85.osa - Palanut kirja

27.5.1978 - viisi päivää huispauksen loppuotteluun

Tylyahosta ostettu sormus pysyi tiukasti Jamesin kätkössä koko seuraavan viikon ajan ja pidemmällekin. Vaikka James oli alunperin kuvitellut, että ei voisi olla hetkeäkään ajattelematta kyseistä kultaista rengasta, oli ajatus alkanut vähitellen painua hänen mielessään taka-alalle. Siitä oli kiittäminen rohkelikon ja korpinkynnen välistä huispauksen loppuottelua, joka lähestyi vääjäämättömästi päivä päivältä, kunnes James kuvitteli jo tulevansa hulluksi. Hän oli kyllästynyt hermoilemaan pelin lopputuloksesta ja toivoi, että ottelu olisi ollut jo ohitse. Toisaalta hän ei halunnut ottelupäivän koittavan, sillä kun loppuottelu olisi pelattu, ei hän enää koskaan pääsisi osaksi oikeaa huispauspeliä. Sen ajatteleminen tuntui surulliselta ja pelottavalta - hän oli pelannut huispausta toisesta luokasta lähtien ja se oli aina ollut yksi hänen elämänsä keskipisteistä siinä missä Kelmit ja Lilykin. Kun huispaus loppuisi, olisi samalla tietty jakso Jamesin elämästä ohitse. Hän ei osannut kuvitella, miltä se tuntuisi ja aina kun hän yritti, hän tunsi olonsa uskomattoman pahaksi. Hän melkein toivoi, että olisi osannut olla itsekäs niin kuin Arianna ja pyrkiä ammattilaishuispaajaksi johonkin joukkueeseen. Ja jos aika olisi ollut toinen, hän olisikin tehnyt sen, hän ajatteli synkästi. Mutta kun ihmiset kuolivat ja hänelle rakkaat ihmiset olivat vaarassa, hän ei voinut vain elää itselleen. Eikä sillä ollut väliä, mitä hän halusi tai kuinka lujasti hän halusi sitä, koska hänellä oli velvollisuutensa ja tehtävänsä, joista hän ei voisi luopua.

Sanat 'velvollisuus' ja 'Kelmi' eivät todellakaan sopineet yhteen, James ajatteli synkästi istuessaan yksin huispauskentän laidalla luudanvartta kädessään puristaen. Hän oli istunut paikoillaan jo melkein kymmenen minuuttia ja odotti edelleen, että rohkelikon huispausjoukkueen jäsenet ilmestyisivät kentälle harjoituksia varten. Harjoitukset olisivat yhdet rohkelikon viimeisistä ja se ajatus jos mikä sai Jamesin hermostumaan entistä pahemmin. Toisaalta hän luotti siihen, että rohkelikon joukkue voittaisi mestaruuden nykyisilläkin taidoillaan, toisaalta hän pelkäsi häviötä yli kaiken. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi rohkelikon häviötä, olisi se sitten hänen syynsä tai ei. Syyllä ei ollut oikeastaan väliä, hän ajatteli jurosti katse korkealla odottaviin huispausvanteisiin kiinnitettynä. Vain seurauksella oli väliä - voitto tai häviö.

"Anturajalka on sittenkin oikeassa", James mumisi huispausvanteille aivan kuin ne olisivat voineet ymmärtää, mitä hän sanoi. "Minä olen sekoamassa ja lujaa vauhtia."

Huispausvanteet eivät vastanneet. James hymähti ja kompuroi ylös maasta puristaen edelleen luudanvarttaan tiukasti toisessa kädessään. Sitten hän heilautti toisen jalkansa luudanvarren yli ja ponnisti itsensä ilmaan. Lentäminen ei ollut koskaan ennen tuntunut yhtä ihanalta. Kokemus muuttui päivä päivältä paremmaksi, eikä James voinut olla miettimättä, johtuiko se siitä, että hän tiesi lopun lähestyvän. Totta kai hän voisi koulun loputtuakin harjoitella huispausta yhdessä Siriuksen kanssa vanhempiensa takapihalla, mutta kokemus ei kerta kaikkiaan olisi sama - mikään ei olisi sama asia.

James antoi luutansa vauhdin kiihtyä, kohosi ensin ylös korkealla huispausvanteiden tasalle, syöksyi sitten alas ja teki muutaman silmukan huispausvanteiden ympärillä pelkästä lentämisen ilosta. Sitten hän sukelsi taas alas, nappasi kaadon käsiinsä ja lähti kiidättämään sitä ympäri kenttää.

"KAPTEENI HOI!" Siriuksen kailotus kuului jostakin kaukaa alapuolelta. James hidasti luutansa vauhtia ja katsoi alas maankamaralle, missä Sirius seisoi huitoen villisti käsillään. James heilautti kättään vastaukseksi ja lähti sitten laskeutumaanmaan Siriuksen luokse.

"Sinulla sitten on hyvät keuhkot", hän ihasteli laskeuduttuaan siististi ja varmasti suoraan Siriuksen eteen. "Huutosi kuului varmaan Tylyahoon saakka."

Sirius kohautti vaatimattomasti olkapäitään. "Minä harjoittelen paljon", hän sanoi lyhyesti ja heilautti itsensä sitten muitta mutkitta luudanvartensa selkään. "Oletko jo kauankin liihottanut täällä yksin?"

"En liihottanut, mutta odottanut kyllä", James vastasi irvistäen. "Voisi kuvitella, että huispausjoukkueen jäseniltä löytyisi tässä vaiheessa jo hieman täsmällisyyttä."

"Ainahan sitä voi kuvitella, kapu", Sirius virnisti. "Mutta kuvitelmat ja todellisuus menevät usein kauas toisistaan. Minäkin - "

James nosti kätensä pystyyn. "En halua kuulla mitään sinun kuvitelmistasi, kiitos."

Sirius vaikeni loukkaantuneen näköisenä ja kumartui ottamaan lyöjälle kuuluvan mailan tiukasti käteensä. Hän viittasi Jamesia päästämään ryhmyt vapaaksi ja kiiti sitten hurjaa vauhtia ylös jonnekin huispausvanteiden korkeudelle. James katseli hetken aikaa hänen lentoaan arvostelevasti ja vapautti sitten ryhmyt suuresta huispausvarustearkusta, jonka hän oli aiemmin samana iltana raahannut kentälle. Mustat ryhmyt ampaisivat yhtä aikaa Siriusta kohti kuin kaksi salamaa, mutta Sirius torjui ne helposti - ensin toisen ja sitten toisen - ja alkoi sitten ohjailla niitä kauemmas itsestään ja Jamesista. James heilautti pojalle kättään tyytyväisenä ja oli aikeissa liittyä hänen seuraansa yläilmoihin, kun loputkin rohkelikon huispausjoukkueen jäsenet - Arianna, Katleen Kensington, Casper Halliwell, Alexander Zach ja Katie Lake - ilmestyivät kentälle kantaen luudanvarsiaan käsissään.

"Te olette myöhässä", James huomautti murhaavasti, kun joukko pääsi kuuloetäisyydelle saakka.

"Sinä olet pakkomielteinen", Arianna tokaisi samaan sävyyn vaivautumatta keksimään mitään tekosyytä myöhästymisilleen. Hän nousi nopeasti luudanvarrelleen, nappasi kaadon Jamesin käsistä ja ponkaisi itsensä ilmaan jäämättä kuuntelemaan Jamesin valituksia. Myös muut joukkueen jäsenet ottivat paikkansa pelissä pyydeltyään ensin Jamesilta tarpeeksi anteeksi myöhästymistään. Viimeksi James vapautti siepin rohkelikon etsijänä toimivaa Katieta varten ja liittyi sitten itsekin peliin mukaan yrittäen ravistaa päästään kaikki aiemmat synkät ajatuksensa.

Lily istui huispauskentän laidalla odottamassa Jamesia, kun harjoitukset päättyivät. James ei ollut lainkaan huomannut hänen saapumistaan, eikä osannut sanoa, kuinka kauan hän oli siinä istunut. Melko pitkään, poika arveli, sillä suhteellisen lämpöisestä ilmasta huolimatta tytön posket punoittivat ja hän puristi käsiään tiukasti yhteen kuin yrittäen lämmittää niitä. James tunsi typerän virneen ilmestyvän kasvoilleen tyttöä katsellessaan, sitten hän ilmoitti kiireesti harjoitusten päättyneen ja syöksyi kovaa vauhtia maata kohti suoristaen luudanvartensa viime tipassa ennen törmäystä maahan. Hän laskeutui luudanvarreltaan hieman horjuvin jaloin ja käveli Lilyn luokse.

"Sinä olet hullu", tyttö ilmoitti ensimmäiseksi ja väläytti Jamesille säteilevän hymyn, vaikka hänen silmissään olikin moittiva ilme. "Tapatat itsesi vielä joskus tuolla huispauksella."

"Tuskin sentään", James vastasi huolettomasti, laski luudanvartensa nurmikolle ja tarttui Lilyn kylmiin käsiin yrittäen lämmittää niitä omillaan. "Mutta jos loppuottelun voitto vaatisi sitä, harkitsisin asiaa."

Lily huokaisi. "Joskus minä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni noin sairaan poikaystävän."

"Minä en ole sairas, sinä vain et ymmärrä urheilua", James virnisti ja nojautui eteenpäin suudellakseen häntä.

"LOPETA TUO HETI ALKUUNSA, KAPU!" Sirius karjaisi hyväntahtoisesti vähän matkan päästä. James irrottautui Lilystä kärsivä ilme kasvoillaan ja pyörähti sitten ympäri Siriuksen huudon suuntaan. Siriuskin oli laskeutunut takaisin maan pinnalle ja seisoi nyt muutaman metrin päässä maila toisessa kädessään, toinen käsi tiukasti Ariannan ympärillä.

"Pidä huoli omista asioistasi, Anturajalka", James komensi tuskastuneena.

Sirius teki pikaisen asennon. "Kyllä, kapu!"

"Tuo kääpiö vie minulta vielä hengen", James mutisi kääntyen takaisin Lilyn puoleen. Lily vain hymyili vastaukseksi ja ojensi kätensä yrittäen silotella hänen viiman pörröttämiä mustia hiuksiaan.

James virnisti. "Antaisit vain olla", hän ehdotti. "Tukkani on toivoton tapaus joka tapauksessa."

"Sinä olet ollut toivoton tapaus jo syntyessäsi", Lily vastasi nenäkkäästi, irrottautui Jamesin otteesta ja säntäsi linnaa kohti, ennen kuin hänen sanansa upposivat kunnolla pojan tajuntaan. Sitten James sisäisti hänen sanansa ja lähti juoksemaan häntä kiinni.

Sirius katsoi hetken loittonevan kaksikon perään ja katsahti sitten Ariannaa päätään pudistellen. "Nuo kaksi sitten jaksavat käyttäytyä lapsellisesti", hän arvosteli.

"Mistä lähtien toisen oppilaan jahtaaminen pitkin koulun pihaa on muka ollut lapsellista?" Arianna kohotti kulmiaan. "Koska minun tietääkseni sinäkin olet tehnyt sitä usein."

"Mutta en koskaan tyttöystävälleni", Sirius vastasi tyynesti ja heittäytyi istumaan huispauskentän viileälle nurmipeitteelle vetäen Ariannan kömpelösti mukanaan. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille ja nojasi itseään taaksepäin, kunnes oli aivan selällään nurmikolla.

Arianna loi häneen vinon silmäyksen seuratessaan hänen esimerkkiään. "Eikö meidän pitäisi mennä sisälle?"

"Miksi ihmeessä?"

"Tuota - koska meillä on läksyjä?"

Sirius naurahti. "Et kai sinä todella luule, että sinut tapetaan, jos et ole tehnyt läksyjä?"

"Minä en ole mikään Lily, kiitos vain", Arianna vastasi kuivasti. "Mutta se ei tarkoita sitä, että en haluaisi päästä S.U.P.E.R-kokeista läpi."

"Aivan kuin se olisi sinulle edes tärkeää", tuhahti Sirius. "Sinulla on kuitenkin edessäsi valmis ura tähtihuispaajana. Eikä urheilussa minun tietääkseni tarvita aivoja."

"Kiitos vain." Arianna tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen.

"Mitä?" Sirius virnisti ja veti Ariannan vieläkin lähemmäs itseään. "Minä vain sanoin."

Arianna ei vastannut, vaan keskittyi tuijottamaan ylös taivaalle. Ilta oli vielä täysin valoisa, eikä ensimmäisiäkään tähtiä voinut vielä nähdä. Kasvava puolikuu erottui kuitenkin taivaalla, heikkona ja himmeänä, täysin merkityksettömänä. Paitsi Remukselle, joka varmasti seurasi kuun liikkeitä yhtä herkeämättä kuin jos hänen henkensä olisi riippunut siitä. Arianna siirsi kiireesti katseensa pois kuusta haluamatta ikäviä ajatuksia mieleensä. Onnellisia hetkiä tuli niin harvoin, hän ajatteli hämärästi. Joskus hänestä oli jo ehtinyt tuntua siltä, että onnellisia hetkiä ei ollutkaan. Mutta nyt, kun näköpiirissä ei ollut mitään ongelmia, kun hän makasi selällään huispauskentän nurmikolla Siriuksen kanssa ja tuijotti taivaalle, hänen oli vaikeaa kuvitella, että mikään menisi enää ikinä pieleen.

"Mitä sinä mietit?" Sirius kysyi hiljaisella äänellä keskeyttäen Ariannan ajatukset.

Arianna hymyili vinosti ja ravisti hiuksiaan. "En mitään erikoista", hän vastasi vältellen. "Sitä, miten outoa elämä on."

"Kuulostaa tylsältä", Sirius arvosteli ja kohotti päätään nurmikosta suudellakseen häntä kunnolla huulille.

Seuraavana aamuna Arianna sai huomata, että hänen kuvitelmistaan huolimatta asiat eivät olleet hyvin. Päivän Profeetassa kirjoitettiin, että Voldemort oli taas tappanut ihmisiä, hengenvaarallinen lohikäärmerokko levisi Romaniassa ja Rapakon Palloseura oli hävinnyt viimeisimmän ottelunsa. Lehden luettuaan Arianna oli enemmän kuin pahalla tuulella, eikä edes ajatus pimeyden voimilta suojautumisen tunnista jaksanut ilahduttaa häntä.

"Minä luulin, että sinä pidit pimeyden voimilta suojautumisesta", Cinnamon huomautti, kun Arianna oli ilmoittanut aamiaispöydässä kovaan ääneen, että pimeyden voimilta suojautuminen oli täyttä turhuutta.

Arianna tuhahti. "Minä pidin siitä silloin, kun S.U.P.E.R-kokeet eivät olleet tulossa, kun en tiennyt professori Redin olevan varattu ja kun en ollut näin pahuksen pahalla tuulella!"

"Ja miksiköhän sinä olet pahalla tuulella?" Lily tiedusteli.

"Eikö ihminen voi olla pahalla tuulella ilman hyvää syytä?" Arianna kivahti vastaukseksi. Lily ja Cinnamon kohauttivat olkapäitään ja päättivät jättää Ariannan pahantuulisuuden omaan arvoonsa, tai he onnistuisivat vielä laskemaan omankin mielialansa pohjalukemiin. Cinnamon joi kurpitsamehunsa loppuun ja laski pikarinsa pöydälle.

"Oletteko te jo syöneet?" hän kysyi Lilyltä, Ariannalta ja Alicelta.

Arianna ravisti kiukkuisesti päätään. "Ja mihin sinulla muka noin kamala kiire on?" hän jatkoi terävästi.

"Minulla ei ole mikään kiire", Cinnamon vastasi rauhallisesti. "Ja jos olisikin, se johtuisi siitä, että haluan itse asiassa ehtiä ajoissa PVS-tunnille, tai Red kiroaa minut joksikin erittäin epämiellyttäväksi."

"Jos sinulla olisi kiire, se johtuisi siitä, että et haluaisi joutua istumaan Kelmien kanssa samassa pöydässä", Lily oikaisi hienovaraisesti luoden merkitsevän silmäyksen Suuren Salin ovea kohti. Kelmit olivat juuri astuneet sisälle Suureen Saliin. Kaikki neljä näyttivät sinä aamuna erittäin vaarallisilta. Lily ei tiennyt, johtuiko vaikutelma heidän synkeistä ilmeistään vai taikasauvoista, joita he pitelivät tiukasti kädessään.

"Ei minulla ole mitään Kelmejä vastaan", Cinnamon protestoi ja pudotti rypistyneen lautasliinan lautaselleen alkaen kiireesti nousta ylös pöydästä. "He ovat kyllä oikein mukavia ihmisiä. Mutta minun pitää nyt mennä kirjastoon."

Cinnamon kiirehti Suuren Salin ovelle ja pujahti Kelmien ohitse sanaakaan sanomatta. Lily ja Alice vilkaisivat toisiaan puoliksi huvittuneet, puoliksi kärsivät ilmeet kasvoillaan.

"Hän kärsii edelleen Remus-pelosta, eikö kärsikin?" Lily kysyi.

Alice kohautti olkapäitään. "Niin voisi kuvitella. Tai sitten hänelle tuli yllättäen vastustamaton halu lukea Tylypahkan Historiikkia, mikä ei tosin taida olla kovin todennäköistä."

"Mikä ei ole kovin todennäköistä?" Remuksen ääni kysyi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi hätkähtäen ympäri.

"Se, että Cinnamon on rakastunut Tylypahkan Historiikkiin", hän vastasi kiireesti, eikä suostunut vastaamaan mitään Remuksen lukuisiin lisäkysymyksiin. Remus vilkuili hetken aikaa häntä ja Alicea epäilevästi ja istui sitten pöydän ääreen pahantuulisen Ariannan vierelle. Hän otti Päivän Profeetan Ariannalta ja alkoi selata lehteä väsyneesti.

"Mitä varten teillä on taikasauvat?" Lily kysyi otsaansa rypistäen, kun James istui hänen viereensä ja nojautui suutelemaan häntä.

Jamesin ilme synkkeni välittömästi. "Luihuiset", hän sihahti inhoten, aivan kuin olisi juuri päästänyt suustaan hirvittävän kirosanan.

"Mitä he nyt ovat tehneet?" Arianna uteli heräten lopultakin synkeistä ajatuksistaan.

"Sitä normaalia huispausottelua edeltävää aktiviteettia", Remus vastasi Jamesin ja Siriuksen puolesta.

"Käännettynä: he yrittivät kirota teidät?"

James nyökkäsi vihaisesti. "Minut ja Anturajalan, siis - taitavat kuvitella, että jos me emme ole pelikunnossa, korpinkynsi voittaa - " James naurahti jäätävästi. "Aivan kuin minä suostuisin jäämään pois ottelusta jonkun jalkavamman takia! Minä mieluummin heittäytyisin alas tähtitornista kuin antaisin rohkelikon hävitä tämän ottelun!"

Lily rypisti mietteliäästi otsaansa. "Olenko minä ainoa, joka ajattelee, että James on pelottava?"

"Minä olen ajatellut niin koko ikäni", Sirius vakuutti vakavasti. "Mutta yritän nykyään olla välittämättä asiasta - HEI, EI SAA LYÖDÄ, SARVIHAARA!"

James työnsi kätensä takaisin taskuunsa. "Lyöminen on täysin asiallista silloin, kun sinä heittäydyt lieroksi."

"Minä en heittäydy lieroksi, minä olen ollut sitä koko pienen ikäni", Sirius korjasi loukkaantunut ilme kasvoillaan. James kohautti olkapäitään ja päätti antaa olla - Siriuksen kanssa keskustelemisesta ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä, kun poika oli tuollaisella tuulella. Eikä James itsekään ollut varsinaisesti keskustelutuulella. Päinvastoin, hän olisi antanut melkein mitä tahansa voidakseen vain jäädä makuusaliin istumaan ja ajattelemaan. Hän oli kuolemanväsynyt pohdittuaan tulevaa huispausottelua yli puolet yöstä ja toisen puolikkaan hän oli valvonut kuunnellen, kuinka Sirius mutisi unissaan jotakin Bellatrixista.

"Miksi Cinnamon lähti niin vauhdilla?" James vaihtoi puheenaiheetta kääntyessään Lilyn, Ariannan ja Alicen puoleen. "Voisi melkein kuvitella, että hän ei halunnut puhua meidän kanssamme."

"Tuskin ongelma teissä on", Alice sanoi ystävälliseen tapaansa.

Arianna tuhahti. "Tietenkään ongelma ei ole heissä, se on Remuksessa!"

"Vieläkin? Minä luulin, että Cinnamon oli jo päässyt asiasta yli", Sirius kommentoi.

"En yhtään ihmettele sitä, kultaseni." Arianna taputti Siriusta poskelle ivallisesti hymyillen. "Elämästä menettää paljon, kun on keskittynyt vain tyttöjen etumuksen koon arvioimiseen."

Lily huokaisi. "Oli asia miten oli - puhu Cinin kanssa, Remus."

Remus ei vastannut.

Red oli myöhässä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilta. Se ei oikeastaan yllättänyt Remusta tippaakaan - Red oli harvoin ajoissa ja nykyään hän oli tavallistakin kiireellisempi, kun hän oli aloittanut taas aktiivisesti aurorintyöt. Remuksen tietojen mukaan Red vietti nykyään melkein kaiken aikansa Lontoossa Fox's Denissä ja tuli Tylypahkaan vain opettamaan, mikä oli melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, että alunperin Red oli tullut Tylypahkaan turvapaikkaa hakemaan. Nyt vaikutti siltä, että turvapaikka ei kiinnostanut miestä vähääkään. Remus ei voinut teeskennellä yllättyneensä asiasta kovinkaan paljon. Hän oli aina tiennyt, että Red oli kiinnostuneempi työstään kuin hengestään ja jos Voldemort kerran huhujen mukaan suunnitteli hyökkäystä Tylypahkaan, oli aivan loogista, että Red tekisi entistäkin enemmän töitä estääkseen asian. Siltikin Remus toivoi, että Red olisi ymmärtänyt tulla tunnille ajoissa. Hän tunsi itsensä erittäin vaivautuneeksi seisoskellessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan ulkopuolella yhdessä muiden Kelmien, Ariannan, Lilyn ja Cinnamonin kanssa. Cinnamonin läsnäolo sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, vaikka hän ei omien tietojensa mukaan ollutkaan tehnyt mitään. Tai ei ainakaan mitään kovin rangaistavaa -

"Kuutamo, hereille!" Sirius tönäisi Remusta rajusti olkapäähän saaden hänet hätkähtämään valveilla ajatuksistaan. Hän räpytteli muutaman kerran silmiään ja kääntyi sitten katsomaan Siriusta. Hän saattoi päätellä pelkästä pojan ilmeestä, että asialla - mikä se ikinä olikin - oli jotakin tekemistä luihuisten kanssa, sillä Siriuksen kasvonpiirteet olivat kireämmät kuin tavallisesti ja hänen suupielensä nytkähtelivät aivan kuin hän olisi halunnut estää itseään sanomasta tai tekemästä jotakin typerää. Siriuksen silmät olivat kuin kylmää metallia, mikä sai Remuksen automaattisesti työntämään kätensä taskuunsa ja hapuilemaan taikasauvan tiukasti sormiensa väliin, ennen kuin poika kääntyi Siriuksen puoleen.

"Mikä on ongelmana?"

"NUO ovat ongelmana", Sirius vastasi myrkyllisesti osoittaen taikasauvallaan pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan johtavan käytävän päähän. Remus katseli hetken aikaa väkijoukkoon täysin typeränä. Sitten hän erotti oppilaiden joukosta kaksi hahmoa, jotka kävelivät vääjäämättömästi suoraan Kelmejä kohti. Kalkaros, kannoillaan Jessica Laheney, vaikka Remus ei pystynytkään keksimään yhtään hyvää syytä, jonka vuoksi Jessica olisi viihtynyt Kalkaroksen seurassa.

"Et kai sinä taas aio kehitellä jotakin tappelua?" Remus kysyi Siriukselta paheksuvaan sävyyn. Sirius ei sanonut mitään, mutta hän ja James vilkaisivat toisiaan kasvoillaan ilme, joka ei luvannut hyvää. Remus tunsi sen ilmeen liiankin hyvin - kyseinen ilme kohosi kaksikon kasvoille vain silloin, kun kaksikko suunnitteli jotakin asiaankuulumatonta. Remuksen teki mieli ryhtyä saarnaamaan Siriukselle ja käskeä Siriusta kerrankin jättämään luihuiset rauhaan, mutta hän ei tehnyt sitä. Ei hän ikinä osannut tehdä sitä.

"HOI, RUIKULI", Sirius huusi terävästi mustatukkaiselle pojalle, joka oli nyt vain muutaman metrin päässä. "Oliko jotakin asiaa? Vai tulitko sinä muuten vain pilaamaan meidän päivämme tuolla rasvaisella nenälläsi?"

"Anna olla, Black", Kalkaros sihahti ja pojan kaikki piirteet jännittyivät kuin tappoon valmistautuvalla pedolla. Sirius ei kuitenkaan antanut Kalkaroksen edes suunnitella mitään typeryyksiä, vaan kiepautti taikasauvaansa erittäin näkyvästi pojan kasvojen edessä.

"Minä en ymmärrä, miksi sinä haluat minun antavan olla, vaikka itse selvästi tulit puhumaan minun kanssani", hän hymähti vastaukseksi ja hänen silmänsä välkähtivät ivallisesti.

Kalkaroksen piirteet vääristyivät, eikä Remus osannut sanoa, merkitsikö ilme pojan kasvoilla vihaa vai oliko se pelkkää irvokasta, äänetöntä naurua. "Mieleni teki vain tulla kysymään, mitä rohkelikon huispausjoukkueelle kuuluu", Kalkaros sanoi hitaasti. "Sekä tiedustella, kuinka moni pelaajistanne on pelikuntoinen."

"Pelaajani voivat oikein hyvin, kiitos kysymästä", James puuttui keskusteluun ja harppoi lähemmäs hyläten paikkansa Lilyn viereltä. "Loppujen lopuksi, te luihuiset ette ole ikinä oikein hallinneet kirouksia."

"Pattiajos!" Kalkaros sähähti.

James torjui kirouksen kyllästyneenä. "Harjoittele vielä vähän, Ruikuli ja rakas Voldemortisi saattaa jopa ylentää sinut Virallisen Kovakuoriaisten Murhaajan Apulaisen Apulaiseksi", hän nälväisi ja kohotti taikasauvansa. "Kangistumis tyystilus!"

"Tain - " Kalkaroksen kasvot jäykistyivät ja hänen silmiinsä ilmestyi tyhjä katse. Sitten hänen kätensä napsahtivat kiinni hänen kylkiinsä, hänen jalkansa jähmettyivät paikoilleen ja hän kaatui taaksepäin selälleen suoraan Kelmien jalkoihin. Sirius siirsi huolehtivasti viittansa kauemmas pojan lattialla makaavasta ruumistaa ja loi sitten moittivan katseen Jamesiin.

"Olisit kerrankin jättänyt hänet minulle", Sirius valitti.

James kohautti olkapäitään. "Hän loukkasi MINUN huispausjoukkuettani, joten silloin hänen kiroamisensa oli ilmiselvästi minun tehtäväni."

"Se ei ole SINUN joukkueesi, vaan täysin tasa-arvoinen huispauksenpelaajien ryhmä, jonka johtoon sinut on ikävä kyllä lykätty", Sirius vastasi kiihtyneesti.

Jamesin silmiin ilmestyi vaarallinen kiilto. "Sano tuo vielä ja Peter saa paikkasi lauantain loppuottelussa."

"Ihan kuin hän osaisi pelata lyöjän paikkaa."

"Et sinäkään osaisi. Sinä vain olet niin väkivaltainen tapaus, että asioiden mäiskiminen sujuu sinulta automaattisesti", Peter puolustautui.

Sirius avasi suunsa vastatakseen, mutta käytävän päästä kuuluva kova ääni sai hänet vaikenemaan ennen kuin oli aloittanutkaan.

"TIETÄ PROFESSORILLE!" Red karjaisi terävästi käytävän päästä ja käytävän tukkineet oppilaat kiirehtivät väistymään hänen tieltään lukuunottamatta Jessica Laheneyta, joka seisoi myrtyneenä paikoilleen kangistuneen Kalkaroksen vierellä.

"Aivan kuin sinua voisi kutsua professoriksi", Jessica mumisi matalasti äänellä, jota ei ollut selvästikään tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Red kuitenkin kuuli ja veti taikasauvansa esille osoittaen sillä Jessicaa.

"Liikkumitor kuolitus", hän mutisi melkein puolihuolimattomasti, eikä jäänyt katsomaan, kuinka Jessica kaatui Kalkaroksen viereen lattialle. Hän harppoi pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovelle Kelmit kannoillaan.

"Sinä olet myöhässä", Sirius huomautti miehelle.

Red kohautti olkapäitään. "Olisit itsekin myöhässä, kun joutuisit keskelle ministeriön tappavan tylsää kokousta."

James virnisti. "Entä missä rouva Stron on?"

Red irvisti tuskastuneesti, mutta James ei osannut sanoa, johtuiko se hänen käyttämästään nimityksestä vai jostakin muusta asiasta. "Hän jäi Lontooseen", Red sanoi sitten synkästi. "Mikä saattoi tietenkin olla aivan hyvä asia - hän tuntui olevan hieman - herkässä mielentilassa - tänään. Hän laittoi kengän väärään jalkaan ja alkoi itkeä." Red huokaisi. "Joskus minä en sitten kestä naisia."

"No, et oikeastaan voi syyttää ongelmasta ketään muuta kuin itseäsi", Arianna näpäytti astuessaan Redin kannoilla sisälle luokkaan. "Kaksintaisteluun tarvitaan aina kaksi, vai mitä?"

"Merlin, sinähän olet tänään fiksu, Arianna!"

Arianna irvisti Siriukselle ja käveli istumaan paikalleen ensimmäiseen pulpettiriviin Lily kannoillaan. James ja Sirius istuivat heidän vasemmalle puolelleen ja Remus ja Peter istuivat heidän taakseen. Red käveli oman pöytänsä taakse seisomaan ja alkoi tutkia jotakin pöydällään lojuvaa paperia. Paperi - mikä se sitten ikinä olikin - ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa Jamesia, sillä hän oli nähnyt jotakin paljon mielenkiintoisempaa Redin pöydällä. Opettajanpöydän kulmalla oli punakantinen, ikivanhalta näyttävä ja aivan liian paksu kirja, joka näytti siltä, että sitä ei ollut luettu aikoihin. Nyt se oli kuitenkin avattu loppupäästä. Pettymyksekseen James ei kuitenkaan saanut kirjan nimeä selville, vaikka kuinka yritti. Hän erotti kirjan päädystä vain kirjoittajan etunimen - Mikaja - sekä muutaman ensimmäisen kirjaimen sukunimestä.

"Mikä kirja tuo oikein on?" James kysyi kovaan ääneen.

Red nosti katseensa paperistaan. "Mikä kirja?" hän kysyi ilmeettömään tapaansa.

"Tuo kirja sinun pöydälläsi."

James näki Redin ilmeen valahtavan, kun mies vilkaisi pöytänsä kulmalla aukinaisena lojuvaa kirjaa. Mies kuitenkin sai pian ilmeensä hallintaansa, eivätkä hänen kasvonsa heijastaneet mitään tunteita, kun hän katsoi Jamesia. "Jotakin roskaa, jonka löysin kirjastosta", hän sanoi välinpitämättömästi. "Ei mitään, mikä kiinnostaisi sinua."

"Minua kiinnostavat monet asiat." James virnisti.

Red pärskähti. "Sen uskon! Mutta me emme kuitenkaan tulleet tänne väittelemään siitä, vaan meillä on itse asiassa tunti edessä - " hän piti tauon ja korotti sitten äänensä kaikkien kuuluville. "No niin! Kirjat ja taikasauvat laukkuun."

"TAIKASAUVAT LAUKKUUN?" Sirius parahti.

Red vilkaisi häntä kyllästyneenä. "Kuulit ohjeet, Black - taikasauva laukkuun, eikä sitä sitten oteta esille, kunnes minä toisin sanon. Tänään puhutaan niinkin syvällisestä aiheesta kuin täydellisen epätoivoiset velhot, jotka eivät uskalla saattaa itseään kunniallisesti hautaan saakka. Voisiko joku siis ystävällisesti vaivautua kertomaan minulle, millä keinoilla velho tai noita voi välttyä kuolemalta? Herra Smith, ole hyvä - "

Kyllästyneeltä näyttävä luihuinen laski kätensä alas ja alkoi puhua. "Jotkut jäävät maan päälle aaveina", hän sanoi.

"Aivan niin. Viisi pistettä luihuiselle", Red tokaisi. James erotti hänen äänestään kärsivän häivähdyksen, kun hän sanoi sanat. "Aaveista meillä on hyvänä esimerkkinä Tylypahkastakin löytyvät aaveet - Melkein Päätön Nick, Verinen Paroni ja lukuisa lauma muita aaveita. Tietääkö joku muita keinoja?"

Arianna nosti kätensä ylös.

"Neiti Bell?"

"Yksisarvisen veri estää kuoleman", Arianna sanoi ääni värähtäen.

Red nyökkäsi. "Entä mistä tietää, jos joku on juonut yksisarvisen verta? Neiti Bones?"

"Olento, joka juo yksisarvisen verta, voi olla vain osittain elossa."

"Tarkoittaen siis, että kyseinen henkilö ei ole elävä eikä kuollut. Aivan. Ei kovin suositeltava keino - mutta eiväthän mitkään keinot ole, johtuen todennäköisesti siitä, että ihminen on tarkoitettu kuolemaan ajallaan. Mutta syvällisyys sikseen - kaksikymmentä pistettä rohkelikolle Bellin ja Bonesin ansiosta. Ja lisää niitä keinoja, kiitos - herra Piskuilan?"

"Viisasten Kivi", Peter sanoi selkeästi.

Sirius purskahti nauruun. "Älä ole typerä, Matohäntä!" hän puuskahti. "Viisasten Kivet - jos niitä on ikinä ollutkaan - on tuhottu kauan sitten!"

Red katsoi Siriusta tarkkaavaisesti. "Sinuna en tekisi typeriä olettamuksia, Black", hän sanoi huvittunut hymy huulillaan. "Olettamuksilla on ikävä tapa osoittautua vääriksi. Ja siis Viisasten Kivi - minä en ryhdy esittämään mitään väitteitä sen olemassaolosta, koska inhoan väärässä olemista. Mutta oletetaanpa siis, että se ON olemassa - kyllä, se antaa omistajalleen ikuisen elämän." Red piti pienen tauon ja katsoi luokkaa epäluonteenomaisen vakavasti. "Voisin luetella teille muitakin tapoja, joilla ihminen voi halutessaan pitkittää omaa elämäänsä - tai jopa estää oman kuolemansa. Ikävä kyllä koulun lautakunta on kuitenkin kieltänyt minua puhumasta niistä keinoista, todennäköisesti siksi, että ne ovat erittäin edistynyttä pimeää taikuutta ja vain kaikista epätoivoisimmat sielut turvautuvat niihin. Yhteenvetona näistä keinoista voisi kuitenkin kai sanoa, että ne ottavat vähintään yhtä paljon kuin antavatkin. Elämän joutuu usein ostamaan kalliisti - omaa sielua voisi kai nimittää sopivaksi hinnaksi, ellei sekin ole liian vähän." Red oli taas hiljaa, aivan kuin olisi halunnut harkita sanojaan tarkkaan, ennen kuin sanoisi mitään. "Joku teistä voi tietenkin ajatella, että sielu on pieni hinta ikuisesta elämästä. Harvat ymmärtävät, miten hirviömäinen olento ihminen voi olla ilman omaa sieluaan - miten voi tappaa jopa rakkaansa tuntematta minkäänlaista tuskaa, koska ei enää osaa rakastaa - monet niistä, jotka ovat turvautuneet niin hirviömäisiin keinoihin välttyäkseen kuolemalta toivovat lopulta voivansa kuolla. Inhottavaa, vai mitä?" Kylmä hymy karehti Redin suupielissä, kun hän suoristautui pöytänsä takana.

"No niin, seuraava kysymys. Miksi joku haluaisi niin epätoivoisesti välttyä kuolemalta? Haluaisiko herra Halliwell valaista meille asiaa?"

"Kaikki meistä pelkäävät kuolemaa."

"Aivan, tietenkin - " Red virnisti ilottomasti. "Enkä minä sano olevani mikään poikkeus, vaikka olenkin kauan sitten onnistunut syrjäyttämään tuon kerrassaan ääliömäisen polun. Eräs höperö vanha mies, jota myös rehtoriksemme kutsutaan, on sanonut, että kuolema on loppujen lopuksi vain toinen seikkailu - kun siihen ymmärtää suhtautua oikein. Minä uskon, että me pelkäämme kuolemaa vain siksi, että emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Jokaisella on tietenkin omat näkemyksensä, enkä minä ryhdy nyt vaivaamaan teitä syvällisillä pohdinnoillani siitä, mitä kaikkea verhon takana oikein tapahtuukaan. Eli siirrymme siis seuraavaan aihepiiriin - osaatteko nimetä ketään, joka on välttynyt kuolemalta - lukuunottamatta kummituksia, tietysti."

"Todennäköisesti kaikki, jotka ovat tehneet niin, pitävät melko pientä ääntä itsestään", Sirius tokaisi järkevästi. "Minä ainakin haluaisin pitää matalaa profiilia, jos olisin onnistunut hankkimaan itselleni ikuisen elämän. Mutta jos pitäisi arvata, veikkaisin jotakin typerää Voldemortia - "

" - VAITI, VERENPETTURI", Bellatrix Blackin jäätävä ääni keskeytti.

Sirius kääntyi katsomaan serkkuaan. "Miksi, Bella?" hän kysyi tylysti. "Ärsyttääkö sinua se, että minä halvennan mestariasi, vai se, että käytän hänen typerää lempinimeään? Koska minusta Voldemort - "

"Anna olla", Bellatrix sähähti ja veti taikasauvan esiin nopeammin kuin kukaan ehti kunnolla edes huomaamaan.

"Hei", Red ponnahti ylös pöytänsä takana. "Rauha, hyvät naiset ja herrat!"

"Turha toivo", Sirius ärähti. Hänkin oli noussut nyt seisomaan ja puristi tiukasti taikasauvaansa. "Bella, en oikeastaan osaa antaa sinulle kunnollista tekosyytä siihen, miksi kiroan sinut - mutta teen sen kuitenkin. Kutsu sitä vaikka ajanvietteeksi, jos et muuta keksi - TAINNUTU!"

"Estous", Bellatrix kirkaisi. "Satutus!"

"Turha toivo - ei, siis estous!" Sirius väisti kirouksen täpärästi.

"Riittää", Red karjaisi. "Sirius - Bellatrix - PAIKKA!"

"Minä en ole mikään koira - TAINNUTU", Sirius ärähti.

Bellatrix väisti kirouksen nauraen. "LEIMAHTAOS!" hän huusi ja tulisuihku syöksyi suoraan hänen taikasauvastaan Siriusta kohti. Sirius heittäytyi lattialle sivuun tulisuihkun tieltä ja lieskat osuivat suoraan Redin pöytään - ja kirjaan sen kulmalla. Kirja leimahti oitis rajusti liekkeihin. Luokka katseli hetken aikaa tapahtumia mykkänä, sitten Red syöksähti nappaamaan taikasauvansa ja osoitti sillä kohti palavaa kirjaa. Hän mutisi muutaman sanan ja taikasauvan kärjestä syöksähti vettä, joka vähitellen taltutti liekit. Niiden sammuttua luokka jähmettyi hiljaisena katsomaan Redin pöydän kulmalla olleen kirjan savuavia, vetisiä jäännöksiä. Kirja oli palanut lähestulkoon tuhkaksi.

James näki Redin ilmeen kiristyvän, kun mies katsoi vuoroin kirjasta Bellatrixiin. Miehen ilmeitä katsellessaan Jamesille tuli tunne, että kirja ei ehkä ollutkaan ollut Redille niin yhdentekevä, kuin Red oli antanut ymmärtää. Niin saattoi päätellä ainakin Redin jäätävästä ilmeestä, kun Red avasi suunsa ja tokaisi:

"Ulos täältä. Jokaikinen. Nyt."

Oppilaat alkoivat viivytellen kerätä tavaroitaan. Red veti taikasauvansa uudelleen esille.

"Jokainen, joka ei ole häipynyt täältä kymmenen sekunnin kuluttuessa, ei SAA mitään mahdollisuutta häipyä", hän ärähti merkitsevästi. Sitten hän lysähti tuolilleen ja jäi tuijottamaan tuhkaksi palanutta kirjaa, joka savusi edelleen. Hänen kasvoillaan oli murtuneen ja raivostuneen sekainen ilme, jota Kelmit eivät osanneet tulkita.

86.osa - Hagrid

30.5.1978 - 1 päivä huispauksen loppuotteluun

Päivät kulkivat yhä lähemmäksi toukokuun loppua ja Lily oli enemmän kuin turhautunut itseensä. Kaikista yrityksistään huolimatta hän ei ollut onnistunut saamaan selville, miksi Mikaja Jonkun kirja oli ollut Redille niin tärkeä, tai miksi se oli ollut Redin luokassa. Aina kun hän yritti kysyä asiaa Rediltä, mies kehitteli itselleen jonkin tekosyyn paikalta pakenemista varten. Hän oli Tylypahkassa vain harvoin koulutuntien jälkeen, mikä teki kysymisen vieläkin vaikeammaksi.

"Jos minä olisin sinä, minä antaisin vain olla", Arianna neuvoi perjantaiaamuna istuessaan yhdessä Lilyn ja Kelmien kanssa Suuressa Salissa syömässä aamiaista. "Ei Redistä kuitenkaan irtoa mitään."

"Koskaan ei voi tietää, ennen kuin yrittää", Lily tokaisi vastaukseksi terävämmin kuin oli aikonutkaan. "Ja sillä miehellä on muutenkin ruuvit niin löysällä, että jossakin vaiheessa hänestä on PAKKO irrota jotakin."

Arianna hymähti. "Eri asia, onko se hyödyllistä. Sitä paitsi kyseessä on vain kirja!"

"Raamattukin on kirja", Lily huomautti. "Ja silti miljoonat ihmiset tekevät, mitä se käskee."

"No, anteeksi vain, mutta minä en satu uskomaan, että Redin kallisarvoinen kirja oli mikään Raamattu. Se mies on niin kaukana uskonnollisesta kuin mahdollista."

Lily huokaisi ja päätti olla jatkamatta väittelyä enää pidemmälle. Siitä ei olisi mitään hyötyä, koska hän ei onnistuisi voittamaan Ariannaa ja vaikka onnistuisikin, Arianna ei sitä myöntäisi. Ei edes kuolemansa hetkellä kahdeksankymmentävuotiaana - sellainen ei vain ollut Ariannan tapaista.

Sen sijaan, että olisi sanonut ajatuksensa ääneen, Lily pohti hiljaa mielessään Redin kirjan ongelmaa. Sanoi Arianna mitä tahansa, hän tiesi, että kirjan oli pakko olla tärkeä. Pelkkä Redin suhtautuminen kirjan palamiseen varmisti teorian todeksi. Red ei ikinä näyttänyt tunteitaan, ei edes hengenvaarassa ollessaan, eli oli epätodennäköistä, että hän alkaisi murehtia jonkun kirjan kohtaloa, ellei kirja olisi ollut tärkeä.

"Minä vain toivon, että Red ei olisi niin pahuksen vikkelä jaloistaan", Lily puuskahti turhautuneena ääneen.

Sirius kohautti olkapäitään pöydän toisella puolella. "Jotkut naiset arvostavat miehissä juuri vikkelyyttä", hän muistutti pahankurisesti virnistäen. "Vaikka se on tietenkin puhtaasti makuasia."

"Minun makuasiani ainakin on sitä mieltä, että Red saisi liikkua hitaammin ja sinä saisit pitää suusi kiinni syödessäsi", Lily tokaisi musertavasti.

"Enhän minä silloin ehtisi ikinä sanomaan mitään", protestoi Sirius.

"Aivan niin." Lily väläytti Siriukselle herttaisen hymyn. "Ihanaa, vai mitä?"

Sirius ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi Lilyn vieressä istuvan Jamesin puoleen. "Naisihmiset ovat sitten rasittavia aamuisin, vai mitä?" hän kysyi keskustelusävyyn. James kohautti ilmeettömästi olkapäitään.

Sirius huokaisi syvään. "Hän on taas ihan pihalla."

"Taas?"

"Voit uskoa sen." Sirius irvisti. "Eilisiltana hän istui meidän makuusalissamme puoli tuntia sanomatta sanaakaan - ja hän vain tuijotti tyhjyyteen."

"Ehkä häntä pelottaa", Peter ehdotti järkevästi. "Huispausottelu, nimittäin."

"Tai jokin muu asia", Sirius virnisti luoden ärsyttävän tietäväisen katseen Lilyyn.

Lily huokaisi tuskastuneena. Hänestä oli viime aikoina alkanut tuntua, että Sirius tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Ainakin pojalla oli tapana virnistellä hänelle omahyväisesti. Lisäksi Lilystä tuntui, että muutkin tiesivät saman asian, mikä se sitten ikinä olikin. Hän oli usein yrittänyt miettiä, mikä voisi olla sellainen asia, josta toiset eivät haluaisi kertoa hänelle, mutta ei pystynyt keksimään mitään järkevää syytä. Hän olisi saattanut ymmärtää ystäviensä käyttäytymisen, jos joulu tai hänen syntymäpäivänsä olisi ollut lähellä, mutta hän oli syntynyt vasta kesäkuun lopussa ja jouluun olisi vielä ikuisuuksia.

"Voisi kuvitella, että teillä olisi parempaa tekemistä kuin tuijottaa minua koko ajan", Lily kirahti lopulta ärsyyntyneenä Siriuksen virnuiluun.

"Kuten mitä?" Sirius kohotti kulmiaan.

Lily kohautti harteitaan. "Ei ole minun tehtäväni keksiä sinulle vapaa-ajan puuhia, jos ymmärrät tarkoitukseni. Sitä paitsi sinulla on omakin tyttöystävä tuijottamista varten."

"Aivan kuin minä haaskaisin aikaa hänen tuijottamiseensa", Sirius vastasi vinosti hymyillen.

Lily pyöritti silmiään. "Kuvittelenko minä vain, vai muuttuuko Sirius todella päivä päivältä raivostuttavammaksi?" hän kääntyi kysymään Ariannalta.

"Et sinä kuvittele. Se on totta", Arianna vastasi. "Todennäköisesti se johtuu Siriuksen traumaattisesta - "

Arianna vaikeni kuin veitsellä uhattuna. Ensin Lily ihmetteli, miksi Arianna ei lopettanut lausettaan, mutta sitten hän tajusi, että muuallekin Suureen Saliin oli laskeutunut täydellinen, suorastaan aavemainen hiljaisuus. Yksi toisensa jälkeen salissa istuvien oppilaiden päät kääntyivät Suuren Salin oviaukkoa kohti. Lily ja Arianna seurasivat esimerkkiä, kumpikin ihmetellen itsekseen, mistä oli kyse. Mutta heti kun Lily naulitsi katseensa Suuren Salin ovelle, hän tajusi.

Salin ovella seisoi kookas hahmo, jota Lily ei ollut nähnyt kertaakaan koko vuoden aikana. Hän oli ehtinyt niin tottua hahmon poissaoloon, että ei ollut kovin usein tätä ajattelutkaan. Mutta nyt, kun hahmo seisoi taas Suuren Salin ovella näyttäen yhtä tutulta kuin aina ennenkin Lily ei voinut olla ihmettelemättä, miten hän oli voinut unohtaa. Hän tunsi ääliömäisen hymyn leviävän kasvoilleen -

Ovella seisoi Hagrid.

Salissa oli hetken aikaa täysin hiljaista. Sitten sieltä täältä alkoi kuulua huutoja ja hiljaista mutinaa, aivan kuin sali olisi palannut takaisin todellisuuteen.

James oli Kelmeistä ensimmäinen, joka sai suunsa auki. "Mitä hän täällä tekee?" poika paukautti.

"Tuota - asuu täällä - ?" Arianna katsoi Jamesia kuin idioottia.

"Ei ole ainakaan tänä vuonna asunut, jos siitä lähdetään", James vastasi samaan sävyyn. Sitten hän taas vaikeni ja jäi katsomaan Hagridin valtavaa hahmoa, joka nyt luovi tietään kohti henkilökunnan pöytää. Oppilaat vaikenivat sitä mukaa kun Hagrid harppoi heidän kohdalleen. Vaikka riistanvartija oli ollut poissa vain vuoden, tuntui aika paljon pidemmältä.

Hagrid pääsi opettajienpöydän luokse kunnialla ja ojensi kätensä Dumbledorea tervehtiäkseen. Oppilaat rentoutuivat ja normaali keskustelu alkoi taas kaikua salissa, vaikka monet loivatkin edelleen ihmetteleviä silmäyksiä Hagridin suuntaan. Hagrid ei näyttänyt edes huomaavan niitä, vaan oli täysin keskittynyt puhumaan jostakin asiasta Dumbledoren kanssa.

"Mistähän he mahtavat puhua?" Remus mietti puoliääneen.

Sirius virnisti. "Todennäköisesti keskustelevat Hagridin lomamatkasta."

"Enpä tiedä", Arianna tokaisi. "Minä en jostakin syystä usko, että hän oli lomalla."

"Ja miksi et - " Sirius aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, ennen kuin Dumbledore oli jo noussut paikallaan ylös ja viitannut kaikkia vaikenemaan.

"Kuten olette kaikki varmasti huomanneetkin", Dumbledore sanoi kovaan ääneen, kun hiljaisuus oli jälleen laskeutunut saliin. "Riistanvartijamme Rubeus Hagrid on palannut takaisin kouluumme oltuaan koko vuoden poissa perheasioiden vuoksi. Toivottakaamme hänet tervetulleeksi takaisin Tylypahkaan."

Dumbledore aloitti taputtaa ja hitaasti salissa istuvat oppilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Sirius nojautui Jamesia kohti taputusten keskellä ja mumisi:

"Mitä luulet hänen tarkoittavan perheasioilla?"

James kohautti olkapäitään. "Minun tietääkseni Hagridilla ei edes ole perhettä."

"Ehkä hän on mennyt naimisiin!" Sirius ehdotti virnistäen. Arianna läimäytti häntä päähän taikasauvallaan.

"Miksi sinä noin teit?" poika kysyi päätään hieroen.

Arianna hymyili hänelle. "Koska sinä olit ääliö."

James oli koko aamun kuin tulisilla hiilillä Hagridin paluun vuoksi. Hän olisi halunnut vain jättää taikajuomatunnin väliin ja livahtaa puhumaan Hagridin kanssa riistanvartijan mökille. Oli niin monia asioita, joihin hän halusi vastauksen - kuten se, missä Hagrid todella oli ollut. Jos Hagridilla ei ollut perhettä, hänellä ei myöskään voinut olla perheasioita, eli Dumbledore oli valehdellut heille. Mutta minkä ihmeen vuoksi? James ei muistanut Dumbledoren kertoneen valheita kertaakaan hänen seitsemän kouluvuotensa aikana, eikä ymmärtänyt, miksi vanha velho olisi ryhtynyt sellaiseen nyt.

"Minä sitten inhoan salamyhkäisiä opettajia", James valitti Siriukselle heidän istuessaan taikajuomaluokassa kuuntelemassa professori Mahiskan luentoa siitä, kuinka yksikään heistä ei tulisi läpäisemään S.U.P.E.R-kokeita nykyisillä taidoillaan. "Luulisi Dumbledorenkin jo tajunneen, että mitä vähemmän hän jostakin asiasta kertoo, sitä enemmän se meitä kiinnostaa."

"Ehkä Dumbledore luottaa siihen, että te jonakin päivänä itse asiassa kasvatte aikuisiksi ja lakkaatte tunkemasta neniänne joka asiaan", Arianna ehdotti herttaisesti. Sirius loi häneen syvästi satuten katseen.

"Luulen, että minun täytyy kostaa sinulle tuon huomautuksen vuoksi, Bell", poika varoitti virnistäen. Arianna avasi suunsa vastatakseen, mutta professori Mahiska ehti ensin.

"Potter - Black - Bell - VAITI", nainen kivahti pöytänsä takaa.

Sirius kohotti kulmiaan ivallisesti. "Miksi ihmeessä?"

Professori Mahiskan posket punehtuivat, kun hän nousi puolittain seisomaan pöytänsä takana. "Yksikään teistä kolmesta ei ole vielä sillä tasolla taikajuomissa, että voisitte jättää kuuntelematta", hän ilmoitti jäätävästi. "Ellette ole äkkiä kehittäneet keinoa, jonka avulla pystytte korottamaan arvosananne P:stä U:ksi, kehottaisin teitä pitämään suunne kiinni."

"Ei voi mitään, professori-kulta", Sirius huikkasi väläyttäen mielistelevän hymyn Mahiskalle. "Kaikilla meistä ei ole Ruikulin kieroutunutta mieltä." Hän kääntyi luomaan merkitsevän katseen suuntaan, missä Kalkaros istui kumartuneena vanhan ja rähjäisen taikajuomakirjansa ylle ja kirjoitti jotakin kiivaasti sen sivuille.

"Kuinka monta kertaa minun täytyy muistuttaa teitä kunnioittavasta puhuttelusta?" professori Mahiska rähähti kuin raivostunut koira.

James virnisti. "Professori, me puhuttelemme sinua kunnioittavasti sinä päivänä, kun sinä opit käyttäytymään sen mukaisesti", hän ilmoitti nenäkkäästi.

"Nyt riittää!" Professori Mahiska nousi kunnolla seisomaan ja suoristi selkäänsä posket raivosta punoittaen. "Olen saanut tarpeekseni teidän pienen kiusankappalelaumanne tekemisistä."

"Se nimi on 'Kelmit', ei 'kiusankappalelauma'", Sirius oikaisi loukkaantuneena.

Professori Mahiska loi häneen hyytävän katseen. "Black menee Kalkaroksen viereen istumaan heti paikalla", hän komensi.

Siriuksen suu loksahti auki. "Et voi olla vakavissasi!"

"Olen kuolemanvakavissani", nainen tokaisi tyynesti. "Black, Kalkaroksen viereen - NYT! Potter menee Smithin pariksi - ja, kyllä, taidan hajottaa loputkin teidän laumastanne... Piskuilan Bonesin luokse ja Lupin Bellinin pariksi. Neuvoisin teitä tottelemaan, ellette välttämättä halua viettää huomista huispausottelua jälki-istunnossa."

Jamesin ilme valahti, mutta pelkkä ajatuskin huispausottelun väliin jättämisestä sai hänet nousemaan ylös paikaltaan ja raahautumaan lattian poikki luokan toiselle laidalle, missä luihuisiin kuuluva Tyler Smith istui kyllästyneen näköisenä. Hän tönäisi Tylerin tavarat sivuun omalta pulpetiltaan ja lysähti sitten pojan viereen kääntyen vilkaisemaan myötätuntoisesti Siriusta, joka istui Kalkaroksen viereen syvästi inhoava ilme kasvoillaan.

Remus istui vaivautuneesti Cinnamonin viereiseen pulpettiin ja avasi laukkunsa ottaen esille taikajuomakirjan, pergamenttia ja sulkakynän. Hän vilkaisi pikaisesti Cinnamoniin ja näki tytön tuijottavan tiukasti edessä olevaa seinää, aivan kuin tyttö olisi käynyt sen kanssa jotakin erittäin tärkeää keskustelua. Remus pidätti huokauksensa ja avasi taas taikajuomakirjansa. Hän melkein toivoi, että olisi joutunut istumaan Smithin tai Kalkaroksen viereen - heitä hän saattoi sentään vihata vapaasti, eikä hänen tarvinnut tuntea itseään vaivautuneeksi heidän seurassaan. Kun taas Cinnamonin vieressä istuminen... se oli pahempaa kuin Remus oli osannut edes kuvitella. Hän alkoi raapustaa hajamielisesti kuvioita taikajuomakirjansa sivuille ja ihmetteli mielessään, miten joku tyttö saattoi olla niin monimutkainen tapaus kuin Cinnamon.

"Aiotko sinä joskus sanoakin jotakin?" Remus tiedusteli lopulta kyllästyneenä Cinnamonin hiljaisuuteen. "Vai onko tuo seinä lumonnut sinut niin täydellisesti, että et edes huomaa minun läsnäoloani?"

Cinnamon siirsi hitaisesti ja selvästi vastahakoisesti katseensa pois seinästä. "Seinät voivat olla hyvin kiinnostavia", tyttö mutisi vaimealla äänellä.

Remus huokaisi. "Älä ole lapsi, Cin!"

"Ja mikä sinä sitten olet?"

"Remus Lupin, kiitos kysymästä." Remus vilkaisi tyttöä väkinäisesti hymyillen, mutta tyttö ei edes katsonut häntä. Remus kävi hetken aikaa sisäistä tappelua itsensä kanssa ja ojensi sitten kätensä kääntäen Cinnamonin kasvot päättäväisesti itseensä päin. Cinnamon kohotti katseensa hänen kasvoihinsa, mutta tytön vaaleansiniset silmät eivät suostuneet kohtaamaan hänen katsettaan.

"Aiotko sinä todella käyttäytyä noin lapsellisesti loppuelämäsi?" Remus kysyi epäluonteenomaisen terävästi. Häntä ärsytti Cinnamonin välttely ja väistely. "Koska minusta voisimme keskustella asiasta kuin aikuiset."

"Mistä asiasta?" Cinnamon teeskenteli, että ei tiennyt, mistä oli kyse.

Remus naurahti kuivasti. "Sinähän sen paremmin tiedät. Tai siis, MINÄ en ole se, joka välttelee SINUA, joten - "

"No, anteeksi vain, jos minulla on epämukava olo sinun seurassasi!" Cinnamon kivahti kovaan ääneen.

"LUPIN JA BELLINI!" professori Mahiska ärähti, ennen kuin Remus ehti keksimään mitään vastaukseksi sopivaa. "Ulos luokasta ja heti!"

"Mitä?" Remus ja Cinnamon kysyivät epäuskoisesti yhteen ääneen.

Professori Mahiska katsoi heitä silmät kiiluen. "Olen kyllästynyt siihen, että tässä luokassa ei ole ikinä hiljaista! Jos te kaksi ette osaa pitää suutanne kiinni, voitte saman tien poistua. Ja minä tarkoitin sitä."

Remus ja Cinnamon vilkuilivat epäröiden vuoroin toisiaan, vuoroin professori Mahiskaa, mutta kun professori pysyi vaiti ja vain katseli heitä odottavasti, he keräsivät vähitellen tavaransa ja lähtivät kävelemään kohti luokan ovea tuntien toisten katseet niskassaan.

Heti käytävään päästyään Remus kääntyi katsomaan Cinnamonia. "Oletko sinä nyt tyytyväinen?" hän kysyi pistävästi.

"Miten niin?" Cinnamon katsoi häntä tavalla, joka toi hänen mieleensä ansaan joutuneen eläimen.

"Hankit meidät vaikeuksiin."

"Sinä olit osasyyllinen", Cinnamon tokaisi.

Remus kohautti olkapäitään. "Minä en ollut se, joka korotti äänensä", hän muistutti. "Tiesitkö muuten, tuo oli ensimmäinen kerta, kun minut heitettiin pois tunnilta?"

"Et voi olla tosissasi!" Cinnamon pamautti.

"Se, että on Kelmi, ei tarkoita sitä, että häiriköisi tunnilla. Ja vaikka tekisinkin niin, kaikki opettajat suorastaan rakastavat minua ja unohtavat, että olen tehnyt mitään. He syyttävät mieluummin Sarvihaaraa ja Anturajalkaa, mutta se ei taida olla tässä pääasia."

"Mikä sitten on?" Cinnamon katsoi häntä epäilevästi. Hän kohautti uudelleen olkapäitään ja käveli läheiseen portaikkoon istumaan nojaten seinäänsä vasten kylmää kiviseinää. Pienen epäröinnin jälkeen Cinnamon liittyi hänen seuraansa ja istui muutaman portaan päähän hänestä väsynyt ilme kasvoillaan..

"Minä vain en tajua, miksi sinun on pakko väistellä minua koko ajan", Remus sanoi ilmeettömästi, kun Cinnamon oli istunut kunnolla alas. "Minä luulin, että me aloimme itse asiassa tulla toimeen keskenämme."

"Se oli ennen kuin sinä menit suutelemaan minua", Cinnamon mutisi.

Remus huokaisi. "Hyvä on, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä - mutta minkä minä voin sille, että unohdan välillä, että me emme ole enää yhdessä?"

"No, sinun ei pitäisi unohtaa", kivahti Cinnamon. "Aikaa ei voi kääntää takaisin, Rem!"

"Käytännöllisesti katsoen voi, mutta sillä ei ole nyt väliä", Remus vastasi kuivasti. "Mutta ihan vakavissaan, Cin - aiotko sinä kenties viettää loppuelämäsi minua vältellen?"

Cinnamonin suupieliä nyki iloton hymy. "Sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa ottaen huomioon sen, että koulu on kohta ohitse."

"Lopeta tuo!" Remus ärähti.

"Lopeta mikä?"

"Asioiden sivusta puhuminen! Onko sinun oikeasti mahdotonta vastata suoraan kysymykseen?"

"On", Cinnamon sanoi kylmästi. "Ainakin silloin, jos kysymys on sellainen, johon en HALUA vastata!"

Remus aukaisi suunsa tokaistakseen Cinnamonille jotakin vastaukseksi, mutta hän sulki sen, ennen kuin ennätti puhumaan. Hän nojautui taaksepäin portailla ja haroi hiuksiaan väsyneesti. Keskustelu ei menisi tällä tavalla yhtään mihinkään, hän tajusi ja päätti yrittää toisenlaista lähestymistapaa.

"Minä pyydän anteeksi, että menin tekemään sen, minkä tein", hän sanoi sovittelevalla äänellä. "Enkä tee sitä enää ikinä uudelleen, ellet sinä pyydä minua tekemään sitä. Miltä kuulostaa?"

Cinnamon näytti harkitsevan hänen sanojaan. "Kuulostaa ihan kohtuulliselta", tyttö sanoi lopulta. "Entä mitä sitä odotat vastapalvelukseksi?"

"Sitä, että sinä lakkaat välttelemästä minua", Remus vastasi oitis. "En odota, että alat äkkiä veljeilemään kanssani kuin olisit paras ystäväni, mutta olisi mukavaa, jos voisit itse asiassa puhua minun kanssani. Tarkoitan, mukavaa muidenkin kuin minun osaltani."

Cinnamon oli hetken hiljaa. Sitten hän nyökkäsi ja onnistui saamaan aikaan pienen hymyn.

James oli enemmän kuin helpottunut, kun taikajuomatunti oli ohitse. Oppitunti Tyler Smithin seurassa oli ollut hänelle pelkkää kärsimystä, sillä vaikka poika ei ollutkaan sanonut hänelle sanaakaan koko tunnin aikana, oli poika tehnyt parhaansa pilatakseen hänen muutenkin epäonnistuneen liemensä. Jamesilla ei kuitenkaan ollut oikeutta valittaa, sillä hän aavisti jo, että Siriuksen tunti oli ollut paljon pahempi - ainakin, jos otettiin huomioon se tosiasia, että Sirius ja Kalkaros olivat kaiken aikaa yrittäneet kirota toisiaan. James ei siis ollut lainkaan yllättynyt, kun Sirius ilmestyi hänen luokseen hänen kerätessään tavaroitaan ja ilmoitti tappavansa Kalkaroksen päivänä minä hyvänsä.

"En vastusta ajatusta", James hymähti yrittäessään tunkia pergamenttikääröä laukkuunsa. "Mutta neuvoisin, että teet sen vasta sitten, kun paikalla ei ole todistajia. En erityisemmin haluaisi, että paras ystäväni päätyy Azkabaniin."

Sirius värähti. "Usko pois, et ole ainoa, joka ei halua sitä."

James virnisti pienesti ja työnsi sulkakynän laukkuunsa oppikirjojen ja pergamenttikääröjen seuraksi. Sitten hän sulki laukkunsa ja nousi ylös aikomuksenaan lähteä tyrmästä, mutta hän ehti ottaa vain muutaman askeleen ovea kohti, ennen kuin professori Mahiskan pistävä ääni pysäytti hänet.

"Sinuna en pitäisi noin kiirettä, Potter."

James käännähti ympäri ja katsoi professoria kyllästyneenä. "Eikö professori ole kuullut, että nopeat syövät hitaat?" hän tiedusteli päätään kallistaen.

Professori Mahiskan kasvolihakset kiristyivät. "En ole kiinnostunut kuulemaan tarinoita sinun syömätottumuksistasi."

"No, mitä asiaa professorilla sitten mahtoi olla?"

"Rehtori haluaa nähdä sinut ja Evansin työhuoneessaan. Heti." Professori Mahiskan äänessä oli vahingoniloinen sävy.

James kääntyi katsomaan Lilyä. Tyttö kohautti olkapäitään, heilautti laukkunsa olkapäälleen ja lähti kävelemään ovea kohti. "Mennään sitten", hän sanoi olkapäänsä yli Jamesille.

"Rehtori kutsuu", James huokaisi Siriukselle ja seurasi Lilyä käytävään. He lähtivät kävelemään ripeästi kohti Dumbledoren työhuonetta.

"Minä ihmettelen, mistä tässä on tällä kertaa kyse", Lily mutisi. "Tai siis, emme kai me ole tehneet mitään väärää viime aikoina?"

"Et ainakaan sinä", James hymyili. "Minusta ei ikinä tiedä, mutta en usko, että Dumbledorea oikeastaan kiinnostavat minun typeryyteni. Eivät ne ole aiemminkaan häntä kiinnostaneet."

"Toivottavasti se ei ole mitään Voldemortiin liittyvää. Olen saanut enemmän kuin tarpeekseni hänen typeryyksistään - varsinkin, kun kukaan ei voi kertoa minulle, mistä on kyse!"

"Onko mielessäsi käynyt, että sinulle ei kerrota, koska kukaan ei TIEDÄ, mistä on kyse?" James kysyi järkevästi.

Lily loi häneen musertavan katseen, eikä vaivautunut vastaamaan. He kävelivät hiljaisina loppumatkan rehtorin työhuoneen luokse ja pysähtyivät työhuonetta vartioivan kivipatsaan eteen. James oli aikeissa ryhtyä arvuuttelemaan työhuoneen tunnussanaa, mutta ennen kuin hän ehti keksimään ensimmäistäkään makeislajia, kivipatsas siirtyi itsestään sivuun. James rypisti otsaansa ihmetellen, mistä oli kyse. Sitten hän näki Hagridin harppovan ulos Dumbledoren työhuoneesta niin lujaa vauhtia, että jätti melkein törmäsi Lilyyn ja Jamesiin.

"Hei, hidasta vähän tahtia", James huudahti hypätessään viime tipassa sivuun Hagridin tieltä.

Hagrid pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi ympäri. Leveä virne ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hän tunnisti edessään seisovan kaksikon.

"Anteeks, on kaamee vauhti päällä tänään", hän pahoitteli harppoen samalla lähemmäs. "Oon ollu niin pitkään pois Tylypahkasta ja kaikkee... ja Dumbledore sanoo, et... no, unohetaan se, on pirun mukava nähä teitä pitkästä aikaa!"

James virnisti. "Sitä samaa - vaikka yrititkin heti aluksi kävellä suoraan päällemme."

"Joo, anteeks kaameasti siitä", Hagrid toisti. "Mulla on niin kiire ja kaikkee - te ootte vissiin menossa Dumbledoren luo?"

James ja Lily nyökkäsivät yhtä aikaa.

"Johtajapoika ja johtajatyttö, eiks niin?" Hagrid jatkoi kyselyään. "Olishan se pitäny arvata - vaikka en ois ikinä uskonu, et James Potterista tulis johtajapoika - "

"Ihmeitä tapahtuu", James vastasi omahyväisesti kietoen samalla toisen käsivartensa Lilyn olkapäille. Hagrid pani eleen heti merkille ja jätin virne levisi entisestään.

"Te ootte sitte lopettanu tappelun, vai?" Hagrid kysyi merkitsevästi.

"Kuten sanottu, ihmeitä tapahtuu", huokaisi Lily. "Arvostelukykyni on ilmeisesti heikentynyt viime kuukausien aikana."

Hagrid nauroi. "Teidän pitää tulla joku päivä käymään ja kertoo mulle ihan kaikki", jätti sanoi sitten huitaisten merkitsevästi kädellään kohti Dumbledoren ovea. "Rehtori haluu puhua teidän kanssa - ei kyl suostunu sanoon mulle syytä, mut silti - no, nähään taas - " Hagrid heilautti kömpelösti kättään ja lähti harppomaan tiehensä. James ja Lily katsoivat hänen jälkeensä leveästi hymyillen. Sitten he palasivat takaisin todellisuuteen ja astuivat sisälle Dumbledoren toimistoon.

Dumbledore seisoi kirjahyllyn ääressä ja katseli vakavasti Godric Rohkelikon muotokuvaa, kun Lily astui Jamesin kannoilla sisälle työhuoneeseen. Dumbledoren ilme oli vakava ja keskittynyt, eikä Lily voinut olla miettimättä, oliko vanha velho kokonaan kadottanut taitonsa hymyillä - Dumbledore oli nykyään aina vakava.

Lily ja James seisahtuivat ovensuuhun odottamaan. Heidän ei tarvinnut odottaa kauan, sillä Dumbledore ilmeisesti tajusi heidän läsnäolonsa ja kääntyi ympäri. Vanhuksen silmissä oli ilahtunut pilke, kun hän viittasi heitä istumaan alas ja kiersi itse työpöytänsä taakse.

"Hauska nähdä teitä täällä taas", Dumbledore sanoi istuessaan alas. "Ja kerrankin jossakin muussa kuin puhuttelutarkoituksessa - vaikka neiti Evans onkin tietenkin käyttäytynyt aina moitteettomasti."

James kohotti kulmiaan. "Ja minäkö en?"

"Moitteettomuutta on olemassa monenlaista", rehtori vastasi aina yhtä diplomaattiseen tapaansa. "Ja uskoakseni minun ja useimpien opettajien käsitykset aiheesta eroavat toisistaan melko lailla. Mutta se ei ole kuitenkaan asiani tänään."

Lily ja James katsoivat Dumbledorea odottavasti.

"Ennen kuin menen itse asiaan, haluaisin kysyä, kuinka teidän koulunkäyntinne nykyään sujuu", Dumbledore sanoi. "Toivoakseni olet harjoitellut tarpeeksi huomista varten, James? Näin meidän kesken, en usko, että haluaisin nähdä rohkelikon häviötä huomenna, vaikka olenkin tietysti täysin puolueeton katselija."

James virnisti leveästi. "Niin tietenkin, professori. Voin vakuuttaa teille, että olen valmistautunut erinomaisesti."

"Vieritit juuri kiven pois sydämeni päältä", Dumbledore säteili ristiessään kätensä pöydän päällä. "Entä neiti Evans? Kuinka sinun opintosi nykyään sujuvat?"

"Ilman suurempia ongelmia." Lily hymyili.

Vanha rehtori katseli hetken aikaa heitä kumpaakin hiljaisena, leveä hymy kasvoillaan. Sitten hän vakavoitui hitaasti ja suoristi selkäänsä pöydän takana.

"No niin, kerrankin minulla on teille miellyttävää asiaa", rehtori aloitti. "Tehän varmasti olette jo huomanneet, että koulu päättyy aivan pian."

"Sitä on vaikeaa olla huomaamatta", James sanoi kuivasti.

"Niinhän sitä tietenkin on..." Dumbledore huokaisi raskaasti ja uurteet hänen kasvoillaan syvenivät, kun hän kurtisti kulmiaan. "Joka tapauksessa, seitsemäsluokkalaiset ovat perinteisesti viettäneet yhdessä juhlia koulun loppumisen kunniaksi ja näiden juhlien järjestäminen on luonnollisesti sysätty johtajaoppilaiden niskoille. Saatte tietenkin valvojaoppilaat avuksenne."

"Milloin juhlien on tarkoitus olla?" Lily kohotti kulmiaan.

"Koulun loppumista edeltävä ilta on varmasti kaikista paras vaihtoehto", Dumbledore vastasi. "Saatte käyttöönne Suuren Salin. Teidän tehtävänne on huolehtia koristelusta, ohjelmasta ja tarjoilusta, sekä kaikesta muusta juhliin liittyvästä. Juhlien ohjelma on täysin teidän päätettävissänne lukuunottamatta muutamia vanhojen ihmisten tylsiä päähänpistoja."

"Entä mitä ne päähänpistot mahtavat olla, professori?"

"Voi, ei mitään kovin vaarallista - " Dumbledore heilautti kättään. "Luonnollisesti ohjelmaan kuuluu rehtorin - eli tässä tapauksessa ilmeisesti minun - kuiva puhe, sekä muutama muu puhe. Mutta niitä lukuunottamatta saatte tehdä, mitä ikinä lystäätte - säädyllisyyden rajoissa, tietenkin." Dumbledoren silmät tuikkivat.

James hymyili. "Voin vakuuttaa teille, professori, että asia on täysin hallussamme."

"Niin arvelinkin. En siis haaskaa enempää teidän aikaanne - onhan rohkelikolla vielä tänään viimeiset huispausharjoituksetkin jäljellä", muistutti Dumbledore. "Eli minä päästän teidät nyt jatkamaan rientojanne. Ja haluan vielä toivottaa onnea huomiselle, James - "

James nyökkäsi, nousi ylös ja lähti työhuoneesta Lily kannoillaan. Hän tunsi itsensä huomattavasti hermostuneemmaksi kuin aamulla. Hän oli melkein ehtinyt unohtaa huomisen huispauksen loppuottelun, mutta nyt asia palasi jälleen hänen mieleensä hermostuttavampana kuin koskaan.

87.osa - Huispauksen Loppuottelu (eli päivä, jolloin James Potter kasvoi isoksi)

31.5.1978

Herätessään seuraavana aamuna James ei voinut täysin varmasti väittää, että oli edes nukkunut edellisenä yönä. Hänellä oli yhtä sekava olo kuin jokaisen valvotun täydenkuunyön jälkeen ja hänen päätään särki. Hän nousi väsyneesti istumaan sängyn laidalle ja katseli ympärilleen vielä hämärässä makuusalissa. Peter, Sirius ja Remus nukkuivat vielä näyttäen siltä, että mikään maailmassa ei voisi häiritä tai herättää heitä. James hymähti tuntien olonsa kateelliseksi. Oli uskomattoman väärin, että hän, jota kaikki pitivät Kelmien rohkeimpana ja itsevarmimpana jäsenenä, oli itse asiassa heistä se kaikkein heikkohermoisin tapaus - tai siltä hänestä ainakin tällaisina aamuina tuntui. Totta kai muillakin Kelmeillä oli omat heikkoutensa ja pelkonsa, mutta ne eivät tuntuneet olevan läheskään yhtä suuria ja vaarallisia kuin Jamesin pelot. Tai ainakaan ne eivät olleet yhtä näkyviä.

Huispausottelua koskevaa pelkoa ainakin saattoi kutsua näkyväksi, James ajatteli jurosti pakottautuessaan nousemaan ylös sängyltään ja kävelemään hänen särkylääkevarastonaan toimivan vaatekapin luokse. Hän nykäisi vaatekaappinsa ylimmän laatikon auki ja otti esille vaaleansinisen lasipullon, jonka sisältönä oli kitkerännäköistä, helmeilevää nestettä. James irvisti. Hän oli aina inhonnut lääkkeitä, eikä päänsärkylääke tehnyt poikkeusta asiaan. Joskus hän melkein kadehti jästejä, jotka hoitivat kaikki särkynsä pois yksinkertaisesti - joskin aivan liian hitaasti - erilaisilla pillereillä. Hän nieli lääkkeensä urheasti ja hoippui sitten takaisin sänkynsä luokse lysähtäen selälleen sen toiselle laidalle. Hänen päänsä tuntui jyskyttävän aivan liian kovaa vauhtia - samaa tahtia hänen sydämensä kanssa. Hän ei osannut sanoa, johtuiko aina vain kiihtyvä tykytys päänsärystä vai hermostuksesta, mutta joka tapauksessa se sai hänet tuntemaan olonsa pahaksi ja toivomaan, että hän voisi vain sulkea silmänsä ja nukkua koko päivän läpeensä.

Huispausottelun pelaaminen ei ollut ikinä tuntunut yhtä pahalta ajatukselta. James tuijotti kattoon ja yritti päästää irti kaikista peloistaan. Peloista, jotka koskivat häviämistä ja häpeään joutumista. Hän melkein toivoi, että häntä ei olisi ikinä valittu huispausjoukkueen kapteeniksi. Jos he häviäisivät, häviöstä syytettäisiin häntä ja vain häntä, hän saisi kantaa häpeän ja vihata itseään koko loppuelämänsä siksi, että oli antanut viimeisen mahdollisen huispausmestaruuden lipsua sormiensa ohitse.

Viimeinen huispausmestaruus. Sana kaikui ikävästi Jamesin mielessä edestakaisin kuin kellon hitaasti hiljaisuuteen vaipuva sointi. Vielä yksi peli ja sitten se olisi ohitse. Lopullisesti. Ja vaikka kyseessä oli niinkin vähäpätöinen asia kuin huispauksen pelaaminen, juuri lopullisuus sai Jamesin tuntemaan olonsa levottomaksi, kääntyilemään sängyssään edestakaisin... Hän ei halunnut minkään loppuvan, hän ei halunnut asioiden muuttuvan, sillä lopullisuus ja muutokset merkitsivät kasvamista ja kasvaminen merkitsisi aikuistumista... James Potter oli tottunut olemaan yksi niistä pojista, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi, eivätkä koskaan siihen taipuisikaan. Ja nyt -

James sulki silmänsä väsyneenä makuusalin katon tuijottamiseen. Hän yritti laskea sekunteja mielessään, muuntaa niitä minuuteiksi, vetää syvään henkeä ja rauhoittua, mutta juuri nyt se tuntui mahdottomuudelta. Ylivoimaiselta. James avasi taas silmänsä ja kääntyi katsomaan kelloa. Kaksikymmentä minuuttia yli kuusi aamulla - kukaan ei ollut niin typerä, että heräisi niin aikaisin viikonloppuna. Paitsi James itse. Turhautuneena itseensä ja heikkohermoisuuteensa hän nousi rajusti ylös sängystä yrittäen olla välittämättä tykyttävästä päänsärystä. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, nukkuivatko muut Kelmit vielä. Sitten hän suunnisti ulos makuusalista vaivautumatta pukemaan paitaa tai sukkia päälleen.

Oleskeluhuone oli täysin hiljainen, kun James hiipi portaat alas. Takassa paloivat vielä himmeät, hiipuvat liekit, jotka eivät juurikaan tuoneet lämpöä huoneeseen. James tunsi kylmyyden heti laskeuduttuaan viimeisetkin portaat alas, mutta ei antanut sen häiritä itseään vaan tassutteli paljain jaloin viileän lattian poikki nojatuolien luokse. Hän heittäytyi sohvalle makaamaan ja jäi katsomaan takan hitaasti haipuvia liekkejä aivan kuin ne olisivat voineet tuoda ratkaisun kaikkiin hänen ongelmiinsa.

"Pelottaako sinua?" tytön ääni uteli hiljaa.

James hätkähti ja kohotti päätään sohvalta yrittäen nähdä puhujan. Hän oli kuvitellut olevansa täysin yksin oleskeluhuoneessa - eihän kukaan täysijärkinen tullut sinne niin aikaisin aamulla - mutta puhuja todisti hänen kuvitelmansa vääriksi kääntäessään yhden punaisista nojatuoleista ympäri ja paljastaessaan kasvonsa. Lily.

James kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut näkevänsä Lilyä valveilla niin aikaisin, mutta kaikesta päätellen Lily olikin ollut hereillä jo pidemmän aikaa, sillä hänen punaiset hiuksensa olivat siististi järjestyksessä, hänellä oli yllään vekkihame ja vihreä villapaita, eikä hänen vihreissä silmissään ollut tippaakaan väsymystä. Lily hymyili hänelle noustessaan ylös nojatuolista ja kävellessään hänen luokseen sohvalle.

"Yllätyitkö?" tyttö tiedusteli ja viittasi Jamesia tekemään tilaa sohvalle. James totteli hetkeäkään epäröimättä ja kiirehti kietaisemaan toisen käsivartensa Lilyn pörröisen villapaidan peittämien olkapäiden ympärille.

"Niinkin voisi kai sanoa", hän vastasi lyhyesti. "Eikö sinulle tule kuuma villapaidassa?"

"Minä palelen helposti öisin." Lily kallisti päätään hänen puoleensa ja hymyili. Vastatessaan hymyyn James tunsi sisällään olevien solmujen hellittävän ja hänelle tuli hieman parempi olo, vaikka hermostuneisuus ei ollutkaan kadonnut minnekään.

"Minä voisin korjata sen palelemisasian helposti, jos haluaisit." Jamesin onnistui taikoa kasvoilleen Kelmin kuuluisa virne, joka ei jättänyt tilaa minkäänlaisille tunteille.

Lily pudisti hitaasti päätään. "Houkutteleva tarjous, mutta en haluaisi tehdä sellaista toisille", tyttö sanoi. "Arianna tosin tuskin välittäisi, vaikka istuisit puolialastomana hänen sänkynsä päädyssä laulamassa häämarssia, mutta Cinnamon ja Alice ovat hieman herkkänahkaisempia tapauksia."

James pyrskähti. "Siihen nyt ei paljon tarvita, että on herkkänahkaisempi kuin Arianna! Sillä tytöllä on norsun nahka, mitä herkkyyteen tulee!"

"Hienovaraista, James, hienovaraista..."

"Ei kukaan voi olettaa, että minä olisin kovin hienovarainen tähän aikaan aamusta", James puolustautui. "Sivumennen sanoen, olen kuolemanväsynyt."

Lily hymähti. "Siinä tapauksessa et ole ainoa."

"Ja mikähän neiti Evansia mahtoi viime yönä valvottaa?" James tiedusteli hymyillen.

Lily vastasi hymyyn ja ojensi kätensä pörröttämään pojan hiuksia. "Minä myötähermoilin sinun puolestasi, pösilö!"

"Myötähermoilit minun puolestani? Luuletko sinä sitten, että rohkelikko ei voita tänään?" James kysyi oitis.

"Tietenkään minä en luule sellaista! Mutta, kuten Arianna sanoo, ikinä ei saa luottaa mihinkään, ellei ole lyönyt asiasta vetoa."

James virnisti. "No, oletko sinä lyönyt vetoa asiasta?"

"Se olisi melko hankalaa ottaen huomioon, että ainoa, joka makuusalissamme harrastaa vedonlyöntiä on Arianna ja hän itse asiassa pelaa tänään. Eli vedonlyöntiä siinä tapauksessa voisi kutsua melkein epäinhimilliseksi.

James ei vastannut ja rauhallinen hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Lily nojasi väsyneenä vasten Jamesin olkapäätä ja tuijotti tuleen, Jamesin katse taas oli kiinnittynyt tytön hiuksiin, jotka juuri sillä hetkellä levisivät tummanpunaisena pilvenä hänen olkapäänsä ihoa vasten. Kumpikaan ei osannut sanoa, kuinka kauan eleetön hiljaisuus kesti, mutta kun se viimein rikkoutui, oli James se, joka puhui ensin.

"Entä jos rohkelikko ei voitakaan?" James mietti ääneen.

Lily käänsi katseensa pois takan hiipuvasta tulesta ja taivutti päätään niin, että pystyi kunnolla katsomaan Jamesia silmiin. "Totta kai rohkelikko voittaa", tyttö sanoi, aivan kuin James olisi ollut typerä edes harkitessaan muuta vaihtoehtoa.

"Mutta entä jos ei voitakaan?" intti James.

"Sitten ei voita."

"En usko, että olisin valmis kestämään sitä häpeää", James mutisi enemmänkin itselleen kuin Lilylle. Hän virnisti lammasmaisesti. "Anturajalka on aina sanonut, että suhtaudun asioihin aivan liian pakkomielteisesti. Otetaan nyt vaikka juuri huispaus esimerkiksi - minä haaskaan mielettömästi aikaa harjoitteluun ja tapan itseni, jos joukkueeni häviää. Ja nuo olivat siis Anturajalan sanat, eivät minun. Toinen hyvä esimerkki on tietenkin sinä - "

Lilyä nauratti. "En ole ikinä kuullut kenestäkään, joka olisi ahdistellut yhtä tyttöä niin sinnikkäästi kuin sinä."

"Ahdistella on tähän tilanteeseen aivan väärä sana. Se kuulostaa niin tyylittömältä."

"Älä huolehdi, sinä olet kaikkea muuta kuin tyylitön", Lily vakuutti taputtaen häntä poskelle. "Yritetäänkö nukkua välillä?"

James nyökkäsi ja tiukensi otettaan Lilystä, ennen kuin vaipui selälleen sohvalle ja sulki silmänsä.

Kun James tunnin kuluttua heräsi Siriuksen vähemmän hellään ravisteluun, oli hänen päänsärkynsä kokonaan poissa ja Lily kadonnut hänen viereltään. Sirius ilmoitti, että Lily oli lähtenyt herättämään Ariannaa ja tulisi Suureen Saliin, kunhan Arianna olisi saanut itsensä jokseenkin säädylliseen kuntoon.

"Ja siinä voi mennä aikaa", Sirius varoitti. "Arianna laittaa itseään valmiiksi ikuisuuden. Tosin minä en ole ikinä ymmärtänyt, mitä järkeä on meikata ja kammata itsensä täydelliseksi huispausottelua varten, kun ulkonäkö kuitenkin rapistuu pelin aikana."

"Sillä on kai jotakin tekemistä itsetunnon kanssa", James arveli noustessaan istumaan sohvalla. Hän hieroi kipeytyneitä niskojaan. "Tytöt haluavat voittaa ja hävitä arvokkaasti, tai jotakin sinne päin. Missä Kuutamo ja Matohäntä ovat?"

"Kuutamo kärsii makuusalissa ramppikuumeesta - hänen viimeinen kertansa huispausselostajana, tiedäthän - ja Matohäntä on viettämässä laatuaikaa rakkaan hattarapää-Admirensa seurassa", Sirius virnuili.

James mulkaisi poikaa. "Onko sinun mahdotonta suhtautua mihinkään vakavasti?"

"Tänä aamuna - sanoisin, että on. Eikä se ole minun vikani, että sinä olet kireä kuin viulunkieli."

"Olisit itsekin, jos rohkelikon huispausmestaruuden puolustaminen olisi kokonaan sinun vastuullasi", kirahti James.

Sirius pyöritti silmiään. "Sinulla sitten on kammottavan yksipuolinen kuva huispauksesta! Joukkueessa sattuu olemaan seitsemän pelaajaa, eli mestaruus EI ole sinun vastuullasi - ellet sitten heiluttele kahta mailaa, heittele kaatoa, puolusta maalivanteita ja metsästä sieppiä samaan aikaan, mihin minä en usko edes sinun pystyvän."

James tuhahti, eikä vaivautunut vastaamaan, vaan nousi ylös ja lähti laahustamaan takaisin poikien makuusaliin Sirius kannoillaan. Hän tönäisi vähemmän hienovaraisesti makuusalin oven auki, nyökkäsi juron tervehdyksen alakuloiselta vaikuttavalle Remukselle ja vaelsi sitten suoraan suihkuun jäämättä vaihtamaan enempää kuulumisiaan kenenkään kanssa.

"Hänpä on tänään herttaisella tuulella", Remus kommentoi, kun James oli kadonnut suihkuun ja sulkenut oven tiukasti perässään.

Sirius kohautti olkapäitään. "Sitä voi kai kutsua peloksi", hän pohti ääneen. "En voi tietenkään olla täysin varma - itse kun en ole ikinä tutustunut kyseiseen ilmiöön kovin tarkasti, mutta oireet viittaavat siihen."

"Kai sen ymmärtää. Huispausmestaruus on hänelle tärkeä."

"Hän suhtautuu siihen pakkomielteisesti", oikaisi Sirius. "Jonkun olisi pitänyt neuvoa häntä ajat sitten hillitsemään itsensä. Ei vanha hirvi enää opi uusia temppuja."

"Mikset kokeile?" Remus ehdotti kuivasti. Sitten poika veti paidan päälleen ja nousi ylös sängyltään. "Ihan vakavissaan sanoen", hän jatkoi. "Olisin yllättynyt, jos Sarvihaara EI hermoilisi – tämä on viimeinen ottelu. Ei minustakaan ole kivaa, että loistelias urani huispausselostajana päättyy tähän."

Sirus virnisti. "Sitten sinun pitää vain lopettaa se tyylikkäästi. Eli käännettynä haukkua korpinkynsiä niin paljon kuin ehdit."

Lily, Cinnamon ja Arianna istuivat jo Suuressa Salissa aamiaisella, kun James, Remus ja Sirius lopulta liittyivät heidän seuraansa. James olisi mieluiten jättänyt koko aamiaisen väliin, sillä hänen vatsansa sisällä velloi ja hänestä tuntui, että hän oksentaisi jos uskaltautuisi syömään yhtään mitään. Remus oli kuitenkin perustellut järkevästi, että jos hän ei söisi, hän alkaisi varmasti voida pahoin ja antaisi korpinkynnen joukkueella luovutusvoiton.

James tuhahti. "Aivan kuin minä edes uskoisin luovutusvoittoihin!"

"Joskus on parempi myöntää häviönsä ajoissa kuin kärsiä viivytetty murskatappio", Remus huomautti.

"Niin varmasti", murahti James. "Ainakin ei-huispaajan näkökulmasta."

Remus huokaisi. "Minä luovutan! Ei sinulle voi puhua järkeä!"

"Minä huomasin tuon jo ensimmäisen luokan aikana", Sirius tokaisi.

"Ikään kuin sinä olisit ikinä yrittänyt puhua järkeä kenellekään."

"Olen minä!" puolustautui Sirius. "Muutamille tytöille – eron jälkeen – kun heillä on ollut tapana heittäytyä väkivaltaiseksi - "

"Ettekö te kaksi voisi vain antaa olla?" James aneli pahoinvoivan näköisenä.

Remus ja Sirius vaihtoivat tuskastuneita katseita keskenään, mutta kohauttivat olkapäitään ja kävelivät hiljaisina loppumatkan rohkelikon tupapöydän luokse. Sirius istui muitta mutkitta Ariannan viereen ja alkoi lappaa ruokaa lautaselleen sanaakaan sanomatta.

"Tiesitkö, että on kohteliasta toivottaa huomenta?" Arianna tiedusteli kulmiaan kohottaen.

"Miksi ihmeessä? Minulla on nälkä!"

Arianna huokaisi lannistuneena ja kääntyi tervehtimään Jamesia ja Remusta, jotka istuivat hiljaisina pöydän toiselle puolelle. James oli liian keskittynyt pitämään pahoinvointinsa loitolla vastatakseen mitään, eikä Remuskaan onnistunut saamaan aikaan kuin pienen hymyn, johon Ariannan vieressä istuva Cinnamon kaikkien yllätykseksi jopa vastasi. Sitten Remus keskitti kaiken huomionsa Jamesiin.

"Sarvihaara – SYÖ", hän komensi.

"Ei minua huvita!"

"Kuvitteletko sinä todella, että luudanvartesi jaksaa kantaa sinut paremmin, jos sinulla ei ole mitään vatsassasi?" Remus kysyi kyllästyneenä, tarttui paahtoleipään ja paiskasi sen Jamesin lautaselle. "Lily, tee nyt sinäkin jotakin!"

"Minä? Mitä?"

"En minä tiedä, mitä! Mutta sinä olet hänen tyttöystävänsä, eli on sinun velvollisuutesi saada hänet takaisin tervejärkisten kirjoihin", Remus tokaisi.

"Ikään kuin se olisi mahdollista", Lily mutisi. "James on - "

"Minun on pakko nähdä harhoja!" ivallinen ääni sanoi Lilyn ja Jamesin takaa, ennen kuin Lily ehti lopettaa lausettaan. Lily näki inhon ilmeiden kohoavan Siriuksen ja Ariannan kasvoille, kun he katsoivat hänen takanaan seisovaa henkilöä. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja huokaisi tuskastuneesti nähdessään Amos Diggoryn seisovan takanaan.

"Onko sinulla jotakin asiaa, Amos?" Lily tiedusteli äänessään sävy, joka kieli, että poika ei ollut erityisen toivottu heidän joukossaan.

"Ei mitään erityistä. Halusin vain tulla kertomaan, miten suuresti minua yllättää se, että rohkelikkojen ylimielisen kapteenin hermot alkavat pettää", Amos vastasi purevasti. "Olin jo kuvitellut, että minkäänlaiset tunteet eivät läpäisisi tietään tuon paksun pään lävitse."

"Tosi hauska vitsi", Sirius tuhahti. "Vaikka ei se minua oikeastaan yllätä, että sinunlaisellasi törpöllä ei ole tippaakaan mielikuvitusta."

Amos hymähti. "Ei se minua erityisemmin häiritse, ottaen huomioon, että huispauksessa ei tarvita mielikuvitusta vaan tervettä järkeä – ja sitä teikäläisillä taas ei tunnu olevan."

Siriuksen silmät alkoivat kiilua vaarallisesti, kun hän työnsi kätensä taskuunsa ja tarttui taikasauvaansa. "Haluaisitko mitenkään toistaa tuota?"

"Koska meitä on kaksi yhtä vastaan, jos ymmärrät tarkoitukseni", James lisäsi omaa taikasauvaansa kohottaen.

"Kolme", Arianna korjasi hajamielisesti. "Kolme."

Myös Lily, Remus ja Cinnamon ottivat merkitsevästi taikasauvansa esille, vaikka eivät sanoneetkaan mitään. Amoksen kasvot punehtuivat kiukusta ja hän sormeili omaa taikasauvaansa selvästi harkiten kiroavansa jonkun heistä. Myös James ja Sirius ottivat tiukemmat otteet taikasauvoistaan. Lilyn helpotukseksi kukaan ei kuitenkaan ehtinyt kiroamaan ketään, ennen kuin Redin huvittunut ääni keskeytti tilanteen.

"Huispaus on sitten jaloa urheilua", Red sanoi kuivasti. "Se saa kaikki maailman kukonpojat tappelemaan keskenään. Eli sauvat alas, pojat – NYT."

Kelmit työnsivät virnistellen taikasauvat takaisin taskuunsa, kun Red ja Jazz ilmestyivät heidän näköpiiriinsä suoraan Amos Diggoryn taakse. Red ojensi kätensä ja nappasi taikasauvan Amoksen kädestä.

"Minähän sanoin, että laita se sauva alas", mies murahti. "Emmehän haluaisi ainuttakaan aivoverenvuotoa ennen varsinaista peliä, vai mitä?"

Amos mulkoili Rediä hetken aikaa synkkänä, mutta otti sitten taikasauvansa ja katosi paikalta luimistellen mennessään.

"Teitä saa näköjään olla aina pelastamassa joka paikasta", Red huomautti selvästi huvittuneena pujottaen samalla toisen käsivartensa Jazzin ympärille.

Sirius pärskähti. "Meillä oli äskeisessä tilanteessa ylivoima, jos saan huomauttaa."

"Osaan kyllä laskea sen verran, eli tuo oli täysin turha huomautus", Red tokaisi kuivasti virnistäen.

"Ikävää, mutta sitä sattuu. Miten rouva Stronkin on päätynyt Tylypahkaan tänä varsin kauniina päivänä?" Sirius uteli pirullisesti päätään kallistaen.

Jazz kohautti olkapäitään. "Halusin tulla katsomaan, kuinka te voitatte huispausmestaruuden."

"Hän on varsin varma asiastaan", Red pisti väliin. "Ei suostu uskomaan, että te voisitte itse asiassa hävitäkin."

"Se johtuu siitä, että me emme voi", Sirius sanoi omahyväisesti.

"Älä laske pöllöjäsi, ennen kuin ne ovat saapuneet", James sihahti kiukkuisesti.

Sirius veti syvään henkeä. "Sarvihaaralla tässä on pieni pelaamiskammo", hän sanoi väläyttäen hymyn Redille ja Jazzille. "En yhtään ihmettelisi, vaikka hän päättäisi jättää pelaamatta."

"En minä niin tekisi", James protestoi.

"Paras olla tekemättä", varoitti Red. "Koska minä en kestä enää yhtäkään Jazzin järkytyksestä johtuvaa itkukohtausta tänään, jos niin kuin tajusit."

Jazz vilkaisi miestä loukkaantuneena. "En minä niin paha ole!"

"Et tietenkään ole", Red vastasi diplomaattiseen sävyyn. "No, onnea pelille joka tapauksessa, me taidamme mennä kiusaamaan Dumbledorea."

Red heilautti heille kättään ja käveli tiehensä Jazz kannoillaan.

Rohkelikon huispauskatsomo oli jo melkein täynnä, kun Lily, Peter ja Cinnamon saapuivat paikalle saatettuaan ensin Siriuksen, Jamesin ja Ariannan pelaajien pukuhuoneiden luokse. Lilykin alkoi vähitellen tuntea olonsa hermostuneeksi. Vaikka hän olikin aina väittänyt, että huispaus oli aivan yliarvostettua ja siihen suhtauduttiin liian vakavasti, sai hän huomata toivovansa rohkelikon voittoa vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin muut katsomossa istuvat oppilaat. Eikä hän toivonut rohkelikon voittavan vain Jamesin vuoksi, vaan itsensä huispauksen vuosi, niin yllättävää kuin se olikin.

Lily ravisti päätään hankkiutuakseen hankalista ajatuksista eroon. Hän oli aikeissa kysyä Peteriltä, paljonko kello oli, kun Remuksen ääni jo kaikui katsomon yläosasta.

"Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat, tähän huispauskauden viimeiseen otteluun", Remus messusi mahtipontisesti. "Kyseessä on siis rohkelikko vastaan korpinkynsi ja pelaajien pitäisi saapua kentälle millä hetkellä hyvänsä. Sitä ennen haluan kuitenkin pitää oman pienen puheeni – joka tosin on suurimmaksi osaksi rakkaan ystäväni Sirius Blackin käsialaa – ja kiittää teitä tästä kuluneesta vuodesta. Kuten tiedätte, tämä on viimeinen kerta, jolloin esiinnyn huispausselostajan ominaisuudessa! Sen vuoksi toivonkin, että arvoisa professori McGarmiwa ymmärtäisi kerrankin pitää suunsa kiinni ja antaa minun selostaa mitä ikinä haluan – eikä tuota ollut tarkoitettu loukkaukseksi, professori ja sitä paitsi se oli kokonaan Siriuksen keksintöä, kuten olettaa saattaa. Joka tapauksessa, kiitos siitä, että ette ole paiskoneet minua pollomuhkun mädällä näiden kuluneiden vuosien aikana, kiitos siitä, että olen saanut toimia erittäin puolueellisena selostajananne, kiitos - " Remus ei ehtinyt kiitellä enempää, ennen kuin rohkelikon punaisiin ja korpinkynnen sinisiin väreihin pukeutuneet pelaajat lennähtivät kentälle ja alkoivat kiertää hurjaa vauhtia ympäri kenttää taputusten saattelemina.

"Ja tässä ovat siis pelaajamme – korpinkynnen kapteeni ja pitäjä Hillary Patch, jahtaajat Dara Shapley, Nick Raeburn ja Dominic Cook, lyöjät Maxwell Hill ja Dawn Campbell ja etsijä Amanda Montaigne." Remus vaikeni, kun katsojat taputtivat kohteliaaksi korpinkynnen sinisiin pukeutuneille pelaajille.

"Jaaaa – sitten vuorossa on meidän kaikkien rakastama rohkelikko", Remus jatkoi kailotustaan. "Kärjessä pakkomieleinen kapteeni James Potter, kannoillaan jahtaajakolmikkoon lukeutuvat Katleen Kensington ja Arianna Bell. Lyöjät Casper Halliwell, sekä jokapaikankomistus Sirius Black. Viimeisenä pitäjä Alexander Zach ja etsijä Katie Lake, joka muuten on viimeisten juorujen mukaan alkanut seurustella Casperin kanssa – vaikka minä kyllä luulin, että Casper on yhä Aimee Foxin kanssa, kiitos Siriuksen - "

"Remus", McGarmiwa keskeytti. "Jos sinä voisit kertoa vaikka pelistä...?"

"Peli ei ole vielä alkanut, professori", Remus perusteli tyynesti. "Ja ennen kuin se alkaa, haluaisin antaa teille hieman taustatietoa – kuten monet tietävät, tämä on rohkelikon viimeinen peli nykyisellä kokoonpanollaan, eli tämän pelin jälkeen rohkelikko menettää neljä tärkeää pelaajansa – Halliwell, Black, Bell ja Potter lähtevät vehreämmille laitumille. Olemme siis kokoontuneet tänne katselemaan loistavan kapteenimme James Potterin joutsenlaulua – sääli vain, että hän ei osaa laulaa."

"LUPIN!"

"Hyvä on, professori – peli on siis juuri alkamassa, mutta sitä ennen on aika koristella hieman paikkoja. Oletteko valmiina, kaverit?"

Vastaukseksi Remuksen kysymykseen Sirius ja James vetivät taikasauvansa esille. Myös Peter kohotti omansa. Sitten kaikki neljä korottivat äänensä ja lausuivat yhteen ääneen jotakin, mistä Lily ei saanut selvää. Hän katseli hetken aikaa ymmällään ympärilleen, sitten Cinnamon nykäisi häntä käsivarresta ja viittasi häntä katsomaan taivaalle.

Korkealle, vaaleansiniselle taivaalle piirtyi hitaasti kirkkaanpunaisin ja kultaisin kirjaimin sanat:

ILKITYÖ (MELKEIN) SUORITETTU

KELMIT 1978

Lily virnisti ja käänsi katseensa takaisin Jamesiin, joka heilautti hänelle kättään. Hän huiskutti vastaukseksi.

"No niin, nyt kun tämä hieno koriste on tehty, minun puolestani peli voi alkaa. Ja matami Huiski on ilmeisesti samaa mieltä", Remus selosti, kun pelaajat kerääntyivät matamin luokse. "Kapteenit puristavat käsiä – vaikea sanoa, tapahtuuko tässä luiden murskaamista vai ei, mutta ainakaan neiti Patch ei näytä kovin tuskastuneelta... Ja sitten – pallot ovat ilmassa, Potter syöksähtää tavoittelemaan kaatoa ja nappaa sen, kuten aina kaiken muunkin, mitä haluaa – pieniä vihjauksia Lily Evansin suuntaan tässä, mutta ei mitään kovin radikaalia – kaato siis Potterille, Bellille, takaisin Potterille, Kensingtonille – VAROKAA SITÄ RYHMYÄ SIELLÄ!"

Katleen väisti täpärästi häntä kohti lentäneen ryhmyn onnistuen pitämään kaadon itsellään. Sirius syöksähti hänen ohitseen ryhmyn perään ja löi sitä rajusti mailallaan.

"Ja ryhmy kimpoaa suoraan kohti Montaignea – hienoa työtä, Anturajalka, tuo tyttö ansaitsi sen – muistelen vain tässä viime syksyn tapahtumia, ei muuta... ja kaato on siis tällä hetkellä Bellillä, joka menettää sen Raeburnille. Raeburn – Cook – Raeburn – Cook – Shapley – ja Shapley heittää – ja ZACH TORJUU!" Remus kailotti, kun Alexander esti viime tipassa korpinkynsiä tekemästä maalia. "VIHDOINKIN SE POIKA ON OPPINUT TORJUMAAN! APLODIT SILLE!"

James irrotti otteensa luudanvarrestaan ja taputti muiden mukana. Sitten peli jatkui taas. Alexander heitti kaadon Ariannalle, joka nappasi sen kainaloonsa ja lähti kiidättämään sitä kohti korpinkynnen maalisalkoja. James viittasi Katleenia seuraamaan tytön perässä.

"Ja rohkelikon kärkikolmikko viilettää kohti maalisalkoja – kyseessä on haukanpään hyökkäysmuodostelma, itse asiassa – James opetti asian minulle, koska ei kestänyt, että käytän vääriä huispaustermejä – ja Arianna, anteeksi Bell, syöttää Potterille, joka syöttää Kensingtonille, joka tähtää kohti maalivanteita – ja PATCH TORJUU, NIIN EPÄOIKEUDENMUKAISTA KUIN SE ONKIN - "

"Lupin, muista puolueettomuus!"

"Ei tässä sitten ole mitään iloa", Remus huomautti. "No niin, kaato Shapleylle, Shapleylta Raeburnille ja Raeburn syöttää – ja Potter kaappaa pallon, HIENO POIKA! Potterilta Kensingtonille, Kensingonilta Bellille ja BELL TEKEE MAALIN! APLODIT ARIANNA BELLILLE, JOKA OSUU AINA SIIHEN MIHIN TÄHTÄÄ MUKAANLUKIEN POIKAYSTÄVÄNSÄ ANTURAJALKA BLACK – hieno maali ja kymmenen-nolla rohkelikolle!"

James taputti käsiään yhteen niin innokkaasti, että melkein unohti osallistua peliin. Hän hätkähti ja sai vain vaivoin napattua kiinni kaadon, jonka Arianna viskasi häntä kohti. Hän nakkasi kaadon takaisin Ariannalle ja kiihdytti luutansa vauhtia lähestyessään korpinkynnen maalisalkoja. Hän otti taas kaadon itselleen, väisti täpärästi kaatoa tavoittelevan Dara Shapleyn ja pujotteli tiensä kohti korpinkynnen maalisalkoja. Hän otti vauhtia ja viskasi kaadon helposti maalivanteen lävitse korpinkynnen pitäjän väännellessä käsiään. Hän virnisti tyytyväisenä ja hädin tuskin kuuli Remuksen ylistäviä huutoja, jotka kaikuivat yli kentän.

Kahden maalin jälkeen peli oli rohkelikolle lasten leikkiä. Korpinkynnen pitäjä tuntui menettäneen itseluottamuksensa täysin ja vaikka jahtaajat tekivätkin hullun lailla töitä, oli Jamesin, Ariannan ja Katleenin suhteellisen helppo katkaista heidän syöttönsä ja napata kaato itselleen.

"JA KAHDEKSANKYMMENTÄ-KAKSIKYMMENTÄ ROHKELIKOLLE", Remus messusi puolen tunnin pelin jälkeen, kun Arianna sai tehtyä helpon maalin ja viiletti ympäri kenttää käsiään heiluttaen. "Korpinkynnestä ei näytä olevan mitään vastusta – tosin ei sillä, että kukaan meistä olisi sitä odottanutkaan – no, kaato Raeburnille, katsotaan kuinka pitkään hän sen tällä kertaa pitää – VARO TUOTA RYHMYÄ, RAEBURN! Hieno rystylyönti Blackilta, selvästi tahallinen isku päin jahtaajaa, mutta kuka siitä todella välittää?"

Remus vaikeni hetkeksi ja keskittyi kokonaan katselemaan kentän tapahtumia. James hätkähti, kun poika jatkoi selostustaan.

"Nyt näyttää siltä, että rohkelikon Katie Lake on nähnyt siepin", ilmoitti Remus jännittyneellä äänellä. James kääntyi muiden mukana etsimään katseellaan Katieta, joka viiletti punaisessa kaavussaan lujaa vauhtia kohti pientä, kultaisena välkehtivää palloa. James antoi kaadon pudota käsistään ja jä katselemaan Katien etenemistä puristaen tiukasti luudanvarttaan käsillään.

"Ja myös Montaigne syöksyy Laken kannoille – vaikka me kaikki tietenkin olemme rohkelikon puolella tässä asiassa – antaa mennä, Katie – kuka olisi uskonut, että rohkelikko voittaa huispausmestaruuden näin helpolla?"

James hymähti Remuksen sanoille jännittyynesti. Hän ei olisi ainakaan uskonut, että rohkelikko ansaitsisi mestaruuden näin helposti. Hän oli hermoillut ja pelännyt etukäteen, harjoitellut pakkomielteisesti ja tässä oli tulos... rohkelikko voittaisi huispausmestaruuden aivan lyhyen ajan sisällä... hän piteli entistäkin tiukemmin kiinni luudanvarrestaan, sillä hänestä tuntui, että hän voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Hänen katseensa seurasi niin tiukasti Amanda Montaignen kanssa kamppailevaa Katieta, että lopulta hänen silmissään sumeni ja hänen oli pakko kohottaa katseensa -

Näky, joka hänet kohtasi, sai hänet lähestulkoon pyörtymään. Jossakin kaukana, Tylypahkan maiden takana, hän erotti himmeitä, vihreitä välähdyksiä, kipunoita, jotka saattoivat olla lähtöisin vain taikasauvasta. Hän irrotti otteensa luudanvarrestaan ja hieroi silmiään haluten uskoa näkevänsä harhoja, sillä hänen tietojensa mukaan vain yksi ainoa kirous sai aikaan tuollaiset vihreät kipunat... Hän siirsi katseensa vihreästä välkkeestä pois ja katsoi taas Katieta, joka lähestyi sieppiä vähä vähältä Amanda tiukasti kannoillaan... sitten hän nosti taas katseensa ja katsoi kipunoiden suuntaan. Nyt puiden välistä erottui vihreän välähdyksen lisäksi punaisia väläyksiä. Kidutuskirous, James ajatteli ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkärankaansa pitkin hänen jokaiseen jäseneensä. Vaikka huispauksella olikin tapana sumentaa hänen ajatuksensa aika ajoin, ei hän ollut typerä, vaan tajusi täysin selkeästi, mitä oli tapahtumassa.

Kuolonsyöjät olivat hyökänneet Tylyahoon.

James ei ymmärtänyt, miten se oli mahdollista – juuri tänään, kun rohkelikko oli voittamaisillaan huispausottelun? Hän katsoi ympärilleen, mutta tajusi sitten, että kukaan muu ei ollut huomannut mitään... pari minuuttia vielä ja rohkelikko voittaisi mestaruuden... sen jälkeen hän voisi kertoa Dumbledorelle, mitä oli tapahtumassa... hänestä tuntui kuin ilkeä peikko olisi kuiskutellut itsekkäitä ajatuksiaan hänen mieleensä, eikä hän voinut kuin hävetä itseään, sillä hän todella HALUSI pelata huispauspelin loppuun. Muutama minuutti ei loppujen lopuksi merkinnyt taistelussa yhtään mitään. Vai merkitsikö...? James tunsi ikävän pistoksen sydämessään muistaessaan uudenvuodenyönä tapahtuneen hyökkäyksen ja kaiken sen, mitä hän oli silloin tuntenut. Miten epätoivoinen hän oli silloin ollut, miten palavissaan hän oli odottanut aurorien tuloa... ja nyt hän oli valmis tekemään sen jollekulle muulle vain voittaakseen yhden huispausmestaruuden. James tunsi olonsa hirvittäväksi, kun edes harkitsi mitään sellaista – hän halusi vain niin kipeästi voittaa tämän yhden voiton, viimeisen, jonka voittamiseen koskaan saisi mahdollisuutta – eikä kukaan saisi loppujen lopuksi tietää, että hän oli tiennyt hyökkäyksestä jo aiemmin.

Sitten James tuli ajatelleeksi, mitä hänen ystävänsä olisivat sanonneet, jos olisivat tienneet. He kaikki olisivat halveksuneet häntä – Lily, Sirius, Remus, Arianna, Peter ja Cinnamon, kaikki he uskoivat niin palavasti siihen, mikä oli oikein. Ja mikä pahinta, James itse tiesi, mikä oli oikein. Hän tiesi, että ei koskaan lakkaisi vihaamasta ja häpeämästä itseään, jos antaisi pelin jatkua, vaikka ihmiset kuolivat kaiken aikaa. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista surua ja pettymyksen tunnetta kuin sillä hetkellä, vetäessään esille taikasauvansa ja mutistessaan melutusloitsun. Sitten hän kohotti äänensä ja luopui kaikista mestaruushaaveistaan, kaikesta siitä, minkä eteen oli tehnyt niin paljon työtä.

"KESKEYTTÄKÄÄ PELI!" hän huusi niin lujaa kuin jaksoi antaen äänensä kantaa ylitse Remuksen kiihtyneen huispausselostuksen. Joukko hämmentyneitä katseita kiinnittyi häneen, kun pelaajat pysähtyivät paikoilleen ja pettynyt Katie Lake vetäytyi kauemmas kiivaasti tavoittelemastaan siepistä.

Pelin keskeytyessä James tunsi olonsa uskomattoman pahaksi. Hetken aikaa hän vain tuijotti turtana eteensä, inhoten itseään tekonsa vuoksi. Sitten hän muisti, miksi oli alunperinkin halunnut keskeyttää pelin ja kiihdytti luutansa täyteen vauhtiin lentäen suoraan kohti katsomossa istuvaa Dumbledorea. Vanhan velhon kasvot olivat vakavat ja surulliset, aivan kuin vanhus olisi jo silloin aavistanut, mitä oli tapahtumassa.

"James", Dumbledore sanoi reippaasti, kun poika pääsi hänen luokseen. "Mistä on kyse?"

"Kuolonsyöjät – ovat - hyökänneet Tylyahoon - ", James vastasi katkonaisesti yrittäen saada kunnolla vedetyksi henkeä. "Minä näin – avada kedavra - "

James ei ehtinyt änkyttää mitään muuta. Dumbledore nyökkäsi lujasti ja ponkaisi seisomaan. Sitten mies korotti äänensä ja lausui hiljaisena odottavalle huispausyleisölle:

"Valittaen minun on ilmoitettava, että kuolonsyöjät ovat hyökänneet Tylyahoon. Kaikki oppilaat Suureen Saliin välittömästi."

Sekasorto valtasi stadionin, kun pakokauhun ja järkytyksen valtaamat oppilaat lähtivät luovimaan tietään pois huispauskentältä ja takaisin linnaan. James tuskin tajusi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän nyökkäsi lyhyesti Dumbledorelle, pyöräytti luudanvartensa ympäri ja lähti lentämään huispauskatsomoiden ylitse yrittäen löytää tungeksivasta väkijoukosta tutut punaiset hiukset. Hänen sydämensä hakkasi hullun lailla ja hän otti paremman otteen luudanvarrestaan yrittäen epätoivoisesti pysyä rauhallisena. Sitten hän tunsi käden koskettavan käsivarttaan, näki punaisen huispauskaavun hihan ja tutun hahmon. Sirius.

"Se oli mielenkiintoinen teko", Sirius sanoi käheällä äänellä ja James tajusi, että myös hänen ystävänsä oli hermostunut. "En olisi ehkä odottanut sitä, mutta – se oli hyvin tehty, James."

James nyökkäsi häkeltyneenä osaamatta sanoa mitään. Sirius kutsui häntä vain harvoin hänen oikealla nimellään, mutta silloin kun poika teki niin, James tiesi pojan olevan ehdottoman vakavissaan. Sirius ei jäänyt odottamaan hänen vastaustaan, vaan loi häneen pitkän katseen, taputti hänen käsivarttaan ja syöksähti sitten luudanvarrellaan kohti Ariannaa, joka lensi jo poispäin huispauskentältä. James katseli hetken aikaa parhaan ystävänsä perään raskain sydämin ja keskitti sitten taas kaiken huomionsa Lilyn etsimiseen.

Pitkän etsinnän jälkeen James lopulta näki tutun, punatukkaisen hahmon laskeutuvan huispauskatsomosta takaisin maan pinnalle. Hän ei jäänyt odottelemaan, vaan syöksyi kovaa vauhtia alas ja suoristi viime tipassa luudanvartensa tytön vierellä.

"Nyt on vähän turha aika pelätä lentämistä", James murahti karheasti ja ojensi tytölle kätensä. "Hyppää kyytiin."

Lily tarttui hänen käteensä ja nousi hänen taakseen luudanvarrelle kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi luudanvartensa kohti jonkin matkan päässä odottavaa linnaa miettien, miten kaikki oli voinut mennä niin kammottavalla tavalla pieleen.

8.osa - Hyökkäys Tylyahoon

Suuressa Salissa ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä aavemaisen hiljaista. Lily astui Jamesin kannoilla sisälle Suureen Saliin katse lattiaan luotuna. Hänen teki mieli kohottaa päätään ja katsoa ympärilleen, mutta hän ei pystynyt siihen, ei yksinkertaisesti pystynyt, vaikka ei osannutkaan sanoa, mitä tarkalleen ottaen pelkäsi. Ehkä hän pelkäsi juuri hiljaisuutta ja salissa istuvien oppilaiden kuolemankalpeita kasvoja, ensiluokkalaisten punoittavia poskia ja itkuisia silmiä. Tai ehkä hän vain ei halunnut katsoa ympärilleen, koska jos hän tekisi niin, hän joutuisi kohtaamaan luihuisten katseet. Eikä hän tiennyt, mitä silloin tekisi. Hän vain ei kestänyt luihuisten ivallisia hymyjä, tietäväisiä katseita, aivan kuin se, mitä he olivat niin pitkään odottaneet, olisi vihdoinkin tapahtunut. Ja niin se olikin, Lily ajatteli synkästi ja puristi tiukasti Jamesin käsivartta heidän kävellessään Siriuksen ja Ariannan luokse rohkelikon tupapöydän ääreen. Sota oli alkanut.

Lily istui hiljaisena pitkän tupapöydän ääreen ja jäi tuijottamaan pöytää. Hän oli kiitollinen tuntiessaan Jamesin käsivarret ympärillään - maailma vilisi hänen ympärillään nopeammin kuin koskaan ja ohitsekiitävän hetken ajan hänestä tuntui, että hän saattaisi pyörtyä.

"Miten sinä tiesit?" Siriuksen hiljainen ääni sai Lilyn palaamaan takaisin nykyhetkeen. Hän kohotti varovasti katseensa ja tajusi katsovansa suoraan Siriuksen myrskyisiin, raivontäyteisiin silmiin. Siriuksen suu oli ohut, tiukka viiva ja hän puristi Ariannan kättä tavalla, joka kieli, että hän olisi halunnut olla jossakin aivan muualla, tehdä jotakin aivan muuta kuin istua paikoillaan -

"Minä näin sen." Jamesin ääni oli matala ja soinniton; hän kuulosti siltä, kuin olisi ollut suurten kärsimysten vallassa ja yrittänyt piilottaa sen toisilta. "Vahingossa. Kun Katie jahtasi sieppiä."

Sirius nyökkäsi. "En olisi ikinä uskonut näkeväni päivää, jolloin Sarvihaara Potter keskeyttäisi vapaaehtoisesti huispausottelun", poika naurahti sitten kömpelösti. James hymyili väkinäisesti hänen sanoilleen ja jätti lausumatta ääneen sitä häpeällistä tosiasiaa, että oli lähestulkoon jättänyt tekemättä sen, minkä oli tehnyt. Se oli tarpeeksi suuri häpeä kannettavaksi kaikessa hiljaisuudessakin ja James tiesi, että ei tulisi koskaan jakamaan sitä Siriuksen tai kenenkään muunkaan kanssa.

"Mitä luulet, että tapahtuu nyt?" Sirius jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut vain täyttääkseen ontolta kuulostavan hiljaisuuden, joka heidän ympärillään vallitsi. Vain luihuiset kuiskailivat hiljaa keskenään ja vaikka Lily ei voinutkaan kuulla sanoja, hän tiesi jo, mitä he sanoivat.

James kohautti olkapäitään turtana. "Odotetaan", hän tokaisi ja heilautti kättään Suuren Salin ovelle. Lily seurasi hänen katsettaan oven suuntaan ja näki helpotuksekseen professori Dumbledoren astelevan reippaasti sisään ovesta kannoillaan professori McGarmiwa, jonka kasvot olivat valkeammat kuin koskaan ja jonka otsalla oli syviä huolen ryppyjä.

Hiljaisuus salissa syveni entisestään, kun Dumbledore käveli käytävää pitkin henkilökunnan pöydän luokse. Vanhan velhon kasvoilla ei ollut häivähdystäkään pelosta - vain hänen silmänsä olivat menettäneet iloisen pilkkeensä ja katsoivat nyt salin oppilaita vanhoina ja vakavina.

"Saanko pyytää hiljaisuutta?" Dumbledore kysyi aina yhtä kohteliaaseen tapaansa, vaikka kysymys olikin täysin turha. Jopa luihuiset istuivat täysin vaiti ja olivat keskittyneet kuuntelemaan. Dumbledore nyökkäsi tyytyväisenä. "Kiitos. Kuten olen jo aiemmin ilmoittanut, kuolonsyöjät ovat aloittaneet hyökkäyksen Tylyahoon. Vakuutan kuitenkin teille, että teillä ei tule olemaan mitään hätää niin kauan kuin pysytte Suuren Salin sisällä. Tylypahka on suojattu monilla erilaisilla loitsuilla ja manauksilla, joita Voldemortilla ei ole pienintäkään toivoa läpäistä."

Dumbledore piti pienen tauon ja antoi rauhoittavan katseensa kulkeutua salin laidasta toiseen. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä entistäkin lujempi.

"Tylyahon kyläläiset ovat meidän naapureitamme. Me emme jätä heitä pulaan", rehtori sanoi. "Opettajat lähtevät välittömästi auttamaan Tylyahon kyläläisiä. Oppilaat jäävät tänne, eivätkä missään nimessä poistu Suuresta Salista. Hagrid jää salin ulkopuolelle vahtimaan tilannetta. Pyydän teitä kaikkia pysymään rauhallisina. Kiitos."

Dumbledore nyökkäsi lyhyesti ja viittasi sitten takanaan seisovia opettajia seuraamaan itseään ulos Suuresta Salista. Mennessään vanha rehtori veti taikasauvansa esille päättäväinen ilme kannoillaan, eikä Lily voinut kuin miettä, mitä vanhuksen mielessä liikkui tuona hetkenä. Professori McGarmiwa seurasi Dumbledorea ja hänen jäljessään tulivat muut opettajat. Lily erotti joukosta myös Redin ja Jazzin, jotka kävelivät kohti Suuren Salin ovea käsivarret tiukasti toistensa ympärillä. Redin kasvot olivat ilmeettömät ja hän piteli taikasauvaa tavalla, jota olisi voinut kutsua jopa ylimieliseksi, eikä Lily voinut olla varma siitä, että mies edes tunsi mitään pelkoa, niin luonnottomalta kuin se tuntuikin.

Lily seurasi äänettömänä sivusta, kuinka opettajat yksi toisensa jälkeen lähtivät salista ja Suuren Salin ovet suljettiin tiukasti. Hiljaisuus säilyi salissa hetken aikaa. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta, oppilaat alkoivat puhua kiihtyneellä äänellä keskenään. Lily erotti keskustelunpätkän sieltä täältä, huolestuneita kyselyjä ja ensiluokkalaisten itkuja, mutta lopulta hänen oli pakko sulkea korvansa, sillä hän ei kestänyt enempää. Hän siirsi katseensa pois Suuren Salin raskaista, suljetuista ovesta ja kääntyi katsomaan Jamesia. Jamesin kasvot olivat vakavat ja hänen otsallaan oli syviä uurteita, aivan kuin hän olisi keskittynyt miettimään jotakin. Hänen toinen kätensä oli kiertynyt Lilyn olkapäiden ympärille, toinen puristi pöydän reunaa tiukasti, melkein pakkomielteisesti. Lily kallisti päätään ja yritti tulkita ilmeitä pojan kasvoilla.

"Kaikki hyvin, James?" hän puolittain kuiskasi nojautuessaan lähemmäs poikaa.

Poika hätkähti ja katsoi häntä melkein hämmentyneenä, ikään kuin olisi ehtinyt jo unohtamaan hänen läsnäolonsa. Sitten surumielinen hymy kohosi pojan kasvoille ja hän ojensi kätensä silittäkseen punaiset hiussuortuvat sivuun Lilyn kasvoilta.

"Sinähän tiedät, mitä minun pitää tehdä, etkö tiedäkin, Lily?" James kysyi täysin vakavana ja Lily, joka oli osittain jo arvannut, mistä oli kyse, osasi vain nyökätä.

"Sinä aiot mennä Tylyahoon", hän sanoi tarpeettomasti.

Jamesin silmät tummenivat aavistuksen verran, aivan kuin poika olisi ollut vihainen. "Voit olla varma siitä, että aion", poika sanoi uhmakkaasti ja veti samalla melkein puolihuolimattomasti taikasauvansa esille. "Minä en jätä Tylyahoa niiden paskiaisten armoille."

"Ei sinusta yksin ole mitään hyötyä", Peter huomautti järkevästi.

"Hän ei ole yksin", Sirius tokaisi automaattisesti ja oli jo noussut puolittain ylös paikaltaan samalla kun veti taikasauvaansa huispauskaapunsa taskusta. Hän kiskaisi punaisen huispauskaavun pois päältään paljastaen sen alla olevan mustan villapaidan ja mustat housut. "Minä aion mennä myös."

"Ja minä", Arianna ilmoitti.

"Ja minä", Lily lisäsi. Hän katsoi Jamesia vaativasti kieltäytyen jo etukäteen kuuntelemasta yhtäkään niistä vastaväitteistä, joita James hänelle todennäköisesti syöttäisi. Hänen yllätyksekseen James ei kuitenkaan sanonut mitään, nyökkäsi vain ja tarttui hänen käteensä vetäen hänet jaloilleen.

"Niin kauan kuin et tee mitään typerää", poika varoitti vielä. Lily ei vastannut. Hän seurasi sivusta, kuinka Remus ja Cinnamon nousivat jaloilleen taikasauvojaan puristaen. Myös Peter seurasi heidän esimerkkiään ja vaikka pojan taikasauvaa pitelevä käsi vapisikin holtittomasti, olivat hänen vaaleansiniset silmänsä lähestulkoon tyynet, ikään kuin jokin äänetön, sisäinen päätös olisi antanut pojalle rohkeutta.

"No niin." James läimäytti hermostuneena kätensä yhteen. "Menemmekö me sitten?"

Toiset nyökkäsivät ja lähtivät kävelemään kohti ovea taikasauvojaan puristaen. He eivät olleet kuitenkaan ehtineet lähellekään ovea, ennen kuin Casper Halliwellille kuuluva pojan ääni huusi:

"Minne te olette menossa?"

James vilkaisi Lilyä kärsivä ilme kasvoillaan ja kääntyi ympäri pystyäkseen katsomaan rohkelikon tupapöydän päädyssä istuvaa poikaa, jolla oli edelleen huispausunivormu yllään. "Tylyahoon, tietenkin", James vastasi kärsimätön sävy äänessään.

"Dumbledore kielsi", Casper huomautti.

"Joten?" James kohotti kulmiaan. "Minä olen Kelmi."

Hän kääntyi ympäri ja lähti taas suunnistamaan ovelle, mutta ei ehtinyt ottaa kovinkaan monta askelta, ennen kuin Casperin ääni pysäytti hänet taas.

"Minä haluan tulla mukaan!" Casper ilmoitti. James kääntyi katsomaan poikaa olkapäänsä ylitse ja näki pojan nousseen seisomaan ja riisuvan kovalla kiireellä huispauskaapua yltään. James ravisti päätään kieltävästi.

"Minä en halua, että kukaan muu joutuu vaikeuksiin", hän tokaisi terävästi.

Casper ei hätkähtänytkään. "Tämä on meidänkin koulumme, James", hän ärähti varmuudella, joka sai Lilyn yllättymään ja Jamesin ilmeen pehmenemään. Lily näki Jamesin harkitsevan asiaa. Sitten James nyökkäsi lyhyesti.

"Tule sitten - ja kuka tahansa muukin, joka haluaa", James sanoi korottaen ääntään niin, että kaikki salissa istuvat oppilaat saattoivat kuulla hänet. "Mutta ei ketään alle seitsemäsluokkalaista!"

"Mitä?" Katleen Kensington äännähti pettyneenä. "Et sinä voi tehdä niin!"

"Minä olen johtajapoika", James tokaisi peräänantamattomaan sävyyn. "Ja jonkun pitää jäädä tänne huolehtimaan ensiluokkalaisista!"

Lily hätkähti Jamesin äänensävyn kuullessaan. Pojan ääni oli hänelle kokonaan vieras - käskevä ja täynnä sellaista aikuisuutta, johon Lily ei ollut ikinä uskonut Jamesin ylettyvän. Hän vilkaisi Jamesia puolittain ihmetellen, puolittain ihaillen. Oli outoa nähdä tämä uusi puoli Jamesista. Hän oli tottunut näkemään Jamesin hankaluuksienaiheuttajana, poikana, joka ei suhtautunut juuri mihinkään vakavasti ja jolle aikuisuus oli pahin kirosana maailmassa. Tässä uudessa Jamesissa ei ollut mitään noista ominaisuuksista. Niiden tilalle oli tullut uusia puolia - järjestelmällisyyttä ja päättäväisyyttä, jonkinlaista aikuismaista johtajuutta.

"Miten me aiomme päästä Hagridin ohitse?" Arianna kysyi havahduttaen Lilyn ajatuksistaan. "Näin ison joukon on aika vaikeaa liikkua huomaamattomasti." Hän vilkaisi merkitsevästi heidän ympärilleen kerääntynyttä parinkymmenen oppilaan joukkoa, joka koostui suurimmaksi osaksi rohkelikoista ja korpinkynsistä, vaikka joukossa oli muutama puuskupuhkin. Jopa Amos Diggory, jota Lily oli aina pitänyt halveksittavana ja halpamaisena olentona.

Siriuksen kasvoille ilmestyi synkkä virnistys. "Sitten me emme mene huomaamattomasti", poika sanoi ja kääntyi katsomaan saliin jääviä oppilaita. Sirius korotti ääntään. "HEI, LAKE - TÄNNE!"

Katie Lake ponkaisi oitis ylös paikaltaan ja harppoi Siriuksen luokse. "Mitä?"

"Sinun tehtäväsi on huolehtia Hagridin harhauttamisesta", Sirius ilmoitti tummatukkaiselle tytölle, joka nyökkäsi vakavana. "Kun minä sanon nyt, sinä huudat - ihan mitä tahansa mieleesi juolahtaa, mutta kuitenkin jotakin sellaista, mikä saa Hagridin syöksymään tänne - onko selvä?"

Katie nyökkäsi uudelleen ja veti syvään henkeä. Sirius antoi hänelle merkin ja lähestulkoon hänen huultensa välistä purkautui viiltävä, kimeä kirkaisu, jota seurasi kauhuntäyteinen huuto:

"ANKEUTTAJA!"

Suuren Salin ovi lennähti auki ja järkyttyneeltä näyttävä Hagrid syöksyi sisälle saliin. "Mitä tääl on meneillään?" jätti kysyi. Lily ei ehtinyt kuulemaan Katien vastausta, sillä James viittasi heitä juoksemaan ulos Suuresta Salista heti, kun ovi oli avautunut. James tarttui lujasti Lilyn käsivarteen ja lähti kiskomaan häntä kohti linnan ulko-ovea kantaen luudanvarttaan mukanaan toisessa kädessään.

"Lily - yksi juttu, ennen kuin me menemme Tylyahoon", James sanoi vakavasti samalla kun auttoi Lilyä luudanvartensa selkään. "Minä en halua, että sinä ryhdyt soittamaan suutasi Voldemortille. Lupaatko?"

Lily pakotti kasvoilleen vinon hymyn. "Lupaatko, että et ryhdy kaksintaistelemaan Voldemortin kanssa?" hän kysyi samaan sävyyn.

James ei sanonut mitään, vaan heilautti itsensä luudanvarrelle Lilyn taakse ja lähti lentämään Tylyahoa kohti niin lujaa kuin ikinä pystyi.

Lily muisti edelleen selkeästi sen painajaismaisen illan, jolloin kuolonsyöjät olivat hyökänneet Jamesin kotitaloon. Hän muisti silloin tuntemansa pelon ja epätoivon, sekavan kauhun, joka oli uhannut ottaa hänet valtaansa joka hetki. Hän muisti itkun, tukahtuneet huudot ja kauniisiin vaatteisiin verhotut liikkumattomat ruumiit. Hän oli jo kauan ajatellut, että mikään ei voinut olla pahempaa, kuin tuon illan kokemukset. Mutta nyt, kun James laskeutui luudanvarrellaan Tylyahon pääkadulle, hän tajusi olleensa väärässä. Sekasorto ja kauhu Tylyahossa olivat tuhat kertaa pahempia kuin uudenvuoden yönä. Joka puolella oli mustiin pukeutuneita, naamioiden taakse kätkeytyneitä kuolonsyöjien hahmoja, itkeviä lapsia, verta ja vihreitä tappokirouksen välkähdyksiä, jotka saivat Lilyn sydämen hakkaamaan kahta lujemmin. Hän hypähti alas Jamesin luudanvarren selästä pidellen taikasauvaansa lujasti kädessään ja oli aikeissa syöksyä taistelun sekaan ennen kuin ehtisi hermoilemaan, mutta James tarttui häntä lujalla otteella ranteesta ja pysäytti hänet.

"Vielä toinen asia", poika sanoi vakavasti katse kiinnittyneenä hänen silmiinsä. "Tämä ei ole mikään uudenvuodenyö. Pysytään yhdessä, Lily. Minä en aio antaa sinun kuolla."

Lilyn teki mieli itkeä helpotuksesta pelkästään siksi, että James oli olemassa, että James oli siinä, mutta hän kovetti itsensä ja vastasi heikosti hymyillen:

"Ikävää, mutta en usko, että viikatemiestä kiinnostaa."

James katsoi häntä vakavana. "Minä olin tosissani, Lily", hän sanoi melkein loukkaantuneena.

"Niin olin minäkin", Lily napautti ja irrotti ranteensa Jamesin otteesta. "Mennään nyt - "

James nyökkäsi jännittyneesti, vilkaisi Lilyä vielä viimeisen kerran ja lähti juoksemaan kohti Kolmen Luudanvarren edessä kamppailevaa kuolonsyöjälaumaa. Lily seurasi aivan hänen kannoillaan, mutta kumpikaan ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, ennen kuin joukko kuolonsyöjiä huomasi heidät ja heidät pakotettiin puolustamaan itseään. Kaaos ja tapahtumat pyyhkäisivät Lilyn mukanaan. Hän ei enää tiennyt, missä oli tai ketä vastaan taisteli, hän torjui ja kirosi automaattisesti ja yritti olla välittämättä rinnassaan tykyttävästä kivusta, joka tuntui uhkaavasti hapenpuutteelta, tai ehkä se oli vain viiltävää pelkoa, hän ei voinut olla varma. Hän vilkaisi Jamesia ohimennen, torjui jälleen yhden kirouksen, väisti, kumartui ja suoristautui - kaikki se oli vain osa yhtä, automaattista liikesarjaa, jota hän suoritti kerran toisensa jälkeen pitääkseen mielensä takamailla vaanivan pakokauhun loitolla. Vaikka James oli sanonut, että kyseessä ei ollut uudenvuodenyö, juuri sitä se oli - kipua, itkua ja avuttomia huutoja, aina vain uudelleen. Lily yritti sulkea korvansa ympäröiviltä ääniltä, mutta ei pystynyt siihen. Hän toivoi, että olisi tiennyt, missä Arianna ja Sirius olivat, missä Cinnamon oli, tai Remus tai Peter tai Alice -

"KARKOTASEET!" hän huusi osaamatta enää sanoa, kuinka monta kertaa oli jo käyttänyt tuota nimenomaista loitsua taistelun aikana. Hän oli menettänyt ajantajunsa - hänestä tuntui, kuin taistelua olisi kestänyt vain pieni hetki ja kuitenkin hänen ruumiinsa tuntui väsyneeltä kuin hän olisi taistellut vuorokausia... "ESTOUS! TAINNUTU!"

"JAMES! LILY! MITÄ HELVETTIÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE?" etäisesti tutulta kuulostava miehen ääni sai Lilyn huomion herpaantumaan taistelusta. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan.

"ÄLÄ KESKEYTÄ TAISTELUA, TYTTÖ - TAINNUTU - " mies huusi. Lily kiinnitti kiireesti huomionsa takaisin taisteluun ja ennätti vain vaivoin torjumaan häntä kohti suunnatun kirouksen. Hän tunsi olevansa auttamattomasti väärässä paikassa ja melkein katui, että oli edes tullut... ei hänestä ollut kenellekään mitään apua, hän oli vain taakkana... sitten hänen huomionsa kiinnittänyt mies ilmestyi hänen ja Jamesin luokse ja sai hänet unohtamaan ikävät ajatuksensa. Hän tunnisti miehen sinä silmänräpäyksenä, kun mies astui näköpiiriin. Joseph Potter... Jamesin isä...

Herra Potterin avustuksella Lily ja James saivat nopeasti kuolonsyöjäjoukon perääntymään ja saivat lopultakin mahdollisuuden vetää henkeä. Lily pyyhkäisi väsyneesti otsalleen liimautuneet hiukset sivuun ja kohotti sitten katseensa herra Potteriin, joka yritti tasata hengitystään.

"Kiitos avusta", Lily onnistui sanomaan jokseenkin vakaalla äänellä.

Herra Potter nyökkäsi rauhallisesti. Sitten hänen ilmeensä tuimeni ja hän kiinnitti katseensa Jamesiin. "Mitä helvettiä te kaksi oikein teette täällä?" hän toisti vaarallisen hiljaisella äänellä.

"Puolustamme Potterin suvun kunniaa, mitä muutakaan?" James vastasi uhmakkaasti.

Jamesin isä tuhahti. "En voi uskoa, miten Dumbledore voi olla niin typerä, että päästää teidät tänne - te olette vielä koulussa - "

"Dumbledore ei päästänyt meitä tänne", James tokaisi, ennen kuin hänen isänsä ehti sanomaan enempää. "Me tulimme ilman lupaa."

"Ilman lupaa?" herra Potter ärähti. "Oletko sinä täysin seonnut, poika?"

James ja hänen isänsä katselivat hetken aikaa toisiaan silmät kipunoiden, eikä Lily voinut kuin kuvitella, millainen kamppailu vanhemman ja nuoremman Potterin välillä oli käynnissä tuona hetkenä. James oli se, joka käänsi ensimmäisenä katseensa pois. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut alistunut, vaan enemmänkin ivallinen ja hänen äänessään oli kuivaa huvittuneisuutta, kun hän sanoi:

"Se on kokonaan sinun päätettävissäsi. Sinuunhan minä olen tullut."

Lily ei voinut olla nauramatta ääneen tilanteesta huolimatta. Herra Potter kuuli hänen äänensä ja siirsi oitis kaiken huomionsa häneen.

"Ja sinä, Lily", miehen äänessä oli selvästi paheksuva sävy. "Jamesko sinut houkutteli tänne?"

"En houkutellut!" James kivahti, ennen kuin Lily ehti sanomaan mitään.

Herra Potter huiskautti kättään. "En kysynyt sinulta, poika. Miksi sinä tulit tänne, Lily?"

Lily kohautti olkapäitään. "Sitä kutsutaan kai omaksitunnoksi", hän sanoi väljästi välittämättä jäädä väittelemään asiasta enää yhtään pidemmäksi aikaa. Jamesin isä huokaisi ilmeisen tuskastuneesti.

"Teidän kahden pitäisi heti mennä takaisin Tylypahkaan", hän sanoi suostuttelevaan sävyyn.

"Voldemortin pitäisi heti mennä hukuttautumaan matami Rosmertan oluttynnyriin", James murahti. "Mutta ikävä kyllä tässä maailmassa ei aina saa, mitä haluaa - oletko sinä nähnyt Siriusta, isä?"

"Siriusta?" herra Potter voihkaisi. "Onko hänkin täällä?"

James nyökkäsi. "Ja Remus ja Peter ja Arianna ja Cinnamon ja Alice ja Casper ja -"

"Riittää, poika! Minä en halua tietää, mitä sinä olet mennyt tekemään, mutta voit olla varma, että selvitän asian, kunhan tästä selvitään", herra Potter sanoi kireällä äänellä. "Yrittäkää pysyä poissa vaikeuksista, te kaksi."

Sen sanottuaan mies oli jo käännähtänyt kannoillaan, kohottanut taikasauvansa ja syöksynyt takaisin taistelun keskelle. James vilkaisi Lilyä kysyvästi. Lily nyökkäsi, korjasi otettaan taikasauvastaan ja juoksi Jamesin kannoilla jatkamaan taistelua.

Lily ei osannut sanoa, kuinka kauan taistelua oli jatkunut, ennen kuin hän viimein näki Ariannan. Tyttö taisteli yhdessä Siriuksen, Casperin ja muutaman tylyaholaisen kanssa Hunajaherttuan edessä ja vaikka tytön ilme olikin väsynyt, näytti hän Lilyn helpotukseksi jokseenkin vahingoittumattomalta. Sirius sen sijaan oli enemmän kuin tahriintunut - hänen kasvonsa olivat kokonaan kuran ja veren peitossa, hänen haljenneesta huulestaan tippuva veri valui vanana alas hänen leukaansa pitkin ja hänen toinen käsivartensa oli ilmiselvästi loukkaantunut, sillä hän näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan olla liikuttamatta sitä. Muutenkin Siriuksen liikehdintä oli niin jäykkää ja ilmeisen tuskallista, että Lilystä oli ihme, että poika ylipäätäänsä oli mukana taistelussa. Pojan kasvot vääristyivät tuskasta jokaisen kumarruksen, jokaisen äkkinäisen väistön myötä ja siltikään hän ei näyttänyt välittävän - hän olisi yhtä hyvin voinut olla kuolemaisillaan kipuunsa, eikä hän siltikään olisi välittänyt. Vasten Siriuksen repaleista, kovaa olemusta Arianna ja Casper vaikuttivat sitäkin heikommilta pienine naarmuineen ja ahdistuksen täyttämine silmineen.

Lily vilkaisi Jamesia. Poika oli niin uppoutunut taisteluunsa pitkää, naamioitunutta miestä vastaan, että ei kiinnittänyt Lilyyn mitään huomiota. Lily muisti Jamesin sanat siitä, kuinka heidän pitäisi pysyä yhdessä... ja omalla tavallaan James saattoi olla oikeassa, mutta juuri nyt poika ei tarvinnut hänen apuaan, eikä hän tarvinnut pojan apua... ja hänen oli aivan pakko saada tietää, mitä Siriukselle oli tapahtunut. Päätöksen tehtyään hän loi vielä viimeisen, pahoittelevan silmäyksen Jamesiin ja syöksähti sitten kohti Hunajaherttuan edessä taistelevaa joukkoa niin nopeasti kuin pääsi.

"SATUTUS!" omituisen käheä naisen ääni huusi täysin yllättäen. Lily pysähtyi niille sijoilleen, pyörähti ympäri ja kohotti taikasauvansa torjuakseen kirouksen, mutta sitten hän jo tunsi lentävänsä selälleen kuraiseen maahan viiltävän kivun vihloessa selkärankaansa. Naisen ääni nauroi ja nauru oli yhtä luonnotonta, yhtä matalaa ja miesmäistä kuin naisen puheäänikin. Lily näki naisen tulevan lähemmäs samalla kun itse pyrki ylös maasta yrittäen olla välittämättä kivusta, joka tuntui repivän hänen selkänsä kokonaan rikki. Nainen kohotti uudelleen taikasauvansa - jos hän edes oli nainen, Lily tuli ajatelleeksi, sillä vaikka hänellä oli pitkät, paksut ja varsin naismaiset hiukset, ei hänen vartalossaan ollut mitään pehmeää, eikä Lily voinut nähdä hänen kasvojaan.

"KID - " nainen aloitti ilmiselvän nautinnollisesti, mutta seuraavassa hetkessä tikari oli jo uponnut hänen vasempaan nilkkaansa ja hän kaatui tuskasta rääkäisten maahan. Lily laski helpottuneena taikasauvansa ja alkoi ponnistella pystyyn. Samassa hän tunsi lujien käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja tukevan hänet takaisin jaloilleen.

"Te ette sitten ikinä tottele käskyjä", miehen ääni murahti hänen takaansa. Hän kääntyi ympäri ja tajusi katsovansa suoraan Redin veritahraisiin, sotkuisiin kasvoihin.

"Sinä heitit tuon tikarin, etkö heittänytkin?" Lily kysyi yllättyneenä.

Red nyökkäsi. "Lainasin tikarin Jazzilta", hän selitti. "Ajattelin, että siitä voisi olla hyötyä - " hän jätti lauseen kesken ja käveli vähän matkan päähän, missä hänen haavoittamansa kuolonsyöjä makasi liikkumattomana. Red kumartui, kiskaisi tikarin yhdellä terävällä liikkellä irti naisen jalasta, puhdisti sen terän ja työnsi sen muina miehinä takaisin vyöhönsä. Sitten hän ojensi kätensä ja kiskaisi naamion sivuun kuolonsyöjän kasvoilta.

"Olisi pitänyt arvata", mies sanoi viileästi tarkastellessaan naisen paljaita kasvoja, jotka eivät olleet sen enempää naiselliset kuin epänaisellisetkaan - enemmänkin ne toivat Lilyn mieleen suoraviivaisen, rujosti kaiverretun patsaan kasvot. "Virginia Dion", Red lausui nimen selvästi halveksuen. "Ja me kun kuvittelimme hänen olevan Päivän Profeetan ja ministeriön palveluksessa."

Red astui selvästi inhoten kauemmas naisesta ja kääntyi uudelleen Lilyn puoleen. "Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi ilmeettömään tapaansa saaden Lilyn ihmettelemään, eikö mies voinut edes kerran elämässään näyttää tuntevansa jotakin.

Lily kohautti olkapäitään. "Selkääni sattuu kuin joku olisi iskenyt minua veitsellä, mutta SINUN veitseniskusi pelasti minut pahemmilta ongelmilta", hän vastasi.

"Jotakin hyötyä Jazzistakin", Red hymähti. "Hän itse asiassa pakotti minut opettelemaan tikareidenheittelyn. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että se on tyylitöntä."

"Ja mikähän muutti sinun mielesi?" Lily kohotti kulmiaan.

Mies naurahti teräksiseen tapaansa. "Sitä kutsutaan avioliitoksi, Lily - kotirauhan säilyttämiseksi on pakko tehdä pieniä kompromisseja, varsinkin, kun Jazz on muutenkin nykyään niin äkkipikainen, että koskaan ei tiedä, saako tikarista vai - MAAHAN!"

Lily ehti hädin tuskin heittäytyi vasten kuraista maata, ennen kuin jo tunsi vihreän valon välähdyksen kiitävän päänsä ylitse. Hän kohotti katseensa ja näki kuolonsyöjäjoukkion tulevan kovaa vauhtia heitä kohti.

"Pieni vihje", Red murahti samalla kun tarttui taas taikasauvaansa. "Etsi James ja loput laumastasi ja painu sitten helvettiin täältä. Tämä ei ole mikään huviloma."

Lily ei ehtinyt vastaamaan, ennen kuin Red oli kompuroinut jaloilleen ja sännännyt jatkamaan taistelua. Lily nousi ylös maasta yrittäen olla välittämättä selässään vihlovasta kivusta, jonka ansiosta hänestä tuntui, kuin hänen jalkansa olisivat voineet pettää hänen allaan hetkenä minä hyvänsä. Hän vilkaisi ympärilleen Jamesia etsien - ehkä Red oli oikeassa, heidän olisi parasta vain lähteä - mutta James oli jo ehtinyt kadota hänen näköpiiristään. Lily kirosi ääneen ja lähti sitten suunnistamaan Siriuksen ja Ariannan luokse.

"Lily!" Arianna kirkaisi, kun Lily ehti hänen, Siriuksen ja Casperin luokse Hunajaherttuan eteen. "Sinä - TAINNUTU - olet - ESTOUS - kunnossa - MERLIN, TAINNUTU! TAINNUTU! On tosi kivaa nähdä sinua taas, Lily - ESTOUS - "

"Samat sanat", Lily vastasi hengästyneesti ja pyörähti ympäri kirotakseen itseään tavoitelleen kuolonsyöjän. "Onko teillä kaikki - ESTOUS - hyvin?"

Arianna kohautti olkapäitään ja väläytti hänelle hätäisen hymyn, jonka läpi kuitenkin paistoi selvä väsymys. "Sirius on enemmän kuin ongelmissa - hän on murtanut kylkiluunsa, loukannut käsivartensa ja ties mitä vielä - TAINNUTU - eikä se typerys suostu häipymään - VARO, CASPER!"

Lily katseli, kuinka Casper heittäytyi hätäisesti sivuun kidutuskirouksen tieltä ja huiskautti sitten kiitollisena kättään Ariannalle.

"Tietenkään minä en suostu häipymään", Sirius pisti väliin. "Minä olen Sirius Black, pahus!"

"Sirius Black?" kuolonsyöjät toistivat ja astuivat oitis lähemmäs Siriusta. "Verenpetturi!"

Arianna voihkaisi. "Oliko sinun pakko mennä sanomaan tuo, pösilö?"

Sirius olisi epäilemättä vastannut, mutta hän oli aivan liian kiireinen yrittäessään torjua itseään kohti suunnattuja lukuisia kirouksia, sillä hänen nimensä kuultuaan kuolonsyöjät tuntuivat ottaneen suorastaan päämääräkseen hänen kiroamisensa. Lily tarttui tuskastuneena Siriuksen käsivarteen yrittäen samalla toisen kätensä ja taikasauvansa avulla pitää kuolonsyöjiä loitolla.

"Häivytään täältä, Sirius!" hän kirkui metelin ylitse. "ESTOUS - ei sinusta ole mitään hyötyä kuolleena - "

"Mutta heistä on", Sirius ärähti raivostuneesti. "TAINNUTU - ESTOUS - ESTOUS - "

"Helvetti, anna olla jo!" Casper puuttui keskusteluun samalla kun heittäytyi maahan ja taklasi yhden kuolonsyöjistä vatsalleen. Saman tien hän nappasi kyseisen kuolonsyöjän sauvan käsiinsä ja taittoi sen yhdellä liikkeellä kahtia. "Täällä alkaa avada kedavara lennellä kohta!"

Sirius nauroi. "Haluaisin nähdä näiden surkimusten yrittävän!"

"Ole hiljaa ja SEURAA MINUA!" Lily kivahti. "Me menemme nyt etsimään Jamesin!"

Lily oli varma, että Sirius olisi vielä vastustellut, jos olisi saanut mahdollisuuden. Poika oli kuitenkin liian keskittynyt taisteluunsa ylivoimaa vastaan ehtiäkseen sanomaan mitään. Lily ja Arianna käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja lähtivät raahaamaan vastustelevaa Siriusta pois Hunajaherttuan edestä. Arianna suojasi heidän selustaansa samalla kun Lily juoksutti ontuvaa, kuolemanväsynyttä Siriusta pois taistelun keskeltä.

"Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?" hän kivahti Siriukselle, kun he pääsivät syrjäiselle, täysin autiolle sivukadulle ja pysähtyivät vetämään henkeä. "Yrititkö sinä tapattaa itsesi?"

"Ne kuolonsyöjät minä yritin tappaa", Sirius ärisi. "Ja olisin tehnytkin sen, jos sinä et olisi tullut väliin!"

"Älä ole naurettava!" Arianna huusi.

"Minä en ole naurettava, minä yritän itse asiassa voittaa tämän taistelun!"

"Sitten sinun käsityksesi voitosta on jotenkin kieroutunut, koska minä en ainakaan laske itsemurhaa - on se kuinka ylevä tahansa - voittamiseksi!"

Sirius ja Arianna silmäilivät toisiaan silmät leiskuen ja hetken aikaa Lilystä tuntui, että Arianna piteli Siriusta aloillaan pelkän katseensa voimalla. Sitten Sirius riuhtaisi katseensa irti Ariannan silmistä, loi vielä viimeisen musertavan silmäyksen Lilyyn ja pyörähti ympäri palaten takaisin pääkadulle taistelun keskelle.

"Voi Merlin, sinun poikaystäväsi on ääliö!" Lily puuskahti Ariannalle ja ehti vain nopeasti pyyhkäisemään veren ja hien pois silmäkulmastaan, ennen kuin syöksyi taas Siriuksen kannoilla pääkadulle.

"Ihan kuin minä en sitä tietäisi", mutisi Arianna seuratessaan häntä.

Kaaos pääkadulla muuttui hetki hetkeltä pahemmaksi. Juostessaan Siriuksen kannoilla Lily oli kompastua maassa makaavaan liikkumattomaan hahmoon ja yrittäessään saada tasapainonsa takaisin hän pelastui täpärästi kidutuskiroukselta kiitos Jamesin, joka sattui tainnuttamaan kyseisen kuolonsyöjän, ennen kuin kirous ehdittiin langettaa loppuun. Seuraavassa hetkessä James oli jo hänen vierellään ja tuki häntä käsivarresta.

"Minne sinä oikein katosit?" James kysyi. "Minähän pyysin, että et lähtisi juoksentelemaan omillasi!"

"Ja minä päätin olla tottelematta", Lily tokaisi pyyhkien mutaa kasvoiltaan. "Jostakin syystä minulle tuli vain tämä vastustamaton halu pelastaa paras ystäväsi tapattamasta itseään, jos ymmärrät, mitä tarkoitan."

James avasi suunsa näyttäen siltä, että halusi väittää vastaan, mutta Lilyn murhaava katse vaiensi hänet nopeasti.

"Meidän pitäisi häipyä täältä hyvän saan aikana", Lily ilmoitti. "Tämä tilanne menee koko ajan sekopäisemmäksi ja on ihan turha koetella onneaan yhtään pidempään. Tai jollekulle vielä tapahtuu jotakin."

"Mielenkiintoinen ajatus, neiti Evans", ohut, kimakka ääni sanoi Lilyn selän takaa. "Ikävää, että se voi muuttua todeksi nopeammin kuin arvaatkaan."

Lily ja James käännähtivät yhtä aikaa ympäri ja saivat huomata olevansa vastatusten Voldemortin kanssa. Erehtymisen mahdollisuutta ei ollut - heidän edessään seisovalla miehellä oli käärmemäiset kasvot ja punaiset silmät, joiden ilme oli - jos mahdollista - vieläkin epäinhimillisempi kuin uudenvuodenaattona. Lily ei voinut olla värähtämättä katsoessaan Voldemortin kasvoja.

"Olisi pitänyt arvata, että tekin ilmestytte paikalle", Voldemort sihisi, eikä Lily osannut sanoa, heijastiko hänen äänensävynsä omahyväisyyttä vai raivoa. "Rohkelikot ja heidän pakkomielteisyytensä puolustaa heikompia - "

"Jos minä haluaisin puolustaa heikompia, olisin juuri nyt sinun ikioma henkivartijasi", James ivasi.

Voldemort heilautti taikasauvaansa, eikä James ehtinyt edes harkita puolustautumista, ennen kuin hän tunsi jo lentävänsä ilman halki ja paiskautuvansa vasten kuraista maasta. Hän tavoitteli taikasauvaansa, mutta Voldemort oli jälleen nopeampi.

"Kidutu", mies sihahti ojentaen taikasauvansa hänen suuntaansa.

"James!" Lily parahti ja kiirehti heittäytymään Voldemortin tielle tönäisten taikasauvan pois tämän kädestä. "Antaisit jo olla, senkin hirviö!"

"Miksi ihmeessä?" Voldemortin ohuet huulet taipuivat hymyyn, kun hän ojensi kätensä ja taikasauva lennähti takaisin hänen käteensä. "En usko, että annan olla, ennen kuin te molemmat olette kuolleet."

"Merlin, voisi kuvitella, että sinulla on jotakin meitä vastaan", James jupisi kömpiessään jäykästi ylös maasta. Hän osoitti taikasauvallaan suoraan päin Voldemortin käärmemäisiä kasvoja ja pienen epäröinnin jälkeen Lily seurasi hänen esimerkkiään.

Voldemort nauroi. "Ette kai te kuvittele, että kuraverinen ja keskenkasvuinen kukonpoika pärjäisivät minulle jotenkin?"

"Minusta se on aika hyvin alamittaista käärmettä vastaan", James latasi samaan sävyyn. Lily yritti viestittää pojalle katseellaan, että poika pysyisi vaiti, mutta James ei näyttänyt kuuntelevan. "Aiommeko me seisoa näissä ylevissä asennoissamme koko päivän, vai itse asiassa tehdäkin jotakin?"

Voldemort liikautti kättään laajassa kaaressa ja paiskasi Lilyn sanaakaan sanomatta vasten läheistä kiviseinää. Lily ehti juuri ja juuri suojaamaan päätään käsillään, ennen kuin törmäsi seinää vasten selkä edellä. Hän voihkaisi tuskasta.

"Ja kun yksi on pois alta... me olemme jälleen kahden, Potter", Voldemort sanoi ivallisesti.

James tuhahti. "Ei kuulosta ihannetilanteelta." Hän pakotti ylimielisen sävyn ääneensä, vaikka olikin enemmän kuin huolestunut Lilyn kunnosta - Lily makasi edelleen kyljellään maassa tiiliseinän edessä. "Miksi sinä et voi vain luovuttaa?"

"Luovuttaminen on heikkoja varten."

"Ja punaiset silmät sopivat vain lumotuille sioille. AVADA KEDAVRA!" James karjaisi, ennen kuin ehti edes ajattelemaan sitä, mitä teki. Lily haukkoi henkeään järkyttyneenä sanat kuullessaan, mutta Voldemort vain nauroi.

"Typerä poika! Sinun surkealla pikku kirouksellasi ei ole minuun mitään vaikutusta!" hän tokaisi ja loi merkitsevän katseen Lilyyn, joka alkoi hapuilla taikasauvaansa ja pyrkiä pystyyn. Hoikka, vihräen hihan peittämä käsivarsi ojentui auttamaan häntä. Jazz, Lily tajusi.

"Tästä seuraa vielä paljon hankaluuksia", Jazz mumisi Lilyn korvaan samalla kun auttoi tytön kunnolla jaloilleen. "Minä en todellakaan pärjää siinä, mitä tulen tekemään. Sinun on parasta juosta hakemaan Red ja nopeasti."

Jazz oli poissa, ennen kuin Lily ehti esittämään mitään lisäkysymyksiä. Tyttö tuijotti hetken aikaa liikkumattomana naisen loittonevaa selkää naisen astellessa suoraan kohti Jamesia ja Voldemortia, jotka kyräilivät toisiaan kuin kaksi hyökkäykseen valmistautuvaa petoa. Leijona ja käärme, Lily ajatteli hämärästi. Sitten hän muisti Jazzin antaman tehtävän ja alkoi etsiä katseellaan Rediä.

"Näyttää siltä, että rakas kuraverisesi on paennut paikalta", Voldemort mutisi huvittuneesti Jamesille. Jamesin teki mieli vilkaista suuntaan, jonne Lily oli jäänyt törmäyksensä jälkeen makaamaan, mutta hän oli kuullut Voldemortista liikaa irrottaakseen katsettaan hetkeksikään vastustajastaan.

"Pitäisin todennäköisempänä, että hänestä vain oli typerää jäädä keskustelemaan sinunlaisesi tylsimyksen kanssa", James ärähti.

Voldemort pudisteli päätään ilmeisen kyllästyneenä ja pienen hetken ajan James ehti jo kuvitella, että Voldemort aikoi tappaa hänet. Mutta sitten hetki meni ohitse ja julma välke syttyi häntä vastassa olevan olennon epäinhimillisiin, punaisiin silmiin.

"Te rohkelikot olette kaikki samanlaisia", Voldemort ärisi. "Dumbledoren puolella henkeen ja vereen."

"Voit uskoa", James sylkäisi vastaukseksi. "Ja jos sinun puolellesi liittyminen tarkoittaisi voittamista, minä mieluummin kuolisin!"

Voldemort nauroi taas. Nauru oli niin kylmää, niin eläimellistä, että James olisi mieluummin kuuroutunut kuin kuunnellut sitä hetkeäkään enempää. "Toiveesi on toteutettavissa yllättävän helposti, Potter - sinun tarvitsee vain hyväksyä se - "

"Minä en ikinä hyväksy mitään", James vastasi ja suoristi selkäänsä.

Voldemort nykäisi käärmemäistä päätään taaksepäin kuin iskua kavahtaen. Sitten hänen ohuet huulensa kiristyivät entisestään luonnottomaksi viivaksi, hän osoitti taikasauvallaan päin Jamesin kasvoja ja sähähti kuin vihainen käärme.

"Olkoon niin... Potterin poika - "

James suoristi selkäänsä, tiukensi otettaan taikasauvastaan ja valmistautui kohtaamaan kuolemansa. Hän tiesi sen koittavan - hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia Voldemortin kaltaista velhoa vastaan, ei mitään tarvittavia taitoja - omituista oli, että hän ei ollut peloissaan ja jos hän aiemmin olikin ollut hermostunut, kupli veri nyt niin kuumana hänen suonissaan, ettei hermostuneisuuden tai pelon kaltaisille tunteille jäänyt edes tilaa. Hän saattaisi aivan hyvin kuolla vain sekuntien kuluessa, tai ehkä ne olivat minuutteja - mitä väliä sillä oli? Tärkeintä oli, että hän ei suostuisi kyyristelemään Voldemortin jaloissa kuin koira, hän ei suostuisi pelkäämään tai vapisemaan, sillä loppujen lopuksi hän OLI rohkelikko ja Dumbledoren puolella henkeen ja vereen, hän tiesi olevansa oikeassa -

Ja jonakin ajattomana hetkenä, jolloin James ja hänen pedonkaltainen vastustajansa vain tuijottivat toisiaan Jamesin mieleen juolahti, että se oli lopultakin tapahtunut... hän oli lopultakin kasvanut aikuiseksi, ymmärtänyt paikkansa ja opetellut toimimaan sen mukaan. Dumbledore olisi ollut hänestä ylpeä, hän ajatteli - jos vain olisi ollut näkemässä.

Dumbledoren ajatteleminen antoi hänelle voimia kohottaa taikasauvansa vielä yhteen hyökkäykseen... siihen viimeiseen... ja vaikka hänen kurkkunsa tuntui karhealta, eikä hän tuntunut löytävän oikeita sanoja kaikkeen siihen, mitä hän halusi sanoa, hän sai raotettua huuliaan ja ärähdettyä vielä yhden sanan, josta heijastuivat kaikki hänen tunteensa, hänen rohkeutensa ja hänen ylpeytensä, joita Voldemort oli aina niin paljon vihannut ja jotka vielä koituisivat hänen tuhokseen jonakin päivänä... elleivät jo nyt.

"TAINNUTU!"

"AVADA KED - "

"KARKOTASEET!" Jazzille kuuluva kirkas ääni huudahti ja seuraavaksi Jazzin oranssihiuksinen, mustiin pukeutunut hahmo astui typerästi suoraan Jamesin ja Voldemortin väliin. Jazzin loitsu ei ollut onnistunut viemään Voldemortin taikasauvaa - ikään kuin se olisi ollut edes mahdollista - mutta se oli ostanut heille molemmille muutaman hetken lisäaikaa... aikaa, joka voisi lopussa osoittautua arvokkaaksi. James ja Jazz jakoivat nopean, joka rohkaisuksi tai hyvästeiksi tarkoitetun hymyn ja sitten kumpikin keskittyi jälleen Voldemortiin, kuin mitään muuta ei olisi ollut olemassakaan.

"Sinä taas", Voldemort murahti Jazzille ja nauroi sitten kimakasti, aivan kuin olisi sanonut jotakin hyvin hauskaa.

"Mukavaa, että vielä muistat minut." Jazzin ääni suorastaan tihkui ivaa.

Voldemortin suupielet taipuivat alaspäin. "Typerä tyttö", hän pahoitteli. "Niin mielettömän typerä tyttö..."

"Et kai vain puhu itsestäsi?"

"Avada - "

"Karkotaseet!" Jazz kirkaisi.

Voldemort avasi suunsa yrittääkseen uudelleen, mutta ennen kuin hän ehti tekemään mitään, korkea tytön ääni huusi jostakin Jazzin selän takaa:

"AVADA KEDAVRA!"

James näki Jazzin kääntyvän ympäri, Jazzin vihreiden silmien täyttyvän yllättyneisyydellä ja järkytyksellä, surullakin – mutta ei kuitenkaan pelolla. Sitten vihreä valo iski kirouksen lausuneen kuolonsyöjän taikasauvasta suoraan Jazzin rintaan ja Jazz horjahti velttona taaksepäin. James kiirehti kietomaan käsivartensa naisen ympärille ja kannatteli naisen painoa estääkseen tätä kaatumasta, vaikka tiesikin sen olevan turhaa... siitä ei ollut enää mitään hyötyä... hän katsoi alaspäin ja näki Jazzin silmien katsovan häneen tyhjinä ja autioina, aivan kuin kaikki naisen ajatukset ja tunteet, kaikki se ylimielinen ilkikurisuus ja itsevarmuus, jota James oli aina ihaillut, olisi äkkiä vain ollut – poissa. James horjahti polvilleen Jazzin liikkumaton ruumis edelleen sylissään. Järkytystä ja surua täynnä hän kohotti katseensa tyttöön, joka oli tappanut Jazzin. Tytön kasvoilla ei ollut naamiota ja James tunnisti hänet välittömästi, olisi tuntenut unissaankin... Bellatrix Black. Ja vaikka tytön suupielet olivat taipuneet ylöspäin vahingoniloiseen hymyyn, olivat hänen kylmät silmänsä järkyttyneet, yllättyneet... Hämärästi James tajusi, että tämä oli ollut Bellatrix Blackin ensimmäinen murha.

Hän antoi katseensa laskeutua takaisin Jazziin yrittäen kuvitella, mitä Jazz oli tuntenut kuollessaan. Miten Jazz oli voinut olla niin uskomattoman typerä, että oli astunut hänen ja Voldemortin väliin? James tunsi uskomatonta syyllisyyttä – hänen olisi pitänyt olla tuossa, maata hengettömänä jonkun toisen kannateltavana, ilmeikkäät silmät niin tyhjinä ja sieluttomina, aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Jazzin huulet olivat puolittain raollaan, ikuiseen huutoon raottuneena, tai ehkä nainen oli aikonut hymyillä viimeisinä hetkinään, James ei voinut olla varma. Katsellessaan Jazzin kasvoja hän tunsi uudenlaisen raivon heräävän sisällään, raivon, jollaista ei ollut tuntenut koskaan ennen. Tuo raivo sai hänet laskemaan Jazzin ruumiin kylmän maan varaan ja nousemaan itse takaisin jaloilleen. Hän suuntasi jäätävän katseen suoraan Bellatrixiin.

"Minä tapan sinut." Sanat solahtivat hänen huultensa välistä aivan liian helpon tuntuisesti samalla kun hän kohotti taikasauvansa. "Voit olla varma, että teen sen."

"Jätä hänet minulle!" miehen ääni sanoi vähän matkan päästä ja vasta silloin James tajusi Redin nähneen kaiken.

Lily ja Red olivat ehtineet paikalle juuri ajoissa nähdäkseen Voldemortin yrityksen tappaa Jazz, nähdäkseen Voldemortin epäonnistuvan... nähdäkseen Bellatrixin tekevän sen, mihin koko velhoyhteiskunnan mahtavin pimeyden velho ei ollut pystynyt. Bellatrix Black oli tappanut Jazzin.

Lily oli järkyttynyt siitä, miten vähän hän tunsi, kun se tapahtui. Pienen hetken ajan hän ehti jo kuvitella menettäneensä kaiken kyvyn tuntea, siirtyneensä rajan toiselle puolelle niiden joukkoon, joita oli aina halveksunut ja joita vastaan taistellakseen oli tullut tänne tänään... sitten järkytys oli iskenyt häneen pahemmin kuin yksikään kirous voisi tehdä ja hän oli lähestulkoon kaatunut maahan pelkästä väsymyksestä. Jazzin silmät tuntuivat katsovan suoraan häneen, kun se tapahtui, vaikka Lily tiesikin, että asia ei ollut niin. Hahmo, johon Jazzin silmät olivat kuoleman hetkellä liimautuneet, oli Red.

Ja nyt Red oli vetänyt taikasauvansa esille ja harppoi Voldemortin, Jamesin ja Bellatrixin luokse katse kiinnittyneenä suoraan Bellatrixin kasvoihin.

"En tajua, miten sinä voit olla noin typerä", Red ärähti tytölle. "Ensin käyt hermoilleni koulussa, sitten käyt hermoilleni koulun ulkopuolella ja nyt - " Red ei jatkanut lausettaan loppuun. "Et tiedäkään, miten kovasti haluan tappaa sinut juuri nyt!"

Bellatrix kohotti leukaansa. "Yritä sitten, ihmeprofessori. Ei se tosin tyttöystävääsikään auttanut - "

"KIDUTU!" Red ärähti.

"Red!" Lily huusi järkyttyneenä, kun Bellatrix kirkui tuskasta. Hän painoi kädet korvilleen, että ei kuulisi. "LOPETA!"

"Hän ansaitsee sen!"

"Haluatko sinä todella vajota HEIDÄN tasolleen?"

Ne sanat tepsivät. Red liikutti hitaasti taikasauvansa kauemmas maassa makaavasta Bellatrixista, mutta halveksunta hänen silmistään ei väistynyt.

"Sinä päädyt Azkabaniin tämän jälkeen", hän ärähti tytölle. "Ja minä pidän huolen siitä, että et ikinä pääse pois!"

"Et, jos olet kuollut", Voldemort sanoi silkkisesti. "Ajattele asiaa – kun typerä tyttöystäväsi on kerran kuollut, voisit aivan hyvin seurata perässä ja lakata häiritsemästä tekemisiäni."

"Se on vaimo", Red tokaisi. "VAIMO, eikä tyttöystävä."

"Sehän mielenkiintoista - " Voldemort kohotti taikasauvansa, mutta James astui hänen ja Redin väliin, ennen kuin hän ehti sanomaan sanaakaan. Lily seurasi hiljaisena hänen esimerkkiään.

"Nuoret typerykset? Luuletteko todella, että en tapa teitäkin?"

"Minun mielestäni se kuulostaa kovin yksitoikkoiselta vaihtoehdolta, Tom."

Lily ei ollut kertaakaan elämässään ollut niin kiitollinen kuin tuolla nimenomaisella hetkellä, vilkaistessaan sivulleen ja nähdessään Dumbledoren astuvan esiin väkijoukosta tummansinisessä kaavussaan, uurteiset kasvot tahraamattomina aivan kuin hän ei olisi ollut edes mukana taistelussa.

Voldemort sähähti. "Sinä!"

"Mielenkiintoinen huomio, josta tietenkin olen kiitollinen – mutta uskoisin olleeni tietoinen asiasta ilman sitäkin", Dumbledore sanoi kevyesti. "Lily – James – Red – menkää sivuun, olkaa niin ystävällisiä."

"Sinä sitten aina turvaudut typeriin huomautuksiin", Voldemort sanoi ylenkatseellisesti.

"Sitä kutsutaan itse asiassa keskusteluksi, Tom hyvä, mutta ymmärrän tietenkin, jos olet päässyt unohtamaan kyseisen toiminnan muodon vuosien aikana – loppujen lopuksihan armeijasi ei voi olla kovin valaisevaa seuraa, vai mitä?" Dumbledore piti tauon ja huokaisi sitten murheellisesti. "Näin paljon kuolemaa – miksi sinä tulit tänne tänään, Tom?"

"Tiedät kyllä", Voldemort sylkäisi. "Sinä tiedät ja sinulla on se!"

"Minulla on moniakin asioita. Useimmat niistä ovat tietenkin täysin turhia, mutta - "

"Suu kiinni, vanhus! Missä miekka on?"

Dumbledore rypisti otsaansa aivan kuin Voldemortin kysymys olisi hämmentänyt häntä jollakin tavalla. "Miekka?"

"Älä teeskentele typerää! Sinä tiedät aivan hyvin, että minä haluan sen miekan!"

"Mutta, Tom – minä en ymmärrä, miksi sinä haluaisit sen miekan", Dumbledore sanoi vakavasti. "Loppujen lopuksihan Godric Rohkelikko ei ole sen erikoisempi kuin kukaan muukaan – ehkä hieman homehtuneempi kuitenkin. Ei kai sellainen muinaismuisto voi kiinnostaa sinua kovin paljon?"

Voldemort ärähti turhautuneena. "Onko sinulla se miekka vai ei?"

"Ikävää tuottaa pettymys, mutta ei ole. Kyseessä on taas yksi perustajien keksinnöistä – miekkaa ei voi saada kuin todellinen rohkelikko. En tiedä, pitäisikö minun päätellä, että en ole todellinen rohkelikko, tai ehkä en ole vain ikinä yrittänyt tarpeeksi. Godricin miekka ei ole kuitenkaan minulla, joten sanoisin, että olet tullut tänne aivan turhaan. Ikävää, vai mitä?"

Voldemort tuijotti Dumbledorea pitkään melkein epäuskoisena. Sitten hän heilautti kättään ja katosi.

Jäätävä hiljaisuus leijui Tylyahon yllä vielä Voldemortin lähdön jälkeenkin. Lily ja James olivat liian järkyttyneitä löytääkseen mitään sanottavaa – niin paljon oli tapahtunut, he olivat menettäneet niin paljon... Lily ei edes tiennyt, mitä Ariannalle oli tapahtunut, tai missä Sirius, Remus ja Peter olivat, oliko Cinnamon kunnossa vai ei – totuus oli, että hänellä ei ollut aikaa ajatella. Hän oli liian keskittynyt katselemaan Rediä. Hän oli aina sanonut, että Red oli kuin tunteeton patsas ja toivonut, että Red näyttäisi edes kerran, mitä tunsi. Nyt hän näki ensimmäistä kertaa jotakin täysin inhimillistä ja aitoa Redin kasvoilla, mutta ei onnistunut tuntemaan mitään tyytyväisyyttä asiasta, eikä hänellä ollut siihen oikeuttakaan. Hän katseli turtana sivusta, kuinka Red työnsi taikasauvansa melkein inhoten taskuunsa ja käveli sitten maassa makaavan Jazzin luokse. Red puoliksi polvistui, puoliksi kaatui maahan. Ja itki.

89.osa - Surun olomuotoja

31.5.1978

Kuolemankaltainen hiljaisuus leijui usvan lailla Tylypahkan yllä, kun Lily ja James palasivat takaisin koulun maille. James laskeutui luudanvarrellaan suoraan linnan oviaukon eteen, hypähti jaloilleen ja auttoi Lilynkin alas luudanvarrelta, ennen kuin Lily ehti vastustelemaan. Lily tunsi olevansa kuin unessa. Hän tajusi hämärästi kävelevänsä Jamesin kannoilla sisälle linnaan, mutta ei todella tuntenut sitä - hän olisi yhtä hyvin voinut kävellä kohti kuolemaansa, eikä hän siltikään olisi tuntenut mitään. Hän ei ymmärtänyt, miten ihmisen oli ylipäätäänsä mahdollista tuntea itsensä niin ontoksi ja olemattomaksi, mutta ei sillä ollut oikeastaan mitään merkitystäkään.

Lily ei osannut sanoa, minne hän ja James olivat menossa tai miksi. He kävelivät ylös kivisiä portaita, pitkin hämärää käytävää... paikat olivat kaikki samanlaisia ja kaikki kaukana Tylyahon kadusta, jossa kuolevat tai kuolleet ihmiset edelleen makasivat odottaen turhaan, että joku näkisi ja tuntisi heidät... vaikka pelkkä ajatus Tylyahoon jäämisestä viilsikin Lilyn mieltä veitsen lailla, tunsi hän olonsa pahaksi tultuaan takaisin Tylypahkaan. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että hänen TÄYTYI saada kokea se kaikki - kipu ja suru ja se epätodellinen lopun tuntu - koska juuri sellainen todellisuus Tylypahkan seinien ulkopuolella oli.

"Lily." Hän havahtui siihen, että James lausui hänen nimensä matalalla äänellä. "Arianna on tuolla."

Lily kohotti katseensa kuraisista kengänkärjistään ja kääntyi katsomaan Jamesin osoittamaan suuntaan. Arianna seisoi itkevää petoa esittävän gargoilin luona käytävän päässä ja halasi itseään tiukasti. Ariannan paita oli repeytynyt toisen olkapään kohdalla ja hänen kasvonsa olivat suttuiset levinneen silmämeikin ja mudan ansiosta. Ensin Lilystä näytti siltä, että tyttö ei edes tajunnut heidän läsnäoloon, mutta sitten tytön siniset silmät heräsivät eloon ja hän lähti juoksemaan väsyneesti heitä kohti.

"Te olette elossa", hän sanoi hengästyneesti päästyään heidän luokseen ja sen enempää sanomatta hän veti Lilyn tiukkaan halaukseen. "Minä luulin jo, että te tappaisitte itsenne."

"Siltä se minustakin välillä tuntui." Lily yritti hymyillä heikosti. "Mutta loppujen lopuksi kumpikaan meistä ei ollut se, joka kuoli."

Arianna nyökkäsi huulet hienoisesti vapisten. Hänen alahuulensa oli turvonnut ja hänen leukansa sinersi, kuin iskun jäljiltä. "Minä näin sen", Arianna mutisi. "Jazzin. En kokonaan. Vain sen, kun hän - " Arianna purskahti itkuun. Lily vilkaisi Jamesia avuttomana ja kietoi käsivartensa Ariannan ympärille.

"Minä halusin tappaa hänet", Arianna mumisi vasten Lilyn olkapäätä. Lily tunsi lämpöisten kyynelten tahraavan paitansa. "Bellatrixin. Hän olisi ansainnut sen, minä tiedän, että olisi - "

"Hän olisi ansainnut sen jo kauan", James mutisi karheasti. "Ikävä kyllä kaikki meistä eivät aina saa, mitä ansaitsevat. Jotkut eivät koskaan."

"Jazz ei ainakaan ansainnut mitään sellaista. Eikä Red - "

"Lopeta tuo", Lily keskeytti lujasti. "Minä inhoan latteita muistolauseita - " hän vaikeni ja käänsi katseensa pois pystymättä puhumaan. Hän inhosi jokaista polttelevaa kyyneltä, joka pyrki hänen silmäkulmiinsa ja hän pyyhki ne nopeasti pois, ennen kuin ne ehtivät valumaan poskille saakka.

"Missä Anturajalka on?" James kysyi yllättäen.

"Sairaalasiivessä." Arianna nyökäytti päätään sairaalasiipeen päin edelleen Lilyyn nojaten. "Se typerys - " Arianna niiskaisi, naurahti itkuisesti ja pudisti päätään. "Ei suostunut lähtemään, vaikka minä käskin - murtunut kylkiluu, loukkaantunut käsi ja nyrjähtänyt nilkka, hän on enemmän kuin toivoton tapaus - "

James nyökkäsi. Hän tunsi Siriuksen liian hyvin väittääkseen vastaan. "Hän halusi niin kovasti tehdä jotakin hyödyllistä."

"Hän halusi niin kovasti tappaa mahdollisimman monta kuolonsyöjää, tarkoitat varmasti." Ariannan suupieliä nyki apea hymy ja hän ravisti hiuksiaan uudelleen. "Vaikka minä en usko, että hän olisi pystynyt siihen. En vain usko."

James käänsi katseensa toiseen suuntaan, eikä sanonut mitään. Häntä painoi muisto teosta, jonka hän oli Tylyahossa tehnyt - muisto sanoista, jotka hän oli sanonut. Hän oli yrittänyt tappaa Voldemortin, hän todella oli yrittänyt ja vaikka hän tiesikin, että pelkkä yrittäminen oli ollut typerää, koska hän ei ollut pystynyt siihen, tuntui hänestä pahalta ajatella koko asiaa. Hän todella OLI yrittänyt tappaa jonkun, olkoonkin, että se oli ollut Voldemort, jota ei voinut hyvälläkään tahdolla sanoa ihmiseksi. Ja entä jos hän olisi onnistunut? Kyllä, hänet olisi voitu nimetä suureksi sankariksi, kaikki olisivat voineet olla ylpeitä hänestä... ja siltikään hän ei olisi voinut tehdä muuta kuin vihata itseään. Niin kuin hän teki nytkin. Hän vihasi ja häpesi itseään enemmän kuin koskaan.

"James?" Lilyn huolestunut ääni sai hänet palaamaan takaisin todellisuuteen. "Onko kaikki hyvin?"

Kysymys oli typerä ottaen huomioon päivän tapahtumat. Juuri sillä nimenomaisella hetkellä Jamesista tuntui kuin mikään ei olisi enää milloinkaan voinut olla hyvin. Siitä huolimatta hän pakotti itsensä nyökkäämään ja hymyilemäänkin. Hän ei halunnut lisätä kenenkään vaikeuksien taakkaa omilla tuntemuksillaan.

"Minä vain mietin tässä", hän sanoi ääneen. "Että mitä kaikille muille tapahtui - "

Arianna ravisti päätään. "En tiedä. En osaa sanoa. Minä ja Sirius tulimme aiemmin takaisin kuin muut, Dumbledore pakotti meidät lähtemään ennen kuin syöksyi Voldemortin kimppuun - Sirius oli niin väsynyt, ettei pystynyt edes kunnolla kävelemään - " Arianna piti tauon ja toisti jälleen kerran:

"Se typerä poika."

Lily irrotti käsivartensa hitaasti Ariannan ympäriltä ja nojasi takanaan olevaan, jääkylmään seinään. Hänen selkäänsä sattui. "Jewel Chetwood kuoli tänään", hän sanoi yllättäen. "Minä näin hänet - hän oli lähellä sitä paikkaa, missä Jazz - "

James värähti. "Se oli minun vikani. Jos olisin pysynyt kaukana Voldemortista, Jazzin ei olisi tarvinnut tulla väliin."

"Hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa. Se oli kai hänen mielestään hauskaa, tai jotakin", Arianna lisäsi mietteliäästi. Hän hieroi puhuessaan toisella kädellään väsyneesti paljasta, rikkoutunutta olkapäätään. "Minä näin hänet ja Redin aiemmin taistelussa - he kilpailivat siitä, kumpi saa tainnutettua useamman kuolonsyöjän - "

Lilyä alkoi taas itkettää. "Merlin, minä en pysty tähän!" hän puuskahti. Sitten hän lähti juoksemaan poispäin käytävällä.

James kääntyi vilkaisemaan anteeksipyytävästi Ariannaa. "Minun on parempi mennä hänen peräänsä."

"Niinhän sinun on." Arianna nyökkäsi melkein hajamielisesti. Hän katseli, kuinka James juoksi Lilyn perään ja katosi sitten tytön kannoilla kulman taakse. Sitten hän huokaisi syvään ja kääntyi mennäkseen Siriuksen luokse sairaalasiipeen.

Sirius makasi synkän näköisenä sängyllään, kun Arianna avasi sairaalasiiven oven ja pujahti sisään. Matami Pomfrey ei ollut paikalla; Arianna arveli hänen menneen Tylyahoon auttamaan loukkaantuneita. Hän oli hiljaisuudesta enemmän kuin kiitollinen, sillä hän ei ollut puhetuulella ja vielä vähemmän hän halusi ryhtyä tappelemaan matami Pomfreyn kanssa siitä, oliko hänellä oikeutta olla sairaalasiivessä vai ei. Hän sulki sairaalasiiven oven perässään ja käveli lattian poikki Siriuksen sängyn luokse.

"Minä näin Jamesin ja Lilyn", Arianna sanoi vaivautumatta tervehtimään. Hän istui Siriuksen sängyn laidalle. "Kumpikin on kunnossa."

Sirius nyökkäsi. Poika oli todella kurjan näköinen - hänen kasvoillaan oli verisiä arpia, hänen toinen kätensä oli sidottu ja hän tuijotti tiukasti suoraan eteensä näyttäen siltä, että voisi murtua heti, jos uskaltautuisi kohtaamaan jonkun katseen. Hänen leuassaan oli kuivunutta verta.

"En kuullut mitään Remuksesta, Peteristä tai Cinnamonista", Arianna jatkoi peräänantamattomaan sävyyn. "Sen perusteella, mitä minä tiedän, he ovat vielä Tylyahossa - mutta sen ei tarvitse tarkoittaa - "

"Minä tiedän helvetin hyvin, mitä se tarkoittaa, kiitos vain", Sirius kivahti kääntäen rajusti päätään niin, että saattoi katsoa Ariannaa kunnolla silmiin. Hän kohotti välittömästi kätensä kaulalleen.

"Sattuuko sinun kaulaasi?" Arianna uteli otsaansa rypistäen.

Sirius hymähti. "Sanotaanko vaikka, että nyt minä tiedän, mitä matami Pomfrey tarkoitti sanoessaan, että en saa kääntää päätäni."

"Ehkä sinun siinä tapauksessa pitäisi totella."

"Minun? Totella?" Sirius tuhahti. "Olisin kuollut jo, jos olisin aina vain totellut sääntöjä."

"Minusta näytti enemmänkin siltä, että olisit tappanut itsesi, jos ET olisi totellut sääntöjä", Arianna letkautti.

Sirius näytti ärtyneen huomautuksesta, sillä hänen silmiensä väri tummeni muutaman asteen verran ja hänen olkapäänsä lihakset jännittyivät Ariannan käden alla. "Elossa minä olen omien tietojeni mukaan edelleen."

"Mutta sinä olet loukkaantunut."

"Minä paranen."

"Sinulle jää arpia", Arianna intti.

Sirius virnisti hänelle melkein petomaiseen tapaan. "Arvet saavat miehen näyttämään seksikkäältä."

"Sinä et ole mikään mies."

"Onneksi en." Siriuksen ilme synkkeni. "Sain tänään aivan tarpeekseni aikuisuudesta James Potterin muodossa. Merlin, että se poika on seonnut!"

Arianna hymähti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Siriuksen kanssa, joten hän katsoi parhaaksi jättää vastaamatta. Vastaamisen sijaan hän käänsi katseensa ikkunasta ulos ja teeskenteli, että ei ollut Siriuksen sanoja kuullutkaan. Melkein missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi tarttunut mahdollisuuteen väitellä Siriuksen kanssa. Mutta ei tällä kertaa. Se ei vain olisi ollut oikein ottaen huomioon kaiken, mitä oli tapahtunut.

"Toivottavasti Red pärjää", Arianna mumisi ikuisuuden kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän katseli edelleen ulos ikkunasta, melkeinpä yllättyneenä siitä, kuinka kaunis päivä ulkona oli. Päivä oli todennäköisesti toukokuun kaunein, Arianna ajatteli hämärästi - ulkoisesti ainakin.

Sirius kohautti olkapäitään ilmeisen tuskallisesti. "Eiköhän hän pärjää. Se mies on varmasti kiveä, tai jotakin."

"Oletko sinä ikinä kuullut sellaisesta asiasta kuin myötätunto?" Arianna kivahti terävämmin kuin oli aikonutkaan. Sirius näytti yllättyvän hänen äänensävystään, sillä poika käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja hymyili melkein alakuloisesti.

"Totta kai minä olen kuullut siitä", hän sanoi. "Minä vain en anna sen näkyä."

Arianna yritti keksiä sopivaa vastausta pojan sanoihin, mutta oikeita sanoja ei löytynyt. Se ei oikeastaan yllättänyt häntä lainkaan. Hän tunsi olonsa niin turtuneeksi, niin loputtoman väsyneeksi, että ajatteleminen tuntui vaikealta. Pienen hetken ajan hänestä tuntui, että hän jäisikin sellaiseksi, eikä vaivautuisi edes välittämään. Lohduton tyhjyys tuntui kuitenkin paremmalta kuin kipu.

"Mitä seuraavaksi tapahtuu, Sirius?" Arianna katsoi Siriusta silmiin.

"Seuraavaksi me selvitämme tämän tilanteen", Sirius ilmoitti ja pojan ääni oli kova. "Me selvitämme, ovatko he hengissä - Cin - Kuutamo - Matohäntä - "

"Entä sitten?"

"Sitten elämä jatkuu."

Remus ei tiennyt, minne James, Peter ja Sirius olivat menneet. Hän ei ollut nähnyt heitä - tai Lilyä ja Ariannaa - kertaakaan Tylyahoon tulon jälkeen ja nyt, kun kaikki oli ohitse, he olivat kadonneet. Remus ei voinut olla miettimättä, mitä heille oli tapahtunut tai missä he olivat. Hänen mielessään oli vielä kolmaskin kysymys, mutta hän ajatteli sitä niin vähän kuin vain mahdollista, sillä aina, kun hän ajatteli sitä, hänestä tuntui kuin hän olisi kääntänyt jotakin veistä haavassa. Olivatko toiset elossa? Toisaalta tuntui mahdottomalta ajatella, että he voisivat koskaan kuolla - Sirius ja James olivat aina olleet niin loistavia, niin ylimielisiä, että heidät nähdessään oli yksinkertaisesti pakko ajatella, että he kaksi eläisivät ikuisesti. Sen näki heidän silmistään, jotka välkkyivät itsepintaisina ja itsevarmoina, sen näki tavasta, jolla heidän suupielensä kääntyivät ylöspäin siihen pirulliseen hymyyn, jonka tarkoituksen tunsivat vain he kaksi. He saivat kaikki ihailemaan itseään, rakastamaan itseään, vihaamaan itseään - eivät sellaiset ihmiset voineet vain kuolla. Ja Peter taas... vaikka Peter olikin niin erilainen ja paljon hiljaisempi ja epävarmempi, hän oli aina ollut ystävä, jonka kuolemaa ei halunnut edes kuvitella. Peter oli niitä ihmisiä, jotka olivat aivan liian usein vaikeuksissa, mutta jotka keksivät aina jonkin tavan pelastautua, löysivät aina jonkun kolon, minne paeta. Eivät sellaiset ihmiset koskaan kuolisi, Remus ajatteli melkein pakkomielteisesti, mutta ei osannut itsekään sanoa, oliko hänen luottamuksensa uskoa, vai pelkkää toivoa.

Remus harhaili yksin pitkin Tylyahon katuja. Vaikka kaikki kuolonsyöjät olivat jo kadonneet, ei rauha ollut vieläkään palannut Tylyahoon, eikä Remus voinut olla varma siitä, että se edes palaisi koskaan. Hän jäi seisomaan paikoilleen, katseli hiljaisena ihmisten kauhistuneita kasvoja ja itkusta punoittavia silmiä aivan kuin ne olisivat voineet tarjota hänelle vastauksen johonkin häntä itseään suurempaan kysymykseen. Häntä paleli. Hän työnsi kädet housujensa taskuihin ja toivoi sitä kautta löytävänsä edes vähän itselleen, mutta siitä ei tullut mitään. Ja miten olisi voinutkaan tulla, kun toukokuun lopun aurinkokaan ei lämmittänyt häntä laisinkaan?

"Remus."

Remus kääntyi ympäri äänen kuullessaan. Hän näki Dumbledoren seisovan takanaan sinisessä kaavussaan, jossa ei ollut ainuttakaan tahraa tai repeytymää, aivan kuin taistelu ei olisi koskettanut häntä mitenkään. Jopa Dumbledoren kasvot olivat puhtaat ja hän piteli taikasauvaa kädessään kevyesti, melkein rennosti. Silti Remus saattoi nähdä, että vanhan miehen silmät olivat täynnä surua, joka ei voinut olla mitään muuta kuin kokemuksen tuomaa.

"Professori", Remus vastasi enemmän kuin yllättyneenä. "Voinko auttaa jotenkin?"

"Olet ollut jo varsin suureksi avuksi", Dumbledore vastasi ja yllätyksekseen Remus sai nähdä, että hetken ajan miehen silmissä käväisi hänelle niin ominainen pilke. "Vaikka, jos muistan oikein, kielsinkin sinua ja ystäviäsi tulemasta."

Remus kohautti olkapäitään anteeksipyytävästi. "Sirius ja James halusivat tulla ja te varmasti tiedätte itsekin, että heitä ei voi pysäyttää. Enkä minä oikeastaan halunnut päästää heitä tänne yksin."

"Ymmärrän." Dumbledore nyökkäsi ystävällisesti. "Ystävyys saa meidät tekemään monia asioita, joita emme ehkä tavallisesti tekisi - vaikka olenkin melko varma siitä, että olisit halunnut tulla mukaan, vaikka ystäväsi eivät olisi tehneetkään niin. Se johtuu siitä, että olet hyvä ihminen, Remus."

Remus meni hämilleen, eikä sanonut mitään.

"Olen nähnyt jo ystäväsi", rehtori jatkoi, aivan kuin hänen ajatuksensa arvaten. "Ja lähetin heidät takaisin Tylypahkaan. Luonnollisesti he olisivat halunneet jäädä, mutta heistä ei olisi ollut mitään apua täällä. He ovat tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi", vanhus lisäsi.

"He ovat siis kunnossa?"

"Herra Black joutuu joksikin aikaa sairaalasiipeen, mutta se ei ole mitenkään vakavaa. Neidit Bell ja Evans ovat täysin kunnossa, samoin herra Potter. Toki he ovat hieman järkyttyneitä, hehän joutuivat todistamaan neiti Thomasin - anteeksi, rouva Stronin - valitettavaa kuolemaa."

"MITÄ?" Remus kysyi lujempaa kuin oli aikonutkaan ja kohotti järkyttyneenä katseensa. "Onko Jazz kuollut?"

Dumbledore nyökkäsi raskaasti. "Oletin, että olisit ollut näkemässä - vaikka tietenkin on parempi, että et ollut - mutta olit ilmeisesti kiireinen toisaalla."

"Lievästi sanoen."

"Jazz Stron sai surmansa Bellatrix Blackin taikasauvasta auttaessaan ystävääsi Jamesia", Dumbledore jatkoi päätään pudistellen. "Vaikka perimmäinen syy tappoon oli luonnollisesti mies, jonka useimmat tuntevat lordi Voldemortina."

Remus tuijotti vanhaa rehtoria osaamatta sanoa sanaakaan. Oli niin vaikeaa kuvitella, että Bellatrix olisi pystynyt tappamaan Jazzin - Bellatrix oli vasta seitsemännellä luokalla ja Jazz oli lopettanut koulunsa jo niin kauan sitten, minkä lisäksi Jazz oli uskomattoman lahjakas pimeyden voimilta suojautumisessa, vaikka ei ollutkaan koskaan ryhtynyt auroriksi -

"Miten?" Remus puuskahti lopulta. "Miten hän teki sen?"

"Kuulemani mukaan rouva Stron oli kääntänyt selkänsä. Hän oli luonnollisesti keskittynyt lordi Voldemortiin ja neiti Black vain käytti tilaisuutta hyväkseen. Uskoisin, että tämä riittää neiti Blackin tuomitsemiseen Azkabania varten", Dumbledore lisäsi ja miehen siniset silmät pilkahtivat oudosti. "Aurorit etsivät häntä parhaillaan. Jos hän on yhä Tylyahossa, häntä odottanee pitkä tuomio Azkabanissa. Murhalla oli paljon todistajia."

"Näkikö Red sen?" Remus ei tiennyt, miksi asia oli hänelle niin tärkeä, hänen oli vain pakko saada tietää. Dumbledore nyökkäsi surullisesti.

"En olisi koskaan toivonut heille sellaista kohtaloa. Mutta tällaisina aikoina vain harvat meistä saavat sen, minkä todella ansaitsevat." Vanhus kääntyi jo lähteäkseen, kun hän kesken kaiken pysähtyi, kääntyi ympäri ja sanoi:

"Neiti Bellini istuu Kolmen Luudanvarren edessä. Jos et ole vielä valmis lähtemään takaisin kouluun, voisit ehkä mennä puhumaan hänelle. Ja jos näet herra Piskuilania, kerrothan minulle? Haluaisin mielelläni tietää, että hän on kunnossa."

"Eikö Peter ole mennyt takaisin linnaan?" Remus huudahti, kun Dumbledore lähti jatkamaan matkaa.

Dumbledore ei vastannut, vaan katosi näkyvistä.

Remus seisoi hetken aikaa paikoillaan, jäykkänä kuin patsas. Lukemattomat ajatukset vilisivät hänen päässään - Peter ja Cinnamon, Jazz ja tämän kohtalo, jota ei ollut todellakaan ansaittu. Remus ei itkenyt. Hän ei ollut itkenyt vuosiin, eikä pystynyt siihen silloinkaan, kun olisi todella tarvinnut sen tuomaa helpotusta. Hän arveli, että sillä oli jotakin tekemistä sen tosiasian kanssa, että hän oli ihmissusi. Kun oli peto ja pelkäsi kaiken aikaa satuttavansa muita, sitä tavallaan tunsi menettäneensä kaiken oikeuden itkemiseen.

Remus ravisti päätään ja pakotti itsensä liikkeelle. Hän suunnisti kohti Kolmea Luudanvartta vaivautumatta pitämään kiirettä nyt, kun kaikki oli ohitse. Hän toivoi, että olisi voinut sulkea korvansa kaikelta ympärillä olevalta - ääniltä ja sanoilta, jotka tuntuivat tunkeutuvan hänen päänsä sisälle, vaikka hän tekikin kaikkensa pitääkseen ne loitolla. Hajanaisia keskustelunpätkiä tarttui hänen korviinsa.

"Mitä luulet, selviääkö hän siitä?" Remukselle tuntematon naisen ääni kysyi huolissaan.

Kysymystä seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen asiantuntevalta kuulostava ääni vastasi: "Tuskin."

Remus kääntyi vasten tahtoaankin katsomaan ja näki resuisen naisen, sekä parantajalta näyttävän miehen polvistuneen vähän matkan päässä makaavan hahmon luokse. Hahmo oli liikkumaton ja vaikka hän ei miehen mukaan ollutkaan vielä kuollut, oli hän siitä huolimatta jo kuolemankalpea, aivan kuin olisi vain odottanut, että joku tulisi hakemaan hänet pois maailmasta. Remus meni lähemmäs. Ruumis kuului nuorelle tytölle ja se oli verhottu kirkkaanpunaisiin vaatteisiin, kuin kuolemaa ivaten. Tytön silmät olivat sulkeutuneet ja hänen käsivarsissaan oli avautuneista verisuonista purkautunutta verta.

"Mitä hänelle tapahtui?" Remus kysyi vaikeasti äänellä, joka ei lainkaan tuntunut kuuluvan hänelle. Tyttöä katsellessaan hän tajusi itse asiassa tuntevansa tytön - ei ehkä hyvin, mutta ulkonäöltä kuitenkin. Tyttö oli Clara Finch, seitsemäsluokkalainen puuskupuh, josta kaikki puhuivat hiukan kömpelönä ja lahjattomana, mutta siitä huolimatta ihanana henkilönä. Remus ei voinut olla värähtämättä. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli ylipäätäänsä tullut Tylyahoon, sillä sikäli kuin hän tiesi, tyttö ei ollut kovinkaan hyvä pimeyden voimilta suojautumisessa.

Remus havahtui siihen, että parantajamies avasi suunsa. "Ne laittoivat hänen verensä kiehumaan", mies sanoi vihaisesti. "Hirviöt - olisivat yhtä hyvin voineet sytyttää hänen sydämensä tuleen, hän ei elä iltaan asti - emmekä me tiedä mitään hänen omaisistaan - "

"Hänen nimensä on Clara Finch", Remus keskeytti kiireesti. Sanojen muodostaminen tuntui vaikealta ja pahoinvoinnin aalto hyökyi hänen ylitseen, kun hän vain kuvittelikin, miltä Clarasta oli tuntunut, ennen kuin tyttö oli menettänyt tajuntansa. Kun kuuma veri kiehui hänen sisällään ja poltti hänen suonensa sisältäpäin rikki - Remus oli oksentaa ja lähti kiireesti kävelemään poispäin. Hän tuskin kuuli, kuinka parantaja huusi hänen peräänsä synkän kiitoksensa. Hän oli liian keskittynyt hengittämiseen.

Hän oli enemmän kuin kiitollinen nähdessään lopultakin Cinnamonin Kolmen Luudanvarren edessä. Tyttö istui osittain palaneen ja raunioituneen rakennuksen portailla ja halasi polviaan tiukasti itseään vasten. Tyttö näytti jokseenkin vahingoittumattomalta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kaukaisuuteen ja pienen hetken ajan Remus epäröi, menisikö hänen luokseen. Hän ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt kunnolla lohduttamaan jotakuta toista. Hän keikkui kantapäillään ja oli aikeissa lähteä pois, kun Cinnamon näytti huomaavan hänet ja kutsui hänet nyökkäyksellä ja kädenheilautuksella luokseen.

"Sinä olet kunnossa", tyttö sanoi ensi sanoikseen, kun Remus istui hänen viereensä portaille.

Remus nyökkäsi. "Niin sinäkin."

Cinnamon naurahti apeasti. "Eivät ne minua saaneet - eivätkä kyllä halunneetkaan, sen puoleen - niillä oli täysi työ juosta Redin perässä."

Remus jäykistyi Redin nimen kuullessaan. Hän katsoi Cinnamonia tarkkaavaisesti. "Joko sinä olet kuullut siitä?"

"Mistä?"

"Jazz kuoli tänään."

Remus ei tiennyt, mitä oli odottanut Cinnamonin tekevän - itkevän, lyyhistyvän hänen syliinsä, menettävän itsehillintänsä - mutta ainakaan hän ei ollut odottanut sitä kylmää rauhallisuutta, jolla Cinnamon suhtautui uutiseen. Ilme tytön kasvoilla valahti aavistuksen verran ja tyttö nyökkäsi, melkein mietteliäästi, mutta hänen vaaleansinisissä silmissään ei ollut mitään järkytyksen tai surun kaltaisia tunteita.

"Minä arvelinkin, että siinä voisi käydä niin", Cinnamon sanoi Remuksen yllätykseksi.

"Mitä?" Remus kohotti kulmiaan.

"Arvelin, että Jazz saattaisi kuolla", Cinnamon toisti tyynesti ja nyt hänen äänestään paistoi myös alakuloinen hyväksyntä. "En minä tiedä, miksi minusta tuntui siltä. Se vain kävi mielessäni, kun näin hänen taistelevan Bellatrix Blackin kanssa tänne tulomme jälkeen - Bellatrix vain näytti siltä, että - "

" - saattaisi tappaa Jazzin. Niin hän tekikin", Remus keskeytti. Hän oli hetken hiljaa. "Eikö se liikuta sinua yhtään?"

"Totta kai se liikuttaa", Cinnamon tiuskaisi. "Miksi sinä minut kuvittelet - kivipatsaaksi, kenties?"

Remus ei vastannut heti. "Sinusta ei koskaan tiedä."

"En tiedä, pitäisikö tuo ottaa loukkauksena vai kohteliaisuutena." Cinnamon pärskähti tavalla, joka saattoi olla joko tukahdetettua itkua tai naurua, Remus ei voinut olla aivan varma. "Sinä näytät järkyttyneeltä", Cinnamon sanoi seuraavaksi.

"Vähemmästäkin", mutisi Remus välttelevästi. Hän ei halunnut sanoa enempää, hän ei halunnut kertoa kaikista niistä asioista, jotka tunsi ja joita ajatteli - kadonnut Peter, kuollut Jazz, kuoleman partaalle poltettu Clara Finch-parka, joka ei ollut Tylyahoon lähtiessään edes ymmärtänyt, mitä teki... Remus tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmiaan ja räpytteli ne kiireesti pois. Hän ei ollut itkenyt aikoihin, eikä aikonut tehdä sitä nytkään. Loppujen lopuksi niin monet asiat olivat hänen syytään. Hänen olisi pitänyt estää Siriusta ja Jamesia lähtemästä Tylyahooon, hänen olisi pitänyt kieltää toisia tulemasta mukaan, pakottaa Clara Finch jäämään Suureen Saliin... silloin Clara ei kuolisi, silloin Jazz ei olisi kuollut -

"Rem." Cinnamonin rauhallinen ääni herätti Remuksen ajatuksistaan. Remus tunsi tytön tarttuvan lujalla otteella hänen ranteeseensa, aivan kuin tyttö olisi halunnut estää häntä nousemasta ylös ja pakenemasta paikalta. "Mikä on hätänä?"

"Ei yhtään mikään", Remus tokaisi terävämmin kuin oli aikonutkaan.

Cinnamon katsoi häneen oudosti. "Et sinä minua hämää. Et ole koskaan hämännyt."

"Olenpas", vastusti Remus. "Sinä et tiennyt minun olevan ihmissusi!"

"Vain siksi, että en välittänyt ottaa selvää", Cinnamon vastasi tyynesti. "Olisin kyllä saanut asian selville, jos olisin ollut kiinnostunut."

Remus ei sanonut mitään, vaan käänsi päättäväisesti katseensa toiseen suuntaan. Hän näki parantajan olevan edelleen polvillaan maassa Clara Finchin ruumiin vierellä, yrittävän pelastaa tyttöä melkein epätoivoisesti. Hänen silmissään sumeni ja hän melkein horjahti alas portailta.

Cinnamon kiersi lujasti kätensä hänen olkapäänsä ympärille. "Rem, mikä sinua vaivaa?"

"Mikä minua vaivaa?" pyrskähti Remus. "Merlin, Cin, täällä on lukemattomia kuolleita! Ne ovat tappaneet niin monia - Jazzin - Clara Finchin, hän ei elä aamuun - enkä minä tiedä, missä Peter on, enkä minä tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi - " hänen sanansa purkautuivat itkuun, jota hän oli niin kovasti yrittänyt estää. Hän puri huultaan itseään kiroten, mutta Cinnamon ei näyttänyt välittävän. Tyttö kietoi toisenkin käsivartensa hänen ympärilleen ja halasi häntä lujasti painoen kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Remus tarrautui Cinnamonin laihaan vartaloon kuin olisi ollut eksynyt ja hengenhädässä - mitä hän tavallaan olikin - ja istuessaan siinä portailla järkytystään pois itkien hän tunsi Cinnamonin lämpöiset kyyneleet vasten kaulansa paljasta ihoa.

Peter avasi silmänsä ja tajusi makaavansa kylmässä maassa jonkin raunioituneen rakennuksen suojassa. Noustessaan hitaasti istumaan hän tajusi rakennuksen olevan Sianpää ja vasta silloin hän muisti olevansa Tylyahossa. Katsellessaan ympärilleen hän tajusi taistelun jo loppuneen. Hänen oli siis täytynyt menettää tajuntansa kesken kaiken.

Peter puristi kätensä vihaisesti nyrkkiin ja alkoi haroa maata taikasauvansa löytääkseen. Hän tunsi itsensä uskomattoman turhautuneeksi. Hän oli lähtenyt Tylyahoon voidakseen auttaa ystäviään ja kyläläisiä, hän oli kuvitellut tekevänsä oikein ja olevansa avuksi. Ja hän oli pyörtynyt. Sillä ei ollut väliä, oliko kyseessä ollut tainnutuskirous vai jokin hänen oman heikon mielensä aikaansaannos. Hän tunsi tuottaneensa pettymyksen itselleen, mutta vielä enemmän hän tunsi tuottaneensa pettymyksen ystävilleen. Hän saattoi kuvitella, mitä he olisivat tehneet, jos olisivat tienneet, kuinka hän oli epäonnistunut. He olisivat hymyilleet hieman säälivästi, pudistaneet päätään tai kohauttaneet olkapäitään ja sanoneet, että ei se mitään. Että hän ei olisi voinut tehdä mitään. Ja puhuessaankin he olisivat tienneet valehtelevansa, aivan kuten Peter olisi tiennyt heidän valehtelevan, koska totuutta ei yksinkertaisesti voinut sanoa. Hänen ystävänsä rakastivat häntä aivan liikaa sanoakseen, että hän oli surkea velho, joka oli kuvitellut liikaa itsestään. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä, sanoivatko he sitä vai eivät. Peter tiesi heidän olevan oikeassa kaikessa hiljaisuudessaankin.

"Missä toiset oikein ovat?" Peter mutisi itsekseen. Hän nousi jaloilleen, pudisti pölyt repeytyneistä vaatteistaan ja alkoi katsella ympärilleen toivoen näkevänsä ystävänsä jossakin. Hän tiesi hetkeäkään miettimättä, että he olisivat kunnossa. Totta kai he olisivat kunnossa! Pelkkä ajatuksen kyseenalaistaminen tuntui naurettavalta. Kelmien kaltaiset ihmiset eivät koskaan satuttaisi itseään tai epäonnistuisi aikeissaan, paitsi silloin kun kyse oli Peteristä.

Peter työnsi taikasauvansa taskuunsa ja lähti Sianpään raunioiden suojasta. Joka puolella oli ihmisiä, hajonneiden rakennusten palasia, vaatteiden repaleita ja jälkiä taistelusta, jota Peter ei pystynyt edes muistelemaan. Hän oli tuntenut itsensä avuttomaksi jo uutenavuotena, jolloin hän ja Admire olivat epätoivoisesti yrittäneet puolustaa itseään toisia vastaan. Nyt tunne oli tuhat kertaa pahempi. Peter murahti itsekseen ja käveli hiljaisena eteenpäin pitkin Tylyahon pääkatua. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota, eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän oli pelkkä koulupoika ja vielä varsin huomaamaton sellainen. Eikä hän ollut ehtinyt vahingoittua vakavasti, joten hän ei kiinnostanut edes parantajia. Tavallaan hän oli helpottunut näkymättömyydestään. Hän ei olisi halunnut jakaa tunteitaan yhdenkään elävän olennon kanssa sillä nimenomaisella hetkellä.

Poiketessaan eräälle sivukadulle hiljaisuutta etsien Peter näki varjoissa tutun hahmon - tummatukkaisen, mustiin pukeutuneen tytön, jonka kalpeat kasvot näyttivät suorastaan hohtavan varjoista. Bellatrix. Peter ei ymmärtänyt, miksi tyttö oli yhä Tylyahossa. Jos tyttö oli ollut kuolonsyöjien joukossa, olisi voinut kuvitella hänen kaikkoontuneen muiden mukana.

Peter oli aikeissa kääntyä ja palata takaisin pääkadulle, kun Bellatrixin ääni puhutteli häntä yllättäen.

"Et kai sinä vain pelkää minua?"

Bellatrixin ääni oli hiljainen ja sävytön - jotakin, mitä Peter ei ollut odottanut tytöltä. Hän kääntyi hitaasti katsomaan tyttöä.

"Luulin tehneeni sen jo sinulle selväksi", hän vastasi.

Bellatrix tuhahti ja nousi seisomaan varjoista. Tyttö käveli lähemmäs taikasauvaansa pidellen. Peter veti vaistomaisesti omansa esille, mutta Bellatrix vain nauroi.

"Jos haluaisin kirota sinut, olisin tehnyt sen jo", hän tokaisi lujasti ja pysähtyi aivan Peterin eteen. Kun hän puhui taas, oli hänen äänensä entistä hiljaisempi ja siinä oli outo, melkein mielipuolinen sointi. "Olen tehnyt sen jo", hän jatkoi ja sihahti. "Tapoin Ihmeprofessorin tyttöystävän."

"Kenet?" Peter puristi taikasauvaansa entistä tiukemmin, kun Bellatrix kohotti tummien, melkein mustien silmiensä katseen häneen.

"Sen Thomasin typeryksen, tietysti."

"Itse asiassa se sukunimi taitaa nykyään olla Stron."

"Älä leiki minun kanssani!" Bellatrix kiljahti. Peter hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Katsoessaan tyttöä hän näki jotakin sellaista, mitä ei ollut ennen nähnyt - epävarmuutta, melkeinpä järkytystä. Tytön tummissa silmissä oli omituinen ilme ja tyttö pälyili ympärilleen lähestulkoon vauhkosti samaan aikaan kun hänen suupielensä pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään ylimielisen hymyn.

"Minä en pidä siitä, että minun kanssani leikitään", tyttö jatkoi hengästyneesti. "Olen vakavissani - minä tapoin sen naisen - omin käsin - minä kirosin hänet - eikä hän pystynyt tekemään mitään - tekisin sen uudelleen, jos voisin - "

"Lopeta!" Peter komensi ja perääntyi vielä kauemmas. Hän ei halunnut kuulla Bellatrixin äänen sävyä ja siitä paistavaa sairasta, kauhunsekaista nautintoa. "Sinä olet mielipuoli!"

"Mielipuoli? Minäkö?" Bellatrix astui askeleen eteenpäin ja kietoi käsivartensa lujalla otteella Peterin kaulan ympärille. Peter yritti sysätä hänet kauemmaksi, mutta ei onnistunut.

"Sinä olet sairas! Ja sinä kuulut Azkabaniin!"

Tyttö nauroi pehmeästi. "Tiedän! Merlin, että minä tiedän!" hän korotti ääntään antaen sen kaikua äänettömällä sivukadulla. "Mutta minä mene sinne! Minä en suostu siihen - etkä sinä pysty pakottamaan minua!"

"Miten niin en pysty?" Peter yritti pitää äänensä vakaana kohottaessaan taikasauvansa Bellatrixin kasvojen tasalle. "Minä kiroan sinut! Ja sitten ne saavat viedä sinut Azkabaniin! Minä vannon sen!"

"Älä koskaan vanno mitään, Peter Piskuilan", Bellatrix sihahti ja hänen kyntensä painautuivat kipeästi Peterin niskaan, kun hän tiukensi otettaan Peterin kaulasta. "Sinä et tiedä, miltä se tuntuu! Se päättyy aina vain huonosti!"

"Mitä sinä olet vannonut, Black?"

Bellatrixin piirteet vääristyivät. "Etkö sinä pysty kutsumaan minua edes minun omalla nimellä, Piskuilan?"

Peter hätkähti taas ja väänsi kaikin voimin Bellatrixin käsivarren pois kaulansa ympärillä. Sitten hän työnsi huohottaen tytön kauemmas itsestään. "Sinä olet pelkkä hirviö!"

"Entä sitten? Me kaikki olemme hirviöitä! ME KAIKKI OLEMME HIRVIÖITÄ!" Bellatrix kohotti käsivartensa ja lyyhistyi sitten seinän viereen istumaan jokainen lihas vapisten. Peter seurasi sivusta, kuinka tyttö sulki silmänsä ja veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua. Tytössä oli sillä hetkellä jotakin haavoittuvaista, jotakin inhimillisempää kuin koskaan ennen. Sen täytyi johtua järkytyksestä, ensimmäisen murhan tekemisen seurauksena tulevasta hulluudesta, Peter ajatteli.

"Tiedätkö sinä, millaista se on, Peter Piskuilan?" Bellatrixin ääni oli hidas ja jotenkin unenomainen. Hän kohotti kätensä ja leikki tummilla hiuksillaan samalla kun puhui. "Kun on tappanut jonkun?"

"Minä en ikinä tekisi mitään sellaista", Peter sanoi inhoten. Hän vilkuili ympärilleen ja toivoi, että olisi löytänyt jostakin rohkeutta tainnuttaa Bellatrixin ja viedä auroreille, mutta tytön outo mielipuolisuus piti häntä lumouksen lailla vallassaan, eikä hän voinut kuin kuunnella ja seurata sivusta, kuinka ilmeet tytön kasvoilla vaihtuivat tuskasta sairaaseen hymyyn.

"Älä sano noin, Piskuilan. Sinä et tiedä, millaista se on - kun katsoo kuollutta ihmistä jalkojensa juuressa ja tietää tehneensä sen - se tuntuu taikuudelta, Peter - "

"Se on pelkkää petosta", sylkäisi Peter.

Bellatrix ravisti vapisten päätään. "Sitä luulee itsekin kuolevansa. Sitä toivoo, että ei olisi tehnyt sitä", tyttö paljasti sävyttömästi. Hänen silmänsä välkähtivät, kun hän katsoi Peteriä. "Ja silti minä tekisin sen uudelleen, jos voisin", hän jatkoi madaltaen ääntään, kunnes melkein sihisi. "Tekisin sen tuhat kertaa uudelleen vain tunteakseni tehneeni sen, tekisin sen tuhat kertaa kivuliaammin - olisin halunnut nähdä hänen kiemurtelevan jalkojeni ääressä tuskasta - "

"LOPETA!" Peter karjaisi ja kohotti kädet korvilleen. "MINÄ EN HALUA KUUNNELLA SINUA!"

"Jonakin päivänä sinä ymmärrät, Piskuilan. Koska sinusta tulee samanlainen - aivan yhtä säälittävä - sinä matelet mestarisi jaloissasi vain saadaksesi hieman rakkautta - ja hän on valmis lyömään sinua koska tahansa - sinä tahraat kätesi viattomien vereen ja olet ylpeä siitä, että olet tehnyt niin - "

"TAINNUTU!"

"ESTOUS!" Bellatrix huusi ja siinä samassa hän oli taas jaloillaan yhtä varmana kuin aiemminkin. Hän kohotti taikasauvansa Peteriä kohti. "Minä voin tehdä sen uudelleen! Se ei tunnu enää toisen kerran yhtä pahalta! Minä voin tappaa sinut!!"

"Et sinä sitä tekisi", Peter sanoi lujasti.

"Minä tekisin mitä vain", Bellatrix sähähti, mutta laski taikasauvansa. Hänen silmänsä paloivat hurjalla tavalla. "Sinä tiedät, että minä tekisin! Ja jonakin päivänä sinä ymmärrät minua - sinä ryömit minun luokseni hakemaan lohdutusta - ja arvaa mitä: sinä voit tehdä ihan mitä haluat, sinä voit tappaa jokaisen jonka haluat ja mädäntyä hulluuteesi - kunhan jätät Siriuksen minulle!"

Sen sanottuaan Bellatrix sulki silmänsä ja katosi. Peter katsoi hetken aikaa tyhjyyteen, jossa tytön hahmo oli vain hetki sitten seisonut. Sitten hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui kadulle vapisten järkytyksestä.

"Aurorit eivät saaneet Bellatrixia", Peter sanoi hiljaisella äänellä. Hän istui Siriuksen sängyn laidalla sairaalasiivessä ja tuijotti kattoon pystymättä katsomaan Siriukseen, Jamesiin tai Remukseen. Hän häpesi itseään siksi, että oli antanut Bellatrixin päästä pakoon, vaikka Bellatrix jos kuka olisi ansainnut Azkabanin. Hän värisi ajatellessaan Bellatrixia, tytön hurjia kasvoja ja silmiä, joiden ilme oli ollut puhtaasti sairas. Tyttö oli mennyt jollakin tavoilla sijoiltaan tappaessaan Jazzin.

"Mistä sinä tiedät?" Sirius kysyi synkästi. Poika makasi selällään sängyllään. Sairaalasiivessä oli lähestulkoon hiljaista. Siriuksen lisäksi sairaalasiivessä oli vain muutama muu potilas, sillä lähestulkoon kaikki oli viety Pyhään Mungoon. Yhden sängyn ympärille oli vedetty verhot ja matami Pomfrey oli tutkimassa kyseistä potilasta.

Peter ei katsonut ystäviinsä vastatessaan. "Minä näin hänet", hän sanoi vältellen. "Kun hän kaikkoontui. Hän meni kai Voldemortin luokse."

"Olisi pitänyt arvata", Sirius tuhahti.

"Hän ei ole aivan terve."

"Tuon olen tiennyt aina."

"En tarkoittanut sitä", Peter intti. "Hän näytti mielipuolelta."

"Hän ansaitsee sen kohtalon."

Peter ei sanonut mitään. Hän ei ymmärtänyt, miten Bellatrix saattoi herättää hänessä niin monia tunteita. Vihaa ja pelkoa, halveksuntaakin. Ja kuitenkin hän sääli tyttöä ja tytön pakkomiellettä seurata oikeaksi katsomaansa tietä. Hän ei voinut sille mitään, mutta hänen maailmansa ei ollut yhtä mustavalkoinen kuin hänen ystävänsä halusivat sen olevan. Nähtyään Bellatrixin aiemmin päivällä hän ei voinut olla ajattelematta, miten turhia käsitteitä oikea ja väärä loppujen lopuksi olivat. Seisoessaan Bellatrixin edessä ja kutsuessaan tyttöä hirviöksi hän oli ajatellut olevansa oikeassa, niin mielettömän oikeassa. Ja tytöllä oli oma käsityksensä oikeasta.

"Me olemme kaikki helvetin sokeita", Peter puuskahti turhautuneena. "Me kuvittelemme olevamme jotenkin jaloja ja yleviä! Ja kaikki me kuitenkin olemme samanlaisia tappajia!"

"Ei tuo ole totta", Lilyn ääni sanoi sairaalasiiven ovelta. Peter kääntyi katsomaan, näki Lilyn raottavan sairaalasiiven ovea ja pujahtavan sisään. Tyttö istui Jamesin syliin tuolille ja kääntyi suutelemaan Jamesia hitaasti. Peter käänsi katseensa pois.

"Minun mielestäni se on totta", Peter mumisi. "Tylyahossa on yhtä monta kuollutta kuolonsyöjää kuin meikäläistäkin."

"Mutta me emme aloittaneet tätä", James muistutti kietoessaan käsivartensa tiukasti Lilyn ympärille. "He aloittivat."

Peter nauroi ontosti. "Ja entä jos me saisimme tietää Voldemortin olinpaikan? Luuletko sinä, että emme hyökkäisi sinne heti paikalla?"

"Se on eri asia", intti James. "Voldemort ei ole ihminen!"

"Miten me voimme tietää sen? Entä jos meidän käsityksemme ihmisyydestä on aivan väärä?"

Peter näki Jamesin ja Remuksen vaihtavan huolestuneita katseita keskenään. "Matohäntä, sinä olet vain järkyttynyt", James sanoi sitten järkevästi kääntäen katseensa jälleen häntä kohti. "Eikä mikään ihme. Tänään on ollut kova päivä."

Peter ei sanonut mitään. Hän tiesi, että ei koskaan saisi ystäviään ymmärtämään ajatuksiaan.

"Luuletteko, että Dumbledore antaa meille jonkun selityksen tästä päivästä?" Remuksen ääni kysyi ja vasta sillä hetkellä Peter tajusi, miten epätoivoisesti sekä hän että hänen ystävänsä loppujen lopuksi yrittävätkään välttää hiljaisuutta.

"Onko mitään kunnollista selitystä?" Lilyn ääni oli surullinen, kun tyttö puhui. Tytön tavallisesti niin kauniit vihreät silmät olivat nyt punaiset ja turvonneet, eikä hän ollut välittänyt kammata hiuksiaan. "Minä en usko, että on", Lily jatkoi puhettaan. "Koska jos olisi, koko tätä sotaa ei olisi."

James oli aikeissa sanoa jotakin, mutta ei ehtinyt kuin avata suunsa, ennen kuin matami Pomfrey veti verhon syrjään läheisen sängyn ympäriltä. Kelmit näkivät Redin hyppäävän alas sängyltä ja syöksyvän kohti ovea niin nopeasti kuin pääsi.

"Hei! Red!" Sirius kutsui.

Red ei sanonut mitään. Mies ei edes vilkaissut heitä, vaan harppoi ulos ovesta kasvot kivettyneinä, aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassakaan.