96.osa - Lisää viisautta

16.6.1978 - 6 päivää S.U.P.E.R-kokeisiin

James istui synkkänä rohkelikon tupapöydän ääressä ja kirjoitti pimeyden voimilta suojautumisen kotitehtävää - kolmen jalan mittaista ainetta aiheesta "Tangon synty ja sen vaikutukset velhokulttuuriin". Jamesilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Ensinnäkin hän oli vakaasti sitä mieltä, että tangolla ei ollut mitään merkittäviä vaikutuksia velhokulttuuriin lukuunottamatta sitä, että sen harjoitteleminen sai takuuvarmasti velhon kuin velhon sekoamaan. Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että professori Flaemenca ei ajanut takaa aivan sitä.

Toisekseen James oli kuolemanväsynyt. S.U.P.E.R-kokeiden oli tarkoitus alkaa kuuden päivän kuluttua ja hän oli viettänyt suurimman osan yöstä lukemalla niitä varten. Päivällä hän ei koskaan opiskellut - hänellä ei ollut aikaa siihen ja sitä paitsi olisi ollut melkein epäsoveliasta, jos joku olisi yllättänyt Kelmin hermoilemasta S.U.P.E.R-kokeiden vuoksi. Suurin osa koulun oppilaista tuntui edelleen elävän sen onnellisen luulon vallassa, että Jamesilla ja Siriuksella ei mitään hermoja ollutkaan. James itsekin toivoi usein, että se olisi ollut totta. Silloin hänen ei olisi täytynyt pelätä kokeita, tai Auroriakatemian pääsykoetuloksia, tai Lilyn kosimista. Kaiken lisäksi Sirius kiristi hänen pinnaansa kaiken aikaa vaatimalla, että he keksisivät erilaisia kepposia luihuisia varten Suuren Luihuissodan nimissä. Edellisaamuna he olivatkin kironneet kaikille luihuisille viikset ja tänä aamuna heidän oli tarkoitus räjäyttää luihuisten aamiainen.

James huokaisi. Hän ei tiennyt, mikä oli vikana, mutta luihuisten kiroaminen ei enää tuntunut samalta. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli kasvanut siitä yli. Että sellainen ei enää sopinut hänelle. Hän toivoi, että olisi tiennyt, mikä oli mennyt vikaan. Hän olisi halunnut palata ajassa taaksepäin ja muuttaa asiat - hänen uusi olotilansa tuntui niin oudolta ja vieraalta, jopa hänen itsensä mielestä. Sirius oli sanonut viime päivien aikana usein, että hän oli muuttunut. Ja pahinta oli, että Sirius oli oikeassa.

Ehkä kaikki johtui Jazzista, James ajatteli raapustaessaan hajamielisesti sydämiä läksypergamenttinsa oikeaan yläkulmaan. Hän ei voinut sille mitään, mutta hänestä tuntui ja todennäköisesti tulisi myös aina tuntumaan, että Jazzin kuolema oli jollakin kieroutuneella tavalla hänen vikansa. Hän oli mennyt vastustamaan Voldemortia, hän oli suorastaan PAKOTTANUT Jazzin tulemaan avukseen, koska ei ollut osannut puolustaa itseään, koska oli ottanut kaiken aivan liian kevyesti... ja koska Jazz oli vain sattunut olemaan sellainen ihminen, jolla todella oli sydän. Jazz oli tullut väliin omasta tahdostaan ja silti James tunsi huonoa omaatuntoa. Vähintä, mitä hän saattoi tehdä, oli kasvaa isoksi ja olla sellainen ihminen, joka todella ansaitsi sen, mitä Jazz oli hänen puolestaan tehnyt.

"Merlin", James mumisi itsekseen. "Minä en halua olla näin helvetin aikuinen!"

Kukaan ei vastannut, eikä James sitä odottanutkaan. Suuri Sali oli lähestulkoon hiljainen - vain muutamat korpinkynnet söivät kaikessa rauhassa aamiaistaan viereisessä pöydässä. Kaikki muut Kelmit nukkuivat yhä, tai ainakin teeskentelivät nukkuvansa. Remuksesta ei voinut koskaan olla varma. Valvoessaan öisin James oli usein nähnyt Remuksen nousevan ylös ja kävelevän ympäri makuusalia kuin ansaan joutunut eläin. Totuus oli, että Remuksella ei ollut kaikki hyvin - ei, vaikka hän kuinka antaisi ymmärtää niin. Hän ei vain ollut enää onnellinen. James oli usein yrittänyt miettiä, mikä Remusta vaivasi. Totta kai Remus oli aina kärsinyt tietyistä ongelmista. Ennen täydenkuun yötä hän muuttui levottomaksi ja tavallista hiljaisemmaksi, sulkeutui itseensä melkein täydellisesti kuin itseään kiroten. Täydenkuunyöhön oli kuitenkin vielä aikaa. Hieman yli viikko, tarkalleen - täysikuu sattui juuri S.U.P.E.R-kokeiden aikaan, mikä teki Remuksen entistäkin mietteliäämmäksi. Remus oli aina täysin toimintakyvytön täysikuuta seuraavana päivänä, eikä Jamesilla ollut aavistustakaan siitä, miten Remus aikoi suorittaa puuttuvan S.U.P.E.R:insa.

"Anteeksi", tutulta kuulostava rauhoittava ääni kysyi Jamesin selän takaa. "Olisiko sinulla hetki aikaa, James?

James pyörähti ympäri ennen kuin puhuja ehti edes lopettamaan lausettaan. Hän näki Dumbledoren seisovan takanaan yönsinisessä kaavussaan, harmaasta valkoisiksi haalistuneet kulmakarvat kevyesti koholla. James nyökkäsi ja mutisi muutaman merkityksettömän sanan Dumbledorelle, joka yksinkertaisesti viittasi häntä nousemaan ylös ja seuraamaan itseään. James totteli ja lähti Dumbledoren kannoilla Suuresta Salista odottaen, että he olivat matkalla rehtorin toimistoon. Hänen yllätyksekseen Dumbledore kuitenkin ohjasi hänet Tylypahkan pääaulaan ja linnan ulko-ovelle.

"Minne me olemme menossa, sir?" James uteli seuratessaan Dumbledorea ulos ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Taivas oli puolittain pilvessä, mutta ulkona oli silti lämmin - niin lämmin kuin kesäkuun puolessa välissä saattoi olla. James ihmetteli, miten Dumbledore ylipäätäänsä kesti kuumuutta raskaassa kaavussaan. Hänellä itsellään oli koulupuvun housut ja kauluspaita, jonka hihat oli kääritty ja ylimmät napit avattu. Hänen solmionsa roikkui löysänä hänen kaulassaan, eikä hän voinut olla ajattelematta, että hän näytti Dumbledoren silmissä todennäköisesti jotenkin huolimattomalta. Rehtori ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän hänen ulkomuotoonsa mitenkään erityisesti huomiota, vaan hymyili Jamesille tuttuun, seesteiseen tapaansa ja liikautti kättään järven rantaan päin.

"Tällaisina päivinä on kerrassaan vääryyttä istua sisällä", vanha velho sanoi hymyillen lähtiessään johdattamaan Jamesia polkua pitkin rannan suuntaan. "Silloin sitä melkein alkaa kuvitella, että aurinkoa ei ole olemassakaan."

James ei vastannut, eikä Dumbledorekaan näyttänyt tuntevan tarvetta sanoa enempää. He kävelivät hiljaisina rannan suuntaan ja Dumbledore viittasi Jamesia istumaan nurmikolle. Rehtori itse seurasi pojan esimerkkiä ja näytti niin väärältä olennolta siinä nurmikolla kuin olla saattoi pitkässä kaavussaan ja parrassaan.

"Ihmisen on joskus saatava nauttia yksinkertaisista iloista", Dumbledore totesi valoisaan tapaansa. "Varsinkin tällaisina aikoina. Kuinka viime päivät ovat kohdelleet sinua, James?"

James liikahti vaivautuneena.

"Kyllähän te tiedätte, professori", hän hymyili yrittäen kuulostaa mahdollisimman arkipäiväiseltä. "Kokeiden alla on aina vähän - hankalaa - varsinkin kun on sellainen tyttöystävä kuin minulla - ja tietysti on tanssiaisten suunnittelu - ja hermoilen hieman Auroriakatemian pääsykokeiden ensimmäisen vaiheen tuloksia - vaikka tavallaan minusta tuntuu kuin hermoilisin turhaan, koska isäni on aurori ja puhuu puolestani - "

"Luotan siihen, että pääset sisälle Akatemiaan aivan omilla ansioillasi", Dumbledore sanoi hyväntahtoisesti.

James kohautti olkapäitään. "Hankalaa siihen on uskoa. Lilyllä ja Siriuksella ei ole yhtä helppoa - Lily on jästisyntyinen ja kaikkea. Ei kai se muuten olisi niin iso ongelma, mutta jästisyntyiset ovat Voldemortin tulilinjalla, joten - no, ja Sirius on Black. Hänen sukunimensä puhuu kai aina hänen puolestaan", James lisäsi pystymättä estämään katkeruutta paistamasta äänestään.

Dumbledore huokaisi raskaasti. "Meillä velhoilla on tapana pitää niin suurta meteliä itsestämme. Lajittelemme toisemme mielellämme yhtä helpoin perustein kuin koulumme lajitteluhattu - "

"Ettekö te pidä lajitteluhatusta, professori?" James kysyi yllättyneenä.

Dumbledore hymyili hänelle kiltisti. "Totta kai minä pidän. Elämäni onnellisin päivä oli, kun se julisti, että kuulun rohkelikkoon", rehtori sanoi siniset silmät puolikuunmuotoisten lasien takana tuikkien. Hän kuitenkin vakavoitui jatkaessaan puhettaan. "Joskus sitä kuitenkin tulee toivoneeksi, että mitään rajoja ei olisi. Loppujen lopuksi puuskupuhit eivät eroa rohkelikoista kovinkaan suurella tavalla. Meillä vain on tapana unohtaa, että on olemassa monenlaista rohkeutta huimapäisyyden lisäksi. On olemassa monenlaista voimaa ja monenlaista rakkautta - "

James nyökkäsi ihmetellen, mihin Dumbledore oikein pyrki.

"Sinä luonnollisesti kai aiot solmia avioliiton neiti Evansin kanssa?" Dumbledore kysyi yllättäen.

James hätkähti. Sitä kysymystä hän oli viimeksi odottanut - ainakin omalta rehtoriltaan. Dumbledore nauroi hyväntahtoisesti.

"Eivät vanhat miehet ole vielä kokonaan unohtaneet, millaista oli olla nuori. Muistan yhä sen kerran, kun veljeni Aberforth toi kotiin tyttöystävänsä, Agnicaran. Oikein sievä tyttö, toivoin kovasti, että he olisivat menneet naimisiin. Mutta seuraavana syksynä Aberforth keskitti jo kaiken huomionsa vuohiin", rehtori huokaisi pettyneeseen sävyyn ja heilautti sitten kättään. "Kaikki me teemme valintoja, voi, kyllä me teemme... Oletan, että et ole puhunut herra Stronin kanssa viime aikoina?"

James pudisti päätään. "Minun tietojeni mukaan hän ei ole oikein puhetuulella", hän lisäsi kylmemmällä äänellä kuin oli aikonutkaan. Dumbledore katsoi häntä tarkkaavaisesti.

"Eikö olekin ihmeellistä, mitä rakkaus voi meille tehdä?" rehtori kysyi vakavasti. "Se voi nostaa meidät korkealle ja antaa meille voimaa... tai tuhota meidät täydellisesti... Loppujen lopuksi hyvin harvat ymmärtävät, miten suuri voima rakkaus on... suuri ja hirvittävä."

James puristi kätensä tiukasti yhteen voimattoman raivon vallassa. "Voldemort ei ainakaan ymmärrä", hän sylkäisi.

"Ei, ei hän ymmärrä..." Dumbledore sanoi. Vanhan velhon äänestä paistava pahoitteleva sävy sai Jamesin järkyttymään.

"Voldemort - " James aloitti epävarmasti. "Onko hän ihminen?"

"Hän oli kerran." Dumbledore huokaisi väsyneesti. "Totuus on, että enää minä en tiedä. Mutta kerran lordi Voldemort oli poika nimeltä Tom Valedro... kenties lahjakkain oppilas Tylypahkassa koskaan, teitä Kelmejä tietenkään väheksymättä - " James virnisti miehen sanoille, mutta vaikeni, kun vanhus jatkoi puhettaan.

"Mietin usein, mitä Tomista olisi tullut, jos hän ei olisi kasvanut lastenkodissa... hän ei koskaan oppinut, mitä rakkaus on. Voimmeko me todella syyttää häntä siitä?"

James tuijotti valkopartaista velhoa uskomatta kunnolla korviaan. "Professori, tunnetteko te MYÖTÄTUNTOA Voldemortia kohtaan?"

"Lordi Voldemortia kohtaan on vaikeaa tuntea myötätuntoa. Mutta Tom Valedro... James, totuus on, että meidän menneisyytemme muokkaa meitä. Se määrittelee, keitä me olemme. Sinun on suunnattoman helppoa rakastaa ja ymmärtää rakkautta, koska vanhempasi ovat aina rakastaneet sinua... Herra Black taas on kokenut kokonaan toisenlaisen lapsuuden, oppinut arvostamaan toisenlaisia asioita... herra Lupin on joutunut elämään pelon vallassa suuren osan elämästään. Osaatko kuvitella, millaisia ihmisiä he voisivat olla, James?" Dumbledore kysyi. "Jos Sirius olisi saanut sinun lapsuutesi... Millaisena sinä silloin hänet näkisit?"

James ei sanonut mitään. Totuus oli, että hän ei ollut ikinä edes ajatellut asioita tuolta kannalta. Hän oli oppinut välittämään ystävistään niin paljon, että sivuutti sen, keitä he olivat olleet... hän ei välittänyt siitä, että Sirius oli ollut puhdasverisen suvun perijä, ylimielinen ja etäinen itsekin... tai siitä, että Remus olisi voinut tappaa ihmisiä joka kuukausi - sellaisilla asioilla ei yksinkertaisesti ollut merkitystä, kun todella rakasti jotakuta.

"Minä olen kai jättänyt tuon kokonaan ajattelematta", James mutisi katse polviinsa kiinnittyneenä.

Dumbledore hymyili lämpimästi. "Niin me usein teemme. Asiat on paljon helpompi käsitellä itsestäänselvyyksinä kuin monimutkaisina kokonaisuuksina, vaikka ne todellisuudessa sellaisia ovatkin. Mutta James - älä ikinä ajattele vastustajissi itsestäänselvyyksinä", rehtori varoitti silmät välkähtäen. "Sorrumme usein ajattelemaan, että meitä vastustavat ihmiset ovat koneita, jotka eivät pysty tuntemaan - vaikka kaikista mielenkiintoisin ilmiö on se, että kaiken pahuutensa keskellä he pystyvät aina rakastamaan toisiaan. Ihmeellistä, vai mitä?"

James nyökkäsi, edelleen sanattomana. Dumbledore hymyili hänelle säteilevästi ja nousi sitten ylös maasta yllättävän ketterästi ottaen huomioon sen, kuinka vanha miehen täytyi olla. James seurasi nopeasti vanhuksen esimerkkiä ja kompuroi jaloilleen pudistaen ruohonkorsia vaatteistaan.

"Jää ihmeessä tänne ulos, James", Dumbledore kehotti ystävällisesti. "Haluat varmasti ajatella keskustelumme jälkeen. Ja James - "

"Niin, professori?"

Dumbledore korjasi puolikuulasiensa asentoa nenällään.

"Olen nähnyt monen hyvän velhon ja noidan kohmettavan sydämensä tässä sodassa. Vielä useampi tulee tekemään niin. Vältä sitä - " rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen. "Sinusta on tullut hyvä mies, James."

James ei ehtinyt keksimään mitään sopivaa vastausta, ennen kuin Dumbledore oli jo lähtenyt kävelemään takaisin linnaa kohti. James jäi seisomaan paikoilleen järven rantaan kuin hänet olisi kangistettu siihen. Vaikka hän oli aina ajatellut, että lapsuudesta luopuminen oli ennen kaikkea kirous, rangaistus, jota ei voinut paeta, sai hän yllättäen huomata tuntevansa lämpöä ja ylpeyttä Dumbledoren sanojen vuoksi.

Kun James kymmenen minuutin kuluttua palasi takaisin Suureen Saliin, sai hän huomata Siriuksen jo saapuneen paikalle. Poika istui yksin rohkelikon tupapöydän päässä huolimatta siitä, että sali oli hiljalleen alkanut täyttyä aamiaiselle kerääntyvistä oppilaista. Sivusta katsottuna Jamesista vaikutti, että Sirius ei edes huomannut ympärillään olevia ihmisiä. Poika oli kumartunut pergamentinpalasen ylle ja kirjoitti jotakin hyvin keskittyneesti samalla kun lusikoi sisälmyspiirasta suuhunsa melkein hajamielisesti.

James marssi salin poikki rohkelikon tupapöydän luokse ja istui muitta mutkitta Siriusta vastapäätä pöydän päätyyn. "Huomenta", hän toivotti. Mitä sinä kirjoitat?"

"Hihhhettä", Sirius sanoi suu täynnä ruokaa.

"Toistaisitko?" James tiedusteli teeskennellyn huomaavaisesti.

Sirius nielaisi vaivalloisesti ruokansa ja joi kurpitsamehupikarinsa tyhjäksi, ennen kuin puhui uudelleen. "Kirjettä", poika sanoi.

James kohotti kulmiaan. Sirius kirjoitti harvoin kirjeitä kiitos sen tosiasian, että hänellä ei ollut oikeastaan ketään, jolle kirjoittaa lukuunottamatta ehkä serkkuaan Andromedaa. Hänellekään Sirius ei kirjoittanut usein - viimeisen tiedon mukaan Andromeda oli muuttanut Viistokujalle Lontoon keskustaan ja hylännyt Blackien asuinsijat siinä missä suhteensa koko perheeseen. Sen jälkeen Sirius ei ollut pitänt naiseen mitään yhteyttä.

"Minä kirjoitan Regulukselle", Sirius murahti ikään kuin aavistaen Jamesin ihmetyksen. James nyökkäsi ja ymmärsi pojan äänensävystä pitää suunsa kiinni, vaikka ei voinutkaan väittää pitävänsä ajatuksesta, että Sirius otti yhteyttä Regulukseen. Kuka tahansa, joka tunsi Sirius Blackin edes jotenkuten tiesi, että perhe sai Siriuksen aina pahantuuliseksi ja äkkipikaiseksi. Ne, jotka todella olivat Siriuksen ystäviä tiesivät vielä enemmän - he tiesivät sen, että perhe ei tehnyt Siriusta vain vihaiseksi, vaan myös surulliseksi. Että perhe sai hänet vihaamaan itseään ja jokaista tekemäänsä valintaa siinä missä perheensäkin valintoja. James toivoi, että olisi voinut säästää Siriuksen surulta ja kieltää poikaa kirjoittamasta, mutta hänellä ei ollut toivoakaan tehdä sitä. Hän oli Siriuksen veli ja ystävä, ei vartija.

"Mitä asiaa sinulla Regulukselle on?" James kysyi mahdollisimman kevyesti.

Sirius kohautti olkapäitään. "Haluan tietää, miksi hän on niin kiinnostunut minusta", poika vastasi valheellisen välinpitämättömästi. Pojan silmät välkähtivät uhkaavasti.

"Aiotko kysyä häneltä Vakoiluverkostosta?"

"Voi olla. Tai siis, hän saattaisi itse asiassa tietää jotakin - kaikkitietävä nenä-kiinni-kirjassa-Kuutamomme ei ainakaan ole onnistunut selvittämään yhtään mitään ja Reguluksella on paremmat suhteet kieroilijoihin. Mutta toisaalta, hän on minun veljeni ja minä vihaan häntä. En haluaisi antaa hänelle sitä iloa, että hän tajuaisi tietävänsä jotakin enemmän kuin minä", Sirius lisäsi nenäänsä nyrpistäen. "Eli ehkä minä kuitenkin selvitän asian jotakin muuta kautta - sitten kun satun sille tuulelle. Red voisi olla hyvä vaihtoehto."

"Jos et ole sattunut huomaamaan, Red on palannut Lontooseen."

Sirius virnisti Jamesille pahankurisesti. "Ja mistä lähtien sellainen on muka minua estänyt?" hän kysyi selvästikään odottamatta Jamesilta vastausta, joten James tyytyi vain kohauttamaan harteitaan ja keskitti kaiken huomionsa lautasellaan lojuvaan paahtoleipään, josta hän ei ollut vielä ottanut palaakaan. Hieman vastahakoisesti hän nappasi leivän kätensä ja alkoi nakertaa sen aavistuksen verran kuivahtanutta kuorta.

"Minä puhuin Dumbledoren kanssa", hän sanoi haukkauksien välistä.

"Mitä hän halusi?" Sirius kysyi kuulostaen yllättyneeltä.

James levitti käsiään. "En tainnut ihan saada selvää", hän myönsi katse lautaseensa kiinnittyneenä. "Tai siis, hän alkoi puhua aivan kuin hänellä olisi ollut jotakin todella tärkeää asiaa, mutta minulle ei vain selvinnyt, mitä."

"Sitä kutsutaan tyhmyydeksi, Sarvihaara hyvä", Sirius virnisti.

James mulkaisi häntä pöydän ylitse ja päätti sitten sivuuttaa kokonaan pojan huomautuksen tietäen, että jos hän ajautuisi väittelyyn Siriuksen kanssa, olisi Sirius joka tapauksessa lopulta se, joka voittaisi.

"Kaikista omituisinta on", James aloitti mietteliäästi palaten heidän aiempaan keskusteluunsa siitä, mitä Dumbledore oli halunnut sanoa. "Että kun Dumbledore oli sanonut sanottavansa, minulla oli epämääräinen tunne siitä, että minun olisi pitänyt oppia jotakin. En vain juuri nyt saa päähäni, mitä se oli."

"Onko se mikään yllätys?" Sirius kohotti kulmiaan. "Minun tietojeni mukaan Dumbledore oli hieman vinksahtanut, ennen kuin ehti syntymäänkään. Johtuu varmaan hänen vanhemmistaan, tai jotakin - "

"Onko hänellä vanhemmat?" James kysyi järkyttyneenä, mutta sulki nopeasti suunsa tajutessaan, miten typerältä hänen sanansa olivat kuulostaneet.

Sirius hymähti. "Minun tietojeni mukaan meillä kaikilla ON vanhemmat."

"Nii-in, mutta sitä vain ei tule ajatelleeksi sillä tavalla", James puolustautui yrittäen olla välittämättä siitä tosiasiasta, että hänen korviaan kuumotti epämukavasti. "Tai siis, Dumbledore on ikivanha - on mahdotonta kuvitella, että hän olisi ollut joskus nuori!"

Puheenaihe ei näyttänyt kiinnostavan Siriusta kovinkaan paljon, sillä hän vain hymähti toistamiseen ja kohautti olkapäitään. "Kaikki me olemme joskus nuoria", poika sanoi ympäripyöreästi. "Jotkut meistä vain käyttävät sen ajan paremmin kuin toiset."

"Mitä tuo oli tarkoittavinaan?" James kysyi haastavasti.

Sirius nauroi. "Ei mitään, mikä sinun pitäisi käsittää loukkauksena, kultapoika", poika vakuutti käsi sydämellä yrittäen parhaansa mukaan näyttää rehelliseltä - eikä onnistunut siinä kovinkaan hyvin. "Se oli lähinnä piilovihjaus Kuutamolle, joka ei tietenkään ole nyt paikalla, mutta silti - no, sanotaanko vain, että minusta hän tuhlaa aikaansa masentuessaan yksin."

"Eikä mielessäsi varmaan ole käynyt, että hänellä saattaa olla syynsä masentua?" James kysyi huvittunut pilkahdus äänessään.

"Ei oikeastaan", Sirius vastasi rehellisesti. "Tai siis, totta kai hän on tiedät-kyllä-mikä ja se aiheuttaa pikkuongelmia, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä - en vain keksi, mikä hänellä voisi olla ongelmana! Ensin ajattelin, että se on taas vaihteeksi Cinnamon, mutta loppujen lopuksi Kuutamo ei vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut Cinnamonista, vai mitä luulet?"

James ei vastannut. Totuus oli, että hän ei enää tiennyt, mitä Remus ajatteli - ei ollut tiennyt aikoihin. Sitä tosiasiaa ei ollut mukava ajatella ja yleensä James pyrkikin sivuuttamaan sen, mutta tällaisina hetkinä tietoisuus heidän etääntymisestään iski häneen väistämättä. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai Remuksesta, mutta he eivät enää puhuneet samalla tavalla kuin ennen. James tiesi kyllä, minkä arvosanan Remus oli saanut viimeisimmästä muodonmuutosaineesta, mitä Remus ajatteli heidän luihuisten varalle suunnitelluista kepposistaan, mitä Remus tiesi ja ei tiennyt. James olisi voinut listata samankaltaisia asioita loputtomiin ja siltikään hän ei osannut sanoa, miksi Remus oli masentunut tai mitä Remus ajatteli noustessaan yöllä ylös ja harhaillessaan ympäri makuusalia kuin häkkiin vangittu susi. Remus ei yksinkertaisesti puhunut sellaisista asioista.

James huokaisi ja painoi mieleensä, että muistaisi puhua Remuksen kanssa myöhemmin. Hän ei tiennyt, olisiko siitä mitään hyötyä - sulkeutuessaan itseensä Remus ei yleensä kaivannut kenenkään muun seuraa - mutta ainakin hänen oma huono omatuntonsa lakkaisi pistelemästä neuloja hänen mieleensä, jos hän edes yrittäisi tehdä jotakin.

"Unohdetaan Kuutamo", Sirius ehdotti hieman vaivautuneesti, aivan kuin olisi tuntenut tai aavistanut Jamesin ajatukset. "Vähäksi aikaa ainakin. Mitä sanot, räjäytetäänkö luihuisten aamiainen nyt?"

James karisti Remuksen mielestään ja kääntyi nyökkäämään Siriukselle vetäen taikasauvansa esiin. "Valmiina?"

Remus makasi selällään sängyllään ja kuunteli suihkusta kantautuvaa valuvan veden ääntä. Peter oli ollut suihkussa jo viimeiset kymmenen minuuttia, niin epäluonteenomaista kuin se pojalle olikin. Remus arveli, että asialla oli jotakin tekemistä Admiren kanssa - loppujen lopuksihan lähestulkoon kaikella, mitä Peter teki, oli jotakin tekemistä Admiren kanssa. Oli sitten kyseessä pelkkä yksinkertainen kotitehtävä tai suuri, maailmanmullistava shakkinappulan siirto, Peterille kaikki kiertyi jollakin tavalla Admireen. Viime päivien aikana Remus oli kuullut enemmän kuin tarpeeksi siitä kuinka Admiren mielestä Kelmien olisi pitänyt opiskella enemmän S.U.P.E.R-kokeisiin (vaikka Remus opiskeli neljä tuntia päivässä) tai miten Hagridin kaltaisten pelottavien olentojen päästäminen kouluun olisi pitänyt kieltää lailla.

Remus kuljetti väsyneesti sormiaan hiustensa lävitse ja antoi ajatustensa siirtyä Hagridiin. Se oli niin paljon helpompaa kuin muutamien muiden asioiden ajatteleminen - kuten tulevaisuuden, tai Cinnamonin, tai S.U.P.E.R-kokeiden. Kaikki ne ajatukset estivät häntä nukkumasta kunnolla, mutta Hagrid oli vähintäänkin vaaraton aihe.

Hän ei ollut käynyt Hagridin luona pitkään aikaan. Tarkalleen sanottuna ei kertaakaan sinä aikana, kun jätti oli ollut Tylypahkassa tämän vuoden aikana. Ensin oli tapahtunut niin paljon muuta, että hän oli melkein unohtanut koko asian. Ja sitten se oli vain jäänyt tekemättä. Aivan liian pitkäksi aikaa, Remus päätti ja ponnahti istumaan sängyllään. Hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, eli hän voisi yhtä hyvin pukea päälleen ja mennä käymään Hagridin luona ennen ensimmäisen tunnin alkua. Ei hänellä kuitenkaan ollut enää nälkä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin Remus käveli tukahduttavan kuumassa koulupuvussaan poikki Tylypahkan pihamaan kohti Hagridin pientä mökkiä. Hän työnsi kädet taskuunsa kävellessään ja antoi itselleen kerrankin luvan vajota täysin omaan maailmaansa, kuvitella, että todellisuutta ei ollut olemassakaan... hän käveli tarkoituksella kiertotien kautta ja poikkesi huispauskentän luona seisahtuen hetkeksi seisomaan sen laidalle. Kenttä oli autio ja hiljainen, kuten melkein aina nykyään. Vain harvat vaivautuivat enää harjoittelemaan lentämistä, kun huispauskausi oli loppunut.

Ja hyvin oli loppunutkin, Remus hymähti happamasti mielessään. Vieläkin oli vaikeaa uskoa, että rohkelikko ei ollut voittanut. Se oli ollut pettymys heille kaikille ja varmasti kaikkein eniten Jamesille. Silti James ei koskaan puhunut asiasta, ei koskaan antanut ymmärtää, että asia vaivasi jotenkin poikaa. Remus arveli sen johtuvan siitä, että luopuessaan huispausmestaruudesta James oli saavuttanut jotakin, jotakin sellaista, mikä ei tuottaisi iloa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, mitä kukaan muu ei edes ymmärtäisi... James Potter ei enää ollut sama ihminen kuin ennen. Sen ajatteleminen oli vierasta ja outoakin, aivan kuin seitsemän vuoden jälkeen Remus olisi herännyt unestaan ja huomannut, että ei tuntenut Jamesia enää juuri lainkaan. Mutta toisaalta, eihän hän enää tuntenut itseäänkään.

Remus antoi käsiensä upota syvemmälle taskuisinsa ja lähti huispauskentältä ottaen suunnan kohti Hagridin mökkiä. Kävellessään hän ei voinut olla miettimättä, kuinka moni hänen ystävistään lopulta selviäisi kaikesta läpi vahingoittumatta mitenkään. Sota oli jo melkein tuhonnut Cinnamonin. Joskus Remuksesta tuntui, että hän ei edes tuntenut tyttöä. Cinnamonilla oli niin monia puolia nykyään - tyttö saattoi nauraa ja hymyillä ja käyttäytyä riehakkaammin kuin koskaan ennen. Silti Cinnamonilla oli kaiken aikaa myös toinen puoli. Se puoli, joka ei uskonut mihinkään sellaiseen kuin ystävyys tai rakkaus, joka ei uskonut siihen, että he pystyisivät pelastamaan toisensa vain ajatuksen voimalla...

Remus ravisti Cinnamonin ajatuksistaan ja pysähtyi Hagridin oven ulkopuolelle koputtamaan.

"Tuu sisään vaan", kuului vastaus. Remus kohautti itsekseen olkapäitään ja työnsi mökin raskaan oven auki astuen sisälle Hagridin kotiin.

Yllätyksekseen Remus sai huomata, että ei ollut yksin Hagridin luona - Cinnamon ja Arianna istuivat kaikessa rauhassa Hagridin sotkuisen keittiönpöydän ääressä ja joivat jotakin, joka näytti aivan liian vahvalta kahvilta. Remus pidätti irvistyksen, tervehti tyttöjä hämillään ja istui sitten Hagridin viereiselle tuolille.

"Mikäs sut on tänne lähettäny?" Hagrid kysyi leveät kasvot valoisaan hymyyn puhjenneina. Jätin onnea katsellessaan Remus ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että ei ollut käynyt niin pitkään aikaan Hagridin luona. Hän vaihtoi asentoaan hieman vaivautuneena ja tuijotti pöytään mutistessaan pikaisesti, että oli ajatellut tulla toivottamaan hyvää huomenta.

"Älä viitti olla noin masentunu, Remus", Hagrid pyysi läimäyttäen Remusta olkapäälle niin, että poika lähestulkoon mäiskähti vasten pöytää. "Kyllä mää tiiän, että sulla on ollu kiireitä."

Remus hymyili jo hieman paremmalla mielellä. "S.U.P.E.R-kokeet aiheuttavat sellaista", hän sanoi ja kääntyi sitten tyttöjen puoleen. "Mikä teidät on tänne tänä aamuna lennättänyt?"

"Minun korkokenkäni", Arianna vastasi lyhyesti.

Remus kohotti kulmiaan. "Oletko sinä opettanut ne lentämään?" hän kysyi yrittäen häivyttää masennuksensa jonnekin mielensä perukoille edes pieneksi hetkeksi. Arianna ojensi kätensä pöydän ylitse läimäyttääkseen häntä, mutta hän väisti.

Hagrid nauroi. "Ette uskokaan, miten kovasti mulla on ollu ikävä teitä!" jätti sanoi sitten tyytyväisenä. "Otatko kahvii, Remus?"

Remus vilkaisi pikaisesti Cinnamonin ja Ariannan kahvikuppeja. Tytöt olivat tuskin koskeneetkaan mustaan, hieman liejumaiseen nesteeseen, jota Hagrid oli heille tarjonnut. Hän pudisti päätään.

"Ehdin jo syömään aamiaisen", hän valehteleli ja väisti Cinnamonin katsetta, kun tyttö tuijotti häntä pöydän yli.

"No, ei voi mitään. Mihin te ootte Jamesin ja Siriuksen hylänny?" Hagrid kysyi.

Arianna tuhahti hieman halveksuvasti. "Pikemminkin he ovat hylänneet meidät. Aamiaisen vuoksi. Miehet - "

"Älä suhtaudu siihen turhan vakavasti, Arianna. Täytyyhän miehen saaha syötävää", Hagrid lohdutti ja otti sanojensa vakuudeksi ison haukkauksen jostakin, joka näytti epäilyttävästi piiraalta huolimatta siitä, että se oli mustunut ja ilmiselvästi kivikova. Remus ei voinut kuin ihmetellä, miten Hagrid itse pystyi syömään valmistamiaan ruokia. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä hampaiden rakenteen kanssa, poika ajatteli huvittuneesti ja puri huultaan estääkseen itseään hymyilemästä.

"Mitä sun elämääs nykysin kuuluu, Remus?" Hagrid uteli samalla kun työnsi loput piiraastaan suuhunsa.

Remus kohautti olkapäitään. "Kokeita", hän sanoi vinosti virnistäen. "Ja kaikkea muuta, mitä Kelminä oleminen edellyttää."

Jätti nyökytteli päätään nieleskellen vimmaisesti. Saatuaan piiraansa nieltyä Hagrid tyhjensi valtavan kahvimukin sisällön yhdellä kulauksella suuhunsa.

"Kuulin siit huispausottelusta. Hyvin tehty Jamesilta, jos multa kysytään. Harmi kun en ollu näkemässä. Oli yks fauni, joka tartti mun apua", jätti sanoi pyyhkien piirakanmurusia parrastaan.

"James tekee mikä on oikein", Remus vastasi lyhyesti haluamatta puhua Jamesista sen enempää. Jollakin tavalla tuntui oudolta väittää tietävänsä jotakin Jamesin ajatusmaailmasta, kun todellisuudessa hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, mitä James tunsi ja ajatteli. Hän oli tottunut siihen, että ei ymmärtänyt kunnolla esimerkiksi Siriusta - loppujen lopuksihan kukaan ei ymmärtänyt Siriusta. Tuskin poika itsekään. Mutta James oli se, jonka kanssa Remus oli aina ollut läheinen. James oli se, joka itsepintaisesti väitti hänelle, että sillä ei ollut mitään merkitystä, oliko hän ihmissusi vai ei. James oli se, joka jaksoi aina vakuuttaa hänelle, että hän ei ollut yhtään sen huonompi kuin kukaan muukaan, että hän oli parempikin -

"Onko kaikki hyvin, Rem?" Cinnamon kysyi Hagridin toiselta puolelta. "Näytät... väsyneeltä."

Remus levitteli käsiään. "Se Tylyahon-juttu vain palasi mieleen", hän sanoi vältellen.

"Kaamee juttu se siel Tylyahos." Hagrid irvisti. "Ja te menitte sinne noin vaan - ihme, et teille ei käyny pahemmin - "

"Lähinnä minua jäi harmittamaan se, että en tiedä, mistä siinä oli kyse", Remus vihjasi toivoen, että Hagrid osaisi kertoa hänelle jotakin tarkemmin. "Voldemort halusi -"

"Älä sano sitä nimee!" Hagrid sihahti kauhuissaan.

"Anteeksi. Tiedät-kai-kuka on siis kerännyt koko ajan jonkinlaisia kirjoja - ja hän tuli Tylyahoon etsimään jotakin MIEKKAA - kukaan ei tiedä, mistä on kyse - "

"No, en tiiä minäkään", Hagrid sanoi painokkaasti, aivan kuin olisi arvannut, mitä Remus toivoi. "Tuskin Dumbledorekaan tietää - mutta mitään hyvää se ei oo, sanokaa mun sanoneen."

Remus nyökkäsi hajamielisesti. Pienen epäröinnin jälkeen hän päätti ottaa puheeksi toisen itseään vaivanneen asian. "Oletko jo kuullut professori Mahiskasta?" hän kysyi jätiltä tunnustelevaan sävyyn.

Hagridin kasvoille ilmestyi inhoava ilme. "Minä en sitten ikinä tykänny siitä naisesta - se teidän entinen maikka oli paljon parempi, mut se varmaan tuleekin takas ny kun Mahiska on lähteny - outo kun se sillä lailla vaan päätti häipyä - "

Remus päätteli, että kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan Hagridille Mahiskan todellisesta henkilöllisyydestä. Oikeastaan asia ei ihmetyttänyt häntä paljonkaan - Sirius ja Arianna olivat käyneet antamassa asiasta pikaisen selonteon Dumbledorelle pari päivää sitten, mutta sen jälkeen kenenkään ei ollut tehnyt mieli ottaa asiaa puheeksi. Remus oli useaan otteeseen yrittänyt löytää kirjaston kirjoista jotakin tietoja Siriuksen mainitsemasta Velhojen Vakoiluverkostosta, mutta toistaiseksi hänen etsintänsä olivat muutamaa pikkutietoa lukuunottamatta osoittautuneet täysin turhiksi.

"Professori Mahiska ei ollut professori Mahiska", Remus paukautti Hagridin reaktioita tarkkaillen. "Tai ei ainakaan siinä mielessä kuin me kuvittelimme - hän oli ensinnäkin ihan eri henkilö. Regulus oli lähettänyt hänet tänne vakoilemaan Siriusta."

"Regulus? Se Siriuksen velipoika?" Hagrid toisti yllättyneenä.

Remus nyökkäsi.

"En ois uskonu", mutisi Hagrid. "Sen jälkeen mitä mää oon siitä porukasta kuullut - ei kai ne Siriusta haluais - mutta puhdasveriset onkin outoa sakkia kaikki, jos multa kysytään - "

"Kiitos vain", Remus hymähti.

"En mää sua tarkottanu", jätti kiirehti sanomaan. "Sinä ja sun ystävät ootte kaikki okei - mutta Blackit ne vasta karmeita onki, törmäsin yhteen joskus joulun aikaan - sellanen tummatukkanen poika, istu Vuotavas Noidankattilas jonkun naisen kanssa. Oikeen rupes karmimaan, kun kuunteli, mitä ne puhu. Aina vaan rahasta - "

Hagrid vaikeni ja Remus onnistui vain vaivoin kätkemään pettyneen huokauksen, joka pyrki ulos hänen huultensa raosta. Hän arveli, että Hagridin mainitsemalla kohtauksella oli pakko olla jotakin tekemistä Reguluksen kanssa. Tummatukkainen poika... Siriuksen lisäksi Regulus oli ainoa tummatukkainen poika Blackin suvussa, tai ainakin ainoa TUNNETTU tummatukkainen poika. Eikä kyseessä ollut myöskään voinut olla Malfoy, koska heillä oli vaaleat hiukset, tai kukaan Weasleyn sukuun kuuluva... kaikilla Weasleyn suvun jäsenillä oli punainen tukka. Remus hymyili hieman huvittuneesti muistaessaan joitakin vuosia vanhemman Arthur Weasleyn, jonka kanssa hän ei ollut ehtinyt olla kauankaan samaan aikaan koulussa. Arthur oli ollut hyvä oppilas - ei ehkä kovin terävä, mutta aina ystävällinen kaikille... ja hän oli mennyt naimisiin Molly Prewettin kanssa. Molly taas oli jotakin sukua Alicelle, Remus kertasi mielessään ja hymähti huvittuneena. Sanonta, jonka mukaan kaikki puhdasveriset olivat loppujen lopuksi osa yhtä ja samaa sukupuuta piti lopulta paikkaansa.

"Mistä he puhuivat, Hagrid?" Remus kysyi palaten takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen.

Hagrid niiskaisi. "Ties mitä typeryyksiä siitä, miten tärkeetä on olla puhasverinen nykyään - vaikka mää kyllä tiiän, että se ei pidä paikkaansa, otetaan vaikka tää teiän Lily, kultasin tyttö mitä mää oon ikuna tavannu ja jästisyntynen ja kaikkee - mutta varmana se tyttö on fiksumpi kun ykskään puhasverinen, sen mää vaan sanon. Se nainen ei sitä kai kumminkaan ois uskonu, se oli sellanen karmee, valkonaamanen nainen, joka jankutti koko ajan vaan rahasta ja ties mistä. Ja ne riiteli vähän väliä jostain Lutonista."

"Lutonista?" Remus toisti yllättyneenä vaihtaen merkitseviä katseita Cinnamonin ja Ariannan kanssa. Hän muisti lukeneensa jostakin kirjasta, että Velhojen Vakoiluverkoston 'koti' oli sijainnut Lutonissa ennen kuin se oli tuhottu. Poltettu, Remus muisteli.

Hagrid ei näyttänyt huomaavan mitään erikoista kuulijoidensa ilmeissä, sillä jätti heilautti kättään huolettomaan tapaan pudottaen samalla sivupöydällä olleen kahvipannun. Se putosi kolahtaen lattialle ja halkesi kahtia.

"Hups", Hagrid sanoi hajamielisesti.

Remus nousi puolittain ylös tuoliltaan. "Minä voin korjata sen", hän tarjoutui, mutta Hagrid pudisti päätään.

"Mää teen sen joku toinen kerta, osaan ihan itekin", jätti sanoi viitaten läheisellä seinällä roikkuvaan työkaluvalikoimaansa. Työkalujen joukossa oli myös vaaleanpunainen sateenvarjo, jota Hagrid tuntui aina kantavan mukaan. Remus oli jo pidempään epäillyt, että Hagrid oli piilottanut katkaistun taikasauvansa kappaleet sateenvarjon sisään, sillä tuntui jotenkin epätodennäköiseltä, että Hagridin kaltainen karkea, jättiläismäinen mies olisi kiinnostunut vaaleanpunaisesta sateenvarjosta ilman hyvää syytä.

"Nii, Luton", Hagrid muisti ja oikaisi asentoaan. Tuoli narahti uhkaavasti hänen allaan. "Se on kai jossain Etelä-Englannis, en oo ihan varma. Sellanen kiva paikka kummiski, mun lumilustut on sieltä kotosi - "

"Mitkä?" Arianna puuttui keskusteluun.

"Lumilustut. Ne on sellasii taikaolentoja, Dumbledore anto mun tuoda niitä tänne. Ne on tosi hyvii vaistoomaan, kuka on rehellinen ja kuka ei, mut en mää niitä sen takii halunnu - ne pitää tuholaiset poissa kurpitsamaalta, vaikka tykkääki kai enemmän lumesta - "

Remus kääntyi hieman pettyneenä katsomaan ulos ikkunasta. Hän oli toivonut, että Hagrid olisi osannut kertoa jotakin Velhojen vakoiluverkostosta tai edes maininnut sen sivumennen, mutta jätillä ei näyttänyt olevan aavistustakaan koko asiasta, tai sitten se ei kiinnostanut miestä. Juuri sillä hetkellä Hagrid ainakin vaikutti paljon innostuneemmalta kuvailemaan lumilustujen kynsien ominaisuuksia kuin puhumaan enempää Lutonista, mutta Remus päätti yrittää siitä huolimatta vielä kerran saada jotakin tietoja mieheltä.

"Oletko ikinä kuullut mitään Velhojen Vakoiluverkostosta?" hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa huolettomalta.

Hagrid näytti yllättyneeltä. Sitten jätin ilme vaihtui mietteliääksi. "Oon mää kai siitä jotain kuullut", jätti sanoi välinpitämättömään sävyyn. "Tais olla sillon, kun olin koulussa - se oli se Valedron poika, joka siitä puhu, se, joka hommas mulle myöhemmin potkut - tyhmä poika - "

Remus hätkähti kuullessaan Hagridin lausuvan Tom Valedron nimen. Vielä enemmän häntä yllätti Hagridin äänensävy - siinä ei ollut mitään merkkejä siitä, että jätti olisi ylipäätäänsä tiennyt puhuvansa Voldemortista. Ehkä hän ei tiennytkään, Remus ajatteli... tai ehkä hän oli unohtanut, Voldemorthan oli nimenomaan halunnut ihmisten luopuvan hänen vanhasta nimestään, unohtavan sen olemassaolon... ja viimeaikaisten tapahtumien varjolla Remuksen oli pakko myöntää, että Voldemort oli taitava saamaan haluamansa.

"En mää siitä verkostosta paljon tiiä", Hagrid jatkoi palauttaen Remuksen takaisin maanpinnalle. "Ne ei tykänny puhuu siitä, opettajat... mutta se Valedron poika kysy kerran, sen mää muistan, se oli sillon kun se lihava mies opetti vielä taikajuomia - se, jonka sijaiseks Mahiska sitten tuli - no, kummiski, me oltiin siellä luokas ja Valedro pamautti opelle kysymyksen, että mitä vakoiluverkosto tekee... ope tietty meni ihan hämilleen, ei se oo tottunu, että joku kyselee siitä... kattokaas kun tää verkosto tuntu olevan aika kyseenalanen juttu siihen aikaan, ope ainakin sano, et ei oo ikinä tykänny siitä... ei kai ne pahoja oo, ne Lutonin tyypit, ne vaan tykkää enemmän rahasta kun muista jutuista, jos tajuutte - "

Remus nyökkäsi mietteliäästi toivoen Hagridin kertovan enemmän vakoiluverkostosta, mutta joko jätti ei tiennyt enempää, tai ei halunnut puhua asiasta.

"Teiän kannattas kysyy siltä Dumbledoren aurorikaverilta, Mildredilt", Hagrid sanoi selvästi vaivautuneena. "Se vois tietääkin - sehän on kans vakooja ja kaikkee - ja vaikka mää en siitä muuten tykkääkään, niin kyllä se tietää, mitä tekee - siks kai Dumbledore sitä täällä pitikin, viisas mies, se Dumbledore - " Hagrid alkoi kertoa Remukselle, Cinnamonille ja Ariannalle tarinaa siitä, kuinka oli käynyt Dumbledoren kanssa Kolmessa Luudanvarressa vain päivää ennen Tylyahon hyökkäystä ja vaikka Remus olisikin joskus aiemmin saattanut pitää aihetta kiinnostavana, ei hän nyt pystynyt mitenkään keskittymään Hagridin tarinaan. Hänen ajatuksensa pyörivät kokonaan muissa asioissa.

"Missä te oikein olitte?" Sirius ihmetteli, kun Remus, Cinnamon ja Arianna ilmestyivät pimeyden voimilta suojautumisen eteen juuri kun professori Flaemenca päästi heidät sisälle luokkaan. "Luulin, että aiotte jättää väliin koko tunnin - mikä tietyt asiat huomioonottaen ei olisi mikään ihme", poika lisäsi luoden myrtyneen silmäyksen professori Flaemencan suuntaan.

"Hagridin luona", Remus vastasi matalalla äänellä istuessaan tavanomaiselle paikalleen Peterin viereen. "Hagrid kertoi aika mielenkiintoisia asioita VVV:stä - kerron lisää joskus toiste - "

"Paras on kertoakin", Sirius varoitti, mutta vaikeni nopeasti, kun professori Flaemenca nousi seisomaan työpöytänsä takana lähestulkoon kompastuen kaapunsa laahaavaan, ikävän pinkkiin helmaosaan. Saavutettuaan taas tasapainonsa professori Flaemenca suoristi selkäänsä ikään kuin yrittäen tavoittaa itseensä mahdollisimman paljon arvokkuutta. Sitten nainen kehotti heitä laittamaan kirjansa ja taikasauvansa laukkuunsa ja ottamaan mukavan asennon tuolissaan.

"Ennen tämän päivän tanssia otamme pienen keskustelutuokion", professori ilmoitti ylitsepaisuvan säteilevään tapaansa. "Olisin niiin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitänne tärkeistä pikku asioista, kuten - "

"Minä en tajua, miten 'tärkeät pikku asiat' tai TANGO auttavat meitä selviytymään läpi S.U.P.E.R-kokeista", Sirius tokaisi, ennen kuin professori ehti lopettamaan lausettaan. "Ellei professori ole unohtanut, kokeet OVAT jo ensi viikolla."

"Tietenkään minä en ole unohtanut", professori Flaemenca sanoi posket punoittaen. "Ja jos vain harjoittelet ahkerasti taikuuden alkeellisempia muotoja, tulet kyllä huomaamaan, että kaikki sujuu kokeissa kuin taaaaanssi."

"Siinä se ongelma juuri onkin", Sirius nojautui mutisemaan Jamesin korvaan. "Se tanssi ei SUJU."

"Älä nyt." James virnisti. "Sinä ja Ariannahan tanssitte aiemmin oikein hienosti."

"Se johtuu siitä, että olisin halunnut vääntää hänen niskansa nurin sillä hetkellä", Sirius vastasi kitkerästi. "Mutta se oli poikkeustilanne - olen vain harvoin niin pahassa mielentilassa - "

"Ehkä minun pitäisi sitten auttaa asiaa. Voisin vaikka käskeä Diggorya iskemään Ariannan - "

"Sinä et käske yhtään mitään", Ariannan ääni kivahti kaksikon selän takaa. "Osaan itse hoitaa omat ihmissuhteeni, kiitos vain."

Lily huokaisi. "Voisitteko te kolme MITENKÄÄN olla hiljaa?" hän pyysi. "Koska jotkut meistä yrittävät kuunnella, mitä professori sanoo."

James ja Sirius vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään, mutta sulkivat suunsa joka tapauksessa. Lily oli ollut enemmän kuin pahalla tuulella viime päivinä, eikä parannusta näyttänyt olevan tulossa. Päinvastoin, Lilyn hermot kiristyivät sitä enemmän mitä lähemmäksi S.U.P.E.R-kokeet tulivat. Joskus James huomasi miettivänsä, olisiko sittenkin parempi viedä Admire Speir Peteriltä ja viettää loppuvuosi mukavasti jonkun sellaisen tytön kanssa, jonka mielen täyttivät vain hattara ja päivänkakkarat.

"Nyt kun olemme selvittäneet tuon piiiikku erimielisyytemme - " professori Flaemenca suorastaan säteili Siriuksen suuntaan. "Voisimme käydä päivän aiheeseen. Millaisia kokemuksia teillä on raaaakkaudesta?"

"Mistä?" Sirius puuskahti ällistyneenä.

"Rakkaudesta", Flaemenca toisti kärsivällisesti. "Se on kahden ihmisen välillä vallitseva tuuuunnetila, joka - "

"Minä TIEDÄN kyllä, mitä rakkaus on!" Sirius ilmoitti loukkaantuneena.

"Sinä tiedät?" Ariannan järkyttynyt ääni kysyi pojan selän takaa.

Poika käänsi päätään Ariannan suuntaan. "Pää kiinni, kaunistus", poika komensi. Arianna siristi silmiään, mutta sulki joka tapauksessa suunsa, eikä aloittanut jälleen uutta väittelyä - enimmäkseen siksi, että Lily katsoi tyttöä uhkaava ilme kasvoillaan.

"No niin, kertokaa ihmeessä minulle, mitä te ajattelette raaakkaudesta?" professori Flaemenca vaati.

Kukaan ei liikahtanutkaan.

"Sanokaa vain, lapset! Milloin tunsitte ensimmäisen kerran rakkauden leeeimahtavan rinnassanne?"

"Et voi olla tosissasi", Sirius parahti. "Se on yksityisasia!"

"Siksi minä haluankin kuulla siitä. Kertokaa miiinulla, herra Black - miltä rakastuminen siiinusta tuuuntui?" professori Flaemenca nojautui eteenpäin aivan kuin olisi odottanut kuulevansa suuren salaisuuden.

Sirius vilkaisi naista silmät vaarallisesti välähtäen. "Se tuntui helvetin ikävältä", hän kirahti jurosti. "Enkä haluaisi kokea sitä uudelleen!"

"Pitäisikö minun ottaa tuo kohteliaisuutena?" Arianna kuiskasi kysymyksen Lilyn korvaan.

"Hysh!" Lily tönäisi tyttöä kyynärpäällään kylkeen. "Minä haluan kuunnella!"

Arianna pyöritti simiään, mutta keskittyi joka tapauksessa kuuntelemaan Siriuksen ja professori Flaemencan välistä keskustelua.

"Te ette taida olla puhdasverinen, vai mitä, professori?" Sirius uteli parhaillaan Flaemencalta. Naisen poskille ilmestyivät punaiset kiihtymyksestä kielivät läiskät, eikä nainen vastannut.

"Koska jos te olisitte", Sirius jatkoi järkevästi. "Ette kiertäisi ympäriinsä julistamalla meille rauhaa ja rakkautta tuolla tavalla. Minä en tiedä paljonkaan mistään niin rasittavasta asiasta kuin rakkaus. Se kahlitsee ihmisiä ja sitoo ihmiset toisiinsa pahimmalla mahdollisimmalla tavalla. Sen enempää minä en halua siitä tietää."

Arianna ei voinut olla hätkähtämättä Siriuksen karkeat sanat kuullessaan. Hän vilkaisi hämmentyneenä Jamesia, joka kohautti olkapäitään ja kehotti häntä katseellaan olemaan kärsivällinen. Arianna huokaisi ja käänsi katseensa professori Flaemencaan. Kaikki väri oli paennut naisen kasvoilta ja nainen katsoi Siriusta niin järkyttyneenä, että Arianna kuvitteli naisen purskahtavan itkuun - ainakin naisen silmät kyyneltyivät varsin uhkaavasti.

"Voi, heeerra Black", nainen parkaisi sitten. "Teillä on selvästi piikkejä siiielussanne!"

Sirius tuijotti naista ällistyneenä. "Anteeksi kuinka?"

"Näenhän minä, kuinka rakkaudesta puhuminen saaaatuttaa teidän haurasta olemustanne", professori Flaemenca jatkoi heilutellen pergamentinpalasta kasvojensa edessä ikään kuin olisi halunnut estää itseään pyörtymästä. "Olen niiin pahoillani, että järkytin teitä. Nouskaa nyt ylös - joka iiikinen - niin tanssimme ja unohdamme tämän ikävän välikohtauksen!"

Seuraavassa hetkessä naiinen oli taas oma pulppuava, säteilevä itsensä ja kiirehti järjestelemään pulpetteja taikasauvallaan luokan reunoille antaakseen oppilailleen tilaa tanssia.

"No niin, ottakaa parit, vauhtia vauhtia, tanssi ei odota!" nainen hoputti kärsimättömästi.

Sirius vilkaisi Jamesia järkyttyneenä. "Kuvitteleeko hän todella, että minä olen joku hauras siirappipupunen?" hän tiedusteli ärtyneesti.

James kohautti olkapäitään. "Siltä se vähän kuulosti, kaveri - mutta anteeksi, parini odottaa - "

James liikahti Lilyn luokse jättäen Siriuksen yksin pulpettinsa viereen seisomaan. Hetken kuluttua Arianna kuitenkin ilmestyi hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen tangoon vaadittavalla tavalla. Sirius tarttui vaistomaisesti Ariannan käteen ja kietoi toisen käsivartensa tytön vyötärölle hieman tiukemmin kuin oli ylipäätäänsä tarpeen.

"Olitko sinä tosissasi tuon äskeisen jutun kanssa?" Arianna kysyi suurin silmin heidän alkaessaan tanssia jo aivan liian tutuksi tullutta tanssia. "Siis sen kanssa, että et voi sietää rakkautta?"

Sirius kohautti olkapäitään.

"Pidä ne hartiat alhaalla", Arianna kivahti oitis ja sai Siriuksen hartialihakset rentoutumaan salamannopeasti. "Ja vastaa. Suullisesti!"

"Olin puolitosissani", Sirius vastasi lyhyesti. Hän katsoi tyttöä kulmiaan kohottaen. "Tai siis, ei kai se tosiasia, että satun olemaan rakastunut sinuun tarkoita, että minun pitäisi itse asiassa pitää rakkaudesta?"

"Minun mielestäni sinun näkemyksessäsi on jotakin ristiriitaista", Arianna pohti.

"Eikä ole", protestoi Sirius. "Se on täysin yksinkertainen - minä pidän sinusta kyllä, mutta en ole vieläkään toipunut siitä tosiasiasta, että menetin poikamiehuuteni sinulle."

"Entä rakastatko sinä minua?" Arianna kysyi vaativasti.

Sirius huokaisi kärsivänä. "Olen sanonut sen sinulle kerran. Eli kiltti, kiltti, älä vaadi minua tekemään sitä uudelleen!"

"Mitä mieltä olet?" Lily kysyi Jamesilta mietteliäästi. "Pitäisikö meidän tanssia tangoa päättäjäistansseissa?"

James kohautti olkapäitään. Hän ja Lily istuivat pöydän ääressä oleskeluhuoneessa ja kirjoittivat muistiin suunnitelmiaan päättäjäistansseja varten. Heidän oli tarkoitus järjestää päättäjäistanssit koulun loppumista edeltävänä iltana, eli kesäkuun toiseksi viimeisenä päivänä. Tansseihin oli hieman alle kaksi viikkoa aikaa ja Jamesista alkoi vähitellen tuntua, että he eivät saisi koskaan kaikkea valmiiksi. Lily käytti yhä enemmän ajastaan opiskellakseen S.U.P.E.R-kokeisiin, mikä taas vähensi heidän yhteistä suunnitteluaikaansa, eikä James mitenkään onnistuisi suunnittelemaan tanssiaisia ilman Lilyä. Hän oli kyllä yrittänyt, mutta yritys oli päättynyt siihen, että hän oli joutunut kysymään Siriukselta neuvoa - eikä Sirius luonnollisestikaan ollut osannut tarjota kovinkaan käyttökelpoisia neuvoja..

"Näistä on tulossa aika jästimäiset tanssiaiset tällä menolla", James huomautti pyöritellen sulkakynää kädessään. "Tanssiaispukuja ja tangoa - tuntuu aika jästiltä, jos saan sanoa."

"Minä olen jästityttö", Lily sanoi hymyillen nenäkkäästi Jamesille. "Sinun täytyy vain tottua siihen, jos haluat elää minun kanssani."

James vastasi hymyyn lähes huomaamattaan ja ojensi kätensä pörröttääkseen Lilyn hiuksia. "Minä totun mihin tahansa, jos se tarkoittaa sinun kanssasi olemista", hän vannoi käsi sydämellä ja myös tarkoitti joka sanaa. Vähitellen hän oli lakannut välittämästä siitä, miten säälittävältä vaikutti useimpien silmien edessä vakuuttaessaan, että Lily oli hänelle se ainoa oikea. Loppujen lopuksi oli vaikeaa kutsua säälittäväksi sellaista ihmistä, joka puhui totta, James ajatteli hieman hajamielisesti. Hän nojautui suutelemaan punaiseksi lehahtanutta Lilyä otsalle.

"Oikeasti, Lily", hän sanoi vetäytyessään kauemmas. "Minä tarkoitin sitä."

Lily katsoi häntä pitkään, mutta pysyi vaiti, eikä James osannut sanoa, millaisia ajatuksia tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Helpotuksekseen hän saattoi kuitenkin todeta, että kerrankin Lilyn silmistä ei paistanut mitään yllättyneisyyden tai järkytyksen kaltaisia tunteita - hänellä oli siis sittenkin toivoa saada esitetyksi kosintansa vielä tämän vuoden puolella, hän ajatteli pystymättä estämään omahyväistä hymyä kohoamasta huulilleen.

"Miksi sinä virnuilet tuolla tavalla?" Lily kysyi epäluuloisesti. "Näytät hiireltä, joka on juuri syönyt kissan."

"Hiiret eivät syö kissoja", James huomautti automaattisesti.

"Sitä suurempi syy niillä on omahyväisyyteen, kun ne onnistuvat siinä", Lily vastasi tyynesti, kietoi toisen käsivartensa Jamesin kaulaan ja palasi heidän tanssiaissuunnitelmiensa pariin aivan kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. Tytön silmistä James saattoi kuitenkin nähdä, että tyttö ajatteli aivan muita asioita kuin tanssiaisia - Lilyn vihreät silmät hymyilivät sillä arvoituksellisella tavalla, joka saattoi tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän oli salaa onnellinen.

"No niin, meidän on paras jatkaa työtä", James päätti itsekin virnistellen. "Tai emme ikinä pääse kuulemaan Siriuksen puhetta - mistä tulikin mieleeni, en ole kysynyt asiaa Siriukselta - HEI, ANTURAJALKA! KATSE TÄHÄN SUUNTAAN!" poika huusi Siriukselle.

Sirius, joka oli istunut sohvalla pelaamassa shakkia Peterin kanssa mutisi pikaisen komennon kuningattarelleen ja käänsi sitten katseensa Jamesin ja Lilyn suuntaan.

"Mitä asiaa, poju?"

"Kiinnostaako sinua pitää puhe päättäjäistansseissa?"

Jamesin kysymystä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Sirius tuijotti Jamesia ikään kuin olisi uskonut pojan lopultakin menettäneen järkensä - mikä saattoi tietysti olla aivan tottakin, James ajatteli huvittuneena. Hän katsoi Siriusta odottavasti.

"Tuleeko sitä vastausta?"

"Minä en tajua sinua!" Sirius pamautti järkyttyneenä. "Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä osaan pitää puheen?"

"Se tosiasia, että sinä puhut muutenkin liikaa", James nauroi.

"En puhu!"

"Puhut!"

"En puhu!"

"Puhut!"

"En - "

"Hei, aviopari, rauhoittukaa", Lily puuttui keskusteluun saaden Jamesin ja Siriuksen vaikenemaan silmänräpäyksessä. "Tuosta ei hyödy kukaan yhtään mitään. Sirius, me haluamme sinut puhumaan päättäjäistansseihin, koska olet hyvä puhumaan ja koska sinulla on paljon sanottavaa. Minkä lisäksi sinä olet todennäköisesti koko koulun tunnetuin oppilas, eli kukaan ei ihmettele sitä, että raahaamme sinut sinne puhumaan."

"Enpä tiedä." Sirius näytti epäilevältä. "En ole varma siitä, osaanko puhua syvällisiä."

"Ei sinun syvällisiä tarvitse puhua!" James huokaisi. "Puhu vaikka siitä, mitä on Ariannan vaatteiden alla, jos sinua kiinnostaa - "

"Parempi, että jätät puhumatta", Lily pisti väliin pahoinvoivan näköisenä.

James huiskautti kättään. "Tajusit kuitenkin, mistä on kyse. Pahus, Anturajalka, kyllä sinä siihen pystyt! Et sinä nyt voi kehittää huonoa itsetuntoa, kun sinulla ei ole sitä aiemminkaan ollut!"

Sirius virnisti. "OK, minä pidän sen teidän puheenne", hän lupasi.

"Hyvä poika!"

"Teknisesti ottaen, minä en ole hyvä poika, kun taas Kuutamo tässä vieressä - " Sirius kääntyi katsomaan viereistä nojatuolia, joka kuitenkin osoittautui tyhjäksi. "Hyvä on, Kuutamo EI ole tässä vieressä! Tietääkö joku, minne hän oikein katosi?"

Remus istui yksin tähtitornin ikkunalla ja tuijotti ulos. Taivas oli alkanut vähitellen hämärtyä, mutta tähtiä ei näkynyt vieläkään - ei edes koirantähteä, Siriusta, sitä ensimmäistä tähteä, jonka Remus oli oppinut tuntemaan. Remus hymähti itsekseen, nojautui vasten viileää seinää ja pyöritteli sormissaan kaapunsa helmaa. Ilta ei ollut enää kovin lämmin, vaan oli kääntynyt viileäksi ja Remusta melkein paleli. Mutta vain melkein - ja jos häntä olisikin palellut, hän ei ollut varma siitä, että olisi edes tuntenut sitä.

"Kuutamo?"

Remus kääntyi katsomaan tähtitornin ovelle, vaikka tunnisti puhujan jo muutenkin. James. Poika nojasi oviaukkoon näyttäen kysyvältä ja aina yhtä sotkuiselta. Hänen solmionsa oli vinossa, hänen paitansa roikkui puoliksi auki ja hänen hiuksensa olivat pystyssä aivan kuin hän olisi juuri pelannut huispausta - tai juossut.

"Miten sinä siihen ilmestyit?" Remus rypisti otsaansa.

"Niitä kutsutaan portaiksi", James virnisti nurjasti ja astui peremmälle torniin. "Ne ovat oikein kätevä vaihtoehto, kun haluaa päästä ylempään kerrokseen, tiedäthän - pahus, Kuutamo, me emme edes huomanneet, että hävisit!"

Remus hymyili valjusti. "Olen hyvä olemaan huomaamaton."

"Se ei ole kuitenkaan tarkoitus", James sanoi melkein ankarasti ja viittasi Remusta tekemään itselleen tilaa ikkunalaudalla. "Tarkoitus on, että sinä kerrot meille, minne menet - tai jos et sitä, niin ainakin sen, mikä sinua vaivaa."

"Ei minua mikään vaivaa", Remus sanoi automaattisesti.

James pyöritti silmiään. "Ja minun varpaankynsistäni kasvaa vihreää karvaa", hän tuhahti vakavoituen nopeasti. "Oikeasti, Kuutamo! Sinua masentaa joku, etkä sinä edes kerro sitä meille! Miksi?"

"Mitä pitäisi kertoa?" Remus kysyi kuivasti. "Minua nyt vain ylipäätäänsä masentaa S.U.P.E.R-kokeiden aikaan – kaikki pänttäävät hullun lailla, minä mukaanlukien ja kuitenkin minä pänttään turhaan, koska minulla ei ole toivoakaan päästä töihin."

"Totta kai sinulla on toivoa!"

"Eikä ole ja sinäkin tiedät sen. Vai oletko muka lakannut lukemasta Päivän Profeettaa?" Remus heilautti kädessään olevaa lehteä ärtyneesti. "Icanthus Macaracus on erotettu ministeriöstä, koska selvisi, että hän on ihmissusi! Ja hän oli sentään taikaministerin avustaja! Mitä luulet minulle tapahtuvan?"

James tuijotti poikaa mykkänä yrittäen turhaan keksiä jotakin sanottavaa. Remuksesta paistava raivo oli lähestulkoon pelottavaa – Remus oli yleensä niin rauhallinen, niin välinpitämätön, niin KILTTI – James huokaisi avuttomasti.

"Ei Dumbledore antaisi sinulle käydä kovin huonosti", hän sanoi heikosti.

"Dumbledore ei hallitse koko maailmaa." Remuksen sävy oli peräänantamaton. "Hän ei voi sille mitään. Enkä minäkään voi sille mitään, siihen tottuu – mutta joskus on niin turhauttavaa olla pelkkää roskaa!" Remus potkaisi vihaisesti ikkunalautaa. "Eikä se ole ainoa asia", hän jatkoi turhautuneena. Kun hän oli päässyt puhumisen alkuun, hänestä tuntui, että hän ei pystyisi lopettamaan, ennen kuin olisi purkanut itsestään jokaisen kipeän, jokaisen vihaisen ajatuksen itsestään. "On paljon muutakin. Se, että minä en kestä itseäni – tai se, että en tiedä, minne menen Tylypahkan jälkeen – ja Cinnamon ja kaikki – joskus minusta tuntuu, että minä sekoan!"

"Helvetti", James kirosi. "Miksi minä en voi osata lohduttaa ihmisiä?"

"Älä huoli." Remus hymyili vinosti. "Minä en kaipaa lohdutusta."

James vain ravisti päätään. "Sinulle on mahdotonta puhua järkeä, koska sinä olet joka tapauksessa päättänyt vihata itseäsi! Enkä minä voi sanoa muuta kuin sen, että sinä olet minun veljeni ja Siriuksen ja Peterin veli ja me pidämme yhtä kuolemaan asti, niin vähän kuin se lohduttaakin! Ja Lily pitää sinusta ja Arianna ja Cinnamon pitävät sinusta - "

"En olisi niinkään varma siitä, että Cin pitää minusta. Siitä tytöstä vain ei pääse perille."

James havaitsi muutoksen Remuksen äänessä. Hän katsoi poikaa tarkkaavaisesti, yritti lukea pojan ilmeitä, selvittää, mitä sinisten silmien pakoileva katse tai poskien punoitus merkitsi -

"Sinä pidät Cinistä vieläkin, eikö niin?"

"Me olemme sopineet, että olemme vain ystäviä", Remus vastasi jäykästi. "Tulemme paremmin toimeen sillä tavalla. Ei vakavia tunteita."

James huokaisi. "Kuulostat aivan Anturajalalta!"

"Hyvä, että joku meistä." Remus kuulosti melkeinpä jurolta. "Sinä olet muuttunut syksystä, James."

"Niin sinäkin."

He uppoutuivat katsomaan toisiaan, hitaasti ja kiireettä, aivan kuin olisivat sillä tavalla voineet selvittää kaiken sen, mitä olivat jättäneet sanomatta, nähdä ne mieltään hämmentävät muutokset, joista ei oikeastaan pystynyt puhumaan. Ja siinä katsellessaan toisiaan kumpikin tuli salaa siihen tulokseen, että vaikka he olivat muuttuneet paljon, vaikka he eivät enää olletkaan ne jollakin tapaa niin kovin lapsenomaiset Kuutamo ja Sarvihaara kuin vuosi sitten, sillä ei ollut mitään väliä.

James ojensi hitaasti kätensä Remusta kohti. "Unohdetaan kerrankin, että me olemme miehiä", hän ehdotti vinosti hymyillen.

He nojautuivat toisiaan kohti ja jakoivat ikkunalaudalla lyhyen halauksen.

97.osa - S.U.P.E.R-paniikki

21.6.1978 - 1 päivä S.U.P.E.R-kokeisiin

Lily istui lamaantuneena sängyllään ja kuunteli oman sydämensä aivan liian tiheitä lyöntejä. Kello oli seitsemän aamulla, vaikka sillä ei ollutkaan hänelle paljonkaan merkitystä. Hän oli istunut samassa liikkumattomassa asennossa jo tunnin, nukkumatta, tai ehkä siitä oli kaksi tuntia - oli vaikeaa mitata aikaa, kun ainoa asia, joka kieli sen kulumisesta, oli kellon sekuntiviisarin vaimea naksahtelu jossakin kaukana taustalla. Lily ei halunnut pakottaa itseään katsomaan kelloa, hän ei halunnut huomata tuntien kulumista... ja silti jokainen raksahtaen ohikiitävä sekunti, jokainen laskettu minuutti kuljetti häntä aina vain lähemmäs huomista päivää ja S.U.P.E.R-kokeita.

Lily huokaisi ja huojahti sängyllä väsyneesti. Hän ei muistanut olleensa koskaan aiemmin niin peloissaan, niin hermostunut omista kyvyistään - hänestä tuntui kuin hän äkkiä olisi unohtanut kaiken, mitä tiesi, kadottanut taitonsa tehdä loitsuja ja muuttaa asioita vain taikasauvansa avulla... omalla tavallaan hän toivoi, että ei olisi koskaan tullut Tylypahkaan. Että olisi ollut tavallinen, normaali lapsi, kuten Petuniakin. Mennyt tavalliseen, normaaliin kouluun. Silloin hän ei olisi joutunut käymään läpi näitä kokeita, silloin hän ei olisi tuntenut oloaan näin kauheaksi -

"Lopeta", Lily kivahti itselleen rikkoen liikkumattoman asentonsa ja läimäytti kädellään tyynyä, aivan kuin se olisi auttanut jotenkin. "Et voi tehdä asialle yhtään mitään!"

Lilyn sanojen seurauksena Cinnamon alkoi liikehtiä levottomasti sängyllään ja nousi sitten istumaan silmiään hieroen. "Paljonko kello on?" tyttö kysyi unisesti työntäen vaaleanpunaisen peittonsa sivuun.

"Viisi minuuttia yli seitsemän", Lily ilmoitti vilkaistuaan seinällä riippuvaa, ikivanhalta näyttävää kelloa. "Anteeksi, että herätin sinut."

"Ymmärtäähän sen", Cinnamon hymyili väsyneesti ja hypähti jaloilleen sängystään. Hän värähti, kun hänen paljaat varpaansa koskettivat viileä lattiaa. "Näin kylmät lattiat pitäisi kieltää lailla!"

"Cin, nyt on KESÄKUU", Lily huomautti.

Cinnamon vilkaisi häntä olkansa ylitse tassutellessaan lattian poikki kohti suihkua. "Vuodenajat eivät merkitse mitään minun herkille varpailleni", hän ilmoitti äänessään omahyväinen sävy, joka toi väistämättä Lilyn mieleen Ariannan. Cinnamonin kadottua suihkuun Lily käänsi katseensa Ariannan sängyn suuntaan nähdäkseen, oliko Ariannakin herännyt hänen metelöintiinsä. Yllätyksekseen hän sai kuitenkin huomata, että Ariannan sänky oli tyhjä ja tytön yöpuku oli taiteltu huolimattomasti kasaan tyynylle. Arianna oli siis herännyt jo ajat sitten, Lily totesi yllättyneenä - hän itse oli ollut valveilla vähintään tunnin, eikä ollut huomannut missään vaiheessa Ariannan lähtevän makuusalista. Hän rypisti otsaansa ihmeissään, mutta antoi sitten itselleen luvan vajota kokonaan toisenlaisiin mietteisiin. Ajatuksiin S.U.PE.R-kokeista ja kaikesta siitä, mitä niiden jälkeen odotti.

Parhaimmillaankin Lily saattoi sanoa vain, että hänen elämänsä muuttuisi. Että kaikki se, mihin hän oli tottunut viimeisen seitsemän vuoden aikana, oli väistämättä ohitse. Aivan kuin niillä asioilla, jotka hän oli oppinut tuntemaan ja joihin hän oli alkanut uskoa ei olisikaan äkkiä mitään merkitystä. Hän ei olisi enää lapsi, eikä hänellä olisi mitään oikeutta olettaa, että joku kohtelisi häntä sillä tavalla. Hän olisi... aikuinen. Ajatus ei tuntunut varsinaisesti pahalta, mutta pelottavalta kuitenkin, aivan kuin hän olisi yrittänyt taivuttaa itseään vääränlaiseen muottiin, saada itseään sujahtamaan lävitse vääränmuotoisesta reiästä. Huolimatta siitä, että kaikki olivat tottuneet ajattelemaan häntä kunnollisena, järkevänä, vastuullisena johtajatyttönä, oli osa hänestä edelleen lapsi, eikä se osuus ollut vielä valmis kuolemaan. Silti se tulisi haudatuksi velvollisuuksien alle siinä missä monet muutkin niistä asioista, joita Lily oli oppinut rakastamaan - yksinkertaiset illat, jolloin hän vain istui oleskeluhuoneessa ja tuijotti tuleen, partiointi Jamesin kanssa, jokainen askel, jonka hän oli Tylypahkan käytävällä koskaan ottanut -

Lily ravisti päätään. Jollakin tapaa hänestä tuntui kuin häntä olisi yritetty pakottaa muuttumaan liian nopeasti. Koulun loputtua hänen täytyisi etsiä oma asunto ja ammatti, alkaa maksaa laskuja, ostaa ruokaa - yhtä hyvin hän voisi astua kaksikymmentä vuotta eteenpäin ajassa ja ottaa äitinsä roolin. Se tuntui yksinkertaiselta mahdottomuudelta. Vaikka Lily olikin oppinut ihailemaan äitiään, tunsi hän samalla tiettyä vastenmielisyyttä tämän elämäntapoja kohtaan. Aikuisten elämä vaikutti aina niin mitäänsanomattomalta, aivan kuin kaikki se intohimo ja elämänilo, jota nuorilla oli, vain katoaisi vuosien aikana, kuluisi hitaasti pois... Lily ei osannut kuvitella sitä. Hän ei halunnut nähdä itseään vanhoillisissa vaatteissa lukemassa lehteä, käsi kevyesti miehensä käsivarrella ikään kuin se olisi ainoa sallittu tapa osoittaa rakkauttaan toista ihmistä kohtaan. Hän ei halunnut tehdä joka päivä samoja asioita, hän ei halunnut herätä aamulla ja huomata, että kaikki se, mitä hän oli rakastanut ja mihin hän oli uskonut oli muuttunut äkkiä täysin merkityksettömästi. Toisin kuin monet sanoivat, Lilyn mielestä pahinta ei suinkaan ollut viha tai kylmyys, vaan tunne siitä, että asiat menettivät merkityksensä, että ei enää tuntenut mitään...

"Vieläkö sinä istut siinä?" Cinnamonin kysyvä ääni keskeytti Lilyn ajatukset. Lily kohotti katseensa sängynpeitteestään ja näki Cinnamonin astelevan ulos suihkusta kokovalkoisissa vaatteissa, vaaleat hiukset kosteana pilvenä olkapäillä. Jollakin tavalla Cinnamon näytti sillä hetkellä enkeliltä, Lily ajatteli hämärästi. Vaikutelmaa tuki myös Cinnamonin ylöspäin kääntyneet suupielet ja peilityynien silmien hymy, joka tuntui porautuvan suoraan Lilyn pään sisään ja lukevan kaikki hänen ajatuksensa. Cinnamon hylkäsi valkoisen pyyhkeensä lattialle ja käveli lattian poikki Lilyn sängyn luokse. Hän istui sen laidalle, kohotti paljaat jalkansa vasten rintakehäänsä ja kietoi toisen käsivartensa tiukasti Lilyn olkapäiden ympärille, ikään kuin olisi pelkällä omalla lämmöllään voinut karkottaa kaikki Lilyn pelot ja epäilykset. Lily takertui tyttöön kiitollisena siitä, että edes joku oli paikalla viemässä kaikki ikävät ajatukset pois.

"Minulla vain on paljon mietittävää", Lily mumisi vasten Cinnamonin olkapäätä. Syleily ei kestänyt pitkään, mutta sen jättämä lämpö hehkui yhä Lilyn iholla, kun Lily taivutti päätään taaksepäin ja lisäsi:

"Minä pelkään, mitä huomenna tapahtuu. Entä jos minä en osaakaan mitään? Silloin olen opiskellut seitsemän vuotta turhaan - ja kaikki sanovat, että kokeet ovat vaikeat - "

Cinnamon hymyili verkkaisesti aivan kuin Lilyn sanat olisivat koskettaneet jotakin kohtaa hänen sydämessään, jos sellainen oli hänen kohdallaan ylipäätäänsä mahdollista. "Ei sinulla ole mitään huolehdittavaa", tyttö vakuutti toinen käsivarsi edelleen löysästi Lilyn olkapäällä. "Sinä olet paras meistä kaikista, Lils - ja sinä olet lukenut hullun lailla, ethän sinä enää edes nuku - "

"Minä en ehdi lukea päivällä", Lily puolustautui. "Kun on niin paljon läksyjä ja tanssiaisten suunnittelu Jamesin kanssa - "

"Mutta tanssiaisethan ovat ihan pian valmiit, eivätkö olekin?" Cinnamon kohotti kulmiaan.

Lily nyökkäsi. "Puuttuu vielä koristelu - ja ruoka - "

"Sinä hermoilet ihan liikaa." Cinnamon nauroi - lämpimästi ja vapautuneesti, tavalla, jolla hän ei ollut nauranut aikoihin. Pelkästään sen naurun kuuleminen sai solmun Lilyn vatsan sisällä hellittämään.

"Sitä paitsi", jatkoi Cinnamon. "Sinulla menee oikeasti paremmin kuin meillä - minä voin lukea, mutta en ikinä ylety samaan kuin sinä - ja Arianna ei ole edes vaivautunut lukemaan. Johtuu varmaan siitä, että - "

"HAH!" Ariannan voitonriemuinen, ovelta kantautuva huudahdus sai Cinnamonin vaikenemaan ja kummankin tytön kääntämään katseensa oven suuntaan. Arianna asteli sisään huoneeseen niskojaan nakellen ja paukautti oven reippaasti kiinni välittämättä siitä, että joku muissa makuusaleissa saattaisi vielä nukkua - loppujen lopuksihan muille koulun oppilaille seuraava päivä olisi aivan tavallinen päivä ilman mitään erityisiä ongelmia. Sen ajatteleminen tuntui oudolta, Lily hymähti. Hän itse oli elänyt S.U.P.E.R-kokeiden pelossa jo niin monta kuukautta.

"Mikä sinusta nyt on niin hauskaa?" Cinnamon tiedusteli rauhallisesti.

Arianna kohautti olkapäitään. Tytön tummanruskeat kiharat heilahtivat vallattomasti puolelta toiselle. "Lähinnä se tosiasia, että te alatte juoruta minusta heti, kun katoan hetkeksikin paikalta", tyttö vastasi nenäkkääseen sävyyn. Hän istui Lilyn toiselle puolelle Lilyn sängylle, riisui korkokenkänsä ja nosti jalkansa ylös alkaen oitis oikoa vaatteitaan. Hänellä oli yllään lyhyt, valkoinen vekkihame ja ilmiselvästi Siriukselta lainattu, hänelle aivan liian suuri musta t-paita, jonka etumuksessa oli Auroriakatemian tunnus.

"Minun mielestäni sinä et kadonnut ihan vain 'hetkeksi'", Lily huomautti hienovaraisesti. "Moneltako sinä oikein nousit ylös?"

"Ehkä viideltä."

"VIIDELTÄ?" Lily ja Cinnamon huudahtivat yhteen ääneen. "Pahus, oletko sinä seonnut?"

"En. Minulla oli menoa."

"Anna kun arvaan." Lily nykäisi merkitsevästi Ariannan t-paidan helmaa. "Se meno oli Siriuksen kanssa."

Arianna hymyili leveästi. "Mistä sinä niin päättelet?"

"Katsotaanpas - " Lily kallisti päätään teeskennellen miettivänsä oikein ankarasti. "No, sanotaanko vaikka, että tunnen sinun aamu-unisuutesi ja tiedän sen verran, että tarvitset hyvän syyn noustaksesi ylös sängystä ennen aamiaista. Uskoisin, että Sirius lasketaan hyväksi syyksi. Tai, siitä HYVYYDESTÄ nyt en tiedä, mutta - "

"Tajusin kuvion", Arianna keskeytti kyllästyneesti. "Eikä siinä minun mielestäni ole mitään outoa, jos haluan itse asiassa pitää hauskaa Siriuksen kanssa ilman, että te olette paikalla."

"Entä missähän te mahdoitte pitää hauskaa?" Cinnamon hymyili ironiseen sävyyn. "Luutakomerossa, kenties?"

Arianna tuijotti tyttöä pohjattoman tuskastunut ilme orvokinsinisissä silmissään. "Cinnamon", hän sanoi sitten painokkaasti. "Sinun pitää käydä enemmän ulkona!"

"Miksi ihmeessä?" Cinnamon rypisti otsaansa.

"Jos tekisit niin, saattaisit huomata, että luutakomero ei ole enää muodissa. Totta kai se oli oikein suosittu vielä viime syksynä, mutta sitten Voro alkoi tehdä sinne yllätyshyökkäyksiä ja - no, päättele loput", Arianna lopetti selvästikään haluamatta kuvailla tilannetta enempää. Cinnamon kohautti olkapäitään ja vaihtoi vinon katseen Lilyn kanssa. He eivät ilmeisesti ikinä oppisi ymmärtämään Ariannan sielunelämää.

"No niin", Arianna aloitti päättäväisesti aikomuksenaan vaihtaa puheenaihetta. "Teillä oli ilmeisesti joku pohjattoman syvällinen keskustelu täällä meneillään. En siis halua olla häiriöksi, jos ymmärrätte - "

Lily hymähti vaivautuneena. Katsellessaan vieressään istuvaa aina yhtä valoisaa ja itsevarmaa Ariannaa hän alkoi vähitellen tuntea itsensä typeräksi hermoillessaan niin paljon S.U.P.E.R-kokeiden vuoksi. Nehän olivat loppujen lopuksi vain kokeet, hän yritti sanoa itselleen - melko huonolla menestyksellä, sillä salaa hän ei voinut olla ajattelematta, että ne olivat todellisuudessa paljon enemmän kuin kokeet. Ne olivat hänen Tylypahkan-aikansa loppu ja jonkun uuden ajan alku. Ne heijastivat sitä, millainen hän oli ollut ja millainen hänestä tulisi, ne määräsivät hänen tulevaisuudestaan - Lily tunsi alkavan päänsäryn jyskyttävän päässään ja kohotti väsyneesti kätensä ohimoilleen alkaen tehdä pyöriviä liikkeitä edestakaisin sormillaan.

"Meillä oli pieni Lily-Evans-pelkää-S.U.P.E.R-kokeita-keskustelu meneillään", Cinnamon sanoi, kun Lily ei tehnyt elettäkään selittääkseen Ariannalle, mistä heidän aiemmassa keskustelussaan oli ollut kyse.

Arianna kohotti kulmiaan. "Mitenkähän minä arvasin?"

"Ja minä sanoin hänelle, että hän huolehtii täysin turhaan", Cinnamon jatkoi, aivan kuin Arianna ei olisi mitään sanonutkaan. "Koska hän osaa kuitenkin asiat loistavasti, toisin kuin minä tai sinä, koska sinä et ole - "

" - lukenut kokeisiin", Arianna lopetti lauseen hänen puolestaan ja kohautti hymyillen olkapäitään. "Olen minä vähän lukenut. Mutta suoraansanottuna minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta saada loistavia tuloksia kokeista, koska minulla on jo työpaikka edessä ja niin edespäin - eli jos haluaisin pärjätä kokeissa, tekisin sen ainoastaan puhkaistakseni Sirius Blackin aivan liian suuren egon päihittämällä hänet joka aineessa. Se on kuitenkin vähän liian vaivalloista, vai mitä sanotte?"

"Ehkä lievästi sanottuna", Lily naurahti. "Sirius Blackilla on paholaisen älykkyys - ainakin silloin, kun hän haluaa niin."

Heidän välilleen laskeutui lämmin hiljaisuus. Lily antoi itselleen luvan vaipua taas omiin ajatuksiinsa, uppoutua niihin ajatuksiin, joita hän ei oikeastaan halunnut ajatella. Hän mietti, mitä hänestä ja Jamesista tulisi, kun koulu olisi ohitse. Toisaalta asiat eivät muuttuisi kovinkaan paljon, toisaalta taas... kaikki olisi erilaista. Ei olisi enää yhteisiä oppitunteja, partiointia, typeriä kiistoja siitä, mitä juomaa päättäjäistanssiaisia varten tilattaisiin. Sen tilalle tulisi uusia velvollisuuksia, niin paljon tuntemattomia asioita, että olisi mielettömän helppoa antaa kaiken entisen, myös Jamesin, hautautua jonnekin taka-alalle. Niin ei kuitenkaan kävisi, Lily päätti lujasti. Niin ei voinut käydä sen kaiken jälkeen, mitä he olivat saaneet kestää, ennen kuin asiat olivat lopulta selkiytyneet.

Lily ei voinut estää itseään hymyilemästä muistaessaan yhden päivän kuudennelta luokalta. Hän oli istunut Cinnamonin ja Ariannan kanssa ulkona, yrittänyt punoa vaahteranlehdistä jonkinlaista kruunua itselleen. Ja James ja Sirius olivat tulleet paikalle aina yhtä ylimielisinä, kädet syvällä revittyjen farkkujen taskuissa, ilkikuriset silmät puhdasta, hillitsemätöntä iloa heijastaen. James oli tarjoutunut tekemään lehtikruunun Lilyn puolesta ja Lily oli luonnollisesti kieltäytynyt, käskenyt Jamesin kadota hänen näkyvistään ja mieluiten myös hänen elämästään... lopulta he olivat ajautuneet hillittömään lehtisotaan toisiaan vastaan. Sillä hetkellä Lily oli tuntenut, että voisi jopa pitää Jamesista - ja se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli tuntenut niin.

"Arianna", Lily aloitti epäröivään sävyyn.

"Anna tulla."

"Pelkäätkö sinä ikinä mitään? Tai siis, oletko sinä ikinä epävarma - minä tarkoitan, kun sinä et välitä S.U.P.E.R-kokeista ja - " Lily vaikeni tajutessaan, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei saisi lausettaan kuulostamaan yhtään järkevämmältä. Hän katsoi Ariannaa odottavasti miettien, oliko tyttö ylipäätäänsä ymmärtänyt kysymystä. Ariannan kasvot olivat vakavat, melkein ilmeettömät, eivätkä hänen silmänsä heijastaneet mitään tunteita, kun hän tarkkaili makuusalin seinällä roikkuvan kellon liikkeitä.

"Olen minä joskus", hän sanoi viimein kääntäen katseensa takaisin Lilyyn. Hän hymyili itseironisesti. "Useamminkin kuin joskus, luulisin. Aina kun ajattelenkin Rapakon Palloseuraa. Tai sitä, mitä meille tapahtuu, kun lähdemme tästä koulusta - meidät on niin helppoa repiä irti toisistamme tällaisina aikoina, en minä halua lähteä - "

"Sinä et ikinä näytä siltä, että pelkäisit", Lily mutisi.

"Minulla on periaatteita", Arianna tokaisi lyhyesti. "Toinen niistä kuuluu näin: vaikka olisi kuinka huono itsetunto, sen ei saa antaa näkyä."

"Entä mikähän se toinen on?" Cinnamon uteli.

Arianna virnisti leveästi. "Kaksilahkeisiin ei saa ikinä suhtautua vakavasti."

Lily vastasi hymyyn hieman epävarmasti ja tarttui sitten valkoisella tyynyliinalla peitettyyn tyynyynsä iskien sillä Ariannaa olkapäähän. Arianna kiljahti, hypähti ketterästi alas sängyltä ja syöksähti hakemaan oman tyynynsä sängyltään heittäen sen Lilyä kohti. Lily väisti täpärästi ja melkein horjahti alas sängyltä, kietoi käsivartensa Cinnamonin ympärille säilyttääkseen tasapainonsa ja ojensi sitten kätensä kohti uutta tyynyä. Hetken ajan maailmassa oli kaikki hyvin.

"Kas vain", Sirius totesi ilahtuneena, kun Lily, Arianna ja Cinnamon lopulta saapuivat aamiaiselle Suureen Saliin. "Kolme Lumikkoakin ovat saaneet itsensä pukeisiin."

"Lumikkoa?" Lily kysyi ymmällään ja istui nopeasti pitkälle penkille Jamesin viereen. Hän nojautui suutelemaan Jamesia poskelle keskittäen sitten taas kaiken huomionsa Siriukseen, joka voiteli tarmokkaasti voileipää itselleen. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, monesko voileipä oli kyseessä, mutta hän oli melko varma siitä, että se ei todellakaan ollut ensimmäinen.

"Niin, Lumikko", Sirius toisti antaessaan veitsensä pudota lautaselleen. "Se jästien satuhahmo - se, joka viihtyi aivokääpiöiden seurassa - "

Lily hymyili niukasti. "Se nimi on Lumikki, ei Lumikko ja ne olivat kyllä kääpiöitä."

"Hän viittaa tuolla aivokääpiö-ilmauksella itseensä", Arianna pisti väliin.

"Kiitos vain!"

"Olit ansainnut sen." Arianna hymyili pojalle herttaisesti, ojensi kätensä ja nappasi luumun hedelmäkorista alkaen pureskella sitä hajamielisesti.

Sirius virnisti karusti. "Tuosta hyvästä minä haluan paitani takaisin", hän tokaisi luoden merkitsevän katseen Ariannan yllä olevaan t-paitaan.

"No, et saa nyt", napautti Arianna. "Koska minulla ei ole mitään aikomusta ryhtyä vähentämään vaatteitani aamiaispöydässä."

Lily kuuli alkavan naljailun Ariannan äänessä ja kääntyi kiireesti Jamesin puoleen sulkien kokonaan ajatuksistaan Ariannan ja Siriuksen kaiken aikaa kovaäänisemmäksi muuttuvan väittelyn.

"Joko sinua pelottaa?" Lily kysyi matalalla äänellä.

James kohautti olkapäitään yrittäen vaikuttaa mahdollisimman rennolta. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä kovin hyvin. "Ehkä vähän", poika myönsi. "Ja vaikeaahan se on olla pelottamatta - taikakoulutuksemme isoimmat kokeet ja kaikkea - periaatteessa minun on pakko läpäistä ne kunnialla, tai minusta ei tule auroria."

"On sinulla enemmän toivoa kuin minulla", muistutti Lily. "Minä olen jästisyntyinen. Eivät ne halua jästisyntyisiä Akatemiaan."

"Mutta sinä olet niin loistava, että ne haluavat sinut joka tapauksessa. Ja sinullahan oli muitakin vaihtoehtoja kuin Akatemia."

"Niin varmaan", Lily hymähti. "Ongelma on siinä, että ne eivät kiinnosta minua - en halua opettajaksi, enkä myöskään ole kiinnostunut uusien loitsujen kehittelystä ja valvomisesta. Niistä ei ole pidemmän päälle mitään hyötyä."

James nyökkäsi ymmärtävästi. "Sinä haluat auttaa toimimaan Voldemortia vastaan."

"Kaikkihan me haluamme", Remus huomautti. "Eikä ammatilla ole oikeastaan väliä siinä asiassa - tärkeintä on, että tekee jotakin."

Lily näki Remuksen luovan paljonpuhuvan katseen vastapäätä istuvaan Peteriin, joka punastui ja näytti yrittävän hautautua leipäkorin taakse - ainakin pojan olkapäät lysähtivät ja pojan ilme muuttui hiirimäisemmäksi kuin aikoihin. Lily muisti Peterin kertoneen aiemmin, että poika aikoi mennä kauppaan töihin ja arvasi, että poika häpesi sitä. Eikä se ollut oikeastaan mikään ihmekään, ajatteli Lily vilkaistuaan vieressään istuvaa Jamesia, joka parhaillaan selitti Cinnamonille auroriammatin etuja aivan kuin aurorina toimiminen olisi ollut ainoa vaihtoehto. Peteristä ei kuitenkaan koskaan tulisi auroria, sen Lily tiesi. Peter oli kultainen ihminen, mutta ei riittävän lahjakas - ja vaikka olisi ollutkin, ei hän ollut niin kylmäverinen, että pystyisi tappamaan tai vahingoittamaan ketään. Ei koskaan.

"Minä olen samaa mieltä Remuksen kanssa", Lily sanoi Peterille myötätuntoisesti. "Ei ammatilla ole väliä. Vaan sillä, että haluaa auttaa."

Peter nyökkäsi kiitollisena. "Minä haluan auttaa", poika sanoi sitten - lujasti, melkein epätoivoisesti, aivan kuin pojalla olisi ollut omat henkilökohtaiset syynsä toimia pelkojaan vastaan. Se oli yksi niitä asioita, joita Lily Peterissä arvosti. Peter saattoi olla ujo ja kömpelö, mutta hänellä oli kultaisempi sydän kuin useimmilla niistä, jotka Lily tunsi. Hän oli inhimillinen.

"Outoa ajatella, että huomenna se alkaa", Cinnamon totesi mietteliäästi. "Lopun alku."

Remus taivutti päätään ja hymyili tytölle. "Pelottavaa, vai mitä? Se, että pitäisi äkkiä tietää, miten haluaisi kuluttaa loppuelämänsä."

"Ja kenen kanssa", Lily lisäsi katsellen kaksikkoa paljonpuhuvasti. Cinnamonin posket punehtuivat ja Remus hätkähti, kuin Lily olisi sanoillaan järkyttänyt poikaa jollakin tavalla. Lily ei voinut pidättää nauruaan.

"Mikä nyt on noin hauskaa?" Cinnamon kysyi oitis.

"Te kaksi", Lily sanoi rehellisesti.

Remus ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan. "Mikä meissä on niin hauskaa?"

Lily vain ravisti hiuksiaan, eikä vastannut.

Professori McGarmiwa oli jo odottamassa muodonmuutosluokassa, kun Lily käveli Ariannan ja Cinnamonin kannoilla sisälle luokkaan. He tervehtivät opettajaa pikaisesti ja istuivat normaaleille paikoilleen odottamaan, että Kelmit ehtisivät paikalle - Sirius oli saanut mielestään nerokkaan idean, jonka mukaan Kelmien oli tarkoitus jäädyttää luihuisten koulupuvut. Lily ei voinut kuin ihmetellä Kelmien mielikuvitusta. Hänen mielensä ei olisi ikinä taipunut samanlaisiin kierouksiin, vaikka hän olisi tehnyt kuinka paljon työtä sen eteen.

Kelmit ilmestyivät tunnille vain muutamaa minuuttia sen alkua. Kaikki neljä näyttivät siltä, että olivat juosseet lujaa ehtiäkseen ajoissa. Peterin kasvot punoittivat ja hän pyyhki otsaansa. Jamesin hiukset sojottivat pystyssä tavallistakin pahemmin ansaiten murhaavia katseita professori McGarmiwalta. James ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan keskittyi penkomaan muodonmuutoskirjoja esille ylitsepursuilevan täydestä laukustaan.

"Voit antaa kirjasi olla siellä missä se onkin, Potter", McGarmiwa sanoi poikkeuksellisen ystävälliseen sävyyn. "Et tarvitse sitä tällä tunnilla."

James totteli ja sulki laukkunsa keskittäen kaiken huomionsa professori McGarmiwaan, joka huolellisesti napitetussa pullonvihreässä kaavussaan ja kireässä nutturassaan näytti sinä päivänä tavallistakin haukkamaisemmalta. Nainen naputti levottomasti pöytänsä reunaa taikasauvallaan odottaen, että luokkaan laskeutuisi hiljaisuus. Lilyn yllätykseksi nainen ei tehnyt elettäkään vaientaakseen luokkaa, vaan odotti kärsivällisesti, aivan kuin maailmassa olisi ollut aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja omalla tavallaan sitä olikin, Lily ajatteli ihmetellen itsekin tuntemaansa surun häivähdystä. McGarmiwalla ei ollut heille enää mitään opetettavaa.

Lily ei olisi uskonut voivansa tuntea surua muodonmuutosten päättymisen vuoksi. Hän ei ollut ikinä pitänyt muodonmuutoksista erityisen paljon - se oli ollut niitä harvoja kouluaineita, joissa hän ei ollut ollut kovin lahjakas ja niin ollen myös niitä harvoja aineita, joita hän oli inhonnut. Hän ei myöskään ollut milloinkaan ollut kovin kiintynyt professori McGarmiwaan, joka oli Jamesin temppujen lisäksi ollut yksi hänen suurimpia pelonaiheitaan seitsemän vuoden ajan. Mutta nyt, kun McGarmiwa seisoi heidän edessään aina yhtä suoraselkäisenä ja tiukkana Lily lopulta huomasi, että tulisi itse asiassa kaipaamaan tätä kaikkea - tavanomaisia, vaikeita oppitunteja, jotka hän kulutti yrittäen muuttaa vesimaljaa pelikaaniksi samalla kun Kelmien loitsimat toinen toistaan ihmeellisemmät eläimet laukkasivat ympäri luokkaa McGarmiwan yrittäessä saada Kelmejä lopettamaan... Omalla tavallaan se kaikki oli niin tuttua, niin kotoisaa, että pelkkä ajatus sen menettämisestä sai Lilyn vatsan muljahtamaan ikävästi. Hän toivoi, että olisi voinut vain palata ajassa taaksepäin ja jäädä sinne... hän ei ollut valmis jättämään elämäänsä ja astumaan todelliseen maailmaan, ei nyt, eikä ehkä koskaan -

Vähitellen Lily tajusi hiljaisuuden laskeutuneen luokkaan. Hän alkoi ravistella itseään irti ajatuksistaan yrittäen keskittyä siihen, mitä McGarmiwalla oli sanottavanaan. Vaikka hän itse olikin enemmän kuin surullisen mielentilan vallassa, ei McGarmiwan kasvoilla näkynyt häivähdystäkään tunteesta, ikään kuin naista ei olisi mitenkään liikuttanut se, että hänen oman tupansa oppilaat valmistautuivat S.U.P.E.R-kokeisiin ja koulun jättämiseen... ehkä se ei merkinnytkään naiselle mitään, Lily ajatteli alakuloisesti. Loppujen lopuksi McGarmiwa menetti yhden luokan joka vuosi, eivät he olisi mitenkään erikoisia - ja vasta sillä hetkellä Lily todella tajusi, miten vähäpätöisiä hän ja hänen ystävänsä loppujen lopuksi olivat oikeassa maailmassa. He tulivat ja he menivät, eikä kukaan jäisi kaipaamaan heitä, kun he olivat poissa. Lily tunsi silmiensä kyyneltyvän uhkaavasti ja puristi kätensä nyrkkiin pöydän alla. Sillä hetkellä hän lupasi itselleen, että tekisi aina kaikkensa ollakseen hyvä ja auttaakseen toisia, että hänen kuolemansakin jälkeen ihmiset muistaisivat, kuka hän oli, muistaisivat hänen antaneen heille jotakin, auttaneen heitä -

"Lily?" Cinnamon koputti Lilyä varovasti selkään. "Onko kaikki kunnossa?"

Lily kuivasi kiireesti silmänsä ja kääntyi katsomaan tyttöä. "Kaikki hyvin, Cin", hän vakuutti pieni hymy huulillaan, ennen kuin käänsi katseensa takaisin professori McGarmiwaan, joka nyt piteli taikasauvaa tiukasti, jotenkin arvokkaasti, edessään.

"Kuten tiedätte, huomenna teitä odottavat S.U.P.E.R-kokeenne", McGarmiwa aloitti kirvoittaen luokasta parahduksien ja voihkauksien aallon, joka kuitenkin katosi nopeasti yhden terävän katseen myötä. "Silloin voitte mitata, mitä olette seitsemän vuoden aikana oppineet ja mitä teidän olisi pitänyt tehdä paremmin. En voi kyllin korostaa sitä, miten tärkeät nämä yhdet kokeet ovat. Ne antavat arvosanan sille, mitä te tiedätte ja mihin te pystytte. Niistä riippuu suuri osa teidän tulevaisuudestanne ja siksi kehotankin teitä tekemään parhaanne. Toivon syvästi, että olette nähneet vaivaa opiskellaksenne - " McGarmiwa piti puheessaan juuri sopivan mittaisen tauon ehtiäkseen luomaan varoittavan katseen Kelmeihin.

"Olemme me opiskelleet", Sirius protestoi, kun nainen oli aikeissa jatkaa puhettaan. "Ja me olemme yleisneroja muutenkin!"

McGarmiwa jätti Siriuksen sanat huomioimatta ja jatkoi puhumistaan. "Luotan ja uskon siihen, että useimmat teistä ovat ymmärtäneet näiden kokeiden tärkeyden", professori sanoi painokkaasti. "Ja luotan myös siihen, että suoritatte ne mallikkaasti ja annatte Rohkelikolle aihetta olla ylpeä kasvateistaan - " nainen nielaisi. "Totuus on, että ei ole enää mitään, mitä katsoisin aiheelliseksi opettaa teille. Olen näyttänyt teille kaiken sen, mitä koulun johtokunta haluaakin minun näyttävän. Nyt voin vain toivoa, että olette ottaneet siitä opiksenne. Voitte mennä."

Lily kääntyi katsomaan yllättyneenä Ariannaa, kun McGarmiwa nyökkäsi heille ja käveli kiivaasti ulos luokasta. Hän ei muistanut McGarmiwan antaneen heille koskaan aiemmin vapaatuntia mistään.

"Hänen täytyy tosiaan pitää meitä älykkäinä, jos hän antaa meidän mennä noin vain", Lily huomautti heilauttaessaan laukun olkapäälleen ja lähtiessään kävelemään ulos luokasta.

Arianna kohautti olkapäitään. "Onko sillä väliä? Tärkeintä on, että saimme tunnin vapaaksi."

Lily oli illan koittaessa enemmän kuin hermostunut. Hän makasi Jamesin sängyllä poikien makuusalissa pino oppikirjoja edessään ja yritti keskittyä lukemiseen, vaikka sillä hetkellä hänestä tuntuikin, että hengittäminen vaati kaikki hänen voimansa. Häntä hermostutti. Hänen oli vaikeaa uskoa, että kaikki tapahtui niin nopeasti - vain hetki sitten hän oli istunut viimeisellä oikealla oppitunnillaan ja tanssinut tangoa professori Flaemencan ohjeiden mukaisesti ja silti siitäkin oli kulunut jo monta tuntia. Ajan kulumista vain oli niin vaikeaa seurata, kun se muuttui kirjan sivujen kääntelyksi, yksi toisensa jälkeen järjestelmällisesti luetuksi oppikirjaksi -

Lily kohotti katseensa kirjastaan ja antoi katseensa kiertää ympäri poikien makuusalia. Makuusali oli sinä iltana tavallista täydempi, sillä hänen lisäkseen myös Arianna ja Cinnamon olivat kokoontuneet poikien makuusaliin lukemaan. Arianna selasi kiivaasti läpi pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjaa nojaten samalla puolihuolimattomasti Siriukseen, joka pyöritti hänen hiuksiaan hajamielisesti sormensa ympärille. Cinnamon istui Remuksen sängyn laidalla ja oli uppoutunut lukemaan yrttitiedon muistiinpanoja. Peter oli kiivennyt ikkunalaudalle istumaan. Lily saattoi kuulla pojan mutisevan itsekseen jotakin taikajuomiin liittyvää kaavaa.

Lily hymyili. Jollakin tavalla hänet valtasi sillä hetkellä hyvin rauhaisa olo, aivan kuin kaikki ne hankalat asiat, joista hän oli aamulla huolehtinut olisivat kadonneet, lakaistu piiloon maton alle... Nojatessaan Jamesin olkapäähän hän ei voinut olla ajattelematta, että aika tuntui jollakin tavalla kääntyneen taaksepäin. Huolimatta siitä tosiasiasta, että heillä kaikilla oli edessään iso pino kirjoja ja heitä odotti yksi heidän siihenastisen elämänsä suurimmista päivistä Lily tunsi itsensä sillä hetkellä paljon todellista ikäänsä nuoremmaksi. Illassa oli jotakin samanlaista kuin niissä lukemattomissa illoissa ennen joulua, kun Voldemort ei ollut koskettanut heitä millään tavalla, kun he vain olivat olleet... Silloin kaikki oli ollut niin paljon helpompaa, Lily ajatteli katsellessaan, kuinka Cinnamonin katse lipui vähän väliä yrttitiedon kirjasta Remuksen kasvoihin ja taas takaisin. Silloin he olivat todella tienneet, keitä olivat.

"Kuvittelenko minä vain - " Siriuksen syvä, kiusoitteleva ääni aloitti. "Vai onko Lily Evans saanut tarpeekseen opiskelusta?"

Lily virnisti hämillisesti pojalle. "Enpä tiedä", hän sanoi sitten. "Minä kai tavallaan unohdin itseni."

"Onhan sekin ajanvietettä." Sirius hymyili. "Henkilökohtaisesti olen enemmän kuin valmis luopumaan tästä kirjasta. Jästien elämäntavat -" poika tuhahti ja näytti Lilylle jästitiedon kirjaansa. "Voitko kuvitella, tämä kirja itse asiassa väittää, että posteljooneja on olemassa?"

"Ehkä se johtuu siitä, että niitä on", Cinnamon huomautti vaivautumatta kohottamaan katsettaan kirjastaan. "Olen itse nähnyt yhden, kun olin kesällä Lilyn luona - se oli sellainen hyvännäköinen vaaleatukkainen poika, joka ei ollut vaivautunut napittamaan paitaansa kunnolla - "

"Kiitos, tuo taitaa riittääkin", Remus keskeytti ystävällisesti, mutta lujasti. "Tuolla tavalla sinä vain lietsot Anturajalan epäuskoa. Hänhän ei pysty kuvittelemaankaan, että joku muu kuin hän voisi olla hyvännäköinen."

"Pystyn minä", Sirius vastusti.

Remus kohotti kulmiaan. "Et kai?"

"Kyllä, minä - "

Pöllön rääkäisy keskeytti Siriuksen ja sai pojan ponnahtamaan ylös sängyltään niin äkillisesti, että poika samalla lähestulkoon pudotti Ariannan lattialle. Sirius ei jäänyt kiinnittämään mitään huomiota Ariannan loukkaantuneisiin huudahduksiin, vaan syöksähti avaamaan makuusalin ikkunan levälleen ja väisti, kun hiilenmusta pöllö lennähti ikkunasta sisään. Pöllö kiersi kerran makuusalin ympäri ja laskeutui sitten suoraan Siriuksen syliin. Sirius katseli sitä kivettyneenä. Se oli synkkäsävyinen, virallinen ministeriön lintu, Lily totesi katsoessaan pöllöä tarkemmin. Pöllö oli samanlainen kuin ne linnut, jotka lähettivät surunvalitteluja ihmisille, Lily tajusi. Hän kohotti katseensa pöllöstä Siriuksen kasvoihin. Ne eivät heijastaneet mitään tunteita, eikä Lily sitä ihmetellytkään - loppujen lopuksi maailmassa ei ollut kovinkaan monta ihmistä, joiden kuolemasta Sirius olisi ollut pahoillaan ja ne nimenomaiset ihmiset olivat kerääntyneet sinä iltana yhteen huoneeseen.

"Aiotko sinä avata sitä?" James kysyi varovasti. "Koska jos sinä et halua, me - "

Sirius vaiensi hänet yhdellä päänpudistuksella. "Kyllä minä aina yhden linnun hoitelen", hän sanoi tarkoituksellisen itsevarmasti ja alkoi määrätietoisesti irrottaa kirjettä pöllön jalasta. Sitten hän päästi pöllön takaisin lentoon ja käveli sängylleen istumaan kiinnittämättä pöllöön enempää huomiota. Ariannakin nousi istumaan sängyllä ja kietaisi toisen käsivartensa pojan vyötärölle nojaten vasten pojan olkapäätä ikään kuin yrittäen jakaa rohkeutta. Sirius antoi toisen kätensä kulkeutua Ariannan hiuksiin samalla kun toinen kääri kirjettä auki rullalta.

Lily seurasi sivusta Siriuksen ilmeitä. Hän toivoi, että olisi pystynyt lukemaan jonkun merkin pojan kasvoilta, joka kertoisi, mitä oli tapahtunut. Hän ei voinut olla ajattelematta, että joku Siriuksen perheestä oli kuollut - hänen äitinsä, tai isänsä, tai Regulus. Sitä uskomusta vahvisti myös Siriuksen ilme, joka oli kireä ja hivenen yllättynyt samaan aikaan, aivan kuin poika ei olisi tiennyt, mitä olisi ajatellut saamastaan viestistä. Lopulta poika rypisti kirjeen palloksi nyrkissään ja antoi sen pudota lattialle. Hän haroi väsyneesti hiuksia pois silmiltään.

"No?" James kysyi jännittyneenä.

"Minun setäni." Siriuksen äänensävy oli jäykkä ja pidättyväinen, aivan kuin hän olisi itse asiassa surrut tapahtunutta. "Alphard."

Jamesin kasvoille levisi oitis ymmärtävä ilme. Lily vilkaisi poikaa ihmeissään, yrittäen keksiä, miksi sedän kuolema olisi saanut Siriuksen noin surullisen näköiseksi - Siriushan vihasi kaikkea, mikä liittyi hänen perheeseensä. James näytti lukevan Lilyn hämmästyksen tytön silmistä ja muotoili huulillaan sanat 'kerron myöhemmin'.

"Mihin hän kuoli?" Remus kysyi hitaasti.

Sirius hymähti. "Vanhuuteen. Ei mitään isompia ongelmia."

"Ai."

"Hänet haudataan lauantaina. Hän jätti kaikki rahansa minulle."

"Sinun piti kertoa minulle Siriuksen sedästä", Lily muistutti kävellessään Jamesin kanssa kahdestaan pitkin koulun hämäriä käytäviä. He olivat suorittamassa partiotaan huolimatta siitä, että kumpikaan ei oikein ollut partiointituulella. Siriuksen uutiset olivat saaneet heidän mielialansa putoamaan matalalle ja jos Lily aiemmin olikin onnistunut saavuttamaan jonkinlaista toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen, ei siitä ollut nyt mitään jäljellä.

James puristi Lilyn kättä tiukasti kääntyessään kulmasta ympäri ja ottaessaan suunnan kohti Suurta Salia. "Alphard oli niitä harvoja kunnollisia Blackeja", hän sanoi hiljaisella äänellä. "Andromedan lisäksi ainoa sukulainen, josta Sirius välittää. Hän on aina ollut Voldemortia vastaan, vaikka ei annakaan sen näkyä - minun tietääkseni hän käytti suurimman osan ajastaan kirjoittamalla tai jotakin, hän ei oikeastaan pitänyt muista ihmisistä - " James piti tauon ja ravisti päätään. "Siksi hän kai jättikin rahansa Siriukselle. Että Sirius jaksaisi pitää pintansa sukua vastaan, hän ei ikinä hyväksynyt sitä, mitä Siriukselle tehtiin - "

"Mitä tarkoitat?"

"Hänethän revittiin pois sukupuusta. Noin vain. Alphard on tietääkseni siellä yhä. Andromeda taas ei, ainakaan jos muistan oikein - hänhän meni naimisiin jästisyntyisen kanssa, kamala rikos - " James hymähti.

Lily ravisti päätään tuskastuneena. "Välillä minä todella vihaan puhdasveristen asennetta", hän sanoi. "He kuvittelevat olevansa niin paljon parempia, vaikka oikeasti heillä ei ole puoliakaan siitä sielusta, mitä muilla on - ja he elävät varmistaakseen oman ylemmyysasemansa, aivan kuin muita ei olisikaan - "

"Eivät kaikki ole sellaisia, Lily", James lohdutti. "Jotkut puhdasveriset ovat ihan kunnollisiakin."

"Niin kuin sinä vai?"

James haroi hiuksiaan virnistäen itsekseen. "En ole ihan varma siitä kunnollisuudestani - tai no, minulla ei ole tapana kiduttaa ihmisiä huvin vuoksi, ainakaan enää, mutta minulla taitaa olla koko joukko ikäviä luonteenpiirteitä - Sirius ainakin sanoo, että puhun unissani."

"Kuulostaa pahalta", Lily kiusoitteli. "En ole aivan varma siitä, haluanko ikinä nukkua kanssasi samassa paikassa."

James hymyili hänelle, mutta vakavoitui yllättäen ja käänsi hänet itseään kohti. "Kuule - " poika aloitti epäluonteenomaisen vakavaan sävyyn saaden Lilyn ihmettelemään, mitä poika oikein aikoi sanoa. Edes pojan ruskeat silmät eivät hymyilleet, niin harvinaista kuin se olikin. Lily kurtisti kulmiaan.

"Onko jokin vikana?"

"Ei, ei sinne päinkään", James kiirehti sanomaan. "Minä vain halusin varmistaa yhden asian - "

"No?"

James veti syvään henkeä. "Kun koulu loppuu - sinä et aio livistää minnekään, ethän?"

Lily katsoi poikaa hämmentyneenä miettien, mihin poika oikein pyrki. "En tietääkseni", hän sanoi hieman kysyvään sävyyn. "Miksi kysyt?"

"En miksikään", James sanoi nopeasti - aivan liian nopeasti. "Tai siis, minä vain olen miettinyt - kun kaikki on nykyään niin vaikeaa ja kaikkea - sinä aiot pysyä vielä siinä, etkö aiokin?"

Lily nyökkäsi puristaen Jamesin kättä. "Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pakenevat maasta heti, kun tulee ongelmia jonkun Voldemortin kanssa", hän ilmoitti.

James hymyili helpottuneena ja suuteli häntä pitkään ja viivytellen.

Arianna kuljetti käsiään hajamielisesti Siriuksen hiuksissa ja tuijotti kattoon. Hän ja Sirius makasivat kahdestaan Siriuksen sängyllä poikien makuusalissa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Sirius oli sanonut tuskin sanaakaan kirjeensä luettuaan, eikä Arianna sitä oikeastaan odottanutkaan. Arianna ei tiennyt kovin paljon Siriuksen suvusta - enimmäkseen siksi, että Sirius ei halunnut puhua siitä - mutta hän muisti pojan maininneen joskus setänsä, puhuvan tästä kuin tämä olisi ollut hyvä ihminen -

Arianna huokaisi väsyneesti ja antoi päänsä painua Siriuksen olkapäälle. Hän toivoi, että olisi ollut yhä lapsi. Että olisi saanut elää toisenlaisena aikana, kokea toisenlaisia asioita. Oli vaikeaa yrittää keskittyä kokeisiin, kun niin paljon muuta oli meneillään.

"Mitä sinä aiot tehdä?" Arianna kysyi hitaasti. "Menetkö sinä hautajaisiin?"

Sirius liikautti käsivarttaan väsyneesti. "En usko", hän sanoi synkästi. "Kirjeessä sanottiin, että hänet haudataan BLACKIEN hautausmaalle! Hän ei ansaitse joutua sinne - " poika naurahti ilottomasti. "Enkä usko, että niistä hautajaisista tulee kovinkaan lämpimät juhlat. En halua olla näkemässä sellaista loppua - odotahan vain, kunhan he kuulevat hänen antaneen rahansa minulle - "

"Hän piti sinusta, eikö pitänytkin?"

"En ole nähnyt häntä kahteen vuoteen", Sirius mutisi. "Viimeksi kesällä ennen kuudetta vuotta, en ymmärrä, miksi hän muistelee minua. Todennäköisesti kyseessä oli se, että minä olin ainoa kunnollinen sukulainen, jonka hän tunsi - hän ei ikinä hyväksynyt Bellatrixia, tiedätkö?"

Arianna pyöritti silmiään. "Hän ei ole ainoa."

"Tavallaan minä haluaisin mennä niihin hautajaisiin", Sirius jatkoi aivan kuin ei olisi Ariannan sanoja kuullutkaan. "Kiittää häntä edes jotenkin - kun hän kuuli, että minut oli erotettu suvusta, hän sanoi minulle, että olin ansainnut sen - olin ansainnut päästä heistä irti, koska he olivat sellaisia, eivätkä ymmärtäneet mitään - " Sirius puristi tiukasti sängynpeittonsa kulmaa kädessään.

Arianna kohottautui kyynärpäänsä varaan toinen käsi edelleen Siriuksen hiuksissa. Hän katseli Siriuksen kasvoja, Siriuksen kurittomia otsahiuksia ja niiden takaa pilkottavia surullisia, aivan liian kauniita silmiä. Siriuksen suupielet olivat kääntyneet aavistuksen verran alaspäin aivan kuin hän ei pystyisi enempään, aivan kuin hän ei pystyisi itkemään - eikä hän ehkä pystynytkään, Arianna ajatteli hieman säälien. Sirius Black ei ollut koskaan osannut itkeä. Se oli kirous siinä missä palkkiokin, se vahingoitti häntä ja suojeli häntä lopun hetkellä. Hän voisi menettää kaiken, eikä siltikään näyttäisi tunteitaan... Arianna karisti kiireesti ajatuksen mielestään ja nosti taas katseensa Siriuksen silmiin. Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Siriuksen käsi kulkeutui Ariannan olkapäältä hänen niskaansa ja poika veti hänen päätään aavistuksen verran alaspäin - vain sen verran, että saattoi suudella häntä kunnolla.

Arianna liikahti taaksepäin ja katsoi Siriusta verkkaisesti. Sitten hän antoi päänsä vaipua takaisin tyynylle ja kuvitteli, että aikaa ei ollut olemassakaan.

Kun Arianna puolenyön aikaan lähti poikien makuusalista, hän näki Cinnamonin ja Remuksen istuvan makuusaliin johtavissa portaissa. Kaksikko pelasi shakkia hiljaisena, ikään kuin sanoilla ei olisi sinä iltana ollut mitään käyttöä. Ensimmäisen kerran aikoihin Arianna näki, että kaksikon välillä todella vallitsi rauha - Remus liikautti nappulaansa ja kosketti samalla Cinnamonin kättä. Ja hymyili tytölle.

Arianna lähti portaista ja suunnisti tyttöjen makuusaliin. Hän raotti ovea varovasti ja näki Lilyn istuvan sängyllään samassa asennossa kuin aamullakin. Pienen hetken ajan hän kuvitteli, että tyttö ei ollut siitä liikkunutkaan, vaan koko päivä oli ollut pelkkää unta. Hän käveli hiljaisena Lilyn ohitse haluamatta häiritä tyttöä, mutta istuessaan sängylleen hän kuuli tytön puhuvan.

"Luuletko sinä todella, että minun pitäisi mennä naimisiin Jamesin kanssa?" Lily kysyi hiljaa.

Arianna kääntyi yllättyneenä katsomaan tyttöä. "Mitä?"

"Koska minusta alkaa tuntua, että voisin tehdä niin."

98.osa – Kokeiden alku

22.6.1978

Cinnamon istui yksin oleskeluhuoneessa ja tuijotti takan hiipuviin liekkeihin, jotka kesäkuun loppupuolella vaikuttivat vähintäänkin turhalta lämmitykseltä. Toisaalta hän ei valittanut, sillä häntä paleli - häntä oli vapisuttanut koko aamun, vaikka olikin vaikeaa sanoa, johtuiko vapina kylmyydestä vai jännityksestä. Ensimmäisen S.U.P.E.R-kokeen alkuun oli noin kaksi tuntia ja kaiken lisäksi se käsitteli ainetta, jossa Cinnamon ei ollut koskaan ollut mikään luonnonlahjakkuus - pimeyden voimilta suojautumista. Myös päivän toinen koe oli pimeyden voimilta suojautumista, sillä seitsemäsluokkalaisilla oli päivittäin vain kaksi koetta, joista kumpikin käsitteli samaa ainetta. Aamuisin oli teoriakoe ja iltapäivällä käytännön koe, eikä Cinnamon osannut sanoa, kumpaa pelkäsi enemmän. Hän ei ollut ikinä oikeastaan välittänyt pimeyden voimilta suojautumista ja loppuvuoden tapahtumien ansiosta hän oli jopa oppinut vihaamaan sitä. Hän saattoi vain toivoa, että oli vuosien aikana oppinut tarpeeksi läpäistäkseen kokeen. Vaikka pimeyden voimilta suojautuminen ei ollutkaan mikään maailman tärkein oppiaine parantajakoulutuksessa, olisi hylätyksi tuleminen vähintäänkin noloa.

Cinnamon kietoi valkoisen aamutakin tiukemmin ympärilleen ja käänsi katseensa takasta seinällä riippuvaan kelloon. Viittä vaille seitsemän aamulla - hän ei ymmärtänyt, miten saisi kaksi tuntia kulumaan jokseenkin kivuttomasti. Ystäviltään hän ei ainakaan voinut odottaa minkäänlaista apua, sillä Arianna ja Alice nukkuivat edelleen onnellisen tietämättöminä heitä odottavasta päivästä ja Lily oli kadonnut makuusalista, ennen kuin Cinnamon oli edes herännyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minne Lily olisi voinut mennä, mutta jos hänen olisi täytynyt arvata, olisi hänen epäilynsä kohdistunut Tuleemeneehuoneen suuntaan. Lily halusi varmasti lukea rauhassa kokeisiin. Väitettä tuki myös se tosiasia, että kaikki tytön koulukirjat olivat kadonneet tytön mukana.

Cinnamon ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla huvittunut vai tuntea sääliä Lilyn vuoksi. Totta kai hän itsekin pelkäsi S.U.P.E.R-kokeita - täytyi olla hullu, jos EI pelännyt niitä - mutta hän sentään pystyi nukkumaan yönsä jokseenkin hyvin. Ja jos ei pystynyt, siitäkin oli syyttäminen aivan jotakin muuta kuin S.U.P.E.R-kokeita. Siitä oli syyttäminen hänelle ominaista raskasmielisyyttä ja mielikuvia, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan yölläkään. Kuvia kuolevista ihmisistä, hänestä itsestään itkemässä Jamesin kodin lattialla Remuksen sylissä toinen käsi tuhottuna ja tunnottomana... Ne olivat kuvia, joita Cinnamon ei halunnut nähdä ja jotka silti vainosivat häntä aivan kuin hän olisi ollut kyvytön päästämään niistä irti. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella ymmärsi, millaisen kirouksen pelko saattoi ihmiselle aiheuttaa ja viimein hän ymmärsi myös sen, miltä Remuksesta täytyi tuntua kaiken aikaa, kun poika kelasi päässään edestakaisin samanlaisia ellei pahempiakin kauhukuvia kuin hän... kuvia itsestään yrittämässä tappaa ihmisiä.

Cinnamon työnsi vaaleat hiukset sivuun silmiltään ja sulki silmänsä nojautuen taaksepäin nojatuolissaan. Hän ei yrittänytkään nukkua, sillä hän tiesi sen olevan turhaa, mutta lepääminen vaikutti silti hyvältä ajatukselta. Jos hän vain voisi pitää kaikki pelkonsa loitolla pienen hetken ajan, hengittää syvään, rauhoittua, unohtaa, kuka oli...

Makuusaleihin johtavista portaista kantautuva vaimea narahdus palautti Cinnamonin takaisin todellisuuteen aivan liian nopeasti. Kääntyessään katsomaan äänen suuntaan hän näki Remuksen seisomassa poikien makuusalien portaiden alimmalla askelmalla pahoitteleva ilme kasvoillaan, aivan kuin poika olisi katunut hänen havahduttamistaan.

"Yritin olla hiljaa", Remus mutisi kävellessään lattian poikki Cinnamonin luokse ja istui nojatuoliin häntä vastapäätä. Pojalla oli yllään vaaleansininen t-paita ja löysät yöhousut. Hän venytteli näyttäen olevan yhä ainakin puolittain unessa. "Taisin olla niin väsynyt, että unohdin hiipimisen."

"Ei sillä ole väliä. Et sinä portaille mitään voi", Cinnamon kuittasi hymyillen. Hän oli kiitollinen siitä, että hänen ja Remuksen välit olivat alkaneet lopultakin parantua - hänen ei enää tarvinnut tuntea oloaan niin vaivautuneeksi Remuksen seurassa. Se oli aina tuntunut suorastaan rikokselta ottaen huomioon sen, mitä kaikkea he olivat olleet ja miten paljon heidän olisi pitänyt olla -

Cinnamon ravisti ajatuksen nopeasti mielestään, ennen kuin se takertuisi hänen päähänsä pysyvästi. "Etkö saanut unta?" hän vaihtoi aihetta.

"S.U.P.E.R-kokeiden aamuna? Unta?" Remus naurahti, ikään kuin asiaa olisi ollut täysin mahdoton kuvitella. "En oikeastaan. Olen aina ollut Kelmeistä se kaikkein kokeisiinkeskittynyt persoona ja vaikka en olisikaan, on meidän makuusalissamme nukkuminen juuri nyt melkoisen mahdotonta. Matohäntä lukee kokeisiin aika kovaäänisesti - "

Cinnamon hymyili myötätuntoisesti. "Vieläkö hän hokee sitä rekisteröityjen animaagien listaa?"

"Kyllä vain", Remus huokaisi. Poika kuljetti kättään väsyneesti vaaleissa, ylikasvaneissa hiuksissaan. "Hänellä on pieniä vaikeuksia uskoa, että hän, Sirius ja James eivät kuulu sille listalle - voin vain toivoa, että hän ei kirjoita heidän nimiään kokeisiin, olemme selvinneet näin pitkälle jäämättä kiinni, joten - "

"Ei Peter tyhmä ole", Cinnamon muistutti.

"Minä tiedän, että hän ei ole tyhmä. Hän on huonomuistinen."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Cinnamon leikki kaulassaan roikkuvalla hopeisella ketjulla, Remus t-paitansa helmalla. Vaivihkaa Cinnamon tarkkaili Remuksen kasvoja ja pojan keskittynyttä ilmettä, ikään kuin poika olisi jo sillä hetkellä ollut mielessään suorittamassa ensimmäistä koettaan. Remuksen otsalla oli pieniä uurteita ja hänen toinen kätensä puristi nojatuolin käsinojaa melkein pakkomielteisesti -

"Pelottaako sinua?" Cinnamon avasi suunsa rikkoen tukahduttavalta tuntuvan hiljaisuuden. "Kokeet, siis?"

Remus nauroi. "Voit uskoa! Kuvittelin, että V.I.P-kokeet olivat kamalat, mutta nämä - "

"Toivon, että pimeyden voimilta suojautuminen ei olisi ensimmäinen koe. Olen aina ollut aika lahjaton siinä."

"Et sinä ole lahjaton", Remus sanoi automaattisesti.

Cinnamon ravisti hiuksiaan. "Teihin verrattuna kyllä! Sinä ja Sirius ja James - te olette luonnonlahjakkuuksia - "

"Siihenkin on syynsä", Remus sanoi hymyillen. "Minä olen aina pitänyt pimeyden voimilta suojautumisesta. Se on yksi syy. Ja Sarvihaara ja Anturajalka - no, sinähän tiedät, että he ovat aina suhtautuneet luihuisiin melko pakkomielteisesti - "

"Ehkä lievästi sanoen", Cinnamon hymähti. Hän muisteli, kuinka James ja Sirius olivat eilisaamuna sitoneet loitsulla kaikkien luihuisten kengännauhat yhteen ja sitten sytyttäneet yhden kaavunhelman liekkeihin. Tulos oli ollut enemmän kuin katastrofaalinen.

"No, siinä on heidän syynsä", Remus sanoi rauhallisesti, vaikka pojan suupieliä nykikin pieni hymy, aivan kuin olisi ollut mahdotonta nauraa sille tosiasialle, että Sirius ja James olivat keskittäneet suuren osan kouluajastaan vihollistensa kiusaamiseen, vaikka olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Mitä se enemmän oli, sitä Cinnamon ei tiennyt. Totuus oli, että oli vaikeaa kuvitella Jamesia ja Siriusta toisenlaisina ihmisinä. He saattoivat olla ylimielisiä, mutta he eivät olleet kuitenkaan pahoja - ja kiltteys lukeutui heidän luonteenpiirteisiinsä silloin kun se heille sopi, tai kun asialla oli jotakin tekemistä heidän ystäviensä kanssa. He olivat niitä ihmisiä, jotka saivat lukemattomat toiset vihaamaan itseään aivan turhaan, koska eivät vaivautuneet näyttämään, millaisia todellisuudessa olivat. Eikä se viha tuntunut häiritsevän heitä lainkaan, kun taas Cinnamon oli aina yrittänyt saada kaikki pitämään itsestään vain siitä syystä, että hänen TÄYTYI tehdä niin.

"Juuri nyt minä vain toivon, että olisin nähnyt enemmän vaivaa pimeyden voimilta suojautumisen eteen", Cinnamon huokaisi.

"Kyllä sinä pärjäät", Remus vakuutti. "Tai siis, sinähän tiedät aika paljon kaikista loitsuista ja kirouksista - "

"Kuten Avada Kedavrasta?" Cinnamon kohotti kulmiaan. "Tai kirouksista, jotka tuhoavat ihmisen käden."

Hän kirosi itseään nähdessään Remuksen ilmeen valahtavan ja pojan katseen lukkiutuvan hänen vasempaan käteensä, joka oli tuhoutunut uudenvuodenyönä. Vaikka uusi käsi toimikin jo lähestulkoon niin kuin piti, ei Cinnamon voinut luopua katkeruudestaan tuota yötä kohtaan... hän ei voinut unohtaa mitään siitä, mitä silloin oli tapahtunut ja joskus hänestä tuntui, kuin se kaikki seuraisi häntä hänen loppuelämänsä ajan, joka päivä, tunnista toiseen -

Silti. Silti oli ollut väärin ottaa sitä puheeksi, Cinnamon sanoi itselleen. Hän tiesi, että Remus ei halunnut puhua siitä, Remus ei halunnut kuunnella hänen itsesääliään sen enempää kuin kukaan muukaan ja kuitenkaan hän ei voinut olla puhumatta siitä, aivan kuin jokin tuntematon voima olisi pakottanut sanat muodostumaan hänen kurkussaan ja purkautumaan ulos hänen huultensa välistä kunnes hän saattoi syyttää vain itseään siitä, että kukaan ei enää halunnut kuunnella, mitä hän sanoi. Hän oli oppinut vihaamaan itsensä säälimistä ja kuitenkin tuo piirre oli takertunut häneen yhtä tiukasti kuin hänen vihansa pimeyden voimia kohtaan.

"Anteeksi", Cinnamon mutisi päätään riiputtaen. "En aikonut sanoa sitä."

Remus pudisti päätään synkästi hymyillen. "Vieläkö sinä ajattelet sitä? Uudenvuodenyötä?"

"Välillä."

"Kuinka usein?"

"En tiedä. Joskus näen siitä unta - olen aina vain uudelleen ja uudelleen Jamesin talossa ja joskus minä kuolen siellä - joskus taas joku toinen on se, joka kuolee ja minä se, joka tappaa - " Cinnamon sulki silmänsä ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille, halasi niitä lähemmäs itseään estääkseen kylmyyttä iskemästä, tai estääkseen itseään vapisemasta, hän ei ollut aivan varma itsekään. Hän odotti Remuksen sanovan jotakin, käyttävän niitä latteita, tyhjiä lohdutuksen sanoja, joita poika oli lausunut hänelle niin usein täysin turhaan, pystymättä pelastamaan häntä häneltä itseltään tai miltään muultakaan. Remus pysyi kuitenkin vaiti ja kun Cinnamon avasi silmänsä, hän näki pojan katseen harhailleen jonnekin kauas pojan ajatusten mukana.

"Ajatteletko sinä sitä ikinä?" Cinnamon kuiskasi, puolittain varmana siitä, että Remus ei edes kuulisi. Remus kuitenkin käänsi päänsä hänen puoleensa kuin jonkun oudon voiman pakottavana. Poika katsoi häntä hymyillen vinosti, lähestulkoon itseironisesti, aivan kuin jokin Cinnamonin sanoissa olisi huvittanut häntä tavalla, jota kukaan muu ei voinut ymmärtää.

"Sitä on kai mahdoton olla ajattelematta", poika sanoi vastahakoisesti. "Mutta en minä ajattele sitä sen enempää kuin muitakaan kirouksiani - kaikkia niitä asioita, joita olen tehnyt ihmissutena, kaikkia niitä ihmisiä, jotka olisin voinut tappaa - ei sellaisia ajatuksia voi päästää pintaan, Cin! Ei kukaan meistä halua tuhota itseään!"

"Paitsi ehkä välillä", Cinnamon mutisi ilmeettömästi.

"Vieläkö sinä säälit itseäsi tuolla tavalla?" Remus puuskahti turhautunut sävy äänessään. Cinnamon hätkähti pojan synkkää, melkein vihaista ilmettä. "Etkö sinä ymmärrä, miten hyödytöntä se on? Totta kai sinä voit olla pahoillasi - niin kauan kuin se ei estä sinua elämästä! Mutta jos sinä lukkiudut itseesi ja väistelet kaikkea vain siksi, että et halua minkään sattuvan luovutat samalla voiton sille toiselle puolelle!"

"Väistelen kaikkea?" Cinnamon toisti kylmästi. "Mitä minä muka nyt väistelen?"

"Sinähän sen paremmin tiedät!"

Cinnamon naurahti. "Rem, minä luulin, että me puhuimme tästä jo!"

"Puhuimme mistä?" Remuksen kasvot olivat täysin ilmeettömät.

"Sinusta ja minusta. Siinä ei ole mitään ideaa."

Poika ravisti päätään kuin haluten torjua ajatuksen, tai Cinnamonin sanat - Cinnamon ei voinut olla varma, kumpi oli kyseessä. "Minä teen niin kuin sinä haluat, Cinnamon", Remus sanoi äänellä, joka kaikessa nöyryydessään suorastaan pilkkasi Cinnamonia. Pojan kiinteä katse tuntui suorastaan porautuvan Cinnamonin pään sisään samalla kun poika taivutti päätään kumarrukseen, joka oli vähintään yhtä ivallinen kuin hänen hymynsäkin. "Minähän sanoin sinulle, Cin", poika jatkoi, jo hieman rauhallisemmin. "En tee mitään, ennen kuin sinä pyydät minua. Enkä minä ole niitä ihmisiä, jotka rikkovat lupauksensa."

Remus nyökäytti päätään ja nousi ylös tuolistaan selvästi aikomuksenaan lähteä huoneesta. Cinnamon ojensi kättään hänen suuntaansa.

"Odottaisit vielä vähän", tyttö pyysi.

"Odottaisin mitä?" Remus kohotti kulmiaan.

"Minä luulin, että me olimme taas ystäviä."

Cinnamon näki Remuksen ilmeen valahtavan ohitsekiitävän hetken ajan, pojan keskittymisen katoavan tämän kasvoilta, aivan kuin Remus olisi kerrankin ollut vailla mitään naamiota. Sitten poika suoristi selkäänsä ja hymyili Cinnamonille aitoa, melkein pahoittelevaa hymyä.

"Me olemme ystäviä, Cin", Remus sanoi rehellisesti. "Sinä olit aina paras ystäväni."

Cinnamon ei keksinyt mitään sanottavaa. Remus katseli häntä hetken aikaa hiljaisena ja katosi sitten portaisiin.

Remus työnsi synkkänä poikien makuusalin oven auki ja astui sisälle huoneeseen. Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut huoneessa hänen lähtönsä jälkeen - James oli edelleen suihkussa, Peter mutisi itsekseen pakkomielteisesti läpi rekisteröityneiden animaagien listaa ja Sirius istui sängyllään selaten itsekseen huispauslehteä. Poika kohotti katseensa lehdestään, kun Remus sulki makuusalin oven ja heittäytyi sängylleen istumaan.

"Sinähän äkkiä palasit", Sirius totesi. "Mikä iski?"

"Cinnamonin itsesääli", Remus huokaisi. "Luulin hänen päässeen jo siitä yli."

Sirius kohautti olkapäitään, eikä Remus osannut sanoa, heijastiko pojan kasvojen ilme sääliä vai jonkinlaista ärtymystä. "Mihinpä koira karvoistaan pääsisi", poika totesi sitten latteasti.

"Sinähän sen tiedät."

Sirius virnisti valjusti ja käänsi sitten taas katseensa takaisin huispauslehteensä, aivan kuin se olisi ollut sillä hetkellä maailman tärkein asia. Remuksesta tuntui oudolta nähdä poika selaamassa lehteä niin passiivisesti ja välinpitämättömästi, vaikka meneillään oli paljon tärkeämpiäkin asioita - S.U.P.E.R-kokeet... ja illalla olisi heidän viimeinen kuutamokeikkansa... ja Siriuksen setä oli juuri kuollut - olisi voinut kuvitella pojan olevan hieman kiinnostuneempi ympäröivästä maailmasta, Remus ajatteli huvittuneena.

"Miten sinulla sujuu?" hän kysyi merkitsevästi saaden Siriuksen siirtämään katseensa irti lehdestään.

"En ole vielä kuollut, eli kaikki on hyvin", Sirius hymähti jotenkin kyllästyneesti.

Remus voihkaisi. "Älä viitsi, Anturajalka! Miltä sinusta tuntuu nyt, kun setäsi - "

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan keskittyi katselemaan, kuinka ilmeet vaihtuivat Siriuksen kasvoilta yllättyneestä surulliseksi ja sitten takaisin siihen kaikenkätkevään ilmeettömyyteen, jonka puolesta Sirius olisi voinut olla suorastaan Redin kaksoisveli. Remuksen teki mieli hypätä Siriuksen sängylle ja ravistella poikaa olkapäistä niin kauan, että poika suostuisi tajuamaan, ettei tunteiden peittäminen ollut koskaan mikään ratkaisu, ei, vaikka Sirius olikin aina niin kuvitellut... Toisaalta Remus tiesi, että ei ollut oikea ihminen saarnaamaan Siriukselle. Hän oli itsekin oppinut pitämään asioita sisällään, kätkemään monet syvällisemmät totuudet kuivakan, hieman alakuloisen hymyn taakse niin usein, että monet olivat jo tottuneet ajattelemaan, ettei hänellä mitään erityisiä ajatuksia ollutkaan.

"Me olemme toivottomia", Remus nauroi saaden Siriuksen rypistämään otsaansa. "Olemme kumpikin yhtä pahoja, mitä tulee asioiden myöntämiseen!"

"Sinä olet pahempi", Sirius sanoi automaattisesti.

"Sinä."

"Sinä."

"Sinä."

"Pahus, Kuutamo, et kai sinä aio kehitellä väittelyä tästäkin asiasta?" Sirius puuskahti. "Minä myönnän - minua masentaa, kun minun setäni kuoli, koska hän oli niitä harvoja sukulaisia, jotka kohtelivat minua muunakin kuin pelkkänä roskakasana! Mutta minä aion masentua vasta kun nämä kokeet ovat ohi, koska jotenkin en usko, että Alphard olisi halunnut minun pilaavan koko tulevaisuuteni vain sen vuoksi, että hän ei ole enää paikalla kertomassa sitä minulle! Hän sanoi aina, että minun pitäisi ryhtyä auroriksi ja hän oli mielettömän ylpeä, kun sai kuulla minun tekevänkin niin... nämä kokeet ovat tärkeät, jos minä haluan auroriksi, enkä minä todellakaan aio pettää sen ainoan sukulaisen luottamusta, joka missään vaiheessa ei ole lakannut uskomasta minun kykyihini!"

Remus hätkähti Siriuksen tunteenpurkauksen kuullessaan. Oli outoa kuulla Siriuksen puhuvan tuolla tavalla. Yleensä poika kuittasi itseensä kohdistuvat utelut, joita parhaimmillaankin saattoi nimittää vain merkityksettömiksi. Nytkin Sirius mulkoili häntä aivan kuin katuen sitä, mitä oli sanonut.

"No", Sirius melkein ärähti seuraavaksi. "Olet kuullut, mitä minä ajattelen. Nyt minä haluan kuulla, mitä sinä ajattelet."

"Mistä?"

"Yleensä."

Remus huokaisi. "En minä ajattele sen monimutkaisempia asioita kuin kuutamokeikan aamuna yleensäkään. Mietin, kuinka monta ihmistä minä tapan illalla - "

"Älä viitsi!"

" - millaisiin vaikeuksiin te minut hankitte, montako kertaa Voro meinaa saada teidät kiinni", Remus jatkoi Siriuksen välihuomautuksesta huolimatta. "Tietysti minä kiroan mielessäni sitä typerää tyttöä, joka väittää pääsevänsä asioista yli, vaikka ei pääse. Hän voisi yhtä hyvin lukita itsensä loppuelämänsä ajaksi makuusaliinsa ja pysyä siellä!"

"Minä luulin, että teillä meni jo hyvin", Sirius sanoi ymmällään. "Eilen illalla - "

Remus nauroi huvittuneena. "Sellaiset käsitteet kuin 'eilen' tai 'aiemmin' eivät merkitse mitään, kun kyse on Cinnamon Bellinistä! Hän on kuin tuuliviiri - koskaan ei voi tietää, millä tuulella hän on - joskus hän sanoo, että ei enää halua masentua ja seuraavana päivänä hän on taas valmis itkemään minun syliini - minä en edes tunne häntä enää! Yhtä hyvin hänessä voisi olla nämä kaksi ihmistä, jotka vain pyrkivät tappamaan toisensa - Merlin, se tyttö on hankala!"

"Hyvä tietää, että minä en ole täällä ainoa, jolla on monimutkaisia ihmissuhteita", Sirius virnisti.

"Tuosta ei ole oikeastaan apua."

"Olen huono auttamaan toisia naisongelmien kanssa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos tyttöä ei kiinnosta, se on hänen ongelmansa, eikä siihen kannata haaskata liikaa aikaa."

"Te kaksi olette uskomattomia", Peter puuttui keskusteluun unohtaen hetkeksi animaagilistansa. "S.U.P.E.R-kokeet alkavat puolentoista tunnin kuluttua ja te keskustelette TYTÖISTÄ!"

Sirius vilkaisi poikaa nenäkkäästi. "Asiat pitää panna tärkeysjärjestykseen."

Cinnamon kirosi edelleen itseään siksi, että oli antanut Remuksen mennä sekoittamaan ajatuksensa. Hän seisoi Suuren Salin ulkopuolella odottamassa, että seitsemäsluokkalaiset kutsuttaisiin sisälle saliin pimeyden voimilta suojautumisen teoriakoetta varten ja vaikka häntä pelottikin, ei hän ollut enää lainkaan oikeassa mielentilassa koetta varten. Päinvastoin, hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kokonaan toisiin asioihin - Remukseen ja kaikkeen siihen, mitä hänen olisi pitänyt sanoa toisella tavalla. Hänen olisi vain pitänyt pitää suunsa kiinni, hän ajatteli synkästi. Pysyä hiljaa ja vaikka vain pelata shakkia, niin kuin edellisiltana... silloin kaikki olisi voinut päättyä jokseenkin hyvin... Cinnamon huokaisi ja puristi voimattomasti käsiään yhteen. Hän yritti unohtaa koko Remuksen ja keskittyä kaikkeen siihen, mitä oli ikinä oppinut pimeyden voimilta suojautumisesta - loitsuihin ja kirouksiin ja pimeisiin olentoihin. Kappoihin, punalakkeihin, mantikoreihin, lordinkäsinkäisiin ja ihmissusiin -

Ihmissusista Cinnamonin mieleen muistui taas Remus. Hänen sydäntään pisti ikävästi, kun hän tajusi, että illalla olisi täysikuu - Remuksen muutosyö. Hän kääntyi vaistomaisesti katsomaan suuntaan, missä Remus seisoi ystäviensä luona. Poika oli täysin keskittynyt keskustelemaan Jamesin vieressä seisovan Lilyn kanssa. Sitten, ikään kuin Cinnamonin katseen vaistoten poika kääntyi ja vilkaisi häntä. Poika nyökkäsi lyhyesti ja jollakin tapaa hyvin ilmeettömästi, ennen kuin kääntyi taas Lilyn puoleen. Cinnamon huokaisi ja käänsi itsekin katseensa toiseen suuntaan.

"Seitsemäsluokkalaiset", McGarmiwan hallittu, arvokas ääni kutsui Suuren Salin ovelta. Cinnamon kääntyi katsomaan ovelle päin. Ovet oli nyt avattu ja McGarmiwa seisoi niiden keskellä tummanvihreä suippohattu päässään. Naisen kasvoilla oli vakava ilme ja hän kohotti käsiään heidän kaikkien suuntaan kuin voimaa jakaakseen, ennen kuin sanoi: "Voitte asettua paikoillenne. Kokeenne alkavat."

Cinnamon lähti kulkemaan seitsemäsluokkalaisten hälisevän ja pelokkaan lauman mukana sisälle Suureen Saliin. Astuessaan ovista sisään hän sai nähdä, että kaikki pitkät pöydät olivat hävinneet salista. Niiden tilalle oli tullut pitkiä pulpettirivistöjä. Jokaiselle pulpetille oli jaettu sulkakynä, mustetta ja pergamenttia. Salin etuosassa seisoi professori Flaemenca limetinvihreässä kaavussaan, vierellään S.U.P.E.R-lautakuntaan kuuluva huomattavasti arvokkaammin pukeutunut vanha mies, jonka kasvojen ilme oli niin kireä, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla eläväksi muutettu sitruuna. Cinnamon vakavoitui nopeasti tajutessaan itse asiassa hymyilevänsä ajatukselle ja asettui istumaan Alicen taakse keskimmäiseen pulpettiriviin. Hänen lähettyvilleen istuivat myös Lily ja James, kun taas Sirius ja Arianna joutuivat ilmeisesti McGarmiwan käskystä siirtymään kauas heistä. Cinnamon kuuli Siriuksen mutisevan vastalauseita McGarmiwalle samalla kun poika käveli reunimmaisen pulpettirivin luokse ja istui alas mielenosoituksellisesti.

Professori Flaemenca ja sitruunamainen mies alkoivat jakaa oppilaille koepapereita. Cinnamon puristi kätensä nyrkkiin tajutessaan vapisevansa hillittömästi. Hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kylmä - hänestä tuntui, kuin kaikki lämpö olisi täysin varoittamatta kaikonnut hänen verestään jättäen hänet kylmäksi ja liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Hän yritti turhaan hillitä vavahteluaan samalla kun käänsi katseensa lähellä istuvaan Lilyyn. Helpotuksekseen hän sai huomata, että Lily ei näyttänyt sen paremmalta kuin hän itsekään. Tytön kasvot olivat kuolemankalpeat ja hän näytti olevan täydellisen keskittynyt hengittämiseen. Tyttö nirhi toisen kätensä kämmenselän ihoa niin raivokkaasti pöytää vasten, että Cinnamon ei voinut olla epäilemättä, olisiko ihosta mitään jäljellä kokeen päätyttyä.

"Katse tähän suuntaan, kiitos." Sitruunamiehen jäykkä, matala ääni pakotti Cinnamonin irrottamaan katseensa Lilystä. Sitruunamies nyökkäsi hänelle jäätävään tyyliin ja ojensi hänelle sitten koepaperinsa. Hän asetti sen ylösalaisin pöydälleen odottaen, että kaikki muutkin saisivat paperinsa. Hän käänsi katseensa Suuren Salin seinällä roikkuvaan kelloon (se näytti vähän yli yhdeksää aamulla) ja yritti rauhoittua.

Aivan liian pitkän ajan kuluttua sitruunamies laski paperin luihuisiin kuuluvan Avril Zabinin pöydälle ja antoi heille kaikille luvan aloittaa. Cinnamon käänsi paperinsa ympäri, kirjoitti nimensä koepergamentin yläkulmaan ja vilkaisi sitten ensimmäisiä koekysymyksiä.

1. Luettele ja kuvaile anteeksiantamattomia kirouksia. Kerro niiden rangaistuksista.

2. Miksi Poisonus Maximotum-loitsun käyttö kiellettiin ihmissusien metsästyksen yhteydessä?

3. Kuka oli ensimmäinen ihminen, joka on koskaan langettanut Avada Kedavran?

4. Kuvaile keinoja, joilla voi puolustautua ankeuttajia vastaan.

Cinnamon hymyili helpottuneena - ehkä hän sittenkin selviytyisi - ja alkoi kirjoittaa vastauksiaan paperille...

"No, se meni paremmin kuin odotin", Remus totesi istuessaan teoriakokeen jälkeen ruokatauolla Tylypahkan pihamaalla. Poika pureskeli hajamielisesti omenaa yrittäessään selata lävitse Siriukselta lainaamaansa kirouksista kertovaa kirjaa, vaikka suoraan hänen silmiinsä paistava aurinko vaikeuttikin asiaa melkoisesti.

James hymähti. "Osa kysymyksistä oli kyllä ihan turhaa pilkunviilausta - kuka langetti ensimmäisenä Avada Kedavran? Suoraan sanottuna en usko, että tuosta on meille kovinkaan paljon apua, jos vielä joudumme vastakkain Voldemortin kanssa - "

"Minä unohdin kokonaan vampyyrin tuntomerkit", Peter keskeytti ahdistuneella äänellä. "Muistin kyllä kulmahampaat ja valkosipulin, mutta - "

"Matohäntä, vampyyrit eivät voi SIETÄÄ valkosipulia", Sirius huokaisi selvästi pohjattoman tuskastuneena Peterin huonomuistisuuteen. Remus vilkaisi Siriusta varoittavasti, mutta poika teeskenteli, että ei huomannutkaan koko katsetta. "Minulla ei ainakaan ollut mitään suurempia ongelmia", poika totesi huolimattomasti ja tutki kynsiään tavalla, joka toi väistämättä Remuksen mieleen Ariannan.

"En minäkään usko, että siitä huonoa numeroa tulee", James vastasi kuulostaen tyytyväiseltä itseensä. "Auroriakatemia taas yhden askeleen lähempänä!"

"Onko teidän pakko kiertää veistä haavassa?" Peter kysyi kärsivänä.

Sirius katsahti poikaa ymmällään. "Ethän sinä hakenut Akatemiaan."

"Mutta se ei tarkoita, että minulla ei olisi sielua."

"No niin, kukkotappelu poikki ennen kuin ehtii alkaakaan", Remus keskeytti aikomaansa terävämmällä äänellä.

"Ohhoh! Ettei vain pikku Kuutamo olisi hermostunut!"

"Sirius! Anna jo OLLA!"

Sirius vaikeni luimistellen Remuksen suuntaan kuin isäntänsä pieksemä koira. Remus huokaisi ja taputti Siriusta päähän, ennen kuin keskitti taas kokonaan kirouskirjansa pariin. Pimeyden voimilta suojautumisen kokeen lisäksi hänen oli vielä määrä suorittaa sinä päivänä toinenkin koe, joka sattui olemaan taikuuden historiaa - kiitos täydenkuunyön hän olisi seuraavana koepäivänä täysin kyvytön suorittamaan koetta, joten hän oli saanut poikkeusluvan tehdä sen etukäteen.

"Tuntuu oudolta", Remus sanoi katse edelleen kirjaansa kiinnittyneenä. "Tänään on viimeinen tiedätte-kyllä-mikä Tylypahkassa."

"Vaikeaa kuvitella. Ja vielä tähän aikaan vuodesta, kun on kokeet ja kaikki", James hymähti.

Remus kääntyi katsomaan poikaa ikävä epäilys mielessään. "Ei teidän tarvitse tulla tänä iltana", hän sanoi kiireesti arvellen, että hänen ystävänsä ehkä mieluummin viettäisivät illan opiskelemalla taikuuden historian kokeisiin. "Minä ymmärrän kyllä - ja minä pärjään hyvin yksinkin - "

"Oletko sinä hullu?" Sirius huudahti oitis. "Ihan kuin joku taikuuden historia kiinnostaisi meitä enemmän kuin sinä!"

"Taikuuden historia on pidemmän päälle tärkeämpää kuin minä. Enkä minä halua niskoilleni syyllisyyttä siitä, että teidän kokeenne menevät pieleen."

"Jos ne menevät pieleen, ne menevät pieleen vaikka minä tekisin mitä", Sirius sanoi uppiniskaisesti tavalla, joka sai Remuksen väkisinkin hymyilemään. "Ei pikku väsymys ole ikinä sotkenut minun kokeitani, ellet ole unohtanut."

"Tämä on eri asia", Remus muistutti.

"Se ei ole yhtään eri asia, kun kyse on sinusta", James sanoi tiukasti. "Me tulemme mukaan, halusit sinä tai et."

Ruokavälitunnin jälkeen seitsemäsluokkalaiset kerääntyivät taas Suureen Saliin odottamaan, että heidät kutsuttaisiin muutaman oppilaan erissä salin takahuoneeseen suorittamaan pimeyden voimilta suojautumisen S.U.P.E.Rin käytännön osuutta. Cinnamon istui levottomana lattialla ja naksutteli sormiaan antaen katseensa kiertää ympäri huonetta. Hän ei ollut ainoa hermostunut - Peter sohi taikasauvallaan ympäriinsä yrittäen ilmeisesti saada aikaan jonkin kirouksen, jossa ei onnistunut, Kalkaroksen kasvot olivat tavallistakin kalvakammat ja Sirius ja Arianna olivat uppoutuneet keskelle jotakin turhanpäiväistä väittelyä, jonka perimmäinen tarkoitus oli todennäköisesti pitää heidän pelkonsa loitolla. Remus harjoitteli kaksintaistelua Jamesin kanssa Lilyn seuratessa sivusta ilmeisen kyllästyneenä.

Ensimmäisen kerran elämässään Cinnamon oli kiitollinen siitä, että hänen nimensä oli aakkosissa melko alussa. Yleensä sellainen aiheutti vain ikäviä tilanteita - sitä joutui nopeammin mukaan asioihin, joihin ei halunnut sekaantua - mutta nyt se oli ainoastaan hyvä asia. Hän melkein sääli luihuisiin kuuluvaa Avril Zabinia, joka joutuisi sukunimensä vuoksi hermoilemaan kauemmin kuin kukaan muu, kun taas hän itse ei joutuisi odottamaan kovinkaan pitkään. Kaikki A-kirjaimella alkavat oppilaat olivat menneet jo ja Cinnamon tiesi, että pian olisi hänen vuoronsa. Hän kuuli hämärästi, kuinka professori Flaemenca huusi seuraavat oppilaat ('Bankley, Bankley, Batcher, Baywolley, Beauchamp') sisälle kamariin.

"Mitä luulet, sujuvatko kokeet hyvin?" Alicen ääni kysyi Cinnamonin korvan juuresta. Cinnamon kääntyi katsomaan tyttöä. Tyttö hymyili hänelle hieman vapisevin huulin.

"Voisivat kai mennä paremminkin", Cinnamon huokaisi. "Juuri nyt en pysty muistamaan ainuttakaan estomanausta - "

Hän oli aikeissa lisätä, että hänen äkillinen muistikatkoksensa oli kokonaan Remuksen syytä, mutta piti suunsa kiinni. Hänen ja Remuksen aamuinen keskustelu painoi edelleen hänen mieltään melkeinpä pahemmin kuin Tylyahoon kohdistunut hyökkäys ikinä. Hän oli ollut ilkeä, hän muisteli häpeissään. Hän oli sanonut, että heissä kahdessa ei ollut mitään ideaa - eikä se ollut edes totta.

"Sinä et ole sitten ainoa, jolla menee pieleen", Alice sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman kevyeltä. "Frank tappaa minut, jos en onnistu tässä kokeessa - hän haluaa kovasti, että minä pääsen Akatemiaan - "

"Entä sinä itse? Haluatko sinäkin sinne?"

"Totta kai minä haluan!" Alice huudahti, aivan kuin olisi järkyttynyt siitä, että Cinnamon edes epäili asiaa. "Se on tärkeää työtä - ja minä toivon, että minä olen hyvä - "

"Olet sinä", Cinnamon vakuutti hajamielisesti, vaikka hänen ajatuksensa risteilivät kokonaan toisissa asioissa. Remuksessa. Hän toivoi, että olisi voinut ottaa aamuiset sanansa takaisin, sanoa ne toisella tavalla - sanoa totuuden. Sen, että häntä kadutti kaikki se, mitä hän oli talvella tehnyt. Että häntä kadutti oma typeryytensä ja itsesäälinsä, että hän halusi muuttaa sen kaiken... Aivan kuin siihen olisi edes pystynyt. Cinnamon naurahti kuivasti itsekseen.

"Onko sinulla kaikki hyvin?" Alice kysyi tarkkasilmäiseen tapaansa.

Cinnamon avasi suunsa vastatakseen, vaikka ei ollutkaan täysin varma siitä, mitä aikoi sanoa - totuuden vai sen, mikä oli niin paljon helpompaa. Sen, että hänellä ei ollut mitään hätää. Hän ei ehtinyt punnita vastaustaan mielessään loppuun, ennen kuin kamarin ovi lennähti taas auki ja professori Flaemencan räiskyvänvihreän huivin peittämä pää ilmestyi oviaukkoon. Nainen hymyili aivan liian pirteästi ottaen huomioon sen, että kyseessä oli koetilanne, jota useimmat oppilaat pelkäsivät kuollakseen.

"Bell, Bellini, Binks, Black", nainen kutsui. Cinnamon hymyili tahtomattaankin nähdessään, kuinka naisen ilme valahti, kun tämä lausui ääneen Siriuksen nimen.

"Onnea matkaan", Alice toivotti ääni väristen, kun Cinnamon nousi ylös lattialta tiukasti taikasauvaansa puristaen. Hän käveli aivan liian pitkältä tuntuvan matkan kamarin ovelle ja astui Marcia Binksin kannoilla sisälle hämärästi valaistuun, pieneen kamariin. Hän katseli hieman kateellisena sivusta, kuinka Sirius ja Arianna suutelivat toisiaan ennen kuin kävelivät valvojiensa luokse.

"Neiti Bellini", professori Flaemenca kuiskasi saaden Cinnamonin hätkähtämään. Hän oli ollut niin keskittynyt Siriukseen ja Ariannaan, että oli kokonaan unohtanut liikkua. "Professori Lemene odottaa teitä."

Cinnamon kääntyi katsomaan Flaemencan osoittaman professorin suuntaan. Kauhukseen ja pettymyksekseen hän sai huomata, että professori oli sama, jonka hän oli aiemmin aamulla nimennyt mielessään sitruunamieheksi. Miehen pienet silmät katselivat häntä ilkeästi, kun hän käveli miehen luokse.

"Bellini, Cinnamon Brenna?" sitruunamies varmisti ja Cinnamon nyökkäsi. "Hyvä - aloittakaamme helpolla kilpiloitsulla - "

Cinnamon nielaisi ja veti taikasauvansa esiin.

"No, se ei ollut kovin paha koe", Arianna arvioi istuessaan sängyllään tyttöjen makuusalissa taikuuden historian oppikirja sylissään. Kello oli melkein kymmenen illalla, eikä Arianna ollut tehnyt vielä elettäkään aloittaakseen lukemista huolimatta siitä, että hän oli tuijottanut oppikirjansa sivuja jo puolen tunnin ajan. "Onnistuin ainakin suojeliuksessa - siitä luulisi saavan jotakin lisäpisteitä, vaikka vampyyriltasuojautumisloitsuni menikin vähän pieleen - "

Lily nyökkäsi lievästi pahoinvoivan näköisenä. "En ole ihan varma siitä, miten minulla meni", hän mutisi edelleen valkeana kasvoiltaan. "Taisin sekoittaa muutaman loitsun - enkä ole varma, pitikö professori Lemene aseistariisuntaloitsustani - "

"No, minusta hän ei ainakaan pitänyt", Cinnamon huokaisi. "Hän katseli minua koko ajan kuin olisi halunnut tehdä minulle sen - mikä se juttu on, minkä jästit tekivät sille miehelle naulojen kanssa?"

"Ristiinnaulitseminen?" Lily ehdotti.

"Juuri se." Cinnamon nyökkäsi. "Ja minä ajattelin koko ajan ihan vääriä asioita - toivon, että saan edes Kelvollisen, koska hylätyksi tuleminen olisi jo noloa - "

"Minä luulisin, että saan ainakin O:n", Arianna mietti luottavaisesti, työnsi kirjansa sivuun ja alkoi muitta mutkitta vaihtaa yöpukua päälleen. Hän viskasi hameensa lattialle ja veti ylleen edellispäivänä Siriukselta viemänsä t-paidan, joka oli hänelle niin iso, että se olisi yhtä hyvin voinut olla mekko, eikä paita.

"Mitä sinä tuolla paidalla teet?" Lily kohotti kulmiaan.

"Nukun se päällä, mitä muutakaan?" Arianna kivahti ärtyneesti.

Lily ja Cinnamon vilkuilivat toisiaan paljonpuhuvasti. "Hän on mennyttä miestä."

"Naista", Arianna korjasi loukkaantuneena taitellessaan koulupukunsa jokseenkin siististi sivuun ja kiivetessään takaisin sängylleen peiton alle. "Eikä sinulla ole oikeastaan oikeutta puhua, Lily - muista vain, mitä sanoit minulle eilisiltana!"

"Mitä hän sanoi sinulle eilisiltana?" Cinnamon kysyi kiireesti innokkaana haihduttamaan kaikki vähänkin ikävämmät ajatukset mielestään..

Arianna yskäisi tavalla, joka toi Cinnamonin mieleen yökkäyksen. "Usko pois, Cin", tyttö sanoi sitten inhoavasti. "Et halua tietää."

Cinnamon kohautti olkapäitään, eikä vastannut. Hän heittäytyi selälleen sängylleen ja jäi tuijottamaan kattoon omiin ajatuksiinsa vajonneena. Selviydyttyään pimeyden voimilta suojautumisesta edes jokseenkin kunniallisesti hän jaksoi olla jo hieman toiveikkaammalla mielellä tulevien kokeiden suhteen. Seuraavana päivänä heillä oli määrä olla ainoastaan taikuuden historian teoriakoe, jonka ei kaiken järjen mukaan pitäisi tuottaa hänelle suurempia vaikeuksia. Hän oli aina pärjännyt paremmin teoriassa kuin käytännössä ja taikuuden historian kokeen saattoi läpäistä jo pelkästään sillä, että vaivautui kuuntelemaan, mitä professori Binns sanoi, niin kuivaa kuultavaa kuin se saattoi ollakin.

"Lily", Cinnamon kuuli Ariannan sanovan. "Eikö sinun pitäisi olla partioimassa? Kello on kymmenen."

Lily hymähti. "Minä ja James sovimme, että jätämme sen tänään väliin - se on tavallaan kompromissiratkaisu, koska Jamesin mielestä olisi typerää, jos minä menisin yksin ja hänen taas on pakko mennä Remusta auttamaan - viimeinen kuutamokeikka, tiedäthän, Remus ei selviä yksin - "

Arianna nyökkäsi. "Hän on ollut aika masentunut viime aikoina."

"Johtuu varmaan tulevaisuudesta", Cinnamon pisti väliin tuntien olonsa lievästi epämukavaksi. "Hänellähän on ongelmia löytää työtä ja sellaista - "

Arianna vilkaisi häneen vinosti. "Jos en tietäisi paremmin, kuvittelisin sen johtuvan sinusta", tyttö sanoi ovelasti hymyillen.

Cinnamon hätkähti. "Miten niin?" hän kysyi varautuneesti.

"Älä viitsi! Poikaparka pitää sinusta edelleen!" Arianna tuhahti, aivan kuin Cinnamonin kysymys olisi ärsyttänyt häntä jostakin syystä suunnattomasti. Cinnamon onnistui vain vaivoin estämään itseään kivahtamasta Ariannalle jotakin vihaista. Hän oli ajatellut Remusta aivan liikaa yhden päivän osalle, eikä todellakaan halunnut ajatella enempää, sillä joka kerta kun joku vain mainitsikin Remuksen nimen, hän tunsi ikävän syyllisyyden pistoksen. Vaikka eihän hän oikeastaan ollut tehnyt mitään väärää, hän väitti itselleen. Hän oli vain sanonut asiat niin kuin ne olivat.

"Luuletteko te, että minä olen typerä?" Cinnamon kysyi hitaasti Ariannalta ja Lilyltä.

Arianna aukaisi suunsa näyttäen siltä, että hänellä oli erittäin vahva mielipide Cinnamonin käytöksestä, mutta Lily läimäytti kätensä hänen suunsa eteen ennen kuin hän ehti puhumaan.

"Et sinä typerä ole", Lily sanoi rauhallisesti. "Minusta sinun kannattaisi vain miettiä, mitä sinä todella, TODELLA haluat. Koska minusta on viime aikoina tuntunut siltä, että sinä pelkäät."

"Pelkään mitä?"

"Sinähän sen tiedät", Lily vastasi äänessään sävy, joka toi väistämättä mieleen Remuksen. Remus oli käyttänyt aamulla samoja sanoja, hän muisti. Silloin, kun hän oli kysynyt, mitä Remus kuvitteli hänen pakenevan. Kysymys oli ollut typerä - he kumpikin tiesivät, mitä hän pakeni ja mitä hän pelkäsi. He kumpikin tiesivät, eikä kumpikaan tehnyt asialle yhtään mitään.

"Minun pitää mennä puhumaan Remukselle", Cinnamon päätti lujasti ja hypähti alas sängyltään.

Lily vilkaisi ulos ikkunasta. "Sitten pitäisin sinuna kiirettä", hän sanoi. "Koska Remus on matkalla Tällipajulle matami Pomfreyn kanssa."

Cinnamon ei muistanut koskaan aiemmin juosseensa niin lujaa kuin sinä iltana. Hän suorastaan syöksyi alas portaikon toisensa jälkeen pysymättä enää itsekään kunnolla perillä siitä, missä kerroksessa hän oli tai kuinka pitkä matka alas oli. Tylypahkan käytävät tuntuivat vuodenajasta huolimatta inhottavan viileiltä ja kiviseinistä huokuva kosteus sai hänen paljaat käsivartensa vapisemaan. Hän ei kuitenkaan jäänyt kiinnittämään asiaan huomiota, vaan laskeutui viimeisetkin portaat alas ja juoksi käytävää pitkin kohti Tylypahkan ulko-ovea lähestulkoon törmäten samalla vaaleatukkaiseen pikkupoikaan, jonka hän hämärästi tunnisti rohkelikkoon kuuluvaksi.

"Anteeksi", Cinnamon huudahti olkapäänsä ylitse ja kiirehti ulos ovesta viilenevään iltaan. Hän antoi katseensa kulkeutua nurmikon poikki Tällipajun suuntaan. Hänen onnekseen Remus ja matami Pomfrey eivät pitäneet kiirettä kiitos matami Pomfreyn, joka matkankin päästä näytti ontuvan toista jalkaansa. Cinnamon ei jäänyt aikailemaan, vaan syöksyi nurmikon yli kaksikon perään. Hän saavutti heidät vain hieman ennen Tällipajua ja juoksi heidän eteensä yrittäen olla välittämättä siitä, miten sotkuiselta hänen täytyi näyttää punoittavine poskineen ja kasvoilla roikkuvine vaaleine hiuksineen.

"Remus - " Cinnamon aloitti katkonaisesti haukkoen henkeään pitkän juoksun jäljiltä. "Minulla on - asiaa - "

"Joskus toiste, neiti Bellini", matami Pomfrey napautti. "Meillä ei ole paljon aikaa."

"Minä - tiedän - että ei ole", Cinnamon takelteli. "Mutta tämä - on - tärkeää - "

"Kaksi minuuttia", matami Pomfrey ilmoitti jäätävästi. "Eikä tippaakaan enempää."

Cinnamon nyökkäsi kiitollisena, mutta ei aloittanut puhumista, vaan katsoi merkitsevästi matami Pomfreyta, joka siirtyi kuulomatkan ulkopuolelle itsekseen mutisten. Cinnamon kääntyi taas Remuksen puoleen.

"Luulin, että en saisi sinua ollenkaan kiinni", hän sanoi jo hieman tasaisemmin.

Remuksen kasvot olivat tutkimattomat. "Sinun kannattaa puhua nopeasti", poika neuvoi. "Voit olla varma siitä, että Pomfrey seuraa kelloa."

Cinnamon nyökkäsi hermostuneesti ja haroi vaaleita hiuksia sivuun silmiltään haluamatta ajatella, miten omituiselta tilanteen täytyi Remuksen silmissä näyttää. "Minä halusin tulla pyytämään sinulta anteeksi", hän aloitti. "Olin typerä aamulla."

"Se on sinun mielipiteesi asiasta", Remus sanoi aina yhtä diplomaattiseen tapaansa. Pojan vaaleansinisistä silmistä ei voinut lukea mitään tunteita. "Eikä sitä oikeastaan voi kutsua typeryydeksi, jos tosiaan olet sitä mieltä. Meillä kai menee paremmin ystävinä joka tapauksessa."

"Älä valehtele", Cinnamon kivahti terävämmin kuin oli aikonutkaan. "Minusta tätä ei voi kutsua kovin hyväksi tilanteeksi - me väistelemme toisiamme ja mietimme, mitä voimme sanoa, että emme vain vahingossakaan sanoisi niitä asioita, jotka kumpikin tietävät jo valmiiksi!"

Poika katseli häntä varautunut ilme kasvoillaan. "Mitä sinä yrität sanoa?"

"Että meidän täytyy muuttaa asioita."

Cinnamon näki pettymyksen häivähtävän Remuksen silmissä, vaikka poika yrittikin selvästi kätkeä sitä. Poika kääntyi katsomaan toiseen suuntaan ja räpytteli silmiään hämmentyneenä, jotenkin onnettomana... Sitten hän kohautti olkapäitään.

"Minä luulin, että me aloimme jo tulla toimeen keskenämme. Että voisimme taas puhua toisillemme. Mutta jos sinä et ole sitä mieltä - "

"Mistä sinä puhut?" Cinnamon tivasi.

"Mistä SINÄ puhut?" Remus kysyi.

"Siitä, että minun mielestäni meidän pitäisi olla muutakin kuin ystäviä, pahus!" Cinnamon huudahti välittämättä siitä, että matami Pomfrey saattaisi kuulla hänen äänensä. Jollakin tavalla sitä keskustelua käydessään hän tunsi olevansa enemmän entinen itsensä kuin aikoihin - se tyttö, jolla oli tavoitteita ja joka myös halusi saavuttaa ne... Hän ravisti hiuksiaan. "Minun mielestäni meidän pitäisi olla muutakin kuin ystäviä", hän sanoi sitten rauhallisemmin.

Remus nielaisi. "Ai."

"Ai?" Cinnamon toisti epäuskoisesti. "Eikö sinulla ole muuta sanottavaa kuin vain 'ai'?"

Helpotuksekseen Cinnamon näki pienen hymyn kohoavan pojan huulille. Poika katsoi häntä arvoituksellisesti. "Minä pidän aina lupaukseni", poika sanoi vakaasti. "Ja minä lupasin sinulle kerran - silloin, kun me olimme riidelleet - että minä en enää ikinä suutele sinua, ellet sinä pyydä minua tekemään niin. Muistatko?"

"Muistan."

"Se koskee tavallaan tätä tilannetta aika paljon."

"Entä jos minä pyydän sinua?" Cinnamon kysyi hiljaisella äänellä.

Hän näki yllättyneen ja iloisen sekaisen ilmeen kohoavan Remuksen tavanomaisesti niin surumieliseen, haaleansinisiin silmiin, jotka jollakin tavalla olisivat voineet olla peili hänen omista silmistään. Remus näytti etsivän oikeita sanoja, sillä hän vuoroin avasi, vuoroin sulki suunsa epätietoisena siitä, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä. Viimein hän astui askeleen eteenpäin -

"No niin, kaksi minuuttia meni jo", matami Pomfreyn närkästynyt ääni ilmoitti vähän matkan päästä. "Lupin, olen pahoillani, mutta meillä ei ole enää yhtään enempää aikaa, jos haluamme ehtiä ajoissa - alahan tulla nyt - "

Remus loi viimeisen pahoittelevan katseen Cinnamoniin, työnsi toisella kädellään vaaleat hiussuortuvat sivuun hänen kasvoiltaan ja lähti sitten tottelevaisesti seuraamaan matami Pomfreyta Tällipajun suuntaan. Cinnamon kietoi käsivartensa ympärilleen ja katseli sekasortoisten ajatusten vallassa, kuinka Remus katosi viimeiselle kuutamokeikalleen.

99.osa - Viimeinen Kuutamo

22.6.1978

James tunsi olonsa oudoksi kävellessään Siriuksen ja Peterin kannoilla ulos linnasta. Ulkona ei ollut vielä edes alkanut hämärtää, eikä James voinut olla miettimättä, näkikö joku heidät - kolme poikaa tummissa vaatteissaan matkalla kohti jotakin, jota kukaan toinen ei oikeastaan edes voisi ymmärtää. Hän mietti myös, miltä kolmikko ulkopuolisen silmissä näytti. Kolmelta lapselta, kolmelta aikuiselta, tai joltakin, joka ei lukeutunut kumpaankaan edellämainittuun? Oli vaikeaa, lähestulkoon mahdotonta sanoa, eikä asialla juuri sillä hetkellä ollut juurikaan merkitystä. Se oli kuin yksi niistä inhimillisistä pikkutiedoista, jotka menettivät merkityksensä heti Jamesin astuttua eläimen hahmoonsa -

Tuntui kummalliselta muuttua Sarvihaaraksi viimeisen kerran, James pohti harppoessaan kasteesta kimmeltävän nurmikon ylitse kohti Tällipajua. Hän oli niin tottunut ottamaan toisen hahmonsa kerran kuukaudessa, että siitä oli tullut melkein hänen toinen minänsä, jotakin, jota hän oli oppinut ymmärtämään ja josta hän oli oppinut pitämään... Täydenkuunyö oli aina se yö kuukaudesta, jota hän odotti kaikista eniten. Se ei tulisi olemaan sama asia Tylypahkan jälkeen, James totesi alakuloisesti. He eivät voisi enää juosta ympäriinsä huolettomasti ja pitää hauskaa, kuten olivat ennen tehneet - se kaikki tulisi olemaan täysin erilaista, vieraampaa ja surullisempaa, jos he enää sitä tämän yön jälkeen tekisivätkään. Remus ei ollut vielä päättänyt, miten hoitaisi muodonmuutoksensa koulun päätyttyä, tai jos olikin, ei hän ollut sanonut siitä mitään Jamesille, Siriukselle tai Peterille. Se ei oikeastaan yllättänyt Jamesia, sillä Remus oli aina ollut vähäpuheinen, mitä hänen sudenhahmoonsa tuli, mutta siitä huolimatta sitä omalla tavallaan toivoi -

"Tämä on outoa. Tosi outoa", Sirius murahti keskeyttäen Jamesin ajatukset. "Kuin olisin menossa oman itseni hautajaisiin, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Karmivaa joka tapauksessa."

Peter nyökkäsi hermostuneen näköisenä. "Minusta tuntuu ihan samalta. Vaikka rotan hautaaminen ei olekaan kovin hohdokasta - "

"Sinä olet ollut hyvä rotta viime vuosien ajan", Sirius virnisti ylpeänä. "Parempi, kuin kukaan olisi uskonut."

"En tiedä, onko tuo tarkoitettu kohteliaisuudeksi vai ei."

"Sinuna en vaivaisi päätäni sillä turhaan", James neuvoi, ajatukset vain puolittain keskittyneenä ystäviensä sanoihin, sillä toinen puoli hänen ajatuksistaan harhaili edelleen aivan muualla. "Kaikkihan me tiedämme, että suru saa Anturajalan äkkipikaiselle tuulelle."

"Minä en ole surullinen", Sirius kiirehti protestoimaan.

James hymähti jaksamatta kiinnittää huomiota Siriuksen vastalauseisiin. Hän tiesi yhtä hyvin kuin Sirius itsekin, että poika valehteli sanoessaan, ettei ollut surullinen. Valheen saattoi lukea Siriuksen kasvoilta ja silmistä, joiden ilme oli tarkoituksellisen kova ja kuitenkin jollakin tapaa poissaoleva, aivan kuin pojan olisi ollut vaikeaa keskittyä siihen, mitä hän teki. Mikä oli todennäköisesti tottakin. Luopuessaan kuutamokeikoista he luopuisivat samalla myös jostakin muusta, Kelmien yhteisestä salaisuudesta, joka ennen kaikkea oli sitonut heidät tiukemmin toisiinsa kuin veljeksetkään voisivat sitoutua. He joutuisivat todistamaan yhden aikakauden symbolista loppua - Tylypahkanajan, lapsuuden, miksi sitä ikinä halusikin kutsua - Jamesille viimeinen täydenkuu merkitsi kuitenkin kaikista kipeimmin ja syvimmin Kelmien aikakauden loppua. Kelminä oleminen ei kerta kaikkiaan ollut sama asia ilman kuukausittaista juoksentelua ulkona, hauskanpitoa ja salailua - tuohon yhteen salaisuuteen tiivistyi jollakin tapaa koko Kelmien olemus, se riemukas, ylitsepursuava nuoruuden ilo, jota niin oppilaat kuin opettajatkin olivat kasvaneet ja oppineet kadehtimaan. Siinä oli se huolettomuus, se ylimielinen luottamus tulevaisuuteen, joka oli kantanut Jamesin läpi koko Tylypahkan ajan. Se oli hänen lohtunsa siinä missä Remuksen lohtu - tietoisuus siitä, että ystävät eivät koskaan väistyisi -

James toivoi, että olisi voinut pukea ajatuksensa sanoiksi ja saada Siriuksen ja Peterin ymmärtämään, saada selville, tunsivatko he samanlaisia asioita kuin hän itsekin, mutta jollakin tapaa se tuntui mahdottomuudelta. Hän voisi puhua itsensä pyörryksiin ja siltikään hän ei saisi sanoihinsa ladattua lähellekään samankaltaista tunnetta kuin se, joka sillä hetkellä tuntui juurtuneen hänen sisälleen, kiertyneen hänen sydämensä ympärille kuin pirunnuora kaikkine kirouksineen. Turhautuneena James nopeutti askeleitaan haluten ehtiä Remuksen luokse mahdollisimman nopeasti.

"Matohäntä", hän nyökäytti päällään edessä kohoavan Tällipajun suuntaan. Tällipaju näytti olevan täydessä unessa - vain sen ylimmät oksat huojuivat heikosti - mutta James tiesi senkin olevan valhetta, pelkkää kaunista silmänlumetta. Hän käänsi katseensa pajusta Peteriin ja näki keskittyneen ilmeen kohoavan pojan jo valmiiksi niin hiirimäisille kasvoille. Sitten poika sulki silmänsä ja alkoi kutistua, vähä vähältä, samalla kun hänen raajansa vetäytyivät lähemmäs hänen ruumistaan ja hänen ihonsa väri alkoi muuttua kalvakasta likaisen ruskeanharmaaksi. James käänsi katseensa pois. Muutos ei ollut koskaan kaunis katsella, vaikka hän olikin nähnyt sen jo lukemattomia kertoja.

Hetken kuluttua Peter vingahti maanrajasta merkiksi siitä, että oli suorittanut muodonmuutoksensa loppuun. Poika - rotta - heilautti piiskamaista häntäänsä ja lähti kipittämään niin nopeasti kuin vain pienistä jaloistaan pääsi kohti Tällipajua, joka ei edes havainnut itseään lähestyvää tunkeilijaa. James ja Sirius kääntyivät katsomaan toisiaan.

"Tässä se on", James sanoi pystymättä estämään jännittyneisyyttä paistamasta äänestään.

Sirius nyökkäsi lyhyesti. "Viimeinen Kuutamokeikka."

"Tehdään siitä kaikista paras."

"Tehdään, veli."

He puristivat kätensä yhteen tavalla, jota he olivat ensimmäisellä luokalla kutsuneet ystävien kädenpuristukseksi - sormet toisiinsa kietoutuneena, peukalot päällekkäin kuin yhteisen salaisuuden sinetöimiseksi. He katsoivat toisiaan yhteenpuristuneiden käsiensä ylitse ja jakoivat sillä hetkellä kaikki ajatuksensa, kaikki yhteiset muistonsa aiemmista kuutamojuoksuistaan, joista he eivät voineet koskaan puhua ääneen. Sitten he antoivat otteensa toistensa käsistä irrota ja astuivat askeleen taaksepäin, kumpikin omaan muodonmuutokseensa keskittyen.

James sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota yksinkertaisempien ajatusten maailmaan, keskittyi punomaan ajatuksillaan kuvaa kookkaasta hirvestä silmiensä eteen. Muutos tapahtui vähän kerrallaan, kuten aina - ensin hän tunsi raajojensa venyvän irvokkaasti, kunnes hän lähestulkoon kaatui neljän raajansa varaan vasten viileää nurmikkoa. Hänen selkänsä ja niskansa venyivät pituutta, hänen sormensa sulautuivat yhteen ja hänen otsastaan työntyi esiin kaksi valtavaa sarvea, joilla hän oli niin usein pakottanut Remuksen perääntymään taaksepäin, kun ihmissusi pojan sisällä oli villiintynyt. Hän ei halunnut edes ajatella, kuinka paljon hänen oli täytynyt satuttaa Remusta noina hetkinä, kun hän oli antanut sarviensa tunkeutua suden kylkiin kivusta välittämättä, yrittäen vain saada suden tekemään tahtonsa mukaan... mutta kivulla ei ollut tuollaisina hetkinä edes merkitystä - ei James itsekään ollut koskaan laskenut niitä arpia ja puremia, joita Remus oli hänelle aiheuttanut. Se olisi ollut jo tekopyhyyttä, rakkauden kätkemistä kauniiden ja sieluttomien eleiden taakse -

James liikahti yllättyneenä tuntiessaan muutoksensa päättyvän. Hän ravisti raskasta, sarvien koristamaa päätään ja antoi Sarvihaaran ottaa vallan itsestään, antoi ihmisten heikkojen vaistojen painua taka-alalle kuten niin lukemattomia kertoja ennenkin. Hän käänsi katseensa Anturajalkaan, tuohon kultaiseen, uskolliseen Siriukseen, joka hiilenmustan koiran hahmossaan oli hänelle sillä hetkellä enemmän veli kuin koskaan aiemmin. Jälleen kerran he siirtyivät siihen vaivattomaan, sanattomaan kommunikaatioon, joka yksinkertaisuudellaan oli hämmästyttänyt kaikki koulun opettajat heidän ollessaan pelkässä ihmishahmossaankin... ja silti tuo yhteisymmärrys oli aina ollut vain kalpea varjo kaikesta siitä, mitä James tunsi nyt, kun musta koira kieppui villisti hänen jalkojensa ympärillä ja lähti ohjaamaan häntä kohti Tällipajua, jonka Peter oli taidokkaasti jähmettänyt paikoilleen. Alittaessaan Tällipajun James tunsi rotan hypähtävän selkäänsä tottuneesti ja kevyesti, aivan kuin tämä olisi tottunut olemaan hänen kannettavaan, kuten ystävien tietenkin piti ollakin -

James kuuli Siriuksen haukahtavan käskevästi ja seurasi mustaa koiraa Rääkyvään Röttelöön johtavan tunnelin suuaukolle.

Nähdessään Remuksen makaavan levottomana vasten Rääkyvän Röttelön kivilattiaa James ei voinut olla muistelematta sitä kertaa, jolloin oli ensimmäisen kerran nähnyt tuon kauhistuttavan muutoksen. Hän oli ollut silloin kolmannella luokalla ja suorastaan epätoivoinen ottamaan selvää siitä, mihin Remus kerran kuussa katosi. Lopulta hän ja Sirius olivat seuranneet poikaa Rääkyvälle Röttelölle ja nähneet pojan vääntelehtivän muutoksensa kourissa kaiken terveen järjen repeytyvän rikki pojan kuluneiden vaatteiden mukana, kun hiilenharmaa paholainen oli ottanut Remuksesta vallan. Se oli ollut päivä, jolloin James oli luullut kuolevansa parhaan ystävänsä kädestä - ei, ei kädestä, vaan hampaista - sillä suden hahmon otettuaan Remus ei ollut tuntenut häntä ja Siriusta sen enempää kuin omaa itseäänkään. Vain Jamesin luudanvarsi oli pelastanut heidät varmalta tuholta ja seuraavana päivänä he olivat pakottaneet Remuksen kertomaan itselleen totuuden, joka siinä vaiheessa oli ollut heille jo liiankin selvä.

Nyt susi oli jo osannut odottaa heitä. Nähdessään heidän astuvan sisälle Rääkyvään Röttelöön se ponkaisi innokkaasti pystyyn ja ravisteli turkkiaan kuin kertoakseen heille, miten paljon se oli heitä odottanut. Kaikki sen rauhattomuus ja verenhimo tuntuivat kadonneen heti, kun se näki hirven, koiran ja rotan ilmestyvän paikalle ja se ja Anturajalka hypähtelivät toisiaan vasten innokkaasti, melkein riehakkaasti - kuin kaksi leikkisää koiraa, eläimen hahmoon lumotut kaksoisveljet -

James heilautti sarviaan keskeyttääkseen koiran ja suden leikkitappelun ja nyökäytti raskaalla päällään Rääkyvän Röttelön oven suuntaan. Hän ei halunnut olla Röttelössä yhtään enempää kuin oli pakollista, sillä ahdasta huonetta ja sen kiviseiniä saattoi melkein kutsua ahdistaviksi, kun oli itse hirven hahmossa. Anturajalka haukahti ymmärryksensä merkiksi ja säntäsi Röttelöstä ulos salamannopeasti ihmissusi kannoillaan. James ravisti kärsimättömästi päätään ja säntäsi kaksikon jälkeen pihamaalle valmiina hillitsemään kaiken järkensä unohtanutta sutta ja koiraa, jota hyvällä tahdollakaan ei voinut kutsua kovin luotettavaksi vartijaksi. Helpotuksekseen James sai kuitenkin huomata, että sudella ei ollut mitään aikeita satuttaa ketään. Päinvastoin, pyöriessään ympäri pihamaata hiilenmustan koiran kanssa se näytti kurittomalta lemmikkikoiralta, jonka joku oli päästänyt irti liian aikaisin. Se hyppi ja pyörähteli tietämättä kunnolla, minne päin olisi kääntynyt ja sillä hetkellä siinä heijastui se ilo, jota Remuksen ihmishahmosta ei useinkaan paistanut. James ei voinut olla miettimättä, mikä oli ajanut Remuksen tuon villin, vallattoman mielialan valtaan. Hän päätti antaa asian olla ja liittyi koiran ja suden hillittömään leikkiin haluten unohtaa kokonaan vartijan roolinsa.

Johdattaessaan koiraa ja sutta kohti metsän laitaa hurjan vimman vallassa James ei voinut samalla olla pelkäämättä, että jokin tulisi keskeyttämään heidän leikkinsä. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, kuinka monta vaaratilannetta he olivat kuluneiden kuukausien aikana aiheuttaneet - kuinka monta ihmistä he olisivat voineet vahingoittaa - mutta hän toivoi yli kaiken, että niin ei tapahtuisi tällä kertaa. Remus oli ansainnut edes yhden rauhallisen, onnellisen yön, jota poika voisi kenties muistella tulevien pitkien kuukausien aikana, neljän seinän sisään vangittuna silloinkin kun hän vain olisi halunnut juosta ja päästää irti itsestään...

James pysähtyi Kielletyn Metsän laitaan ja jäi vain seisomaan paikoilleen katsellen itsekseen, kuinka koira ja susi pyörivät edelleen toistensa ympärillä kuin ikuisuuksia kestävään tanssiin vaipuneina. Välillä kaksikko kiepahteli niin lähellä toisiaan, että oli melkein mahdotonta erottaa, kumpi oli Kuutamo ja kumpi Anturajalka. Sillä hetkellä kaksikko oli lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen, nuuskiessaan toistensa selän karkeaa karvaa epäinhimillisen ilon vallassa. Eläinten hahmossa he olivat aina ymmärtäneet toisiaan, James ajatteli surullisesti. He olivat päässeet lähemmäs toisiaan kuin ihmisinä koskaan, koska ihmisinä he kielsivät niin monia asioita, jättivät niin paljon sanomatta... ja Sirius ja Remus, jotka aina olivat pidätelleet tunteitaan itsensä satuttamisen tai nöyryyttämisen pelossa antoivat itsensä kerrankin vain olla, unohtivat monet niin paljon syvällisemmät ja kipeämmät totuudet, joita juuri sillä hetkellä ei tuntunut olevan olemassakaan. Remuksen kellertävistä silmistä säteili se villi voima, jota poika ei koskaan halunnut näyttää ja kun susi ulvoi, se kuulosti Jamesin korvissa sudennaurulta, jos susi ylipäätäänsä saattoi nauraa, hän ei tiennyt.

Liittyessään taas koiran ja suden seuraan James muisteli heidän ensimmäistä täydenkuunyötään ja sitä outoa elossaoleminen tunnetta, joka heidät oli silloin vallannut. Ensimmäinen täysikuu oli ollut ennen kaikkea hämmennystä, epäröintiä ja epämääräistä toisiin tutustumista siinä missä kaikkeen muuhunkin, sillä eläimen hahmo oli muuttanut koko maailman yllättäen aivan toisennäköiseksi. Jopa puut näyttivät huojuvan eri tavalla ja niiden äänen saattoi kuulla, vaikka sitä ei muuten koskaan kuullutkaan. Hirvi oli niin paljon valppaampi kuin James itse, että pelkästään se oli ajanut hänet ihmetyksen valtaan silloin ensimmäisenä yönä, jolloin hän oli lähestulkoon unohtanut, miksi oikein teki mitä teki -

James oli kompastua jalkojensa juuressa tanssahtelevaan Anturajalkaan. Hän tönäisi koiraa varovasti etujalallaan saaden koiran horjahtamaan, haukahtamaan ja katsomaan häntä loukkaantuneesti suurilla silmillään, jotka kaikessa mustuudessaan toivat Jamesin mieleen ikävästi Bellatrixin silmät, vaikka noissa silmissä olikin paljon enemmän lämpöä, koiranrakkautta... Anturajalka haukahti loukkaantuneena ja pyörähti jälleen ympäri hänen jaloissaan, aivan kuin yrittäen saada paljon itseään kookkaamman eläimen kaatumaan sammaleen. James heilautti päätään ylimielisesti ja hypähti taaksepäin tuntiessaan sarviensa kalskahtavan yläpuolellaan olevan puun matalalla riippuviin oksiin. Ärtyneenä hän ravisteli sarviaan irti oksasta Anturajalan haukahdellessa vieressä ivalliseen tapaansa. Sitten susi äkkiä puhkesi hurjaan ulvontaan ja sekä hirvi että koira vaikenivat, kumpikin katsellen valppaasti ympärilleen ihmisten pelossa. Heidän pelkonsa osoittautui kuitenkin turhaksi, kun jänis loikki hätäisesti metsän reunasta aukiolle. Susi syöksähti sen perään silmät kiiluen ja koira heti sen jäljessä, aivan kuin mikään ei olisi voinut olla sen tärkeämpää. James irrotti kiireesti sarvensa puunoksasta ja laukkasi kaksikon jälkeen.

He juoksentelivat ympäri Tylypahkan maita jäniksen perässä hurjaa vauhtia, eikä James voinut olla ajattelematta Voron ilmettä, jos aina yhtä ilkeä vahtimestari olisi nähnyt hirven, koiran, ihmissuden ja rotan jahtaavan jänistä kuin parhaat ystävät.

Aamuyöllä Kelmit palasivat takaisin Rääkyvän Röttelöön kylmään hiljaisuuteen väsyneinä tuntikausia kestäneestä juoksentelusta ympäriinsä. James taivutti vaikeasti pitkät koipensa alleen ja kävi jokseenkin mukavaan asentoon kovalle kivilattialle samalla kun Remus loikki ihmissuden hahmossaan hänen ylitseen huoneen toiseen nurkkaan. Susi käpertyi helponnäköisesti nurkkaansa ja heilautti likaisenharmaan hännän kasvoilleen antaen samalla itselleen luvan vaipua uneen. Remuksen nukahdettua Kelmeillä oli tapana lähteä Röttelöstä ja palata linnaan, sillä kerran uneen vaivuttuaan susi nukkui yleensä herkeämättä aamuun saakka. Nyt kukaan Kelmeistä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen huolimatta siitä, että seuraavana päivänä heitä odotti taikuuden historian koe. Jollakin tapaa lähteminen olisi kaiken jälkeen vaikuttanut väärältä ja epäsopivalta. James seurasi sivusta, kuinka Anturajalka venytteli jäseniään ja hypähteli hetken aikaa levottomasti ympäri huonetta aina yhtä täynnä energiaa. Sitten musta koira käpertyi suden tapaan kerälle ja painoi päänsä tassujensa väliin. Se ei kuitenkaan sulkenut silmiään, vaan piti katseensa kiinnittyneenä Jamesiin ja hänen sarviensa välissä olevaan rottaan, joka sekin oli jo täydessä unessa. James ja Sirius katselivat toisiaan niin vakavina kuin kaksi eläintä saattoivat, jakaen katseen välityksellä muistoja kaikesta siitä, mitä he olivat tehneet. Jos hirvet olisivat osanneet hymyillä, James olisi voinut tehdäkin niin muistaessaan, kuinka hän ja Sirius olivat lähestulkoon jääneet kiinni kuutamokeikalta palattuaan. Voro oli ollut aikeissa yllättää heidät ja James oli käskenyt Siriusta ottamaan koiran hahmon. Hän oli esitellyt Siriuksen Vorolle kannoilleen liimautuneena kulkukoirana, Nuuhkuna ja pelastanut Siriuksen jälki-istunnolta. Varjopuolena oli ollut, että hän oli joutunut kärsimään jälki-istuntonsa yksin, mutta Sirius oli pitänyt hänelle kaiken aikaa seuraa heidän peiliensä välityksellä.

Se oli vain yksi niistä lukemattomista hyvistä muistoista, joita Jamesilla Siriuksesta oli. Kun hän ajatteli Siriusta, oli kuin hän olisi avannut valokuva-albumin, jossa ei ollut viimeistä sivua laisinkaan. Hän näki kuvia kaikilta niiltä vuosilta, joiden aikana he olivat olleet ystäviä. Hän saattoi nähdä Siriuksen istuvan pikajunassa heidän ensimmäisellä matkallaan Tylypahkaan, Siriuksen torjuvan ja silti aavistuksen verran toiveikkaan ilmeen, kun poika oli jurosti ilmoittanut olevansa Black. Aivan kuin tuo yksi sukunimi olisi kertonut kaiken tarpeellisen - ja kenen tahansa muun tapauksessa se olisi kertonutkin, James ajatteli. Vuosien aikana Siriuksesta oli kuitenkin tullut paljon enemmän kuin Black. Hän oli oppinut tekemään sukunimensä ja perheensä tyhjäksi tavalla, jota kukaan ei ollut edes uskonut mahdolliseksi. Hän oli kasvanut heidän ohitseen joka merkityksessä, oppinut pilkkaamaan heitä jokaisella teollaan ja elellään, vaikka kyseessä olisikin vain yksinkertainen luihuisiin kohdistuva taikasauvan heilautus tai arvoituksellinen hymy, joka kaikessa ylimielisyydessään uhmasi koko maailmaa siinä missä Siriuksen itsensäkin. Joskus Jamesista tuntui, että Sirius oli kuin kirja, jonka viimeisiä sivuja hän ei koskaan näkisi. Pojassa oli niin monia puolia, jotka hän oli kuvitellut tuntevansa ja jotka silti ajoivat hänen ihmetyksen valtaan, kun ne jonakin täysin odottamattomana hetkenä pyrkivät taas pintaan. Sirius ei koskaan alistunut mihinkään, eikä hän suostunut häviämään silloinkaan, kun koko ympäröivä maailma julisti hänen tehneen niin. James oli joskus yrittänyt kuvailla sanoin sitä, miten monin tavoin hän ihaili Siriusta, miten monin tavoin hän poikaa rakasti, mutta loppujen lopuksi sellainen osoittautui aina mahdottomuudeksi. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollista kertoa, millä tavalla kirkkain tähti loisti taivaalla ilman, että sortuisi liioitteluun tai vähättelyyn. Sirius oli ollut ensimmäinen tähti, jonka James oli oppinut tuntemaan - monessakin merkityksessä.

James käänsi katseensa mustasta koirasta hiilenharmaaseen suteen, joka oli jo vajonnut syvään uneen aivan kuin ympäröivällä maailmalla ei olisi ollut olennolle mitään merkitystä. Kaikessa rähjäisyydessään ja likaisuudessaan susi ilmensi kaiken sen, mihin Remuksessakin ensimmäiseksi kiinnitti huomionsa. Vasten pikimustan koiran ylpeää ja veistoksellista hahmoa susi vaikutti vähintään rujolta ja jollakin tapaa mitäänsanomattomalta, kunnes kiinnitti katseensa suden silmiin, jotka pistävästä kellertävästä loisteestaan olivat ennen kaikkea inhimilliset silmät - ainakin silloin, kun se loi katseensa ystäviinsä, joihin se oli oppinut luottamaan tavalla, jota se tuskin oli osannut edes kuvitella. Remus oli ollut se epäluuloinen poika, joka Siriukseen ja Jamesiin kohdistuvasta kiitollisuudestaan huolimatta ei ollut oikein osannut suhtautua heihin, vaan oli vältellyt ja väistellyt, kunnes viimein seinää vasten jouduttuaan oli joutunut myöntämään luottavansa heihin enemmän kuin elämään itseensä. Remus kätki niin paljon hiljaisen olemuksensa taakse, jätti niin paljon sanomatta. Hän jos kuka tiesi, millä tavalla voisi saada tähden loistamaan entistäkin kirkkaammin, tai millä tavalla voisi tappaa ihmisen taikuudella ilman, että uhri edes huomaisi mitään - mutta hän ei koskaan antanut ymmärtää tietävänsä mitään sellaista ja vielä vähemmän käyttäisi tietojaan, koska sellainen ei yksinkertaisesti ollut hänen tapaistaan. Hän oli herrasmies enemmän kuin Sirius ikinä kaikessa teeskennellyssä kohteliaisuudessaan, hän oli sitä, mitä niin monet kuvittelivat olevansa ja siltikään hän ei tuntenut mitään tarvetta sen näyttämiseen, koska se ei yksinkertaisesti ollut hänen tapaistaan.

Sitten oli Peter. Kultainen, hiljainen, Jamesin hirvensarvien välissä kaikessa rauhassa nukkuva Peter, jonka rotanhahmo saattoi heijastaa hyvin pojan rohkeutta, mutta ei koskaan hänen sieluaan. Peter oli niin monin tavoin rakastettava ainaisessa epävarmuudessaan, jonka keskelläkin poika pyrki olemaan enemmän kuin oli vain tehdäkseen kunniaa ystävilleen. Peter oli se, johon oli niin helppoa olla kiinnittämättä huomiota vain koska hän oli mitä oli, hän oli se, joka ei koskaan halunnut uskoa mihinkään kyseenalaistamatta sitä ensin ja vaikka poika joskus epäluuloillaan saikin Jamesin pelkäämään sitä, mitä pojasta voisi tulla, ei James koskaan pelännyt poikaa itseään. Hän oli oppinut luottamaan siihen, että Peter piti heidän kanssaan yhtä kuolemaan saakka, aivan kuin hekin olivat valmiita pitämään yhtä pojan kanssa. Se oli sopimus, jota Kelmit eivät olleet koskaan vaivautuneet sanomaan ääneen, se oli ystävyyttä, joka ulottui yli kaikkien sanojen.

Jollakin tapaa heillä kaikilla oli oma osansa neliössä, James ajatteli itsekseen kääntäessään katseensa takaisin Siriuksen tummiin, pohjattoman uskollisiin silmiin. He kaikki olivat oma kulmansa, jota ilman neliö ei olisi milloinkaan entisellään. Hän itse oli aina ollut jollakin tapaa johtaja, se, joka sanoi päätökset ääneen, vaikka ei yleensä itse niitä tehnytkään. Hän oli se, johon muut olivat oppineet kohdistamaan vihansa, koska jollakin kummallisella tavalla hän oli Kelmien keulakuva ja ulkokuori - kilpi, jonka takana niin monet muut syvemmät asiat olivat. Sirius taas oli sydän ja sisin, Sirius heijasti Kelmien henkeä paremmin kuin kukaan muu kaikessa omahyväisyydessään ja huolettomuudessaan. Sirius oli edelleen se lapsi, jonka muut heistä olivat antaneet vaipua taka-alalle. Sirius sai pelkällä hymylläänkin kaikki rakastamaan itseään siinä missä Jamesin ylimielinen kädenheilautus oli kerännyt vihollisia, Lilyn mukaanlukien.

Remusta olisi voinut nimittää järjeksi. Älykkääksi olennoksi, joka tiesi sen, mitä muut eivät tienneet ja joka siltikään ei vaivautunut ylpeilemään sillä, koska sellainen olisi ollut liian halpamaista niin jalolle ihmiselle kuin Remus. Remus paikkasi omalla olemuksellaan monien ihmisten kuvaa Kelmeistä ja heidän sydämettömyydestään. Peter taas heijasti uskollisuutta ja kaikkia niitä lukemattomia tapoja, joilla Kelmit olivat kietoutuneet yhteen, koska kaikista ristiriidoistaan huolimatta Peter OLI yksi heistä -

James ravisti sarviaan ja antoi katseensa kiertää lattialla lepääviä ystäviään. Antaessaan päänsä painua vasten lattiaa unen ottaessa hänestä vallan James todella tunsi, että hirvet osasivat sittenkin hymyillä.

Kun James aamulla heräsi, olivat kuun vaikutukset Remukseen jo lakanneet ja poika puolittain istui, puolittain makasi vasten kiviseinää repaleisissa vaatteissaan, jotka mihin tahansa muuhun aikaan vuodesta olisivat tuntuneet jäätävän kylmiltä. Nytkin Remus vapisi puristaessaan viittansa kulmaa nyrkissään. Poika näytti kaikin puolin kurjalta, kuten aina täydenkuun jälkeen. Silti hänessä oli jotakin erilaista kuin yleensä. Ei hänen hahmossaan, sillä se oli yhtä kalpea ja voimaton kuin aina ennenkin ja myös hänen kasvonsa olivat loppuunkuluneet, onnettomat. Muutos asui jossakin muualla, syvällä hänen silmissään, jotka eivät enää olleet pedonkeltaiset vaan vaaleansiniset. Remuksen silmät eivät olleet surulliset tai vihaiset, kuten niin usein aiemmin. Päinvastoin, ilme hänen silmissään kieli, että kerrankin hän ei tuntenut oloaan hirviöksi täydenkuun vuoksi. Että hän tunsi olonsa itse asiassa ihmiseksi.

James hymyili ja antoi itsensä liukua nopeasti takaisin ihmisen hahmoon. Hän vilkaisi kiireesti ranteensa ympärille kiinnitettyä kelloa, melkein peläten katsoa, kuinka paljon se oli. Hänen helpotuksekseen se oli vasta puoli seitsemän ja S.U.P.E.R-kokeisiin oli vielä aikaa. Väsynyt hymy huulillaan hän ojensi kätensä ja nosti edelleen syvässä unessa olevan rotan päänsä päältä lattialle. Sitten hän alkoi töniä nukkuvaa Anturajalkaa valveille.

Musta koira avasi verkkaisesti silmänsä ja katsoi hämmentyneenä Jamesia ikään kuin ihmetellen, kuka hän oli. Sitten koira kohotti päätään ja ponnisteli jaloilleen ravistellen lattialle kerääntynyttä pölyä irti hiilenvärisestä turkistaan.

"Takaisin ihmiseksi, Sirius", James komensi taputtaen koiraa kaulaan. Hän näki koiran nyökäyttävän päätään tavalla, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi ollut kummallisen ihmismäinen. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, vaan alkoi tökkiä varovasti lattialla nukkuvaa rottaa sormellaan kylkeen. Oli vaikeaa yrittää herättää rottaa satuttamatta sitä lainkaan, mutta lopulta James sai rotankin raottamaan pieniä silmiään ja käski sitä ottamaan jälleen oikean hahmonsa.

Muutaman minuutin kuluttua sekä Sirius että Peter istuivat Jamesin vierellä kumpikin ihmisen hahmossaan ja väsyneesti silmiään hieroen.

"Viime yö oli tavallista parempi, vai mitä?" Sirius kysyi väsyneesti vilkaisten samalla seinää vasten nojaamaan Remukseen, joka oli niin loppuunväsynyt, että ei olisi pystynyt puhumaan vaikka olisi halunnutkin. Muut eivät kuitenkaan kiinnittäneet asiaan kovinkaan paljon huomiota - he tiesivät sen saavan Remuksen vain tuntemaan itsensä vaivautuneeksi. James nappasi kuin ohimennen lattialta ohuen huovan ja nakkasi sen Remukselle, joka alkoi kiitollisena vetää sitä ylleen.

"Miten sen nyt ottaa", James virnisti Siriukselle. "Sinulla ja Kuutamolla oli suorastaan pakko saada yksi jänis hengiltä - missä ette muuten ikävä kyllä onnistuneet, koska olitte niin keskittyneitä tappelemaan kyseisestä jäniksestä, että se pääsi pakoon - "

"Voi olla parempi niin", Sirius mumisi yrittäen hieroa jäykkiin käsivarsiinsa edes hieman lämpöä. "En ole ikinä pitänyt jäniksestä."

"Sano se Anturajalalle."

"Sivupersoonani ei ole kiinnostunut kuuntelemaan mielipiteitäni, jos ymmärsit tarkoitukseni", haukahti Sirius.

James hymyili lämpimästi. Huolimatta kellonajasta, väsymyksestä ja epämukavista olosuhteista hän ei pystynyt keksimään paikkaa, jossa olisi sillä hetkellä mieluummin ollut.

"Se on nyt sitten ohitse", hän sanoi tavoittelen jokseenkin huoletonta äänensävyä. Hän siirtyi seinän viereen istumaan ja raivasi olkia syrjään selkänsä takaa yrittäen löytää jonkinlaisen mukavan asennon, vaikka se Rääkyvän Röttelön olosuhteissa olikin enemmän kuin vaikeaa.

Sirius nyökkäsi ilottomasti hymyillen. "Viimeinen kuutamokeikka."

"Kummallista", Peter myönteli. "Me olemme tehneet tätä monta vuotta."

"Viidennestä lähtien", James muisteli.

"Joka kuukausi."

"Säännöllisesti."

"Se oli hauskaa."

"Niin kauan kuin sitä kesti."

He vaikenivat ja katselivat toisiaan. James ei olisi uskonut voivansa tuntea oloaan niin vaivautuneeksi ystäviensä seurassa kuin hän sillä hetkellä tunsi olevansa. Jotenkin tietoisuus siitä, että he eivät enää kokisi mitään tämänkaltaista uudelleen sai hänet surulliseksi. Hieman vaivaantuneena hän työnsi kätensä viittansa taskuun ja otti esille kermakaljapullon, jonka hän oli edellisenä iltana ottanut mukaansa.

Siriuksen ilme kirkastui, kun hän katsoi pulloa. "Juotavaa?"

"Niin voisi sanoa." James hymyili vinosti, veti taikasauvansa esiin ja muutti neljä lattialla lojuvaa pikkukiveä pikareiksi. Hän nosti yhden pikarin lattialta ja käveli ulos huoneesta suunnaten Rääkyvän Röttelön pihamaalle, missä oli vanha, puolittain kuivunut kaivo. James täytti pikarin vedellä ja osoitti sitten sitä taikasauvallaan. "Puhdistu!"

Kaivoveden puhdistettuaan James kantoi pikarin samantien takaisin Rääkyvään Röttelöön jäämättä nauttimaan aamusta, joka oli kaunis kuten kaikki aiemmatkin. Hän istui lattialle ystäviensä luokse ja ojensi pikarin Remukselle, joka tarttui siihen kiitollisena, mutta ei juonut. Sitten James veti muut pikarit lähemmäs itseään ja kaatoi niihin kermakaljaa. Hän jakoi pikarit Siriukselle ja Peterille ja tarttui omaansa antaen katseensa kiertää ympäri huonetta.

Pienen hetken kuluttua James kuuli Remuksen takeltelevan, ikään kuin poika olisi yrittänyt sanoa jotakin. Puhuminen oli aina täydenkuun jälkeen Remukselle uskomattoman vaikeaa, eikä hän yleensä edes pystynyt siihen. Nytkin pelkkä yrittäminen näytti tuottavan hänelle uskomatonta tuskaa, kuin jokin olisi hiertänyt hänen kurkkuaan sisältäpäin verille. James ja Peter vilkaisivat toisiaan ja olivat aikeissa pyytää Remusta pysymään vaiti, mutta poika ehti avaamaan suunsa, ennen kuin he ehtivät tekemään mitään.

"Kiitos", Remus sanoi ilmeisen tuskallisesti. Hänen kasvoillaan oli epätoivoinen ilme, aivan kuin hänen olisi ollut pakko saada sanottavansa sanottua. "Kaikesta. Te olette - " sanat hukkuivat yskänpuuskaan. Sirius kiirehti takomaan Remusta olkapäähän.

"Te olette", Remus aloitti uudelleen määrätietoisesti. "Parhaat ystävät - joita minulla on - koskaan - ollut - "

"Ja minun", Peter toisti.

"Ja minun", James sanoi.

Sirius nielaisi ja hymyili sitten koiramaisesti. "Te olette parhaat ystävät, joita minulla tulee koskaan olemaan."

He katselivat toisiaan syvän hiljaisuuden vallitessa, kelaten mielessään kaikkia niitä asioita, jotka he olivat yhdessä kokeneet. James tunsi silmiensä kostuvan epämääräisesti, kun Sirius selvitti kurkkuaan ja sanoi:

"Tämä on nyt tässä, vai mitä?"

He nyökkäsivät vakavina. Sitten, yhtä aikaa, he kohottivat pikarinsa ja lausuivat vakavasti yhteen ääneen:

"Kelmeille!"

100.osa - Ennen tanssiaisia

29.6.1978

Kävellessään kohti rohkelikkotornia viimeisen kokeensa jälkeen James ei pystynyt uskomaan, että kokeet todella olivat ohitse. Että kukaan ei enää koskaan olettaisi hänen lukevan ainuttakaan oppikirjaa tai muistavan ulkoa yhdenkään puolipaholaisen nimeä ja syntymäaikaa. Jollakin tapaa tuntui, kuin suuri taakka olisi nostettu hänen olkapäiltään - ja tilalle laskettu vielä raskaampi. Seitsemäsluokkalaiset viettäisivät Tylypahkassa ainoastaan yhden illan, jolloin he juhlisivat päättäjäisiään. Seuraavana päivänä he nousisivat Tylypahkan pikajunaan ja matkustaisivat takaisin kotin.

Koti. Pelkkä nimi kuulosti oudolta Jamesin suussa. Totuus oli, että hän ei enää tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kutsua kodiksi. Tylypahka oli ollut sitä, lukemattomin pienin tavoin, joita kukaan ulkopuolinen ei edes ymmärtäisi. Godricin Notko oli toinen koti. Se oli koti, jossa hän oli syntynyt ja jossa hän oli saanut perustan kaikelle sille, mitä hän sillä hetkellä oli. Mutta kumpikaan, Tylypahka tai Godricin Notko, ei tuntunut enää samalta. Niitä ei voinut enää nimittää kodiksi sanan varsinaisimmassa merkityksessä - koti tulisi olemaan siellä, minne James ikinä menisikin, se seuraisi hänen mukanaan olematta kuitenkaan sama asia kuin hänen siihen saakka tuntemansa kodit. Koti oli aina ollut paikka, missä joku vahti häntä ja oli auttamassa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt sitä ei enää olisi. Kaikki kuvittelivat, että James Potter pärjäisi yksinkin. Ja niin hän myös tulisi pärjäämään, hän päätti harppoessaan ylös kiviportaita, jotka johtivat kohti rohkelikkotornin sisäänkäyntiä. Hän pärjäisi niin kauan kuin hänellä olisi ystävänsä. Ja Lily.

James loikki viimeisetkin portaat ylös kaksi kerrallaan ja harppoi sitten kiireesti käytävää eteenpäin, kunnes ehti Lihavan Leidin muotokuvan luokse. Ajatukset edelleen tulevaisuuteen kiinittyneenä hän pysähtyi muotokuvan eteen ja huitoi kädellään merkiksi siitä, että oli paikalla. Lihava Leidi oli niin keskittynyt juttelemaan maalaukseen tunkeutuneen Violet-ystävättärensä kanssa, että hädin tuskin huomasi edessään seisovaa poikaa.

"Odotukset ylittävä", James puuskahti lopulta kyllästyneenä odottamaan, että Lihava Leidi huomaisi hänet. Hän näki naisen hätkähtävän, kun tämä lopulta tajusi hänen läsnäolonsa. Sitten Lihava Leidi nyökkäsi ja heilautti kättään antaen maalauksen liukua syrjään oleskeluhuoneen sisäänkäynnin tieltä. James loi viimeisen murhaavan katseen Lihavaan Leidiin ja marssi sitten muotokuva-aukosta sisälle hämärästi valaistuun, lämpöiseen rohkelikkotorniin.

"Sarvihaara! Tänne päin", Sirius huudahti oleskeluhuoneen nurkasta ennen kuin James oli edes kunnolla ehtinyt ovesta sisään. James kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki Siriuksen istuvan Remuksen ja Peterin kanssa lattialla oleskeluhuoneen nurkassa. Tyttöjä ei näkynyt missään, eikä James sitä oikeastaan odottanutkaan. Lily ja Arianna halusivat todennäköisesti viettää välillä aikaa keskenäänkin, sillä kokeiden ollessa kesken siihen ei oikeastaan ollut mahdollisuutta. Lily oli käyttänyt kaiken aikansa joko kokeisiinlukemiseen tai illalla pidettävien päättäjäistanssien suunnitteluun.

"Mitä te täällä nurkassa istutte?" James kysyi ehtiessään muiden Kelmien luokse. Hän otti esille taikasauvan ja sulkakynän, jolle hänellä ei ollut enää käyttöä. Yhdellä nopealla kädenliikkeellä hän muutti sulkakynän pehmeäksi, punaiseksi tyynyksi ja istui tyytyväisenä sen päälle lattialle.

Sirius iski hänelle silmää. "Jokaisen pahan pojan on silloin tällöin hyvä istua nurkassa."

"Ariannako noin sanoi?"

"McGarmiwa, itse asiassa, mutta sillä ei ole kovin paljon merkitystä", Sirius sanoi välinpitämätön sävy äänessään. "Miten koe meni?"

James virnisti. Hänen viimeinen S.U.P.E.R-kokeensa oli ollut muodonmuutosten käytännön osuus ja kuten oli saattanut olettaakin, se oli mennyt paremmin kuin hyvin. Muodonmuutokset olivat aine, jonka eteen James ei ollut koskaan nähnyt kovin paljon aikaa, eikä hänen tarvinnutkaan. Omalla tavallaan oli melkein sääli, että hän ei voinut paljastaa kenellekään animaagiuttaan. Olisi ollut hienoa päättää viimeinen koe yllättämällä koelautakunnan jäsenet Sarvihaaran hahmolla.

"Sanotaanko vaikka, että olen yllättynyt, jos en saa vähintään 110 % oikein", James sanoi tyytyväisesti. "Te?"

"Upea tuli", Sirius virnisti.

"Ei se huonosti mennyt", Remus myönteli huomattavasti vaatimattomampaan tapaansa. "Luulisin, että minulla on mahdollisuudet saada vähintään O."

"Matohäntä?"

"Olisi voinut mennä paremminkin", Peter mutisi posket punoittaen. "Professori Samenti käski minun muuttaa kananmunan tanssivaksi ballerinaksi."

"Ja...?"

"Sain aikaan tanssivan kananmunan."

Sirius ja James vilkaisivat toisiaan huvittuneina, ennen kuin kääntyivät hymyilemään myötätuntoisesti Peterille. Poika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan oli jo kääntänyt katseensa kohti seinällä riippuvaa kelloa, aivan kuin olisi voinut tuijotuksella hidastaa sen liikkeitä. James kääntyi itsekin katsomaan kelloa ihmetellen ajan kulua. Kuuden tunnin kuluttua seitsemäsluokkalaiset aloittaisivat päättäjäistanssinsa, jotka kestäisivät yhteen yöllä. Sen jälkeen heidän oli tarkoitus mennä nukkumaan ja seuraavana aamuna heitä odottaisi vain pidot Suuressa Salissa. Sitten kaikki olisi ohitse.

James puristi kätensä nyrkkiin. Ajatus päättäjäistansseihin menemiseltä tuntui inhottavalta, ei vain siksi, että ne merkitsivät kaiken loppua, vaan myös hänen salaa tekemänsä päätöksen vuoksi. Odottaessaan aiemmin päivällä vuoroaan muodonmuutosten käytännön kokeeseen James oli päättänyt, että kosisi Lily Evansia päättäjäistansseissa, niin pelottavalta kuin ajatus tuntuikin.

"Sarvihaara?" Remus kohotti kulmiaan. "Onko kaikki hyvin?"

"Miten niin?"

"Näytät siltä kuin olisit juuri puraissut jotakin hyvin mätää", Sirius kertoi. "Kuten Kalkarosta."

James irvisti. "Tuota minä nyt viimeksi halusin ajatella."

"Unohda se", Remus neuvoi. "Ja kerro sen sijaan, mikä sinun ongelmasi on."

James ravisti päätään. Hänellä ei ollut mitään erityistä intoa kertoa ystävilleen, mitä oli illan varalle suunnitellut, tai Sirius keksisi jonkin loistavan keinon pilatakseen kaiken, ennen kuin James ehtisi edes kerätä tarpeeksi rohkeutta kosimista varten. James huokaisi ja alkoi leikkiä tyynynsä reunuksella kuvitellen, että aika oli pysähtynyt. Että iltaa tai huomista ei koskaan tulisi -

"Mihin aikaan te menette Lilyn kanssa koristelemaan Suurta Salia?" Peter keskeytti Jamesin ajatukset.

James vilkaisi kelloa. "Kolmen tunnin päästä. Anturajalka, muuten, missä kunnossa sinun puheesi on?"

Sirius liikahti paikallaan epämukavasti. "No, on se jo puoliksi valmis - "

"PUOLIKSI?" James huudahti järkyttyneenä. "Anturajalka, ne päättäjäiset ovat TÄNÄ ILTANA!"

"Kiitos vain muistutuksesta, yritin kaiken aikaa unohtaa sen tosiasian", Sirius kivahti. "Sitä paitsi minä aion improvisoida!"

"Paras onkin", murisi James. "Sinun epäonnistumisesi on minun epäonnistumiseni ja merkitsee kuolemaa Lily Evansin kädestä. Eli sinä joko improvisoit - tai minä improvisoin sinut sairaalasiipeen."

Sirius haroi hiuksiaan itsetietoisesti vaivautumatta teeskentelemään mitenkään huolestunutta Jamesin sanojen vuoksi.

"Ei sillä, että en olisi muutenkin vieraillut sairaalasiivessä jo ihan tarpeeksi viime aikoina", hän muistutti viitaten kiistaan, jonka hän oli käynyt Kalkaroksen kanssa edellispäivänä ja joka oli päätynyt siihen, että kiistan kumpikin osapuoli oli päätynyt sairaalasiipeen - toinen pahemmin loukkaantuneena kuin toinen. Sirius hypisteli solisluitaan, joiden välissä olevassa kuopassa oli vielä edellispäivänä ollut syvä arpi, mutta jonka matami Pomfrey oli Siriuksen suureksi pettymykseksi parantanut.

Kaikki neljä vaikenivat. James käänsi katseensa taas kelloon ja keskittyi katsomaan sekuntien vaihtumista minuuteiksi, aina vain uudelleen. Hän toivoi, että olisi voinut pysäyttää kellon ja koko maailman sen mukana, että mitään muutoksia ei tapahtuisi.

"Kaverit", James aloitti epäröiden.

Kolme keskittynyttä katsetta suuntautui suoraan häneen. "Sano vain", kehotti Peter.

James kohautti olkapäitään tietämättä tarkalleen, miten muotoilisi lauseensa. Pelkkä asian ajatteleminen sai hänet tuntemaan olonsa kamalaksi ja itsekkääksi, aivan kuin hän olisi tieten tahtoen mennyt sotkemaan kaikki heidän suunnitelmansa, joita he olivat viimeisen seitsemän vuoden aikana laatineet.

"Kun - me puhuimme aina, että muutamme samaan asuntoon asumaan", James sanoi vaikeasti. Hän katseli edelleen puhuessaan kelloa pystymättä vilkaisemattakaan ystäviensä suuntaan. Siitä huolimatta hän tunsi heidän katseensa niskassaan.

"Niin...?" Siriuksen äänessä oli varautunut sävy, aivan kuin hän olisi jo tiennyt, mitä James aikoi sanoa. Ja mitä luultavimmin hän tiesikin, James huokaisi mielessään. Hän otti paremman asennon tyynyllään ja käänsi viimein katseensa ystäviinsä, jotka katselivat häntä odottavan ja huvittuneen sekaisin ilmein.

"Minä vain mietin", James jatkoi. "Jos minä aion tehdä tiedätte-kyllä-minkä, minä en oikeastaan voi asua enää teidän kanssanne. Eli meidän yhteisasumisestamme tulee varsin lyhyt aikakausi minun osaltani."

Toiset nyökkäsivät mietteliäästi ymmärtäessään, mihin hän pyrki. Hän katseli kolmea parasta ystäväänsä tuntien itsensä varsin levottomaksi. Loppujen lopuksi he olivat aina suunnitelleet asuvansa yhdessä ja pitävänsä hauskaa, kunnes olisivat liian vanhoja siihen, mikä tietenkin vaikutti heidän silmissään mahdottomuudelta. Ne olivat kuitenkin olleet kaksitoistavuotiaan suunnitelmia. Lapsen typeriä kuvitelmia siitä, miten asiat voisivat pysyä samanlaisina ikuisesti. Pahinta oli, että James todella TOIVOI asioiden voivan pysyä samanlaisina.

"Kuule Sarvihaara", Sirius sanoi painokkaasti. James nyökkäsi henkeään pidätellen. Heistä neljästä juuri Sirius oli ollut aina se, joka vastusti kaikkia tyttöjen vuoksi tapahtuvia muutoksia.

"Niin?"

Helpotuksekseen James näki, että Siriuksen kasvot sulivat tuttuun, koiramaiseen virneeseen, aivan kuin poika olisi pitänyt Jamesia tai hänen sanojaan tavattoman huvittavina. Mikä todennäköisesti oli tottakin, James lisäsi mielessään. Hän ei kuitenkaan pystynyt kehittelemään minkäänlaista ärtymystä Siriusta kohtaan.

"Pelkäsitkö sinä todella, että me suuttuisimme sinulle, koska et voi asua loppuikääsi meidän kanssamme samassa asunnossa?" Sirius tiedusteli äänessään sävy, joka sai Jamesin tuntemaan itsensä lapsellisemmaksi kuin koskaan. Se tuntui oudolta - James oli tottunut olemaan se, joka piti Siriusta lapsellisena, eikä toisin päin. Hän onnistui nyökkäämään vastaukseksi pojalle.

"Totta kai minä toivon, että me neljä voisimme asua ikuisesti samassa paikassa", Sirius jatkoi puhettaan vakavoituen lopultakin. Kun hän ei hymyillyt, hän näytti aivan toiselta ihmiseltä. Jollakin tapaa aikuiselta. Ajatus sai Jamesin suupielet nykimään. Sirius Black oli kuin se poika, johon jästit niin kovasti uskoivat, ihmepoika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. James ravisti päätään ja pakotti keskittymään siihen, mitä Sirius sanoi. "Minä en kuitenkaan ole enää niin typerä, että kuvittelisin meidän olevan siinä mielessä erottamattomia", Sirius sanoi parhaillaan. "Sinulla on Lily ja minulla on Arianna ja Peterillä on Admire ja Remuksella - no, minä en tarkalleen tiedä, onko Remuksella Cinnamonia."

Remus liikahti vaivautuneesti toisten katseiden kääntyessä häneen. Hän ei itsekään tarkalleen tiennyt, olivatko hän ja Cinnamon yhdessä vai eivät - täydenkuunillan jälkeen he eivät olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan ilman, että joku heidän ystävistään oli paikalla. Heillä oli ollut liian kiire, tai he olivat pelänneet liikaa. Remus ei tiennyt tarkkaa syytä.

"No, kuitenkin." Sirius huiskautti ääneen lausumattoman kysymyksen sivuun kädellään ja paahtoi eteenpäin. "Onhan se surullista, että sinä asut meidän kanssamme vähemmän aikaa kuin alunperin kuvittelimme, mutta minä henkilökohtaisesti annan sen sinulle anteeksi, koska tiedän, miten pirun paljon sinä rakastat sitä tyttöä."

James nyökkäsi helpottuneena. Sirius nosti toisen kätensä pystyyn kuin merkiksi siitä, että ei ollut vielä lopettanut puhettaan.

"Haluaisin kuitenkin lisätä", poika sanoi painokkaasti luoden samalla Jamesiin varsin mcgarmiwamaisen katseen, joka sai Jamesin värähtämään tahtomattaankin. "Että ennen naimisiinmenoa sinun on turha kuvitella muuttavasi meidän luotamme yhtään minnekään! Minä itse pidän huolta siitä, että olet häihisi asti jumissa meidän kanssamme. Selvä?"

"Selvä", James virnisti ojentaen kätensä Siriukselle. He läimäyttivät kätensä yhteen.

"Tuota - " Peterin hiljainen ääni puuttui keskusteluun. "Minäkään en aio asua teidän kanssanne."

"Ollenkaan?" Sirius huudahti.

Peter nyökkäsi näyttäen siltä, että ei tiennyt, pitäisikö hänen näyttää pettyneeltä vai iloiselta - joka tapauksessa hänen punehtuneilta kasvoiltaan paistoi oikea tunteiden sekamelska, kun hän kohotti katseensa Jamesiin ja Siriukseen. "Me puhuimme siitä Admiren kanssa edellisiltana. Hän haluaa, että minä muutan hänen kanssaan yhteiseen asuntoon."

James, Sirius ja Remus vaihtoivat yllättyneitä katseita keskenään. Kukaan heistä ei ollut odottanut, että Peter ja Admire tekisivät niin äkkinäisen liikkeen. Totta kai he olivat tienneet, että Peter piti Admiresta - enemmän kuin oli kaiken järjen mukaan mahdollista ottaen huomioon Admiren aina yhtä säteilevän tyhjäpäisyyden, joka suorastaan paistoi hänen kasvoiltaan, minne tyttö ikinä menikin. Kenelläkään heistä ei kuitenkaan ollut mitään aikomustakaan ryhtyä kyseenalaistamaan Peterin ja Admiren välejä. Admiren ansiosta Peter oli onnellisempi kuin vielä syksyllä ja se riitti vakuuttamaan Kelmit siitä, että typeryydestään ja ylitsevuotavasta siirappisuudestaan huolimatta Admire Speir oli aivan kunnon tyttö.

"Minä luulin, että Admire on vasta kuudennella", Remus sanoi sitten lausuen ääneen tosiasian, jota kukaan Kelmeistä ei ollut oikeastaan ajatellut. "Hänhän jää kouluun vielä vuodeksi, vai mitä?"

Peter pudisti päätään. "Hän on suorittanut jo V.I.P:t. Ja hän menee töihin Matami Malkinille, eli hän ei oikeastaan tarvitse S.U.P.E.R:eita. Sitä paitsi hän elää siinä uskossa, että ei läpäisisi ainuttakaan S.U.P.E.R-koetta", Peter lisäsi hieman vihaisesti aivan kuin häntä olisi turhauttanut suuresti se tosiasia, että Admire aliarvioi itseään niin pahasti. James ja Sirius katsahtivat toisiinsa suupielet nykien, mutta ymmärsivät pitää suunsa kiinni, vaikka kumpikin olikin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Admire ei välttämättä ollut täysin väärässä epäilyksensä kanssa.

"Eli Admire lopettaa koulun kesken?"

"Hän täyttää kesällä seitsemäntoista, ei kukaan vaadi häntä jäämään kouluun", Peter nyökkäsi. "Me aiomme etsiä yhteisen asunnon - Ad haluaa sitä niin kovasti - "

Sirius huokaisi. "Meitä on sitten vain kaksi, Kuutamo-kulta", hän totesi kääntyen katsomaan Remusta, joka hymyili hänelle vähintään yhtä alakuloiseen sävyyn.

"Ellet sinä aio muuttaa yhteen Ariannan kanssa, tietenkin", Remus lisäsi.

Siriuksen silmät laajenivat; pelkkä ajatus Ariannan kanssa asumisesta näytti järkyttävän häntä. Hän pudisti kiireesti päätään. "Ei mitään sensuuntaisia aikomuksia, Kuutamo", hän vakuutti käsi sydämellä. "Arianna on kyllä oikein mukava tyttö - tai ehkä mukava on hieman väärä sana häntä kuvaamaan, mutta kuitenkin - me kai olemme niitä ihmisiä, joiden välit toimivat paremmin, kun emme ole kaiken aikaa toistemme kimpussa."

"Ja minä kun luulin, että te olette jo", James sanoi sarkastiseen sävyyn.

Sirius vilkaisi häntä kimpaantuneena, eikä ilmeisesti ollut tarpeeksi kiinnostunut aiheesta vastatakseen. Hän jäi tuijottamaan tyynynsä punaisen ja kultaisen sekaista tupsureunusta ikään kuin olisi voinut pelkästään sitä katsomalla selvittää itselleen, mitä kaikkea oli oikein tapahtunut. Kun hän kohotti taas päänsä, olivat hänen suupielensä taipuneet kuivakkaan, ironiseen hymyyn ja hänen tummat silmänsä nauroivat, vaikka niiden pohjalta paistoikin alakulo.

"Miettikää nyt, kaverit", hän pärskähti. James ei osannut päätellä, heijastiko äänensävy huvittuneisuutta vai hiljaista paheksuntaa. "Meillä oli niin paljon suunnitelmia", Sirius jatkoi. "Muutetaan yhteiseen asuntoon, pysytään kaukana naisista ja juhlitaan, kunnes olemme ikivanhoja ja ties mitä vielä - ja katsokaa nyt, mitä niille kaikille on tapahtunut!"

"Me olemme muuttuneet siitä, mitä me olimme", Remus sanoi järkevästi.

Sirius taivutti hitaasti päätään, ikään kuin olisi ollut vastentahtoinen myöntämään, että Remuksen sanat olivat totta. "Pahinta tässä on", poika sanoi itseironiseen sävyyn. "Että me emme voi edes syyttää toisiamme mistään! Me kaikki olemme niin syvällä koukussa, että emme voi kuin ymmärtää toisiamme. Aika inhottavaa - "

James alkoi nauraa hiljaa. "Kuulostat siltä kuin olisit saanut kuulla sairastavasi kuolemantautia!"

"Sitähän rakkaus on, eikö olekin?" Sirius kysyi filosofisesti. Sitten poika huokaisi itsekseen ja riiputti päätään pienen hetken verran, ennen kuin jatkoi taas puhettaan, tällä kertaa huomattavasti vakavampaan sävyyn. "Emme kai me tarvitse mitään yhteistä asuntoa pysyäksemme ystäviä."

"Tietenkään me emme tarvitse", Peter hymyili. "Eivät veljet eroa toisistaan."

He jäivät katselemaan toisiaan mukavan, rentoutuneen hiljaisuuden vallitessa. James unohti hetkeksi kokonaan huolensa Lilystä ja tulevaisuudesta - loppujen lopuksi kaikki sellainen tuntui kovin kaukaiselta sillä hetkellä, kun hän istui tyynyllä selkä seinää vasten ja kuunteli, kuinka ensiluokkalaiset riitelivät velhonshakkinappuloista aivan kuin se olisi ollut maailman tärkein asia. Heille se kai olikin, James ajatteli epäluonteenomaisen kaihoisaan sävyyn. Eivätkä nuo lapset osanneet edes arvostaa sitä, he eivät vielä ymmärtäneet, kuinka nopeasti nuo päivät menisivät ohitse -

Jamesin ajatukset keskeytyivät, kun Lihavan Leidin muotokuva lennähti rempseästi sivuun oleskeluhuoneen sisäänkäynnin tieltä ja Ariannan pää ilmestyi oviaukkoon.

"Hei, te lierot!" Arianna kutsui. "Dumbledore haluaa nähdä meidät työhuoneessaan - nyt heti."

Aiemmin Remus oli ollut hermostunut ja epätietoinen ajatellessaan Feeniksin Kiltaa, josta Dumbledore oli heille kauan sitten kertonut. Nyt, astuessaan Jamesin kannoilla sisälle Dumbledoren työhuoneeseen Remus tunsi olonsa itse asiassa varmaksi, aivan kuin viime kuukausien tapahtumat ja Jazzin kuolema olisivat muuttaneet häntä jotenkin sisälläpäin, antaneet hänelle varmuutta tavalla, jota mikään muu tapa ei olisi voinut tarjota.

Remus nyökkäsi lyhyen tervehdyksensä työpöydän takana istuvalle Dumbledorelle ja veti sitten itselleen tuolin istuen Jamesin ja työhuoneeseen jo aiemmin saapuneen Cinnamonin väliin. Cinnamonin toisella puolella istui Lily, jonka kasvoilla olevaa hermostunutta ilmettä Remus hädin tuskin huomasi. Hänen kaikki huomionsa oli kiinnittynyt hänen vasemmalla puolellaan olevaan vaaleahiuksiseen tyttöön, jolle hänellä oli niin paljon sanottavaa. Eikä sitä kuitenkaan voinut sanoa nyt - heidän kaikkien seitsemän saavuttua paikalle Dumbledore kohottautui pöytänsä takana ja silmäili heitä ystävälliseen tapaansa.

"Kuten muistatte varmasti, kerroin teille muutamia kuukausia sitten asiasta nimeltä Feeniksin Kilta", Dumbledore sanoi kuulostaen vakavammalta kuin aikoihin. "Pyysin teitä liittymään siihen ja annoin teille aikaa miettiä asiaa koulun loppumiseen saakka. Sikäli kuin minä näen, on tullut aika kysyä uudelleen sama kysymys. Oletteko harkinneet, haluatteko liittyä Feeniksin Kiltaan?"

Sirius naurahti ikään kuin olisi pitänyt rehtorin kysymystä typeränä, mikä saattoi aivan hyvin olla tottakin. Sirius olisi ollut valmis liittymään Feeniksin Kiltaan sillä hetkellä, kun häneltä kysyttiin ensimmäisen kerran. "Minä olen mukana", Sirius sanoi sitten yksinkertaisesti ja vaivattomasti tavalla, joka sai Remuksen väkisinkin kadehtimaan ystävänsä varmuutta. "Täydellisesti ja peruuttamattomasti mukana."

"Minä myös", James sanoi.

"Ja minä", säesti Lily.

Dumbledore nyökkäsi tyytyväisenä näyttämättä kuitenkaan yllättyneeltä ja Remus arvasi, että rehtori oli saanut kuulla juuri ne vastaukset, joita oli odottanutkin.

"Entä herra Piskuilan?" rehtori kysyi ystävällisesti.

Peter liikahti tuolillaan aivan kuin yrittäen vain korjata asentoaan, vaikka Remus tiesikin, että kyse oli hermostuksesta. Hän toivoi, että olisi voinut jotenkin ajatuksen voimalla sanoa pojalle, ettei kukaan vaatinut tätä liittymään - eikä kukaan pettyisi tähän, vaikka tämä kieltäytyisikin -

"Olen mukana", Peter sanoi kohottaen päätään.

"Hienoa, hienoa - " Dumbledore säteili. Peterin poskille kohosi kaksi punaista läikkää. "Neiti Bell? Neiti Bellini?"

"En tiedä, mitä hyötyä Killalle on huispauksenpelaajasta, mutta olen ehdottomasti mukana", Arianna vastasi aina yhtä itsevarmaan tapaansa. Remus käänsi katseensa Cinnamoniin, näki tytön harkitsevan, miettivän... huolimatta niistä kuukausista, jolloin he eivät olleet kunnolla puhuneet toisilleen Remus uskoi tietävänsä, millaisia ajatuksia Cinnamonin päässä liikkui sillä hetkellä. Cinnamon oli aina halunnut auttaa, mutta hän ei ollut valmis vahingoittamaan ketään, hän vihasi joka hetkeä, jolloin hänen täytyi kohottaa taikasauvansa jotakuta vastaan.

Lopulta Cinnamon nyökkäsi. Melkein vastentahtoisesti, Remus pani merkille, vaikka tytön hailakansinisissä silmissä olikin varma ilme. "Suostun", tyttö sanoi.

"Minäkin haluan liittyä", Remus tokaisi, ennen kuin Dumbledore ehti edes kysymään häneltä. Hän vilkaisi Cinnamonia ja he jakoivat keskenään pikaisen katseen, jonka merkitystä kukaan muu ei olisi voinut ymmärtää. Heillä oli yhä niin paljon puhuttavaa, niin paljon asioita, jotka heidän täytyi vielä kertoa toisilleen, ennen kuin he voisivat edes alkaa ymmärtää niitä kaikkia tapoja, joilla he kumpikin olivat muuttuneet. Remus tiesi kuitenkin, että sen keskustelun aika ei olisi nyt, eikä edes tänään. Heillä oli jäljellä lukemattomia iltoja, jolloin he voisivat vain puhua ja puhua ja puhua, kunnes maailma alkaisi pyöriä ympäri heidän ympärillään. Hieman vastahakoisesti Remus irrotti katseensa Cinnamonin kasvojen profiilista, hänen ohimoille valuvista vaaleista hiuksistaan ja käänsi katseensa takaisin vanhaan rehtoriin, joka katseli heitä lempeän hyväksyvästi.

"Olette tehneet hienon päätöksen, kaikki seitsemän", Dumbledore sanoi seesteiseen tapaansa. "En voi kyllin korostaa, kuinka paljon te olette tuoneet ylpeydenaihetta tuvallenne - ja minulle", rehtori lisäsi. Hänen vaaleansiniset silmänsä välkähtivät tavalla, josta Remus ei saanut selvää. "Toivon todella, että vastineeksi päätöksestänne voisin tarjota teille turvaa ja lupauksia siitä, että kaikki tulee päättymään hyvin. Teidän päätöksenne merkitsee teille kuitenkin vielä suurempaa vaaraa - eikä teidän elämänne ole vielä edes alkanut. Olen hyvin ylpeä teistä."

Remus tajusi hymyilevänsä niukasti. Tuntui hyvältä kuulla Dumbledoren sanovan nuo nimenomaiset sanat; ihmissutena hän ei ollut tottunut olemaan se, jonka olemassaolosta joku voisi olla ylpeä. "Mitä meidän pitää tehdä, professori?"

"Juuri nyt ei mitään", Dumbledore vastasi heilauttaen kättään laajassa kaaressa. "Haluan teidän nauttivan vielä tämän illan lapsuudestanne - sikäli kuin se nykyisissä olosuhteissa on mahdollista." Rehtori laski puolikuulasejaan hieman alemmas nenällään voidakseen katsoa heitä tarkemmin. "Otan teihin yhteyttä, kunhan olette ensin päässeet uuden elämänne alkuun. Silloin kuulette, mitä teiltä odotetaan. Voitte mennä - ja herra Black - "

Sirius, joka oli jo puolittain noussut ylös tuolistaan, vilkaisi Dumbledorea kysyvästi. "Mitä, professori?"

Dumbledore myhäili. "Odotan kovasti puhettanne. On hienoa kuulla muistoja sellaisen ihmisen suusta, joka on pystynyt kasvamaan yli siitä, mitä hänen perheensä on."

Sekä Sirius että Remus ymmärsivät, että rehtorin sanoihin oli kätketty kiitos Siriuksen läpikäymästä muutoksesta. Sirius katseli vanhaa velhoa hetken aikaa hämillään. Sitten hän taivutti päätään, kietaisi käsivartensa Ariannan ympärille ja käveli ulos ovesta.

Remus viivytteli vain sen verran, että Cinnamon ehti keräämään tavaransa ja nousemaan ylös tuoliltaan. Hän käveli yhtä jalkaa tytön kanssa ulos Dumbledoren työhuoneesta, mutta pysäytti tytön käytävään, ennen kuin tyttö ehtisi seuraamaan Ariannaa ja Lilyä kulman taakse.

"Meillä taitaa olla jotakin puhuttavaa", Remus sanoi levottomasti.

Cinnamon alkoi keikkua kantapäillään. "Täysikuusta?"

"Et ole ehtinyt puhumaan asiasta."

"Minua pelotti."

"Mikä?" Remus rypisti otsaansa.

"Sinä." Cinnamon hymyili epäröiden ja kohautti sitten laihoja olkapäitään. "En tiedä. Minulla oli vain niin vaivautunut olo, kun matami Pomfrey oli siellä keskeyttämässä meidät ja kaikki - "

"No, hän ei ole täällä nyt." Remus hymyili vinosti.

Cinnamon nyökkäsi hitaasti, ikään kuin tytön olisi ollut vaikeaa löytää oikeita sanoja vastaamiseen. Sitten tyttö ojensi kätensä häntä kohti ja hän tarttui siihen omallaan, antoi toisen käsivartensa kulkeutua tytön niskan taakse samalla kun hän astui askeleen lähemmäs ja taivutti päätään alaspäin, kunnes hänen huulensa koskettivat Cinnamonin huulia -

Remus antoi kerrankin itselleen luvan unohtaa itsensä ja hukkua hetkeen. Vaikka hän tiesi, että kaikki ei ollut vielä kunnossa, eikä ehkä koskaan tulisi olemaankaan - he kumpikin olivat muuttuneet aivan liikaa siihen - ei hän halunnut ajatella sitä juuri sillä hetkellä. Hän keskittyi suutelemaan Cinnamonia, kunnes kuuli Dumbledoren työhuonetta vartioivan kivipatsaan kakovan, aivan kuin se olisi voinut pahoin. Naurahtaen Remus vetäytyi kauemmas Cinnamonista, tarttui tiukasti tyttöä kädestä ja talutti hänet kulman taakse.

"Tämä kaikki vain tuntuu niin oudolta", Lily valitti ja kohotti taikasauvansa leijuttaen sen avulla suurta kukkakoristetta kattoa kohti. "Koulu on ohi ja kaikki - minulla on mielettömän epätodellinen olo."

Hänen vieressään seisova James nyökkäsi. Kumpikaan ei ollut kuvitellut, että ilta tulisi niin pian. He olivat lähestulkoon lopettaneet Suuren Salin koristelemisen ja pian he seisoisivat jo omissa makuusaleissaan valmistautuen viimeiseen iltaansa Tylypahkassa. James vilkaisi Lilyä sivusilmällä ja näki tytön kasvojen olevan kalvakammat kuin koskaan aiemmin, aivan kuin tyttö olisi ollut sairas. Todennäköisemmin kyseessä oli kuitenkin pelko ja hermostus, ei vain tulevaisuuden vaan myös illan vuoksi. Lily ja hän olivat nähneet mielettömästi vaivaa saadakseen aikaan hienot päättäjäistanssit ja Lily pelkäsi kaiken aikaa, että jotakin menisi pieleen. Jamesilla itsellään oli jotakin tärkeämpää hermoiltavaa. Se jokin tärkeämpi oli pieni rasia, joka tälläkin hetkellä oli hänen farkkujensa taskussa, mutta jonka hän aivan pian joutuisi ottamaan esille ja ojentamaan Lilylle.

James käänsi katseensa takaisin kukkakoristeisiin, joita oli ollut lumoamassa, ennen kuin ajatukset olivat vieneet hänet mukanaan. Hän yritti hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, keskittyä hetkeen, niin vaikeaa kuin se olikin... hän ei ollut milloinkaan vakavissaan kuvitellut kosivansa Lily Evansia, tai jos olikin, kyseessä oli ollut joku kolmetoistavuotiaan pojan mielenhäiriö, joka oli häipynyt yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mikä pahempaa, hän ei ollut koskaan ajatellut, että Lily itse asiassa saattaisi sanoa kyllä. Omalla tavallaan se tuntui vielä epätodellisemmalta kuin koulun loppuminen, eikä James osannut enää edes sanoa, kumpaa pelkäsi enemmän.

"Mitä luulet", James kuuli Lilyn sanovan teeskennellyn huolettomalla äänellä, aivan kuin tyttö olisi voinut lukea hänen ajatuksensa. "Kuka meistä menee ensimmäisenä naimisiin?"

James pakottautui naurahtamaan kevyesti. Hän heilautti taikasauvaansa ja seuraava kukkaköynnös lennähti helposti kattoa kohti. "Arvaisin Peteriä. Hän ja Admire tuntuvat olevan hirveän vakavissaan - Admire jättää koulunkin kesken suunnilleen Peterin takia. Tai sitten kyseessä voi olla Sirius", James virnisti välittämättä Lilyn epäuskoisesta ilmeestä. "Hän on ennenkin tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Niin kuin sen, että hän päätti olevansa itse asiassa rakastunut Ariannaan - hän vain paukautti tiedon omaan päähänsä. Ja ennalta-arvaamattomuus olisi juuri hänen tapaistaan."

Lily ravisti päätään. "Sirius ja Arianna eivät mene naimisiin, mikäli minä ymmärrän mitään rakkaudesta", hän sanoi vuorenvarmasti.

"Siinä se ongelma onkin, Lily-kulta." James hymyili kiusoittelevasti. "Rakkaus on jotakin niin monimutkaista, että kukaan meistä ei ymmärrä sitä tippaakaan. Vai miksi sinä muuten olisit rakastunut tällaiseen typerykseen kuin minä?"

"Olen miettinyt tuota asiaa koko vuoden, enkä ole keksinyt vastausta. Siinä on jotakin epäloogista."

"Niin on Siriuksessa ja Ariannassakin."

"Minä luovutan", Lily huokaisi. "Ei sinun kanssasi voi väitellä!"

"Ei se ole tarkoituskaan." James antoi hieman omahyväisen ilmeen hiipiä kasvoilleen samalla kun laski taikasauvansa ja astui lähemmäs Lilyä kiskaisten tytön yhdellä nopealla eleellä syliinsä. Hän laski päätään ja suuteli Lilyä huulille, vaikka melkein vapisikin pidellessään tyttöä sylissään. Hänen ajatuksensa olivat jo illassa ja siinä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Se pelotti häntä niin paljon, että hän luuli pyörtyvänsä.