietenkin", Cinnamon hymähti. "'Anteeksi, Remus, mutta minä aion ruveta teeskentelemään sinun tyttöystävääsi, et kai säikähdä?' Oikeasti, tuo esitys ainakin meni läpi. Mikä tarkoittaa sitä, että hän etsii itselleen toisen uhrin tunnilla - toivon mukaan se on Kalkaros - miten sinun tutkimuksesi edistyy?"

"Huonosti." Remus irvisti edelleenkin hieman järkyttyneenä Cinnamonin tempauksesta. "Velhojen VakoiluVerkosto ei ole kovinkaan suosittua tavaraa näissä kirjoissa - ainoa asia, jonka olen onnistunut selvittämään, on - "

"Remus", Cinnamon keskeytti lujasti, ennen kuin poika ehti uppoutua selitykseensä täydellisesti. "Olisin kiitollinen, jos päästäisit minut alas."

Tyttö osoitti merkitsevästi Remuksen käsiä, jotka olivat edelleen hänen vyötärönsä ympärillä. Remus tunsi lehahtavansa punaiseksi ja kiirehti irrottamaan otteensa Cinnamonista. Cinnamon hypähti oitis alas hänen sylistään ja istui viereiselle tuolille.

"Anteeksi", Remus mutisi hämillisesti. "Minä unohdin - "

"Ei se mitään. Ymmärränhän minä, että Velhojen VakoiluVerkosto on kiinnostava asia."

"No, se on!" Remus puuskahti. "Minä haluan selvittää, mistä siinä on kyse - ennen kuin Sirius ja James selvittävät sen huomattavasti ikävämmällä tavalla."